Kenttälähetti Bernard vei heille keisarin käskyn. Ney veti miekkansa ja asettui etunenään. Suunnattomat eskadroonat lähtivät liikkeelle.
Silloin nähtiin kauhistuttava näytelmä.
Koko tämä ratsujoukko, miekat koholla, viirien liehuessa ja torvien rämistessä, jaettuna rivistöihin divisioonittain, laskeutui Belle-Alliancen kukkulaa tarkassa järjestyksessä kuin yksi ainoa mies, erehtymättömän suoraan kuin pronssinen muurinmurtaja, joka särkee aukkoa, tunkeutui tuohon peloittavaan laaksoon, jossa niin paljon miehiä jo oli kaatunut, hävisi siellä savuun, tuli jälleen näkyviin tästä pimeydestä notkelman vastaisella puolella, yhtä tiheänä ja lujana ja nousi täyttä laukkaa läpi ryöppynä tuiskuavan raehaulisateen Mont-Saint-Jeanin ylätasangon kauhistuttavaa lokarinnettä ylös. He nousivat, nousivat lujina, järkähtämättöminä, uhkaavina; pyssynpaukkeen ja tykkien jyskinän lomasta kuului maa jymisevän tuon suunnattoman joukon rynnistäessä eteenpäin. Heitä kun oli kaksi osastoa, oli heitä kaksi rivistöäkin; Wathierin osasto oli oikealla, Delordin osasto vasemmalla. Luuli kaukaa näkevänsä kahden suunnattoman teräskäärmeen kiemurtelevan ylätasangon huippua kohti. Kauhistuttavan hirviön lailla kiiti tämä joukko läpi taistelunmelskeen.
Moista ei oltu nähty niistä ajoista lähtien, jolloin samanlainen ratsujoukko valloitti Moskovan suuren etuvarustuksen. Murat oli poissa, mutta Ney oli paikoillaan. Näytti kuin olisi tämä joukko muuttunut eläväksi hirmu-olennoksi ja kuin olisi sillä ollut vain yksi sielu. Jokainen eskadroona ojentui ja supistui kuin mustekalan lonkero. Mahtavan savupilven aukoista pilkistivät he tuon tuostakin näkyviin. Siinä eroitti sekaisin myrskyisässä myllerryksessä kypärejä, miekkoja, tykistön ja soittokunnan hevosten hurjasti liikkuvia lautasia, säännöllistä, kamalaa pauhinaa; ja haarniskat kiilsivät kuin vesihirviön suomut.
Tällaiset kuvaukset tuntuvat kuuluvan ammoin menneihin aikakausiin. Tämän kaltaisia näkyjä esiintyi varmaankin vanhoissa Orfeon sankarirunoelmissa, jotka kertoivat muinaisajan ihmishevosista, hippanthropeista, näistä titaneista, joilla oli ihmisen kasvot ja hevosen ruumis, jotka olivat kauhistuttavia, haavoittumattomia, kukistumattomia ja jotka laukkasivat aina Olympon huipuille; jumalia ja eläimiä samalla kertaa.
Omituinen lukujen yhtymys: kaksikymmentäkuusi pataljoonaa kahtakymmentäkuutta eskadroonaa vastassa. Ylätasangon korkeimman harjanteen takana odotti englantilainen jalkaväki tyynenä, mykkänä, liikkumattomana, kätketyn patterin suojassa, jaettuna kolmeentoista neliöön, kaksi pataljoonaa neliössä, ja kahteen ketjuun, seitsemän neliötä ensimäisessä, kuusi toisessa, pyssyntukki olkapäässä, tähdäten suoraan niitä, joiden tuleman piti. Se ei nähnyt kyrassierejä, eivätkä kyrassierit nähneet sitä. Se kuuli hyökyaallon nousemistaan nousevan. Se kuuli kolmentuhannen hevosen synnyttämän jyminän yhä paisuvan, kavioiden määränperäiset, tiheät iskut, haarniskain helinän, miekkain kalskeen ja jonkunlaisen voimakkaan, hurjan huminan. Seurasi hetkisen kammottava hiljaisuus, ja silloin nousi yht'äkkiä harjanteen takaa pitkä rivi kohotettuja käsiä, jotka heiluttelivat miekkoja, kypärejä ja torvia ja viirejä ja kolmetuhatta harmajapartaista miehenpäätä, jotka karjuivat: Eläköön keisari! Koko tuo valtava ratsujoukko työntyi kuin heitettynä tasanteelle, ja se oli kuin maanjäristys.
Mikä kauhistus: vasemmalle englantilaisista, meistä oikealle kavahtaa äkkiä kyrassierien etumainen joukko pystyyn, päästäen kamalan kiljahduksen. Saavuttuaan harjanteen ylimmälle reunalle ja tahtoessaan samaa raivoisaa vauhtiaan syöksyä neliöiden ja kanuunain kimppuun ja murskata ne mäsäksi alleen, huomasivatkin kyrassierit englantilaisten ja itsensä välillä kaivannon, vaarallisen syvänteen. Se oli Ohainin uurrostie.
Silmänräpäys oli kauhea. Edessä oli uurrostie, odottamatta, ammottavana, äkkijyrkkänä hevosten jalkojen juuressa, kaksi syltä syvänä molempien seinämäinsä välissä. Toinen rivi työnsi sinne ensimäisen, ja kolmas työnsi sinne toisen. Hevoset kavahtivat kohoksi, viskausivat taaksepäin, kaatuivat selälleen, liukuivat jalat ilmassa sätkien, survoivat ja sotkivat ratsastajia. Mahdotonta peräytyä, koko rivistö oli kuin ammuttu kuula, voima, jonka piti murskaaman englantilaiset, murskasikin nyt ranskalaiset, heltymättömän rotkon yli saattoi päästä vain se täyttämällä, ratsastajat ja hevoset syöksyivät sinne päistikkaa, murjoen toinen toisiansa, muodostaen vain yhden ainoan lihakasan, ja kun syvänne oli tullut täyteen eläviä miehiä, pääsivät loput kulkemaan yli. Melkein kolmas osa Duboisin brigadia vajosi tähän kuiluun.
Tämä oli taistelun menettämisen alkua.
Paikallinen perimätieto, joka ilmeisesti liioittelee, kertoo Ohainin uurrostielle hautautuneen kaksituhatta hevosta ja tuhatviisisataa miestä. Tähän lukuun sisältyvät todennäköisesti kaikki nekin ruumiit, jotka seuraavana päivänä heitettiin tähän kuoppaan.
Mainitkaamme sivumennen, että tämä samainen Duboisin brigadi, joka nyt sai näin kamalan kohtalon, oli tuntia aikaisemmassa hyökkäyksessään vallannut Lüneburgin pataljoonan lipun.
Ennenkuin määräsi Milhaudin kyrassiereille tämän tehtävän, oli Napoleon tarkastellut seutua, mutta ei ollut voinut nähdä tätä uurrostietä, sen uoma kun muodosti tuskin pienintäkään piirtoa ylätasangon pintaan. Hänen huomiotaan oli kuitenkin herättänyt tuo pieni valkoinen kappeli, joka osoittaa sen ja Nivellesin tien yhtymäkohtaa, ja ehkäpä estettä aavistaen oli hän kysynyt jotakin oppaaltaan Lacostelta. Opas oli vastannut kieltävästi. Saattaisipa melkein sanoa, että tämä talonpojan pään ravistus on saanut aikaan Napoleonin kukistumisen.
Muitakin kovan onnen iskuja oli vielä tuleva.
Oliko mahdollista Napoleonin voittaa tämä taistelu? Me vastaamme: ei!Miksi ei? Wellingtonko sen esti? Vaiko Blücher? Ei. Sen esti Jumala.
Waterloon voittaja Bonaparte ei sopinut enään yhdeksännentoista vuosisadan järjestykseen. Uusi sarja tapauksia oli valmistumassa, ja niissä ei ollut Napoleonille enää tilaa. Tapahtumain nurjamielisyyshän oli käynyt ilmi jo kauvan sitten.
Oli tullut aika tämän tavattoman miehen vihdoinkin kukistua.
Tämän miehen suunnaton valta ihmisten kohtaloiden ratkaisemisessa häiritsi tasasuhtaisuutta. Tämä yksilö merkitsi yksinään enemmän kuin koko muu maailma. Yhteen ainoaan päähän keskittynyt inhimillisen elonaineen yltäkylläisyys, yhden miehen aivoihin kohonnut kokonainen maailma, siitä olisi koitunut kaiken sivistyksen surma, jos sitä olisi saanut jatkua pitemmältä. Hetki oli tullut palauttaa jälleen lahjomattoman kaitselmuksen määräämä tasasuhtaisuus. Oli epäilemättä loukattu niitä perusteita ja sääntöjä, joista niinhyvin siveellisen kuin aineellisenkin maailman säännöllinen liike riippuu. Höyryävä veri, täpötäydet hautausmaat, itkevät äidit ovat peloittavia syyttäjiä. Kun maa liiaksi kärsii, huokaa yössä salaperäinen valitus ja voihke, jotka syvyyden kuilussa kyllä kuullaan.
Napoleon oli asetettu äärettömyyksien hallitsijan tuomio-istuimen eteen, ja hänen kukistumisensa oli päätetty.
Hän oli Jumalalle kiusaksi.
Waterloo ei ollut suinkaan tavallinen taistelu: se muutti maailman muodon.
10.
Mont-Saint-Jeanin ylätasanko.
Samassa kun uurrostie oli auvennut ranskalaisten eteen, ilmaisi patterikin olemassa-olonsa.
Kuusikymmentä kanuunaa ja ne kolmetoista neliötä pommittivat kyrassierejä aivan läheltä. Peloton kenraali Delord tervehti sotilaallisesti englantilaista patteria.
Englantilaisten koko lentävä tykistö oli kiireen vilkkaa asettunut neliöiden sisään. Kyrassiereillä ei ollut hituistakaan pysähtymisen aikaa. Uurrostien kauhea onnettomuus oli tosin vähentänyt heidän joukkoaan, mutta ei lannistanut heidän urheuttaan. He olivat miehiä, joiden rohkeus lukumäärän vähetessä yhä vain enenee.
Wathierin rivistö oli yksinään onnettomuudesta kärsinyt. Delordin rivistö, jonka Ney ikäänkuin väijytystä aavistaen oli antanut kaartaa vasemmalle, oli tullut perille ehyenä.
Kyrassierit syöksyivät englantilaisten neliöiden kimppuun.
Täyttä nelistä, suitset höllällä, miekka hampaissa, pistoolit kädessä, niin sitä hyökättiin.
On hetkiä taistelujen kestäessä, jolloin sielu siihen määrään kovetuttaa ihmisen, että sotilas muuttuu kuvapatsaaksi ja että iho tulee kivenkovaksi. Vimmatusti ahdistetut englantilaiset pataljoonat eivät hievahtaneetkaan.
Silloin siitä syntyi hirvittävä näytelmä.
Englantilaisten neliöiden kimppuun hyökättiin joka haaralta yht'aikaa. Kaikkialla niiden ympärillä vallitsi vimmattu temmellys. Mutta tämä kylmäverinen jalkaväki seisoi järkähtämättä paikoillaan. Polvi maassa seivästi ensimäinen rivi kyrassierejä pistimiinsä, toinen rivi ampui min kerkesi; toisen rivin takana latasivat tykkimiehet kanuunoitaan, neliön rintama aukeni, päästi välitsensä ryöpsähdyksen raehauleja ja sulkeutui jälleen. Kyrassierit vastasivat murskaamalla vihollisen alleen. Heidän isot hevosensa kavahtivat pystyyn, syöksähtivät yli rivien, loikkasivat yli pistimien ja putosivat sitten kuin mitkäkin suunnattomat möhkäleet näiden neljän elävän muurin keskelle. Kuulat tekivät läpiä kyrassierien riveihin, kyrassierit puhkoivat aukkoja neliöihin. Pitkät jonot kaatui miehiä musertuneina hevosten alle. Pistimet tunkeutuivat näiden kentaurien mahaan. Siitäpä tulivatkin haavat niin hirveitä, niin ammottavia, ettei mointa ole kai nähty missään muualla. Tämän vimmatun ratsujoukon harventamina vetäytyivät neliöt yhä kasempaan, peräytymättä askeltakaan. Ja raehauleja satoi satamistaan hyökkääjäin parveen. Tämän kahakan näky oli kamala. Nämä neliöt eivät olleet enää pataljooneja, ne olivat tulta oksentavia tulivuoren aukkoja; nämä kyrassierit eivät olleet enää ratsumiesjoukko, ne olivat raivoisa myrskynpuuska. Jokainen neliö oli tulivuori, jota ukkospilvi ahdisti; laavavirta taisteli salamaniskuja vastaan.
Äärimäisenä oikealla seisova neliö, joka suojattomana oli eniten hyökkäyksille alttiina, tuhoutui melkein viimeiseen mieheen heti ensimäisessä rynnistyksessä. Sen muodosti ylämaalaisten 75:s rykmentti. Verilöylyn raivotessa ympärillään oli säkkipillin soittaja neliön keskellä vajonnut syvään, muusta maailmasta piittaamattomaan haaveiluun, hänen maahan tuijottavassa surullisessa katseessaan kuvastui metsien ja järvien heijastus, ja rummulla istuen, soittokone kainalossa, kaiutteli hän vuoriston säveleitä. Nämä skotlantilaiset kuolivat Ben Lothiania ajatellen, niinkuin kreikkalaiset kuolivat Argostaan muistellen. Kyrassierin miekka halkaisi säkkipillin ja katkaisi sitä pitelevän käden, lopetti soiton ja tappoi soittajan.
Kyrassiereillä, jotka alkuaankin olivat verrattain vähälukuisia ja joiden joukkoa uurrostien onnettomuus oli vieläkin harventanut, oli vastassaan melkein koko englantilainen armeija; mutta heidän voimansa siitä vain kasvoi, jokainen mies kun vastasi kymmentä. Jo antoivatkin muutamat hannoverilaiset pataljoonat perään. Wellington huomasi sen ja muisti ratsuväkensä. Jos Napoleon olisi tällä samalla hetkellä muistanut jalkaväkensä, olisi hän voittanut taistelun. Tämä muistamattomuus oli hänen tuhoisin virheensä.
Yht'äkkiä huomasivat ahdistavat kyrassierit itsensä ahdistetuiksi. Englantilainen ratsuväki oli karannut heidän selkäänsä. Edessä neliöt, takana Somerset. Somerset merkitsi tuhattaneljääsataa rakuunakaartilaista. Somersetin oikealla kädellä oli Dornberg kevytaseisine saksalaisine ratsuväkineen, vasemmalla Trip belgialaisine karbiinimiehineen. Kyrassierejä ahdistettiin sivuilta ja edestä ja takaa, heidän kimpussaan olivat sekä jalkaväki että ratsumiehet, ja heidän täytyi puolustautua kaikille tahoille. Mutta mitä he siitä! Hehän olivat nopeita kuin myrskypyörre. Tehtiin uskomattomia urotöitä.
Lisäksi jyrisi heidän takanaan patteri herkeämättä. Vain siten voitiinkin haavoittaa näitä miehiä selkään. Muuatta heidän haarniskaansa, johon tykinkuula on iskenyt reijän vasemman lapaluun kohdalle, säilytetään Waterloon museon kokoelmissa.
Moisia ranskalaisia vastassa pitikin olla moiset englantilaiset.
Se oli tuskin enää taistelua, se oli hourenäkyä, sokeata raivoa, pyörryttävää sielun ja mielen hehkumista, salamoina iskeväin miekkain vilinää. Käden käänteessä olivat nuo tuhatneljäsataa rakuunakaartilaista supistuneet kahdeksaksisadaksi; Fuller, heidän yliluutnanttinsa, suistui kuoliaana kentälle. Ney riennätti avuksi peitsimiehet ja Lefebvre-Desnouettesin jääkärit. Mont-Saint-Jeanin ylätasanko vallattiin, otettiin takaisin, vallattiin uudelleen. Kyrassierit syöksyivät ratsujoukon kimpusta jalkaväkeä ahdistamaan, tai paremminkin sanoen: koko tämä kamala joukkio kietoutui yhdeksi myllerrykseksi, missä toinen ei hellittänyt toistaan. Neliöt kestivät yhä. Kaksitoista hyökkäystä tehtiin. Neyn alta tapettiin neljä hevosta. Puolet kyrassiereistä jäi kentälle. Tämä ottelu kesti kaksi tuntia.
Se järkähytti tuntuvasti englantilaista armeijaa. Ei epäilemistäkään, että kyrassierit olisivat murtaneet keskustan ja ratkaisseet voiton, ellei heidän ensimäistä ryntäystään olisi heikontanut uurrostien onnettomuus. Tämä tavaton ratsujoukko aivan sai hämmästyksestä kivettymään Clintoninkin, joka oli nähnyt Talaveran ja Badajozin. Sankarillinen Wellington, joka jo oli kolmeksineljäsosaksi voitettu, ihaili vihollistaan. Hän huudahti puoliääneen: Suurenmoista![3]
Kyrassierit tuhosivat seitsemän neliötä kolmestatoista, valtasivat tai naulasivat umpeen kuusikymmentä kanuunaa ja anastivat englantilaisilta rykmenteiltä kuusi lippua, joita kolme kyrassieriä ja kolme kaartin jääkäriä läksi viemään keisarille Belle-Alliancen talon edustalle.
Wellingtonin asema oli pahentunut. Tämä eriskummallinen taistelu oli kuin kamppailua kahden raivostuneen haavoitetun välillä, jotka kumpikin, yhä hyökäten ja yhä puolustautuen, vuodattavat verensä kuiviin. Kumpiko ensiksi kaatuu?
Taistelu ylätasangon omistamisesta jatkui yhä.
Minne asti etenivät kyrassierit? Sitä ei voi kukaan sanoa. Se vain on varmaa, että seuraavana päivänä tavattiin kuollut kyrassieri ja hänen kuollut hevosensa Mont-Saint-Jeanin kuormainpunnituslaitoksen salvokselta Nivellesin, Genappen, Hulpen ja Brüsselin teiden risteyksessä. Tämä ratsumies oli niinmuodoin kulkenut englantilaisten ketjujen läpi. Yksi niistä miehistä, jotka korjasivat tämän ruumiin, elää vielä nytkin Mont-Saint-Jeanissa. Hänen nimensä on Dehaze. Hän oli silloin kahdeksantoista vanha.
Wellington tunsi häviönsä lähenevän. Ratkaiseva hetki oli edessä.
Kyrassierit eivät olleet onnistuneet tehtävässään sikäli, että keskusta oli yhä murtamatta. Kun kaikilla oli osansa ylätasankoa, ei sitä itse asiassa omistanut kukaan, ja suurimmalta osaltaan oli se yhä englantilaisten hallussa. Wellingtonilla oli kylä ja ylin tasanne, Neyllä vain huippu ja rinne. Ja molemmin puolin tunnuttiin kuin kiinnikasvaneilta tähän kaameaan maaperään.
Mutta englantilaisten heikontuminen näytti auttamattomalta. Tämä armeija oli menettänyt kauhistuttavat määrät verta. Kempt vasemmalla sivustalla vaati vaatimistaan apuväkeä. "Ei ole", vastasi Wellington, "antakoot tappaa itsensä viimeiseen mieheen!" Melkein samalla hetkellä — omituinen yhtymys, joka paraiten kuvastaa molempien armeijain voipumusta — pyysi Ney Napoleonilta jalkaväkeä, ja Napoleon huudahti: "Jalkaväkeä! Mistä minä sitä otan? En sainkaan minä sitä tekemään rupea!"
Mutta englantilainen armeija oli sittenkin sairaampi. Noiden mahtavain rautahaarniskaisten ja teräsrintaisten eskadroonain raivoisat hyökkäykset olivat musertaneet sen jalkaväen. Pari miestä lipun ympärillä osoitti paikkaa, missä tämä rykmentti oli seisonut, tuota pataljoonaa komensi enää vain yksi ainoa kapteeni tai yksi ainoa luutnantti. Altenin divisioona, joka oli jo saanut niin paljon kärsiä Haie-Saintessä, oli melkein täydelleen tuhottu, Van Kluzen brigadin urheat belgialaiset peittivät ruumiillaan viljapeltoja Nivellesin tien varrella. Oli enää tuskin mitään jäljellä niistä hollantilaisista valiosotureista, jotka Espanjassa vuonna 1811 meidän riveihimme yhtyneinä taistelivat Wellingtonia vastaan ja jotka vuonna 1815 englantilaisten kanssa liittoutuneina ottelivat Napoleonia vastaan. Upseerien hukka oli melkoinen. Lordi Uxbridgelta, joka seuraavana päivänä hautasi jalkansa, oli polvi murskaantunut. Jos ranskalaisten puolella tässä haarniskamiesten ottelussa olivat poistuneet temmellyksestä Delord, Lhéritier, Colbert, Dnop, Travers ja Blancard, niin oli englantilaistenkin puolella Alten haavoittunut, Barne haavoittunut, Delancey saanut surmansa, Van Meeren saanut surmansa, Ompteda saanut surmansa; koko Wellingtonin esikunta oli kärsinyt tuntuvia tappioita, ja Englanti saikin surkeimman osan tässä verisessä tasajaossa. Toinen kaartilaisrykmentti oli menettänyt viisi yliluutnanttia, neljä kapteenia ja kolme vänrikkiä. 30:n jalkaväenrykmentin ensimäinen pataljoona oli menettänyt kaksikymmentäneljä upseeria ja satakaksitoista sotamiestä. 79:stä vuoristolaisrykmentistä oli kaksikymmentäneljä upseeria haavoittunut, kahdeksantoista upseeria menettänyt henkensä, neljäsataaviisikymmentä sotamiestä saanut surmansa. Cumberlandin hannoverilaisia husaareja oli kokonainen rykmentti, etunenässä eversti Hacke, joka myöhemmin tuomittiin viralta, kahakan alkaessa kääntynyt ympäri ja paennut Soignesin metsään, levittäen pelkoa ja hämminkiä aina Brüsseliin asti. Ruokatavaroita, ruutia, kuormastoa, haavoittuneilla täytettyjä vaunuja kuljettavat sotamiehet syöksyivät metsään nähdessään ranskalaisten yhä enemmän ja enemmän valloittavan alaa ja lähestyvän samaista metsää. Hollantilaiset, joita ranskalaiset ratsumiehet ankarasti huimivat miekoillaan, päästivät surkeita hätähuutoja. Vert-Coucousta aina Groenendaeliin, lähes kahden lieun matkalla Brüsseliin päin, vallitsi pakolaisten kesken hirveä tungos, niin kertovat silminnäkijät, jotka elävät vielä nytkin. Tämä pakokauhu oli aivan samanlaista kuin sekin, joka valtasi Condén prinssin Mechelnissä ja Ludvig XVIII:n Gentissä. Lukuunottamatta heikkoa Mont-Saint-Jeanin taloon järjestetyn kenttäsairaalan taakse asetettua varajoukkoa ja vasemman siiven kylkiä suojelevia Vivianin ja Vandeleurin brigadeja ei Wellingtonilla enään ollut lainkaan ratsuväkeä. Monta patteria oli käynyt kelpaamattomaksi. Nämä seikat tunnustaa Siborne, ja Pringle liioittelee vaurioita siihen määrään, että sanoo englantilais-hollantilaisen armeijan supistuneen kolmeenkymmeneenneljääntuhanteen mieheen. Rautainen herttua pysyi yhä tyynenä, mutta hänen huulensa olivat vaalenneet. Itävallan asiamies Vincent ja Espanjan asiamies Alava, jotka taistelun kestäessä oleskelivat englantilaisessa esikunnassa, luulivat herttuan olevan hukassa. Viiden aikoihin veti Wellington kellon taskustaan, ja hänen kuultiin mutisevan nämä synkeät sanat:Blücher tai yö!
Tämä tapahtui jokseenkin samalla hetkellä kun etäinen rivi pistimiä välähti Frischemontin puoleisilla kukkuloilla.
Nyt alkaa tämän jättiläisnäytelmän loppuratkaisu.
11.
Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.
Kaikki tuntevat Napoleonin surkean pettymyksen: Grouchya odotettiin,Blücher tuli. Kuolema elämän sijasta.
Kohtalo tekee joskus tällaisia äkkikäänteitä. Maailman valta-istuinta luuloteltiin, alkoikin häämöittää S:t Helena.
Jos se pieni paimenpoika, joka oli Bülowin, Blücherin luutnantin oppaana, olisi neuvonut tätä jättämään metsän suoja Frischemontin yläpuolella eikä Plancenoitin alapuolella, olisi ehkä yhdeksästoista vuosisata muodostunut toisenlaiseksi. Napoleon olisi voittanut Waterloon taistelun. Kaikkia muita teitä myöten, paitsi sitä, joka kulkee Plancenoitin alapuolelta, olisi preussilainen armeija joutunut rotkotielle, josta olisi ollut mahdotonta saada tykistöä yli, ja Bülow ei olisi ehtinyt ajoissa perille.
Siis yhdenkin tunnin myöhästyminen vain, selittää preussilainen kenraali Mufflin, ja Blücher ei olisi enää tavannut Wellingtonia paikoillaan. "Taistelu olisi ollut menetetty."
Oli tosiaankin aika Bülowin saapua. Hän oli jo muutenkin kovin myöhästynyt. Hän oli ollut leirissä Dion-le-Montissa ja oli lähtenyt liikkeelle heti aamun sarastaessa. Mutta tiet olivat kurjassa kunnossa, ja hänen joukkonsa olivat saaneet rämpiä kurassa. Kanuunain pyörät vajosivat kappojaan myöten raiteihin. Sitä paitsi oli hänen täytynyt kulkea Dylen yli kapeata Wavren siltaa myöten. Sillalle johtavan kadun molemmat puolet olivat ranskalaiset pistäneet tuleen. Tykistön ruutivaunut ja muu kuormasto eivät saattaneet kulkea palavain talojen välitse, ja niiden oli odottaminen siksi kunnes tulipalo saatiin sammutetuksi. Oli jo puolipäivä, eikä Bülowin etujoukko ollut vielä ennättänyt Chapelle-Saint-Lambertiin.
Kaksi tuntia aikaisemmin alkanut taistelu olisi ollut lopussa kello neljä, ja Blücher olisi saapunut vain todentamaan Napoleonin voiton. Moisia ovat nuo suunnattomat sattuman oikut, jotka kaikessa äärettömyydessään jäävät meiltä käsittämättä.
Jo puolipäivän aikoihin oli keisari ensinnä kaukoputkella tähystellessään keksinyt näköpiirin äärimäisellä rajalla jotakin, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli sanonut: "Näen tuolla kaukana jotakin pilventapaista, joka minusta tuntuu sotaväenosastolta." Sitten oli hän kysynyt Dalmatian herttualta: "Soult, mitä Te näette tuolla Chapelle-Saint-Lambertin seutuvilla?" Kaukoputkeaan suunnitellen oli marsalkka vastannut: "Neljä tai viisituhatta miestä, Teidän Majesteettinne. Epäilemättä Grouchy." Mutta ne pysyivät liikkumattomina usvassa. Kaikki esikunnan kaukoputket olivat tähystelleet tätä keisarin mainitsemaa "pilveä." Muutamat olivat sanoneet: "Ne ovat levähtäviä sotamiehiä." Enimmät olivat kuitenkin selittäneet: "Ne ovat puita." Totta olikin, että pilvi ei liikkunut. Keisari oli lähettänyt osaston Domonin kevyttä ratsuväkeä tutkimaan tätä salaperäistä ilmiötä.
Bülow ei tosiaankaan ollut tikahtanutkaan paikaltaan. Hänen etujoukkonsa oli lopen väsynyt eikä jaksanut enempää. Hänen täytyi odottaa armeijan pääosastoa, ja hänen oli määrä koota joukkonsa ennen taisteluketjuun asettumistaan. Mutta viiden aikoihin, nähdessään Wellingtonia uhkaavan vaaran, käski Blücher Bülowia hyökkäämään, lausuen nämä merkitsevät sanat: "Täytyy toimittaa englantilaisille hiukan ilmaa."
Vähäistä myöhemmin levittivät Losthinin, Hillerin, Hacken ja Rysselin divisioonat sotarintamansa Lobaun osaston eteen; Preussin prinssin Wilhelmin ratsuväki porhalsi esiin Pariisin metsästä, Plancenoit paloi ja preussilaisten kuulia alkoi sataa aina Napoleonin taakse varautuneen kaartin riveihin.
12.
Kaarti.
Loppuhan on tunnettu: kolmannen armeijan odottamaton ryntääminen kentälle, taistelun hajautuminen, yht'äkkiä jyrähtävät kahdeksankymmentäkuusi tulikitaa, Bülowin kanssa ilmestyvä Pirch I, Blücherin itsensä johtama Zietenin ratsuväki, takaisin työnnetyt ranskalaiset, Ohainin ylätasangolta lakaistu Marcognet, Papelottesta ahdistettu Durutte, Donzelot ja Guiot peräytymässä, saarrettu Lobau, meidän suojattomien rykmenttiemme kimppuun hämärän saapuessa hyökännyt uusi ottelu, koko englantilainen taisteluketju ryhtymässä uudelleen puolustukseen ja ryntäämässä eteenpäin, ranskalaiseen armeijaan hakattu suunnaton aukko, englantilaiset tykit ja preussilaiset tykit tukemassa toinen toisiaan, verilöyly, eturintaman teurastus, sivustan teurastus, kaarti astumassa taisteluketjuun keskellä tätä kauhistavaa hävitystä.
Koska se tunsi nyt kuolemaan menevänsä, huusi se: "Eläköön keisari!" Historiassa ei tapaa mitään liikuttavampaa kuin tämä tervehdyshuudoiksi puhkeava kuolemanvarmuus.
Taivas oli ollut koko päivän pilvien peitossa. Yht'äkkiä, juuri mainitulla hetkellä, kello kahdeksan aikoihin illalla, väistyivät pilvet taivaanrannalta ja päästivät Nivellesin tien jalavain lävitse näkyviin laskevan auringon kaameana hehkuvan ruskon. Austerlitzissa oli auringon nähty nousevan.
Tässä viimeisessä rynnistyksessä komensi jokaista kaartin pataljoonaa kenraali. Ne olivat Friant, Michel, Roguet, Harlet, Mallet, Poret de Morvan. Kun kaartin valiosoturien korkeat päähineet leveine kotkalaattoineen ilmestyivät säännöllisissä, suorissa riveissä, tyyninä, ylväinä ottelun temmellykseen, tunsi vihollinen pelonsekaista kunnioitusta Ranskaa kohtaan. Oli kuin olisi kaksikymmentä voittoa liihoitellut taistelutantereelle siivet levällään, ja ne, jotka olivat voitolla, luulivat itsensä voitetuiksi ja peräytyivät. Mutta Wellington huusi:Ylös kaartilaiset ja tähdätkää tarkkaan!Englantilaisten kaartilaisten punainen rykmentti kohousi piilostaan pensaiden takaa, kuularyöppy lävisti meidän kotkiemme keskellä värjyvän kolmivärilipun, kaikki syöksyivät toistensa kimppuun ja viimeinen verilöyly alkoi. Keisarillinen kaarti tunsi armeijan hämärässä väistyvän ympäriltään, se tunsi täydellisen häviön uhkaavan joka haaralta, se kuuli huudon: "pelastautukoon ken voi!" joka nyt oli tullut "eläköön keisari!" huudon sijaan, mutta paon raivotessa takanaan kulki se yhä eteenpäin, yhä ankarammin ahdistettuna, yhä kovemmin kolhittuna, yhä enemmän ja enemmän harventuneena joka askeleella. Epäröimisestä tai pelosta ei ollut puhettakaan. Tässä joukossa oli sotamies yhtäläinen sankari kuin kenraalikin. Ei yksikään väistänyt itsemurhaa.
Vallan vimmoissaan pani Ney itsensä alttiiksi kaikille iskuille tässä myllerryksessä. Varmaan kuolemaan alistuminen oli tehnyt hänet suureksi. Viides hevonen ammuttiin hänen altansa. Hikeä valuen, silmät liekehtien, vaahto huulilla, sotisopa levälleen lehahtaneena, toinen olkalappu englantilaisen ratsumiehen melkein poikki iskemänä, suurkotkan laatta kuulan kuhmuttamana, verisenä, kurassa, suurenmoisena, katkennut miekka kädessä hän huusi: "Tulkaa katsomaan, kuinka Ranskan marsalkka kuolee taistelutantereella!" Mutta turhaan: hän ei saanut surmaansa. Hän oli äreä ja kovasti kiukuissaan. Hän paiskasi Drouet d'Erlonillekin tämän kysymyksen: "Etkö sinä aijo surmaasi hakeakkaan, hä?" Hän huusi keskellä tykistön pauhinaa, koko tämän tykistön, joka ponnisteli murskatakseen kourallisen miehiä: "Ei siis mitään minulle! oh! Tahtoisinpa, että kaikki nuo englantilaisten kuulat mäjähtäisivät mahaani!" Sinun piti säästymän ranskalaisten kuulain ruuaksi, onneton!
13.
Pako.
Häviön ja paon sekamelska kaartin takana oli tosiaankin kamala.
Armeija väistyi äkkiä kaikilla haaroilla yht'aikaa: Hougomontissa, Haie-Saintessa, Papelottessa, Plancenoitissa. Huutoa: Petosta! seurasi huuto: Pelastautukoon ken voi! Hajoava armeija on kuin jäidenlähtö. Kaikki heltiää, halkeaa, hoippuu, ryskyy, kiitää, vyöryy, kaatuu, törmää, kiiruhtaa, syöksyy. Vallan tavaton hämminki. Ney lainaa hevosen, hyppää sen selkään, ja hatutta päin, kaulaliinatta, miekatta asettuu hän poikkiteloin Brüsselin tielle, pysähdyttäen samalla kertaa sekä englantilaiset että ranskalaiset. Hän koettaa pidättää armeijaa, hän huutaa, hän sättii, hän tappelee kynsin hampain peräytymistä vastaan. Hän on vallan suunniltaan. Sotamiehet pakenevat häntä kirkuen:Eläköön marsalkka Ney!Durutten rykmentit heittelehtivät älyttöminä sinne ja tänne, sillä yhtäällä ahdistavat heitä ulaanien sapelit ja toisaalla Kemptin, Bestin, Packin ja Rylandtin pyssyt. Pahin otteluista on mieletön pako: ystävät siinä tappavat toisiaan päästäkseen eteenpäin. Eskadroonat ja pataljoonat siinä murtuvat ja särkyvät toinen toisiaan vastaan: ne muodostavat ikäänkuin taistelun suunnattoman vaahdonpärskeen. Lobaun yhdessä päässä ja Reillen toisessa tempaa virta mukaansa. Turhaan pystyttää Napoleon jälelle jääneistä kaartilaisistaan muureja pakenevain eteen; turhaan tuhlaa hän viimeiseen ponnistukseen vara-eskadroonansa. Guiot väistyy Vivianin tieltä, Kellermann Vandeleurin, Lobau Bülowin, Morand Pirchin, Domon ja Subervic Preussin prinssin Wilhelmin tieltä. Guyot, joka on vienyt keisarin eskadroonat rynnäkköön, sortuu englantilaisten rakuunain jalkoihin. Napoleon laskettaa täyttä laukkaa pakenevain rinnalla, puhuu, käskee, uhkaa, rukoilee. Kaikki suut, jotka aamulla huusivat: Eläköön keisari! jäävät nyt ammolleen. Häntä tuskin tunnetaan enää. Hiljattain saapunut preussilainen ratsuväki kiitää heidän kimppuunsa, ryntää, pistää, halkoo, hakkaa, murskaa, tappaa. Valjakot kirmaisevat omille teilleen, kanuunat pakenevat. Kuormastosotilaat heittävät vaununsa siihen ja kaikkoavat hevosten selässä hurjaa kyytiä. Teillä on vankkureita kumollaan pyörät ilmassa kulkua estämässä, ja siinä on verilöyly valmis. Murskataan, tallataan, kuljetaan yli kuolleiden ja elävien. Huidotaan, hakataan. Hurjistunut lauma täyttää tiet, polut, sillat, tasangot, kukkulat, laaksot, metsät, kaikkialle tunkeutuu näiden neljänkymmenentuhannen miehen hyökyaalto. Huutoa, epätoivon kiljahduksia, laukut ja pyssyt heitetään viljapeltoihin, tietä raivataan miekaniskuin, ei ole enää tovereita, ei upseereja, ei kenraaleja, vain kuvaamaton kauhu. Zieten kaataa Ranskan miehiä kuin heinää. Leijona on muuttunut metsäkauriiksi. Sellainen oli tämä pako.
Genappessa yritettiin kääntyä vastarintaan, yritettiin hillitä pakoa: Lobau sai kootuksi kolmesataa miestä. Kylään johtava tie suljettiin miten kuten; mutta heti ensimäisestä preussilaisten yhteislaukauksesta pötkivät kaikki jälleen käpälämäkeen, ja Lobau joutui vangiksi. Vielä nytkin näkyvät tämän yhteislaukauksen jäljet erään vanhan tiilihökkelin päädyssä tien oikealla puolella, muutaman minuutin matkan päässä Genappesta. Preussilaiset syöksyivät Genappeen, epäilemättä raivoissaan niin mitättömästä voitostaan. Takaa-ajo muuttui hirvittäväksi teurastukseksi. Blücher käski tappaa kaikki ilman armoa. Roguet oli antanut kauhistuttavan esimerkin uhkaamalla kuolemalla jokaista ranskalaista sotamiestä, joka toisi hänelle preussilaisen vangin. Mutta Blücher voitti Roguetinkin. Nuoren kaartin kenraali Duhesme, joka oli ahdistettu muutaman Genappen majatalon porttia vasten, jätti miekkansa eräälle husaarille, ja husaari otti miekan ja pisti sillä vangin kuoliaaksi. Voittoa täydennettiin voitettuja murhaamalla. Rangaiskaamme, koska puhumme historian nimessä: vanha Blücher häpäisi itsensä. Tämä verenhimo oli kaiken kurjuuden huippu. Epätoivoinen hurja pako kävi ohi Genappen, ohi Quatre-Brasin, ohi Gosseliesin, ohi Frasnesin, ohi Charleroin, ohi Thuinin ja pysähtyi vasta rajalla. Voi surkeutta! Ja mikä näin pakeni? Suuri armeija.
Tämä mieletön kauhistus, tämä surkea raukkamaisuus suurimman urhouden, joka milloinkaan on historiaa hämmästyttänyt, tapahtuiko se ilman syvempää syytä? Ei. Mahtavan käden varjo näkyy Waterloon yllä. Se oli kohtalon päivä. Voima, joka on ihmisen yläpuolella, määräsi tämän päivän. Siitä kasvojen kauhistunut ilme. Siitä nuo monet urhot, jotka jättivät miekkansa. Ne, jotka olivat Europan voittaneet, kaatuivat nyt tarmottomina maahan, kykenemättä mitään sanomaan tai tekemään, tuntien pimeässä kauhistuttavan voiman läsnä-olon.Hoc erat in fatis. Tuona päivänä muuttuivat ihmiskunnan tulevaisuusmahdollisuudet. Waterloo on yhdeksännentoista vuosisadan oven sarana. Suuren miehen poistuminen oli välttämätöntä suuren vuosisadan saapua. Joku, jota ei vastusteta, otti asian huolekseen. Sankarien pakokauhu saa selityksensä. Waterloon taistelussa ei näy vain myrskypilviä, siinä putosi myös lentotähti. Jumala kulki siitä ohi.
Yön pimetessä pysähdyttivät Bernard ja Bertrand Genappen pellolla päällystakin liepeestä erään juron, ajatuksiin vaipuneen, kammottavan miehen, joka yleisen paon tänne asti heittämänä oli juuri laskeutunut hevosensa selästä, pistänyt suitsenpäät kainaloonsa ja nyt harhaavin katsein kulki yksinään Waterloota kohti. Mies oli Napoleon, tämän luhistuneen unelman kummallinen yökulkija, joka yhä yritti eteenpäin.
14.
Viimeinen neliö.
Muutamat kaartin neliöt, jotka seisoivat järkähtämättöminä yleisen paon myllerryksessä kuin kalliot vuolaassa virrassa, pitivät puoliaan yöhön asti. Yön tullessa tuli kuolemakin, mutta he odottivat tätä kaksinkertaista pimeyttä horjumattomina, vaipuen vähitellen sen helmaan. Jokainen rykmentti, erillään kun oli muista ja joka kohdaltaan murtuneesta armeijasta, kuoli omin päinsä. Tätä viimeistä kamppausta varten olivat toiset sijoittuneet Rossommen kummuille, toiset Mont-Saint-Jeanin tasanteille. Siellä nämä hyljätyt, voitetut, peloittavat, synkeät neliöt ottelivat hirvittävää kuolemanotteluaan. Ulm, Wagram, Jena, Fridland kuolivat heidän kerallaan.
Illan tihenevässä hämärässä, kello yhdeksän aikoihin, oli niistä vielä yksi jäljellä Mont-Sain-Jeanin ylätasangon juurella. Tässä kaameassa laaksossa rinteen juurella, jota kyrassierit olivat päivällä kiivenneet ja jonka nyt tykkänään peittivät englantilaisten laumat, voitokkaan vihollistykistön yhteisen tulen ahdistamana, pommien putoillessa sen sekaan hirvittävin joukoin, tämä neliö taisteli yhä. Sitä komensi muuan tuntematon upseeri, nimeltään Cambronne. Jokaiselta yhteislaukaukselta pieneni neliö, mutta se antoi takaisin. Se vastasi tykkien pommitukseen pyssyillään, lakkaamatta supistaen neljää muuriaan. Joskus hengästyneinä pysähtyessään kuulivat pakolaiset kaukaa pimeästä tämän vaimenevan jyhkinän.
Kun tästä legionasta oli enää jäljellä vain kourallinen, kun heidän lippunsa oli enää vain pelkkä rääsy, kun heidän pyssynsä kuulien loputtua olivat enää vain puukalikkain arvoisia, kun kaatuneitten kasa oli suurempi elävien ryhmää, valtasi voittajat pyhä kauhistus näitä yleviä kuoloonvihittyjä katsellessaan, ja englantilainen tykistö vaikeni hetkiseksi huoahtaakseen. Se oli jonkunlaista odotusaikaa. Nämä taistelevat näkivät ympärillään kihisevän haamuja ja ratsumiesten varjomaisia muotoja, he näkivät mustien kanuunain ääripiirteet, vaalean taivaan, joka pilkotti pyörien ja lavettien välistä. Suunnattoman suuri pääkallo, jonka sankarit aina hämärästi havaitsevat taistelun melskeessä ja savussa, tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja tuijotti heihin. He saattoivat pimenevässä yössä kuulla kanuunoita ladattavan, palavat sytyttimet muodostivat pimeässä kiiluvain tiikerien silmäin kaltaisina piirin heidän ympärilleen, kaikki englantilaisten patterien tulituohukset lähenivät kanuunoita, ja silloin eräs englantilainen kenraali, Colville, kuten toiset väittävät, toisten tietämän mukaan Maitland, huusi heille liikutettuna, viivähyttäen näiden miesten viimeistä hetkeä: "Urhokkaat ranskalaiset, antautukaa!" Cambronne vastasi: "Haista p—a!"
15.
Cambronne.
Ellei tahdo loukata lukijaa, ei hänelle saata toistaa kauneimpia sanoja, mitä kukaan ranskalainen on milloinkaan lausunut. On kiellettyä mainita historiassa eräitä asioita, vaikka ne olisivat kuinka yleviä tahansa.
Omalla uhallamme rikomme me tätä kieltoa.
Näiden jättiläisten joukossa oli siis yksi titani: Cambronne.
Sanoa moiset sanat ja sitten kuolla, löytyykö mitään suurenmoisempaa? Sillä kuoleminenhan on samaa kuin tahtoa kuolla, eikä ole suinkaan tämän miehen vika, etteivät kuulat saaneet häntä hengiltä.
Waterloon taistelun voittaja ei ole suinkaan Napoleon, joka pakeni, eiWellington, joka peräytyi kello neljä ja joka oli kello viisi joutunutepätoivoon, ei Blücher, joka tuskin otti taisteluun osaa, vaanWaterloon taistelun voittaja on Cambronne.
Iskeä moisilla sanoilla salamaa, joka joka hetki uhkaa kuolemaa, se on samaa kuin voittaa.
Vastata näin täydelliselle häviölle, puhua näin sallimukselle, tällä tavoin laskea perustus tulevalle leijonalle, singahuttaa nämä sanat vastineeksi yön sateelle, Hougomontin petolliselle muurille, Ohainin uurrostielle, Grouchyn myöhästymiselle, Blücherin saapumiselle, ivailla vielä keskellä kuolemankin, ikäänkuin jäädä pystyyn kaatumisenkin jälkeen, hukuttaa näihin neljään tavuun koko europpalainen liittokunta, tarita kuninkaillekin näitä rivouksia, jotka Cesarit kyllä entuudestaan tuntevat, tehdä halvimmista sanoista mahtavimmat, kätkemällä niihin Ranskan leimausta ja jyrinää, päättää julkeasti Waterloon päivä laskiaisilveellä, täydentää Leonidasta Rabelaisilla, lyhyesti kuvata koko tätä voittoa sanoilla, joita on mahdoton lausua, menettää taistelukenttä, mutta valloittaa historia, saada naurajat puolelleen tämän verilöylyn jälkeen, se on tavatonta, mittaamattoman suurta.
Se on salaman häpäisemistä. Se kohoaa aiskylosmaiseen suuruuteen.
Tuntui kuin repeäisi Cambronnen sanoissa jokin: rinta niissä repeää halveksimisen painosta, niissä räjähtää ylenmäärin kiusatun kuolevan kiukku. Kuka voitti? Wellingtonko? Ei. Ilman Blücheriä olisi hän hävinnyt. Blücherkö? Ei. Ellei Wellington olisi alkanut, ei Blücher olisi voinut lopettaa. Tämä Cambronne, tämä viimeisen hetken ilmestys, tämä tuntematon sotamies, tämä mitättömän pieni tekijä taistelujen vyörinässä, tuntee valheen vallitsevan, valheen musertavassa tappiossa — kaksinkertaisesti kirvelevä vääryys! — ja juuri kun hän on sentähden raivosta pakahtumaisillaan, tarjotaan hänelle tuota kurjaa, naurettavaa lahjaa: elämää! Kukapa ei siitä ponnahtaisi pystyyn? Ne ovat tuossa, kaikki Europan kuninkaat, onnelliset kenraalit, jyristävät Jupiterit, heillä on satatuhatta voitokasta sotilasta ja niiden sadantuhannen takana miljoona, heidän kanuunansa ammottavat tuohukset sytytettyinä, he ovat polkeneet jalkainsa alle keisarillisen kaartin ja suuren armeijan, he ovat murskanneet Napoleonin, jäljellä on enää vain Cambronne. Vain tämä maan matonen on enää panemassa vastaan. Hän on paneva vastaan. Silloin etsii hän sanoja niinkuin etsitään miekkaa. Ne tulevat vaahdosta, ja tuo vaahto on samaa kuin ne sanat. Tätä suunnatonta, mutta keskinkertaista voittoa, voittoa, jossa ei ole voittajaa, nousee tämä epätoivoinen vastustamaan. Hän tuntee kyllä sen voiton tavattoman merkityksen, mutta hän todentaa myös sen mitättömyyden. Ja hän ei vain sylje sitä päin naamaa, hän tekee enemmän. Lukumäärän, voiman ja aineen musertamana hän tapaa sielustaan sanat, joiden täytyy ulos. Sanoa näin, menetellä näin, tavata moiset sanat, me toistamme vieläkin, se merkitsee todellista voittajaa.
Suurten päivien henki astui tähän tuntemattomaan mieheen tällä turmion hetkellä. Cambronne tapaa Waterloon sanan niin kuin Rouget de Lisle tapaa marseljeesin, ylemmän hengen vaikutuksesta. Jumalallisen myrskyn puuskaus käy näiden miesten läpi, ja he värähtävät, ja toinen laulaa ylevän laulun, toinen huudahtaa kauhistuttavat sanat. Näitä titanillisen halveksimisen sanoja ei Cambronne singahuta vain Europalle keisarikunnan nimessä, se olisi vähän; hän singahuttaa ne menneisyydelle vallankumouksen nimessä. Kun ne kuulee, tuntee Cambronnessa vanhojen jättiläisten hengen. On kuin Danton puhuisi tai kuin ärjyisi Kleber.
Cambronnen sanoihin vastasi englantilainen ääni: Tulta! Pattereissa leimahti, kumpu järähti, kaikista malmikidoista purskahti viimeinen kuula-oksennus, kamalan tuhoisana. Syntyi valtaisa savupilvi, jota nouseva kuu valjusti valaisi. Kun savu oli haihtunut, ei ollut enää mitään. Tuo pelottava jäännös oli hävitetty, kaarti oli kuollut. Elävän kenttävarustuksen neljä muuria makasi maassa, siellä ja täällä erotti tuskin sätkähdystä ruumiitten joukossa. Näin sortuivat ranskalaiset legionat roomalaisiakin legionia suurempina Mont-Saint-Jeanin sateen ja veren lioittamalle tantereelle, mustille viljapelloille, paikkaan, mistä nyt joka aamu kello neljän aikoihin Juoseppi, Nivellesin postivaunujen ajaja, iloisesti vihellellen ja hevostaan huimien rämistää ohi.
16.
Quot libras in duce?
Waterloon taistelu on arvoitus. Se on yhtä hämärä niille, jotka siinä voittivat, kuin sillekin, joka siinä hävisi. Napoleon selittää tappion johtuneen odottamattomasta pakokauhusta.[4] Blücher näkee siinä vain tulta. Wellington ei ymmärrä siitä mitään. Katsokaa tiedonantoja. Viralliset kertomukset ovat sekavia, selitykset vielä sekavampia. Jälkimäiset sopertavat, edelliset änkyttävät. Jomini jakaa Waterloon taistelun neljään jaksoon. Muffling sanoo siinä olleen kolme vaihekautta. Vain Charras on — vaikka me muutamissa kohdissa olemme toista mieltä kuin hän — rohkealla silmäyksellä oivaltanut tämän juhlallisen sattuman kanssa voittosille joutuneen ihmisneron kukistumisen luonteenomaiset piirteet. Kaikki muut historioitsijat on vallannut jonkinlainen huikaistuminen, ja siitä syystä he haparoivat. Ja tosiaan olikin se salamoiva päivä, sotilaallisen yksinvallan luhistuminen, joka kuninkaiden suureksi hämmästykseksi veti mukanaan kaikki kuningaskunnat, voiman sortuminen, sodan häviö.
Tässä yli-inhimillisen välttämättömyyden leimaamassa tapahtumassa ei ihmisillä ole mitään osaa.
Riistäisimmekö mitään Englannilta ja Saksalta, vaikka poistaisimmekin Waterloon Wellingtonin ja Blücherin ansioluetteloista? Emme. Ei mainehikas Englanti eikä ylväs Saksa ole kysymyksessä Waterloon ongelmaa ratkaistaessa. Taivaan kiitos saattavat kansat olla suuria tämmöisistä kammoittavista miekanmittelyistä riippumattakin. Ei Saksaa, ei Englantia eikä Ranskaa sentään tuppeen pistetä. Aikakautena, missä Waterloo oli vain mitätöntä sapelinkalinaa muihin suuriin taisteluihin verrattuna, oli Saksalla Blücheriäkin korkeammalla Goethe ja Englannilla Wellingtonin yläpuolella Byron. Mahtava aatteiden nousu on ominaista meidän vuosisadallemme, ja ihanasti loistavat tässä aamuruskossa Englanti ja Saksa. Ne ovat yleviä, kunnioitusta herättäviä, koska ne ajattelevat. Sivistystason kohottaminen, jota ne osaltaan ovat olleet avustamassa, perustuu niiden erinäiseen olemukseen: se tulee niistä itsestä eikä jostakin sattumasta. Minkä ne ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla suurenneet, siihen ei suinkaan Waterloo ole ollut alkulähteenä. Vain raakalaiskansat saattavat äkkiä kohota erikoisten sotavoittojen kautta. Se on rankkasateen paisuttaman vuoripuron lyhytaikaista turhamielisyyttä. Erittäinkään eivät meidän aikanamme sivistyneet kansakunnat nouse tai vaivu jonkun sotapäällikön hyvän tai huonon onnen takia. Niiden ominaispaino ihmissuvun kesken johtuu jostakin, joka on jalompaa, suurempaa, kuin joku verinen tappelu. Niiden kunnia, niiden arvo, niiden loisto, niiden nero eivät sentään Jumalan kiitos ole numeroita, joita kaikenlaiset sankarit ja valloittajat, — pelaajat asettavat taistelujen arpajaisiin. Useinkin merkitsee menetetty tappelu valloitettua edistystä. Vähemmän kunniaa, enemmän vapautta. Rumpu vaikenee, järki saa sanansijaa. Se on peliä, missä hävinnyt voittaa. Puhukaamme siis Waterloosta kylmäverisesti molemmin puolin. Antakaamme sattumalle se, mikä sattuman on, ja Jumalalle se, mikä Jumalan on. Mikä on Waterloo? Voittoko? Ei. Pelitappio.
Pelitappio, jonka Europa hyötyi ja Ranska maksoi.
Eipä tosiaankaan olisi ollut kovin tarpeellista pystyttää sinne leijonaa.
Waterloo on muuten historian kummallisimpia yhtymyksiä. Napoleon ja Wellington. He eivät ole vihollisia, he ovat vastakohtia. Ei ole milloinkaan Jumala, joka pitää paljon vastakohdista, toimittanut hämmästyttävämpää vastakohtaisuutta tai omituisempaa yhtymystä. Toisella puolen huolellisuus, tarkkuus, varovaisuus, harkinta, turvattu peräytyminen, säästeliäästi käytetyt varajoukot, itsepäinen kylmäverisyys, hämmentymätön suunnitelma, sotataito, joka käyttää kentän jokaista etua hyväkseen, toimintajärjestelmä, joka pitää eri sotaväenosastot tasasuhtaisina, mittanauhan mukaan toimitettu teurastus, kello kädessä ohjattu taistelu, ei vähintäkään seikkaa jätetty tahallaan sattuman varaan, vanha klassillinen urheus, ehdoton säntillisyys. Toisellapuolen päähänpälkähdys, äkillinen sisäinen näkemys, sotataidollinen eriskummallisuus, yli-inhimillinen vaisto, leimuava silmäys, kotkan kaukokatse ja salaman tuhoava isku, tyrmistyttävä taito ylimieliseen hillittömyyteen yhdistyneenä, kaikki syvän hengen salaperäiset lahjat, liittoutuminen kohtalon kanssa, virta, tasanko, metsä, kukkula kuuliaisiksi taivutettuina ja ikäänkuin pakotettuina tottelemaan, itsevaltias jopa käskemässä itseä taistelukenttääkin, usko onnen tähteen tietoperäiseen sotataitoon yhtyneenä, sitä kohottamassa, mutta myös sitä hämmentämässä. Wellington oli sodan numeroherra, Napoleon oli sodan Michel-Angelo, ja tällä kertaa voitti laskutaito neron.
Molemmin puolin odotettiin jotakuta. Kenen laskelmat olivat tarkimmat, se voitti. Napoleon odotti Grouchya; hän ei tullut. Wellington odotti Blücheriä; hän tuli.
Wellington edustaa vanhaa klassillista sotataitoa, joka nyt saa tilaisuuden kostaa. Bonaparte oli uransa aamun ruskottaessa tavannut sen Italiassa ja lyönyt sen loistavasti. Vanha tarhapöllö oli paennut nuorta korppikotkaa. Vanhaa taistelutapaa ei oltu ainoastaan muserrettu, se oli myös perin pohjin häpeään saatettu. Mikä oli oikeastaan tämä kahdenkymmenenkuuden vuotias korsikalainen? Mitä merkitsee tämä eriskummallinen maalaismoukka, jolla oli kaikki vastassaan eikä mitään puolellaan, joka ilman muonavaroja, ilman ampumatarpeita, ilman kanuunoita, ilman kenkiä, melkein ilman sotajoukkoa, kourallisellaan miehiä kokonaisia armeijoja vastassa ryntäsi liittoutuneen Europan kimppuun ja voitti uskomattomia, käsittämättömiä voittoja? Mistä oli oikeastaan lähtöisin tämä salamana iskevä raivopää, joka melkein yhteen menoon ja aina samalla sotamiesparvellaan tuhosi Saksan keisarin viisi armeijaa, yhden toisensa jälkeen, kaataen Beaulieun Alvinzin niskaan, Wurmserin Beaulieun niskaan, Melasin Wurmserin niskaan, Mackin Melasin niskaan? Mikä oli tämä sodan nousukas, jolla oli tähden julkeus? Akateeminen sotakoulu julisti hänet yhteydestään erotetuksi, samalla antaen perään. Siitä vanhan sotilasjärjestelmän leppymätön viha uudistuksia kohtaan, säännönmukaisen sapelin viha säkenöivää miekkaa kohtaan, perinnäisen, totutun sodankäyntitavan viha neroa kohtaan. 18 päivänä kesäkuuta 1815 sai tämä viha viimeisen sanan ja Lodin, Montebellon, Montenotten, Mantuan, Marengon ja Arcolen alle se kirjoitti Waterloon. Keskinkertaisten voitto suuremman lukumäärän mieliksi. Kohtalo suostui tähän ivaan. Kukistuessaan tapasi Napoleon jälleen Wurmserin, mutta nuorentuneena.
Ja tosiaankin: tarvitsee vain valkaista Wellingtonin tukka, ja Wurmser on valmis.
Waterloo on ensimäisen luokan taistelu, jonka toisen luokan sotapäällikkö voitti.
Mitä Waterloon taistelussa täytyy ihailla, on Englanti, englantilainen lujuus, englantilainen päättäväisyys, englantilainen veri. Mitä englantilaisilla siellä oli suurenmoista, mahtavaa — älköön Englanti tästä pahastuko — oli se itse: ei sen sotapäällikkö, vaan sen armeija.
Omituisen kiittämättömänä selittää Wellington eräässä kirjeessään lordi Bathurstille, että hänen armeijansa, armeija, joka otteli 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815, oli "inhoittava armeija." Mitähän mahtanevat tästä ajatella Waterloon peltoihin kätketyt kammottavat luukasat?
Englanti on ollut aivan liian vaatimaton tässä Wellingtonin asiassa. Minkä se Wellingtonia suurentaa, sen se itseänsä pienentää. Wellington oli vain sankari niinkuin muutkin. Harmaat skotlantilaiset, ratsukaartilaiset, Maitlandin ja Mitchellin rykmentit, Packin ja Kemptin jalkaväki, Ponsombyn ja Somersetin ratsujoukot, kuulatuiskussa säkkipilliään puhaltelevat ylämaalaiset, Rylandtin pataljoonat, aivan harjaantumattomat nahkapojat, jotka tuskin osasivat pyssyä käytellä, mutta jotka silti pitivät puoliaan Esslingin ja Rivolin vanhoja sotakarhuja vastaan, ne ne olivat todellisesti suuria. Wellington oli sitkeä, se oli hänen ansionsa, emmekä me sitä häneltä tahdokkaan riistää; mutta halvinkin hänen jalkasotureistaan ja ratsumiehistään oli aivan yhtä hellittämätön kuin hän. Rautainen sotilas vetää vertoja rautaiselle herttualle. Mitä ainakin meihin tulee, kohdistuu koko meidän ylistyksemme englantilaiseen sotamieheen, englantilaiseen armeijaan, Englannin kansaan. Jos voitonmerkkejä siitä lähti, niin Englannille ne voitonmerkit kuuluvat. Waterloon patsas osuisi oikeampaan, jos se yhden miehen asemasta kohottaisi ilmoihin kuvan kokonaisesta kansasta.
Mutta tuo suuri Englanti on varmasti suuttuva siitä, mitä me nyt tässä sanomme. Siinä kytee vieläkin, sen 1688 ja meidän 1789 huolimatta, läänityslaitoksen aikuisia harhaluuloja. Se uskoo perintö-oikeuteen ja virka-arvoihin. Tämä kansa, jota ei mikään muu voita voimassa ja kunniassa, kunnioittaa itseään kansakuntana, mutta ei kansana. Kansana jää se mielellään huomaamattomaksi ja erehtyy pitämään jotakuta korkeata herraa älypäänä. Työmiehenä sallii se itseään halveksittavan. Sotilaana sallii se itseään ruoskittavan. Muistammehan, miten Inkermannin taistelussa lordi Raglan ei saattanut mainita erästä kersanttia, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli pelastanut armeijan, englantilainen sotilasvirkajärjestys kun ei sallinut tiedonannossa kiittää ketään sankaria, jolla ei ollut vähintäin upseerin arvoa.
Mutta yhtä me kaikkein eniten ihailemme kahakassa sellaisessa kuin Waterloo: sattuman tavatonta taitavuutta. Yöllinen sade, Hougomontin muuri, Ohainin uurrostie, Grouchy, joka on aivan kuuro kanuunain jyhkinälle, Napoleonin opas, joka häntä pettää, Bülowin opas, joka antaa oikeita tietoja: koko tätä vastoinkäymisten tuhoisaa sarjaa johdettiin ihmeellisesti.
Ylipäänsä saatamme sanoa, että Waterloo oli enemmän verilöylyä kuin taistelua.
Waterloo on kaikista järjestetyistä otteluista se, jossa oli lyhyin taistelurintama sotajoukkojen lukumäärään verraten. Napoleonin taistelurintama oli kolmeneljäsosaa lieutä pitkä, Wellingtonin puoli lieutä. Seitsemänkymmentäkaksituhatta miestä kumpaisellakin puolella. Tästä tiheydestä johtui verilöyly.
On toimitettu seuraavia laskuja ja saatu seuraavat suhdeluvut: mieshukka — Austerlitzissa, ranskalaisia: neljätoista sadasta, venäläisiä: kolmekymmentä sadasta, itävaltalaisia: neljäkymmentäneljä sadasta; — Wagramissa, ranskalaisia: kolmetoista sadasta, itävaltalaisia: neljätoista; — Moskovassa, ranskalaisia: kolmekymmentäseitsemän sadasta, venäläisiä: neljäkymmentäneljä; —Bautzenissa, ranskalaisia: kolmetoista sadasta, venäläisiä ja preussilaisia: neljätoista; — Waterloossa, ranskalaisia: viisikymmentäkuusi sadasta, liittoutuneita: kolmekymmentäyksi. Keskimäärin Waterloossa: neljäkymmentäyksi sadasta. Sataneljäkymmentätuhatta taistelevaa, kuusikymmentätuhatta kuollutta.
Waterloon taistelukenttä on nykyään yhtä tyyni ja levollinen kuin maa, tämä ihmisen suuttumaton kantaja, yleensä on, eikä se suuresti eroa muista tasangoista.
Mutta öisin kohoaa siitä salaperäinen usva, ja jos matkustaja siellä käyskelee, jos hän katsoo tarkemmin, jos hän kuuntelee, jos hän haaveilee kuten Virgilius Philippin synkillä kedoilla, valtaa hänet kauhutapahtuman houraus. Kamala 18 päivä kesäkuuta ilmestyy uudelleen näkyviin. Muistomerkiksi pystytetty tekokunnas häviää, leijonan-mokoma katoaa, taistelukenttä saa entisen muotonsa. Jalkaväen ketjut kiemurtelevat tasangolla, raivoisaa vauhtia ryntäävät ratsumiehet näköpiirin poikki. Kauhistunut uneksija näkee säkenöivät miekat, välkkyvät pistimet, leimahtavat pommit, ristiin rastiin sinkoilevat hirvittävät salamat. Hän kuulee kuin korahduksena haudan pohjasta tämän aavetaistelun epämääräisen humun. Nämä varjot ovat tarkk'ampujia; nämä hohtavat kohdat ovat haarniskamiehiä; tämä luuranko on Napoleon; tuo luuranko on Wellington. Niitä ei enään ole olemassa, mutta sittenkin ne vielä taistelevat, ryntäävät toistensa kimppuun. Ja laaksot punautuvat hurmepurppurasta ja puut värisevät ja vimman hyrske kuohahtaa aina pilviin asti ja pimeässä näyttää kaikkia noita kaameita Mont-Saint-Jeanin, Hougomontin, Frischemontin, Papelotten ja Plancenoitin ylänteitä ympäröivän raivoisasti temmeltävät parvet haamuja, jotka huitovat toisiaan hengiltä.
17.
Miltä kannalta on Waterloota katseleminen?
On olemassa muuan sangen kunnioitettava vapaamielinen koulukunta, joka ei lainkaan vihaa Waterloota. Me emme kuulu siihen. Meistä oli Waterloon taistelu tapaus, jonka kautta vapaus sai tyrmistyttävän iskun. Että moinen kotka sukeusi moisesta munasta, se oli tosiaankin odottamatonta.
Ja kuitenkin, jos asetumme tarkastelemaan kysymystä korkeimmalta näkökannalta, oli Waterloo tahallisesti tarkoitettu voitto vallankumouksesta. Siinä oli Europa Ranskaa vastassa, siinä olivat Pietari, Berliini ja Wieni Pariisia vastassa, siinä olistatus quouudistusintoa vastassa, siinä sai heinäkuun 14 päivä 1789 kärsiä vuoden 1815 maaliskuun 20 päivän takia, se merkitsi yksinvaltojen peittelemätöntä taisteluunsuoriutumista Ranskan kukistumatonta kapinoimishenkeä vastaan. Unelmanahan oli vihdoinkin sammuttaa tämän suuren kansan hehkunta ja liekehdintä, jota oli kestänyt jo kaksikymmentäkuusi vuotta. Ja siinä oli Braunschweigin, Nassaun, Romanovien, Hohenzollernien ja Habsburgien toimittava yhdessä Bourbonien kanssa. Mutta Waterloo edisti osaltaan myös jumalallisen oikeuden asiaa. Sillä kun keisarikunta oli ollut pakkovaltainen, niin täytyi kuningaskunnan asiain luonnollisesta vastavaikutuksesta esiintyä väkisinkin vapaamielisenä, niin että perustuslaillinen hallitusmuoto tosiaankin voittajain suureksi harmiksi oli tuloksena Waterloon taistelusta. Vallankumousta on näet mahdotonta kokonaan voittaa, se kun kaitselmuksen johtamana ehdottoman väistämättömänä ilmestyy yhä uudestaan: ennen Waterloota Bonapartessa, joka heittää kumoon vanhat valta-istuimet, Waterloon jälkeen Ludvig XVIII:ssa, joka hyväksyy perustuslain ja alistuu sen määräyksiin. Bonaparte kohottaa postimiehen Napolin valtaistuimelle ja kersantin Ruotsin valta-istuimelle, käyttäen eri-arvoisuutta osoittamaan tasa-arvoisuutta. Ludvig XVIII vahvistaa Saint-Ouenissa nimikirjoituksellaan julistuksen ihmisen oikeuksista. Saadaksenne selväksi, mitä vallankumous oikeastaan on, kutsukaa sitäedistykseksi; ja jos tahdotte päästä selville siitä, mitä edistys on, kutsukaa sitähuomeneksi. Huomen tekee vastustamattomasti tehtävänsä, ja sen tekee se heti tästä päivästä alkaen. Se saapuu aina päämääräänsä, ihmeellistä kyllä. Se käyttää Wellingtonia tekemään Foysta, joka oli vain sotilas, puhujan. Foy kaatuu Hougomontissa ja nousee lavalla jälleen näkyviin. Näin käy edistys tietänsä. Ei niin huonoa työkalua, jota tämä työntekijä ei osaisi käyttää. Hämmentymättä liittää se jumalalliseen työhönsä miehen, joka oli loikannut Alppien yli, ja isä Élyséen hyvänluontoisen, horjuvan sairas-vanhuksen. Se käyttää yhtäläisesti hyväkseen niin luuvaloista kuin valloittajaakin; valloittajaa ulkona, luuvaloista sisällä. Waterloolla, joka seisahutti äkkiä miekan pirstomasta Europan valtaistuimia, ei ollut muuta vaikutusta, kuin että se saattoi vallankumouksen työn jatkumaan toiselta suunnalta. Sapelinheiluttajat olivat tehneet tehtävänsä, tuli ajattelijain vuoro. Vuosisata, jota Waterloo tahtoi pysäyttää, kulki esteiden yli ja ja jatkoi uraansa. Tämä kamala voitto tapasi vapaudessa voittajansa.
Se, mikä riemuitsi voitostaan Waterloossa, se, mikä hymyili Wellingtonin selän takana, se, mikä hänelle toi kaikki Europan marsalkansauvat, niihin luettuna, sanotaan, Ranskankin marsalkansauva, se, mikä iloissaan ajoi ne monet, monet kuormat luiden täyttämää maata leijonakumpuun, se, mikä voitostaan ylpeillen kirjoitti leijonan jalustaan päivämäärän:18 päivä kesäkuuta vuonna 1815, se mikä innostutti Blücherin surmaamaan pakenevia, se, mikä Mont-Saint-Jeanin ylätasangon korkeuksista kumartui yli Ranskan kuin varman saaliinsa ikään, se oli vastavallankumous. Vastavallankumous se myös jupisi tuon katalan sanan: paloiteltava. Mutta saavuttuaan Pariisiin, se näki tulivuoren hehkuvan aukon läheltä, se tunsi tuhkan polttavan jalkojansa ja se tuli järkiinsä. Se rupesi änkyttelemään perustuslakia.
Nähkäämme Waterloossa vain se, mikä siinä tosiaankin on nähtävänä.
Todelliseksi aijotusta vapaudesta ei näy jälkeäkään. Vastavallankumous oli pakosta vapaamielinen, samoin kuin Napoleon oli vastaavasta syystä ollut olevinaan vallankumouksellinen. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 syöstiin ratsastava Robespierre satulasta.
18.
Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.
Rajattoman mielivallan loppu. Koko Europan käsittävä järjestelmä kukistui.
Keisarikunta vajosi pimentoon, joka muistutti kuolevan roomalaismaailman viimeisiä hetkiä. Nähtiin jälleen perikadon uhkaavan niinkuin ennen raakalaisten aikoihin. Mutta 1815:n raakalaisuudella, jota etunimeltään tulee kutsua vastavallankumoukseksi, oli ahdas rinta: se hengästyi pian ja pysähtyi kohta tykkänään. Keisarikuntaa, tunnustakaamme se, itkettiin, ja sitä itkivät sankarien silmät. Jos kunnia on miekassa, josta on tehty valtikka, niin oli keisarikunta ollut pelkkää kunniaa. Se oli levittänyt yli maan kaikkea sitä valoa, jota rajaton pakkovalta saattaa levittää. Kaameata valoa. Sanokaamme enemmän: hämärää valoa. Todellisen päivän rinnalla oli se yötä. Tämä yön äkillinen kaikkoaminen teki aivan sellaisen vaikutuksen, kuin olisi juuri päästy auringonpimennyksestä.
Ludvig XVIII palasi Pariisiin. Heinäkuun 8 päivän piirihypyt saattoivat maaliskuun 20 päivän innostuksen unohduksiin. Korsikalaisesta tuli bearnilaisen vastakohta. Tuilerien tornissa muuttui lippu valkoiseksi. Maanpakolaisuus pöyhkeili valta-istuimella. Hartwallin kuusipöytä sai paikkansa Ludvig XIV:n valtakunnanliljoilla koristetun nojatuolin edessä. Puhuttiin Bouvinesista ja Fontenoysta kuin eilispäivän tapahtumista, koska Austerlitz oli vanhentunut. Alttari ja valtaistuin elivät ylevässä, veljellisessä sovussa. Muuan kaikkein viattomimpia yhteiskunnan parasta tarkoittavia muodollisuuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla valloitti Ranskan ja yleensä koko mannermaan. Europa omaksui valkoisen kokardin. Trestaillon tuli kuuluisaksi. Mietelausenon pluribus imparilmestyi jälleen kivestä muovaillun auringon säteisiin Orsayn rantakadun kasarmin julkipuoleen. Missä ennen oli ollut keisarillinen vahtihuone, siinä upeili nyt punainen talo. Karusellitorin riemukaari, joka oli aivan täynnä huonosti käytettyä voiton kunniaa, joka tunsi itsensä hyvin vieraaksi kaikkien näiden uutuuksien keskellä ja joka ehkä hiukan häpesikin Marengoa ja Arcolea, pelastui pulasta Angoulêmen herttuan kuvapatsaan avulla. Madeleinen kirkkotarha, tuo 1793:n kauhistuttava yhteishauta, peittyi marmoriin ja jaspiskiveen, sillä sehän oli kätkenyt helmaansa myös Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten luut. Vincennesin linnankaivantoon kohosi hautakivi muistuttamaan, että Enghienin herttua oli kuollut samana kuukautena, jolloin Napoleon kruunattiin. Paavi Pius VII, joka oli toimittanut tämän vihkimyksen niin lähellä tätä surmantapausta, siunasi tyynesti kukistumista, samoin kuin hän oli siunannut kohoamista. Schönbrunnissa eleli muuan pieni nelivuotias varjomainen olento, jota oli kapinallista kutsua Rooman kuninkaaksi. Ja kaikki tämä tapahtui, ja kuninkaat saivat arvo-istuimensa takaisin, ja Europan valtijas suljettiin häkkiin, ja vanha valtajärjestelmä muuttui uudeksi valtajärjestelmäksi, ja kaikki maailman valot ja varjot vaihtoivat paikkaa sentähden, että muutaman kesäisen päivän iltana muuan paimenpoika sanoi eräässä metsässä eräälle preussilaiselle upseerille: "Kulkekaa tätä tietä, älkääkä tuota!"
Vuosi 1815 oli kuin kolkko huhtikuu. Vanha epäterveellinen, myrkyllinen todellisuus peitettiin uudella ulkomuodolla. Valhe riisti valtoihinsa 1789, jumalallinen oikeus veti kasvoilleen uuden valtiomuotolain naamuksen, kaikenlainen petos ja teeskentely tekeytyi perustuslailliseksi, ennakkoluulot, taika-usko ja viekkaasti kätketyt sala-ajatukset koristeleivat, 14:s pykälä sydämessä, vapaamielisyyden kiiltovärillä. Käärmeiden nahanvaihtoa.
Ihminen oli samalla sekä suurentunut että pienentynyt Napoleonin kautta. Tänä aineen loistavana hallituskautena oli aate saanut tuon kummallisen nimen: tiede käsitteiden ja järjen toimituksista. Suuri mies menetteli kovin varomattomasti tehdessään tulevaisuuden naurunalaiseksi. Mutta kansa, tuo kanuunamieheensä rajattomasti rakastunut kanuunanmoka, etsi häntä silmillään. Missä on hän? Mitä tekee hän? "Napoleon on kuollut", sanoi muuan ohikulkija eräälle Marengon ja Waterloon sotavanhukselle. "Hänkö kuollut!" huudahti tämä vanhus, "tunnettepas Te hänet hyvin!" Mielikuvitus loi tästä perin pohjin kukistetusta miehestä jumalan. Waterloon jälkeen muuttui Europan taivas hämäräksi. Tuntui kuin olisi siihen Napoleonin kadottua pitkäksi aikaa syntynyt suunnattoman suuri, pimeänä ammottava aukko.
Kuninkaat asettautuivat tähän aukkoon. Vanha Europa käytti tilaisuutta järjestääkseen olonsa. Muodostui n.k.Sainte-Alliance, Pyhä Liitto.Belle-Alliance, oli jo ennakolta ilmoittanut Waterloon kohtalokas kenttä.
Tämän vanhan korjaellun Europan silmäin edessä hahmostuivat vähitellen uuden Ranskan piirteet. Keisarin pilkkaama tulevaisuus astui esiin. Sen otsalla paistoi tähti: vapauden tähti. Nuorten sukupolvien hehkuvat katseet suuntautuivat sitä kohti. Kummallinen seikka: innostuttiin samaan aikaan tästä tulevaisuudesta, vapaudesta, ja menneisyydestä, Napoleonista. Tappio oli suurentanut voitettua. Kaatunut Bonaparte näytti seisovaa Napoleonia korkeammalta. Ne, jotka olivat voitostaan riemuinneet, rupesivat pelkäämään. Englanti pani häntä vartioimaan Hudson Lowen ja Ranska toimitti häntä vaanimaan Montchenun. Hänen rinnalle ristiin lasketut käsivartensa tekivät valtaistuimet levottomiksi. Aleksanteri kutsui häntä "unettomuudekseen." Tämä pelko johtui siitä vallankumouksesta, mikä hänessä joka tapauksessa asui. Se juuri selittää ja puolustaa bonapartelaista vapaamielisyyttäkin. Tämä haamu pani vanhan maailman vapisemaan. Kuninkaiden tuntui epämukavalta hallita S:t Helenan kalliosaaren häämöttäessä taivaanrannalla.
Sillä välin kun Napoleon odotteli kuolemaansa Longwoodissa, mätänivät ne Waterloon kentälle kaatuneet kuusikymmentätuhatta miestä rauhassa, ja tuntui kuin olisi tämä heidän rauhansa tavallaan levinnyt yli koko maailman. Wienin kongressi määritteli sen ehdot vuonna 1815, ja Europa kutsui sitä entisten olojen palauttamiseksi.
Sellainen oli siis Waterloo ja sellaiset sen seuraukset.
Mutta mitä merkitsee kaikki tämä ijankaikkisuuden valtijaan edessä? Kaikki tämä riehunta, kaikki nämä myrskypilvet, tämä sota, tämä rauha, kaikki tämä pimeys eivät hetkeksikään himmentäneet sen tutkimattoman silmän loistetta, joka ei havaitse mitään eroitusta korrelta korrelle hyppivän kasakaan ja kirkontornista toiseen lentävän ja vihdoin Notre-Damen ylimpään huippuun lehahtavan kotkan välillä.
19.
Öisellä taistelukentällä.
Palatkaamme jälleen tälle kohtalokkaalle taistelukentälle, sillä niin vaatii kertomuksemme.
18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 oli täysikuu. Kuun valo auttoi Blücherin raivoisaa takaa-ajoa, ilmaisi pakenevain jäljet, jätti tämän onnettoman joukon hurjistuneiden preussilaisten ratsumiesten käsiin ja edisti näin verilöylyä. Yö sattuu joskus omalla kaamealla tavallaan palvelemaan tällaisten tuhotapausten tarkoituksia.
Viimeisen kanuunanlaukauksen pamahdettua jäi Mont-Saint-Jeanin ylätasanko autioksi.
Englantilaiset valtasivat ranskalaisten leiripaikan. Voiton tavanmukaiseen todentamiseenhan kuuluu myös nukkuminen voitetun vuoteessa. He asettuivat yöteloilleen Rossommen tuolle puolen. Pakenevain kimppuun päästetyt preussilaiset kulkivat yhä eteenpäin. Wellington meni Waterloon kylään valmistamaan kertomustaan lordi Bathurstille.
Jos sananparsisic vos non vobison milloinkaan pitänyt paikkaansa, niin ainakin Waterloon kylän suhteen. Waterloo ei tehnyt mitään, se kun jäi puolen lieun päähän kahakasta. Mont-Saint-Jeania pommitettiin kanuunoilla, Hougomont pistettiin tuleen, Papelotte poltettiin, Plancenoit poltettiin, Haie-Sainte valloitettiin väkirynnäköllä, Belle-Alliance näki molempain voittajain syleilyn. Mutta niiden nimiä tuskin tunnetaan, ja Waterloo, joka ei taistelussa mitään toimittanut, on saanut osakseen koko kunnian.
Me emme kuulu niihin, jotka imartelevat sotaa; tilaisuuden tullen lausumme kyllä sille totuuksia. Sodalla on kammottavat kauneutensa, joita emme ole lainkaan salanneetkaan; mutta myöntäkäämme myös, että sillä on omat rumuutensa. Muuan hämmästyttävimpiä on kaatuneiden nopea ryöstäminen voiton jälkeen. Aamurusko, joka syttyy taistelun jälkeisenä päivänä, valaisee aina alastomia ruumiita.
Kuka näin menettelee? Kuka näin tahraa riemuavan menestyksen? Kenen on se inhoittava, salakähmäinen käsi, joka näin suljahtaa voiton taskuun? Ketä ovat nämä roistot, jotka tekevät temppunsa kunnian selän takana? Muutamat viisaustieteilijät, niiden joukossa Voltaire, vakuuttavat näin menettelevän juuri niiden, jotka ovat kunniankin luoneet. Ne ovat aivan samoja miehiä, sanovat he, ei siinä mitään vaihdosta tapahdu. Ne, jotka pystyssä kulkevat, ryöstävät niitä, jotka makaavat maassa. Päivän sankari on yön vampyyri. Onhan toki oikeus hiukan keventää vainajaa, jonka on tehnyt. Mitä meihin tulee, niin me emme sitä usko. Meistä näyttää mahdottomalta, että sama käsi ensin poimisi kunnian laakereita ja sitten varastaisi kuolleelta kengät.
Varmaa tosin on, että tavallisesti kulkevat voittajien jäljissä varkaat. Mutta älkäämme sekoittako asiaan sotamiestä, ei ainakaan nyky-aikaista sotamiestä.
Jokaisella armeijalla on erityinen jälkijoukkonsa, ja juuri sitä tulee meidän syyttää. Lepakon tapaisia olentoja, puoliksi rosvoja, puoliksi lakeijoja, kaikenlaisia yökköihmisiä, sen hämärän siittämiä, jota kutsutaan sodaksi, sotisovan kantajia, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun, tekosairaita, kauhistuttavia raajarikkoja, salakähmäisiä muonakauppiaita, jotka kulkea retuuttivat pienillä rattaillaan, joskus eukot mukana, ja jotka varastivat kaiken sen, mitä jälleen möivät, kerjäläisiä, jotka pyrkivät upseerien oppaiksi, kuormastopoikia, rosvoiksi ruvenneita sotamiehiä, kaikkia näitä laahasivat liikkuvat sotajoukot perässään — tai oikeammin: ne laahustivat sotajoukkojen perässä — muinoin — me emme puhu nykyisistä ajoista — niin että tätä jälkijoukkoa kutsuttiinkin erikoisella nimellä "laahustajiksi". Ei mikään sotajoukko eikä mikään kansallisuus ollut vastuunalainen näistä olennoista. Ne puhuivat italiaa ja seurasivat saksalaisia. Ne puhuivat ranskaa ja kulkivat englantilaisten jäljissä. Muuan tällainen kurjimus, ranskaa puhuva espanjalainen "laahustaja" tappoi salakavalasti ja ryösti putipuhtaaksi keskellä taistelukenttää, yöllä Cerisolan voiton jälkeen Fervacquesin markiisin, joka miehen pikardilaisen mongerruksen erehdyttämänä oli pitänyt häntä omaan väkeensä kuuluvana. Yleinen rosvoamistapa kehitti piankin rosvon, joka ryösti omaan laskuunsa. Inhoittava ohjesääntö:Eläkää vihollisen kustannuksella!synnytti tämän ruttotaudin, jonka vain ylen ankara kuri saattoi parantaa. Maine pettää joskus. Usein ei tiedetä, minkätähden muutamat sotapäälliköt, joiden joukossa on suuriakin, ovat olleet niin tavattomasti suosittuja. Turenneä jumaloivat hänen sotilaansa, koska hän suvaitsi ryöstämistä. Sallittu paha kuuluu joskus hyvyyden tuntomerkkeihin: Turenne oli niin hyvä, että hän antoi miekalla ja tulella hävittää Pfalzin. Sotajoukkojen vanavedessä näkyi enemmän tai vähemmän ryöstelijoitä, riippuen siitä, oliko päällikkö vähemmän tai enemmän ankara. Hochella ja Marceaulla ei ollut lainkaan "laahustajoita"; Wellingtonilla — me teemme hänelle mielellämme tämän oikeuden — oli niitä vain vähän.
Kaikesta huolimatta riistettiin kuolleet puti puhtaiksi kesäkuun 18 ja 19 päiväin välisenä yönä. Wellington oli armoton: hän antoi käskyn muitta mutkitta ampua jokaisen, joka tavattaisiin rikoksesta. Mutta ryöstönhalu on sitkeä. Rosvot korjasivat saalista taistelukentän yhdessä kolkassa, sillävälin kun heidän ammattiveljiään tapettiin toisessa.
Kuu paistoi kaameasti tälle tasangolle.
Puoli-yön aikaan kuljeskeli tai paremminkin ryömiskeli muuan mies Ohainin uurrostien seutuvilla. Mies oli kaiken todennäköisyyden mukaan sitä ihmislajia, jota juuri kuvailimme: ei englantilainen, ei ranskalainen, ei talonpoika, ei sotilas, vähemmän ihminen kuin sadun ruumiitasyövä hirviö, jota oli tänne houkutellut kuolleiden haju, jonka voittona oli varastaminen ja joka oli tullut täyttämään taskunsa Waterloon saaliilla. Hänen yllään oli mekko, joka hiukan vivahti sotamiehen päällystakkiin, hän oli levoton ja uhkarohkea, hän ryömi eteenpäin ja hän vilkui alati taakseen. Mikä oli tämä mies? Yö siitä ehkä tiesi enemmän kuin päivä. Hänellä ei ollut säkkiä, mutta ilmeisestikin oli hänen mekkonsa sisäpuolelta varustettu avaroilla taskuilla. Tuon tuostakin hän pysähtyi, tähysteli tasankoa ympärillään, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan häntä nähnyt, kumartui äkkiä kopeloimaan jotakin äänetöntä, liikkumatonta möhkälettä, kavahti sitten taas kohoksi ja puitti tiehensä. Hänen liukuva liikuntansa, hänen asentonsa, hänen nopeat, salaperäiset eleensä muistuttivat noita kamaloita aaveita, jotka asustavat raunioissa ja joita vanhat normannilaiset tarinat nimittävät "hämäränkulkijoiksi".
Muutamat kahlaajalinnut luovat öisin samanlaisia varjoja soilla tepastellessaan.
Katse, joka olisi tarkkaavammin tutkinut tätä omituista usvansekaista hämärää, olisi vähän matkan päässä Nivellesin maantien ja Mont-Saint-Jeanista Braine-l'Alleudiin kulkevan tien risteyksessä, erään mökkirähjän taakse pysähtyneinä ja ikäänkuin kätkeytyneinä huomannut pienet muonakauppiaan rattaat. Rattaiden kori oli tehty tervatuista vesipajun varvuista, niiden eteen oli valjastettu laiha hevosluuska, joka nälissään pureskeli nokkosia, kuolaimistaan välittämättä, ja ylhäällä myttyjen ja arkkujen päällä kyhjötti vaimo-ihmiseltä näyttävä olento. Ehkäpä oli olemassa jotakin yhteyttä näiden rattaiden ja äskeisen hiiviskelijän välillä.
Hämärä oli ylevän juhlallinen. Ei ainuttakaan pilveä taivaanlaella. Uikoon maa punavirroissa, kuu pysyy siitä huolimatta valkoisena. Taivas osoittaa joskus tällaista välinpitämättömyyttä. Kedoilla heiluivat luotituiskun katkomat puidenoksat hiljaa yön tuulessa; ne eivät pudonneet maahan, sillä kuori piteli niitä yhä kiinni. Huounta, joka oli melkein kuin hengitystä, keinutteli viidakon lehviä. Ruohostoissa värisi, sätkähteli ja ähkyi; se tuntui hengenlähdöltä.
Kaukaa englantilaisten leiristä kuului heikosti vahtimiesten ja kiertojoukkojen määränperäinen astunta.
Hougomont ja Haie-Sainte paloivat yhä, muodostaen, toinen länteen, toinen itään kaksi mahtavaa loimua; niihin yhtyi ikäänkuin avattuna jalokivirihmana, jonka kummassakin päässä välkkyi kirkkaampi tähti, taivaanrannan kukkuloille suunnattomaan puoli-ympyrään levittäytyneen englantilaisleirin nuotiotulten ketju.