Tämä peloittava liike sai Cosetten huutamaan:
"Armoa! rouva! Minä en tee sitä koskaan enää!"
Eukko Thénardier irroitti patukan.
Sillä välin oli keltatakkinen mies kenenkään huomaamatta penkonut liivinsä taskua. Toiset matkustajat joivat tai pelasivat korttia, niin etteivät he olisi kyenneetkään mitään huomaamaan.
Cosette kyyristyi tuskissaan takan soppeen ja koki vetää puoli-alastomat jäsenensä niin kasaan kuin mahdollista. Eukko Thénardier kohotti jo patukkaa iskuun.
"Anteeksi, rouva," sanoi vieras, "mutta äsken näin tuon tytön esiliinan taskusta putoavan jonkun rahantapaisen ja vierivän tännepäin. Ehkä se oli se viidentoista soun raha."
Samassa kumartui hän ja näytti etsivän jotakin lattialta.
"Oikein, tuossahan se onkin," sanoi hän oikaisten selkänsä.
Ja hän kurotti hopearahan eukko Thénardierille.
"Se se on", vahvisti eukko.
Eihän se sama raha ollut, sillä se oli kahdenkymmenen soun raha, mutta eukko Thénardier huomasi hyötyvänsä kaupasta. Hän pisti rahan taskuunsa ja tyytyi vain heittämään lapseen vihaisen katseen, ärjäisten:
"Mutta katsokin eteesi toiste, senkin tolvana!"
Cosette ryömi takaisin "koppiinsa", kuten eukko Thénardier hänen tavallista olinpaikkaansa nimitti, ja hänen suurissa, tuntemattomaan matkustajaan tähdätyissä silmissään alkoi värehtiä ilme, jota niissä ei ollut koskaan ennen näkynyt. Se säteili vasta lapsellista hämmästystä, mutta siihen yhtyi jo jonkunlaista arastelevaa luottamusta.
"Ai, mutta vieras tahtoo kait illallista?" kysyi eukko Thénardier matkustajalta.
Matkustaja ei vastannut. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
"Mikä tuo on oikein miehiään?" mutisi eukko hampaittensa välistä. "Rutiköyhä se kai on. Ei ropoakaan taskussa illalliseksi. Saakohan siltä yösijankaan maksua? Oli se sentään siunattu asia, ett'ei sen päähän pistänyt varastaa sitä rahaa lattialta."
Sillä välin oli kamarin ovi avautunut ja Éponine ja Azelma astuneet huoneeseen.
Ne olivat tosiaankin sieviä tylleröitä, pikemmin porvaristyttöjä kuin talonpoikaisia, hyvin viehättäviä, toisella kiiltävät, kastanjanväriset hiuskäärylät päälaella, toisen pitkät, mustat palmikot valumassa selälle, molemmat hyvin eloisia, puhtaita, pulleita, reippaita ja terveitä, niin että heitä katseli oikein mielikseen. Heidän pukunsa oli hyvin lämmin, mutta äidillinen taito oli pitänyt siitä huolen, ettei kankaan paksuus mitenkään häirinnyt puvun somuutta eikä sopivaisuutta. Talvi oli otettu huomioon, mutta kevättäkään ei oltu unohdettu. Näistä kahdesta pikku olennosta säteili valoa ja iloa. Mutta muuten oli heidän esiintymisensä hyvin rohkeaa, jopa käskevääkin. Heidän vaatetuksessaan, heidän meluavassa iloisuudessaan oli jotakin mahtipontista ja ylimielistä. Heidän pyrähtäessään huoneeseen oli eukko Thénardier heitä toruvinaan, mutta äänessä soi koko äidillinen ihailu:
"Vai sieltä sitä nyt taas tullaan!"
Sitten vetäisi hän heidät polvillensa toisen toisensa jälkeen, siveli heidän tukkaansa, solmieli heidän nauhojansa ja päästi heidät lopulta menemään, ravistellen heitä sillä lempeällä tavalla, jonka vain äidit osaavat, sekä huudahtaen:
"Kylläpä olettekin koreita, kyllä jo!"
Tyttöset asettuivat istumaan tulen paisteeseen. Polvillaan kääntelivät ja hypittelivät he nukkeaan ja lepertelivät iloisesti kuin pienet linnut. Tuon tuostakin nosti Cosette silmänsä nypläyksestään ja katseli heidän leikkiään murheellisena.
Éponine ja Azelma eivät vilkaisseetkaan Cosetteen. Hän oli heistä sama kuin koira. Näiden kolmen pikkutytön ikä ei yhteensä tehnyt kahtakymmentäneljää vuotta, ja kuitenkin edustivat he koko inhimillistä yhteiskuntaa. Yhtäällä kateus, toisaalla halveksunta.
Thénardier-sisarusten nukke oli hyvin ränsistynyt ja hyvin vanha ja melkein riekaleina, mutta Cosetten mielestä oli se siitä huolimatta ylen ihana ja soma, sillä hänellä ei ollut vielä koskaan ollut nukkea,oikeata nukkea. Käytämme tässä sanantapaa, jonka kaikki lapset varmasti ymmärtävät.
Äkkiä huomasi eukko Thénardier, joka puuhissaan liikkuili pitkin tupaa, Cosetten huvitteleivan tavallaan ja työstään tauoten katselevan tyttöjen leikkiä.
"Ahaa! Vai niin!" ärjäisi eukko. "Vai se sinulta nyt vielä puuttui! Vai ei tule kutomisesta mitään! Eiköhän patukasta lähtisi apua!"
Vieras käännähti tuolillaan eukkoon päin.
"Rouva", sanoi hän melkein pelokkaasti hymyillen, "mitäs siitä nyt väliä! Antakaa lapsen katsella!"
Jos matkustaja, joka olisi syönyt illallisekseen lampaanpaistia ja juonut pari pulloa viiniä ja joka ei olisi näyttänytrutiköyhältä, olisi moisen toivomuksen lausunut, niin olisi hänen toivomuksensa ollut käsky. Mutta että mies, jonka hattu oli tuonlainen, uskalsi lausua jonkun toivomuksen, että mies, jonka takki oli moisessa kunnossa, rohkeni tahtoa jotakin, sitä ei eukko Thénardier luullut tarvitsevansa sietää. Hän tiuskaisi:
"Työtä sen täytyy tehdä, koska syökin. En minä sitä jouten olemaan ruoki."
"Mitä hän nyt sitten nypläilee?" jatkoi vieras lempeällä äänellään, joka oli niin omituisessa ristiriidassa hänen kerjäläispukunsa ja leveiden hartioittensa kanssa.
Eukko Thénardier suvaitsi vastata:
"Sukkia, ellette pane pahaksenne. Sukkia minun pikku tytöilleni, joiden sukat ovat kovin kuluneet ja jotka kohta saavat käydä aivan avojaloin."
Vieras katsahti Cosette-raukan punaisiin jalkoihin ja jatkoi:
"Milloinkahan hän saanee sukkaparinsa valmiiksi?"
"Kyllä siihen siltä laiskurilta vielä kolme, neljä päivää menee."
"Ja paljonkohan tuollainen sukkapari maksaa valmiina?"
Eukko Thénardier vilkaisi häneen halveksien.
"Ainakin kolmekymmentä souta."
"Myisitteköhän sen parin viidestä frangista?" jatkoi mies.
"Saakeli!" huudahti nauraa hohottaen muuan keskustelua kuunteleva kuorma-ajuri. "Vai viidestä frangista? No jopa nyt hinnan määräsi! Vai viisi ympyriäistä!"
Ukko Thénardier luuli täytyvänsä puuttua puheeseen:
"Kyllähän se, herra, päinsä käy. Jos Teidän tosiaankin tekee mielenne ostaa ne sukat, niin kyllä ne myydään Teille viidestä frangista. Meillä ei kielletä mitään matkustajilta."
"Mutta ne onkin maksettava paikalla", ehätti eukko Thénardier ilmoittamaan lyhyesti ja ratkaisevasti.
"Minä ostan sen sukkaparin", vastasi vieras ja lisäsi, vetäen taskustaan viiden frangin rahan ja laskien sen pöydälle: "ja minä maksan heti."
Sitten kääntyi hän Cosetteen:
"Nyt teet sinä minun työtäni. Leiki, leiki, lapseni."
Kuorma-ajuria liikutti niin ankarasti se viiden frangin raha, että hän hellitti lasistaan ja riensi lähemmäksi.
"Totta se on sittenkin!" huudahti hän sitä tarkastellessaan. "Oikea takapyörä! Eikä väärennetty!"
Ukko Thénardierkin ehätti paikalle ja solahutti muitta mutkitta rahan liivinsä taskuun.
Eukko Thénardier ei voinut väittää vastaan. Hän puraisi huuliaan, ja hänen kasvoilleen syttyi vihan lieska.
Mutta Cosette vapisi. Lopulta rohkeni hän kysyä:
"Rouva, oikeinko se on totta? Saanko minä leikkiä?"
"Leiki nyt!" karjaisi eukko Thénardier kamalalla äänellä.
"Kiitos, rouva", sanoi Cosette.
Ja hänen suunsa kiittäessä eukko Thénardieria, kiitti koko hänen pieni sydämensä vierasta.
Ukko Thénardier jatkoi juomistaan. Vaimo kuiskasi hänen korvaansa:
"Kukahan tuo keltainen mies oikein on?"
"Minä olen nähnyt", vastasi mahtavana Thénardier, "miljoonamiehiä, joilla oli aivan samanlainen takki."
Cosette oli päästänyt kutomuksen käsistään, mutta ei ollut poistunut paikaltaan. Hän liikkui ylipäänsä mahdollisimman vähän. Hän oli ottanut pienestä laatikosta takaansa vanhoja rääsyjä ja lyijysapelinsa.
Éponine ja Azelma eivät lainkaan huomanneet, mitä tuvassa tapahtui. He olivat ryhtyneet ylen tärkeään toimitukseen. He olivat vallanneet kissan. He olivat heittäneet nukkensa maahan, ja Éponine, joka oli vanhempi, kapaloi kissaa sen naukumisista ja vääntelyistä huolimatta punaisiin ja sinisiin riepuihin. Tätä tärkeätä ja vaivaloista toimitusta tehdessään puheli hän sisarelleen lasten vienolla, ihmeellisellä kielellä, joka on kuin perhosen siipien väike. Se hajoaa käsiin, kun siihen tahtoo tarttua kiinni:
"Katsos, sisareni, tämä nukke on tuota toista paljon hupaisempi. Se liikkuu, se kirkuu, se on lämmin. Katsos, sisareni, nyt me leikimme sillä. Se on olevinaan minun pieni tyttäreni. Minä olen olevinani joku hieno rouva. Minä tulen sinun luoksesi vieraisille, ja sinä katselet sitä. Sitten sinä näetkin sen viikset, ja se ihmetyttää sinua kovasti. Ja sitten sinä näet sen korvat, ja sitten sinä näet sen hännän, ja se ihmetyttää sinua kovasti. Ja sinä sanot minulle: Ah Jumalani! Ja minä sanon sinulle: Niin, rouva, sellainen pikku tyttö minulla on. Pikku tytöt ovat sellaisia tähän aikaan."
Azelma kuunteli Époninea ihastuneena.
Sillä välin olivat juojat alkaneet hoilottaa rivoa laulua, joka sai heidät nauramaan niin että katto tärisi. Ukko Thénardier yllytti heitä yllyttämistään ja yhtyi itsekin lauluun.
Niinkuin linnuille kaikki pesänaineiksi kelpaa, niin kelpaa lapsille kaikki nukeksi. Époninen ja Azelman kapaloidessa kissaa oli Cosette kapaloinut sapelinsa. Sitten oli hän pannut sen maata syliinsä, ja hyräili nyt sille hiljaa univirttä.
Nukke kuuluu tyttölapsen välttämättömimpiin tarpeisiin, samalla kuin se kuvastaa naisellisen olennon viehättävintä vaistoa. Hoidella, laitella, koristella, pukea, riisua, pukea taas, opettaa, hieman torua, tuutia, lellitellä, nukuttaa sitä, kuvitella kuollut kappale eläväksi, siinä on naisen koko tulevaisuus. Haaveillessaan ja leperrellessään, valmistaessaan pienokaisen kapioita ja kapalovaatteita, neuloessaan sen hameita ja puseroita ja esiliinoja, kehittyy lapsi tytöksi, tyttö neitoseksi, neitonen vaimoksi. Ensimäinen lapsi jatkaa viimeistä nukkea.
Nuketon pikku tyttö on melkein yhtä onneton ja aivan yhtä mahdoton kuin lapseton vaimo.
Cosette oli siis tehnyt sapelistaan nuken.
Eukko Thénardier oli astunut lähemmäksikeltaista miestä.
"Mieheni on oikeassa", ajatteli hän, "se on ehkä herra Laffitte. Ne rikkaat ovat usein niin leikillisiä!"
Hän nojasi kyynäspäitänsä miehen pöytään.
"Herra…", alkoi hän.
Tämänherra-sanankuullessaan käännähti mies. Eukko Thénardier oli tähän asti sanonut häntä vainukkoseksijahyväksi mieheksi.
"Katsokaas, herra", jatkoi hän, kasvoilla taas se mairitteleva hymy, joka oli vielä inhottavampi kuin hänen tavallinen äkeä ilmeensä, "kyllähän lapsi minun puolestani leikkiä saa, enhän minä sitä vastaan pane, en etenkään tällä kerralla, kun Te olette niin antelias ja kun se Teitä huvittaa. Mutta katsokaas, eihän sillä tytöllä mitään ole. Kyllä sen täytyy työllä leipänsä ansaita."
"Se ei olekaan siis Teidän lapsenne?" kysyi vieras.
"Ei, herra, ei suinkaan! Se on vain sellainen köyhä raukka, jonka me kristillisestä rakkaudesta otimme hoitoomme. Ties mikä lie tylsämielinen. Sen on varmaankin päässä vettä. Katsokaas, miten sen pää onkin iso. Me teemme sen hyväksi kaiken, mitä voimme, mutta eihän meillä tässä ole kovin varoja. Kyllähän me sen kotiseuduillekin kirjoittelimme ahkerasti, vaan kuuteen kuukauteen ei ole tullut pienintäkään vastausta. Kaipa sen äiti lie kuollut."
"Ah!" huokasi vieras ja vaipui jälleen mietteisiinsä.
"Olipa se mokoma sen äitikin", jatkoi eukko Thénardier. "Se kun lapsensa hylkäsi."
Aivan kuin olisi vaisto hänelle sanonut, että puhuttiin hänestä, eiCosette koko keskustelun aikana ollut kääntänyt silmiään eukkoThénardieristä. Hän koki heristää korviaan. Muutamia sanoja hänkuulikin.
Sillä välin olivat viinilasien kallistelijat ehtineet hyvään humalaan ja he kertailivat nyt rivoja säkeitään, melun yhä yltyessä. Laulu olikin sitä oikeata lajia, johon oli sekoitettu Neitsyt Maariat ja Jeesus-lapset. Eukko Thénardier oli mennyt osaltaan vahvistamaan naurun rämäkkää. Pöytänsä alta tuijotti Cosette tuleen, joka heijastui hänen värähtämättömiin silmiinsä. Hän oli jälleen ryhtynyt tuudittamaan kapalovauvaansa, hyräillen hiljaa:
"Kuollut on äitini! Kuollut on äitini! Kuollut on äitini!"
Emännän uudistetuista pyynnöistä suostui keltainen mies, "miljoonainomistaja", vihdoinkin syömään illallista.
"Mitä herra suvaitsee?"
"Leipää ja juustoa", vastasi vieras.
"Ei, mutta kyllä se sittenkin on tyhjätasku", ajatteli eukkoThénardier.
Humalaiset rallattivat yhä lauluansa, ja lapsi pöydän alla hyräili sekin omaansa.
Äkkiä lakkasi Cosette hyräilemästä. Hän oli käännähtänyt ja huomannut Thénardierin pikkutyttöjen nuken, jonka nämä olivat kissaa kapaloidessaan heittäneet permannolle muutaman askeleen päähän keittiön pöydästä.
Silloin päästi hän putoamaan kapaloidun sapelin, joka tyydytti häntä vain puoliksi, ja alkoi hitaasti käännyskellen vilkua ympäri tupaa. Eukko Thénardier puheli hiljaa miehensä kanssa ja luki rahojaan. Ponine ja Zelma leikkivät yhä kissalla. Matkustajat söivät tai joivat tai lauloivat, eikä kukaan katsellut häntä. Ei hetkeäkään ollut kadotettavissa.
Hän ryömi polviensa ja käsiensä varassa pöydän alta, tarkasteli vielä kerran, näkikö kukaan häntä, lipui sitten nopeasti nuken luo ja kahmaisi sen kouraansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä istui hän jo taas paikallaan liikkumattomana, sillä tavoin kääntyneenä, että varjo lankesi hänen sylissään makaavaan nukkeen.
Onni leikitellä nukella oli hänelle niin harvinainen, että hän tunsi siitä oikeata himokasta, hekumallista nautintoa.
Kukaan muu ei ollut häntä nähnyt paitsi vieras matkustaja, joka lusikoi hitaasti laihaa lientänsä.
Tämä ilo kesti lähes neljännestunnin.
Mutta niin varovainen kuin Cosette olikin, ei hän huomannutkaan, että nuken toinen jalkaulkonija että lieden tuli valaisi sitä hyvin kirkkaasti. Tämä punertava, hohtava jalka, joka ei peittynytkään pimeään, pisti äkkiä Azelman silmiin, ja tyttö sanoi Époninelle:
"Katsos! sisareni!"
Pikkutytöt herkesivät leikistään ylen hämmästyneinä. Cosette oli uskaltanut ottaa heidän nukkensa!
Éponine nousi seisaalleen kissaa päästämättä ja meni tempomaan äitiään hameesta.
"Anna minun olla rauhassa!" sanoi äiti. "Mitä sinä minusta tahdot?"
"Äiti", selitti lapsi, "katsohan!"
Ja hän osoitti sormellaan Cosettea.
Mutta Cosette ei onnensa hurmoissa nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Eukko Thénardierin kasvoille levisi tuo aivan erikoinen ilme, joka elämän vähäpätöisimmistäkin tapauksista syttyy kauhistavaksi ja joka on hänen laatuisilleen naisille tuottanut nimenraivotar.
Tällä kertaa katkeroitti vielä loukattu ylpeys hänen vihaansa. Cosette oli astunut kaikkien raja-aitojen yli, Cosette oli rohjennut käydä käsiksi "neitien" nukkeen.
Tsaaritar, joka olisi nähnyt talonpoikaismoukan koettelevan hänen keisarillisen poikansa suurta sininauhaa, olisi saanut samanlaisen ilmeen kasvoilleen.
Hän karjaisi vihan kähisevällä äänellä:
"Cosette!"
Cosette säpsähti kuin olisi maa revennyt hänen altaan. Hän kääntyi ympäri.
"Cosette!" toisti eukko Thénardier.
Cosette laski nuken hiljaa permannolle, ja siinä liikkeessä kuvastui jonkunlaista arastelevaa kunnioitusta sekä siihen yhtynyttä epätoivoa. Silloin, hellittämättä silmiään nukesta, risti hän kätensä, ja — mitä on kauhistavaa sanoa niin nuoresta lapsesta — väänteli niitä tuskissaan. Sitten — hän rupesi itkemään. Eivät mitkään päivän tapaukset, ei juoksentelu öisessä metsässä, ei vesisangon raahustaminen, ei patukan uhka, ei edes se surullinen tieto, jonka hän oli kuullut eukko Thénardierin ilmaisevan, ollut saanut puristetuksi hänen silmästään kyyneltä. Mutta nyt itki hän hillittömästi.
Matkustaja nousi pöydästä.
"Mikä nyt hätänä?" kysyi hän eukko Thénardieriltä.
"Ettekö näe?" sanoi eukko, osoittaen sormellaan rikoksen esinettä, joka virui Cosetten jaloissa.
"Mitäpä sitten?" uteli vieras.
"Tuo rääsylunttu", vastasi eukko Thénardier, "uskalsi koskea lasten nukkeen!"
"Jopa nyt asiasta meluatte!" sanoi vieras. "Mitä siitä, vaikka se sillä nukella leikkisikin?"
"Se koski siihen likaisilla käsillään!" jatkoi eukko Thénardier, "innoittavilla käsillään!"
Cosetten itku yltyi hurjemmaksi.
"Älä siinä ulvo!" kiljaisi eukko Thénardier.
Vieras astui suoraan katu-ovelle, avasi sen ja hävisi pimeään.
Heti hänen poistuttuaan käytti Thénardier tilaisuutta ja potkaisi Cosetten pöydän alle niin ankarasti, että lapsi alkoi jälleen parkua kaikin voimin.
Ovi avautui ja vieras ilmestyi takaisin tupaan. Hän kantoi sylissään sitä ihmeellistä nukkea, josta olemme puhuneet ja jota kaikki kylän pienokaiset olivat ihastelleet aamusta asti. Hän laski sen maahan Cosetten eteen ja sanoi:
"Siinä on sinulle nukke!"
Luultavaa on, että vieras koko sen tunnin ajan, minkä hän oli viipynyt täällä, oli mietiskelyittensä keskeltä hämärästi huomannut lamppujen ja kynttilöiden valaiseman myymäläkojun, koska sen paiste näkyi kapakan akkunoidenkin läpi tupaan.
Cosette nosti silmänsä, hän oli nähnyt sen vieraan miehen tulevan hänen luokseen nukke sylissä kuin olisi hän nähnyt auringon tulevan, hän kuuli nuo uskomattomat sanat: "Siinä on sinulle nukke!" Hän katseli vierasta, hän katseli nukkea, sitten peräytyi hän hitaasti ja kätkeytyi pöydän äärimäiseen päähän muurin nurkkaukseen.
Hän ei enää itkenyt, hän ei enää huutanut, hän näytti tuskin uskaltavan hengittää.
Eukko Thénardier, Éponine, Azelma töllistelivät tätä kaikkea jäykkinä kuin kuvapatsaat. Juojatkin olivat herjenneet metelistään. Ylt'ympäri tuvan oli levinnyt juhlallinen hiljaisuus.
Mykkänä, kivettyneenä jatkoi eukko Thénardier arvailujaan:
"Mikähän tuo ukko oikein on? Onkohan se köyhä? Onkohan se miljoonamies?Se on ehkä molempia, se on ehkä varas."
Ukko Thénardierin naamalle syntyi se kuvaava piirto, joka nousee aina ihmisen kasvoille, kun hänen vallitseva vaistonsa pääsee täyteen eläimelliseen voimaansa. Kapakoitsija tarkasteli vuoroin nukkea, vuoroin vierasta. Hän näytti nuuskivan tätä miestä niin kuin hän olisi nuuskinut rahasäkkiä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Hän läheni vaimoansa ja kuiskasi:
"Tuo lelu maksaa vähintäin kolmekymmentä frangia. Ei tyhmyyksiä! Selkä notkeaksi tuon miehen edessä!"
Alhaisilla luonteilla on se yhteistä suorien luonteiden kanssa, että ne joka hetki ovat omaa itseänsä.
"No, Cosette", sanoi eukko Thénardier äänellä, joka pyrki olemaan lempeä, mutta johon sekaantui kovin huomattavasti ilkeiden naisten kirpeätä hunajaa, "mikset ota nukkeasi?"
Cosette liikahti hiukan piilostaan.
"Pikku Cosetteni", jatkoi ukko Thénardier hyväilevästi, "herra antaa sinulle nuken. Ota se nyt. Se on sinun."
Cosette tarkasteli ihmeellistä nukkea pelästyneenä. Hänen kasvonsa olivat vielä kyynelten peitossa, mutta hänen silmiinsä alkoi syttyä, kuten taivaalle aamun sarastaessa, ilon ihania säteitä. Se mitä hän tunsi sillä hetkellä, oli kutakuinkin samaa, mitä hän olisi tuntenut, jos hänelle olisi yht'äkkiä sanottu: "pienokainen, Te olette Ranskan kuningatar."
Hän luuli aivan, että jos hän koskisi nukkeen, jyrähtäisi siitä ukkonen.
Mikä oli johonkin määrin tottakin, sillä hän selvitti itselleen, että eukko Thénardier häntä varmasti toruisi ja löisi.
Mutta nuken vetovoimaa oli mahdoton vastustaa. Hän läheni sitä lopultakin ja kyseli arkaillen eukko Thénardieriltä:
"Saanko minä, rouva?"
Sanat eivät kykene kuvaamaan hänen äänensä epätoivoista, pelästynyttä ja samalla kertaa ihastunutta sointua.
"Kissa vieköön!" tokaisi eukko Thénardier, "sehän on sinun, koska kerran herra sen sinulle antoi."
"Oikeinko totta, herra?" jatkoi Cosette. "Oikeinko se on totta? Onko tämä neiti oikein minun omani?"
Vieraan silmiin näytti valahtavan kyyneleet. Hän näytti olevan siinä mielenliikutuksen kohdassa, jolloin ei puhuta, itkua välttääkseen. Hän nyökkäsi päätään Cosettelle ja pisti "neidin" käden hänen kätöseensä.
Cosette vetäisi kätensä kiivaasti takaisin, aivan kuin olisineidinkäsi häntä polttanut, ja alkoi katsella lattiaan. Meidän on pakko lisätä, että hän tällä hetkellä pisti kielensä ulos suustaan suhdattoman pitkälle. Äkkiä hän käännähti ja sieppasi innoissaan nuken syliinsä.
"Minä panen sen nimeksi Katariina", sanoi hän.
Oli kummallista nähdä nuken nauhojen ja kirkkaan punertavan pumpulipuvun rypistyvän Cosetten rääsyjä vasten.
"Rouva", kysyi hän, "saanko minä panna sen tuolille?"
"Mikset, lapseni", vastasi eukko Thénardier.
Nyt katselivat Éponine ja Azelma Cosettea kadesilmin.
Cosette laski Katariinan tuolille, istuutui sitten lattialle sen eteen ja tarkasteli sitä liikahtamatta, sanaakaan sanomatta.
"No leikihän nyt, Cosette", sanoi vieras.
"Ah! Minähän jo leikin", vastasi lapsi.
Tätä vierasta, tätä tuntematonta, joka näytti ikäänkuin Kaitselmuksen käskystä tulleen tervehtimään Cosettea, vihasi eukko Thénardier tällä hetkellä eniten kaikista ihmisistä. Mutta nyt täytyi peittää tunteensa. Niin tottunut kuin hän olikin teeskentelyyn, koska hän kaikissa toimissa koki jäljitellä miestään, oli hänelle kuitenkin tänään sattunut enemmän mielenliikutuksia kuin hän kunnolla saattoi sietää. Hän kiiruhti lähettämään tyttärensä nukkumaan, sitten pyysi hän keltaiselta mieheltälupaalaittaa Cosettekin yöpuulle —koska se on varmaankin tänään hyvin väsyksissä, lisäsi hän äidillisesti. Cosette poistui tuvasta Katariina sylissä.
Eukko Thénardier meni tuon tuostakin miehensä luo tuvan toiseen päähänkeventämään sydäntään, kuten hän sanoi. Hän vaihtoi miehensä kanssa muutamia sanoja, jotka olivat sitä kiukkuisempia, kun hän ei uskaltanut lausua niitä ääneen:
"Senkin elukka! Mikä siihen nyt lensikin? Annas tulla tänne meidän kiusoiksemme! Kakaran pitää muka leikkiä! Sillä pitää muka olla nukke! Sitä pitää annettaman neljänkymmenen frangin nukkeja koiranpenikalle, jonka itsensä saisi myydä neljästäkymmenestä sousta! Eipä paljoa puuttunut, ettei se sanonut sille Teidän Majesteettinne, kuten Berryn herttuattarelle! Onko siinä nyt mitään järkeä? Se on aivan pähkähullu, tuo vanha jurri tuolla!"
"Miksi niin? Sehän on aivan yksinkertaista", vastusti ukko Thénardier. "Jos se häntä huvittaa! Sinua huvittaa, kun tyttö tekee työtä, häntä taas huvittaa, kun se leikkii. Hänellä on oikeus siihen huvitukseen. Matkustaja tekee mitä haluaa, kunhan vain maksaa. Jos tämä ukko on ihmisystävällinen, niin mitä se sinuun koskee? Jos hän on pässinpää, niin ei sekään sinua liikuta. Mitä sinun on asiaan sekaantumista, koska hänellä on rahaa?"
Isännän kieltä ja kapakoitsijan järkeistelyä, joita kumpaistakaan vastaan ei käynyt sanominen mitään.
Vieras oli laskenut kyynäspäänsä pöytään ja vaipunut jälleen mietiskelyihinsä. Toiset matkustajat, kauppiaat ja kuorma-ajurit, olivat poistuneet hieman kauvemmaksi, eivätkä hoilanneet enää. Sieltä tirkistelivät he häntä kunniottavan pelon valtaamina. Tämä köyhästi puettu ukko, joka veti niin välinpitämättömän näköisenä takapyöriä taskustaan ja joka lahjoitteli suunnattomia nukkeja pienille rääsyisille, puukengissä kulkeville tytöille, oli varmaankin hyvin mahtava ja arvokas mies.
Kului muutamia tunteja. Keski-yön messu oli jo ohi, valvojaiset olivat loppuneet, juomaveikot olivat menneet tiehensä, kapakka oli suljettu, tupa oli tyhjä, tuli oli sammunut, mutta vieras istui yhä samassa paikassa ja samassa asennossa. Aika ajoin muutti hän kyynäspäätä, johon nojautui. Siinä kaikki. Hän ei ollut puhunut sanaakaan siitä asti kun Cosette oli mennyt.
Vain Thénardier-aviopuolisot olivat kohteliaisuudesta ja uteliaisuudesta jääneet tupaan.
"Noinkohan se aikoo viettää yön?" murisi eukko.
Kun kello löi aamulla kaksi, selitti hän itsensä voitetuksi ja sanoi miehelleen:
"Minä menen maata. Tee sinä sille mitä haluat."
Mies istuutui tuvan nurkkaan pöydän ääreen, sytytti kynttilän ja alkoi lukeaRanskan Sanomia.
Näin kului runsas tunti. Arvoisa kapakoitsija oli jo lukenut vähintäin kolmeen kertaanRanskan Sanomat, numeron päivämäärästä lähtien aina painajan nimeen. Vieras ei väin liikahtanutkaan.
Thénardier väänteli, yski, syljeskeli, niisti nenäänsä, natisteli tuoliaan. Vieras ei värähtänytkään.
"Nukkuukohan se?" ajatteli Thénardier.
Vieras ei nukkunut, mutta mikään ei voinut häntä herättää.
Vihdoin otti Thénardier lakin päästään, läheni hiljaa vierasta ja rohkeni huomauttaa:
"Eiköhän herran jo sopisi mennä levähtämään?"
Mennä nukkumaanolisi tuntunut hänestä liian röyhkeältä ja tuttavalliselta.Mennä levähtämäänoli taas hänen mielestään sekä komeaa että kunnioittavaa. Tällaisilla sanoilla on salaperäinen ja ihmeteltävä voima paisuttaa seuraavana aamuna matkustajain laskujen loppusummaa. Huone, missänukutaan, maksaa kaksikymmentä souta. Huone, missälevähdetään, maksaa kaksikymmentä frangia.
"Kas!" sanoi vieras, "olettepa oikeassa. Missä onkaan tallinne?"
"Herra", sanoi Thénardier hymyillen, "herra suvaitsee seurata minua."
Hän otti kynttilän, vieras otti myttynsä ja keppinsä, ja Thénardier vei hänet erääseen ensikerroksen huoneeseen, joka oli harvinaisen upeasti sisustettu mustapuisin huonekaluin. Sitten oli siellä komea vuode, ja siinä hienot punaiset uutimet.
"Mikä tämä on?" sanoi matkustaja.
"Tämä on meidän päähuoneemme", vastasi kapakoitsija. "Nykyään asumme me toisessa huoneessa, puolisoni ja minä. Täällä käydään vain kolme, neljä kertaa vuodessa."
"Yhtä hyvin olisin tallissa nukkunut", sanoi vieras.
Thénardier ei ollut kuulevinaankaan tätä vähemmän kohteliasta huomautusta.
Hän sytytti kaksi takan otsalla upeilevaa aivan uutta vahakynttilää.Liedessä loimusi aimollinen tuli.
Samaisen takan otsalla näkyi lasikuvun alla hopealangoista ja pomeranssinkukista kyhätty naisen päähine. Matkustaja loi päähineeseen katseen, joka näytti sanovan: onko siis ollut aika, jolloin sekin hirviö on ollut neito?
Thénardier muuten valehteli. Vuokratessaan tämän hökkelin, muodostaakseen siitä kapakan, oli hän tavannut tämän huoneen näin sisustettuna, ja lisäksi oli hän ostanut muutamia huonekaluja ja tämän pomeranssikukkaisen koristeen, arvellen sen luovan viehättävää valoa "hänen puolisoonsa" ja tuottavan hänen talolleen sitä, mitä englantilaiset sanovat kunnioitettavaisuudeksi.
Kun matkustaja kääntyi ympäri, oli isäntä kadonnut, Thénardier oli livistänyt huoneesta salaa, uskaltamatta toivottaa hyvää yötä, koska hän ei tahtonut kohdella liian tuttavallisesti miestä, jota hän oli päättänyt huomisaamuna nylkeä ruhtinaallisesti.
Kapakoitsija vetäytyi huoneeseensa. Hänen vaimonsa lojui vuoteessa, mutta ei nukkunut. Kuullessaan miehensä tulevan hän käännähti ja sanoi:
"Tiedä, että minä heitän huomenna Cosetten ulos ovesta."
Ukko Thénardier vastasi kylmästi:
"Kovinpa sinulla on kiire!"
Enempää eivät he sanoja vaihtaneet, ja hetkisen kuluttua sammui heidän kynttilänsä.
Matkustaja oli sillä välin laskenut nurkkaan keppinsä ja myttynsä. Isännän poistuttua istuutui hän nojatuoliin ja vaipui hetkiseksi ajatuksiin. Sitten riisui hän kenkänsä, otti toisen kynttilän käteensä ja sammutti toisen, työnsi oven auki ja lähti huoneesta, katsellen ympärilleen kuin etsien jotakin. Hän kulki käytävän läpi ja saapui rappusille. Siellä kuuli hän vienoa huountaa, joka oli kuin lapsen hengitystä. Hän meni sitä huountaa kohti ja tuli niin jonkunlaiselle kolmikulmaiselle syvennykselle, joka oli laitettu rappusten alle, tai jonka pikemminkin itse rappuset muodostivat. Tämä syvennys oli vain rappusten alusta. Siellä, kaikenlaisten koriretelien ja kaikenlaisten jätteiden, pölyn ja hämähäkinverkkojen keskellä oli vuode, mikäli voimme sanoa vuoteeksi rikkinäistä patjaa, josta oljet pistävät näkyviin, ja rikkinäistä peitettä, jonka alta patja pistää näkyviin. Lakanoista ei jälkeäkään. Koko laitos oli paljaalla permannolla. Siinä vuoteessa nukkui Cosette.
Vieras läheni ja katseli häntä.
Cosette nukkui sikeästi, täydessä pukeessa. Talvella ei hän lainkaan riisuutunut, jottei paleltuisi.
Rintaansa vasten puristi hän nukkea, jonka suuret avatut silmät kiilsivät pimeässä. Tuon tuostakin päästi hän syvän huokauksen aivan kuin herätäkseen ja likisti nukkea syliinsä melkein suonenvedontapaisesti. Vuoteen vieressä oli vain toinen hänen puukengistään.
Läheltä Cosetten koppia johti aukinainen ovi suurehkoon, hämärään huoneeseen. Vieras tunkeutui sinne. Perällä näkyi lasi-oven läpi kaksi pientä, hyvin valkeata parisänkyä. Niissä nukkuivat Azelma ja Éponine. Näiden sänkyjen taakse peittyi puolittain uutimeton, vesipajuista kudottu kehto, ja siinä uinui se pieni poika, joka oli kirskunut koko illan.
Vieras päätteli tämän huoneen olevan yhteydessä Thénardier-aviopuolisoiden huoneen kanssa. Hän oli juuri poistumaisillaan, kun hänen silmänsä osuivat takkaan. Se oli noita suuria majatalojen takkoja, joissa on aina niin pieni tuli, milloin niissä tulta on ja jotka näyttävät niin kylmiltä. Tässä ei ollut tulta, ei edes tuhkaa. Mutta se veti sittenkin matkustajan huomion puoleensa. Pesässä oli kaksi ylen sievää, erisuuruista lapsen kenkää. Matkustajan mieleen johtui tuo viehättävä, ikimuistoinen tapa, että lapset jouluna panevat kenkänsä uuninsuulle yöksi odottamaan heidän hyvän haltijattarensa säteileviä lahjoja. Éponine ja Azelma eivät olleet sitä tapaa unohtaneet, vaan oli kumpainenkin tuonut kenkänsä uuniin.
Matkustaja kumartui.
Haltijatar, s.o. äiti, oli jo kulkenut ohi, ja kumpaisessakin kengässä kiilsi aivan uusi kymmenen soun raha.
Vieras oikaisihe ja oli jälleen menemäisillään tiehensä, kun hän huomasi perällä, takan pimeimmässä sopessa, oudon esineen. Hän tarkasteli sitä ja havaitsi sen puukengäksi, rumaksi, karkeatekoiseksi puukengäksi, joka oli halkeillut sieltä ja täältä ja jota peitti yltäpäältä tuhka ja kuivunut kura. Se oli Cosetten puukenkä. Cosette oli hänkin tuonut kenkänsä uuniin, epäilemättä sen liikuttavan lapsellisen luottamuksen johtamana, joka saattaa pettyä aina, mutta joka ei koskaan lannistu.
Ylevää ja ihanaa on nähdä sellaista luottamusta lapsessa, jonka koko ikä oli ollut pelkkää epätoivoa.
Siinä puukengässä ei ollut mitään.
Vieras kaivoi liivinsä taskua, kumartui ja laski Cosetten kenkään kultarahan.
Sitten hiipi hän hiljaa huoneeseensa.
9.
Thénardier verkkoja laskemassa.
Seuraavana aamuna ainakin kaksi tuntia ennen päivän koittoa istui jo Thénardier kynttilän valaiseman pöydän ääressä kapakan tarjoilutuvassa, kynä kädessä sepustamassa keltatakkisen matkustajan laskua.
Eukko seurasi hänen puuhaansa puoleksi kumartuneena häneen päin. He eivät vaihtaneet sanaakaan. Yhtäällä syvä mietiskely, toisaalla se harras ihailu, jota tunnetaan, kun nähdään syntyvän ja kehkeytyvän inhimillisen hengen ihmeen. Talosta kuului kolinaa. Leivonen siellä lakaisi rappusia.
Runsaan neljännestunnin ja muutamien raaputusten perästä oli Thénardier kyhännyt seuraavan mestariteoksen:
Illallinen …. 3 frangiaHuone …….. 10 "Kynttilä …… 5 "Tuli ………. 4 "Palvelus …… 1 "Yhteensä ….. 23 frangia.
Palvelus oli kirjoitettuPalvellus.
"Kaksikymmentäkolme frangia!" huudahti eukko ihastuneena, mutta samalla hiukan epäröiden.
Kaikkien suurten taiteilijain tavoin ei Thénardier ollut työhönsä tyytyväinen.
"Pyh!" hymähti hän.
Samalla äänenpainolla esitti Castlereagh Wienin kongressille Ranskan laskun.
"Herra Thénardier, kyllä sinä olet oikeassa, kyllä hän sen on velkaa", mutisi eukko, joka ajatteli hänen tytärtensä nenän edessä Cosettelle lahjoitettua nukkea. "Kyllä se on oikein, mutta siinä on liikaa. Ellei se maksa?"
Ukko Thénardier naurahti kylmäkiskoisella tavallaan ja sanoi:
"Kyllä se maksaa."
Tämä naurahdus oli täydellisen varmuuden ja itseluottamuksen korkein merkki. Minkä se oli vahvistanut, sen täytyi pysyä. Vaimo ei enää väittänyt vastaan. Hän rupesi järjestämään pöytiä. Mies käyskenteli tupaa pitkin ja poikin. Hetkisen kuluttua hän virkahti:
"Minulla on velkaa tuhatviisisataa frangia, minulla!"
Hän istahti miettiväisenä takan kulmaukseen ja nosti jalkansa kuuman tuhkan lämmitettäviksi.
"Mutta ethän unohtane", puhkesi taas puhumaan vaimo, "että minä heitän Cosetten tänään ulos ovesta? Senkin penikka! Se ihan sydämeni repii sillä nukellaan! Menisinpä mieluummin Ludvig XVIII:n muijaksi kuin pitäisin sitä lunttua talossani päivääkään enää!"
Ukko Thénardier sytytti piippunsa ja vastasi kahden savunlöyhäyksen välistä:
"Anna sitten lasku miehelle."
Ja hän poistui tuvasta.
Hän oli tuskin ehtinyt kynnyksen yli, kun matkustaja astui huoneeseen,
Thénardier kääntyi heti takaisin ja asettui liikkumattomana seisomaan puoli-avoimeen oveen, niin että hänen vaimonsa vain hänet näki.
Keltainen mies kantoi kädessään keppiään ja myttyään.
"Joko näin aikaisin ylhäällä!" virkkoi eukko Thénardier, "aikooko herra jo jättää meidät?"
Puhuessaan käänteli hän nolon näköisenä laskua hyppysissään, vedellen siihen taittumia kynsillään. Hänen kovilla kasvoillaan näkyi ilme, joka ei ollut niillä tavallinen: arkaileva, epäröivä ilme.
Hänestä tuntui hieman vaikealta esittää moista laskua miehelle, joka näytti niin täydellisesti "köyhältä."
Matkustaja näytti taas vaipuneen ajatuksiinsa ja olevan hyvin hajamielinen. Hän vastasi kuitenkin:
"Niin, rouva, kyllä minä nyt jatkan matkaani."
"Herralla ei varmaankaan ollut asioita toimitettavana Montfermeilissä?" jatkoi eukko.
"Ei. Kuljen tästä vain ohi. Siinä kaikki." — "Rouva", lisäsi hän, "paljonko olen velkaa?"
Vastaamatta ojensi eukko Thénardier hänelle taitellun paperin.
Vieras suorii paperin ja vilkaisi siihen, mutta hänen ajatuksensa olivat ilmeisesti toisaalla.
"Rouva", virkkoi hän sitten, "menestyvätkö asianne hyvin täälläMontfermeilissä?"
"No niin ja näin, herra", vastasi eukko, hämmästyneenä tänlaisesta räjähdyksestä, jota hän ei ollut lainkaan odottanut.
Ja hän jatkoi surullisella, valittavalla äänenpainolla:
"Ah, herra! Ajat ovat niin huonot! Ja sitten tällä meidän seudulla on niin vähän parempaa väkeä! Enimmäkseen vain köyhää kansaa, näettekös. Ellei joskus sattuisi tulemaan sellaisia anteliaita ja rikkaita matkustajia kuin herra on, niin mikä tässä perisi! Meillä on kovin paljon menoja. Sekin tyttö se syö vallan silmät päästämme."
"Mikä tyttö?"
"No se eilisiltainen tyttö, muistattehan! Cosette! Leivonen, kuten ne sitä täällä nimittelevät!"
"Ahaa!" virkahti vieras.
Eukko jatkoi:
"On niissäkin järkeä, niiden talonpoikain nimittelyissä! Yölepakoltahan se näyttää, eikä leivoselta. Katsokaas, herra, me emme turvaa ihmisten armeliaisuuteen, mutta me emme voi sitä omasta puolestammekaan harjoittaa. Me emme ansaitse juuri mitään, ja menot ovat suuret. Kapakoimisoikeudet, verot, ovet ja akkunat, henkirahat! Herrahan tietää, että hallitus vaatii aivan summattomia. Ja sitten nuo tyttäret. Ei minua voida pakoittaa ruokkimaan toisten ihmisten lapsia."
Vieras puuttui puheeseen äänellä, johon hän koki saada välinpitämättömän soinnun, mutta joka siitä huolimatta tuntui värisevän:
"Entäs jos Teidät siitä päästettäisiin?"
"Mistä? Cosettestako?"
"Niin."
Eukon punainen naama sytähti kamalan riemulliseksi.
"Ah, herra! hyvä herraseni! Ottakaa se, pitäkää se, viekää se, sokeroikaa se, maustakaa se, juokaa se, syökää se, ja armias pyhä Neitsyt ja kaikki paratiisin pyhimykset Teitä siunatkoot!"
"Se on siis sovittu."
"Oikeinko tosiaan? Oikeinko Te sen viette?"
"Kyllä minä sen vien."
"Hetikö?"
"Heti. Kutsukaa tyttö tänne."
"Cosette!" huusi eukko.
"Sillä välin", jatkoi mies, "suoritan Teille velkani. Paljonko se taas olikaan?"
Hän vilkaisi paperiin, eikä voinut olla hämmästymättä:
"Kaksikymmentäkolme frangia!"
Hän katsahti eukkoon ja toisti:
"Kaksikymmentäkolme frangia?"
Näiden kahden sanan peräkkäisessä lausumisessa oli sama ero kuin on huudahdusmerkin ja kysymysmerkin välillä.
Eukko Thénardier oli saanut aikaa valmistautua rynnäkön varalta. Hän vastasi varmana:
"Kissa vieköön, herra! Kyllä se on kaksikymmentäkolme frangia."
Vieras laski viisi viiden frangin rahaa pöydälle.
"Menkää hakemaan tyttöä", sanoi hän.
Silloin astui ukko Thénardier keskelle tupaa ja lausui:
"Herra on velkaa kaksikymmentäkuusi souta."
"Kaksikymmentäkuusi souta!" huudahti vaimo.
"Kaksikymmentä souta huoneesta", jatkoi Thénardier kylmäverisesti, "ja kuusi illallisesta. Mitä taas tyttöön tulee, niin siitä täytyy minun hiukan jutella herran kanssa. Jätähän meidät kahdenkesken, eukkoseni."
Eukko Thénardieria häikäisi silloin neron odottamaton salama. Hän tunsi mestarinäyttelijän astuvan näyttämölle, ei virkkanut enää sanaakaan, vaan poistui heti.
Thénardier tarjosi tuolia matkustajalle. Matkustaja istuutui. Thénardier jäi seisomaan, ja hänen kasvoilleen levisi kummallisen säyseä ja vilpitön ilme.
"Herra", sanoi hän, "katsokaas, asia on nyt niin, että minä puolestani jumaloin sitä tyttöä."
Vieras katseli häntä tutkivasti.
"Mitä tyttöä?"
Thénardier jatkoi:
"Miten se onkaan kummallista! Miten sitä voikaan sellaiseen kiintyä! Mitä nuo rahat tuossa pöydällä tekevät? Ottakaa pois nuo sadan soun rahanne. Minä jumaloin sitä tyttöä."
"Ketä?" kysyi yhä vieras.
"No sitä pikku Cosettea! Tehän tahdotte viedä sen meiltä? Minä puhun asian halki: niin totta kuin Te olette kunniallinen mies, en minä voi siihen suostua. Minä kaipaisin sitä lasta. Minä olen sitä katsellut aivan pienestä asti. Totta on, että meillä on siitä menoja, totta on, ettei se ole aivan virheetön sekään, totta on, ettei meitä liika rikkaus vaivaa, totta on, että minä kerran sen sairaana ollessa kulutin yli neljäsataa frangia lääkkeisiin! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä hyvän Jumalankin mielen nouteiksi. Ei sillä raukalla ole isää eikä äitiä. Minä sen olen kasvattanut. Onhan minulla sentään leipää sille ja itselleni. Oikein tosiaan, kyllä minä siitä lapsesta pidän. Ymmärrättehän, sitä kun niin kiintyykin. Minullakin on niin hyvä tuo luonnonlaatu. En minä siinä järjeltä neuvoa kysy. Minä siitä pienokaisesta vain niin kovasti pidän. Eukkoni on noin niinkuin kiivaanpuoleinen, mutta kyllä sekin siitä pitää. Nähkääs, se on aivan kuin omia lapsia. Minä kaipaan sen lepertelyä talossani."
Vieras katseli häntä yhä tutkivasti. Hän jatkoi:
"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra, mutta eihän sitä lapsia noin vain heitetä kaikille kulkijoille. Eikö niin ole asia? Vaikka enhän minä sillä, että minä Teitä — voitte olla rikaskin, näytätte kelpo mieheltä, ja ehkäpä se olisi tytön onneksikin. Mutta siinäpä se onkin pulma. Ymmärrättehän. Jos nyt otaksuisimmekin, että minä päästäisin sen menemään ja tukahuttaisin tunteeni, niin minä tahtoisin tietää, minne se joutuu, minä en haluaisi kadottaa sitä näkyvistäni, minun tekisi mieleni tietää, kenen luona se asuu, saadakseni käydä sitä joskus katsomassa, jotta sekin tietäisi, että sen rakas kasvatusisä on lähettyvillä ja valvoo sen parasta. Niitä on niin paljon mahdottomia seikkoja. Enhän tiedä edes nimeänne. Te kun sen nyt veisitte, niin minä kyselisin turhaan: Minnekäs se Leivonen oikein katosi? Pitäisi tässä ainakin nähdä joku pahainen paperilappu, joku passintapainen, vai miten?"
Herkeämättä tarkastelemasta häntä tuolla katseella, joka niin sanoaksemme tunkeutuu sydämen sisimpiin, vastasi vieras vakavasti ja varmasti:
"Herra Thénardier, ei siihen passia tarvita, kun matkustetaan viiden lieun päähän Pariisista. Jos minä Cosetten vien, niin minä sen vien, ja sillä hyvä. Te ette saa tietää minun nimeäni, ette minun asuntoani, ette paikkaa, missä tyttö oleskelee, sillä minun tarkoitukseni on, ettei sen tarvitsisi koskaan enää teitä nähdä. Minä katkaisen nuoran sen jalasta, ja se menee, minne haluaa. Sopiiko se Teille? Sopiiko vaiko ei?"
Samaten kuin henget ja haltijat muinoin erinäisistä merkeistä tunsivat jonkun ylemmän jumalan läsnä-olon, ymmärsi Thénardierkin joutuneensa tekemisiin hyvin väkevän olennon kanssa. Se selvisi hänelle ikäänkuin sisäisenä välähdyksenä. Hän tajusi sen varmalla, terävällä ja nopealla käsityskyvyllään. Juodessaan kuorma-ajurien seurassa, poltellessaan, hoilottaessaan renkutuksiaan oli hän koko eilisillan tarkastellut vierasta, vahtien hänen pienimpiäkin eleitään kuin kissa ja tutkien häntä perinpohjaisesti kuin matemaatikko. Hän oli vaaninut häntä ensiksikin omaan laskuunsa, omaksi huvikseen, vaistonsa johtamana, sekä sitten vakoillut häntä kuin palkan edestä. Keltatakkisen miehen pieninkään liikahdus, pieninkään ele ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ennenkuin vieras oli ilmaissut niin selvästi osanottonsa Cosetten kohtaloihin, oli Thénardier sen arvannut. Hän oli keksinyt tämän vanhuksen syvien katseiden aina palaavan lapseen. Miksi tämä huolenpito? Kuka oli tämä mies? Miksi oli hänen pussissaan niin paljon rahaa ja puku niin kurja? Näitä kysymyksiä hän pohti, mutta hän ei voinut niitä selvittää, ja se kiukutti häntä. Hän oli miettinyt asiaa koko yön. Vieras ei voinut olla Cosetten isä. Ehkäpä iso-isä? Mutta miksi ei hän heti ilmaissut itseänsä? Jos kerran on oikeuksia, niin kyllä ne oikeudet vedetään esiin. Tällä miehellä ei ilmeisesti ollut mitään oikeuksia Cosetteen. Mutta miksi siis? Thénardier hukkui arveluihinsa. Hän aavisti kaikkea, mutta ei nähnyt mitään. Vaan olipa asia miten hyvänsä, varmana siitä, että kaikessa tässä piili salaisuus pohjalla, varmana siitä, että miehellä oli syytä pysyä piilossa, tunsi hän seisovansa vakavalla pohjalla, alkaessaan keskustelua vieraan kanssa. Mutta matkustajan rohkean, lujan vastauksen kuullessaan, nähdessään tämän salaperäisen henkilön olevan niin vilpittömän salaperäisen, tunsi hän asemansa horjuvan. Hän ei lainkaan odottanut moista. Se löi kaikki hänen arvelunsa säpäleiksi. Hän koki koota ajatuksiansa. Hän punnitsi koko asian silmänräpäyksessä. Thénardier oli niitä miehiä, jotka yhdellä katseella käsittävät aseman. Hänen mielestään oli nyt aika käydä käsiksi suoraan ja rohkeasti. Hän menetteli kuten menettelevät suuret sotapäälliköt ratkaisevalla hetkellä, jonka vain he saattavat havaita: hän paljasti äkkiä koko patterinsa.
"Herra", sanoi hän, "minun täytyy saada tuhatviisisataa frangia."
Vieras veti poveltaan vanhan mustanahkaisen rahataskun, avasi sen ja otti esiin kolme pankinseteliä, laskien ne pöydälle. Sitten painoi hän leveän peukalonsa niiden setelien päälle ja sanoi kapakoitsijalle:
"Tuokaa Cosette tänne."
Mitä teki Cosette tämän tapahtuessa?
Heti herättyään oli Cosette juossut kengälleen. Hän oli löytänyt sieltä kultarahan. Se ei ollut enää Napoleonin kuvalla varustettu, vaan se oli niitä Ludvig XVII:n aikuisia aivan uusia kahdenkymmenen frangin rahoja, joiden kuvapuolelle oli laakeriseppeleen asemesta tullut pieni preussilainen luiru. Cosette hämmästyi. Hänen kohtalonsa alkoi häntä pyörryttää. Hän ei ymmärtänyt mitään kultarahasta, hän ei ollut sellaista koskaan nähnyt ja hän piilotti sen oitis taskuunsa kuin olisi hän sen varastanut. Mutta hän tunsi, että se oli oikein hänen omansa, hän arvasi, mistä tämäkin lahja tuli, mutta hänen iloonsa sekaantui pelkoakin. Hän oli tyytyväinen, mutta hän oli myös hämmästynyt. Nuo komeat, ihanat esineet eivät näyttäneet hänestä todellisilta. Nukke häntä pelästytti, kultaraha häntä pelästytti. Hän vapisi niitä koreita esineitä. Mutta vierasta ei hän pelännyt. Päinvastoin: tietoisuus hänen läheisyydestänsä rauhoitti häntä. Eilisillasta lähtien oli hän hämmästyksissäänkin, unissaankin koko lapsellisen sielunsa voimalla ajatellut sitä miestä, joka näytti niin vanhalta, köyhältä ja surulliselta, mutta joka oli niin rikas ja hyvä. Siitä hetkestä, jolloin hän tapasi sen ukon metsässä, oli kaikki muuttunut. Cosette, joka ei ollut niin onnellinen kuin pieninkin pääskysenpoika taivaan alla, ei ollut milloinkaan saanut kokea, miltä tuntuu paeta emon turviin, emon siiven alle. Jo viisi vuotta, s.o. niin kauvan kuin hän muisti, oli tuo lapsiraukka vain kärsinyt vilua ja värissyt. Hän oli aina seisonut ilki-alastomana onnettomuuden kirvelevän viiman ruoskittavissa, mutta nyt tuntui kuin olisi hän saanut vaatteita ylleen. Ennen hänen sydäntänsä paleli, nyt oli sen lämmin. Hän ei enää pelännyt niin kovasti eukko Thénardieriakaan. Hän ei ollut enään yksin. Hänellä oli suojelija.
Hän oli ryhtynyt reippaasti tavallisiin aamu-askareihinsa. Kultaraha, joka oli nyt samassa esiliinan taskussa, mistä viidentoista soun raha oli edellisenä iltana pudonnut, tuotti hänelle paljon huvia. Hän ei uskaltanut koskea siihen, mutta tuon tuostakin unohtui hän sitä viisiksi minuuteiksi tarkastelemaan, meidän täytyy sanoa, aina kieli ulkona. Rappusia lakaistessaan pysähtyi hän äkkiä liikkumattomaksi, unohti luutansa ja koko maailman ja katseli vain kirkkaan tähden kimaltelua taskunsa pohjasta.
Tällaisena tarkastelun hetkenä tapasi hänet eukko Thénardier.
Miehensä käskystä oli eukko lähtenyt häntä hakemaan. Hän ei tölmäissyt tyttöä eikä edes sättinyt — ennenkuulumaton seikka.
"Cosette", sanoi hän melkein lempeästi, "tule heti tänne."
Pian astuikin Cosette tupaan.
Vieras avasi myttynsä, jota hän oli niin uskollisesti kuljettanut mukanaan. Sieltä ilmestyi pieni villapusero, esiliina, vähäiset pumpuliliivit, hame, kaulaliina, villasukat, kengät: täydellinen seitsenvuotiaan tytön vaatetus. Kaikki oli mustaa.
"Lapsukaiseni", sanoi vieras, "otahan nämä ja mene joutuin pukeutumaan."
Päivän sarastaessa näkivät oviaan aukovat Montfermeilin asukkaat köyhästi puetun ukon astelevan Pariisin tietä. Ukko talutti kädestä pientä, surupukuista tyttöä, joka kantoi punahameista nukkea sylissään. He poikkesivat Livryyn päin.
Kulkijat olivat meidän matkustajamme ja Cosette.
Kukaan ei sitä matkustajaa tuntenut. Koska Cosette ei enää käynyt ryysyissä, ei moni häntäkään tuntenut.
Cosette poistui Montfermeilistä. Kenen kanssa? Hän ei sitä tiennyt. Minne? Sitäkään ei hän tiennyt. Kaikki, mitä hän tajusi, oli se, että hän nyt oli päässyt eroon Thénardierin kapakasta. Kenenkään mieleen ei ollut juolahtanut sanoa hänelle hyvästiä, eikä hänenkään päähänsä ollut pistänyt sanoa kenellekään hyvästiä. Hän lähti siitä talosta vihattuna ja vihaten.
Armas lapsiraukka, jonka sydäntä oli tähän hetkeen asti vain rouhittu!
Cosette asteli vakavana, suuret silmät taivaaseen tähdättyinä. Hän oli pannut kultarahan uuden esiliinansa taskuun. Tuon tuostakin kumartui hän sitä vilkaisemaan. Sitten katsahti hän taas vanhukseen. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin kävelisi itse taivaan Isä hänen vierellään.
10.
Joka parasta etsii, voi pahimman löytää.
Eukko Thénardier oli tapansa mukaan antanut miehensä toimia rauhassa.Hän odotti suuria tapahtumia. Vieraan ja Cosetten lähdettyä antoi ukkoThénardier kulua runsaan neljännestunnin, sitten veti hän eukkonsasyrjään ja näytti hänelle tuhattaviittäsataa frangiansa.
"Senkö verran vain!" pääsi eukolta.
Tämä oli ensi kerta koko heidän avioliittonsa aikana, jolloin hän rohkeni arvostella herransa ja mestarinsa tekoja.
Isku sattui.
"Oletpa totisesti oikeassa", sanoi mies, "minä olen aika pöllöpää. Anna tänne hattuni."
Hän taittoi setelit kokoon, pisti ne taskuunsa ja astui kiireesti ulos, mutta erehtyi tiestä ja poikkesi ensin oikealle. Naapurit, joiden puoleen hän kääntyi, johtivat hänet oikeille jäljille, sillä Leivosen ja miehen oli nähty menevän Livryyn päin. Hän seurasi neuvoa, harppoi pitkiä askeleita ja puheli itsekseen:
"Se mies on varmasti keltaiseen takkiin pukeutunut miljoonaherra, ja minä olen aika pässi. Hän antoi ensin kaksikymmentä souta, sitten viisi frangia, sitten viisikymmentä frangia, sitten tuhatviisataa frangia, aina yhtä helposti. Hän olisi vallan hyvin antanut viisitoistatuhatta frangia. Mutta kyllä minä ne vielä saavutan."
Ja sitten se tytölle ennakolta varattu vaatemytty, sekin oli hyvin kummallista. Kyllä siinä on salaisuuksia takana. Eikä salaisuuksia niin vain päästetä, kun niihin kerran on päästy käsiksi. Rikkaiden salaisuudet ovat kultasieniä, niitä tulee vain osata puristaa. Ajatukset pyörivät sikin sokin hänen aivoissaan.
"Minä olen aika pässi, aika pässi", puheli hän.
Montfermeilistä lähtiessä ja ehtiessä Livryn tien mutkaukseen, näkyy tie pitkän matkaa tasangolle. Sieltä laski hän näkevänsä miehen ja tytön. Hän katseli niin kauas kuin silmänsä kantoivat, mutta ei nähnyt mitään. Hänen täytyi uudelleen kysellä. Ja siihen hukkui aikaa. Ohikulkijat sanoivat hänelle miehen ja lapsen kävelleen Gagnyn puoleisia metsiä kohti. Hän kiiruhti sinne.
He olivat häntä hyvän matkaa edellä, mutta eihän lapsi jaksa kovaa kulkea, ja hän asteli nopeasti. Ja sitten hän tunsi seudun kuin viisi sormeansa.
Äkkiä hän pysähtyi ja löi otsaansa, ikäänkuin merkiksi, että hän oli unohtanut tärkeimmän ja että hän aikoi kääntyä takaisin.
"Minun olisi pitänyt ottaa pyssy!" harmitteli hän.
Thénardier oli niitä kaksoisluonteita, jotka liikkuvat joskus tietämättämme keskellämme ja jotka häipyvät näkyvistämme, meidän oppimattamme heitä tuntemaan, koska sattuma näyttää heistä vain yhden puolen. Monien ihmisten kohtalona on elää näin puoliksi muuhun joukkoon hautautuneena. Rauhallisissa, hiljaisissa oloissa oli Thénardierissa kylliksi ainesta tulemaan — me emme sano olemaan — siksi, mitä tavallisesti sanotaan kunnon liikemieheksi, kelpo porvariksi. Mutta samalla, jos erinäiset olosuhteet vallitsivat, jos erinäiset töytäykset nostivat hänen luonteensa alipuolen näkyviin, oli hänessä kylliksi ainesta tulemaan konnaksi. Hän oli kamasaksa, johon kätkeytyi hirviö. Saatana kyyristyi kai joskus sen luolan soppeen, missä Thénardier asusteli ja katseli haaveillen tätä inhoittavaa mestariteostansa.
Hetkisen epäröityään ajatteli hän: "Pah! Ennättäisivät vain päästä karkuun!" Ja hän jatkoi kulkuansa nopeasti ja varmasti kuin kettu, joka jo pitkän matkan päästä vainuaa peltopyyparven. Ja tosiaankin: kun hän oli päässyt lammikoiden ohi ja kulkenut viistoon sen suuren ahon poikki, joka sijaitsee oikeaan Bellevuen lehtokujasta, ja saapunut sille nurmivyölle, joka kiertää kukkulan melkein kokonaan ja joka peittää vanhan Chellesin luostarin vesijohdon, huomasi hän erään pensaikon ylitse hatun, jolle hän oli jo ehtinyt rakentaa paljon suunnitelmia. Se oli sen vieraan miehen hattu. Pensas oli matala. Thénardier havaitsi miehen ja Cosetten istuvan sen takana. Lasta ei näkynyt, mutta nuken pää pisti hiukan esiin.
Thénardier ei erehtynyt. Mies oli istuutunut siihen, antaakseen Cosetten hiukan levähtää. Kapakoitsija kiersi pensaan ja ilmestyi äkkiä etsimiensä eteen.
"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra", sanoi hän vallan hengästyksissään, "mutta tässä ovat Teidän tuhatviisisataa frangianne."
Näin puhuen tarjosi hän vieraalle niitä kolmea pankinseteliä.
Mies kohotti katseensa.
"Mitä tämä merkitsee?"
Thénardier vastasi kunnioittavasti:
"Herra, se merkitsee sitä, että minä otan Cosetten takaisin."
Cosette säpsähti ja painui miehen turviin.
Mutta hän vastasi katsellen Thénardieria jyrkästi silmiin ja korostaen erikseen jokaista tavua:
"Te-kö o-tat-te Co-set-ten ta-kai-sin?"
"Niin, herra, minä otan Cosetten takaisin. Antakaahan kun selitän. Olen ajatellut asiaa. Minulla ei totisesti ole oikeutta antaa lasta Teille. Minä olen kunniallinen mies, nähkääs. Tämä pienokainen ei kuulu minulle, se kuuluu äidillensä. Äiti uskoi sen minulle, ja minä voin jättää sen vain äidille. Te ehkä sanotte: Mutta äitihän on kuollut. Hyvä. Siinä tapauksessa voin minä antaa lapsen vain sille henkilölle, joka tuo minulle äidin vahvistaman valtakirjan, missä käsketään jättämään lapsi juuri sille henkilölle. Siitähän emme pääse mihinkään."
Sanaakaan vastaamatta kaivoi mies taskuansa, ja Thénardier näki hänen vetävän sieltä saman rahapussin, josta ne kolme pankinseteliäkin oli lähtenyt.
Kapakoitsija värisi ilosta.
"Hyvä!" ajatteli hän, "pitäkäämme nyt puoliamme. Nyt se aikoo lahjoa meitä!"
Ennenkuin avasi pussin, silmäsi matkustaja ympärilleen. Paikka oli aivan autio. Ei sieluakaan metsässä eikä laaksossa. Mies avasi pussin ja veti sieltä, ei Thénardierin odottamia seteleitä, vaan pienen paperilapun, jonka hän levitti ja jota hän sitten tarjosi kapakoitsijalle, sanoen:
"Olettepa oikeassa. Lukekaa."
Thénardier otti paperin ja luki:
Montreuil-sur-Merissä, 25 päivänä maaliskuuta 1823.
Herra Thénardier.
Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku velat maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.
Fantine.
"Tunnetteko tätä nimimerkkiä?" kysyi mies.
Se oli selvästi Fantinen nimimerkki. Thénardier tunsi sen hyvin.
Sille ei mahtanut mitään. Thénardieria kiukutti tavattomasti kaksi seikkaa: hänen toivomastaan lahjomisesta ei tullutkaan mitään, ja hän oli saanut selkäänsä. Mies lisäsi:
"Voitte ottaa sen paperin valtuutukseksenne."
Thénardier peräytyi hyvässä järjestyksessä.
"Nimimerkki on jotenkin taitavasti jäljitelty", murisi hän hampaittensa välistä. "Mutta olkoon menneeksi!"
Sitten teki hän epätoivoisen yrityksen.
"Herra", sanoi hän, "se on hyvä, koska Te kerran olette se henkilö. Mutta minulle täytyy suorittaa 'ne pikku velat.' Ja siitä karttuukin suuri summa."
Mies kohottautui suoraksi, näppäili sormillaan pölyä kuluneelta hihaltaan ja sanoi:
"Herra Thénardier, tammikuussa laski äiti olevansa Teille velkaa satakaksikymmentä frangia. Te lähetitte hänelle helmikuussa viidensadan frangin laskun. Te saitte kolmesataa frangia helmikuun lopussa ja kolmesataa frangia maaliskuun alussa. Siitä on nyt kulunut yhdeksän kuukautta. Kun laskemme sovitun korvauksen, viisitoista frangia kuukaudelta, karttuu siitä satakolmekymmentäviisi frangia. Te saitte sata frangia liikaa. Jäännös, kolmekymmentäviisi frangia, on Teille hyvitettävä. Minä annoin Teille äsken tuhatviisisataa frangia."
Thénardier tunsi samaa kuin tuntee susi sillä hetkellä, jolloin satimen teräsleuvat iskevät sen jalkaan.
"Kukahan tuo paholainen miehekseen oikein on?" ajatteli hän.
Hän teki saman tempun kuin susi: hän riuhtasihe. Rohkeus oli jo kerran häntä auttanut.
"Herra Nimetön", sanoi hän päättävästi ja heittäen tällä kertaa kohteliaat puhuttelumuodot menemään, "minä otan Cosetten takaisin tai annatte Te minulle viisituhatta frangia."
Vieras mies sanoi tyynesti:
"Tule, Cosette."
Hän tuki Cosettea vasemmalla kädellään ja otti oikealla keppinsä maasta.
Thénardier huomasi sen kepin tukevuuden ja paikan yksinäisyyden.
Mies painui metsään lapsi mukanaan, jättäen kapakoitsijan siihen liikkumattomaksi ja saamattomaksi.
Heidän edetessään katseli Thénardier miehen leveitä, hiukan kumaraisia hartioita ja hänen lujia nyrkkejään.
Sitten osuivat hänen silmänsä häneen itseensä, hänen hentoihin käsiinsä ja hänen laihaan olemukseensa.
"Olinpa totisesti aika pöllö", ajatteli hän, "kun en ottanut pyssyä mukaani, kun kerran eränetsoon lähdin!"
Mutta hän ei vielä hellittänyt.
"Haluanpa nähdä, minne se menee", puheli hän.
Ja hän alkoi seurata heitä vähän matkan päässä. Hänen käsiinsä oli jäänyt kiusan kappale:Fantinennimellä merkitty paperipalanen, sekä lohduttajaksi tuhatviisisataa frangia.
Mies kuljetti Cosettea Livryyn ja Bondyyn päin. Hän asteli hitaasti, pää riipuksissa, miettivänä ja surullisena. Talvi oli harventanut metsää, niin että Thénardier ei kadottanut heitä näkyvistään, vaikka pysyttelikin tarpeeksi etäällä. Tuon tuostakin käännähti mies ja tarkasteli, seurasiko kukaan heitä. Äkkiä huomasi hän Thénardierin. Nopeasti poikkesi hän Cosetten kanssa tiheään viidakkoon, minne he molemmin katosivat.
"Helvetti!" noitui Thénardier.
Ja hän lisäsi vauhtiaan.
Viidakon tiheys oli pakoittanut Thénardieria käymään heitä lähemmäksi. Sakeimmassa kohdassa kääntyi mies ympäri. Miten Thénardier kokikin kätkeytyä lehvien suojaan, ei hän voinut jäädä huomaamatta. Mies heitti häneen levottoman katseen, ravisti sitten päätään ja jatkoi matkaansa. Kapakoitsija taas perään. Niin kulkivat he pari, kolme sataa askelta. Äkkiä kääntyi mies jälleen. Hän huomasi kapakoitsijan. Tällä kertaa loi hän takaa-ajajaansa niin synkän katseen, että Thénardier havaitsi enemmän vakoilemisen "hyödyttömäksi". Thénardier lähti paluumatkalle.
11.
Numero 9430 esiintyy jälleen, ja Cosette saa siitä arpajaisissa voittonumeron.
Jean Valjean ei ollut hukkunut.
Pudotessaan, tai paremmin sanoen heittäytyessään mereen ei hänellä ollut kahleita, kuten olemme jo maininneetkin. Hän sukelsi erään lähelle ankkuroineen laivan alle. Laivaan oli kiinnitetty vene. Jollakin tavoin piilottelihe hän siinä veneessä iltaan asti. Yön tultua lähti hän uudelleen uimaan ja pääsi rannalle vähän matkaa Brunin kärjestä. Koska häneltä ei puuttunut rahaa, saattoi hän hankkia sieltä toiset vaatteet. Muuan pikku kapakka Balaguierin lähettyvillä oli niihin aikoihin karanneiden vankien pukuvarastona, mikä oli tavallaan kylläkin tuottava erikoisala. Sitten koukutteli ja kierteli Jean Valjean pitkin maita mantereita, kuten kaikki nuo onnettomat pakolaiset, jotka koettavat haihduttaa lain ja yhteiskunnan vainukoiria jäljiltään. Ensimäisen turvapaikan tapasi hän Pradeauxissa, lähellä Beaussetia. Sitten suuntasi hän kulkunsa Grand-Villardiin, joka sijaitsee Brianconin tienoilla, Ylä-Alpeilla. Haparoivaa, levotonta pakoilemista, myyrän kulkua tuntemattomia uittoja pitkin. Myöhemmin on saatu selville hänen poikenneen Ainiin Civrieuxin piirikuntaan, Pyreneille Acconsiin ja siellä Chavaillesin metsäkylän lähellä sijaitsevaan Grange-de-Doumecqiin, ja Bruniesiin Chapelle-Gonaquetin piirikuntaan Périgneuxin tienoilla. Vihdoin pääsi hän Pariisiin. Juuri olemme nähneet hänet Montfermeilissä.
Pariisissa oli hänen ensi huolenaan suruvaatteiden ostaminen noin seitsemän, kahdeksan vuotiaalle tytölle, sekä asunnon hankkiminen. Sitten oli hän lähtenyt Montfermeiliin.
Muistettanee hänen jo varhaisimman pakonsa aikana tehneen sinne, tai ympäristöön, salaperäisen matkan, josta oikeudellakin oli ollut hämärä aavistus.
Yleensä luultiin hänen heittäneen henkensä, ja se synkensi pimeyttä, johon hän oli peittynyt. Pariisissa joutui hänen käsiinsä muuan sanomalehti, joka kertoi tapauksen. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, melkeinpä levolliseksi, kuin jos hän olisi tosiaankin ollut kuollut.
Saman päivän iltana, jolloin Jean Valjean oli pelastanut Cosetten Thénardierin kynsistä, pääsi hän takaisin Pariisiin. Hän tuli sinne hämärissä Monceauxin tulliportin kautta, lapsi mukanaan. Sitten nousi hän kuomurattaille, jotka kuljettivat hänet Tähtitornin puistokadulle. Siellä laskeutui hän ajoneuvoista, maksoi, tarttui Cosettea kädestä, ja molemmat ohjasivat sitten kulkunsa pimeässä yössä pitkin Ourcinen ja Glacièren puoleisia autioita katuja Sairashuoneen puistokatua kohti.