1.
Picpusinkadun numero 62.
Puoli vuosisataa takaperin ei Picpusinkadun numero 62:n ajoportti lainkaan eronnut mistä muusta ajoportista tahansa. Tämä portti, joka tavallisesti lengotti raollaan mitä houkuttelevimman näköisenä, paljasti kaksi sangen viatonta ja rauhoittavaa seikkaa: viiniköynnöspeitteisten muurien ympäröimän pihan ja laiskottelevan ovenvartijan naaman. Perältä näkyi muurin yli suuria puita. Kun auringonsäde ilostutti pihaa, kun viinilasi ilostutti ovenvartijaa, oli vaikeata kulkea Picpusinkadun numero 62:n ohi saamatta siitä mukaansa iloista, hymyilevää vaikutelmaa. Ja kuitenkin oli se paikka synkkä ja kolkko.
Kynnys hymyili. Talo itse itki ja rukoili.
Jos onnistui pääsemään sen kynnyksen yli — mikä ei ollut niinkään helppoa, jopa oli se melkein kaikille mahdotontakin, sillä siihen tarvittiin erikoinenSeesam aukene!— joutui oikealle pieneen eteiseen, mihin päättyivät kahden seinän väliin niin ahtaalle puristetut rappuset, että niitä mahtui kulkemaan vain yksi henkilö kerrallaan, ellei antanut näitä rappusia peittävän kellertävän töherryksen eikä niiden ruskean ala-osan pelottaa itseään, jos rohkeus salli nousta niitä, saapui uskalikko ensin yhdelle tasanteelle, sitten toiselle ja pääsi niin ensimäisen varsinaisen kerroksen käytävään, minne kellertävä töherrys ja ruskea alaviiva seurasivat häntä rauhallisen itsepintaisesti. Rappusia ja käytävää valaisi kaksi somaa akkunaa. Mutta käytävä teki mutkan ja muuttui pimeäksi. Sivuutettuaan tämän polvekkeen pääsi kulkija muutamin askelin eräälle ovelle, joka oli sitä salaperäisempi, kun se ei ollut lukossa. Se painallettiin auki ja tultiin niin pieneen, noin kuusi neliöjalkaa avaraan huoneeseen, jonka lattia oli tehty kivilaatoista, joka oli pesty ja puhdistettu ja kylmä ja jonka seiniä peitti keltainen, viheriäkukkainen viidentoista soun paperi. Valjua, väsähtänyttä valoa virtaili vasemmalta suuresta, pieniruutuisesta akkunasta, joka täytti koko seinän. Katselit, et nähnyt ketään. Kuuntelit, et eroittanut askeltakaan, et hiiskaustakaan. Seinät olivat paljaat. Huone oli kalustamaton. Ei edes tuolia.
Katselit yhä ja huomasit oven vastapäisessä seinässä noin neliöjalan suuruisen suorakulmaisen aukon. Se oli varustettu ristikolla, jonka mustat, liitekohdissa paksunevat, jykevät rautatangot muodostivat tuskin puolentoista tuuman levyisiä neliöitä, sanoisinko verkonsilmiä. Keltaisen seinäpaperin viheriät kukat laskeutuivat tyyninä ja hyvässä järjestyksessä näihin rautakankiin asti, eikä tämä kaamea kohtaus niitä lainkaan peljästyttänyt eikä saattanut niitä pyrkimään pakosalle. Vaikka otaksuisimmekin, että joku inhimillinen olento olisi ollut niin ihailtavan hoikka, että olisi ruvennut yrittämäänkään neliönmuotoisesta aukosta kulkemista, olisi tämä ristikko varmasti pidättänyt hänet siitä kokeesta. Se ei päästänyt läpitseen ruumista, mutta kyllä katseen s.o. sielun. Näytti kuin olisi niin ajateltukin, sillä sen taakse oli seinään kiinnitetty peltilevy, joka oli vaahtokauhan tapaan täynnä pienen pieniä reikiä. Tämän levyn alapuolelle oli kaiverrettu aukeama, joka oli kuin tavallisen kirjelaatikon suu. Kellolaitteeseen johtava nauha riippui oikeaan ristikko-aukosta.
Jos temmoit tätä nauhaa, kilahteli kello, ja sinä kuulit äänen puhuvan aivan lähelläsi, mikä sai sinut säpsähtämään.
"Kuka siellä?" kysyi ääni.
Se oli naisen ääni, vieno, niin vieno, että se oikein kuului kaamealta.
Tässä täytyi jälleen tietää loihtusana. Ellet sitä tietänyt, vaikeni ääni ja seinä tuli jälleen niin hiljaiseksi kuin olisi sen takana vallinnut haudan raskas pimeys.
Mutta jos tiesit taikasanan, jatkoi ääni:
"Astukaa oikealle."
Silloin huomasit oikeallasi, akkunaa vastapäätä lasioven, jonka yläpuolella oli vielä toinen lasiruudulla varustettu aukko ja jonka reunalaudat ja puu-osat oli maalattu harmaiksi. Nostit säppiä, kävit yli kynnyksen ja tunsit aivan samaa kuin teaatterissa astuessasi permanto-aitioon ennen ristikon laskemista ja kattokruunun sytyttämistä. Ja jonkunlaiseen teaatteri-aitioon sinä olit joutunutkin, sillä valoa pääsi sinne hyvin niukalti lasi-ovesta. Se oli hyvin pieni ja sen ainoina huonekaluina oli kaksi vanhaa tuolia ja risainen jalkamatto. Teaatteri-aitiota muistutti se siinäkin, että perällä oli nojaaman korkeudella musta aidake. Tämän aition edessä oli myös ristikko, mutta se ei ollut kyhätty kullatusta puusta kuten Oopperassa, vaan tavattoman jykevistä, hirvittävistä rautakangista, joita kiinnittivät seinään nyrkinkokoiset vahvikkeet.
Ensimäisten minuuttien kuluttua, kun silmät alkoivat toimittaa tehtäväänsä tässä kellarimaisessa hämärässä, kokivat ne tunkeutua ristikon läpi, mutta pääsivät eteenpäin tuskin kuutta tuumaa. Sillä ne tapasivat siellä mustat luukut, joita vahvistivat keltaiset poikkipuut. Nämä luukut oli liittämällä tehty pitkistä, kapeista laudoista ja ne peittivät koko ristikon. Ne olivat aina kiinni.
Muutama silmänräpäys, ja sinä kuulit äänen kutsuvan itseäsi näiden luukkujen takaa ja sanovan: "Minä olen täällä. Mitä tahdotte?" Se oli rakastettu ääni, joskus ehkä jumaloitukin. Et nähnyt ketään. Kuulit tuskin henkäystäkään. Tuntui kuin olisi elävitten ilmoille manattu henki puhunut sinulle läpi haudan seinän.
Jos olosuhteet ja edellytykset olivat sinulle erikoisen suotuisat — mikä muuten tapahtui sangen harvoin — saattoi toisesta luukusta kapea lauta avautua ja henki muuttua ilmestykseksi. Ristikon ja luukun takana näit, mikäli se ristikolta kävi laatuun, pään, josta siitäkin eroitit vain suun ja leuvan: kasvojen yläpuoli oli mustan hunnun peitossa. Olit huomaavinasi jotakin nunnan päähineen tapaista ja päättelit sitä kantavan jonkunlaisen mustaan käärinliinaan peittyneen haamun. Tämä pää puhui sinulle, mutta ei katsahtanutkaan sinuun, eikä sinulle koskaan hymyillyt.
Sinun takaasi tuleva valo oli niin suunnattu, että haamu paistoi sinun silmissäsi valkoiselta, mutta että haamu näki sinut mustana. Se oli vertauskuvallista.
Sillä välin yrittivät silmäsi ahneesti tunkeutua aukon läpi, joka oli ilmestynyt tähän kaikilta katseilta suljettuun paikkaan. Syvä hämärä ympäröi suruun pukeutunutta haamua. Silmäsi kokivat lävistää sitä hämärää ja saada ilmestyksen läheisistä esineistä selkoa. Mutta hyvin pian havaitsit kaikki ponnistelusi turhiksi. Huomasit vain yötä, tyhjyyttä, synkkyyttä, haudan hönkään yhtynyttä talvi-usvaa, peloittavaa rauhaa, hiljaisuutta, mistä ei eroittanut mitään, ei huokaustakaan, pimeyttä, jossa ei nähnyt mitään, ei edes varjonhäilähdyksiä.
Näit luostarin sisustan.
Näit sen synkän, ankaran talon sisustan, jota sanottiin herkeämättömän palvomisen bernhardilaisnunnien luostariksi. Aitio, jonne asti olit päässyt, oli puhumo. Ääni, joka sinulle ensiksi puhui, oli vartijattaren, joka istui aina liikkumattomana, hiiskahtamatta seinän takana lähellä neliönmuotoista aukkoa, jota suojelivat rautaristikko ja tuhatreikäinen levy kaksinkertaisen kypäränsilmikon tapaan.
Aitiossa vallitseva pimeys johtui siitä, että puhumossa oli tosin yksi akkuna ulkomaailmaan päin, mutta ei yhtään akkunaa luostarin puolelle. Saastaiset silmät eivät saaneet katsahtaa tähän pyhään paikkaan.
Mutta tämän pimeyden takana oli sentään valoakin. Haudan tuolla puolen oli sentään elämääkin. Vaikka tämä luostari oli suljetuimpia kaikista, tahdomme me nyt tunkeutua sinne ja viedä lukijankin mukanamme ja esittää oloja ja tapahtumia — tietystikään unohtamatta sopivaisuuden määräyksiä — joita kertoilijat eivät ole tähän asti nähneet ja joita he eivät siis myöskään ole voineet kuvata.
2.
Martinus Vergan luostarisäännöt.
Tämä luostari, joka v. 1824 oli ollut Picpusinkadulla jo pitkät ajat, kuului Martinus Vergan sääntöjä noudattavalle bernhardilaisnunnien sisarkunnalle.
Nämä bernhardilaisnunnat eivät siis juontaneet yhdyskuntansa alkuaClairvauxista, kuten bernhardilaismunkit, vaan Citeauxista, kutenbenediktiläismunkit. Toisin sanoen: heidän päämiehensä ei ollut pyhäBernhardus, vaan pyhä Benediktus.
Joka on vähänkin selaillut lähdekirjoja, tietää, että Martinus Verga perusti v. 1425 bernhardilais-benediktiläisnunnien sisarkunnan, jonka pääpaikkana oli Salamanca ja sivu-asemana Alcala.
Tämä sisarkunta oli työntänyt vesojaan kaikkiin Europan katolisiin maihin.
Tällainen toisen yhdyskunnan oksastaminen toiseen ei ole lainkaan harvinaista latinalaisessa kirkossa. Puhuaksemme nyt vain tästä pyhän Benediktuksen veljeskunnasta, josta oli kysymys, niin liittyy siihen, ottamatta lukuun Martinus Vergan perustamaa, neljä veljes- tai sisarkuntaa: kaksi Italiassa, Monte Cassinon ja Paduan pyhän Justinan, kaksi Ranskassa, Clunyn ja Saint-Maurin; sekä yhdeksän alempaa yhdyskuntaa: Valombrosan, Grammontin, celestiläisten, camaldolilaisten, kartusilaisten, nöyryytettyjen, öljynnauttijoiden, sylvesteriläisten ja Citeauxin. Sillä Citeaux eli Cistercium, joka on antanut alun niin moneen munkkikuntaan, on itse vain pyhän Benediktuksen yhdyskunnan sivuhaara. Citeauxin luostarin mainitaan pyhän Robertin, Molesmen papin Langresin hiippakunnasta, perustaneen v. 1098. Mutta nythän tiedämme, että Subiacon erämaahan vetäytyneen paholaisen (ukko oli ijäkäs: olisikohan hän ruvennut erakoksi?) ajoi v. 529 entisestä Apollon temppelistä ulos pyhä Benediktus, joka oli silloin seitsemäntoista vanha.
Karmeliittinunnien sääntöjen jälkeen — nämä nunnat käyvät aina avojaloin, kantavat eräänlaista pajulaitetta kaulassaan, eivätkä istu koskaan — ovat Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnien säännöt ankarimmat. Heidän pukunsa on aivan musta, ja heidän pääliinansa tulee pyhän Benediktuksen erikoisen määräyksen mukaan peittää kaula leukaan asti. Leveähihainen, sarssikankaasta tehty pusero ja samasta aineesta valmistettu hame, suuri palttinahuntu, rinnalta nelikulmaiseksi leikattu päänpeite, joka ulottuu leukaan asti, otsanauha, joka on vähällä peittää silmät, siinä heidän vaatetuksensa. Kaikki on mustaa, paitsi otsanauha, joka on valkoinen. Kokelailla on muuten aivan samanlainen puku, mutta se on kokonaan valkoinen. Valantehneillä nunnilla on sitäpaitsi rukousnauha sivulla.
Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat harjoittavat n.s. herkeämätöntä palvomista, kuten Pyhän Sakramentin Neitsyiksi sanotut benediktiläisnunnat, joilla oli tämän vuosisadan alussa kaksi luostaria Pariisissa, toinen Temppelissä, toinen Uuden Genovevankadun varrella. Mutta muuten olivat Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat, joista me tulemme puhumaan, aivan toinen sisarkunta kuin Uuden Genovevankadun ja Temppelin pyhän sakramentin neitsyet. Ja säännöissä oli useita eroavaisuuksia, ja lisäksi puvussa. Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnien pääliina oli musta, mutta pyhän sakramentin ja Uuden Genovevankadun benediktiläisnunnien valkoinen, ja heidän rinnallaan riippui ainakin kolme tuumaa pitkä kullatusta hopeasta tai kullatusta kuparista tehty pyhän sakramentin vertauskuva, kun taas Pikku Picpusin nunnilla ei ollut tätä pyhää sakramenttia. Herkeämätön palvominen, joka oli yhteistä Pikku Picpusin luostarille ja Temppelin luostarille, ei estänyt molempia sisarkuntia olemasta aivan erilaisia. Vain samanlaisia vivahduksia on tässä sääntöjen kohdassa pyhän sakramentin neitsyiden ja Martinus Vergan bernhardilaisnunnien välillä, niin kuin oli yhtäläisyyttä Jeesuksen lapsuuden, elämän ja kuoleman sekä pyhän Neitsyen salaisuuksien tutkistelemisessa ja ylistämisessä kahden aivan erilaisen ja tilaisuuden tullen vihamielisenkin veljeskunnan välillä: Italian rukousisäin munkkikunnan, jonka Firenzeen perusti Fiilippi Neri, ja Ranskan rukousisäin munkkikunnan, jonka Pariisiin perusti Pietari Bérulle. Pariisin rukousisäin veljeskunta vaati etusijaa, koska Fiilippi Neri oli vain pyhimys, mutta Bérulle kardinaali.
Mutta palatkaamme espanjalaisen Martinus Vergan ankaroihin määräyksiin.
Tämän sisarkunnan bernhardilais-benediktiläisnunnat paastoavat koko vuoden, mutta etenkin paaston aikaan ja useina muina päivinä, jotka heille on erikoisesti määrätty, nousevat kesken ensi untansa kello yhdestä kello kolmeen lukemaan rukouksia ja veisaamaan aamuvirsiä, nukkuvat oljilla ja sarssilakanoilla kaikkina vuodenaikoina, eivät kylve koskaan, eivät koskaan sytytä tulta, ruoskivat ruumistansa joka perjantai, noudattavat hiljaisuussääntöä, puhuvat toisilleen vain virkistyshetkinä, jotka ovat hyvin lyhyet, ja pitävät karkeita, villaisia paitoja kuusi kuukautta vuodessa, syyskuun 14 päivästä, jolloin on pyhän ristin juhla, aina pääsiäiseen asti. Nämä kuusi kuukautta ovat lievennys säännöistä, jotka määräävät tämän paidan koko vuodeksi. Mutta tämä villainen paita oli kesäkuumilla aivan sietämätön ja aiheutti kuumetta ja hermopuistatuksia. Sen käyttämistä täytyi rajoittaa. Mutta kun nunnat tämänkin huojennuksen saatuaan syyskuun 14 päivänä pukevat tämän paidan ylleen, saavat he kärsiä kuumetta kolme, neljä vuorokautta jälkeenpäin. Kuuliaisuus, köyhyys, siveys, elinkautinen luostarissa olo, siinä heidän lupauksensa, joita säännöt yhä koventavat.
Päänunnan valitsevat kolmeksi vuodeksi äidit, joita sanotaanäänestäjä-äideiksi, koska heillä on ääni-oikeus sisarkunnan neuvostossa. Sama päänunna saattaa tulla valituksi uudelleen vain kaksi kertaa, joten yhden päänunnan valtakausi voi kestää korkeintaan yhdeksän vuotta.
He eivät koskaan näe pappiaan, jonka kätkee heiltä yhdeksän jalan korkuinen esirippu. Kun hän saarnaa kappelissa, laskevat nunnat hunnun kasvoilleen. Heidän tulee aina puhua kuiskaten, kulkea silmät maahan luotuina ja pää kumarassa. Yksi ainoa mies saa astua jalkansa luostariin: hiippakunnan arkkipiispa.
Onhan siellä tosin toinenkin mies: puutarhuri. Mutta puutarhuri on aina hyvin vanha, ja jotta nunnat osaisivat häntä väistää, ripustetaan hänen polveensa kulkunen.
Heidän on totteleminen päänunnaa ehdottomasti ja sokeasti. Se on sitä luostarisääntöjen kuuliaisuutta huippuunsa kehitettynä. Kuten Kristuksen ääntä,ut voci Christi, vihjauksesta, ensimäisestä merkistä,ad natum, ad primum signum, heti, onnellisena, uupumattomasti, ikäänkuin sokean kuuliaisesti,prompte, hilariter, perseveranter et caeca quadam obedientia, kuin viila käyttäjänsä kädessä,quasi limam in manibus fabri, lukien ja kirjoittaen vain erikoisella ylemmällä luvalla,legere vel scribere non addiscerit sine expressa superioris licentia.
Vuorotellen harjoittaa yksi heistä niin sanottuasovitusta. Sovitus on rukoilemista maailman kaikkien syntien, kaikkien virheiden, kaikkien erehdysten, kaikkien väkivallantekojen, kaiken vääryyden ja kaikkien rikosten puolesta. Kaksitoista tuntia peräkkäin, kello neljästä aamulla kello neljään illalla, tai kello neljästä illalla kello neljään aamulla makaasovitustaharjoittava sisar polvillaan kivilattialla pyhän sakramentin edessä, kädet ristissä, köysi kaulassa. Kun väsymys käy sietämättömäksi, laskeutuu hän vatsalleen, kasvot maahan päin, käsivarret ristikkäin: siinä hänen virkistyksensä. Tässä asennossa rukoilee hän koko maailman syntisten puolesta. Se on suurenmoista, ylevää.
Koska tämä toimitus tapahtuu paalun edessä, jonka nenässä palaa vahakynttilä, sanotaan yhtä hyvinharjoittaa sovitustakuinolla paalulla. Nöyryydessään pitävät nunnat enemmän tästä jälkimäisestä sanontatavasta, koska se sisältää kärsimyksen ja nöyryytyksen ajatuksen.
Sovituksen harjoittaminenon toimitus, johon sielu kokonaan vaipuu. Rukoileva sisar ei kääntäisi päätään, vaikka salama iskisi hänen taakseen.
Muuten on aina yksi nunna polvillaan pyhän sakramentin edessä. Tämä toimitus kestää tunnin. He poistuvat ja tulevat kuin sotilaat vartijoita vaihdettaissa. Se on sitä herkeämätöntä palvomista.
Päänunnilla ja äideillä on melkein aina erikoisen vakavat nimet, jotka eivät viittaa pyhimyksiin eivätkä marttyyreihin, vaan Jeesuksen elämän eri kohtiin, kuten äiti Syntymä, äiti Siitäntä, äiti Maarianuhri, äiti Piina. Mutta pyhimystenkään nimet eivät ole kiellettyjä.
Kun heidät joskus sattuu näkemään, ei heistä näe mitään muuta kuin suun. Kaikkien hampaat ovat keltaiset. Ei milloinkaan ole hammasharja löytänyt tietään luostariin. Hampaiden harjaaminen on niiden tikapuiden yläpäässä, joiden alapäässä on sielunsa hukuttaminen.
Mistään esineestä he eivät sanominun. He eivät omista mitään, eivätkä saa kiintyä mihinkään. He sanovat ainameidän: meidän huntumme, meidän rukousnauhamme. Jos he puhuisivat paidastaan, sanoisivat hemeidän paitamme. Väliin kiintyvät he johonkin pikku-esineeseen, rukouskirjaan, pyhäinjäännökseen, siunattuun metallipyörylään. Heti kun he huomaavat alkavansa erikoisemmin pitää tästä esineestä, tulee heidän luovuttaa se hallustaan. He muistelevat pyhän Teresan sanaa eräälle suurmaailman naiselle, joka hänen sisarkuntaansa liittyessään pyysi: "sallikaa minun, äitiseni, lähettää hakemaan pyhää raamattua, josta niin kovin pidän!" — "Ah! Te pidätte vielä jostakin. Siinä tapauksessa on Teidän parasta pysyä poissa meidän seurastamme."
Itsekutakin on kielletty sulkeutumasta yksinäisyyteensä ja omaamastaomaa soppea, huonetta. Heidän tulee elää kammiot avoinna. Tavatessaan toisensa missä tahansa, sanoo yksi: "Kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti!" Toinen vastaa:Ijankaikkisesti!Samat sanat, kun toinen koputtaa toisen ovelle. Tuskin on oveen koskettukaan, kun sen takaa kuuluu lempeä ääni kiireesti hokaisevan: Ijankaikkisesti! Kuten kaikki tuollaiset säännönmukaiset temput, muuttuu tämäkin lopulta koneelliseksi. Ja toinen tokaisee joskusIjankaikkisestiennen kuin toinen on ennättänyt laskettaa tuon verrattain pitkän hokunsa: "Kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti!" Neitsyt Maarian vierailun muistoa pyhittävien nunnien luostarissa sanoo kammioon tulija: "Ave Maria", ja se, jonka ovelle on kolkutettu, vastaa: "Gratia plena". Sellainen on heidän tervehdyksensä, ja se on tosiaankin "suloutta täynnä."
Joka tunti päivästä kalahtaa luostarikirkon kello kolme kertaa. Tästä merkistä keskeyttävät kaikki, päänunna, äänestäjä-äidit, vannoutuneet, palvelijasisaret, kokelaat, pyrkijät puheensa, työnsä ja ajatuksensa ja kaikki sanovat yht'aikaa, jos kello on esimerkiksi viisi: "Kello viisi ja joka hetki, kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti!" Jos kello on kahdeksan, sanotaan: "Kello kahdeksan ja joka hetki", j.n.e., aina tunnin mukaan.
Tätä tapaa, jonka tarkoituksena on palauttaa ajatukset mahdollisilta harhateiltään uudelleen Jumalaan, noudatetaan useissa yhdyskunnissa. Lausuma vain vaihtelee. Niinpä sanotaan Jeesus-lapsen luostarissa: "Tällä hetkellä ja joka hetki liekehtiköön Jeesuksen rakkaus sydämessäni!"
Martinus Vergan benediktiläis-bernhardilaisnunnat, joiden luostari vielä viisikymmentä vuotta takaperin oli Pikku Picpusissa, laulavat ylistyslaulujaan ja rukouksiaan juhlallisen pitkäveteisesti ja täysin äänin koko jumalanpalveluksen ajan. Siinä kohdassa, mihin messukirjaan on merkitty tähti, pysähtyvät he hetkiseksi ja hokaisevat hiljaa: "Jeesus — Maaria — Joosef". Ruumiille laulavat he niin alhaisella äänellä, että naisäänet töin tuskin pääsevät niin alas. Mutta se kuuluukin sitten vihlovan surulliselta.
Pikku Picpusin nunnat olivat laitattaneet pää-alttarinsa alle holvin sisarkuntansa yhteishaudaksi. Muttahallitus, kuten he sanoivat, ei sallinut sinne ketään haudattavan. Heidän oli siis kuoltuaan poistuminen luostarista. Se kauhistutti ja suretti heitä, sillä siinä tapahtui heidän mielestään mitä suurin vääryys.
Edes jonkunlaiseksi lohdutukseksi olivat he saaneet luvan haudata kuolleensa erikoiseen aikaan ja erikoiseen nurkkaukseen Vaugirardin vanhalla hautausmaalla, minkä käsittämä maa-ala oli muinen kuulunut sisarkunnalle.
Tuorstaisin kuulevat nunnat suurmessun, iltamessun ja täydellisen jumalanpalveluksen samoin kuin sunnuntainakin. He viettävät sitäpaitsi tuskallisen tarkasti kaikkia pikkujuhlia, joista ei maailman ihmisillä ole aavistustakaan ja joita kirkkokin muinen vietti tavattoman runsaissa määrin Ranskassa, ja viettää nyt vielä Espanjassa ja Italiassa. Heidän toimituksensa kappelissa ovat loppumattomia. Heidän rukoustensa lukua ja pituutta emme voi kuvata paremmin kuin esittämällä erään heidän luostarinsa asukkaan lapsellisen suorat sanat: "Pyrkijöiden rukoukset ovat kauhistuttavia, kokelaiden rukoukset ovat vielä pahempia, mutta vannoutuneiden rukoukset ovat vielä sitäkin kamalampia."
Kerran viikossa kokoontuu neuvosto. Päänunna johtaa puhetta, äänestäjä-äidit ratkaisevat esiintyvät asiat. Kaikki sisaret polvistuvat vuorostaan kivilattialle ja tunnustavat korkealla äänellä, kaikkien kuullen, viikon kuluessa tekemänsä synnit ja erehdykset. Äänestäjä-äidit neuvottelevat jokaisesta tunnustuksesta erikseen ja julistavat kovaa rangaistusmääräyksensä.
Paitsi julkista rippiä, johon säästetään kaikki vähänkin raskaimmat rikkomukset, on heillä heikkoudensyntejä varten n.s.syynsovitus.Syynsovittaminen käy siten, että katuva sisar heittäytyy jumalanpalveluksen aikana pitkin pituuttaan maahan päänunnan eteen ja viipyy siinä asennossa siksi, kunnes tämä, jota puhutellaan aina vainmeidän äidiksemme, koputtamalla penkkinsä käsinojaan ilmoittaa hänen saavan nousta.Syytäsovitetaan hyvin vähästä: rikotusta lasista, reväistystä hunnusta, muutamien sekuntien tahattomasta viivähtämisestä jostakin toimituksesta, erehdyksestä kirkkolaulussa y.m.s.Syynsovitus on aivan vapaa-ehtoinen.Syyllinen(sana on tässä johto-opillisesti paikallaan) tuomitsee itse itsensä ja kärsii omasta alotteestaan rangaistuksensa. Juhlapäivinä ja sunnuntaina veisaa neljä äitiä jumalanpalveluksessa tarvittavat messuvastaukset ja muut laulut suuressa kuori-aitauksessa, jossa on neljä pulpettia. Kerran alotti muuan äiti virren, jonka ensimäisenä sanana oliEcce, veisaamalla kaikuvasti nämä kolme ääntä:ut, si, sol. Tästä erehdyksestä sai hän sovittaa syytään koko jumalanpalveluksen ajan. Mikä teki rikkomuksen tavattoman suureksi, oli se seikka, ettei kukaan ollut voinut pidättää nauruaan.
Kun joku sisar kutsutaan puhumoon, olkoonpa vaikka päänunna itse, laskee hän huntunsa sillä tavoin, kuten muistamme, että suu vain jää näkyviin.
Päänunna yksinään saa olla kanssakäymisessä vieraiden ihmisten kanssa. Muut voivat puhutella vain läheisimmän perheensä jäseniä, ja sitäkin hyvin, hyvin harvoin. Jos joku ulkopuolinen henkilö haluaisi nähdä nunnaa, jota hän on rakastanut tai jonka hän on tuntenut maailmassa, tarvitaan siihen pitkällisiä neuvotteluja. Jos hän on nainen, voidaan lupa joskus saada. Nunna tulee, ja hänelle puhutaan luukkujen läpi, jotka avautuvat vain äidille tai sisarelle. Sanomattakin on selvää, että tätä lupaa ei milloinkaan myönnetä miehille.
Sellaiset ovat pyhän Benediktuksen julistamat ja Martinus Vergan koventamat säännöt.
Nämä nunnat eivät suinkaan ole iloisia, punakoita ja terveitä, kuten muiden sisarkuntien jäsenet usein tapaavat olla. He ovat kalpeita ja vakavan juhlallisia. Vuosien 1825 ja 1830 välillä tuli kolme heistä hulluksi.
3.
Ankaruutta.
Pyrkijänä tulee olla vähintäin kaksi vuotta, usein neljäkin. Neljä vuotta kokelaana. Harvoin tapahtuu, että nunna vannoo lopullisen valansa ennen kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuoden ikää. Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat eivät ota lainkaan leskiä sisarkuntaansa.
Kammioissaan kurittavat he lihaansa monella tuntemattomalla tavalla, mutta siitä eivät he saa puhua kenellekään ihmiselle.
Sinä päivänä, jolloin kokelas tekee luostarilupauksen, puetaan hänet paraimpiinsa ja hänen päähänsä kudotaan seppele valkoisista ruusuista ja hänen tukkansa laitetaan kauneille kiehkuroille ja sitten hän heittäytyy pitkin pituuttaan maahan. Hänen peitokseen levitetään suuri musta vaate, ja hänelle veisataan ruumisvirsi. Sitten jakautuvat nunnat kahteen jonoon, toinen jono kulkee hänen ohitsensa valittavasti hymisten: "Sisaremme on kuollut", mihin toisesta parvesta kajahtaa voitonriemuinen vastaus: "mutta hän elää Jeesuksessa Kristuksessa!"
Tämän tarinan aikoihin oli Pikku Picpusin luostariin liitetty kasvatuslaitos. Siinä kävi nuoria ylhäisiä tyttöjä, enimmäkseen hyvin rikkaitakin, joista mainittakoon Sainte-Aulairen ja Bélissenin neidit sekä muuan Talbotin kuuluisaa katolilaista nimeä kantava englannitar. Nämä luostarin neljän seinän sisäpuolella kasvatetut tytöt varttuivat maailman ja oman aikakautensa inhoamisessa ja halveksimisessa. Eräs heistä selitti kerran: "Katukivityksen näkeminen sai minut värisemään kiireestä kantapäähän." He olivat puetut sinisiin, päähine oli valkoinen ja rinnalla riippui kullatusta hopeasta tai kuparista tehty Pyhän Hengen vertauskuva. Suurina juhlapäivinä, eritotenkin pyhän Martan muistopäivänä, sallittiin heidän tavattomaksi onnekseen ja ilokseen pukeutua nunniksi ja olla sen päivän mukana kaikissa pyhän Benediktuksen määräämissä toimituksissa. Ensi aikoina lainasivat nunnat heille mustia vaatteitaan. Mutta päänunnasta näytti se sopimattomalta ja hän kielsi sen. Tällainen lainaileminen oli sallittu vain kokelaille. Huomattava on, että tämä tapa, jota luostarissa siedettiin ja suosittiin jonkunlaisen salaisen lahkohengen vaikutuksesta ja totuttaakseen lapsia jo ennakolta pyhään pukuun, tuottivat todellista onnea ja todellista virkistystä kasvateille. Se oli heistä pelkkää huvitusta.Se oli uutta, se tuotti heille vaihtelua. Vilpittömiä lapsen perusteluja, jotka eivät sentään kykene tekemään meille maailman ihmisille ymmärrettäväksi onnea, mikä saattaa lähteä vihkivesihuiskan pitelemisestä tai seisomisesta neljän kesken kuorin aitiossa veisaamassa tuntikausittain.
Oppilaat ottivat osaa kaikkiin luostarin toimituksiin ja noudattivat kaikkia sen tapoja, vaikka ei tietystikään ankarampia. Eräskään nuori rouva ei ollut vielä maailmaan jouduttuaankaan ja jo useita vuosia naimisissa oltuaan voinut vieraantua tavasta joka kerta ovelle koputtaessa hokaista: "Ijankaikkisesti!". Kuten nunnat, eivät kasvatitkaan saaneet nähdä vanhempiaan muualla kuin puhumossa. Heidän äitiensäkään ei oltu sallittu heitä suudella. Niin pitkälle meni ankaruus siinä kohdassa. Kerran kävi eräs äiti katsomassa tytärtään, ja noin kolmivuotias pikkusisko oli mukana. Tyttö itki, sillä hän olisi niin mielellään halunnut syleillä siskoaan. Mahdotonta. Hän pyysi saada edes vetää sisarensa kätösen ristikon läpi ja suudella sitä. Mutta melkein kauhistuen evättiin sekin pyyntö.
4.
Iloja.
Mutta kaikesta huolimatta ovat nämä nuoret tytöt täyttäneet tämän ankaran talon suloisilla muistoilla.
Määrättyinä hetkinä säteili lapsuus hilpeyttään ja riemujaan tässä luostarissa. Soitettiin välitunnille. Muuan ovi käännähti saranoillaan. Linnut visertelivät: "Kas! Tuossahan lapset jo tulevatkin!" Nuoruuden riehakas virta täytti heti tämän kolkon puutarhan, jota neljään suuntaan halkoi risti kuin käärinliinaa. Säteileviä kasvoja, hohtavan valkoisia otsia, ilonkajastuksen täyttämiä viattomia silmiä, aamuruskon kultaa tulvahti tähän synkkään paikkaan. Pitkäveteisten virsien, läppäysten, kuolinkellojen soiton, messunjuohotusten jälkeen kuului yht'äkkiä tämä nuorten tyttöjen ilakointi, vienompana kuin mehiläisten surina. Hilpeyden keko avautui, ja kukin toi mesi-osuutensa. Leikittiin, huudettiin, ryhmityttiin, juostiin. Somat valkoiset hampahaiset päästivät yksinäisissä sopissa välitsensä monta lörpöttelyn sanaa. Etäältä valvoivat hunnut naurua, varjot vartioivat valonsäteitä, mutta mitä siitä! Säteiltiin, naurettiin. Nämä neljä synkkää muuria katselivat häikäistyneinä sitä menoa. Niin voimakkaana kuohuvan hilpeyden heijastus sai niiden rosoisen, tummuneen pinnan hiukan valkenemaan. Tuntui kuin olisi ruususade tuoksahtanut tähän murheelliseen taloon. Tytöt telmivät ja ilakoivat aivan nunnien näkyvissä, sillä synnittömyyden katse ei häiritse viattomuutta. Näiden lasten kautta tuli luostarin synkkien, ankaroiden hetkien joukkoon sydämellisen, luonnollisen hilpeydenkin hetki. Pienemmät hyppivät ja leiskuivat, suuremmat karkeloivat. Tässä luostarissa liittyi leikkiinkin taivaan esimakua. Ihanaa ja ylevää oli katsella näitä turmeltumattomia, herkkiä sieluja. Homeros olisi tullut tänne hymyilemään Perraultin kanssa, ja tässä kolkossa puutarhassa oli kylliksi nuoruutta, terveyttä, hilpeyttä, huutoa, liehuntaa, iloa ja onnea tasoittamaan kaikkien esi-äitien rypyt, niin sankarirunouden kuin kertomuskirjallisuudenkin äitien, niin valta-istuinten kuin mataloiden mökkienkin äitien, Hekubasta aina Suuräitiin asti.
Tässä talossa on kuultu ehkä enemmän kuin muualla noitalapsen sanoja, jotka ovat usein niin viehättäviä ja jotka panevat väkisinkin hymyilemään.
Näiden neljän kolkon muurin sisäpuolella huudahti muuankin viisivuotias tyttönen:
"Äiti! Tuo iso sanoi äsken, ettei minun tarvitse olla täällä enää kuin yhdeksän vuotta ja kymmenen kuukautta. Voi, voi, kuinka hauskaa!"
Siellä tapahtui myös seuraava kuvaava vuoropuhelu:
Äänestäjä-äiti: "Miksi itkette, lapsukaiseni?"
Lapsi(kuusivuotias), nyyhkyttäen: "Minä sanoin Alicelle osaavani Ranskan historian. Hän sanoi minulle, etten minä sitä osaa, vaikka minä sen osaan."
Alice(iso, yhdeksänvuotias): "Ei. Hän ei sitä osaa."
Äiti: "Kuinka niin, lapsukaiseni?"
Alice: "Hän käski minua avaamaan kirjan umpimähkään ja tekemään hänelle sen kysymyksen, joka osuisi eteen, ja hän lupasi vastata siihen."
"Entä sitten?"
"Hän ei vastannutkaan."
"Mutta mitä Te sitten kysyitte häneltä?"
"Minä avasin kirjan umpimähkään, kuten hän käski, ja minä tein hänelle ensimäisen kysymyksen, joka osui silmiini."
"Ja miten tämä kysymys kuului?"
"Se kuului:Mitä sitten tapahtui?"
Siellä lausuttiin myös seuraava syvällinen huomautus eräästä papukaijasta, jonka muuan kasvattineiti omisti, jossa oli hieman herkkusuun vikaa:
"Miten soma! Se syö päällispuolet hilloleivästään kuin ihminen ikään!"
Tämän luostarin kivilattialta on tavattu seuraava tunnustus, minkä joku seitsenvuotias vaivainen syntinen on siihen ennakolta kirjoittanut, jottei unohtaisi:
"Isä, tunnustan olleeni ahne."
"Isä, tunnustan olleeni haureellinen."
"Isä, tunnustan kohottaneeni katseeni miehiin."
Tämän puutarhan ruohopenkillä kertoi muuan rusohuulinen kuusivuotias suu seuraavan tarinan neli-viisivuotiaille sinisilmille:
"Oli kerran kolme pientä kukkoa, joilla oli maa, missä oli paljon kukkia. He poimivat nämä kukat ja pistivät ne taskuunsa. Sitten poimivat he lehdet ja pistivät ne leikkikaluihinsa. Siinä maassa oli susi, ja siellä oli paljon metsää. Ja susi oli metsässä. Ja se söi ne pienet kukot."
Entä seuraava runoelma:
"Joku löi jotakuta kepillä.Paha mies löi kepillä kissaa.Se ei tehnyt sille hyvää, se oli sen mielestä ikävää.Silloin mahtava rouva pani Pahan Miehen vankilaan."
Siellä lausui muuan pieni hyljätty raukka, löytölapsi, jota luostari armeliaisuudesta kasvatti, seuraavat alakuloiset, sydäntävihlovat sanat. Hän kuuli muiden puhuvan äideistään ja hän mumisi sopessaan:
"Minun äitini ei ollut saapuvilla, kun minä synnyin!"
Siellä oli muuan roteva palvelijasisar, jonka nähtiin aina kiireissään seuhtovan käytävissä avainkimppuineen ja jonka nimi oli Agata.Isot isot— joilla oli ikää yli kymmenen vuotta — sanoivat häntäAgatoklekseksi.
Ruokailuhuoneena oli suuri, pitkulainen sali, johon pääsi valoa vain puutarhaan johtavasta ristikäytävästä ja joka oli pimeä ja kostea, sekä lasten vakuuttelujen mukaan, täynnä — kaikenlaisia eläviä. Kaikki läheiset huoneet lähettivät sinne osan hyönteisvarastostaan. Jokaisella salin neljällä nurkalla oli kasvattien kielessä erikoinen, kuvaava nimensä. Yksi oli Hämähäkkien nurkka, toinen Lehtimatojen nurkka, kolmas Siirojen nurkka ja neljäs Sirkkojen nurkka. Sirkkojen nurkka oli lähellä keittiötä ja kaikkein arvokkain. Siellä oli lämpimämpi kuin muualla. Ruokailuhuoneesta olivat nimet kulkeutuneet kasvatuslaitokseen, ja niiden toimena oli siellä eroittaa toisistaan neljä oppilasryhmää, kuten entisessä Mazarinin lukiossa. Kukin oppilas kuului johonkin näistä ryhmistä aina sen ruokailuhuoneen nurkkauksen mukaan, missä hän istui ateriain aikana. Kerran oli hänen ylhäisyytensä arkkipiispa paimenkäynnillään luostarissa ja näki luokkaan, missä hän paraillaan oli, astuvan erään erinomaisen sievän, rusoposkisen pikkutytön, jonka vaalea tukka oli ihmeellisen kaunis. Hänen ylhäisyytensä kysyi silloin eräältä toiselta kasvatilta, suloiselta, punaposkiselta, ruskeasilmäiseltä tytöltä, joka oli siinä hänen lähellään:
"Mikä se on tuo tyttö?"
"Hän on hämähäkki, Teidän Ylhäisyytenne."
"Oho! Entä tuo toinen?"
"Hän on sirkka."
"Ja tuo tuolla?"
"Hän on lehtimato."
"Jopa nyt jotakin! Entä Te itse?"
"Minä olen siira, Teidän Ylhäisyytenne."
Jokaisella tämänlaisella talolla on omat omituisuutensa. Tämän vuosisadan alussa oli Écouen muuan näitä viehättäviä, mutta ankaroita paikkoja, missä nuorten tyttöjen lapsuus kuluu ylevässä yksinäisyydessä ja hämärässä. Écouenissa jaettiin pyhän sakramentin juhlakulkueen osanottajat neitsyeihin ja kukkaistyttöihin. Sitäpaitsi oli joku määrä "kunniakatoksen kantajia" ja "suitsuttajia", joista toiset kantoivat kunniakattoa ja toiset suitsuttivat pyhää sakramenttia. Kukkien kantaminen oli tietysti kukkaistyttöjen toimena. Neljä "neitsyettä" kulki etunenässä. Tämän suuren päivän aamuna ei ollut lainkaan harvinaista kuulla kyseltävän makuuhuoneessa:
"Kuka teistä on neitsyt?"
Rouva Campan kertoili usein erään seitsenvuotiaan "pienen" sanoja eräälle kuusitoistavuotiaalle "isolle", joka asettui kulkueen etupäähän, "pienen" jäädessä perään:
"Sinä olet neitsyt, sinä. Mutta minä en olekaan."
5.
Hauskutteita.
Ruokailuhuoneen oven yläpuolelle oli suurin, mustin kirjaimin kyhätty seuraava rukous, jota sanottiinValkoiseksi Isämeidäksija jolla oli voima viedä ihmisiä oikopäätä paratiisiin:
"Pieni valkoinen isämeitä, jonka Jumala laittoi, jonka Jumala sanoi, jonka Jumala paratiisiin saattoi. Ehtoolla maata mennessäni kolme enkeliä löytin (!) sängystäni, yhden jalkopuolelta, kaksi päänalaiselta ja keskeltä rakkaan Neitsyt Maarian, joka minua nukkumaan kehoitti ja minua pelkäämästä kielti. Hyvä Jumala on isäni, rakas Neitsyt on äitini, kolme apostolia ovat veljiäni, kolme neitsyttä sisariani. Paitaan, jossa Jumala on synnytetty, on minun ruumiini peitetty. Pyhän Margareetan ristiä kannan rinnassani merkkinä. Pyhä Neitsyt kedolle kulki, Jumalaa itki, pyhän Johanneksen kohtaki (!). Pyhä Johannes, mistä matkaatten? LuotaAve Salus'en. Te Herraa näittekö, vai kuinka? Hän riippuu ristinpuussa, jalat puhkaistuina, kädet naulattuina, orjantappurasta peite päässä. Ken kolmasti tään lukee illalla, kolmasti aamulla, on kerran paratiisissa."
Vuonna 1827 katosi tämä merkillinen rukous kolminkertaisen kalkkimaalauksen alle. Tällä hetkellä häipyy se häipymistään muutamien naisten muistista, naisten, jotka silloin olivat nuoria tyttöjä, mutta jotka nyt ovat vanhuksia.
Suuri seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva täydensi tämän salin koristelua, ja sen ainoa ovi, kuten luulemme maininneemme, avautui puutarhaan päin. Kaksi kapeata, puupenkkien reunustamaa pöytää kulki kahtena pitkänä, yhdensuuntaisena viivana salin toisesta päästä toiseen. Seinät olivat valkoiset, pöydät mustat. Nämä kaksi surun väriä muodostavat luostarien koko varaston. Ateriat olivat hyvin niukkoja, ja lastenkaan ravinto ei ollut kehuttava. Yksi ainoa ruokalaji, lihaa ja vihanneksia yhdessä tai suolakalaa, siinä koko ylellisyys. Mutta tämäkin lyhyt ruokalista oli yksistään kasvatteja varten ja poikkeus tavallisista oloista. Lapset söivät vaijeten ja hiljaa viikkovuoroaan hoitavan äidin valvonnan alaisina, ja jos vain kärpänenkin rohkeni lennellä ja surista vastoin sääntöjä, aukoi ja sulki äiti kuuluvasti suurta, puukansiin sidottua kirjaa. Tätä hiljaisuutta häiritsivät vain pyhimysten elämäkerrat, joita luettiin ääneen pienestä pulpetista ristiinnaulitun kuvan juurelta. Lukijatar oli tavallisesti isompia oppilaita, hänkin viikoksi toimeensa määrätty. Paljaalla pöydällä oli lyhyiden välimatkojen päässä isoja savi-astioita, joissa oppilaat itse pesivät lautasensa ja veitsensä ja haarukkansa ja lusikkansa ja sinne heittivät he rangaistuksen uhallakin liian kovat lihanpalaset tai pahettuneen kalan. Näitä astioita sanottiinvesipyöröiksi.
Lapsi, joka rikkoi hiljaisuussääntöä, sai tehdä "kieliristin." Mihin? Lattiaan. Hänen täytyi nuoleskella lattiaa. Tomun, tämän kaikkien ilojen lopun, oli rangaistava näitä pieniä, elämänhaluisia olentoraukkoja, joiden ainoana vikana oli ollut visertely.
Luostarissa oli olemassa eräs kirja, josta on painettu vainyksi ainoa kappaleja jota on kielletty lukemasta. Niin määräävät pyhän Benediktuksen säännöt. Salaisuus, johon ei kenenkään pyhittämättömän silmä saa tunkeutua.Nemo regulas, seu constitutiones nostras externis communicabit.
Kasvatit saivat kerran tämän kirjan käsiinsä ja alkoivat lukea sitä ahneesti. Kauhistuneina löivät he sen tuon tuostakin kiinni, koska pelkäsivät yllätystä. Mutta tästä selkäpiitä karmivasta uhka-yrityksestä oli heidän nautintonsa vain keskinkertainen. Muutamia käsittämättömiä sivuja poikien synneistä, siinä kaikki, mitä he sieltä löysivät "mieltäkiinnittävämpää."
Heidän leikkitanhuanaan oli muutamien laihojen hedelmäpuiden reunustama käytävä puutarhassa. Välittämättä äärimmäisen tarkasta valvonnasta ja ankarista rangaistuksista saivat he silloin tällöin salavihkaa siepatuksi tuulenpudottaman raa'an omenan tai pilaantuneen aprikosin tai madonsyömän päärynän. Jätän tässä kohdassa puheenvuoron kirjeelle, joka on juuri tässä edessäni ja jonka kaksikymmentäviisi vuotta sitten kirjoitti muuan silloisista kasvateista, nykyään rouva herttuatar de ——— Pariisin hienoimpia naisia. Sanat kuuluvat muuttamatta näin:
"Päärynää tai omenaa koetetaan piiloitella parhaan mukaan. Kun käydään ennen illallista viemässä peite vuoteeseen, pistetään ne päänalaisen alle ja syödään sitten maata mentyä, ja ell'ei se käy laatuun, ahmitaan ne mukavuuslaitoksessa."
Se oli heidän suurimpia nautintojaan.
Kerran hänen ylhäisyytensä arkkipiispan ollessa käynnillä luostarissa, sanoi muuan nuorista tytöistä, neiti Bouchard, jossa oli hiukan Montmorencyn vikaa, lyövänsä vetoa siitä, että hän pyytää arkkipiispalta lupapäivää — seikka, joka tuntui mahdottomalta niin ankarassa yhdyskunnassa. Vetoon suostuttiin, vaikka ei kukaan vastaväittäjistä uskonutkaan tytön täyttävän aijettaan. Mutta hetken tultua, arkkipiispan kulkiessa kasvattien ohi, astui neiti Bouchard toveriensa kuvaamattomaksi kauhistukseksi rivistä ja tokaisi: "Teidän Ylhäisyytenne, päivä lupaa!" Neiti Bouchard oli reipas, solakka tyttö, ja hänen punakat, iloiset kasvonsa näyttivät erinomaisen suloisilta. Hänen ylhäisyytensä de Quélen veti suunsa hymyyn ja sanoi: "Niinkö tosiaankin, rakas lapsukaiseni, yksikö päivä vain lupaa! Kolme päivää, jos haluatte. Annan teille kolme päivää lupaa!" Päänunna ei voinut siihen mitään, arkkipiispa oli puhunut. Tyytymättömyys oli suuri luostarissa, mutta kasvatuslaitoksessa vallitsi ilo ja riemu. Helppo onkin kuvitella moisen tapauksen vaikutusta.
Tämä yrmy luostari ei ollut kuitenkaan niin suljettu, etteivät ulkomaailman intohimot, murhenäytelmät, jopa romaanitkin olisi päässeet tunkeutumaan sen muurien sisäpuolelle. Sitä todistaaksemme esitämme tässä lyhyesti vain erään eittämättömän tositapauksen, jolla muuten ei ole mitään tekemistä eikä yhteyttä varsinaisen kertomuksemme kanssa. Sen tarkoituksena on vain täydentää lukijan mielikuvaa luostarista.
Niihin aikoihin oleskeli näet luostarissa eräs salaperäinen henkilö, joka ei ollut nunna, jota kohdeltiin suurella kunnioituksella ja jota sanottiinrouva Albertiinaksi. Hänestä ei tiedetty muuta kuin että hän oli mielipuoli ja että häntä maailmassa pidettiin kuolleena. Tämän jutun pohjana, puheltiin, oli ollut erään mahtavan avioliiton vuoksi tapahtuneet sovittelut.
Tämä nainen, joka oli tuskin täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, oli tummaverinen, jotensakin kaunis ja hän tuijotteli hajamielisesti eteensä suurilla mustilla silmillään. Näkikö hän mitään? Sitä sopi epäillä. Hän ei kävellyt, hän liukui. Hän ei puhunut milloinkaan. Ei voitu varmaan sanoa, hengittikö hän enää lainkaan. Hänen sieraimensa olivat pingotetut ja tummansiniset kuin viimeisen henkäyksen jäljiltä. Kun kajosi hänen käteensä, oli se kuin olisi lunta koskettanut. Hän oli kuin kaunis aave. Mutta minne hän tuli, siellä värisivät kaikki vilusta. Eräänä päivänä sanoi muuan sisar toiselle, nähdessään hänen kulkevan ohi: "Häntä pidetään kuolleena." — "Kuollut hän ehkä onkin", vastasi toinen.
Rouva Albertiinasta kerrottiin sadat jutut. Hän oli kasvattien herkeämättömän uteliaisuuden esineenä. Kappelissa oli penkki, jota sanottiin Häränsilmäksi. Tässä penkissä, jossa oli vain yksi pyöreä aukko,häränsilmä, istui rouva Albertiina jumalanpalvelusten aikana. Hän oli tavallisesti yksinään, koska tämä penkki oli ensi kerroksessa ja koska sieltä saattoi nähdä saarnaajan tai alttaripalveluksen toimittajan, mikä ei ollut sallittu nunnille. Kerran oli saarnastuolissa muuan korkea-arvoinen nuori pappi, Rohanin herttua, Ranskan pääri, v. 1815 Léonin prinssinä ollessaan punaisten muskettisoturien upseeri, kuollut 1830 jälkeen kardinaalina ja Besançonin arkkipiispana. Rohanin herttua saarnasi silloin ensi kertaa Pikku Picpusin luostarissa. Rouva Albertiina kuunteli tavallisesti saarnoja ja messuja täysin levollisena ja hievahtamattomana. Mutta sinä päivänä kohottautui hän heti Rohanin herttuan nähtyään puoliksi istuimeltaan ja sanoa tokaisi kovaa keskellä kappelin hiljaisuutta: "Kas! August!" Kaikki käänsivät hämmästyneinä päänsä sinnepäin, ja saarnaaja kohotti hänkin katseensa, mutta rouva Albertiina oli jälleen vaipunut entiseen hievahtamattomuuteensa. Leyhäys ulkomaailmasta, elämän välähdys oli hetkiseksi iskenyt tähän sammuneeseen, kylmään olentoon, sitten oli kaikki häipynyt jäljettömiin taas, ja mielipuolesta oli jälleen tullut ruumis.
Mutta nämä kaksi sanaa panivat kaikki kielet luostarissa liikkeelle. Miten paljon sisälsikään tuo huudahdus: "Kas! August!" Mitä aavistuksia se herättikään! Rohanin herttuan nimi oli tosiaankin August. Näytti aivan ilmeiseltä, että rouva Albertiina oli peräisin kaikkein hienoimmasta maailmasta, koska hän tunsi Rohanin herttuan, että hänellä oli ollut siinä huomattava sija, koska hän puhutteli niin tuttavallisesti niin suurta herraa ja että hänellä oli ollut Rohanin herttuaan suhteita, sukulaisuussuhteita ehkä, mutta joka tapauksessa hyvin läheisiä, koska hän tiesi hänen "ristimänimensä."
Kaksi sangen ankaraa herttuatarta, rouvat de Choiseul ja de Sérent, kävi usein luostarissa, minne he pääsivät luultavastiMagnates Mulieres-etuoïkeudenavulla. He olivat koko kasvatuslaitoksen kauhistus. Kun nämä vanhat rouvat kulkivat ohi, vapisivat tyttöraukat ja painoivat katseensa maahan.
Rohanin herttua oli muuten myöskin, tietämättään, kasvattien huomion esineenä. Hänet oli siihen aikaan, piispanarvoa odotellessa, nimitetty Pariisin arkkipiispan pääapulaiseksi. Hänen oli tapana tulla hyvin usein Pikku Picpusin nunnien kappeliin jumalanpalveluksia pitämään. Ei kukaan nuorista luostarin asukkaista päässyt häntä näkemään esiripun takia, mutta hänen äänensä oli lempeä ja hiukan kimakka, ja sen olivat he oppineet tuntemaan. Hän oli ollut muskettisoturien upseerina, ja sitten sanottiin hänen olevan hyvin hienon ja hänen kauniin kastanjanruskean tukkansa tiedettiin muodostavan erinomaisen kauniita kiehkuroita pään ympärille, ja sitten piti hänellä oleman leveä ja komea paksusta silkkikankaasta valmistettu vyö ja hänen musta papinpukunsa kuului olevan mitä mainiointa, hienointa tekoa. Hän antoi tavattomasti työtä kaikkien näiden kuusitoistavuotiaiden mielikuvitukselle.
Mitään melua ei kuulunut ulkopuolelta luostariin. Mutta eräänä vuonna tunkeutui sinne huilun ääni. Se oli suurenmoinen tapaus, ja silloiset kasvatit muistavat sen vieläkin varsin hyvin.
Joku soitti huilua naapuritalossa. Tästä huilusta lähti aina sama sävel, sävel, joka nykyään tuntuu hyvin kaukaiselta: "Oi Zétulbé! Mun sieluin valtijaaksi tullos!" Se kuului pari kolme kertaa päivässä. Tytöt viettivät tuntikausia sen kuuntelemisessa, äänestäjä-äidit olivat aivan suunniltaan, aivot työskentelivät, rangaistuksia satoi. Tätä kesti useampia kuukausia. Kasvatit olivat kaikki enemmän tai vähemmän rakastuneita tuntemattomaan soittajaan. Jokainen haaveili Zétulbestänsä. Huilun ääni tuli Oikokadun puolelta. He olisivat antaneet kaikki, yrittäneet kaikki, uskaltaneet kaikki saadakseen nähdä edes vilaukselta tuon "nuorukaisen", joka soitti niin ihanasti huilua ja joka tietämättään samalla viritti myös soimaan kaikki nämä sielut. Muutamat tytöistä pujahtivat lupapäivinä salaa eräästä sivu-ovesta ja nousivat kolmanteen kerrokseen Oikokadun puolelle tirkistelemään ja näkemään. Mahdotonta. Eräskin pisti kätensä ristikon reijästä ulos ja liehutti valkeata nenäliinaansa. Kaksi muuta oli vieläkin rohkeampaa. He keinottelivat itsensä jollakin salaperäisellä tavalla katolle ja näkivätkin vihdoin "nuorukaisen." He näkivät vanhan maanpakoon tuomitun, sokean ja köyhtyneen aatelismiehen, joka ikäväänsä karkoittaakseen soitteli huilua ullakkokamarissaan.
6.
Pikku luostari.
Pikku Picpusin ympärysmuurien suojassa oli kolme aivan erillistä rakennusta: pääluostari, jossa asuivat nunnat, kasvatuslaitos, minne oppilaat olivat sijoitetut ja lopuksi n.s. pikku luostari. Se oli puutarhalla varustettu talo, jossa eleli yhdessä kaikenlaisia vanhoja, eri sisarkuntiin kuuluneita nunnia, jätteinä vallankumouksen aikana hävitetyistä luostareista. Siellä näki kirjavassa sekamelskassa mitä monimuotoisimpia mustia, harmaita ja valkeita pukuja, jotka olivat aikoinaan kuuluneet mitä moninaisimmille sisarkunnille. Jos moinen sana-yhtymä olisi sallittu, olisi sitä luostaria saattanut kutsua ilveilijä-luostariksi.
Keisarikunnan aikana oli sallittu näiden harhailevien, kodittomien naisraukkojen asettua sinne benediktiläis-bernhardilaisnunnien siipien suojaan. Hallitus maksoi heille pienen eläkkeen. Pikku Picpusin nunnat olivat ottaneet heidät avosylin vastaan. Sekamelska pikku luostarissa oli tosiaankin suuri. Kukin seurasi omia sääntöjään. Joskus annettiin kasvateille lupa käydä heitä katsomassa — mikä oli sangen mieluinen virkistys. Niinpä onkin heidän nuoruudenmuistojensa joukossa säilynyt myös kuva äiti Pyhästä Basiliuksesta, äiti Pyhästä Skolastikasta ja äiti Jakobista.
Muuan näistä turvanetsijöistä oli kuitenkin melkein kotonaan. Hän oli kuulunut Pyhän Auren sisarkuntaan ja hän oli ainoa elossa oleva jäsen koko siitä sisarkunnasta. Pyhän Auren nunnien luostari sijaitsi kahdeksannentoista vuosisadan alusta alkaen samassa Pikku Picpusin talossa, joka myöhemmin tuli kuulumaan Martinus Vergan benediktiläisille. Tämä hurskas nainen oli liian köyhä pitääkseen yhdyskuntansa komeata vaatetusta: valkoista pukua ja tulipunaista olkaviittaa, ja sentähden oli hän hellässä kiintymyksessään valmistanut pienelle nukelle sellaisen puvun. Hän näytteli nukkea hyvin mielellään ja kuollessaan testamenttasi hän sen luostarille. Vuonna 1824 oli Pyhän Auren sisarkunnasta jäljellä vain yksi ainoa nunna; nykyään on siitä jäljellä vain nukke.
Paitsi näitä arvoisia äitejä oli joukko ylhäisen maailman naisia, kuten esimerkiksi rouva Albertiina, saanut päänunnalta luvan vetäytyä pikku luostarin suojiin. Niihin kuuluivat myös rouva de Beaufort d'Hautpoul ja Dufresnen markiisitar. Muuan heistä tuli luostarissa tunnetuksi vain sen kauhistavan melun takia, jonka hän sai aikaan niistäessään nenäänsä. Kasvatit antoivatkin hänelle nimen rouva Metelinen.
1820 tai 1821 paikkeilla pyysi rouva de Genlis, joka sitä ennen oli toimittanut pientä aikakautisjulkaisua nimeltäPeloton, päästä viettämään lopun ikänsä Pikku Picpusin luostarissa. Orleansin herttua suositteli häntä. Kiihkeä surina syntyi mehiläispesässä. Äänestäjä-äidit vapisivat kuin haavanlehdet. Rouva de Genlis oli kirjoittanut romaaneja! Mutta hän selitti niitä nyt itse enin inhoavansa, ja sitäpaitsi oli hän nyt kiihkeästi uskovainen. Jumalan ja prinssin avulla pääsi hän lopultakin luostariin. Mutta hän pudisti sen tomut jaloistaan jo kuuden, seitsemän kuukauden kuluttua, mainiten syyksi, että puutarhassa ei ollut siimestä. Sisaret ihastuivat siitä ikihyviksi. Vaikka hän olikin jo ijäkäs, soitti hän vielä harppua, jopa sangen hyvinkin.
Poistuessaan jätti hän koppiinsa muistomerkin oleskelustaan. Rouva de Genlis oli taika-uskoinen ja latinantaitaja. Nämä kaksi määritelmää antavat hänestä verrattain selvän käsityksen. Muutamia vuosia takaperin saattoi vielä lukea seuraavat hänen kädellään punaisella musteella keltaiselle, pienen hopeakalu- ja koristekaapin sisäseinään liimatulle paperipalaselle kirjoitetut viisi latinankielistä säettä, joilla hänen mielipiteensä mukaan oli voima peljästyttää varkaat tiehensä:
Imparibus meritis pendent tria corpora ramis:Dismas et Gesmas, media est divina potestas;Alta petit Dismas, infelix, infima, Gesmas.Nos et res nostras conservet summa potestas.Hoc versus dicas, ne tu furto tua perdas.[5]
Nämä kuudennen vuosisadan latinaksi sepitetyt säkeet herättävät kysymyksen, olivatko niiden kahden Pääkallonpaikalla risteihin ripustetun ryövärin nimet Dismas ja Gestas, kuten yleisesti luullaan, vaiko Dismas ja Gesmas.
Tämä jälkimäinen kirjoitustapa olisi voinut saattaa hieman epä-edulliseen valoon ne väitteet, joiden mukaan Gestasin varakreivi viime vuosisadalla pyrki polveutumaan tuosta katumattomasta ryöväristä. Muuten on näiden säkeiden tehovoima uskonkappaleena laupeudensisarten yhdyskunnassa.
Kirkko, joka oli rakennettu niin, että se linnanmuurin tavoin eroitti ison luostarin kasvatuslaitoksesta, oli tietysti yhteinen kasvatuslaitokselle sekä isolle ja pienelle luostarille. Jopa päästettiin sinne yleisöäkin eräänlaisesta kadun puolelle avautuvasta sairaalankäytävästä. Mutta kaikki oli laitettu sillä tavalla, ettei kukaan luostarin asukkaista päässyt näkemään vieraita kasvoja. Kuvitelkaapa kirkkoa, jonka kuorin olisi jättiläiskäsi kahmaissut puristuksiinsa ja muodostanut siitä, ei enää, kuten tavallisissa kirkoissa, pidennyksen alttarin taakse, vaan jonkunlaisen synkän salin tai luolan oikealle jumalanpalveluksen toimittajasta; kuvitelkaa tämä sali seitsemän jalkaa korkean esiripun sulkemaksi; ryhmittäkää tämän esiripun taakse puupenkkeihin nunnat kuorista vasempaan, kasvatit oikeaan, palvelijasisaret ja kokelaat perälle, ja te saatte jonkunlaisen käsityksen Pikku Picpusin asukkaiden jumalanpalveluksesta. Tämä luola, jota sanottiin kuoriksi, oli käytävän kautta luostarin yhteydessä. Kirkko sai valonsa puutarhan puolelta. Kun nunnat ottivat osaa kirkonmenoihin, joiden aikana säännöt käskivät heidän pysymään aivan hiljaa, huomasi yleisö heidän läsnäolonsa vain siitä kolahduksesta, minkä penkkien liikkuvat istuimet noustessaan ja laskiessaan synnyttivät.
7.
Varjokuvia varjojen asunnosta.
Niinä kuutena vuonna, jotka eroittavat vuoden 1819 vuodesta 1825, oli Pikku Picpusin päänunnana neiti de Blemeur, luostarinimeltään äiti Innocentia. Hän kuului samaan sukuun kuin Margareetta de Blemeurkin,Pyhän Benediktuksen yhdyskunnan pyhimysten Elämäkertojenkirjoittaja. Hänet oli valittu päänunnaksi toistamiseen. Hän oli tuossa kuudenkymmenen maissa, lyhyt, pyylevä, "lauloi kuin särkynyt astia", sanotaan kirjeessä, johon jo ylempänä viittasimme, mutta muuten mitä mainioin ihminen, ainoa iloluontoinen koko luostarissa, ja sentähden jumaloivatkin häntä kaikki.
Hän vivahti hiukan heimolaiseensa Margareettaan, yhdyskunnan oppineimpaan naiseen. Hän oli tavallaan oppinut hänkin, tietorikas ja laajanäköinen, tunsi historiaa, lasketteli latinaa solkenaan ja oli täynnänsä kreikkaa ja hepreaa, niin että hän olisi paremmin sopinut benediktiläismunkiksi kuin benediktiläisnunnaksi.
Luostarin alijohtajattarena toimi muuan vanha, puolisokea espanjalainen nunna, äiti Cineres.
Äänestäjä-äideistä olivat huomatuimmat äiti Pyhä Honorina, varainhoitaja, äiti Pyhä Gertrud, kokelaiden ylikaitsija, äiti Pyhä Angelus, alikaitsija, äiti Ilmestys, esilaulajatar, äiti Pyhä Augustinus, sairaanhoitajatar, ainoa ilkeä nunna koko luostarissa, sitten äiti Pyhä Mechtilda (neiti Gauvain), joka oli aivan nuori vielä ja jolla oli ihana ääni, äiti Enkeli (neiti Drouet), joka oli aikaisemmin ollut Jumalan Tytärten luostarissa ja Trésorin luostarissa Gisorsin ja Magnyn välillä, äiti Pyhä Joosef (neiti de Cogolludo), äiti Pyhä Adelheid (neiti d'Auverney), äiti Armo (neiti de Cifuentes), joka ei pitkiä aikoja kestänyt luostarin ankaraa elämää, äiti Laupeus (neiti de la Miltière), joka oli hyvin rikas ja joka vastoin sääntöjä otettiin luostariin kuudenkymmenen vanhana, äiti Kaitselmus (neiti de Laudinière), äiti Maarianuhri (neiti de Siguenza), joka valittiin päänunnaksi v. 1847, sekä vihdoin äiti Pyhä Celinia (kuvanveistäjä Ceracchin sisar), joka tuli hulluksi, ja äiti Pyhä Chantai (neiti de Suzon), joka myöskin tuli hulluksi.
Kauneimpien joukkoon kuului muuan viehättävä, kahdenkyrnmenenkolmen vanha neito, joka oli kotoisin Bourbonin saarelta, ja joka oli ritari Rozen heimoa. Hänen maailmallinen nimensä olisi siis ollut neiti Roze, mutta luostarissa tuli hänestä äiti Taivaaseenastumus.
Äiti Pyhä Mechtilda, jonka tuli pitää huolta laulusta, käytti mielellään kasvatteja apunaan. Heistä valitsi hän tavallisesti täydellisen ääni-asteikon: seitsemän kappaletta, joiden ikä oli kymmenen ja kuudentoista väliltä ja joiden ääni ja koko sopi täydellisesti asteikkoon, niin että kun he lauloivat seisaaltaan, vierekkäin pienimmästä suurimpaan riviin järjestettyinä, näytti kuin olisi siinä ollut elävä, enkeleistä sommiteltu Panin huilu.
Palvelijasisarista olivat eniten kasvattien suosiossa sisar Pyhä Eufrasia, sisar Pyhä Margareetta, sisar Pyhä Martta, joka oli muuttunut lapseksi jälleen, sekä sisar Pyhä Mikael, jonka pitkä nenä pani tytöt naurutuulelle.
Kaikki nämä naiset olivat erinomaisen hyviä näitä lapsia kohtaan. Nunnat olivat ankaria vain itselleen. Tulta tehtiin vain kasvatuslaitokseen, ja ruoka oli luostarin ruokaan verrattuna ylellistä. Ja muutenkin oli hoito ja kohtelu sangen huolellista ja ystävällistä. Vain kun joku lapsi puhutteli nunnaa ohimennessään, ei nunna milloinkaan vastannut hänelle.
Tämä vaiti-olomääräys oli johtanut siihen, että koska puhuminen oli luostarissa kielletty ihmisiltä, puhuivat hengettömät kappaleet heidän sijastaan. Väliin puhui kirkon kello, väliin puutarhurin kulkunen. Eräs hyvin kaikuva vasarakello, joka oli aivan luukun vartijattaren lähettyvillä ja joka kuului ympäri koko talon, ilmoitti erilaisin kilahduksin, jonkunlaisen äänisähkölennättimen tapaan, kaikki jokapäiväisen elämän toimitukset ja kutsui tarpeen tullen puhumoon sen tai tuon talon asukkaista. Jokaisella henkilöllä ja asialla oli omat kilahduksensa. Päänunnalla oli yksi ja yksi, alijohtajattarella yksi ja kaksi. Kuusi ja viisi ilmoitti oppitunnin alkavan, niin että kasvatit eivät milloinkaan sanoneet: "Nyt alkaa oppitunti", vaan: "Nyt alkaa kuusi ja viisi." Neljä ja neljä oli rouva de Genlisin soitto. "Paholainenko se siellä aina neljästi rimputtelee", sanoivat ne nunnista, joilla ei ollut liiaksi hyväntahtoisuutta. Yhdeksäntoista kilahdusta ilmoitti tavattomia tapahtuvan. Silloin avattiin sulku-ovi, kauhistuttava, monilla telkeillä ja salpalaitoksilla varustettu rauta-ovi, joka kääntyi saranoillaan vain arkkipiispan saapuessa luostariin.
Häntä ja puutarhuria lukuunottamatta ei ainoakaan mies, kuten olemme maininneet, saanut astua jalallaan luostariin. Kasvatit tosin näkivät kaksi muutakin mieshenkilöä. Toinen oli luostarin vakinainen saarnaaja, vanha ja ruma pappi Banès, jota he saivat katsella kuorin rautaristikon takaa. Toinen oli piirustuksenopettaja herra Ansiaux, jota kirje, mistä ylempänä luimme muutamia rivejä, nimittääherra Anciotiksija jota se kuvaileevanhaksi, inhoittavaksl kyssäseläksi.
Kuten näemme, oli kaikkien miesten valinta toimitettu erittäin huolellisesti.
Sellainen oli tämä kummallinen talo.
8.
Post corda lapides.
Piirrettyämme hätimiten Pikku Picpusin luostarin henkisen kuvan, ei liene hyödytöntä selvitellä muutamin sanoin sen ulkonaista rakennetta.
Siitä onkin lukijalla jo jonkunlainen aavistus. Pikku Picpusin Pyhän Antonion luostari täytti melkein kokonaan sen avaran puolisuunnikkaan, joka muodostui Polonceaunkadun, Oikokadun, Picpusinkadun ja vanhoissa asemakartoissa Aumaraisinkaduksi nimitetyn umpikujan väliin. Nämä neljä katua kulkivat syvien kaivantojen tavoin pitkin tämän puolisuunnikkaan sivuja. Luostariin kuului useampia rakennuksia ja puutarha. Päärakennus oli kokonaisuudessaan katsottuna useammista osista kyhätty rykelmä, joka ylhäältä nähtynä muodosti ikäänkuin maahan kaadetun hirsipuun. Sen pitempi haara reunusti Oikokadun koko sitä osaa, joka oli Picpusinkadun ja Polonceaunkadun välillä. Lyhyempää haaraa kuvasi korkea, ankaran harmaja pääty, jonka kaikki akkunat olivat varustetut ristikoilla ja joka oli Picpusinkatua päin. Porttikäytävä n:o 62 osoitti sen äärimmäisintä päätä. Tämän päädyn keskikohdalla näkyi tomun ja pölyn vaalentama vanha, matala ovi, joka sulki ahdasta holvikäytävää, johon hämähäkit kutoivat verkkojaan ja joka avautui vain tunniksi, pariksi sunnuntaisin tai silloin, kun jotakuta nunnavainajaa vietiin arkussaan luostarista. Sen kautta kävi yleisön tie kirkkoon.
Hirsipuun kulmauksessa sijaisi muuan neliönmuotoinen sali, jota käytettiin varastohuoneena ja jota nunnat sanoivatmokakammioksi. Pitemmässä haarassa olivat äitien ja sisarten kopit sekä kokelaiden asunnot. Lyhyemmässä haarassa taas keittiöt, ruokasali, varsinainen luostari ja kirkko. Porttikäytävä n:o 62:n ja Aumaraisin umpikujan kulmauksen välillä oli kasvatuslaitos, jota ei lainkaan näkynyt ulkopuolelta. Puolisuunnikkaan lopun alan anasti puutarha, joka oli Polonceaunkadun tasapintaa paljon alempana, niin että muurit olivat vielä paljon korkeammat sisä- kuin ulkopuolelta. Puutarha kohosi hiukan keskikohdaltaan ja siinä törrötti pienen kummun harjalla kaunis, kartiomainen kuusi, josta lähti neljä leveätä käytävää kuin kilven keskipiikistä. Näiden suurempien käytävien aukeamissa oli taas kaksitellen kahdeksan pienempää, niin että jos alue olisi ollut ympyränmuotoinen, olisi käytävien pohjapiirros muistuttanut pyörälle laskettua ristiä. Käytävät, jotka kaikki päättyivät puutarhan hyvin epäsäännölliseen muuri-aitaukseen, olivat eri pitkiä. Niitä reunustivat viinimarjapensaat. Perällä kulki kaunis poppelikuja vanhan luostarin raunioilta, jotka olivat Oikokadun kulmauksessa, pikku luostariin, joka oli Aumaraisinkadun kulmauksessa. Pikku luostarin edustalla oli n.s. pikku puutarha. Lisätkää kaikkeen tähän melkoisen avara pihamaa, kaikenlaisia kulmauksia ja soppia, joita rakennusten sisäiset osat muodostivat, vankilanmuurit, ajatelkaa, että ainoana näkö-alana ja ainoana naapurina oli kattojen musta lakeus toisella puolen Polonceaunkatua, ja te saatte jotakuinkin täydellisen käsityksen siitä, millainen oli neljäkymmentäviisi vuotta sitten Pikku Picpusin bernhardilaisnunnain asunto. Tämä pyhä talo oli rakennettu erään neljännellätoista, viidennellätoista ja kuudennellatoista vuosisadalla kuuluisan pallohuoneen paikalle, pallohuoneen, jota sanottiinyhdentoistatuhannen paholaisen luolaksi.
Kaikki nämä kadut olivat muuten Pariisin vanhimpia. Nimet Oikokatu ja Aumarais tavataan jo sangen aikaisin, mutta kadut, joita ne osoittivat, olivat olleet olemassa jo kauvan niitä ennen. Aumaraisin umpikujan nimenä oli muinoin Maugoutin umpikuja. Oikokadun nimenä taas oli aikaisemmin Orjantappurakatu, sillä Jumala avasi ennen kukkien terät kuin ihminen oppi kiviä lohkomaan.
9.
Vuosisata luostarihunnussa.
Koska nyt olemme esittäneet useita yksityiskohtia muinoisesta Pikku Picpusin luostarista ja koska olemme rohjenneet avata akkunan tirkistelläksemme tähän suljettuun, salaperäiseen taloon, ei lukija panne pahakseen vieläkin pientä poikkeamista sivupoluille. Tämä poikkeaminen ei tosin ole missään tekemisessä tämän kirjan perustapausten kanssa, mutta se on valaiseva ja hyödyllinen siinä suhteessa, että se osoittaa luostarinkin asukkaissa voivan piillä eriskummallisia, tavallisuudesta poikkeavia luonteenominaisuuksia.
Pikku luostarissa oleili muuan satavuotias vanhus, joka oli sinne eksynyt Fontevraultin luostarista. Ennen vallankumousta oli hän liikkunut ylhäisissä seurapiireissä. Hän jutteli usein herra de Miromesnilistä, Ludvig XVI:n oikeusministeristä, sekä eräästä presidentinrouva Duplatista, jonka parhaita ystäviä hän sanoi olleensa. Kaikissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa veti hän nämä kaksi nimeä esiin huvikseen ja viattoman turhamaisuutensa tyydykkeiksi. Fontevraultin luostarista tiesi hän vallan ihmeitä kertoa: mitenkä se oli kuin kaupunki ikään ja mitenkä siellä oli oikein kadutkin.
Hän puhui pikardialaismurretta, joka huvitti kovasti kasvatteja. Joka vuosi uudisti hän juhlallisesti lupauksensa ja valaa tehdessään sanoi hän papille: "Hänen ylhäisyytensä Pyhä Franciskus teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Julianolle, hänen ylhäisyytensä pyhä Julianus teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Eusebiolle, hänen ylhäisyytensä pyhä Eusebius teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Prokopiolle, j.n.e., j.n.e., ja samaten teen minä sen nyt teille, isäni." — Ja kasvatit nauraa kikattamaan huntujensa suojassa. Viattomia hilpeydenpurkauksia, jotka kuitenkin saivat äänestäjä-äidit rypistämään kulmakarvojaan.
Joskus yltyi satavuotias vanhus muistelemaan muinaisia. Hän väitti, ettähänen nuoruudessaan eivät bernhardilaismunkit antaneet perään muskettisotureille. Kokonainen vuosisata siinä puhui, mutta se olikin kahdeksastoista vuosisata. Hän jutteli eräästä hauskasta campanialaisesta ja burgundilaisesta tavasta, joka kukoisti ennen vallankumousta ja jossa pää-osaa näytteli neljä viinilajia. Jonkun arvohenkilön, Ranskan marsalkan tai prinssin tai herttuan tai päärin poiketessa johonkin burgundilaiseen tai campanialaiseen kaupunkiin pitivät kaupungin viranomaiset hänelle ensin ylistyspuheita ja ojensivat sitten hänelle neljä hopea-astiaa, joihin oli kaadettu neljänlaista viiniä. Ensimäisen astian kylkeen oli kirjoitettu:apinan viiniä, toisen:jalopeuran viiniä, kolmannen:lampaan viiniä, neljännen:sian viiniä. Nämä neljä nimitystä osoittivat juopumisen neljää astetta: ensimäisellä asteella vallitsee huoleton hauskuus, toisella leimahtavat kiukku ja raivo ilmituleen, kolmannella tulee sijaan tylsistynyt välinpitämättömyys ja neljännellä asteella ollessaan ei humalainen juuri ole kaukana eläimestä.
Kaapissa, jonka avainta hän ei hellittänyt luotaan, säilytti hän jotakin salaperäistä, ja mikäli näytti, hänelle tavattoman kallisarvoista esinettä. Fontevraultin säännöt eivät sitä kieltäneet. Hän ei tahtonut näyttää sitä esinettä kenellekään ihmiselle. Hän sulkeutui aina visusti huoneeseensa sitä tarkastelemaan, sillä senkin myönsivät hänen sisarkuntansa säännöt. Kuullessaan askeleita käytävästä sulki hän kaapin oven niin joutuin kuin suinkin taisi vanhoilla käsillään. Heti kun koetettiin johtaa keskustelua tähän esineeseen, vaikeni hän kuin muuri, hän, joka muutoin aina jutteli niin mielellään. Uteliaimmatkaan eivät mahtaneet mitään hänen vaiteliaisuudelleen, ja hänen lujuutensa saattoi itsepintaisimmatkin ponnistukset häpeään. Siitäpä tuli selvittelemisen aihetta kaikille luostarin ikävystyneille tai joutilaille asukkaille. Mikähän oikeastaan oli niin kallisarvoinen ja niin salaperäinen aarre tuolla satavuotiaalla? Ehkäpä joku pyhä kirja? Tai joku harvinainen rukousnauha? Tai joku oikeaksi todistettu pyhänjäännös? Otaksumisista ei tahtonut tulla loppuakaan. Vanhusraukan kuoltua juostiin kaapille nopeammin kuin ehkä olisi ollut soveliasta ja avattiin se. Salaperäinen esine tavattiin kolminkertaisista kääreistä kuin siunattu rippilautanen ikään. Se oli tosiaankin lautanen, fajanssilautanen, johon oli kuvattu, mitenkä pienet lemmenhengettäret pakenevat suunnattomilla peräruiskuilla varustettujen apteekkaripoikain ahdistamina. Siinäkös sitä on irvistystä ja hullunkurisia asentoja! Muuan viehättävistä pikkuhengettäristä on jo joutunut vainoojan kynsiin. Se tekee vastusta, pyristelee pieniä siipiään ja yrittää yhä lentoon, mutta voittoisan hirtehisen suu on pirullisessa ivahymyssä. Opetus: lemmenkin lannistavat vatsanväänteet. Tämä tavallaan erinomaisen mieltäkiinnittävä lautanen, joka ehkä on saanut kunnian herättää Molièressa ajatuksen erääseen kohtaukseen, oli olemassa vielä syyskuussa vuonna 1845. Se oli myytävänä erään sälykauppiaan kokoelmissa Beaumarchaisin puistokadun varrella.
Tämä kelpo vanhus ei milloinkaan halunnut maailman ihmisiä tervehdyskäynnille,koska, kuten hän selitti,puhumo oli liian ikävä.
10.
Herkeämättömän palvomisen synty.
Muuten on tämä hautamainen puhumo, jota ylempänä olemme koettaneet kuvata, aivan paikallinen, eikä se esiinny yhtä synkkänä muissa luostareissa. Temppelikadun luostarissa, joka totta puhuaksemme kuuluikin sentään toiselle yhdyskunnalle, oli esimerkiksi mustien luukkujen asemasta ruskeat esiriput, ja itse puhumo oli kuin mikäkin kaunis, silolaatteinen vastaanottohuone, jonka akkunoita verhosivat hyvin hienosta valkeasta pumpulikankaasta valmistetut uutimet ja jonka seinillä näkyi kaikenlaisia kuvia kehyksissään, m.m. eräs ilman huntua maalattu benediktiläisnunna, kukkakiehkuroita, jopa huvittaviakin aiheita.
Juuri tämän Temppelikadun luostarin puutarhassa kasvoi se hevoskastanja, jota pidettiin Ranskan suurimpana ja kauneimpana ja jota kahdeksannentoista vuosisadan kelpo ihmiset sanoivatkuningaskunnan kaikkien kastanjain isäksi.
Me olemme jo maininneet, että tämä Temppelikadun luostari kuului herkeämättömän palvomisen benediktiläisnunnille, joilla taas ei ollut vähintäkään yhteyttä cisterciläisten benediktiläisnunnien kanssa. Tämä herkeämättömän palvomisen sisarkunta ei ole kovin vanha: vähän yli kaksisataa vuotta. Vuonna 1649 häväistiin pyhää sakramenttia kaksi kertaa muutamien päivien kuluessa kahdessa Pariisin kirkossa, pyhän Sulpitiuksen ja pyhän Johanneksen kirkoissa. Nämä kauhistuttavat ja ennen kuulumattomat pyhyydenloukkaukset kuohuttivat koko kaupunkia. Saint-Germain des Présin pääpappi määräsi kaikki alaisensa juhlalliseen kulkueeseen, jota johti paavin lähettiläs. Mutta tämä sovitus ei vielä ollut kahden arvoisan rouvan mielestä riittävä. Nämä rouvat olivat rouva Courtin, Boucsin markiisitar, ja Châteauvieuxin kreivitär. Tuo hirvittävä, "pyhää alttarin sakramenttia" häväisevä loukkaus, niin ohimenevää laatua kuin se olikin, ei lähtenyt näiden kahden hurskaan rouvan ajatuksista, ja he arvelivat sen olevan vain siten sovitettavissa, että jossakin nunnaluostarissa osoitettaisiin pyhälle sakramentille "herkeämätöntä palvomista." Molemmat lahjoittivat silloin, toinen v. 1652, toinen v. 1653, melkoiset rahasummat äiti Katariina de Barille, benediktiläisnunnalle, jota sanottiin pyhän sakramentin sisareksi ja jonka nyt oli tätä hurskasta tarkoitusta varten perustettava luostari pyhän Benediktin sääntöjen mukaan. Ensimäisen luvan tällaisen laitoksen perustamiseen antoi äiti Katariina de Barille Saint-Germainin pappi de Metz, "ehdolla, ettei luostariin hyväksyttäisi ketään pyrkijää, joka ei toisi mukanaan kolmensadan livren vuotuista eläkettä, mikä vastaa kuudentuhannen livren pääomaa." Saint-Germainin papin jälkeen antoi kuningas vahvistuskirjan laitokselle, ja molemmat, sekä papin lupapaperi että kuninkaan vahvistuskirja, saivat v. 1654 osakseen lopullisen lainmukaisen hyväksymisen valtiokonttorissa ja parlamentissa.
Sellainen on Pariisin pyhän sakramentin herkeämättömän palvomisen benediktiläisnunnien sisarkunnan synty ja laillinen vahvistus. Heidän ensimäinen luostarinsa "rakennettiin vast'uudesta" Cassettenkadun varrelle rouva de Boucsin ja rouva de Châteauvieuxin lahjoittamilla varoilla.
Kuten olemme nähneet, ei tällä yhdyskunnalla ole minkäänlaista yhteyttä cisterciläisten benediktiläisnunnien sisarkuntien kanssa. Se johti syntyperänsä Saint-Germain des Présin papista, samoin kuin Pyhän Sydämen naisten yhdyskunnan perustajana oli muuan jesuiittakenraali ja laupeudensisarten yhdyskunnan perustajana muuan lähetysveljien kenraali.