"Nukahdin", virkkoi vihdoin Jean Valjean.
Ja hän nousi istualleen.
Fauchelevent painui polvilleen.
"Laupias pyhä Neitsyt! Miten Te minut pelästytitte!"
Sitten nousi hän seisaalleen ja huudahti:
"Kiitos, ukko Madeleine!"
Jean Valjean oli vain pyörtynyt. Raikas ilma oli herättänyt hänet horroksista.
Riemu on kauhun pakovesi, ja Faucheleventilla oli yhtä suuri vaiva tointuakseen kuin Jean Valjeanillakin.
"Te ette siis olekaan kuollut! Ah! Miten olettekin järkevä! Minä kutsuin Teitä niin kauvan, että vihdoinkin palasitte. Kun näin Teidän suljetut silmänne, sanoin: Kas niin, nyt se tukehtui. Minusta olisi tullut hullu, oikein pakkopaitainen hullu. Minut olisi viety Bicêtreen. Mitä Te olisitte luullut minun osanneen tehdä, jos Te olisitte kuollut? Entä pikku tyttönne sitten! Hedelmäinkaupustelija ei olisi ymmärtänyt koko jutusta hituistakaan! Hänelle tuodaan kaikessa hopussa lapsi, ja sitten iso-isä kuolla kupsahtaakin kesken kaiken! Mikä juttu! Hyvät paratiisin pyhimykset, mikä juttu! Mutta nyt Te olette hengissä, se on pää-asia."
"Minun on kylmä", sanoi Jean Valjean.
Nämä sanat palauttivat Faucheleventin täydellisesti todellisuuteen, joka olikin uhkaava. Tointuneinakin oli näiden molempien miesten mieli heidän sitä tietämättään vielä aivan sekaisin, ja heitä painoi paikan kaameus.
"Poistukaamme pian täältä!" huudahti Fauchelevent.
Hän penkoi taskuansa ja veti sieltä pullon, jonka oli varustanut mukaansa.
"Mutta ensin pieni ryyppy!" sanoi hän.
Ryyppy täydensi sen, minkä raikas ilma oli aloittanut.
Jean Valjean joi tilkan paloviinaa ja tuli täydelleen tuntoihinsa.
Hän nousi arkusta ja auttoi Faucheleventia sen kannen naulaamisessa.
Kolmen minuutin kuluttua pääsivät he haudasta.
Muuten oli Fauchelevent jo kyllin rauhallinen. Hän ei pitänyt erikoisempaa kiirettä. Hautuumaan portit oli kiinni. Haudankaivaja Gribierin saapumista paikalle ei tarvinnut peljätä. Tämä "tulokas" oli kotonaan hakemassa korttiansa, jota hänen oli sieltä sangen vaikea löytää, koska se oli Faucheleventin taskussa. Ilman korttia ei hän voinut päästä hautuumaalle.
Fauchelevent tarttui lapioon ja Jean Valjean kuokkaan, ja yhdessä hautasivat he sitten tyhjän arkun.
Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi Fauchelevent Jean Valjeanille:
"Lähtekäämme pois. Minä pidän lapion. Kantakaa Te kuokkaa."
Yö teki tuloaan.
Jean Valjeanin oli ensi alussa vaikeata liikkua ja kävellä. Arkussa oli hän kangistunut ja muuttunut hiukan ruumismaiseksi. Kuoleman jäykkyys oli alkanut viedä häntä saaliikseen niiden neljän laudan välissä. Hänen täytyi niin sanoaksemme pudistaa nyt haudan kahleet päältään.
"Taisitte jähmettyä", sanoi Fauchelevent. "Vahinko, että minäkin onnun, muuten me tästä menisimmekin oikein aika vauhtia."
"Ei haittaa mitään", vastasi Jean Valjean. "Neljä askelta jo jalkani norjentaa."
He poistuivat samoja lehtokäytäviä, joita ruumisvaunutkin olivat aikaisemmin kulkeneet. Saavuttuaan suljetulle portille, pisti Fauchelevent haudankaivajan kortin laatikkoon, portinvartija veti nuorasta, portti aukeni ja he astuivat kadulle.
"Tämähän käy kuin rasvattu.'" iloitsi Fauchelevent. "Minkä oivan keinon keksittekään, ukko Madeleine!"
He kulkivat Vaugirardin tulliportistakin maailman yksinkertaisimmalla tavalla. Hautuumaan lähettyvillä ovat lapio ja kuokka erinomaisia passeja.
Vaugirardinkadulla ei näkynyt ketään.
"Ukko Madeleine", sanoi Fauchelevent siinä astellessaan ja tarkastellessaan taloja, "te näette paremmin kuin minä. Ilmoittakaa minulle, kun tulee numero 87."
"Tuossahan se on aivan edessämme", vastasi Jean Valjean.
"Kadulla ei ole ketään", jatkoi Fauchelevent. "Antakaa minulle kuokka ja odottakaa minua tässä pari minuuttia."
Fauchelevent meni taloon n:o 87, nousi niin ylös kuin pääsi, sillä häntä johti vaisto, joka vie köyhän aina ullakkoon, ja koputti pimeässä erään huonerähjän ovelle. Muuan ääni vastasi:
"Astukaa sisään."
Se oli Gribierin ääni.
Fauchelevent työnsi oven auki. Haudankaivajan asunto oli, kuten kaikki köyhien asunnot, autio, ahdas hökkeli. Tavaralaatikon tapainen — ruumisarkku ehkä — oli kaappina, vanha voi-astia vesisäiliönä, olkikasa vuoteena, permanto tuoleina ja pöytänä. Nurkassa virui seinäverhon rääsyllä laiha vaimo ja liuta lapsia yhdessä kasassa. Koko tämä kurja sisustus osoitti hirveiden mullistusten jälkiä. Oli kuin olisi siellä tapahtunut oikea maanjäristys. Kaikki esineet oli heitetty paikoiltaan, rääsyt oli viskelty pitkin lattiaa, ruukut oli rikottu, äiti oli itkenyt, lapset olivat luultavasti saaneet selkäänsä. Siellä oli ilmeisesti toimitettu perinpohjaista, hurjaa etsiskelyä. Haudankaivaja näytti tavattoman innokkaasti haeskelleen korttiansa sekä panneen koko ullakkokamarin vastaamaan sen katoamisesta, ruukusta aina vaimoon saakka. Hän oli yhä aivan epätoivoissaan.
Mutta Fauchelevent pyrki liian nopeasti viemään seikkailun ratkaisuun, huomatakseen tätä menestyksensä surullista puolta.
Hän astui siis sisään ja sanoi:
"Tässä tuon kuokkanne ja lapionne."
Gribier katseli häntä ällistyneenä.
"Tekö siellä olettekin, talonpoika?"
"Ja huomenaamulla saatte periä korttinne hautuumaan portinvartijalta."
Ja hän laski lapion ja kuokan lattialle.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Gribier.
"Se merkitsee, että Te pudotitte kortin taskustanne, että minä löysin sen maasta Teidän mentyänne, että minä hautasin ruumiin, että minä loin haudan umpeen, että minä toimitin Teidän työnne, että portinvartijalta saatte korttinne ja ettei Teidän tarvitse maksaa viittätoista frangia. Niin on asia, tulokas."
"Kiitos, maalainen!" huudahti Gribier ihastuneena. "Ensi kerralla maksan minä ryypyt."
8.
Onnistunut kuulustelu.
Tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkko pimeä, saapui kaksi miestä ja yksi lapsi taloon n:o 62 Picpusinkadun varrella. Vanhempi miehistä nosti vasaraa ja kolkutti.
He olivat Fauchelevent, Jean Valjean ja Cosette.
Molemmat miehet olivat käyneet hakemassa Cosetten sen Ruohotien hedelmäkaupustelijattaren luota, jonka huomaan Fauchelevent oli uskonut lapsen edellisenä päivänä. Cosette oli vavissut ja värissyt koko sen vuorokauden, eikä ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän oli vavissut niin ettei ollut edes itkua tullut. Hän ei ollut myöskään syönyt eikä nukkunut lainkaan. Kunnon hedelmäkaupustelijatar oli kysellyt häneltä sadat asiat, mutta oli ainoaksi vastauksekseen saanut alituisesti saman juron katseen. Cosette ei ollut henkäissytkään kaikesta siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut näinä kahtena viimeisenä päivänä. Hän aavisti jotakin tärkeätä olevan tekeillä. Hän tunsi syvästi, että nyt oli oltava "kiltti." Ken ei ole kokenut sitä mahtavaa vaikutusta, joka saattaa olla seuraavilla kolmella sanalla sopivasti kuiskattuna pienen, pelästyneen lapsiraukan korvaan: "Älä puhu mitään!" Pelko on mykkä. Eikä muuten kukaan osaakaan niin hyvin salaisuutta säilyttää kuin lapsi.
Mutta kun hän tämän kamalan vuorokauden kuluttua oli nähnyt Jean Valjeanin, oli hän päästänyt sellaisen ilonkirkaisun, että ajatteleva henkilö, joka olisi sattunut sen kuulemaan, olisi siinä kirkaisussa tuntenut ikäänkuin vapautumuksen kauhistuttavasta kuilusta.
Fauchelevent oli luostarin väkeä ja tiesi tarkalleen tunnussanat.Kaikki ovet avautuivat.
Siten sai ratkaisunsa tuo kaksinainen ongelma: päästä ulos ja päästä sisään.
Portinvartija, joka oli saanut määräyksensä, avasi pienen pihalta puutarhaan päästävän portin, jonka kaksikymmentä vuotta takaperin saattoi vielä nähdä kadulta käsin pihamuurin perällä, vastapäätä ajoporttia. Portinvartija vei heidät kaikki kolme tästä portista ja johdatti heidät sitten puhumoon, missä Fauchelevent oli edellisenä iltana keskustellut päänunnan kanssa.
Päänunna odotteli heitä rukousnauhaansa hypistellen. Muuan äänestäjä-äiti seisoi hunnutettuna hänen vierellään. Pieni vahakynttilä valaisi, tai paremmin sanoen: oli valaisevinansa puhumoa.
Päänunna tarkasteli Jean Valjeania. Ei ole mikään tutkivampi alaspäin luotua silmää. Sitten hän alkoi kysellä.
"Tekö se olette se veli?"
"Niin, kunnioitettava äiti", ehätti Fauchelevent vastaamaan.
"Mikä on nimenne?" Fauchelevent vastasi: "Ultimus Fauchelevent."
Hänellä oli tosiaankin ollut senniminen veli, joka oli kuollut.
"Mistä olette kotoisin?"
Fauchelevent vastasi jälleen:
"Picquignystä, Amiensin läheltä."
"Vanhako olette?"
Fauchelevent vastasi:
"Viidenkymmenen."
"Mikä olette ammatiltanne?"
Fauchelevent vastasi:
"Puutarhuri."
"Oletteko hyvä kristitty?"
Fauchelevent vastasi:
"Meidän perheessämme ovat kaikki hyviä kristittyjä."
"Onko tämä tyttönen Teidän?"
Fauchelevent vastasi:
"On, kunnioitettava äiti."
"Oletteko hänen isänsä?"
Fauchelevent vastasi:
"Iso-isänsä."
Äänestäjä-äiti sanoi hiljaa päänunnalle:
"Hän vastaa hyvin."
Jean Valjean ei ollut hiiskahtanut sanaakaan.
Päänunna katseli tarkkaavasti Cosettea ja sanoi vuorostaan hiljaa äänestäjä-äidille:
"Hänestä tulee ruma."
Molemmat äidit keskustelivat sitten hetkisen hyvin hiljaa puhumon nurkassa, kunnes päänunna käännähti ja sanoi:
"Isä Fauvent, Te saatte kohta toisen kulkushihnan. Niitä tarvitaan tästä lähin kaksi."
Seuraavana päivänä kuului tosiaankin puutarhasta kahden kulkusen kilinä, eivätkä nunnat voineet olla kohottamatta hiukan huntunsa reunaa. He näkivät siellä perällä puiden alla kahden miehen puuhailevan rinnakkain, Fauventin ja jonkun toisen. Suurenmoinen tapahtuma. Vaiteliaisuutta rikottiin siihen määrään, että kuiskailtiin toisilleen: "Se on puutarhurin apulainen."
Äänestäjä-äidit lisäsivät: "Se on isä Fauventin veli!"
Jean Valjean oli siis päässyt virallisesti luostarin asukkaaksi. Hän oli saanut nahkahihnan kulkusineen. Hänen asemansa oli nyt laillisesti turvattu. Hänen nimensä oli Ultimus Fauchelevent.
Voimakkaimpana tämänsuuntaisen ratkaisun vaikuttimena oli ollut päänunnan huomautus Cosettesta: "Hänestä tulee ruma".
Lausuttuaan tämän ennustuksen otti päänunna Cosetten heti hoiviinsa ja antoi hänelle kasvatuslaitoksessa paikan armeliaisuusoppilaana.
Tämä kaikki on varsin luonnollista. Vaikka ei luostarissa olekaan kuvastimia, tuntevat naiset kuitenkin sisällisen ihmisensä. Tytöt, jotka tuntevat itsensä sieviksi, eivät mielellään rupea nunniksi. Koska siis näin kutsumus nunnanasemaan tavallisesti on epäsuorassa suhteessa kauneuteen, toivotaan kokelaiksi mieluummin rumia kuin kauniita. Siitä johtuu että rumat ovat luostareissa hyvin suuressa arvossa.
Koko ylläkerrottu seikkailu kohotti tavattomasti vanhan Faucheleventin mainetta. Hänhän oli puuhissaan menestynyt kolminkertaisesti: Jean Valjeanin suhteen, sillä hänet oli Fauchelevent pelastanut ja toimittanut suojaan; haudankaivaja Gribierin suhteen, sillä tämän oli syytä selvittää itselleen: hän säästi minut sakosta; luostarin suhteen, sillä luostari, piiloittamalla äiti Ristiinnaulitsemisen ruumiin alttarin alle, oli hänen avullaan puijannut Cesaria, mutta täyttänyt Jumalan tahdon. Pikku Picpusin kappelissa oli arkku, jossa oli ruumis, ja Vaugirardin hautuumaan mullassa oli arkku, jossa ei ollut ruumista. Yleistä järjestystä siten epäilemättä syvästi loukattiin, mutta sitähän ei kukaan huomannut. Luostarin kiitollisuus Faucheleventia kohtaan olikin suuri. Faucheleventista tuli palvelijoista parhain ja puutarhureista oivallisin. Arkkipiispan osuessa ensi kerran luostariin kertoi päänunna hänen suuruudelleen koko jutun, hiukan niinkuin tunnustaen ja hiukan niinkuin kehuskellen. Luostarista lähdettyään kertoi arkkipiispa heti siitä ihastuneena ja tyytyväisenä de Latilille, kuninkaan veljen rippi-isälle, josta sittemmin tuli Reinsin arkkipiispa ja kardinaali. Faucheleventin ihailu kulki niin maita ja mantereita ja saapui lopulta Roomaankin. Me olemme päässeet näkemään silloisen paavin Leo XII:n kirjeen eräälle sukulaiselleen, joka oli siihen aikaan paavin pariisilaisen lähettiläskunnan päällikkönä ja jonka nimi, samoin kuin itse paavinkin, oli Della Genga. Siinä kirjeessä tavataan m.m. seuraavat rivit: "Eräässä Pariisin luostarissa näyttää olevan erinomainen puutarhuri, joka on pyhä mies ja jonka nimi kuuluu olevan Fauvent."
Mutta tämän ihastuksen huminan vienoinkaan leyhäys ei päässyt tunkeutumaan Faucheleventin hökkeliin. Fauchelevent oksasteli kaikessa rauhassa puitaan, kitki istutuslavojaan ja peitteli meloonikupujaan, tietämättä rahtuakaan erinomaisuudestaan ja pyhyydestään. Hänellä oli yhtä vähän aavistusta kunniastaan kuin jollakin Durhamin ja Surreyn härällä, jonka kuvanIllustrated London Newsjulkaisee seuraavalla tiedonannolla varustettuna:Sarvikarjan kilpailussa palkittu härkä.
9.
Loppusanat.
Cosette oli yhtä vaitelias luostariin jouduttuaan kuin ennenkin.
Cosette luuli tietystikin olevansa Jean Valjeanin tytär. Muuten ei hän voinut mitään sanoa, koska hän ei mitään tiennyt, ja vaikka hän olisi jotakin tiennytkin, ei hän olisi puhunut. Me olemme siitä jo huomauttaneetkin: ei mikään kasvata niin lasta vaiteliaisuuteen kuin onnettomuus. Cosette oli saanut kärsiä niin paljon, että hän pelkäsi puhua, jopa hengittääkin. Viaton sananen vain oli niin usein ennenkin syössyt hänen niskaansa kokonaisen lumivyöryn! Tuskin oli hän vielä ennättänyt vähän rauhoittua Jean Valjeanin hoiviin jouduttuaan.
Hän tottui verrattain pian luostariin. Vain Katariinaa hänen oli ikävä, vaikka hän ei uskaltanut siitä puhua. Kerran hän kuitenkin sanoi Jean Valjeanille:
"Isä, jos olisin tiennyt, niin olisin ottanut sen mukaani."
Luostarin kasvattina täytyi Cosetten pukeutua oppilaiden pukuun. Jean Valjean sai toimitetuksi itselleen hänen vanhat vaatteensa. Se oli sama surupuku, jonka hän oli Cosettelle antanut Thénardierin majatalosta lähdettäessä. Se ei ollut vielä kovin kulunut. Jean Valjean kätki tämän puvun sekä hänen villasukkansa ja kenkänsä kanvertilla ynnä muilla luostareissa niin tavallisilla happi-aineilla varustettuina pieneen matkalaukkuun, joka hänen oli onnistunut hankkia. Hän sijoitti tämän laukun tuolille vuoteensa viereen ja säilytti visusti sen avainta.
"Isä", kysyi häneltä kerran Cosette, "mikä se on tuo laatikko tuossa, joka tuoksuu niin hyvältä?"
Ukko Fauchelevent hyötyi hyvästä työstään muullakin tavoin kuin saamalla osakseen kunniaa, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Ensiksikin oli hän siitä onnellinen. Sitten oli hänellä paljon vähemmän työtä nyt, kun hän oli saanut apulaisen. Ja vihdoin, koska hän oli suuri tupakan ystävä, hyötyi hän herra Madeleinesta siinäkin suhteessa, että hän nyt kulutti kolme kertaa enemmän tupakkaan kuin ennen ja nautti siitä tavattomasti enemmän kuin ennen, sillä herra Madeleine kustansi kaikki.
Nunnat eivät ottaneet Ultimuksen nimeä käytäntöön, vaan sanoivat JeanValjeaniatoiseksi Fauventiksi.
Jos näillä hurskailla naisilla olisi ollut vähänkin Javertin katseen terävyyttä, olisivat he ehkä piankin huomanneet, että jos oli puutarhan asioissa poistuttava luostarista, lähti aina vanhempi Fauchelevent, tuo ijän rasittama, raihnas, ontuva ukko matkaan, eikä koskaantoinen Fauvent. Mutta joko sitten alituisesti Jumalaan tähdätyt silmät eivät osaa vakoilla tai pitivät nunnat etupäässä huolta toistensa tekemisistä ja jättämisistä: he eivät kiinnittäneet siihen vähintäkään huomiota.
Muuten teki Jean Valjean erinomaisen viisaasti pysyessään hiljaa ja asemillaan, sillä Javert piti sitä kaupunginosaa silmällä kokonaisen kuukauden.
Tämä luostari oli Jean Valjeanille kuin pohjatonten syvyyksien piirittämä saari. Sen alue oli nyt koko hänen maailmansa. Hän näki siellä tarpeeksi taivasta ollakseen rauhallinen ja tarpeeksi Cosettea ollakseen onnellinen.
Hänelle alkoi jälleen hiljainen, lempeä ja miellyttävä elämä.
Hän asui Faucheleventin kanssa samassa hökkelissä puutarhan perällä. Tässä epäsäännöllisistä kivenjärkäleistä kyhätyssä rakennuspahaisessa, joka oli pystyssä vielä v. 1845, oli, kuten tiedämme, kolme huonetta. Näiden huoneiden seinät olivat aivan paljaat, eikä niiden kalustuksestakaan ollut juuri tietoa. Parhaan niistä oli Fauchelevent Jean Valjeanin vastusteluista huolimatta luovuttanut herra Madeleinelle. Tämän huoneen seinää koristi, lukuunottamatta nauloihinsa ripustettuja kulkushihnaa ja koria vielä kuninkaallinen paperiraha — tai rahapaperi — vuodelta 1793. Se oli kiinnitetty takan yläpuolelle.[6] Tämän vendéelaisen paperirahan oli seinään naulannut edellinen puutarhuri, entinen sissi, joka oli taistellut kuninkaan puolesta vallankumousta vastaan, joka oli kuollut luostarissa ja jonka seuraajaksi virassa Fauchelevent oli päässyt.
Jean Valjean työskenteli päivät pääksytysten puutarhassa ja osoittautui siellä erittäin hyödylliseksi. Hän oli muinen ollut puidenkarsijana, eikä puutarhurin toimi ollut hänelle lainkaan vastenmielinen. Muistetaanhan hänen sitäpaitsi olleen selvillä monista oivallisista menettelytavoista ja salaisuuksista kasvien viljelemisessä. Nyt käytti hän niitä hyväkseen. Melkein kaikki puut olivat saaneet kasvaa omin päin. Hän niitä oksasteli ja hoiteli ja sai ne tuottamaan oivallisia hedelmiä.
Cosetten oli lupa joka päivä tulla viettämään tunti Jean Valjeanin seurassa. Koska sisaret olivat ikäviä ja hän hyvä ja hellä, vertaili lapsi heitä toisiinsa ja jumaloi häntä. Määrätyllä hetkellä kiiruhti hän juoksujalkaa hökkeliin. Kun hän astui noihin kehnoihin huoneisiin, tuntui kuin olisivat kaikki paratiisin sulot lehahtaneet sinne hänen mukanaan. Jean Valjeanin sielu kirkastui ja hän tunsi onnensa kasvavan siitä onnesta, jota hän tuotti Cosettelle. Ilo, jonka me muille aiheutamme, on siitä erinomainen, ettei se muiden heijastusten tavoin suinkaan heikkene, vaan palajaa meihin entistä säteilevämpänä. Lomahetkinä katseli Jean Valjean kaukaa Cosetten leikkimistä ja juoksentelemista ja osasi kyllä eroittaa hänen naurunsa toisten tyttöjen naurusta.
Sillä nyt nauroi Cosette.
Cosetten piirteetkin olivat jonkun verran muuttuneet. Ahdistava synkkyys oli niistä kadonnut. Nauru on kuin aurinko: se karkoittaa talven ihmisen kasvoilta.
Välitunnin loputtua ja Cosetten mentyä jälleen sisään, katseli Jean Valjean hänen luokkahuoneensa akkunoita ja öisin nousi hän usein katselemaan hänen makuukammionsa akkunoita.
Jumalalla on omat tiensä. Samoin kuin Cosette, auttoi luostarikin osaltaan piispan työtä vahvistumaan ja syventymään Jean Valjeanissa. Varmaa on, että hyveen puolista yksi johtaa ylpeyteen. Sinne vie paholaisen rakentama silta. Jean Valjean oli ehkä tietämättäänkin hyvin lähellä tätä puolta ja tätä siltaa silloin kun kaitselmus heitti hänet Pikku Picpusin luostariin. Niin kauvan kun hän oli verrannut itseään vain piispaan, oli hän tuntenut itsensä arvottomaksi ja oli nöyrtynyt. Mutta sitten oli hän alkanut verrata itseään muihin ihmisiin, ja ylpeys nosti päätään. Kuka tietää? Hän olisi ehkä lopulta vähitellen päätynyt vihaan. Luostari pysähytti hänet tällä kaltevalla pinnalla. Hän näki nyt toisen vankeuspaikan. Nuoruudessaan, elämänsä alussa, ja myöhemmin, aivan äskettäin, oli hän nähnyt ensimäisen, kauhistuttavan, kamalan paikan, jonka ankaruus oli hänestä aina ollut oikeuden suurimpia vääryyksiä ja lain suurimpia rikoksia. Nyt näki hän rangaistusvankilan jälkeen luostarin. Ja ajatellessaan, että hän oli ollut vankilassa ja että hän nyt oli niin sanoaksemme luostarin katselijana, alkoi hän tuskaisessa mielessään vertailla niitä keskenään.
Joskus nojasi hän lapionsa varteen ja laskeutui hitaasti mietiskelyn loppumattomia kiertoportaita alas.
Hän muisteli entisiä osatovereitansa ja heidän kurjia olojaan. Heidän täytyi nousta auringon mukana ja tehdä työtä yöhön asti. Heidän tuskin annettiin nukkua. He makasivat kehnoilla kenttävuoteilla, joiden patjat olivat vain pari tuumaa paksuja, huoneissa, joita lämmitettiin vain vuoden kylmimpinä kuukausina. Heidän päässään oli hirvittävät punaiset myssyt. Armosta annettiin heille palttinakaatiot kuumiksi ajoiksi ja villamekot kovien pakkasien varalta. He saivat juodakseen viiniä ja syödäkseen lihaa vain ryhtyessään raskaimpiin töihin. Heillä ei ollut enää nimiä, heidät oli merkitty vain numeroilla, ja numeroita, kuolleita, tyhjiä numeroita he tavallaan olivatkin. Heidän silmänsä olivat aina luodut maahan, he puhuivat hiljaa, heidän tukkansa oli leikattu, heitä piestiin, häpeä ympäröi heidät joka taholta.
Sitten johtui hän tarkastelemaan niitä olentoja, joita hän nyt joka päivä näki silmäinsä edessä.
Näiden olentojen tukka oli myöskin leikattu, heidän silmänsä olivat myöskin aina maahan luodut, he puhuivat myöskin hiljaa, he elivät myöskin, ei suoranaisessa häpeässä, mutta maailman ivailujen esineinä, heidän selässään ei keppi tanssinut, mutta heidän hartiansa repeli katumusruoska verille. Heidänkin maailmalliset nimensä olivat kadonneet, ja heitä mainittiin vain oudoilla, kummallisilla sanoilla. He eivät saaneet koskaan syödäkseen lihaa eivätkä juodakseen viiniä. Usein saivat he olla ruoatta aamusta iltaan. Heidän pukunaan ei ollut punaiset liivit, vaan musta villainen käärinliina, joka rasitti kesällä ja oli talvella liian kevyt, mutta josta ei millään tavalla saanut ottaa mitään pois ja johon ei millään ehdolla saanut mitään lisätä. Heillä ei siis vuodenaikojen mukaan ollut edes palttinapukua eikä villamekkoa. Ja kuusi kuukautta vuodesta oli heidän päällään sarssikankainen paita, joka synnytti heissä kuumetta. He eivät asuneet kovina pakkasina lämmitettävissä avaroissa huoneissa, vaan kopeissa, joihin ei tehty koskaan tulta. He eivät maanneet kahden tuuman paksuisilla patjoilla, vaan oljilla. Heidän ei annettu lainkaan rauhassa nukkua. Joka yö, raskaan päivätyön jälkeen, oli heidän kesken ensi unen raukeutta, tuskin ehdittyään silmiään sulkea ja lämmitä, herääminen, nouseminen ja lähteminen rukoilemaan jäätävän kylmään, synkkään kappeliin ja polvistuminen kivilattialle.
Määrättyinä päivinä täytyi kunkin vuorostaan olla kaksitoista tuntia yhteen menoon polvillaan lattialla tai pitkänään, kasvot maahan päin ja käsivarret ristissä. Edelliset olivat miehiä. Nämä olivat naisia. Mitä olivat tehneet nämä miehet? He olivat varastaneet, ryövänneet, murhanneet, tappaneet. He olivat rosvoja, väärentäjiä, myrkynsekoittajia, murhapolttajia, miehentappajia, isiensäsurmaajia.
Mitä olivat tehneet nämä naiset? Eivät mitään.
Yhtäällä rosvous, petos, vääryys, väkivalta, raakuus, murha, kaikenlaiset pyhyydenraiskaukset, kaikenlaiset tihutyöt. Toisaalla vain tuo ainoa: viattomuus.
Täydellinen viattomuus, joka ikäänkuin kohoamistaan kohoaa parempia maailmoita kohti, jota vielä hyve pitelee maassa, mutta jota jo pyhyys lähestyttää taivaita!
Yhtäällä rikosten tunnustukset, jotka tuskin kuuluvasti puristuvat huulilta. Toisaalla hairahdusten tunnustukset, jotka lausutaan vapaasti, lujalla äänellä. Ja mitkä rikokset! Ja mitkä hairahdukset!
Yhtäällä ruton saastainen löyhkä, toisaalla kukkien ihana tuoksu. Yhtäällä siveellinen mädännys, jota vartioidaan tykein ja sotamiehin ja joka vähitellen tekee uhreistaan lopun. Toisaalla kaikkien sielujen siveä sytyntä samasta liedestä. Yhtäällä pimeys. Toisaalla hämärä, mutta hämärä, jossa valot välähtelevät ja jossa kauniit tähdet tuikuttavat.
Kaksi orjuuden paikkaa. Toisessa mahdollinen vapautuminen, jokaiselle tunnettu lain määräämä rangaistusaika tai sitten pako. Toisessa elinkautinen vankeus. Ainoana toivona häämöittää kaukaa tulevaisuuden takaa se vapauden valonhäivä, jota ihmiset nimittävät kuolemaksi.
Toisessa pitävät vain kahleet. Toisessa usko.
Mitä lähtee toisesta?
Sanomatonta kirousta, hammastenkiristelyä, vihaa, epätoivoista ilkeyttä, raivonkarjuntaa inhimillistä yhteiskuntaa ja irvistelevää ivaa taivasta vastaan.
Mitä lähtee toisesta?
Siunausta ja rakkautta.
Ja näissä niin samanlaisissa ja kuitenkin niin erilaisissa paikoissa toimivat nämä molemmat erinäiset ihmisryhmät samaa: harjoittavat sovitusta.
Jean Valjean ymmärsi varsin hyvin edellisten sovituksen: henkilökohtaisen, omakohtaisen sovituksen. Mutta hän ei ymmärtänyt jälkimäisten, näiden tahrattomain, viattomain olentojen sovitusta ja hän kysyi vavisten itseltään: "Mitä sovitusta? Mitä sovitusta?"
Ääni vastasi hänen omastatunnostaan: "Jumalallisinta kaikista inhimillisistä hyveistä: sovitusta toisten puolesta."
Me emme suinkaan esitä tässä omia mielipiteitämme, me vain kerromme. Me asetumme Jean Valjeanin näkökannalle ja me kuvailemme vain hänen vaikutelmiaan.
Hän näki edessään kieltäytymyksen korkeimman huipun, kaiken mahdollisen hyveen jaloimman saavutuksen; viattomuuden, joka antaa ihmisille synnit anteeksi ja sovittaa ne heidän sijastaan; ilomielin kestetyn orjuuden, toivotut kidutukset, halutut kärsimykset sielujen, jotka eivät ole syntiä tehneet, jotta voisivat puhdistaa sieluja, jotka ovat hairahtuneet; Jumalan rakkauteen vaipuneen ihmiskunnan rakkauden, joka siitä huolimatta pysyy edellisestä selvästi eroitettuna ja rukoilevana; heikkoja, lempeitä olentoja, jotka ovat saaneet osakseen rangaistujen kurjuuden ja palkittujen hymyn.
Ja hän muisti, että oli uskaltanut valittaa.
Usein nousi hän keskellä yötä kuuntelemaan näiden viattomain, ankaran taakan rasittamain olentojen kiitoslaulua, ja tunsi kylmien väreiden käyvän läpi ruumiinsa ajatellessaan, että ne, joita rangaistus ansiosta kohtasi, kohottivat äänensä taivaaseen vain herjatakseen, ja että hänkin, kurja, oli näyttänyt nyrkkiä Jumalalle.
Omituinen seikka, joka vaivutti hänet syviin mietteisiin kuin kaitselmuksen varoittava kuiskaus: muurin yli kiipeäminen, kaikkien esteiden, jopa kuolemankin uhmaileminen, vaikeat ja vaaralliset seikkailut, kaiken tämän oli hän tehnyt ja kestänyt päästäkseen pois toisesta sovituksen paikasta ja tullakseen toiseen. Oliko se hänen kohtalonsa vertauskuva?
Tämä talo oli myöskin vankila ja oli hyvin sen kaamean paikan kaltainen, josta hän oli paennut, eikä hän kuitenkaan ollut osannut odottaakaan mitään sellaista.
Hän näki jälleen rautaportteja, salpoja, ristikko-akkunoita, keiden pidättimiksi? Enkelien.
Samat korkeat muurit, jotka hän oli nähnyt tiikerien ympärillä, ne näki hän nyt taas vuonien ympärillä.
Se oli sovituksen paikka, mutta ei rangaistuksen. Ja kuitenkin oli se synkeämpi, kaameampi ja armottomampi kuin tuo toinen. Näitä neitseitä kuritettiin vielä ankarammin kuin noita hirtehisiä. Hyinen, kolea viima, viima, joka oli palelluttanut hänen nuoruutensa, puhalsi läpi korppikotkien rautakangin ja salparaudoin suljetun luolan. Mutta viima vielä purevampi, vielä hyytävämpi puhalsi läpi kyyhkyslakan. Miksi?
Kun hän näitä ajatteli, raukesi kaikki hänessä tämän ylevän salaisuuden edessä.
Näissä mietteissä hävisi ylpeys. Hän meni usein itseensä. Hän tunsi itsensä heikoksi vaivaiseksi ja vuodatti usein kyyneleitä. Kaikki, mikä kuuden kuukauden aikana oli astunut hänen elämäänsä, veti häntä piispan hurskaiden neuvojen puoleen. Cosette rakkauden, luostari nöyryyden voimalla.
Joskus iltaisin, hämärissä, hetkellä, jolloin puutarha oli tyhjä, nähtiin hänet polvillaan keskellä kappeliin päättyvää lehtokujaa, saman akkunan edessä, josta hän luostariintulo-yönään oli kurkistellut kappeliin, kääntyneenä suuntaan, missä hän tiesi sovitusta harjoittavan sisaren makaavan pitkänään rukoilemassa. Hänkin rukoili, näin polvistuneena tämän sisaren eteen.
Näytti kuin ei hän olisi uskaltanut polvistua suoraan Jumalan eteen.
Kaikki, mikä häntä ympäröi, tämä rauhallinen puutarha, nämä tuoksuvat kukat, nämä iloisesti huudahtelevat lapset, nämä vakavat hurskaat naiset, tämä hiljainen luostari, kaikki tekivät häneen syvän vaikutuksen, ja vähitellen astui hänen sieluunsa tämän luostarin hiljaisuus, näiden kukkien tuoksu, tämän puutarhan rauha, näiden naisten hurskas vakavuus, näiden lasten iloisuus. Ja sitten hän ajatteli, että kaksi Jumalan taloa oli ottanut hänet hoimiinsa kahtena hänen elämänsä ratkaisevana hetkenä, yksi silloin kun kaikki portit häneltä sulkeutuivat ja kun inhimillinen yhteiskunta työnsi hänet luotaan, toinen silloin kun inhimillinen yhteiskunta alkoi häntä jälleen vainota ja kun rangaistusvankila oli uudelleen avautumassa; ja että hän ilman ensimäistä olisi vaipunut jälleen rikoksiin ja ilman toista kärsimyksiin.
Koko hänen sydämensä suli kiitolliseksi, ja hän tunsi rakkauden voiman paisuvan itsessään yhä väkevämmäksi.
Useampia vuosia kului näin. Cosette kasvoi.
[1] Walter Scott, Lamartine, Vaulabelle, Charras, Guinet, Thiers.
[2] Kirjoitus kuuluu seuraavasti:
D.O.M.Tässä MurskaantuiTapaturman KauttaKuormavaunujen AlleHerra BernardDe Brye KauppiasBrüsselistä (epäselvä) PäivänäHelmikuussa 1637.
[3]Splendid!oli hänen sanansa.
[4] Lopetetun taistelun, päätetyn päivätyön, korjatut erehdykset, mitä suurimmat seuraavaksi päiväksi varatut menestymismahdollisuudet, kaikki hävitti silmänräpäyksen mieletön pakokauhu. (Napoleon, Saneluja S:t Helenasta.)
[5] Oksilla riippuu kolme eriarvoisten ansioiden ruumista: Dismas ja Gesmas, välissä on jumalainen valtias. Dismas etsii korkeuksia, Gesmas, onneton mies, alhaisimpia seutuja; korkein valtias vapahtaa meidät ja meidän tekomme. Jos toistat nämä säkeet, et menetä esineitäsi varkauden kautta.
[6] Paperirahassa luki: Katolilainen ja kuninkaallinen armeija. Kuninkaan nimessä. Kymmenen livren vaihtokelpoinen maksu-osoitus sotajoukolle hankituista tavaroista. Lunastetaan rauhan tultua. Sarja 3. N:o 10390. Stofflet.