Päivänvalossa olisi kyllä huomannut, että se oli vain kaivosmiehen kynttilänpidin. Siihen aikaan käytettiin joskus rangaistusvankeja louhimaan niitä korkeita kalliokukkuloita, jotka ympäröivät Toulonia, eikä ollut harvinaista, että heille annettiin myös kaivosmiehen työkaluja. Kaivosmiesten kynttilänpitimet olivat alipäästä kärjelle taottua jykevätä rautaa; tämän kärjen avulla kiinnitettiin ne sitten kallionseinämiin.
Hän otti kynttilänpitimen oikeaan käteensä ja hengitystään pidätellen, askeleitaan hiljentäen hiipi hän viereisen huoneen — piispan huoneen, kuten tiedämme — ovelle ja huomasi sen olevan raollaan. Piispa ei ollut sitä sulkenut.
11.
Mitä hän tekee.
Jean Valjean kuunteli. Ei hiiskaustakaan. Hän painautti ovea.
Hän painautti sitä sormensa päällä, hiljaa, kevyesti, sisään pyrkivän kissan salavihkaisella levottomalla kepeydellä.
Ovi totteli painallusta ja liikahti huomaamattomasti ja äänettä; aukko suureni.
Hän odotti hetken ja painautti sitten ovea toisen kerran, rohkeammin.
Ovi totteli narahtamatta. Aukko oli jo tarpeeksi suuri miehen hilautua läpi. Mutta oven pielessä oli pieni pöytä, joka muodosti sen kanssa haitallisen kulman ja esti sisäänpääsyn.
Jean Valjean huomasi vaikeuden. Aukko täytyi saada laajemmaksi, maksoi mitä maksoi.
Hän rohkaisihe ja työnsi ovea kolmannen kerran, voimakkaammin kuin ennen. Tällä kertaa sattui tulemaan huonosti rasvattu saranan kohta: äkkiä särähti pimeässä käreä, valittava ääni.
Jean Valjean säpsähti. Tämä saranan parahdus kaikui hänen korvissaan jylisevänä, hirveänä, niinkuin viimeisen tuomion torvi.
Mielikuvituksensa haaveellisessa suurennuksessa luuli hän melkein ensi hetkellä, että tähän saranaan oli tullut henki, että siihen oli äkkiä asettautunut joku hirvittävä olento, joka nyt haukkui kuin koira kutsuakseen ihmisiä avuksi ja herättääkseen nukkuvan talon-väen.
Hän pysähtyi väristen, epäröiden, ja vaipui varpaittensa kärjiltä kantapäilleen. Hän kuuli valtasuonten takovan ohimoillaan kuin väkivasarain, ja hänestä tuntui, että hänen hengityksensäkin lähti rinnasta ryskien ja humisten kuin tuuli kallionrotkoista. Hänestä näytti mahdottomalta, ett'ei tämän saranan kauhistava parahdus olisi vapisuttanut koko taloa niinkuin maanjäristys. Ovi, jota hän oli työntänyt, oli pelästynyt ja huutanut apua; vanhus herää, vanhat naiset rupeavat kirkumaan, ihmisiä tulee hätään; neljännestunnissa olisi koko kaupunki liikkeellä ja santarmit hänen kimpussaan. Hetkisen luuli hän jo olevansa hukassa.
Hän jäi paikalleen seisomaan, jäykkänä, liikkumattomana kuin suolapatsas, uskaltamatta hievahtaakaan.
Muutamia minuutteja kului. Ovi oli avautunut aivan selälleen. Hän rohkeni vilkaista huoneeseen. Ei hiiskaustakaan. Hän kuulosti. Ei pienintäkään liikettä koko talossa. Ruostuneen saranan parahdus ei ollut herättänyt ketään.
Ensi vaara oli siis ohi, mutta hänen sisässään raivosi vielä ankara melske. Hän ei kuitenkaan peräytynyt. Vaikka hän luuli jo hukassa olevansa, ei hän silloinkaan ollut peräytynyt. Hän ei muuta ajatellut kuin tehdä tekonsa sukkelaan. Hän otti askeleen ja hiipi huoneeseen.
Tässä huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus. Siellä ja täällä erotti sekavia, epämääräisiä muotoja, jotka päivällä nähden olivat pöydälle heitettyjä papereita, avattuja kirjoja, matalalle rahille pinottuja niteitä, nojatuolin selustalle laskettuja vaatteita, rukoustuoli, ja jotka nyt olivat vain himmeitä haamuja ja hiukan valkealta paistavia täpliä. Jean Valjean eteni varovasti, koettaen välttää törmäämästä huonekaluihin. Huoneen perältä kuuli hän nukkuvan piispan tasaisen, rauhallisen hengityksen.
Äkkiä hän pysähtyi. Hän oli lähellä vuodetta. Hän oli saapunut sinne pikemmin kuin oli odottanut.
Luonto puuttuu joskus ilmiöineen ja vaikutuksineen meidän tekoihimme jonkunlaisella voimakkaalla, ymmärtäväisellä kysymyksellä, aivan kuin tahtoisi se pakottaa meitä miettimään. Jo melkein puolen tunnin ajan oli suuri pilvi peittänyt, taivaan. Siinä hetkessä, kun Jean Valjean pysähtyi vuoteen ääreen, halkesi tämä pilvi kuin olisi se tapahtunut vartavasten, ja korkean akkunan läpi lennähti äkkiä kuun säde valaisemaan piispan kalpeita kasvoja. Piispa nukkui rauhallisesti. Hän makasi melkein täydellisesti puettuna ruskeaan villavaatteeseen, joka peitti hänen käsivartensakin ranteisiin asti; yöt ovat näet kylmiä Ala-Alpeilla. Hänen päänsä lepäsi tyynyllä nukkuneen rauenneessa asennossa; vuoteen laidalta riippui hänen papinsormuksin koristettu kätensä, josta olivat lähteneet niin monet rakkauden työt ja hurskaat teot. Kaikki hänen piirteensä loistivat jonkinlaista tyydytyksen, toivon ja autuuden ilmettä. Se oli enemmän kuin hymyilyä; se oli melkein säteilyä. Hänen otsallaan väikkyi sanoin selittämätön heijastus valosta, jota ei voinut havaita. Hurskaiden sielut näkevät unessa salaisen taivaan.
Heijastus tästä taivaasta lepäsi piispankin yllä. Samalla tuntui tuo kirkkaus ikäänkuin hohtavan hänen läpitseen, sillä se taivas oli hänen sisimmässään. Se taivas oli hänen omatuntonsa.
Kun kuun säde tuli vielä lisäämään, niin sanoaksemme, tätä sisäistä kirkkautta, näytti nukkuva piispa ikäänkuin valokehän ympäröimältä. Hohde oli kuitenkin hillittyä ja kuvaamattoman hämyn verhoamaa. Kuu taivaalla, lepoon vaipunut luonto, puutarha, missä ei lehtikään värähdä, haudanhiljainen talo, yönaika, hetken syvä rauha valoi jotakin juhlallista ja sanoin selittämätöntä tähän kunnioitusta herättävään, nukkuvaan mieheen ja ympäröi jonkunlaisella majesteetillisella, leppeällä sädekehällä nämä valkeat hivukset, nämä sulkeuneet silmät, nämä kasvot, joissa kaikki oli toivoa ja joissa kaikki oli luottamusta, tämän vanhuksen pään ja tämän lapsen unen.
Siinä oli jotakin melkein jumalallista tässä tietämättään ylevästi vaikuttavassa miehessä.
Mutta Jean Valjean seisoi pimeässä, kynttilänpidin kädessään, liikkumattomana; tämä valonhohtoinen vanhus oli saattanut hänet kauhuihinsa. Ei koskaan ollut hän moista nähnyt. Tämä luottavaisuus hirvitti häntä. Siveellisessä maailmassa ei ole suurempaa näkyä kuin tämä: pahanteon partaalle saapunut kuohuva, rauhaton omatunto, katselemassa vanhurskaan unta.
Tässä yksinäisessä, turvattomassa makuupaikassa, naapurina sellainen ihminen kuin hän, oli jotakin ylevää, jaloa, jonka hän tunsi sekavasti, mutta vastustamattomasti.
Ei kukaan olisi voinut sanoa, mitä hänen mielessään liikkui, ei edes hän itse. Voidakseen saada siitä osittaisen käsityksen, täytyy kuvitella mitä villeintä kaikkein vienoimman, leppeimmän yhteydessä. Hänen kasvoillaankaan ei olisi voinut mitään varmasti havaita. Niillä oli jonkunlainen vauhko ihmettelyn ilme. Hän katseli näkyä edessään. Siinä kaikki. Mutta mitä hän ajatteli? Sitä olisi ollut mahdoton arvata. Silminnähtävää vaan oli, että hän oli liikutettu ja poissa suunniltaan. Mutta mitä laatua oli tämä liikutus?
Hänen silmänsä ei poistunut vanhuksesta. Ainoa, mikä kävi selvästi ilmi hänen asennostaan ja kasvojensa juonteista, oli kummallinen epäröiminen. Hän näytti häilyvän kahden syvyyden välillä: kadotuksen ja pelastuksen. Hän näytti voivan murskata tuon pään tai suudella tuota kättä.
Muutaman hetken kuluttua kohousi hänen oikea kätensä hitaasti otsaa kohti, ja hän otti lakin pois päästään, sitten laskeutui käsi yhtä hitaasti alas jälleen, ja Jean Valjean vaipui taas tarkastavaan mietiskelyynsä, lakki vasemmassa kädessä, oikeassa rauta-ase, tukka pystyssä hänen villissä päässään.
Piispa nukkui yhä syvässä rauhassa tämän hirvittävän katseen mittelemänä.
Kuunpaiste loihti heikosti näkyviin takanotsalle asetetun ristiinnaulitun kuvan, joka näytti ojentavan kätensä heitä molempia kohti, siunatakseen toista ja julistaakseen anteeksiantamusta toiselle.
Yht'äkkiä painoi Jean Valjean lakin jälleen päähänsä, astui sitten nopeasti vuoteen viertä, piispaan katsahtamatta, suoraan kaapin luo, joka häämötti nurkassaan. Hän kohotti kynttilänpidintä ikäänkuin murtaakseen lukon. Avain oli suulla. Hän käytti sitä. Kaikkein ensiksi sattui hänen käsiinsä kori, missä hopeakaluja säilytettiin. Hän sieppasi korin, harppasi pitkin askelin huoneen poikki varomatta, melusta välittämättä, pääsi ovelle, tuli rukoushuoneeseen, avasi akkunan, pisti hopeakalut pussiinsa ja heitti korin menemään, juoksi poikki puutarhan, hyppäsi muurin yli kuin tiikeri ja pakeni.
12.
Piispa toimii.
Seuraavana aamuna auringon noustessa käyskeli hänen ylhäisyytensä Bienvenu puutarhassaan. Rouva Magloire juoksee hänen luokseen kauhun valtaamana.
"Teidän Ylhäisyytenne, Teidän Ylhäisyytenne", huusi hän, "tietääköTeidän Ylhäisyytenne, missä hopeakalukori on?"
"Tiedän", sanoi piispa.
"Jeesus Jumala olkoon kiitetty!" huokasi hän. "Luulin jo sen hukkaan joutuneen".
Piispa oli juuri löytänyt korin eräästä kasvilavasta. Hän tarjosi sitä rouva Magloirelle.
"Tässä se on".
"Todellakin?" sanoi hän. "Ja aivan tyhjä? Missä ovat hopeakalut?"
"Ahaa!" jatkoi piispa. "Hopeakaluistako Te huolehdittekin? Minä en tiedä, missä ne ovat".
"Suuri hyvä Jumala! ne on varastettu! Se eilinen mies on ne varastanut!"
Kaikella reippaan vanhuksen ketteryydellä juoksi rouva Magloire tuossa tuokiossa rukoushuoneeseen, vilkaisi vuodekammioon ja palasi piispan luo taas. Piispa tarkasteli juuri kumartuneena ja hymysuin muuatta retikan tainta, jonka kori oli kasvilavaan pudotessaan taittanut. Hän oikaisihe, kuullessaan rouva Magloiren huudon.
"Teidän Ylhäisyytenne! Mies on paennut! Hopeakalut ovat varastetut!"
Samassa huomasi hän puutarhan kulmauksessa jälkiä miehen matkasta.Muurin harjalta oli ruohoa ja multaa irtaantunut.
"Katsokaahan, tästä on hän kulkenut! Hän on hypännyt Cochefilet-kadulle! Voi, kauheutta! Hän on varastanut meidän hopeakalumme!"
Piispa oli hetkisen vaiti, mutta kohotti sitten vakavan katseensa ja sanoi rouva Magloirelle lempeästi:
"Entä sitten? Olivatko nämä hopeakalut todellakin meidän?"
Rouva Magloire ei saanut sanaa suustansa. Oli taas hetkinen hiljaisuutta, kunnes piispa jatkoi:
"Rouva Magloire, minä pidin pitkiä aikoja vääryydellä näitä hopeakaluja huostassani. Ne kuuluivat köyhille. Mikä oli tämä mies? Silminnähtävästi köyhä".
"Herra Jeesus!" puhkesi rouva Magloire puhumaan. "Nehän eivät olleet ei minua eikä neitiä varten. Me emme niistä niin välittäneet. Mutta ne olivat Teidän Ylhäisyyttänne varten. Mistä aikoo Teidän Ylhäisyytenne nyt syödä?"
Piispa katsahti häneen hämmästyneenä.
"Mitenkä! Eikö ole tinakaluja?"
Rouva Magloire kohautti olkapäitään.
"Tinassa on semmoinen haju".
"No, rautaiset pöytäkalut sitten".
Rouva Magloire nyrpisti nenäänsä merkitsevästi.
"Raudassa on semmoinen maku".
"Siis puusta sitten!" sanoi piispa.
Muutamia hetkiä myöhemmin söi hän aamiaista, saman pöydän ääressä, missä Jean Valjeankin oli eilen illalla istunut. Aterioidessaan huomautti hänen ylhäisyytensä Bienvenu leikillisesti sisarelleen, joka ei puhunut mitään, ja rouva Magloirelle, joka murisi itsekseen, ett'ei tarvita lainkaan edes puista lusikkaa eikä haarukkaa kastaakseen leivänpalaansa maitokuppiin.
"Pälkähtää sitä päähänkin!" mutisi rouva Magloire hiljaa, edestakaisin liikkuessaan, "päästää sisään mokoma mies! Ja antaa sille yösijakin vielä! Mikä onni sentään, ett'ei se tehnyt pahempia! Ah! hyvä jumala! Ihan hirvittää kun sitä ajatteleekin!"
Kun veli ja sisar olivat juuri pöydästä nousemaisillaan, koputettiin ovelle.
"Astukaa sisään!" sanoi piispa.
Ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui outo, kolajava ryhmä. Kolme miestä piteli neljättä kauluksesta. Nuo kolme miestä olivat santarmeja; neljäs oli Jean Valjean. Muuan santarmi-upseeri, joka näytti johtavan ryhmää, astui ovelta huoneeseen ja lähestyi piispaa sotilaallisesti tervehtien.
"Teidän Ylhäisyytenne…" sanoi hän.
Kuullessaan nämä sanat, kohotti Jean Valjean, joka näytti synkältä ja peräti masentuneelta, hämmästyneen päänsä.
"Teidän ylhäisyytenne!" mutisi hän. "Se ei siis ollutkaan mikään rovasti…"
"Vaiti siinä!" katkaisi muuan santarmi. "Se on hänen ylhäisyytensä piispa".
Sillä välin oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu tullut ovelle niin nopeasti kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli.
"Kas! Tekö siinä?" huudahti hän katsellessaan Jean Valjeania. "Onpa hauskaa nähdä teitä. Mutta mitä tämä on: minähän annoin Teille myös kynttiläjalat, jotka ovat hopeata kuten toisetkin esineet ja joista Te saisitte varmaankin kaksisataa frangia! Miksi ette vienyt niitäkin mukananne pöytäkalujen matkassa?"
Jean Valjeanin silmät levisivät suuriksi, ja hän tuijotti kunnianarvoiseen piispaan ilmeellä, jota ei ihmiskieli osaa kuvata.
"Teidän Ylhäisyytenne", sanoi santarmi-upseeri, "tämä mies puhui siis sittenkin totta? Me hänet hoksasimme. Hän kulki niinkuin se, jolla on erikoinen kiire. Me otimme hänet kiinni nähdäksemme. Löysimme häneltä nämä hopeakalut".
"Ja hän sanoi Teille", keskeytti piispa hymyillen, "että ne oli antanut hänelle muuan vanha pappi, jonka luona hän oli ollut yötä? Ymmärrän asian. Ja siksi olette Te tuoneet hänet tänne? Siinä on tapahtunut erehdys".
"Jos asia niin on", jatkoi upseeri, "niin voimme kai laskea hänet menemään?"
"Tietysti", vastasi piispa.
Santarmit päästivät Jean Valjeanin, joka horjahti taaksepäin.
"Onko totta, että minut lasketaan vapaaksi?" sanoi hän melkein tajuamattomalla äänellä ja ikäänkuin unissaan puhuen.
"Lasketaan, lasketaan, etkö sitä kuule?" sanoi muuan santarmi.
"Ystäväni", jatkoi piispa, "ennenkuin poistutte, ottakaa kynttiläjalkanne. Kas tuossa".
Hän meni takan luo, otti kaksi hopeista kynttilänjalkaa ja antoi ne Jean Valjeanille. Molemmat naiset katselivat tapausta sanaakaan sanomatta, liikettäkään tekemättä, luomatta pienintäkään katsetta, jota olisi voinut käsittää moitteeksi piispalle.
Jean Valjeanin kaikki jäsenet vapisivat. Hän otti kynttilänjalat koneellisesti, ikäänkuin sekapäissään.
"Nyt", sanoi piispa, "menkää rauhassa. —- Mutta kuulkaahan: kun ensi kerran tulette, ei Teidän tarvitse kulkea puutarhan kautta. Te voitte milloin tahansa tulla sisään tai astua ulos kadunpuoleisesta ovesta. Se on vain säpissä niin päivällä kuin yölläkin".
Sitten kääntyi hän santarmien puoleen:
"Herraseni, Te voitte poistua".
Santarmit lähtivät.
Jean Valjean näytti olevan pyörtymäisillään.
Piispa meni hänen luokseen ja sanoi matalalla äänellä:
"Älkää unhottako, älkää milloinkaan unhottako, että Te olette luvannut minulle käyttää tätä hopeaa tullaksenne kunnialliseksi mieheksi".
Jean Valjean, joka ei muistanut mitään luvanneensa, pysyi yhä kuin ukkosen lyömänä. Piispa oli puhuessaan korostanut näitä sanoja. Hän jatkoi juhlallisesti:
"Jean Valjean, veljeni, Te ette kuulu enää pahan valtakuntaan, vaan hyvän. Minä ostan Teidän sielunne: minä vapautan sen pimeiden ajatusten ja kadotuksen hengen kahleista ja annan sen Jumalalle".
13.
Pikku-Gervais.
Jean Valjean poistui kaupungista kuin paeten. Hän kulki kiireesti kedoilla, poiketen väliin toiselle eteen osuvalle tielle tai polulle, väliin toiselle, huomaamatta, että hän vähän ajan perästä palasi entisille jäljilleen. Hän harhaili tällä lailla koko aamupäivän; hän ei ollut vielä mitään syönyt, mutta ei hänellä nälkäkään ollut. Hän oli joutunut uusien tunteiden valtaan. Hän tunsi sisässään vihan raivoavan, mutta ei tiennyt, ketä vastaan. Hän ei olisi osannut sanoa, oliko hän liikutettu tai nöyryytetty. Väliin tulvahti hänen sydämeensä outo hellyys, jota hän koetti estää esiin kohoamasta ja jota vastaan hän asetti kilveksi viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kovettuneen mielensä. Tämä tila oli menehdyttää hänet. Hän huomasi levottomuudekseen häiriintyvän sisimmässään sen kamalan tasapainon, jonka hänen suhdattomat kärsimyksensä olivat synnyttäneet. Hän kysyi itseltään, mitä tulisi sen sijaan. Hetkittäin olisi hän mieluummin halunnut olla vankilassa tai santarmein kynsissä, kunhan asiat eivät olisi käyneet tätä latua; se ei olisi saattanut häntä näin rauhattomaksi. Vaikka vuodenaika olikin jo jokseenkin myöhäinen, upeili vielä siellä ja täällä pensasaidoissa muutamia syyskukkia, joiden tuoksu hänen siitä ohikulkiessaan johti hänen mieleensä lapsuuden muistoja. Nämä muistot tuntuivat nyt melkein sietämättömiltä, niin pitkä aika oli jo siitä kulunut, kun ne olivat hänen sydäntään lämmittäneet.
Ajatuksia toinen toistaan oudompia risteili näin hänen aivoissaan koko päivän.
Kun aurinko alkoi kallistua laskuaan kohti ja luoda varjoja pienimmistäkin kivenmukuroista, istui Jean Valjean pensaan takana suurella kuolon-autiolla nummella. Alpit vain taivaanrannalla häämöttivät. Ei edes minkään kaukaisen kylän kirkontornia näkynyt. Jean Valjean oli ehkä kolmen lieun päässä Dignestä. Nummen poikki vievä polku kulki vallan pensaan läheltä.
Kesken näitä mietteitään, mitkä olisivat tuntuvassa määrässä lisänneet hänen ryysyjensä pelottavaa näkyä sen silmissä, joka olisi hänet kohdannut, kuuli hän iloista ääntä.
Hän käänsi päätään ja näki polkua pitkin lähenevän pienen noin kymmen-vuotiaan savoijalais-pojan, joka lauleli reippaasti, soittolaatikko sivulla riippumassa ja valkohiirilaatikko selässä. Se oli noita herttaisia hauskoja vekaroita, jotka kulkevat paikasta paikkaan, niin että polvi rikkinäisistä housuista vilkkaa.
Lakkaamatta rallatellen pysähtyi poika tuon tuostakin leikkimään tipapeliä muutamilla lanteilla, joita hän kilisteli kädessään: koko hänen omaisuutensa varmaankin. Näiden lanttien joukossa oli kuitenkin yksi kahden frangin raha.
Poikanen pysähtyi Jean Valjeania huomaamatta pensaan ääreen ja hypähytteli lanttikourallistaan; tähän asti oli hän sangen taitavasti saanut ne pysähtymään kaikki kädenselälle.
Mutta tällä kertaa putosi kahden frangin raha ja vieri pensaan juurelle aivan Jean Valjeanin lähettyville. Jean Valjean pisti jalkansa sen päälle.
Poika oli seurannut rahaa katseellaan ja hän oli nähnyt kaikki.
Hän ei lainkaan hämmästynyt, vaan astui aivan suoraan miestä kohti.
Paikka oli autio ja yksinäinen. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei näkynyt ainuttakaan elävää olentoa koko nummella eikä polulla. Kuului vaan muuttolintu-parven etäistä heikkoa kirkunaa, kun se kiiti taivaanlaella suunnattomissa korkeuksissa. Lapsi käänsi selkänsä päin aurinkoa, joka heitti hänen hiuksilleen kultaloisteen ja joka punasi verenhohtoisiksi Jean Valjeanin villit kasvot.
"Herra", sanoi pieni savoijalainen tuolla lapsellisella luottavaisuudella, joka on yhdistys tietämättömyyttä ja viattomuutta, — "rahani!"
"Mikä on nimesi?" kysyi Jean Valjean.
"Pikku-Gervais, herra".
"Pötki tiehesi!" sanoi Jean Valjean.
"Herra", penäsi lapsi, "antakaa pois rahani".
Jean Valjean painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.
Lapsi alkoi uudestaan:
"Rahani, herra!"
Jean Valjeanin katse tuijotti yhä maahan.
"Rahani!" huusi poika, "kirkas rahani! Hopealanttini!"
Jean Valjean ei näyttänyt kuulevan mitään. Poika tarttui häntä mekon kaulukseen ja ravisti. Samalla yritti hän siirtää suurta raudotettua kenkää aarteensa päältä.
"Minä tahdon rahani pois! Kahden frangin rahani!"
Lapsi pillahti itkemään. Jean Valjeanin pää kohosi. Hän istui yhä. Hänen silmänsä näyttivät sekavilta. Hän tarkasteli lasta jonkunlaisella hämmästyksellä, sitten ojensi hän kätensä keppiä tavottaakseen ja huusi hirveällä äänellä: "Kuka siinä?"
"Minä, herra", vastasi lapsi. "Pikku-Gervais! Minä! Minä! Antakaa pois minun kaksi frangiani, tehkää niin hyvin! Siirtäkää jalkaanne, herra, tehkää niin hyvin!"
Sitten suuttui pienokainen taas ja puhui melkein uhkaavasti:
"Ettekö aijo siirtää jalkaanne! Siirtäkää heti paikalla jalkanne!"
"Ahaa, sinäkö siinä vielä!" sanoi Jean Valjean, ja kohoten äkkiä seisomaan, jalka yhä rahan päällä, lisäsi hän: "Menetkö tiehesi, vai!"
Säikähtynyt lapsi katseli häntä hetken, alkoi sitten vavista kiireestä kantapäähän ja ensimäisestä pelästyksestä toinnuttuaan pakeni minkä jaloista lähti, uskaltamatta vilkaista taakseen tai päästää ainuttakaan äännähdystä.
Mutta jonkun matkan päässä pakotti hengästyminen hänet pysähtymään, jaJean Valjean kuuli unihaaveilunsa läpi hänen nyyhkytyksensä.
Hetkisen kuluttua oli lapsi kadonnut.
Aurinko oli mennyt mailleen.
Pimeys laskihe Jean Valjeanin ympärille. Hän ei ollut koko päivänä syönyt; hän oli varmaankin kuumeessa.
Hän seisoi yhä, hän ei ollut muuttanut asentoaan lapsen paosta asti. Hengitys paisutti hänen rintaansa pitkien, epäsäännöllisten väliaikojen perästä. Hänen kymmenen, kahdentoista askeleen päähän kiintynyt katseensa näytti erinomaisen tarkkaavasti tutkivan nurmelle pudonneen vanhan saviastian-palasen muotoa. Äkkiä hän väsähti; häntä puistatti illan kylmyys.
Hän painoi lakkia syvemmäksi otsalleen, yritti koneellisesti vetää mekkoa paremmin päälleen ja napittaa sitä, astui askeleen ja kumartui ottamaan keppiänsä.
Samassa äkkäsi hän kahden frangin rahan, jonka hänen jalkansa oli painanut puoliksi maan sisään ja joka kiilsi kivien välistä.
Hän sai kuin sähkö-iskun. — Mitä tämä on? mutisi hän hampaittensa välistä. Hän peräytyi kolme askelta, pysähtyi sitten, voimatta irrottaa katsettaan tuosta paikasta, jota hän oli äsken jalallaan tallannut, aivan kuin olisi tuo pimeässä kiiluva esine ollut häneen tuijottava pyöreä silmä.
Hetkisen kuluttua heittäytyi hän kuin kouristuskohtauksessa hopearahan kimppuun, sieppasi sen ja suoraksi ojentautuen alkoi katsella nummea pitkin kaikille ilmansuunnille väristen niinkuin pelästynyt petoeläin, joka etsii turvapaikkaa.
Hän ei nähnyt mitään. Yö yhä pimeni, nummella oli kylmää ja kolkkoa, paksuja sinipunervia huuruja nousi iltaruskon valopiiriin.
Hän huokasi: Ah! ja alkoi kulkea kiivaasti siihen suuntaan, minne oli nähnyt lapsen häipyvän. Kolmenkymmenen askeleen päässä hän pysähtyi, tähysteli taas joka haaralle eikä nähnyt ketään.
Silloin huusi hän minkä jaksoi: "Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!"
Hän taukosi ja odotti.
Ei mitään vastausta.
Keto oli autio ja synkkä. Häntä piiritti avaruus. Hänen ympärillään oli vain pimeys, johon hänen katseensa häipyi, ja hiljaisuus, johon hänen äänensä kuoli.
Jäätävä viima puhalsi ja loi häntä ympäröiviin esineisiin jonkunlaista polttavaa elämää. Vaivaiset pensaat heiluttelivat pieniä laihoja käsivarsiaan uskomattomalla raivolla. Näytti kuin olisivat ne jotakin uhanneet ja vainonneet.
Hän aikoi kävellä, muutti sitten juoksuksi ja pysähtyi aika ajoin huutamaan ja huhuilemaan tässä yksinäisyyden paikassa, äänellä sellaisella, joka yhdisti itseensä kaikki kauhut ja kaiken epätoivon: "Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!"
Vaikka lapsi olisi huudon kuullutkin, olisi se varmaankin pelännyt ja varonut näyttäytymästä. Mutta ehkä oli poika jo pitkien matkojen päässä.
Hän kohtasi ratsastavan papin. Hän meni luoksi ja kysyi:
"Herra rovasti, oletteko nähnyt erästä lasta?"
"En", sanoi pappi.
"Erästä Pikku-Gervais nimistä poikaa?"
"En ole nähnyt ketään".
Hän kaivoi pussistaan kaksi viiden frangin rahaa ja ojensi ne papille.
"Herra rovasti, ottakaahan tämä köyhillenne. — Herra rovasti, se oli semmoinen pieni, kymmenvuotias poika; sillä oli valkohiirikin, luulen, ja soittolaatikko. Hän kulki jalkapatikassa. Niitä savoijalaisia, tiedättehän".
"En ole nähnyt häntä".
"Pikku-Gervaisiako? Eikö hän ole jostain täältä lähikylistä kotoisin?Voitteko neuvoa?"
"Jos asia on niinkuin sanotte, ystäväni, niin on se ollut joku vieras. Niitä poikkeaa sellaisia pieniä poikia usein seudulle. Mutta ne menevät taas, eikä niitä kukaan tunne?"
Jean Valjean kaivoi kiihkoissaan kaksi uutta viiden frangin rahaa ja antoi ne papille.
"Köyhillenne", sanoi hän.
Sitten lisäsi hän kuin sekapäinen:
"Herra pappi, toimittakaa minut kiinni. Minä olen varas".
Pappi kannusti vimmatusti hevostaan ja pakeni kauhun valtaamana.
Jean Valjean juoksi samaan suuntaan, mitä oli ennenkin kulkenut.
Hän joutui näin pitkän matkan, tähystellen, huutaen ja huhuillen, mutta ei tavannut enää ketään. Pari kolme kertaa syöksähti hän paikalle, missä luuli jonkun makaavan tai olevan kyyrysissään; se oli vain joku pensas tai kivi. Vihdoin pysähtyi hän kolmen polun risteykseen. Kuu oli noussut. Hän tähysteli ympärilleen ja huusi viimeisen kerran: "Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!" Hänen huutonsa hukkui nevaan edes kaikua herättämättä. Hän yritti vielä: "Pikku-Gervais!" mutta heikolla, kähisevällä äänellä. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa; hänen polvijäntereensä laukesivat äkkiä hänen altaan, aivan kuin olisi näkymätön voima yhdellä heitolla sälyttänyt hänen hartioilleen hänen, pahan omantuntonsa musertavan painon; hän vajosi menehtyneenä suurelle kivelle, nyrkit hiuksissa ja kasvot polvissa, ja huusi: "Minä olen kurja ihminen".
Silloin hänen sydämensä särkyi, ja hän ratkesi itkuun. Hän ei ollut itkenyt yhdeksääntoista vuoteen.
Lähdettyään piispan luota oli Jean Valjean joutunut kaiken tähänastisen ajatuksenjuoksunsa ulkopuolelle. Hän ei voinut selvittää itselleen, mitä hänen sisimmässään liikkui. Hän koki terästyä vanhuksen enkeli-hyvän teon ja lempeiden sanojen vaikutusta vastaan. "Te olette luvannut minulle tulla kunnialliseksi. Minä ostan Teidän sielunne. Minä vapautan sen pahuuden hengen kahleista ja annan sen hyvälle Jumalalle". Nämä sanat palasivat herkeämättä hänen mieleensä. Tätä taivaallista hyvyyttä vastaan kannusti hän ylpeytensä, joka on ikäänkuin kaiken pahan lujin linnoitus meissä. Hän tunsi hämärästi, että tämän papin anteeksi-antamus oli vaarallisin rynnäkkö ja tuhoisin hyökkäys, mikä häntä oli milloinkaan järisyttänyt; hän tunsi, että hänen sydämensä kovettuminen tulisi lopulliseksi, jos hän ei antaisi tämän lempeyden itseensä vaikuttaa; hän tunsi, että jos hän antaisi perään, täytyisi hänen luopua tuosta synkästä vihasta, jolla toisten ihmisten teot olivat niin monien vuosien kuluessa hänen sydäntään täyttäneet ja joka oli hänelle mieleinen; hän tunsi, että nyt piti voittaa tai tulla voitetuksi, ja että taistelu, ankara, ratkaiseva taistelu oli syttynyt hänen oman pahuutensa ja tuon miehen hyvyyden välillä.
Kaikkia näitä valonhäiveitä miettiessään kulki hän eteenpäin kuin päihtynyt. Älysikö hän näin kävellessään, silmät oudon palavina päässä, älysikö hän tarkasti, mitä seurauksia hänelle saattoi olla Dignen tapahtumista? Kuuliko hän kaikki nuo salaperäiset äänet, jotka varottavat tai kiusaavat sieluamme muutamina elämämme hetkinä? Kuiskasiko hänelle joku korvaan, että hän oli elänyt nyt kohtalonsa juhlallisimman hetken, ett'ei hänelle enää mitään keskiastetta löytynyt, että joll'ei hänestä vastaisuudessa tule parhain ihminen, tulee hänestä pahin, että hänen nyt täytyi kohota korkeammalle kuin piispa, tai sitten vajota alemmaksi kuin kaleeri-orja, että, jos hän tahtoi tulla hyväksi, hänen täytyi tulla enkeliksi, tai jos hän tahtoi jäädä pahaksi, täytyi hänen tulla häijyimmäksi hirviöksi.
Meidän täytyy tässä vieläkin toistaa entiset kysymyksemme: tajusiko hän edes hämärästi kaikkea tätä? Olemme jo huomauttaneet, mitenkä onnettomuus ja kärsimys ehdottomasti kehittää ihmismieltä; mutta epäiltävää on, kykenikö Jean Valjean selvästi käsittämään kaikkea, mistä tässä on ollut puhe. Jos nämä ajatukset hänen mieleensä juohtuivatkin, niin aavisti hän niitä pikemmin kuin näki, eikä niistä muuta hyvää ollut, kuin että ne syöksivät hänet melkein tuskalliseen sekaannustilaan. Lähtiessään tuosta pimeyden ja kurjuuden paikasta, vankilasta, oli piispan käytös huikaissut hänen sieluansa, aivan niinkuin kirkas valo huikaisee pimeästä tulijan silmiä. Tuleva elämä, mahdollinen elämä, joka nyt avautui hänen eteensä puhtaana ja säteilevänä, täytti hänet vavistuksella ja pelolla. Hän ei todella enää tiennyt mihin hän oli joutunut. Aivan niinkuin tarhapöllö, joka äkkiä joutuisi näkemään auringon nousun, oli rangaistusvanginkin huikaissut ja melkein soentanut hyve.
Eräs seikka vaan oli varma, seikka, jota hän ei itsekään epäillyt: hän ei ollut enää sama ihminen, kaikki oli hänessä muuttunut, hän ei voinut mitenkään tehdä tapahtumattomaksi sitä, että piispa oli hänelle puhunut ja että piispa oli häneen vaikuttanut.
Tässä mielentilassaan oli hän kohdannut Pikku-Gervaisin ja varastanut hänen kaksi-frangisensa. Minkätähden? Hän ei olisi varmaankaan voinut sitä selittää. Oliko se ehkä pahojen ajatusten viimeinen isku, viimeinen ponnistus, ajatusten, jotka hän oli vankilasta perinyt, jäännös vanhoja vaikutuksia, tulos siitä, mitä liikeopissa kutsutaankerääntyneeksi voimaksi? Sitä se ehkä oli, tai ehk'ei se sentään ollut sitäkään. Sanokaamme yksinkertaisesti, ett'eihänollut varastanut, ett'ei ihminen ollut varastanut, vaan eläin, peto, joka tottumuksesta ja vaiston viemänä vähääkään ajattelematta painoi jalkansa rahan päälle, sillä välin kun järki taisteli niin monia uusia, aavistamattomia hyökkäyksiä vastaan. Kun järki heräsi ja näki tämän eläimen teon, peräytyi Jean Valjean tuskissaan ja päästi kauhistuksen huudon.
Kummallinen ilmiö todellakin ja mahdollinen vain hänen silloisessa tilassaan: varastaessaan lapselta tuon rahan teki hän teon, jota hän ei enää saattanut tehdä.
Miten olikaan, tällä viimeisellä pahalla työllä oli häneen nähden ratkaiseva merkitys: se puhkaisi yhdellä iskulla sen sumun, joka hänen järkeänsä peitti, ja hajotti sen, erotti toiselle puolelle synkät varjot ja toiselle kirkkaan valon ja vaikutti hänen sieluunsa siinä tilassa, missä se paraillaan oli, samoin kuin muutamat kemialliset aineet vaikuttavat sameaan seokseen, vajottaen toisen yhdysosan sakaksi pohjalle ja selkeyttäen toisen.
Ensi alussa, ennättämättä edes miettiä ja tutkia sisintään, hädän valtaamana, niinkuin se, joka kokee jostain vaarasta pelastua, yritti hän löytää lasta antaakseen hänelle rahan takaisin; kun hän huomasi sen hyödyttömäksi ja mahdottomaksi, pysähtyi hän epätoivon raatelemana. Siinä hetkessä, jolloin hän huudahti: Minä olen kurja ihminen! näki hän itsensä sellaisena kuin oli; ja hän oli jo siihen määrään erkaantuneena omasta itsestään, että hän näytti mielestään olevansa vain joku haamu, ja tuossa hänen edessään seisoi tuo inhottava kaleerivanki Jean Valjean luineen ja lihoineen, keppi kädessä, mekko päällä, selässä matkalaukku täynnä varastettua tavaraa, kasvot päättävän synkät, mieli täynnä kankeita suunnitelmia.
Kärsimysten ylenmääräisyys oli pannut hänet hourailemaan, kuten olemme huomauttaneet. Tämä oli siis jonkunlainen houre-näky. Hän näki todellakin edessään tämän Jean Valjeanin, nämä synkeät, kamalat kasvot. Hän oli vähällä kysyä itseltään, kuka tuo mies oikeastaan oli, ja kauhu valtasi hänet.
Hän eli hetkeä kiihkoisaa ja kuitenkin kamalan tyyntä, jolloin haavehourailu on niin syvää, että se muuttaa todellisuudenkin. Ihminen ei silloin enää näe esineitä, jotka ovat hänen edessään, mutta näkee ikäänkuin ulkopuolella itseään kuvat, jotka väikkyvät hänen mielessään.
Hän siis tarkasteli itseään, niin sanoaksemme, silmästä silmään, ja samalla keksi hän hourailunsa salaperäisissä syvyyksissä valonvälkkeen, jota hän piti ensin tulisoihtuna. Katseltuaan tarkkaavammin tätä valoa, joka hänen sieluunsa paistoi, huomasi hän sen saavan ihmisen muodon; hän havaitsi, että tämä tulisoihtu oli piispa.
Hän katseli omassatunnossaan nyt vuorotellen näitä kahta edessään seisovaa miestä: piispaa ja Jean Valjeania. Mutta edellisen rinnalla näytti jälkimäinen kovin surkealta. Sillä kummallisella tavalla, mikä on ominaista tämänlaiselle kuohuntatilalle, suureni ja kirkastui piispa hänen silmissään sitä mukaa, mitä pitemmälle hän tarkastelussaan ehti, kun taas Jean Valjean pienentyi ja kalpeni. Lopulta oli hän enää varjo vain. Äkkiä katosi hän kokonaan. Piispa jäi yksin jälelle.
Hän täytti ylevällä paisteella tämän kurjan koko sielun.
Jean Valjean itki kauvan. Hän itki kuumin kyynelin nyyhkytyksin, hervottomammin kuin nainen, kauhistuneempana kuin lapsi.
Hänen itkiessään levisi valo yhä enemmän ja enemmän hänen sielussaan, erinomainen valo, samalla kertaa ihastuttava ja pelästyttävä valo. Hänen kulunut elämänsä, hänen ensimäinen rikoksensa, hänen pitkä kärsimyksensä, hänen ulkonainen villiintymisensä, hänen sisäinen kovettumisensa, hänen vapaaksi pääsemisensä ja niin monen kostosuunnitelman riemut, tapaukset piispan luona, viimeinen pahatyö, minkä hän oli tehnyt varastaessaan kaksi frangia lapselta, rikos sitäkin kurjempi ja hirvittävämpi kun se tuli heti piispan anteeksi-antamuksen jälkeen, kaikki tämä palasi hänen mieleensä ja ilmestyi hänen tajuunsa selvästi, mutta valossa, jota hän ei ollut nähnyt ennen. Hän katseli elämäänsä, ja se näytti hänestä kamalalta; sieluansa, ja se näytti hänestä inhottavalta. Mutta ihana valo loisti yli tämän elämän ja yli tämän sielun. Hänestä tuntui kuin näkisi hän saatanan paratiisin kirkkaudessa.
Kuinka kauvan itki hän näin? Mitä teki hän sitten? Minne hän meni? Siitä ei ole koskaan päästy selville. Todistetuksi on kuitenkin tullut, että muuan kuormankuljettaja, joka näihin aikoihin kulki Grenoblen väliä ja joka tänä samaisena yönä saapui Digneen noin kolmen seuduilla, näki piispan talon ohi ajaessaan pimennossa miehen polvillaan kadulla, rukoilevan asennossa, hänen ylhäisyytensä Bienvenun oven edustalla.
1.
Vuosi 1817.
Vuosi 1817 oli vuosi, jota Ludvig XVIII kuninkaallisella mahtipontisuudella, josta ei pöyhkeily ollut kaukana, saattoi sanoa hallituksensa toiseksikolmatta. Sinä vuonna oli herra Bruguière de Sorsum kuuluisuutensa kukkuloilla. Kaikki parturien työhuoneet oli puuteriperuukin ja kuninkaallisen linnun palaamista odotellessa maalattu taivaansinisiksi ja koristettu valtakunnan liljoilla. Se oli sitä ihanaa aikaa, jolloin kreivi Lynch joka sunnuntai istui kirkonisäntänä Saint-Germain-des-Présin kirkon virkamiesten penkissä, Ranskan päärin puvussa, punaisine nauhoineen ja pitkine nokkineen, kasvoilla sellainen ylevä ilme kuin miehen, joka on suorittanut loistotyön. Herra Lynchin suorittama loistotyö oli tämä: hän oli Bordeauxin pormestarina ollessaan luovuttanut 12 päivänä maaliskuuta 1814 kaupungin hiukan liian aikaisin Angoulêmen herttualle. Siitä hänen päärinarvonsa. Vuonna 1817 upotti muoti neljän viiden vanhat pojanvekaratkin suunnattomien nahkalakkien alle, jotka olivat korvallisilta sahvianilla koristetut ja jotka näyttivät jokseenkin samanlaisilta kuin eskimojen päähineet. Ranskan sotaväki oli puettu vaaleisiin, itävaltalaiseen tapaan; rykmenttejä kutsuttiin legioneiksi; numeroiden asemesta oli niillä maakuntain nimitykset. Napoleon oli Pyhän Helenan saarella, ja kun Englanti ei antanut hänelle viheriätä kangasta, teetti hän uusia vaatteita vanhoja kääntämällä. Vuonna 1817 lauloi Pellegrini, neiti Bigottini tanssi, Potier hallitsi, Odrya ei silloin vielä ollut olemassa. Rouva Saqui seurasi Foriosoa. Silloin oli vielä preussiläisiäkin Ranskassa. Herra Delalot oli mahtava henkilö. Laillisuutta oli juuri vahvistettu katkaisemalla ensin käsi, sitten pää Pleignieriltä, Carbonneaulta ja Tolleronilta. Ruhtinas de Talleyrand, ylimäinen kamariherra, ja apotti Ludvig, raha-asiain nimitetty ministeri, katselivat toisiaan, hymyillen kahden tietäjän hymyä; molemmat olivat olleet 14 päivänä heinäkuuta 1790 viettämässä Bastiljin vallottamisen muistomessua Mars-kentällä; Talleyrand oli sen piispana määrännyt, Ludvig oli sen apulaispappina toimittanut. Vuonna 1817 vielä näkyi tämän saman Mars-kentän käytävillä suuria tukkeja, jotka olivat siinä ruohostolla sateessa mätänemässä, sinivärein siveltyjä, ja nytkin vielä erotti jälkiä muinoin kullatuista kotkan- ja mehiläisenkuvista. Ne olivat patsaita, jotka kaksi vuotta aikaisemmin olivat kannattaneet keisarin kunniakatosta Mai-kentällä. Siellä ja täällä pilkotti tukin musta kylki: siinä oli ollut Gros-Cailloun lähelle asettautuneiden itävaltalaisten leiri. Pari kolme näistä patsaista oli muuttunut tuhkaksi heidän leirinuotioissansa ja lämmittänyt keisarillisten kouria. Mai-kentässä oli huomattavaa, että sen tapahtumat tapahtuivat kesäkuussa ja Mars-kentällä. Vuonna 1817 oli kaksi seikkaa kansanomaista: Voltaire-Touquet nojatuoli ja patenttinuuskarasia. Tuorein pariisilainen kuohutapaus oli Dautunin rikos, hänen, joka oli vielä heittänyt veljensä pään Kukkatorin vesialtaaseen. Tutkimuksia alotettiin meriministeriössä tuossa surullisenkuuluisanMedusa-fregatinjutussa, joka lopulta peitti häpeällä Chaumareixin ja kunnialla Géricaultin. Eversti Selves meni Egyptiin, missä hänestä tuli Soliman-pasha. Thermes-palatsia La Harpen kadulla käytti nyt muuan tynnyrintekijä myymälänään. Vielä näkyi Cluny-palatsin kahdeksankulmaisen tornin tasanteella se pieni lautakoju, joka oli muinoin ollut Messierin, Ludvig XVI:n aikuisen laivaston tähtitieteilijän havaintojenteko-paikkana. Durasin herttuatar luki kolmelle, neljälle ystävälleen vielä ilmestymätöntäOurikaakammiossaan, joka oli sisustettu ristijalkaisilla taivaansiniseen satiniin verhotuilla huonekaluilla. Louvressa hangattiin N-kirjaimia pois kaikista esineistä. Austerlitzin silta sai muuttaa nimeä ja ristittiin Kuninkaan Puutarhan sillaksi, kaksinkertainen arvoitus, joka peitti taakseen samalla kertaa Austerlitzin sillan ja kasvitieteellisen puutarhan. Ludvig XVIII:llä, joka merkitessään kynnellään oivia kohtia Horatiuksesta erittäin pelkäsi sankareita, jotka kohoavat keisareiksi, ja puukengäntekijöitä, joista tulee perintöruhtinaita, oli kaksi huolta: Napoleon ja Mathurin Bruneau. Ranskan Akatemia julisti kilpakirjotuksen:opintojen tuottamasta onnesta. Herra Bellart oli yleisesti tunnettu kaunopuhuja. Hänen varjossaan nähtiin kehkeävän vastaisen yliprokuraattorin de Broën, joka myöhemmin joutui Paul-Louis Courierin pistopuheiden ruoskittavaksi. Siihen aikaan esiintyi muuan väärä Chateaubriand, jonka nimi oli Marchangy, kunnes ilmestyi väärä Marchangy, jonka nimi oli Arlincourt.Claire d'AlbejaMalek-Adelolivat mestariteoksia; rouva Cottin julistettiin aikakauden ensimäiseksi kirjailijaksi. Ranskan Akatemia pyyhki luetteloistaan jäsenensä Napoleon Bonaparten nimen. Kuninkaallisesta määräyksestä rakennettiin Angoulêmeen merisotakoulu, sillä koska Angoulêmen herttua oli suuri amiraali, oli ilmeistä että Angoulêmen kaupunginkin tuli oikeudella saada kaikki merisataman ominaisuudet; muutenhan olisi loukattu yksivaltiaallista periaatetta. Ministerineuvostossa herätti kiivasta mielipiteenvaihtoa kysymys, oliko kauvemmin siedettävä niitä nuorallatanssijoita esittäviä reunakuvia, jotka koristivat Franconin ilmotuksia ja jotka keräsivät roskaväkeä kaduille joukkoihin. Herra Paër,Agnesentekijä, hauska mies, jolla oli kulmikkaat kasvot ja syylä poskessa, johti pieniä, tuttavallisia konsertteja markiisitar de Sassenayen luona Ville-l'Evêque-kadun varrella. Kaikki nuoret tytöt lauloivatPyhän Avellen Erakkoa, sanat Edmond Géraudin.Keltainen KääpiömuuttuiPeiliksi. Lemblinin kahvila piti keisarin puolta vastoin Valoisin kahvilaa, joka oli Bourbonien miehiä. Berryn herttua, jota silloin Louvel syrjästä silmäili, oli juuri naitettu muutamalle sisilialaiselle prinsessalle. Yksi vuosi oli kulunut rouva de Staëlin kuolemasta. Henkivartijasotilaat vihelsivät neiti Marsille. Suuret sanomalehdet olivat sangen pieniä. Koko oli supistettu, mutta vapaus oli laaja.Perustuslaillinenoli perustuslaillinen.Minervakutsui ChateaubriandiaChateaubriantiksi. Tämätsai porvarit nauramaan aika lailla suuren kirjailijan kustannuksella. Ostetuissa sanomalehdissä parjasivat ostetut sanomalehtimiehet vuoden 1815 maanpakoontuomittuja; Davidilla ei ollut enää kykyä, Arnaultilla ei ollut enää henkevyyttä. Carnotilla ei ollut enää rehellisyyttä; Soult ei ollut voittanut ainuttakaan tappelua; on totta, ett'ei Napoleonillakaan enään ollut neroa. Kaikkihan tietävät, että maanpakolaiselle postissa lähetetyt kirjeet hyvin harvoin omistajalleen saapuvat, koska poliisit katsovat pyhäksi velvollisuudekseen siepata ne. Seikka ei ole suinkaan uusi eikä outo; maanpakoontuomittu Descartes jo sitä valitti. Kun David oli eräässä belgialaisessa sanomalehdessä hiukan harmitellut sitä asiaintilaa, ett'eivät hänelle kirjotetut kirjeet saavu perille, tuntui se hassunkuriselta kuningasmielisistä sanomalehdistä, jotka tästä saivat tilaisuuden aika lailla herjata maanpakolaista. Sanoa:kuninkaanmurhaajat, tai sanoa:äänestäjät, sanoa:vihollisettai sanoa:liittoutuneet, sanoa:Napoleontai sanoa:Buonaparte, se erotti kaksi ihmistä varmemmin kuin pohjaton kuilu. Kaikki ymmärtäväiset ihmiset myönsivät, että vallankumouksien aikakauden oli iki-ajoiksi lopettanut kuningas Ludvig XVIII, tuo "hallitusmuotolain kuolematon säätäjä". Jalustaan, joka Pont-Neufin käytävässä odotti Henrik IV:n kuvapatsasta, kaiverrettiin sanaRedivivus.[32] Herra Piet valmisteli Teresan kadun n:o 4:ssä laitonta kirkolliskokoustaan yksivaltaa vahvistaakseen. Oikeistopuolueen johtajat sanoivat vakavissa ajankohdissa: "Täytyy kirjottaa Bacotille". Herrat Canuel, O'Mahony ja Chappedelaine suunnittelivat, osaksi kuninkaan vanhimman veljen yllyttäminä, sitä kepposta, joka myöhemmin tultiin tuntemaan "merenrannan salaliiton" nimellä. Musta Naula punoi sekin juonia puolestaan. Delaverderie neuvotteli Trogoffin kanssa. Herra Decazes, johonkin määrin vapaamielinen mies, oli kukkona tunkiolla. Chateaubriand seisoi joka aamu akkunansa ääressä talossa n:o 27 Pyhän Dominiquen kadulla, sukkahousuissaan ja tohveleissaan, harmaat hiukset silkkimyssyn peitossa, silmät peiliin tähdättyinä, täydellinen hammaslääkärin kalukotelo avattuna edessään, puhdisteli ja hoiteli hampaitaan, mitkä hänellä olivat ihastuttavat, väliin sanellen korjauksia teokseenYksivalta valtiomuotolain mukaankirjurilleen herra Pilorgelle. Mahtipontinen arvostelu piti Lafonin Talmaa parempana. Herra de Féletz merkitsi A.; herra Hoffman merkitsi Z. Charles Nodier kirjottiThérèse Aubertin. Avioero oli poistettu. Lyseoita kutsuttiin lukioiksi. Lukiolaiset, joiden takinkauluksessa komeili kultainen lilja, pieksivät toisiaan pahanpäiväisesti Rooman kuninkaan takia. Kuninkaallisen linnan poliisi esitti hänen kuninkaalliselle korkeudelleen kuninkaan tyttärelle kaikkialle näkyviin asetetun Orleansin herttuan muotokuvan, missä herttua näytti komeammalta husaarien kenraalieverstin univormussa kuin Berryn herttua rakuunain kenraali-everstin univormussa; vakava ristiriita. Pariisin kaupunki kultautti kustannuksellaan Invalidi-kirkon kupoolin. Vakavat ihmiset kyselivät toinen toiseltaan, mitä tekisi siinä tai tässä tilaisuudessa herra de Trinquelague; herra Clausel de Montais erosi muutamissa kohdissa herra Clausel de Cousserguesista; herra Salaberry ei ollut tyytyväinen. Näyttelijä Picard, joka kuului Akatemiaan, mihin näyttelijä Molière ei ollut voinut kuulua, esityttiKaksi PhilibertiäOdéon-teaterissa, jonka otsikossa saattoi vielä kirjainten kuluneisuudesta huolimatta selvästi lukea:Keisarinnan Teatteri. Kiisteltiin Cugnet de Montarlotista. Fabvier oli salavehkeilijä; Bavoux oli vallankumouksellinen. Peloton Pelicier toimitti uuden painoksen Voltairen teoksia, seuraavalla nimellä:Voltairen, Ranskan Akatemian jäsenen,teokset. "Se se ostajia tuo", sanoi tämä yksinkertainen kustantaja. Yleinen mielipide uskoi, että herra Charles Loysonista oli tuleva vuosisadan suuri nero; kateus alkoi häntä purra, kunnian merkki; ja hänestä tehtiin seuraava sukkeluus:
Loysonin lentäissäkin kuuluvi käpäläin kapse.
— Kun kardinaali Fesch kieltäytyi luopumasta virastaan, hoiti herra de Pins, Amasien arkkipiispa, Lyonin hiippakuntaa. Riita Dappes-laaksosta Sveitsin ja Ranskan välillä sai alkunsa eräästä kapteeni, sittemmin kenraali Dufourin ilmotuskirjelmästä. Saint-Simon rakenteli yksinäisyydessä, hyljättynä suuremmoista unelmaansa. Tiedeakatemiassa oli muuan kuuluisa Tourier, jonka jälki-aika on unhottanut, ja eräässä vinttikamarissa muuan tuntematon Fourier, jota tulevaisuudessa muistetaan. Lordi Byronin tähti alkoi nousta; erään Millevoyn runon reunahuomautus julisti hänen tuloaan Ranskaan seuraavin sanoin:muuan lordi Byron. David d'Angers yritteli muovailla marmoria. Apotti Caron piti seminaarilaisten pienelle seuralle Feuillantines-kadun umpiperukassa ylistyspuheen eräästä tuntemattomasta papista Félicité Robertista, joka on myöhemmin saanut nimen Lamennais. Muuan outo otus, joka savusi ja puhkui Seinellä ja piti sellaista menoa kuin uiva koira, kulki edestakaisin Tuileries-linnan akkunoiden ohitse Kuninkaan sillan ja Ludvig XV:n sillan väliä; se oli sellainen mitätön vehje vaan, jonkunlainen leikkikalu, hupsupäisen keksijänsä mielihoure, haave: höyrylaiva. Pariisilaiset katselivat tätä hyödytöntä kojetta välinpitämättöminä. Herra de Vaublanc, joka oli uudistanut Akatemian vallankumouksella, määräyksillä ja uusilla nimityksillä, ei lopulta, niin monen Akatemian jäsenen mahtava leipoja kuin olikin, voinutkaan saada omaa nimeänsä sen luetteloihin. Saint-Germainin etukaupunki ja Marsan toivoivat herra Delaveauta poliisipäällikökseen, hänen suuren hurskautensa takia. Dupuytren ja Récamier riitautuivat lääkärikoulun luentosalissa ja puivat toisilleen nyrkkiä Kristuksen jumaluudesta väitellessään. Cuvier, toinen silmä Genesiksessä ja toinen luonnossa, koki tekopyhän taantumuksen mieliksi saattaa maatunnais-löydöt sopusointuun sanan kanssa ja mairitella Mosesta mastodonteilla. Herra Francos de Neufchâteau, Parmentierin muiston ylistettävä vaalija, teki kaiken voitavansa, jottapomme de terre[33] lausuttaisiinparmentière, mutta ei onnistunut. Apotti Gregorius, entinen piispa, entinen konventin jäsen, entinen senaattori, oli kuningasmielisessä herjauskirjallisuudessa ylennyt arvonimeen: 'roisto Gregorius'. Tämän juuri käyttämämme lausetavan 'yletä johonkin arvonimeen'[34] julisti herra Royer-Collard uutismuodostukseksi. Saattoi vielä vallan hyvin nähdä sen valkoisen kiven Jenan sillan kolmannen kaaren alla, jolla oli pari vuotta sitten tutkittu Blücherin hakkuuttama miinareikä, millä hän aikoi räjähyttää koko sillan ilmaan. Oikeus haastoi tuomiopöytänsä ääreen miehen, joka, nähdessään Artoisin kreivin astuvan kirkkoon, oli huudahtanut ääneensä:Lempo soikoon! Muistelenpa kaihoten sitä aikaa, jolloin näin Bonaparten ja Talman kulkevan käsikoukkua ilopaikkoihin. Kapinallinen lausuma. Kuusi kuukautta vankeutta. Kavaltajat esiintyivät kaikki napit auki; miehet, jotka olivat taistelunaattona menneet vihollisen puolelle, eivät lainkaan peitelleet siten saamiansa palkintoja ja kulkivat häpeämättä keskellä päivää rikkauksiensa ja arvonimiensä korskeassa loistossa; Lignyn ja Guatre-Brasin karkurit paljastivat maksetun häpeänsä alastomuudessa yksinvaltaihailunsa ja harrastuksensa kaikkien nähtäville, unohtaen, mitä Englannissa on kirjotettu yleisten vesikäymäläin sisäseinille:Please adjust your dress before leaving.[35]
Kas siinä sikin sokin se, mikä vielä hämärästi mieleen muistuu tuosta vuodesta 1817, joka nykyään on unohdettu. Historia jättää mainitsematta kaikki nämä pienoispiirteet, eikä voi muuta tehdäkkään; niiden ääretön paljous hautaisi sen allensa. Kuitenkin ovat nämä yksityiskohdat, joita väärin sanotaan pieniksi — ei ole pieniä tapahtumia ihmiskunnan historiassa, eikä pieniä lehtiä kasvikunnassa — hyödyllisiä. Vuosien varjoviivoista piirtyy vuosisatojen kuva.
Tänä vuonna 1817 pani neljä nuorta pariisilaista toimeen "pienet lystit".
2.
Neljä paria.
Nämä pariisilaiset olivat kotoisin yksi Toulousesta, toinenLimogesista, kolmas Cahorsista ja neljäs Montaubanista; mutta he olivatylioppilaita, ja ylioppilas on samaa kuin pariisilainen, ja opiskellaPariisissa merkitsee samaa kuin syntyä Pariisissa.
Nämä nuorukaiset eivät herättäneet mitään erikoista huomiota; kaikki olivat nähneet heidänlaisiaan; neljä aivan tavallista ylioppilasta, ei hyviä eikä huonoja, ei oppineita eikä oppimattomia, ei neroja eikä pölkkypäitä; he elivät ihanasti sitä riemuisaa huhtikuuta, jota kutsutaan kahdenkymmenen ijäksi. He olivat neljä tavallista Oskaria; sillä tähän aikaan ei Arthureja vielä ollut olemassa.Hälle Arabian hajuyrtit polttakaa, huudahti romanssi,Käy Oskar lähemmä, Oskar! mä hänet nähdä saan!Oltiin Ossianin lumoissa, kaikki hieno oli skandinavilaista ja kaledonilaista, puhdas englantilainen maku pääsi valtaan vasta myöhemmin, ja Arthureista ensimäinen, Wellington, oli juuri voittanut Waterloon taistelun.
Näiden neljän Oskarin nimet olivat: Félix Tholomyès, Toulousesta; Listolier, Cahorsista; Fameuil, Limogesista; Blachevelle, Montaubanista. Jokaisella oli luonnollisesti oma armahaisensa. Blachevelle rakasti Favouritea, jonka nimi johtui siitä, että hän oli ollut Englannissa; Listolier jumaloi Dahliaa, jolla oli lempinimenä kukan nimi; Fameuil hehkui Zéphinelle, Zéphine oli lyhennys Joséphinesta; Tholomyèsillä oli Fantinensa, jota kauniiden kullankeltaisten hivustensa takia kutsuttiin Kultatukaksi.
Favourite, Dahlia, Zéphine ja Fantine olivat neljä ihastuttavaa tyttöstä, tuoksuvia, säteileviä, hiukan työnaisia vielä, jotka eivät olleet aivan kokonaan jättäneet neulaansa, joilta lemmenseikkailut veivät suurimman ajan, mutta joiden kasvoilla väreili vielä jäännös työn vakavuutta ja joiden sydämessä kasvoi vielä tuo siveyden kukka, mikä elää naisessa ensimäisen lankeemuksenkin jälkeen. Yhtä näistä neljästä nimitettiin Nuoreksi, koska hän oli nuorin joukosta; yhtä taas kutsuttiin Vanhaksi. Vanha oli kahdenkymmenenkolmen ijässä. Jott'emme mitään peittelisi, niin sanomme, että nuo kolme ensimäistä olivat kokeneempia, huolettomampia ja etemmäksi ehtineitä elämän myrskyisellä ulapalla kuin Fantine kultatukka, joka eli ensimäistä unelmaansa.
Dahlia, Zéphine ja etenkin Favourite olivat jo monet mutkat juosseet. Heidän tuskin aletussa romaanissaan löytyi jo useita sivukohtauksia, ja rakastaja, jonka nimi ensimäisessä luvussa oli Adolf, muuttui toisessa Alfonseksi ja kolmannessa Kustaaksi. Köyhyys ja kiemailu ovat kaksi huonoa neuvonantajaa; toinen toruu, toinen mielistelee; ja kauniilla rahvaantytöillä on nuo molemmat neuvojina, ja ne kuiskivat heidän korviinsa kumpikin puoleltaan. Nämä helposti viekotellut ihmislapset kuuntelevat. Siitä lankeemukset, joihin he suistuvat, ja kivet, joilla heitä heitetään. Heidät painetaan maantomuun kaiken puhtaan, koskemattoman kirkkauden nimessä. Mutta voi! jos tuon neitsyen olisikin nälkä?
Favouritella, joka oli ollut Englannissa, oli ohjaajina Zéphine ja Dahlia. Hänellä oli hyvin nuorena ollut kotikin. Hänen isänsä oli muuan vanha, raakamainen, kerskaileva matematiikan opettaja; hän ei ollut naimisissa ja juoksenteli ijästään huolimatta antamassa yksityistunteja. Tämä opettaja oli kerran nuorra miehenä nähnyt kamarineitsyen hameen takertuvan uunin suupeltiin; tämä tapaturma sytytti hänessä lemmenliekin. Seurauksena oli Favourite. Hän kohtasi silloin tällöin isänsä, joka tervehti häntä. Eräänä aamuna astui muuan vanha nunnan näköinen vaimo tytön huoneeseen ja sanoi: "Ettekö tunne minua, neiti?" — "En". — "Minä olen äitisi". — Sitten avasi eukko ruokakaapin, joi ja söi, haki patjan, ainoan esineen, minkä hän omisti, ja rupesi taloksi. Tämä yrmy ja jumalinen äiti ei puhunut paljoa Favouritelle ja istui usein tuntikausia sanaakaan sanomatta, söi aamiaista, päivällistä ja illallista neljän verosta ja meni usein portinvartijan asuntoon lavertelemaan ja panetteli siellä tytärtään.
Seikka, joka oli työntänyt Dahlian Listolierin syliin ja ehkäpä muidenkin, joka oli vienyt hänet toimettomaan elämään, oli se, että hänellä oli niin ihmeen sievät ruusunpunaiset kynnet. Voiko nyt mitenkään tehdä työtä, kun on sellaiset ruusuiset kynnet? Joka tahtoo pysyä siveänä, hänen ei tule säälitellä käsiänsä. Mitä Zéphineen tulee oli hän vallottanut Fameuilin veikeällä, vallattoman hyväilevällä tavallaan sanoa: Kyllä, herra.
Koska nuorukaiset olivat toveruksia, tuli tytöistäkin ystäviä.Tällaisia ystävyyssuhteita syntyy aina näissä lemmenseikoissa.
Viisaus ja filosofia ovat kaksi eri asiaa; ja tämä käy ilmi siitäkin, että näistä pienistä, säännöttömistä avioliitoista huolimatta Favourite, Zéphine ja Dahlia olivat filosofi-tyttöjä ja Fantine viisas tyttö.
Viisasko? sanottanee. Entä Tholomyès? Salomo vastaisi, että rakkaus on viisauden osa. Me tyydymme sanomaan vain, että tämä oli Fantinen ensimäinen rakkaus, ainoa rakkaus, uskollinen rakkaus.
Hän oli ainoa heistä neljästä, jota vain yksi ainoa mies sinutteli.
Fantine oli noita olentoja, jonkalaisia usein puhkee, niin sanoaksemme, kansan pohjakerroksissa. Yhteiskunnallisen pimeyden synkimmistä syvyyksistä lähteneenä, kantoi hän otsallaan tuntemattomuuden, nimettömyyden merkkiä. Hän oli syntynyt Montreuil-sur-Merissä. Kutka olivat hänen vanhempansa? Ken osaisi siihen vastata? Hänen isästään ja äidistään ei oltu milloinkaan selville päästy. Hänen nimensä oli Fantine. Miksi Fantine? Ei hänellä tiedetty muuta nimeä olleenkaan. Hänen syntymänsä aikoihin oli vielä Direktorihallitus vallassa. Ei sukunimeä, hänellä ei ollut perhettä eikä sukua; ei ristimänimeä, kirkkoa ei enään ollut olemassa. Hänen nimekseen joutui se, minkä ensimäinen ohikulkija sattui hänelle antamaan, nähdessään hänen siinä pienenä palleroisena tepsuttelevan paljain jaloin kadulla. Hän sai nimen niinkuin sai sadeveden päälleen pahalla säällä. Häntä kutsuttiin Pikku-Fantineksi. Kukaan ei siitä sen enempää tiennyt. Tämä ihmisolento oli tullut maailmaan noin vaan siinä sivussa. Kymmenvuotiaana jätti Fantine kaupungin ja meni seutukunnan talonpoikain palvelukseen. Viidentoista vuoden ijässä tuli hän Pariisiin "onneaan etsimään". Fantine oli kaunis ja pysyi puhtaana niin kauvan kuin suinkin voi. Hän oli kaunis, vaaleaverinen tyttö, kauniit hampaat. Hänellä oli kultaa ja kalliita helmiä morsiuslahjaksi, mutta kulta oli hänen päässään ja helmet hänen suussaan.
Hän teki työtä pysyäkseen hengissä; sitten hän — yhä pysyäkseen hengissä, sillä sydämen on myöskin nälkä — rakasti.
Hän rakasti Tholomyèsiä.
Pieni lemmenseikkailu ylioppilaalle, hänelle syvä tunne. Latinalaisen kaupunginosan kadut, joilla vilisi ylioppilaita ja neulojatyttöjä, näkivät tämän unelman alun. Panthéonin kukkulan sokkelomaisissa käytävissä, missä niin monta seikkailua alotetaan ja lopetetaan, oli Fantine jo kauvan paennut Tholomyèsiä, mutta niin, että hän hänet aina kohtasi. Löytyy eräs väistelemistapa, mikä suuresti muistuttaa etsimistä. Lyhyesti: paimenlaulu alkoi. Blachevelle, Listolier ja Fameuil muodostivat ryhmän, jonka johtajana oli Tholomyès. Hänellähän oli terävin pää. Tholomyès oli oikea vanhan ajan vanha ylioppilas; hän oli rikas; hänellä oli neljä tuhatta frangia korkoja; neljä tuhatta frangia korkoja, loistava, huomiota herättävä tapaus Pyhän Genovevan vuorella. Tholomyès oli kolmenkymmenen ikäinen ränsistynyt elostelija. Hän oli ryppyinen ja hampaaton; hän eteni nopeasti täydellistä kaljupäisyyttä kohti; mutta itse puheli hän siitä huolettomasti:pää paljas kolmenkymmenen ijässä, polvi neljänkymmenen. Hänen ruuansulatuksensa laita oli hiukan niin ja näin, ja sitäpaitsi oli hänen toinen silmänsä ruvennut herkeämättä vuotamaan. Mutta sitä mukaa kuin hänen nuoruutensa sammui, sytytti hän iloisuutensa; hän korvasi hampaansa kujeillaan, tukkansa ilomielellään, terveytensä ivapuheillaan, ja hänen itkevä silmänsä nauroi aina. Hän oli raunioiksi rauennut, mutta kukat peittivät häntä kauttaaltaan. Hänen ennen aikojaan paennut nuoruutensa peräytyi hyvässä järjestyksessä, lennätti naurunpuuskia, eikä siitä näkynyt kuin tulenleimauksia. Hän oli kerran tarjonnut kappaletta Vaudeville-teateriin, mutta saanut kieltävän vastauksen. Joskus hän vieläkin sepitteli säkeitä. Muuten epäili hän rohkeasti kaikkea, mikä näyttää todistavan suurta voimaa heikkojen mielestä. Koska hän siis oli sekä ironinen että kaljupää, oli hän johtaja.Ironon englantilainen sana ja merkitsee rautaa. Tulisikohan ironia-sana tästä?
Päivänä muuanna otti Tholomyès nuo kolme toveriansa erilleen, teki tietoviisaan eleen ja puhui:
"Pian vuoden ajan ovat Fantine, Dahlia, Zéphine ja Favourite pyytäneet meitä toimittamaan heille jonkun yllätyksen. Sen olemme heille juhlallisesti luvanneet. He puhuvat meille siitä alituisesti, etenkin minulle. Samoin kuin Neapelissa vanhat vaimot huutavat Pyhälle Januariolle:Faccia gialluta, fa o miracolo: kelmeät kasvot, tehkää ihmetyönne! Samoin sanovat kaunottaremme minulle herkeämättä: Tholomyès, milloin synnytät sinä salaisuutesi? Nyt juuri kirjottavat meille vanhempamme. Sahataan molemmin puolin. Minusta näyttää hetki tulleen. Jutelkaamme".
Minkä jälkeen Tholomyès alensi äänensä ja lausui salaperäisen näköisenä jotakin niin repäisevää, että voimakas, innostunut naurunrämäkkä lähti neljästä kurkusta yhtaikaa ja että Blachevelle huudahti: "Se on, lempo vieköön, mainio aate!"
Osui eteen savuinen kapakka, he astuivat sinne, ja heidän keskustelunsa loppu-osa häipyi pimeään.
Salaperäisten neuvottelujen tuloksena oli se hurmaavan hauska huviretki seuraavana sunnuntaina, jolle neljä nuorukaista kutsui neljä neitostansa.
3.
Neljä ja neljä.
Nykyaikana on vaikeata muodostaa itselleen oikeaa käsitystä ylioppilaiden ja neulojatyttöjen huviretkistä noin neljäkymmentäviisi vuotta takaperin. Pariisin ympäristöt eivät enää ole samat; elämä niissä, jota voisimme kutsua ulkopariisilaiseksi elämäksi, on sekin puolen vuosisadan kuluessa täydellisesti muuttanut muotoaan; missä ennen käki kukkui, siinä nyt juna jyristää, missä ennen ruuhella melottiin, siinä nyt höyrylaiva puksuttaa; nykyään merkitsee Fécamp samaa kuin ennen Saint-Cloud. Pariisi vuonna 1862 on kaupunki, jonka alueeseen kuuluu koko Ranska.
Nuo neljä paria suorittivat tarkalleen kaikki ne maalais-hullutukset, joita siihen aikaan pidettiin mahdollisina. Oli lupa-aika tulossa, ja kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Edellisenä iltana oli Favourite, ainoa, joka osasi kirjottaa, lähettänyt Tholomyèsille kaikkien neljän nimessä seuraavan kirjeen: "se on aikka onni ku pääse lähtemä aikkasi". Ja niin olivatkin he nousseet jo kello viideltä aamulla. Sitten menivät he Saint-Cloudiin kyytivaunuissa, katselivat kuivanutta vesiputousta ja huudahtivat: Se on varmaankin hyvin kaunis, kun siinä on vettä! söivät aamiaistaMustan-Päänravintolassa, missä ei Castaing vielä ollut käynyt, heittelivät rengasta suuren lammikon puistokäytävissä, nousivat Diogeneen lyhtyyn, poimivat kukkia Puteauxissa, ostivat ruokopillejä Neuillyssä, söivät omenaleivoksia joka paikassa ja olivat ylen onnellisia.
Tytöt melusivat ja loruilivat kuin vapauteen päässeet lehtokertut. Sitä oltiin kuin houreessa. Tuon tuostakin he noin leikillään läpsähyttivät nuorukaisia. Elämän aamuhurmiota! Ihanoita vuosia! Sudenkorentojen siipi väräjää! Oi, keitä lienettekin, muistatteko vielä? Oletteko viidakoissa vaeltaneet ja taivuttaneet oksan sen suloisen olennon tieltä, joka perässänne astuu? Oletteko koskaan nauraen ja ilakoiden liukuilleet pitkin sateen liottamia rinteitä kera rakastetun naisen, joka pitää kädestänne ja huudahtaa: Ah! missä kunnossa ovatkaan uudet kenkäni!
Sanokaamme heti kohta, että tältä hyväntuuliselta seurueelta puuttui tuo hauska harmiseikka: sadekuuro, vaikka Favourite olikin aamulla lähdettäissä vakavan ja äidillisen näköisenä ennustanut:Etanoita kävelee poluilla. Sateen merkki! lapseni.
Kaikki neljä olivat hurjan viehättäviä. Muuan vanha hauska klassillinen runoniekka, joka oli kuuluisa niihin aikoihin ja jolla oli oma Eleonorensa hänelläkin, herra ritari de Labouïsse, näki heidät noin kymmenen aikaan aamulla käyskennellessään samana päivänä Saint-Cloudin kastanjapuiden alla ja huudahti:Siinä on yksi liikaa, ajatellen kolmea Sulotarta. Favourite, Blachevellen lemmitty, kahdenkymmenenkolmen ikäinen, vanha, juoksi kaikkien edellä suurien viheriäin oksain alla, hyppi yli ojien, tunkeusi läpi viidakkojen ja johti koko tätä iloista joukkiota nuoren faunittaren hurjalla tulisuudella. Zéphine ja Dahlia, joiden kauneuden sallima oli niin asettanut, että se paremmin tuli näkyviin, kun he olivat rinnakkain, ja että toisen viehkeys ikäänkuin täydensi toisen suloa, eivät luopuneet toisistaan, vaistomaisesta kiemailun halusta pikemmin kuin ystävyydestä; ja niin ottivat he toinen toiseensa nojaantuneina englantilaisia asentoja; ensimäisetkeepsaket[36] olivat juuri ilmestyneet, kaihomielisyyden aika koitti naisille, samoin kuin myöhemmin byronismi miehille, kauniimman sukupuolen hivukset alkoivat kyynelin kylpeä. Zéphinen ja Dahlian tukka oli taitettu korkeille kääryleille. Listolier ja Fameuil, jotka olivat joutuneet riitaan professoreistaan, selittivät Fantinelle, mikä ero oli olemassa herra Delvincourtin ja herra Blondeaun välillä.
Blachevelle näytti varta vasten luodun kantamaan käsivarrellaan joka sunnuntai Favouriten kirjava-hetaleista saalia.
Tholomyès vallitsi joukkoa. Hän oli hyvin iloisella tuulella, mutta hänessä tuntui aina kuitenkin johto; hänen hilpeydessäänkin oli yksivaltiutta; hänen pääasiallisimpana komeutenaan olivat suunnattoman leveät nankini-housut, joista lähti nahkanauha jalkapohjan alle; hänellä oli valtava, kaksisataa frangia maksava keppi kädessä ja — hänellä kun piti kaikki olla — eräs outo kapine, nimeltä sikari, suussa. Koska ei mikään ollut pyhitettyä hänelle, veteli hän mahtavia savuja.
"Tuo Tholomyès on hämmästyttävä", sanoivat toiset kunnioittaen. "Mitkä housut! Mikä tarmokkuus!"
Fantine oli pelkkää päivänpaistetta. Hänen loistavat hampaansa olivat ilmeisesti saaneet Jumalalta erityisen tehtävän: nauraa. Hän kantoi mieluummin kädessään kuin päässään pientä kudottua olkihattuaan, mistä riippuivat pitkät valkoiset nauhat. Hänen paksu vaaleankellertävä tukkansa, jolla oli erikoinen taipumus purkautumaan ja vapaana liehumaan ja jota piti alituiseen sitoa, näytti ihanalta kuin Galatean tukka tämän kiitäessä pakoon piilipuiden alla. Hänen rusohuulensa livertelivät tenhoisasti. Hänen suupielensä, hekumallisesti ylöspäin kääntyneet kuin vanhoissa Erigonin irvinaamoissa, näyttivät yllyttävän uskallettuihin yrityksiin; mutta hänen pitkät varjoisat silmäripsensä vaipuivat vaiteliaina kasvojen reuhaavan ali-osan yli, ikäänkuin rauhaa rakentaakseen. Koko hänen puvussaan oli jotain laulavaa ja leiskuvaa. Hänellä oli puku vaaleankeltaista villakangasta, sievät korkeakorkoiset, punaisenruskeat kengät, joiden nauhat muodostivat X:n kaltaisia kuvioita hänen hienoille valkeille harsosukilleen, ja tuollainen ahdas musliinikankainen päällystakin tapainen, marseillelaista keksintöä, jonka nimi, canezou, väännös Canebièren tapaan lausutusta sanastaquinze août, merkitsee kaunista säätä, lämmintä ja keskipäivää. Toiset, jotka eivät suinkaan liikoja arastelleet, olivat paljastaneet rohkeasti kaulansa ja rintansa, mikä etenkin kesällä kukkasin koristettujen hattujen verhoamana tekee sangen suloisen ja viekottelevan vaikutuksen. Mutta kaikkien näiden uskallettujen laitosten rinnalla näytti Fantine kultatukan läpinäkyvä, lavertelias ja salamyhkäinen canezou, joka peitti ja paljasti samalla kertaa, oikealta säädyllisyyden loistolöydöltä, ja kuuluisa lemmenhovi, jonka valtijattarena oli merenviheriä-silmäinen kreivitär de Cette, olisi ehkä antanut ensimäisen palkinnon sievistelyssä tälle canezoulle, joka kilpaili siveyssarjassa. Yksinkertaisin on joskus viisain. Sellaista sattuu.
Loistavat kasvot, hienot piirteet, silmät syvän-siniset, silmälaudat paksut, jalat rintavat ja pienet, ranteet ja nilkat ihastuttavasti muodostuneet, iho valkea, jossa näkyivät siellä ja täällä suonet sinisinä juovina ristiin rastiin kulkevan, poski veitikkamainen ja verevä, kaula voimakas kuin äginalaisten Junon kuvapatsaiden, niska luja ja liikkuva, hartiat kuin Coustoun[37] muovaamat, keskellä pieni hurmaava kuoppanen, joka selvästi näkyi musliinin alta, haaveilevan miettiväisyyden hillitsemä iloisuus, muodot ihanat, verrattomat kuin veistokuvalla, sellainen oli Fantine. Ja näiden vaatteiden ja näiden hetaleiden alla aavisti kuvapatsaan piilevän ja tässä kuvapatsaassa löytyvän sielun.
Fantine oli kaunis, sitä liioin itse tietämättään. Hienostelevat uneksijat, salaperäisen kauneuden papit, jotka hiljaisuudessa vertailevat kaikkea täydellisyyteen, olisivat varmaankin pariisilaiskorujen läpi tunteneet tässä vähäpätöisessä neulojatytössä muinaisajan pyhän sulosävelen. Tällä yhteiskunnan yöpuolen tytöllä oli jaloa verta suonissaan. Hän oli kaunis kahdessa katsannossa: tekotavaltaan ja sopusuhtaisuudeltaan, tekotapa on ihanteelle annettu muoto; sopusuhtaisuus on tämän ihanteen ilmaisu.
Olemme sanoneet, että Fantine oli pelkkää iloa; Fantine oli myöskin pelkkää kainoutta.
Jos joku havaintojen tekijä olisi häntä tarkkaavasti tutkinut, olisi hän epäilemättä huomannut, että kaiken tuon nuoruuden, ihanan vuodenajan ja lemmen hurman takaa pilkisti selvästi näkyviin häveliäisyys ja kainous. Hän oli aina kuin hiukan hämmästyksissään. Tämä siveä hämmästyksen ilme on juuri se piirre, joka erottaa Psychen Venuksesta. Fantinella oli sormet pitkät, hienot ja valkoiset kuin Vestan neitsyellä, joka kohentelee pyhän tulen tuhkaa kulta-puikolla. Vaikk'ei hän olisi mitään Tholomyèsiltä kieltänyt — sen tulemme liiankin selvästi näkemään — oli hänen kasvojensa ilme tavallisesti ylevän neitseellinen; vakava ja melkein ankara arvokkuus levisi joskus niille äkkiä ja oli sangen omituista ja oudostuttavaa nähdä iloisuuden niiltä niin nopeasti väistyvän ja mietiskelevän ilmeen astuvan tämän säteilevän iloisuuden sijaan ilman huomattavaa väli-astetta. Tämä äkillinen, joskus raskasvivahteinen vakavuus muistutti jumalattaren halveksivaa hymyä. Hänen otsassaan, nenässään, leuassaan vallitsi tuo viivojen sopusuhtaisuus, jonka voi hyvin helposti erottaa mittojen sopusuhtaisuudesta ja josta johtuu kasvojen viehättäväisyys; siinä niin luonteenomaisessa kasvojen osassa, joka on nenänjuuren ja ylähuulen välillä, oli hänellä tuo tuskin huomattava, hurmaava kuoppanen, siveyden salainen merkki, joka saattoi keisari Barbarossan rakastumaan erääseen Ikoniumin kaivoksista löydettyyn Dianaan.
Rakkaus on synti, sanotaan. Mutta Fantine oli viattomuus, joka leijaili synnin yläpuolella.
4.
Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa espanjalaisen laulun.