Fantine palasi kotiinsa, oli vallan raivoissaan ja kertoi asian hyvälle naapurilleen Margueritelle: "Voitteko käsittää moista? Eikö olekin oikea hirviö miehekseen? Kuinka annetaan moisten kiertää maita ja mantereita! Haluaisi konna kiskoa molemmat etuhampaani! Johan minusta tulisi kauhean näköinen! Tukka kasvaa uudelleen, mutta hampaat! Ah! sitä kamalaa miestä! Mieluummin syöksyn päistikkaa katuun viidennestä kerroksesta! Hän sanoi olevansa tavattavissa tänä iltanaHopealaivanmajatalossa".
"Ja mitä hän tarjosi?" kysyi Marguerite.
"Kaksi napoleonia".
"Neljäkymmentä frangia siis".
"Niin", sanoi Fantine, "neljäkymmentä frangia".
Hän vaipui ajatuksiinsa työnsä ääressä. Neljännestunnin kuluttua heitti hän ompeleensa käsistään ja meni jälleen rappusille lukemaan Thénardierein kirjettä.
Palatessaan takaisin kysyi hän vieressään työskentelevältäMargueritelta:
"Mitä on on oikeastaan tulirokko? Tiedättekö Te?"
"Kyllä", vastasi eukko, "se on muuan tauti".
"Tarvitaanko siinä paljon lääkkeitä?"
"Kauheita lääkkeitä".
"Miten se tulee?"
"Se on sellainen tauti, ett'ei sitä oikein tiedä, milloin se iskee".
"Käykö se etenkin lasten kimppuun?"
"Etenkin lasten".
"Kuoleeko siihen?"
"Hyvin helposti", vastasi Marguerite.
Fantine meni rappusille vielä kerran lukemaan kirjettä.
Iltahämyssä läksi hän ulos ja hänen nähtiin ohjaavan kulkunsa Pariisin kadulle päin, sillä siellä ovat majatalot.
Kun Marguerite seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa astui Fantinen huoneeseen, he kun työskentelivät aina yhdessä, jolloin heidän tarvitsi polttaa vain yhtä kynttilää, tapasi hän Fantinen istumassa vuoteellaan, kalpeana, vilusta värisevänä. Hän ei ollut lainkaan nukkunut. Päähine oli pudonnut polville. Kynttilä oli palanut koko yön ja nyt oli siitä jäljellä vain pieni pätkä.
Marguerite pysähtyi kynnykselle, vallan kauhistuneena tällaisesta epäjärjestyksestä ja huudahti:
"Herra Jumala! Kynttilä on palanut ihan loppuun! Onko jotain tapahtunut!"
Sitten katsahti hän Fantineen, joka käänsi häneen tukattoman päänsä.
Fantine oli eilisestä vanhentunut kymmenen vuotta.
"Jeesus!" pääsi Margueritelta, "mikä Teidän on, Fantine?"
"Ei mikään", vastasi Fantine. "Päinvastoin voin oikein hyvin. Lapseni ei ole avun puutteessa kuoleva tuohon kamalaan tautiin. Olen tyytyväinen".
Näin puhuen näytti hän eukolle kahta napoleonia, jotka loistivat pöydällä.
"Ah! Herra Jeesus!" huudahti Marguerite. "Mutta siinähän on koko omaisuus! Mistä olette saanut nuo kultarahat?"
"Olenpahan vaan", vastasi Fantine.
Ja hän hymyili. Kynttilä valaisi hänen kasvojaan. Se oli verinen hymyily. Punainen sylky valui suupieliä pitkin ja suussa ammotti musta aukko.
Kaksi hammasta oli poissa.
Hän lähetti neljäkymmentä frangia Montfermeiliin.
Muuten oli koko juttu pelkkää Thénardierein rahankiskomisjuonta.Cosette ei ollut lainkaan sairas.
Fantine heitti peilinsä menemään. Jo aikoja sitten oli hän muuttanut huoneestaan toisessa kerroksessa pieneen säppilukkoiseen ullakkokamariin aivan katon rajassa. Kamari oli yksi niitä viheliäisiä koppeja, joiden katto yhtyy laitiaan ja joissa joka hetki kolhii päätään. Köyhä raukka voi päästä huoneensa perälle samoin kuin kohtalonsakin perille vain yhä enemmän kumartumalla. Hänellä ei ollut enää sänkyä, hänelle jäi vain muuan rääsykasa, jota hän kutsui peitteekseen, permanto patjaksi, ränsistynyt olkituoli istuimeksi. Pieni ruusu, jota hän ennen oli kasvattanut, kuihtui ja kuoli nyt unohdettuna johonkin nurkkaan. Toisessa nurkassa oli vanha vesiastiana käytetty voipytty, jossa vesi aina jäätyi talvella, niin että pitkät ajat näkyi vielä jääreunoja eri vesikorkeuksien jäljiltä. Hän oli menettänyt häpynsä, nyt menetti hän sievistelyhalunsakin. Viimeinen merkki. Hän kulki likaisissa päähineissä. Ajanpuute vai välinpitämättömyyskö oli syynä, mutta hän ei enää huolehtinut pitovaatteistaan. Sitä mukaa kun kantapäät kuluivat, veti hän sukkaa syvemmälle kenkään. Sen huomasi selvästi muutamista pystysuorista poimuista. Hän paikkasi vanhoja, kuluneita liivejään huonon pumpulikankaan kappaleilla, jotka repesivät vähimmästäkin liikkeestä. Ihmiset, joille hän oli velkaa, toimeenpanivat "kohtauksia" eivätkä suoneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tapasi niitä kadulla, hän löysi niitä rappusissa. Hän vietti kokonaisia öitä itkien ja miettien. Hänen silmänsä kiilsivät kummasti ja hän tunsi herkeämätöntä tuskaa hartioissaan, vasemman lapaluun yläosissa. Yskä yhä yltyi. Hän vihasi sydämensä pohjasta ukko Madeleinea eikä säälitellyt itseään. Hän neuloi seitsemäntoista tuntia päivässä. Mutta muuan vankilatöiden johtaja, joka teetti vankinaisilla töitä ylen halvasta, alensi äkkiä hinnat, niin että vapaiden työläisnaisten päiväpalkka supistui yhdeksään souhun. Seitsemäntoista tunnin työstä yhdeksän souta päivässä! Velkojat olivat säälimättömämpiä kuin milloinkaan ennen. Romukauppias, joka oli vienyt melkein kaikki huonekalut, noitui lakkaamatta: "Milloin aijot maksaa, senkin lutka?" Hyvä Jumala! mitä ne oikein hänestä tahtoivat? Hän tunsi itsensä vainotuksi ja hänessä heräsi villieläimen hurja puolustautumishalu. Samoihin aikoihin kirjotti Thénardier, että hän nyt jo oli totta totisesti liian kauvan rauhassa odottanut ja että hänen piti heti paikalla saada sata frangia; muuten heittäisi hän pikku Cosetten ovesta ulos, tuskin toipuneena vaikeasta taudistaan, sinne kylmän käsiin maanteitä maleksimaan, käyköön lapsen sitten miten tahansa, vaikka kuolkoonkin, sama se. — Sata frangia, mietti Fantine. Mutta mikä on ammatti, jossa voi ansaita sata souta päivässä?
"Annetaan mennä!" sanoi hän. "Myydään loppukin".
Onneton antautui yleiseksi naiseksi.
11.
Christus nos liberavit.[60]
Mikä on tämä tarina Fantinesta? Yhteiskunta ostaa siinä orjan.
Kenelle? Kurjuudelle.
Puutteelle, vilulle, yksinäisyydelle, ylenkatseelle, kärsimykselle. Surullista kauppaa. Ihminen leipäpalasta. Kurjuus tarjoaa, yhteiskunta ostaa.
Jeesuksen Kristuksen pyhät käskyt vallitsevat kyllä meidän sivistystämme, mutta eivät ole vielä tunkeneet sen läpi. Sanotaan orjuuden kadonneen europalaisesta sivistyselämästä. Se on erehdys. Sitä on yhä olemassa, mutta se rasittaa enää vain naista, ja sen nimi on ammattihaureus.
Se rasittaa naista, s.t.s. suloutta, heikkoutta, kauneutta, äitiyttä.Tämä ei ole niitä kaikkein pienimpiä ihmiskunnan häpeätahroja.
Siinä tämän surullisen näytelmän kohdassa, mihin nyt olemme saapuneet, ei Fantinesta ole enää jälellä mitään siitä, mitä hän oli ennen. Vajottuaan lokaan on hän muuttunut kiveksi. Ken häneen koskee, hänen tulee kylmä. Hän kulkee sylistä toiseen, hän antautuu sinulle, mutta hän ei sinua tunne; hän on häväisty, ankara haamu. Elämä ja yhteiskuntajärjestys ovat sanoneet hänelle viimeisen sanansa. Hänelle on tapahtunut kaikki, mitä hänelle saattoi tapahtua. Hän on kaikki kokenut, kaikki kestänyt, kaikki tuntenut, kaikki kärsinyt, kaikki kadottanut, kaikki itkenyt. Hän on alistunut kohtaloonsa tuolla alistuvaisuudella, joka on samassa määrin välinpitämättömyyden sukua kuin kuolema unen. Hän ei väistä enää mitään. Hän ei mitään pelkää. Pudotkoon hänen päälleen kaikki taivaan vedet, vyöryköön hänen ylitseen valtameret! Mitä hän niistä! Hän on kuin märkä sieni.
Niin hän ainakin itse ajattelee, mutta erehdystä on luulla voivansa kohtaloaan tyhjentää, erehdystä uskoa pääsevänsä niille perinnäisille pohjille, olkoon kysymyksessä mikä asia tahansa.
Ah! Mitä ovatkaan kaikki nämä sikin sokin viskotut ihmiset ja heidän kohtalonsa? Minne he menevät? Miksi pitää heidän niin käymän?
Hän, joka sen tietää, näkee salatuimpiinkin syvyyksiin.
Paitsi Häntä ei ole ketään muuta. Hänen nimensä on Jumala.
12.
Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.
Kaikissa pikkukaupungeissa — ja Montreuil-sur-Mer ei ollut suinkaan mikään poikkeus säännöstä — löytyy eräs luokka nuoria miehiä, jotka vuodessa menettävät tuhannenviidensadan frangin korot maaseudulla aivan samaan malliin kuin heidän kaltaisensa tuhlaavat kaksisataatuhatta frangia Pariisissa. He ovat olentoja, joissa ei oikeastaan ole mitään määrättyä: miehuutensa menettäneitä loisia, mitättömiä ihmisiä, joilla on hiukan maata, hiukan typeryyttä ja hiukan sukkeluutta, jotka olisivat moukkia salongissa ja jotka luulevat olevansa aatelismiehiä kapakassa, jotka kehuvat: minun niittyni, minun metsäni, minun talonpoikani, jotka viheltävät näyttelijättärille osottaakseen olevansa taiteentuntijoita, jotka riitelevät linnueupseerien kanssa, näyttääkseen olevansa sotaurhoja, jotka metsästävät, polttavat tupakkaa, haukottelevat, pelaavat biljardia, töllistelevät postivaunujen matkustajia, elostelevat kahviloissa, aterioivat kapakoissa, joilla on koira kaluamassa luita pöydän alla ja jalkavaimo kantamassa ruokia pöydälle, jotka kitsastelevat, liiottelevat muoteja, ihailevat murhenäytelmiä, halveksivat naisia, kuluttavat vanhoja saappaitaan, jäljittelevät Lontoota Pariisin malliin ja Pariisia Pont-à-Moussonin malliin, tylsistyvät tylsistymistään, eivät toimita mitään, eivät tee mitään hyötyä, mutta eivät saa paljoa vahinkoakaan aikaan.
Jos Félix Tholomyès olisi jäänyt maaseudulle koskaan Pariisia näkemättä, olisi hänestä tullut juuri tuollainen olento.
Jos he olisivat rikkaampia, sanottaisiin: he ovat keikareita; jos he olisivat köyhempiä, sanottaisiin: he ovat laiskureita. He ovat vallan yksinkertaisesti tyhjäntoimittajia. Näiden tyhjäntoimittajain joukossa löytyy ikävystyttäviä, ikävystyneitä, haaveilijoita ja muutamia täydellisiä narreja.
Keikarin ulkonaiseen olemukseen kuului näihin aikoihin korkea kaulus, muhkea kaulaliina, helyvitjainen kello, kolmet päällekkäin ladotut eriväriset liivit, siniset ja punaiset sisäpuolella, viheriä lyhytuumainen suippoliepeinen takki, hopeanappeja kahteen riviin ahdettuna aina olkapäihin asti, vielä kirkkaamman viheriäiset housut, joita molemmissa saumoissa koristi joukko viiruja, joita aina oli pariton luku, yhdestä yhteentoista, raja, minkä yli ei milloinkaan menty. Lisätkää siihen lyhytvartiset saappaat, joiden pohjissa oli pienet korkoraudat, korkea, kapealierinen hattu, tuuhea tukka, suunnaton kävelykeppi sekä sanasutkauksia ja sukkeluuksia vilisevä puhetapa. Lopullisena koristuksena kannukset ja viikset. Tähän aikaan merkitsivät viikset porvaria ja kannukset jalankulkijaa.
Maalaiskeikari piti vaan pitempiä kannuksia ja mahtavampia viiksiä.
Siihen aikaan taistelivat Etelä-Amerikan tasavallat Espanjan kuningasta vastaan, Bolivar Morilloa vastaan. Kapealieriset hatut olivat kuningasmielisiä, ja niiden nimenä oli morillohatut; vapaamieliset pitivät leveälierisiä hattuja, ja niiden nimenä oli taas bolivarhatut.
Noin kahdeksan tai kymmenen kuukautta edellisillä sivuilla kerrottujen tapahtumain jälkeen, alkupuolella tammikuuta 1823, eräänä lumisade-iltana huvittelihe muuan tällainen keikari, tällainen tyhjäntoimittaja, tällainen "oikeinajatteleva", sillä hänellä oli päässään morillohattu, mitä huolellisimmin käärittynä suureen lämpimään viittaansa, jonkalainen vaatekappale myös kuului kylmänä vuodenaikana muodinmukaiseen pukuun, kiusaamalla ja härnäämällä muuatta naisolentoa, joka tanssijaispukuun puettuna, kaula aivan paljaana, kukkia päälaella, risteili upseerikahvilan akkunoiden edustalla. Tämä keikari poltti sikaria, sillä niin juuri käski muoti.
Joka kerta kun nainen kulki hänen ohitseen, puhalsi mies häntä kohti aika savupilven sikaristaan, samalla singahutellen haukkumasanoja, jotka olivat hänen mielestään olevinaan sukkelia ja hauskoja, kuten: "Olet niin hiton ruma! — Ett'et jo painu piiloon! — Eihän sulla ole hampaitakaan!" j.n.e., j.n.e. — Tämän herran nimi oli Bamatabois. Nainen, joka koristellun, surkean haamun lailla kulki edestakaisin lumella, ei vastannut sanaakaan, ei katsahtanut sinne päinkään, vaelsihan vain mistään huolimatta synkän säännöllisesti rataansa, joka vei hänet joka viides minuutti tuon häväistystulvan ulottuville niinkuin kujajuoksuun tuomitun sotamiehen. Tämä huono tulos suututti luultavasti tyhjäntoimittajaa, koska hän läksi hiljaa hiipien ja nauruaan pidätellen poispäin kääntyneen naisen jälkeen, kumartui, sieppasi kadulta kourallisen lunta ja pisti sen äkkiä hänen selkäänsä paljaiden hartioiden välistä. Tyttö kirkaisi raivostuneena, käännähti ympäri ja syöksyi kuin pantteri miehen kimppuun, iski kyntensä hänen kasvoihinsa ja huusi ja kiljui ja noitui kamalammin kuin pahinkaan humalassa räyhäävä rantajätkä. Nämä paloviinan käheällä äänellä oksennetut hirvittävät sadatukset lähtivät todellakin suusta, josta kaksi etuhammasta puuttui. Nainen oli Fantine.
Melua kuullessaan syöksyi kahvilasta joukottain upseereja, ohikulkijoita kasaantui, ja näin muodostui suuri kirkuva, huutava ja rähisevä piiri tämän mylläkän ympärille, missä vaivoin saattoi erottaa kaksi ihmis-olentoa, miehen ja naisen, miehen puolustautumassa, hattu maahan vierineenä, naisen iskemässä käsin ja jaloin, ulvoen, päähineettä, hampaitta ja hivuksitta, raivosta tuhkanharmaana, hirvittävänä.
Äkkiä astui joukosta esiin suurikasvuinen mies, tarttui loan peittämää naista vyötäisistä ja sanoi: "Seuraa minua!"
Nainen kohotti katseensa; hänen raivoisa huutonsa vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä kävivät lasimaisiksi, tuhkanharmaasta muuttui hän kuolonkalpeaksi, ja hän värisi kauhusta. Hän tunsi Javertin.
Keikari käytti tilaisuutta hyväkseen ja luikki nopeasti tiehensä.
13.
Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.
Javert työnsi töllistelijät syrjään, hajotti piirin ja lähti onnetonta perässään laahaten kiiruusti astumaan vahtiasemaa kohti, joka oli torin toisessa päässä. Nainen ei tehnyt vastarintaa. Kumpainenkaan ei puhunut sanaakaan. Katselijain lauma seurasi kintereillä, haltioissaan jännityksestä, lasketellen tyhmiä sukkeluuksiaan. Mitä huutavampi kurjuus, sitä rivommat puheet.
Saavuttuaan poliisiasemalle, jona oli kamiinin lämmittämä suurehko huone, jota vartiosto piti hallussaan ja jonka kadunpuoleinen ovi oli lasilla ja rautaristikolla varustettu, avasi Javert oven, vei Fantinen mukanaan sisään ja sulki oven, niiden uteliasten suureksi pettymykseksi, jotka nousivat varpaisilleen ja kurkottelivat kaulojaan, nähdäkseen edes jotain vahtiaseman himmeän ruudun läpi. Uteliaisuus on herkuttelua. Nähdä on samaa kuin ahmia.
Päästyään huoneeseen vaipui Fantine liikkumattomaksi, mykäksi nurkkaan kuin koira, joka pelkää.
Muuan vartiomiehistä toi sytytetyn kynttilän pöydälle. Javert istuutui, veti taskustaan arkin leimapaperia ja ryhtyi kirjottamaan.
Tämänlaiset naiset on laki jättänyt täydellisesti poliisin mielivallasta riippuvaisiksi. Hän tekee heille mitä tahtoo, rankaisee heitä miten hyväksi näkee ja ottaa milloin haluaa takavarikkoon nuo heidän kaksi surullista omaisuuttaan, joita he kutsuvat elinkeinokseen ja vapaudekseen. Javert oli jäisen tyyni; hänen ankaroilla kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään liikutuksen merkkiä. Mutta kuitenkin oli hän vaipunut vakaviin, syviin aatoksiin. Hän harjotti jälleen, tosin ilman ylempää tarkastusta, mutta ottamalla varteen kaikki lahjomattoman omantunnon viittaukset, pelottavaa päätösvaltaansa. Tällä hetkellä tunsi hän taas komisariotuolinsa muuttuvan tuomarinistuimeksi. Hän oli tuomari. Hän tutki ja tuomitsi. Hän kokosi kaikki mahdolliset ajatuksensa sen tärkeän asian ympärille, jota hän par'aikaa toimitti. Jota syvemmältä hän tutki tämän naisen juttua, sitä enemmän tunsi hän raivonsa kohoavan. Oli ilmeistä, että hän oli nähnyt rikoksen. Hän oli nähnyt tuolla kadulla kaiken ulkopuolella olevan kurjan olennon sadattelevan ja pahoin pitelevän yhteiskuntaa talonomistajan ja valitsijamiehen henkilössä. Portto oli rohjennut käydä valtion kansalaisen kimppuun. Hän oli nähnyt sen omin silmin, hän, Javert. Hän kirjotti sanaakaan lausumatta.
Saatuaan työnsä valmiiksi vahvisti hän sen nimimerkillään, taivutti paperin kokoon ja sanoi vartioston päällikölle, antaen hänelle asiakirjan: "Ottakaa kolme miestä ja viekää tämä tyttö vankilaan". — Ja kääntyen Fantineen päin tiuskasi hän: "Sait kuusi kuukautta".
Onneton vavahti.
"Kuusi kuukautta! Kuusi kuukautta vankeutta!" huusi hän. "Kuusi kuukautta ja seitsemän souta päivässä! Mutta miten käy Cosetten? tyttäreni! tyttäreni! Minä olen vielä yli sata frangia velkaa Thénardiereille, herra komisario, tiedättekö sitä?"
Nousematta seisomaan laahautui hän pitkin likaista, märkää kivilattiaa, jota kaikkien näiden miesten kuraiset saappaat polkivat, polvillaan kulkien, kädet ristissä, Javertia kohti.
"Herra Javert", sanoi hän, "rukoilen armoa. Vakuutan Teille, ett'ei syy ollut minussa. Jos olisitte nähneet, miten se alkoi, myöntäisitte sen varmasti. Vannon Teille kautta pyhän Jumalan, ett'ei syy ollut minussa. Se tuntematon herra se pani lunta minun selkääni. Mikä oikeus hänellä oli panna lunta minun selkääni, vaikka minä siinä vallan rauhassa kuljin enkä tehnyt pahaa kenellekään? Se minut suututti. Katsokaas, minä olen hiukan sairas! Ja sitten hän oli syytänyt minulle hävyttömyyksiä jo pitkät ajat. Olet niin ruma! Ei sulla ole hampaitakaan! Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei minulla ole hampaita! Minä en tehnyt iki-mitään. Ajattelin: se herra vain huvitteleikse. Olin oikein siivosti, en häntä edes puhutellut. Mutta sitten hän pani lunta selkääni. Herra Javert, hyvä herra komisario! Eikö siellä ollut ketään, joka olisi nähnyt tapahtuman ja joka todistaisi minun puhuvan totta? Ehkei minun olisi pitänyt suuttua. Mutta tiedättehän, heti ensi tuokiossa ei sitä voi niin hillitä itseään. Sitä niin kiihtyy. Ja sitten kun pistetään aivan odottamatta kylmää lunta selkään. Tein väärin kun revin sen herran hatun. Miksi on hän mennyt tiehensä? Pyytäisin häneltä anteeksi. Ah! hyvä Jumala! Minä niin mielelläni pyytäisin häneltä anteeksi. Armahtakaa minua vain tämä kerta, herra Javert! Katsokaas, Te ette sitä tiedä, vankilassa voi ansaita vain seitsemän souta, se ei ole hallituksen syy, mutta seitsemän souta siellä vain voi ansaita, ja ajatelkaahan, minun on hankittava sata frangia, tai muuten lähettävät ne pikku tyttöni takaisin. Ah, Jumalani! En voi ottaa häntä luokseni. Minä elän niin kurjan kurjaa elämää! Oi, Cosetteni! Oi Pyhän Neitsyen pikku enkeli, mitä sinusta tulisikaan, kullannuppuseni! Nähkääs, ne ovat Thénardiereja, kapakoitsijoita, talonpoikia, eivät ne mistään välitä. Rahaa heille pitää. Älkää panko minua vankilaan! Katsokaas, samalla Te heittäisitte pienen lapsiraukan maantielle, oman onnensa nojaan, talvipakkaseen, täytyyhän raukkaa hiukan sääliä, hyvä herra Javert! Jos tyttö olisi suurempi, niin johan se jotain ansaitsisikin, mutta nuori on vielä kovin, ei kykene eikä jaksa vielä. En minä niin huono nainen ole kuin näytän. Eivät minua irstaisuus ja hekuman halu ole tähän tilaan saattaneet. Kurjuus pakotti minut paloviinaakin juomaan. En siitä yhtään pidä, mutta se tylsistyttää. Kun vielä olin onnellinen, olisi tarvinnut vain silmätä laatikkoihini, nähdäkseen, ett'en minä ollut mikään kiemaileva, hulttioin nainen. Minulla oli liinavaatteitakin, paljon liinavaatteita. Armahtakaa minua, herra Javert!"
Näin hän puhui murtuneena, nyyhkytysten värisyttämänä, kyynelten sokaisemana, kaula paljaana, käsiään väännellen, yskien kuivaa, repivää yskäänsä, sopertaen sanojaan hiljaa kuin kuolevan äänellä. Suuri kärsimys on jumalainen, kauhistava säde, joka muuttaa kurjain muodon. Tällä hetkellä oli Fantinesta jälleen tullut kaunis. Tuon tuostakin herkesi hän puhumasta, suudellakseen hellästi salapoliisin takinlievettä. Hän olisi pehmittänyt kivisydämenkin; mutta puusydäntä ei pehmitä mikään.
"Kas niin", sanoi Javert. "Olen kuunnellut sinua. Oletko puhunut suusi puhtaaksi? Matkaan ja heti! Kuusi kuukautta tulet istumaan. Itse ijankaikkinen Isä omassa personassaan ei voisi sitä enään estää".
Tästä juhlallisesta sanasta,itse ijankaikkinen Isä omassa personassaan ei voisi sitä enää estää, käsitti Fantine, että tuomio oli epuuttamattomasti lausuttu. Hän lysähti kasaan ja mutisi:
"Armoa!"
Javert käänsi selkänsä.
Sotilaat kävivät häneen käsiksi.
Vähää ennen oli muuan mies astunut sisään kenenkään huomaamatta. Hän oli sulkenut oven, asettunut nojalleen sen pieltä vastaan ja kuullut Fantinen epätoivoiset rukoukset.
Juuri kun sotilaat tarttuivat onnettomaan, joka ei tahtonut nousta, astui hän esiin varjosta ja sanoi:
"Viipykäähän hetkinen!"
Javert katsahti sinne päin ja tunsi herra Madeleinen. Hän otti hatun päästään, tervehti jonkunlaisella suuttuneella kömpelyydellä ja virkkoi:
"Suokaa anteeksi, herra pormestari…"
Tämä sana "herra pormestari" teki Fantineen kummallisen vaikutuksen. Hän kohousi aivan suoraksi kuin maasta nouseva haamu, työnsi molemmin käsin syrjään sotilaat, astui suoraan herra Madeleinen eteen ennenkuin häntä ehdittiin estää ja huusi, katsellen häntä raivostuneena, mielipuolen lailla:
"Vai niin! Sinä siis olet se herra pormestari!"
Sitten rähähti hän nauruun ja sylki häntä kasvoihin.
Herra Madeleine pyyhki kasvonsa ja sanoi:
"Komisario Javert, päästäkää tämä nainen vapaaksi".
Javert oli tulemaisillaan hulluksi. Hän tunsi tällä hetkellä, isku iskulta, toinen toisiinsa sekaantuneina, voimakkaampia mielenliikutuksia kuin hän oli eläissään saanut kokea. Nähdä yleisen naisen sylkevän pormestaria kasvoihin, se oli niin hirvittävä seikka, että hän olisi kaikkein rohkeimmissakin otaksumisissaan pitänyt pyhyyden häväistyksenä edes luulla moista mahdolliseksikaan. Kun hän taas toiselta puolen ajatuksiensa salaisimmassa sopukassa vertaili hämärästi toisiinsa sitä, mitä tämä nainen oli, sekä sitä, mitä tämä pormestari saattoi olla, niin huomasi hän kauhistuen tämän ennen kuulumattoman hyökkäyksen aivan luonnolliseksi. Mutta kun hän näki tämän pormestarin, tämän valtion virkamiehen pyyhkivän rauhallisesti kasvojaan ja sanovan:Päästäkää tämä nainen vapaaksi, oli hänen hämmästyksensä suunnaton. Hän ei kyennyt ajattelemaan eikä puhumaan. Kaiken mahdollisen hämmästymisen väkevin isku oli kohdannut häntä. Hän mykistyi.
Nämä sanat olivat Fantineen iskeneet yhtä voimakkaasti. Hän kohotti paljaat käsivartensa ja tarrautui kamiinin peltiin aivan kuin ei voisi enää pysyä pystyssä. Hän pälyili neuvottomana ympärilleen ja alkoi puhua hiljaisella äänellä kuin itsekseen:
"Vapaaksi! Annetaanko minun poistua! Eikö minun tarvitsekaan mennä vankilaan kuudeksi kuukaudeksi! Kuka niin sanoo? Ei ole mahdollista, että joku niin sanoo. Olen kuullut väärin. Ei se voi olla tuo pormestarihirviö! Tekö sen sanoittekin, hyvä herra Javert, että minut piti päästettämän vapaaksi? Oi, niin! Minä selitän Teille kaikki ja Te annatte minun mennä. Tuo pormestarihirviö, tuo vanha pormestari-konna, hän on syypää kaikkeen. Ajatelkaahan, herra Javert, että hän ajoi minut pois työstä muutamain kielikellojen takia, jotka juoruilevat ja panettelevat parempiaan. Eikö olekin hirvittävää: häätää köyhä nainen, joka tekee työnsä rehellisesti! Sitten en enää voinut ansaita tarpeeksi, ja siitä alkoi koko onnettomuus. Kaikkein ensinnä pitäisi tehdä muuan parannus oloihin, ja nämä herrat poliisit sen kai ottavatkin huolekseen, se nimittäin, että estettäisiin vankilatöiden johtajia tekemästä vääryyttä köyhille ihmisille. Selitän sen Teille heti. Katsokaas, ensin ansaitsee kaksitoista souta paitojen neulomisella, sitten putoo se yhdeksään, ja silloin on mahdotonta enään elää. Täytyy yritellä kaikkea, mihin pystyy. Katsokaas, minullahan oli pikku Cosette, minunhan täytyi ihan pakosta ruveta huonoksi naiseksi. Te ymmärrätte nyt, että juuri tuo pormestari-konna on syypää kaikkeen. Sitten minä tallasin jalkoihini sen herran hatun siellä upseerien kahvilan edustalla. Mutta hänhän oli lumellaan tärvellyt koko pukuni. Ei meikäläisillä ole muuta kuin yksi silkkipuku iltaisin käytettäväksi. Minä en todellakaan ole koskaan tehnyt pahaa tahallani, ihan totta, herra Javert, ja minä näen kaikkialla naisia, jotka ovat paljon pahempia kuin minä, mutta jotka ovat sentään paljon onnellisempia. Oi, herra Javert, Tehän sanoittekin, että minut saa päästää menemään! Hankkikaa tietoja, kysykää isännältäni, nyt minä maksan taas vuokranikin, kyllä ne sanovat, että minä totta puhun. Ah! Jumalani, pyydän tuhannesti anteeksi, minä koskin huomaamattani tuohon kamiinin peltiin, ja nyt tulee savua sisään".
Herra Madeleine kuunteli häntä suurella tarkkuudella. Fantinen puhuessa oli hän kaivanut liivin taskusta rahakukkaronsa ja avannut sen. Se oli tyhjä. Hän oli pistänyt sen jälleen taskuun. Hän virkkoi Fantinelle:
"Miten suureksi sanoittekaan veikanne?"
Fantine, joka katseli vain Javertia, kääntyi häneen päin:
"En minä sulle puhu!"
Sitten ilkkui hän sotilaille:
"Sanokaas Tekin, näittekö kun minä syljin sitä herraa kasvoihin? Sinä vanha pormestari-roisto, sinä tulet tänne minua pelottelemaan, mutta minäpäs en pelkää sinua. Minä pelkään herra Javertia. Minä pelkään hyvää herra Javertiani!"
Näin puhuen kääntyi hän jälleen komisarioon päin:
"Kaikesta huolimatta, herra komisario, täytyy noudattaa oikeutta. Vaikka kyllähän minä uskon, että Te, herra komisario, oikeutta noudatattekin. Asia onkin hyvin yksinkertainen: muuan mies huvitteleikse pistämällä lunta erään naisen selkään, se nauratti kovasti upseereja, täytyyhän sitä jollain huvitellakin, mehän olemmekin olemassa sitä varten, että meidän sopii huvitella, eikös niin! Ja sitten saavutte Te paikalle, Teidänhän on pakko toimittaa järjestystä, Te tuotte vahti-asemalle naisen, joka on käyttäytynyt sopimattomasti; mutta kun tarkemmin asiaa ajattelette ja mietitte hyvässä sydämessänne, käskette Te päästää minut vapaaksi, ja se tapahtuu tuon pienokaisen takia, sillä kuusi kuukautta vankeutta estäisi minua elättämästä lastani. Mutta muistakin olla toiste siivommalla, lunttu! Ah! kyllä minä olenkin, herra Javert! Minulle saa nyt tehdä mitä tahansa, minä en hievahdakaan. Mutta tänään minä huusin, katsokaas, se teki niin pahaa, minä en osannut aavistaakaan, että se herra sitä lunta laittaisi, ja sitten, sen olen jo sanonutkin, minä en voi oikein hyvin, minä yskin, minun on vatsassani niinkuin mikäkin palo, joka polttaa, ja lääkärikin sanoo: hoitakaa terveyttänne. Koettakaapas, tässä näin, antakaahan kätenne, älkää peljätkö, ihan tässä näin".
Hän ei itkenyt enää, hänen äänensä oli hyväilevä, ja hän painoi Javertin isoa, karkeata kättä valkeaa, pehmyttä poveansa vasten, tähystellen häntä hymyhuulin.
Äkkiä rupesi hän järjestämään sotkeutunutta pukuaan, oikoi hameensa ryppyjä, se kun oli hänen ryömiessään kohonnut melkein polviin asti, ja astui ovelle puhellen puoliääneen sotilaille ja tuttavallisesti päätään nyökäytellen:
"Ystäväiseni, herra komisario sanoi, että minä pääsen vapaaksi, ja nyt minä menen".
Hän tarttui säppiin. Askel vielä, ja hän oli kadulla.
Javert oli aina tähän hetkeen asti pysynyt liikkumattomana, silmä maahan iskettynä, seisoen tämän näytelmän keskellä kuin paikaltaan joutunut kuvapatsas, joka vaan odottaa, että se nostettaisiin soppeensa takaisin.
Säpin loksahdus havahutti hänet. Hän kohotti katseensa, ja hänen kasvoilleen asettui jyrkän käskevä, mahtava ilme.
"Vahtimies!" huusi hän. "Ettekö näe, että tuo puolihullu menee tiehensä! Kuka on käskenyt Teidän päästää hänet vapaaksi?"
"Minä", sanoi Madeleine.
Fantine oli Javertin äänen kuulleessaan vavahtanut ja hellittänyt kädestään säpin niinkuin yllätetty varas hellittää varastetun esineen. Kuullessaan Madeleinen äänen kääntyi hän ympäri, ja tästä silmänräpäyksestä alkaen kulki hänen katseensa, hänen uskaltamatta lausua sanaakaan, hänen uskaltamatta vapaasti hengittääkään, vuorotellen Madeleinesta Javertiin ja Javertista Madeleineen, aina sen mukaan kuka kulloinkin puhui.
On silminnähtävää, että Javert oli niinkuin sanotaan "poissa raiteiltaan", koska hän rohkeni näin töykeästi puhutella vahtimiestä sen jälkeen kun pormestari oli käskenyt päästää Fantinen vapaaksi. Oliko hän tullut unohtaneeksi herra pormestarin läsnäolon? Oliko hän ehkä selittänyt itsekseen, että kenenkään "esivallan virkamiehen" oli mahdotonta antaa moista käskyä, ja että herra pormestari oli varmaankin tahtomattaankin lausunut toista kuin oli ajatellut? Taikka ajatteliko hän näiden aavistamattomain tapahtumain jälkeen, joita hän oli kahden viimeisen tunnin aikana nähnyt, että nyt täytyi tehdä ratkaisun päätös, että nyt oli välttämätöntä pienen tekeytyä suureksi, salapoliisin muuttua käskeväksi virkamieheksi, järjestysmiehen kohoutua tuomariksi, ja että tässä äärimäisessä tapauksessa järjestys, laki, siveys, hallitus, koko yhteiskunta olivat hahmostuneet häneen, Javertiin?
Olkoon sen asian laita miten tahansa, mutta kun herra Madeleine oli lausunut tuon painostavan sanansaminä, nähtiin poliisikomisario Javertin kääntyvän herra pormestariin päin ja sanovan hänelle silmät maahan luotuina, mutta ääni lujana, kasvot kalpeina, kylminä, huulet sinisinä, katse epätoivoisena, ruumis huomaamattoman väristyksen tärisyttämänä, sanovan, mitä ei kukaan olisi voinut uskoa mahdolliseksi:
"Herra pormestari, se ei käy päinsä".
"Kuinka, eikö käy?" ihmetteli Madeleine.
"Tämä nainen on loukannut valtion kansalaista".
"Komisario Javert", virkkoi herra Madeleine lepyttävästi, tyynesti, "kuulkaahan, Te olette rehellinen mies, eikä minun tule olemaan vaikeata selvittää asiata Teidän kanssanne. Näin tapahtui seikka. Minä kuljin torin poikki juuri kun Te toitte tuota naista tänne. Siellä oli vielä väkeä seisoskelemassa, minä kuulustelin heitä, minä sain tietää kaikki: herrasmiehessä oli ollut koko syy, ja juuri hänet olisi Teidän oikeutta harrastavana poliisina pitänyt vangita".
Javert yritti:
"Tämä kurjahan herjasi juuri lisäksi herra pormestaria".
"Se on minun asiani", sanoi herra Madeleine. "Vai eikö loukkaus koske yksinomaan minua? Minä kai voin tehdä sen mitä tahdon".
"Suokaa anteeksi, herra pormestari. Loukkaus ei kuulu Teille, se kuuluu tuomioistuimelle".
"Komisario Javert", vastasi herra Madeleine, "ensimäinen oikeusistuin on omatunto. Minä olen kuullut tämän naisen puheet. Tiedän kyllä, mitä teen".
"Mutta minä, herra pormestari, minä en ymmärrä, mitä näen".
"Tyytykää siis tottelemaan".
"Tottelen virkavelvollisuuttani. Minun virkavelvollisuuteni määrää, että tämän naisen täytyy istua kuusi kuukautta vankilassa".
Herra Madeleine vastasi tyynesti:
"Painakaa mieleenne tämä: hän ei istu siellä päivääkään".
Kuullessaan näin jyrkkää puhetta rohkeni Javert katsoa pormestaria lujasti silmiin ja sanoa, vaikkakin yhä syvästi kunnioittavalla äänensävyllä:
"Olen vallan epätoivossa, kun minun täytyy vastustaa herra pormestaria, se tapahtuu ensi kerran eläissäni, mutta suvainnettehan minun huomauttaa, että minä en ole hetkeksikään väistynyt lailliselta virka-alaltani. Pysykäämme siis, kuten herra pormestari tahtoo, vain siinä herrasmiehen jutussa. Minä olin näkemässä. Tämä nainen hyökkäsi herra Bamataboisin, vaalioikeutetun kansalaisen ja tuon kauniin kolmikerroksisen kivitalon omistajan kimppuun, joka sijaitsee puistokadun kulmassa ja jossa on useita parvekkeitakin. Tapahtuuhan sitä tosin yhtä ja toista tässä maailmassa! Mutta oli muu miten tahansa, herra pormestari, tämä asia kuuluu järjestyspoliisille ja minulle ja minä pidätän tämän naisen".
Silloin pani herra Madeleine kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi ankaralla äänellä, jota ei kaupungissa oltu vielä koskaan kuultu:
"Asia, josta puhutte, kuuluu kunnallispoliisin päätäntövaltaan. Rikoskaaren yhdeksännen, yhdennentoista, viidennentoista ja kuudennenkymmenennenkuudennen pykälän mukaan olen minä tämän asian tuomari. Määrään, että tämä nainen on päästettävä vapaaksi".
Javert yritti yhä panna vastaan.
"Mutta, herra pormestari…"
"Muistutan Teille vuonna 1799, 13 päivä joulukuuta vahvistetun lain kahdeksattakymmenettäensimäistä pykälää, jossa puhutaan mielivaltaisesta vangitsemisesta".
"Herra pormestari, sallikaahan…"
"Ei sanaakaan!"
"Kuitenkin…"
"Ulos!" sanoi herra Madeleine.
Javert otti iskun vastaan silmää räpähyttämättä keskelle rintaa kuin venäläinen sotamies. Hän kumarsi maahan asti herra pormestarille ja läksi.
Fantine väistyi ovelta ja näki huumaantuneena hänen kulkevan ohitseen.
Mutta hänessäkin raivosi outo myllerrys. Hän oli juuri nähnyt kahden vastakkaisen mahdin taistelevan itsestään. Hän oli omin silmin nähnyt kamppailevan näiden kahden miehen, joiden vallassa olivat hänen vapautensa, elämänsä, henkensä, lapsensa; toinen heistä raastoi häntä pimeyteen päin, toinen nosti häntä valoa kohti. Tässä taistelussa, jonka suhteita hänen kauhunsa suurensi, näyttivät nuo kaksi miestä hänestä jättiläisiltä; toinen puhui kuin hänen paha henkensä, toinen puhui kuin hänen hyvä enkelinsä. Enkeli oli voittanut pahanhengen, ja tämä enkeli, tämä vapauttaja — hän värisi kiireestä kantapäähän sitä ajatellessaan — oli juuri sama mies, jota hän inhosi, sama pormestari, jota hän oli niin kauvan pitänyt kaiken onnettomuutensa syynä, sama Madeleine, joka pelasti hänet juuri sillä hetkellä, kun hän herjasi häntä mitä loukkaavimmin sanoin! Oliko hän siis erehtynyt? Pitikö hänen siis muuttaa kaikki ajatuksensa?… Hän ei tiennyt, hän vapisi. Hän kuunteli huumautuneena, hän katseli peljästyneenä, ja joka sanasta, minkä herra Madeleine lausui, tunsi hän pakenevan ja väistyvän sydämestään vihan synkeän pimeyden ja syttyvän rintaansa lämmittävän sanomattoman onnen, luottamuksen ja rakkauden valon.
Kun Javert oli lähtenyt, kääntyi herra Madeleine hänen puoleensa ja puhui hänelle hitaasti ja vaivaloisesti kuin mies, joka ei tahdo itkeä:
"Kuulin kaikki. En tiennyt mitään kaikesta siitä, mitä äsken ilmotitte. Luulen, että puhutte totta, ja tunnen, että puhutte totta. En tiennyt edes siitä, että Te olitte poistunut tehtaastani. Miksi ette kääntynyt heti minun puoleeni? Mutta koettakaamme järjestää asiat näinkin: minä maksan velkanne, minä noudan lapsenne tahi menette Te häntä hakemaan. Te asetutte asumaan tänne, Pariisiin tai minne vaan tahdotte. Minä otan pitääkseni huolta sekä Teidän lapsestanne että Teistä. Teidän ei tarvitse enää tehdä työtä, ell'ette halua. Minä annan Teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette. Te muututte jälleen kunnialliseksi ja hyväksi ihmiseksi, tullessanne onnelliseksi. Ja kuulkaa, minä julistan Teille tässä, jos kaikki on niinkuin sanotte, ja minä en sitä epäile, että Te ette ole milloinkaan lakannutkaan olemasta siveä ja hyvä Jumalan edessä. Oi vaimo parka!"
Tämä oli enemmän kuin Fantine-raukka saattoi kestää. Saada Cosette! Päästä tästä häpeällisestä elämästä! Elää vapaana, rikkaana, onnellisena, kunniallisena Cosetten kanssa! Nähdä äkkiä keskellä synkimmän kurjuuden puhkeavan kaikkien näiden paratiisin todellisuus-kukkain! Hän katseli kuin huumautuneena tätä miestä, joka hänelle puhui, ja hän puhkesi katkonaisiin nyyhkytyksiin: oh! oh! oh! Hänen polvensa taipuivat, hän heittäytyi herra Madeleinen jalkoihin, ja ennenkuin Madeleine ehti estää tunsi hän käteensä tartuttavan ja huulten painuvan sitä suutelemaan.
Sitten Fantine menetti tajuntansa.
1.
Lepo alkaa.
Herra Madeleine toimitti Fantinen talossaan sijaitsevaan sairashuoneeseen. Hän jätti hänet laupeudensisarten huostaan, jotka panivat hänet vuoteeseen. Hän sai kovan kuumeen. Suurimman osan yötä hän houraili ja huusi. Lopulta hän kuitenkin vaipui uneen.
Seuraavan päivän keskivaiheilla heräsi Fantine, hän kuuli hengitystä vuoteensa äärestä, hän työnsi uutimet syrjään ja näki herra Madeleinen seisovan siinä vieressään, silmät tähdättyinä johonkin hänen päänsä yläpuolelle. Tämä katse oli täynnä sääliä, tuskaa ja rukousta. Hän seurasi sen suuntaa ja näki sen kohdistuvan seinään kiinnitettyyn ristiinnaulitunkuvaan.
Herra Madeleine oli nyt Fantinen silmissä tykkänään muuttanut muotoansa. Hän näytti hänestä valohohteen ympäröimältä. Madeleine oli ikäänkuin rukouksiin vaipunut. Fantine katseli häntä kauvan, uskaltamatta keskeyttää. Sitten kysyi hän arasti:
"Mitä Te siinä teette?"
Herra Madeleine oli ollut tässä asennossa jo tunnin ajan. Hän oli odottanut Fantinen heräämistä. Hän tarttui tytön käteen, koetteli hänen valtasuontansa ja vastasi:
"Mitenkä voitte nyt?"
"Hyvin, nukuinkin aika lailla", sanoi hän. "Luulen tästä pian paranevani. Ei tämä niin vaarallista ole".
Madeleine virkkoi sitten, vastaten hänen ensimäiseen kysymykseensä ikäänkuin olisi sen vast'ikään kuullut:
"Minä rukoilin tuota kärsivää tuolla ylhäällä".
Ja lisäsi ajatuksissaan: "Täällä alhaalla kärsivän puolesta".
Herra Madeleine oli käyttänyt yön ja aamupäivän tietojen hankkimiseen.Hän tiesi nyt kaikki. Hän tunsi pienimpiä yksityiskohtiaan myötenFantinen surkean tarinan. Hän jatkoi:
"Te olette paljon kärsinyt, äiti parka! Oi, älkää kohtaloanne surkutelko, Teillä on nyt valittuin osa. Tällä lailla tekevät ihmiset enkeleitä. Se ei ole heidän vikansa; he eivät osaa toisin menetellä. Katsokaas: helvetti, josta tulette, on ensimäinen muoto taivasta. Täytyy alkaa siitä".
Hän huokasi raskaasti. Ja Fantine hymyili hänelle tuota merkillistä hymyään, josta puuttui kaksi hammasta.
Javert oli samana yönä kirjottanut kirjeen. Hän jätti tämän kirjeen itse seuraavana aamuna Montreuil-sur-Merin postitoimistoon. Se oli osotettu Pariisiin:Herra Chabouilletille, herra poliisipäällikön sihteerille. Vahtiaseman tapahtumat olivat tulleet yleisesti tiedoksi, ja niin päättelivätkin postitoimiston hoitajatar ja muutamat muutkin henkilöt, jotka näkivät kirjeen ennen lähettämistä ja jotka tunsivat Javertin käsialan osotteessa, että kirje sisälsi hänen eronhakemuksensa.
Herra Madeleine kiiruhti kirjottamaan Thénardiereille. Fantine oli heille velkaa satakaksikymmentä frangia. Hän lähetti heille kolmesataa frangia, käskien heitä pitämään summan hyvänään ja heti tuomaan lapsen Montreuil-sur-Meriin, missä sen sairas äiti sitä kärsimättömästi odotti.
Tämä häikäisi Thénardierin. — "Älkäämme hiidessä päästäkö lasta käsistämme!" sanoi hän eukolleen. "Tuosta pikku sirkkusestapa alkaa vääntyä oikea lypsylehmä. Arvaanpa asian. Joku löylynlyömä on piikiintynyt äitiin".
Thénardier lähetti vastaukseksi mainiosti sommitellun menoluettelon, joka päättyi viiteensataan frangiin. Tähän luetteloon sisältyi muuan yli kolmensadan frangin erä kahden eittämättömän varman laskun nojalla, toinen lääkäriltä, toinen apteekkarilta, jotka olivat hoitaneet ja lääkinneet kahden pitkän sairauden aikana Époninea ja Azelmaa. Kuten olemme huomauttaneet, ei Cosette ollut päivääkään sairastanut. Tarvitsi vain hiukan muuttaa nimiä, siinä koko juttu. Thénardier kirjotti luettelon syrjään:saatu rahassa kolmesataa frangia.
Herra Madeleine lähetti heti kolmesataa frangia lisää ja kirjotti:Tuokaa heti Cosette tänne.
"Hei hemmetissä!" sanoi Thénardier, "älkäämme hellittäkö lasta käsistämme".
Mutta Fantine ei ottanut parantuakseen. Hän oli yhä sairashuoneessa.
Sisaret olivat alussa vain sangen vastenmielisesti hoitaneet ja vaalineet "tätä naikkosta". Joka on nähnyt Reimsin tuomiokirkon korkokuvat, muistaa varmaankin sen alahuulen nyrpistyksen, millä viisaat neitseet kunnioittavat tyhmiä neitseitä. Tuo antiikkinen ylenkatse, jota vestanneitsyet osottivat itämaalaisille ilotytöille, on kaikkein syvimpiä naisellisen arvokkuuden tunteita; laupeuden sisaret olivat sitä tunteneet, sitäkin suuremmassa määrässä, kun heidän uskontonsa oli siinä apuna. Mutta muutamain päiväin päästä oli Fantine riisunut heiltä aseet. Hänellä oli aina huulillaan lempeitä ja ystävällisiä sanoja, ja hänen äidinrakkautensa oli liikuttava. Kerrankin kuulivat sisaret hänen kuumehoureissa puhelevan: "Minä olen syntiä tehnyt, mutta kun saan lapseni luokseni, niin on se sen merkki, että Jumala on minulle anteeksi antanut. Kun minä vielä paheessa ryvin, en olisi tahtonut pitää Cosettea luonani, minä en olisi voinut kestää hänen ihmettelevää, surullista katsettaan. Mutta juuri hänen tähtensähän minä pahetta harjotinkin, ja siitä syystä antaa Jumala minulle anteeksi. Minä tunnen varmasti Jumalan siunauksen heti kun Cosette vaan tulee tänne. Minä häntä katselisin, tekisi minulle niin hyvää katsella sitä viatonta lasta. Hän ei tiedä mitään. Hänhän on enkeli, sisareni! Siinä ijässä eivät siivet vielä ole pudonneet".
Herra Madeleine kävi häntä katsomassa kaksi kertaa päivässä, ja aina kysyi Fantine häneltä:
"Joko minä kohta saan nähdä Cosetteni?"
Hän vastasi:
"Ehkä huomen-aamulla. Odotan häntä saapuvaksi millä hetkellä tahansa".
Ja äidin kalpeat kasvot säteilivät.
"Ah!" sanoi hän, "kuinka tulenkaan onnelliseksi!"
Sanoimme juuri, ett'ei hän ottanut parantuakseen. Päinvastoin näytti hänen tilansa pahenevan viikko viikolta. Tämä paljaalle iholle hartioiden väliin pistetty lumikourallinen oli saanut aikaan äkillisen seisahduksen hikirauhasten toiminnassa, ja seurauksena oli, että hänessä jo vuosikausia kytenyt tauti nyt puhkesi voimakkaammin ilmi. Niihin aikoihin alettiin rintatautien tutkimisessa ja hoidossa seurata Laënnecin mainioita ohjeita. Lääkäri tutki Fantinea ja pudisti päätään.
Herra Madeleine sanoi lääkärille:
"No?"
"Eikö hänellä ole lapsi, jota hän haluaa nähdä?" kysyi lääkäri.
"On".
"Koettakaa noutaa se kiiruusti".
Herra Madeleine vavahti.
Fantine kysyi häneltä:
"Mitä lääkäri sanoi?"
Herra Madeleine pakottautui hymyyn.
"Hän käski noutamaan hyvin pian lapsenne. Siitä Te paranette".
"Oi niin!" huudahti hän, "siinä on hän oikeassa! Mutta minkätähden viivyttelevät ne Thénardierit niin kauvan sitä lasta! Oi, hän tulee, minun pikku Cosetteni! Vihdoinkin saan nähdä tuon kultalapsen ja pitää hänet oikein luonani!"
Mutta Thénardier "ei hellittänytkään lasta käsistään", vetihän vaan tuhansia verukkeita. Cosette oli muka hiukan sairaloinen vielä eikä voinut näin talvisydännä lähteä matkalle. Ja sitten oli siellä ja täällä paikkakunnalla joukko kiireellisiä pikku velkoja, joista hänen piti nyt ottaman selkoa, j.n.e., j.n.e.
"Minä lähetän jonkun hakemaan Cosetten", sanoi ukko Madeleine. "Jos on tarvis, lähden itse".
Hän piirsi Fantinen sanelun mukaan seuraavan kirjeen, jonka alleFantine piirsi nimensä:
"Herra Thénardier,
"Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku velat maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.
"Fantine".
Sillävälin sattui muuan aavistamaton tapaus. Veistäkäämmepä miten veistämmekin sitä salaperäistä marmorilohkaretta, mistä elämämme on muodostettu, aina näkyy siinä kohtalon musta juova.
2.
Miten Deanista voi tulla Champ.
Eräänä aamuna herra Madeleinen istuessa työhuoneessaan järjestämässä edeltäpäin muutamia kiireellisiä virka-asioita Montfermeilen matkan varalta, tultiin ilmottamaan, että poliisikomisario Javert tahtoi häntä puhutella. Kuullessaan tuon nimen ei herra Madeleine voinut olla tuntematta vastenmielistä vaikutusta. Vahtiasemalla sattuneiden tapausten jälkeen oli Javert alkanut vältellä häntä yhä enemmän, eikä herra Madeleine ollut häntä sen koommin nähnyt.
"Käskekää sisään", sanoi hän.
Javert astui huoneeseen.
Herra Madeleine istui lähellä uunia, kynä kädessä, katse kiintyneenä asiakirjavihkoon, jota hän selaili ja johon hän teki syrjähuomautuksia ja joka sisälsi katupoliisin tiedonantoja rikkomuksista järjestyssääntöjä vastaan. Hän ei antanut Javertin tulon lainkaan häiritä itseään. Hän ei saattanut olla ajattelematta Fantine raukkaa, ja hän katsoi sopivaksi esiintyä kylmänä, virallisena.
Javert tervehti kunnioittavasti herra pormestaria, joka istui selkä päin. Herra pormestari ei suvainnut katsahtaakaan häneen, vaan jatkoi asiakirjojensa tarkastelemista.
Javert eteni pari kolme askelta ja pysähtyi sitten, hiljaisuutta häiritsemättä.
Kasvonpiirteiden tutkija, joka olisi tuntenut Javertin luonteen, joka olisi pitempiä aikoja tarkastellut tätä sivistyneen yhteiskunnan palvelukseen joutunutta villi-ihmistä, tätä kummallista roomalaisen, spartalaisen, munkin ja sotamiehen sekotusta, tätä läpeensä rehellistä vakoilijaa, tätä neitseellistä salaurkkijaa, kasvonpiirteiden tutkija, joka olisi tuntenut hänen salaisen, vanhan vastenmielisyytensä herra Madeleinea kohtaan, hänen riitansa pormestarin kanssa Fantinen jutussa, ja joka olisi nyt silmäillyt Javertia, olisi hämmästyneenä huudahtanut: Mitä on tapahtunut? Jokainen, joka olisi tuntenut hänen suoran, selvän, lahjomattoman, ankaran ja jyrkän omantuntonsa, olisi huomannut, että Javertille oli sattunut joku merkittävämpi sisäinen kamppailu. Sillä Javertin sielussa ei liikkunut mitään, mikä ei myös kuvastunut hänen kasvoilleen. Hän oli taipuvainen, kuten rajut ihmiset yleensä, odottamattomiin äkkikäänteisiin. Hänen kasvoillaan ei ollut vielä milloinkaan esiintynyt näin outoa, näin kummallista ilmettä. Sisään astuessaan oli hän kumartanut herra Madeleinelle, silmissä katse, missä ei näkynyt ei kaunaa, ei vihaa eikä epäluuloa, ja jäänyt seisomaan hänen nojatuolinsa taakse; ja yhä seisoi hän siinä nöyrässä asennossa, teeskentelemättömän jyrkkänä ja kylmänä kuin mies, joka ei ole koskaan lempeä ollutkaan ja joka on aina ollut kärsivällinen; hän odotti sanaakaan sanomatta, hievahtamattakaan, rehellisesti, tyynesti alistuvana, että herra pormestari suvaitsisi kääntyä; hän seisoi siinä rauhallisena, vakavana, hattu kädessä, silmät maahan luotuina, kasvoilla ilme kuin sotilaan upseerinsa tai syyllisen tuomarinsa edessä. Kaikki tunteet, kaikki muistot, joiden saattoi otaksua ennen liikkuneen hänen sisimmässään, olivat nyt kadonneet. Näille tutkimattomille, kivenliikkumattomille kasvoille kuvastui enää vain alakuloinen murhe. Koko hänen olentonsa henki nöyryyttä ja järkähtämätöntä tahtoa sekä oudon urheata masentumusta.
Vihdoin laski herra pormestari kynänsä ja kääntyi puoliksi päin:
"No, mikä nyt on hätänä, Javert?"
Javert ei heti vastannut, aivankuin ajatuksiaan kootakseen; sitten kohotti hän äänensä ja sanoi jonkunlaisella surullisella juhlallisuudella, mihin sisältyi yksinkertaista suoruuttakin:
"Se vaan on hätänä, herra pormestari, että hiljan on tehty rikollinen teko".
"Mikä teko?"
"Alempiarvoinen virkamies on ylempäänsä kohtaan käyttäytynyt tavalla, jossa ilmenee mitä rikollisin kunnioituksen puute. Minä pyydän täten virkavelvollisuuttani noudattaen saattaa asian Teidän tietoonne".
"Kuka on tuo alempiarvoinen virkamies?" kysyi herra Madeleine.
"Minä", vastasi Javert.
"Te?"
"Minä".
"Ja kuka on tuo ylempiarvoinen virkamies, jota kohtaan alempiarvoinen olisi käyttäytynyt sopimattomasti?"
"Te, herra pormestari".
Herra Madeleine kohousi tuolillaan. Javert jatkoi vakavan näköisenä, silmät yhä maahan luotuina:
"Herra pormestari, minä pyydän Teitä nöyrimmästi toimimaan niin, että hallitus panee minut viralta".
Ylen hämmästyksissään avasi herra Madeleine suunsa puhuakseen. Javert keskeytti:
"Sanonette kai, että minä olisin itse voinut pyytää virkaeroa, mutta se ei riitä. Virkaeron pyytäminen on kunniallista. Mutta minä olen rikkonut, minun tulee saada rangaistukseni. Minut pitää erottaa".
Ja pienen vaitiolon jälkeen hän lisäsi:
"Herra pormestari, Te olitte minulle äskettäin ankara syyttä suotta.Olkaa nytkin ankara, kun on todellista syytä".
"Mutta minkätähden?" huudahti herra Madeleine. "Mitä Te tuolla käsittämättömällä puheellanne oikeastaan tarkotatte? Milloin olette Te käyttäytynyt minua kohtaan rikollisella tavalla? Mitä olette Te tehneet? Mihin Te nyt tähtäätte? Te syytätte itseänne, Te tahdotte eroa…"
"Erottamista", korjasi Javert.
"Erottamista, olkoon. Hyvä. Mutta en ymmärrä koko jutusta mitään".
"Kyllä Te pian ymmärrätte, herra pormestari".
Javert huokasi rintansa syvyyksistä ja jatkoi yhä kylmänä ja murheellisena.
"Herra pormestari, kuusi viikkoa sitten jouduin tuon tyttö-jutun takia raivoihini, minä annoin Teidät ilmi".
"Annoitte ilmi!"
"Pariisin poliisipäällystölle".
Herra Madeleine, joka ei nauranut juuri useammin kuin Javertkaan, purskahti nauruun.
"Te ilmotitte minut pormestariksi, joka tekee vääryyttä järjestysvallalle".
"Entiseksi rangaistusvangiksi".
Pormestari valahti tuhkanharmaaksi.
Javert, joka ei ollut katsettaan kohottanut, jatkoi:
"Siksi Teitä luulin. Jo pitkät ajat olin huomaavinani yhtä ja toista. Sama näkö, tiedustelut, joita Te olitte toimittaneet Faverollesissa, Teidän suunnattomat hartiavoimanne, vanhan Faucheleventin seikka, Teidän ampumataitonne, Teidän hiukan laahustava käyntinne, kaikki tämä oli vahvistavinaan epäilyksiäni. Tyhmyyksiä! Mutta kuten sanottu: minä pidin Teitä eräänä Jean Valjeanina".
"Eräänä…? Mikä olikaan nimi?"
"Jean Valjean. Se oli muuan rangaistusvanki, jonka kaksikymmentä vuotta sitten näin, ollessani Toulonissa vanginvartija-apulaisena. Vankilasta päästyään näyttää tämä Jean Valjean varastaneen eräältä piispalta, sitten teki hän toisen ryöstön ase kädessä, julkisella tiellä, uhrina muuan pieni savoijalaispoika. Jo kahdeksan vuotta on hän osannut etsiskelemisistä huolimatta pysytellä piilossa, ties miten. Minä uumoilin… — Ja niin tulin tehneeksi tekoseni! Viha ja raivo minut valtasi, minä annoin Teidät ilmi poliisipäällystölle".
Herra Madeleine, joka oli jälleen ottanut asiakirjavihkon käteensä, kysyi mitä välinpitämättömimmällä äänellä:
"Ja mitä Teille vastattiin?"
"Että minä olin hullu".
"No?"
"No, siinä he olivat oikeassa".
"On hauskaa, että tunnustatte sen".
"Täytyy, koska oikea Jean Valjean on löytynyt".
Lehti, jota herra Madeleine piteli, putosi hän käsistään, hän kohotti päänsä, katsoi tarkasti Javertia ja sanoi kummallisella äänenpainolla: "Vai niin!"
Javert jatkoi:
"Seikka on seuraava, herra pormestari. Ailly-le-Haut-Clocherin seutuvilla eleli muuan vanhahko mies, jota kutsuttiin ukko Champmathieuksi. Äijä eli hyvin kurjissa oloissa. Se ei herättänyt huomiota. Ei niistä sellaisista oikein tiedä, millä ne elävät. Mutta hiljattain, tänä syksynä, vangittiin ukko Champmathieu omenanvarkaudesta, erään … no, nimi on yhdentekevä! Varkaus, kapuaminen muurin yli, katkaistuja oksia. Champmathieu pistetään siis kiinni. Tavattiin vielä omenapuun oksa kädessä. Äijä rautoihin. Tähän asti on siis juttu sangen yksinkertainen. Mutta nyt tapahtuu kummia. Kun paikkakunnan oma vankila on huonossa kunnossa, katsoo tutkintotuomari parhaaksi lähettää Champmathieu Arrasiin, missä on varsinainen maakunnan vankila. Tässä Arrasin vankilassa on muuan entinen rangaistusvanki Brevet, joka istuu ties mistä syystä, ja josta hyvän käytöksensä takia oli tehty ovenvartija. Herra pormestari, tuskin on Champmathieu astunut maalle, kun Brevet huudahtaa: 'Ei, mutta tuon miehen minä tunnen! Se on entinen kaleeriorja. Katsokaahan minuun hiukan, ukkoseni! Te olette Jean Valjean!' — 'Jean Valjean! Kuka Jean Valjean?' Champmathieu näyttelee hämmästynyttä. — 'Älä siinä konstaile', sanoo Brevet. 'Sinä olet Jean Valjean! Sinä olet ollut Toulonin vankilassa, kaksikymmentä vuotta sitten. Yhdessä vielä oltiinkin'. — Champmathieu kieltää. Lempo vieköön! Kyllähän sen ymmärtää. Otetaan asiasta selkoa. Tutkitaan hiukan juttua. Saadaan tietoon yhtä ja toista. Tämä Champmathieu on kolmisenkymmentä vuotta takaperin ollut puiden karsijana useissa paikoin, mutta pääasiallisesti Faverollesissa. Siellä haihtuivat hänen jälkensä. Kauvan aikaa myöhemmin nähdään hänet Auvergnessä; sitten Pariisissa, missä hän sanoo olleensa vaunuseppänä, ja hänen tyttärensä oli muka ollut siellä myöskin pesijättärenä, mutta sitä ei ole todistettu; lopuksi tälläkin seudulla. Mitä oli siis ollut tämä Jean Valjean ennen joutumistaan linnaan raskaan varkausyrityksensä takia? Puiden karsija. Missä? Faverollesissa. Toinen seikka. Tämän Valjeanin ristimänimi oli Jean, ja hänen äitinsä sukunimi oli Mathieu. Mikä onkaan siis luonnollisempaa ajatella kuin että hän otti vankilasta päästyään äitinsä nimen, piiloutuakseen sen taakse, ja että hänen nimekseen siis tuli Jean Mathieu? Hän menee Auvergneen.Jeanistamuovaa seudun ääntämistapaChanin: hän saa nimen Chan Mathieu. Miehemme ei pane vastaan, ja niin hänestä tulee Champmathieu. Olette kai ymmärtänyt? Tiedustellaan Faverollesista. Jean Valjeanin perhettä ei siellä enää ole. Ei tiedetä, minne se on painunut. Kuten tietänette, tapahtuu näillä seuduin usein tällaisia perheiden häviämisiä. Etsitään, ei mitään löydetä. Kun eivät moiset ihmiset ole lokaa, ovat ne tomua. Ja kun jutun alku ulottuu kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ei löydy enää Faverollesissa ketään, joka tuntisi Jean Valjeanin. Tiedustellaan Toulonista. Brevetiä lukuunottamatta on vain kaksi vankia, jotka ovat nähneet Jean Valjeanin. Ne ovat ikuiseksi tuomitut Cochepaille ja Chenildieu. Ne tuotetaan vankilasta paikalle. Heille näytetään tuo luuloteltu Champmathieu. He eivät epäröi hetkeäkään. He todistavat niinkuin Brevetkin: mies on Jean Valjean. Sama ikä: viisikymmentäneljä vuotta, sama pituus, sama näkö, vallan sama mies, kyllä se on hän. Asian ollessa tällä kohdalla lähetin minä ilmiantoni Pariisiin. Minulle vastattiin, että minä hulluja hupsin ja että Jean Valjean istuu Arrasissa oikeuden käsissä. Ymmärrätte helposti, miten tämä hämmästytti minua, minua, joka luulin päässeeni täällä samaisen Jean Valjeanin jäljille! Kirjotin herra tutkintatuomarille. Hän puhuu minulle Champmathieusta…"
"Entä sitten?" katkaisi herra Madeleine.
Javert vastasi yhtä tyynenä, yhtä alakuloisena:
"Herra pormestari, totuus on totuus. Minä olen kovin pahoillani, mutta se mies on kuin onkin Jean Valjean. Minäkin hänet siksi tunsin".
Herra Madeleine virkkoi hyvin matalalla äänellä:
"Oletteko varma?"
Javert nauroi tuota sääliväistä naurua, joka lähtee syvästä vakaumuksesta: "Vai varmako!"
Sitten viipyi hän hetkisen ajatuksissaan hypistellen koneenomaisesti sahajauhoa, jota oli pöydällä pienessä puukupissa musteen kuivattamista varten, ja jatkoi:
"Ja nyt kun minä olen nähnyt oikean Jean Valjeanin, en enää ymmärrä, miten olen voinut epäilläkään ketään muuta. Pyydän Teiltä anteeksi, herra pormestari".
Lausuessaan nämä rukoilevat ja vaikeat sanansa miehelle, joka kuusi viikkoa aikaisemmin oli nöyryyttänyt häntä koko vahtimiehistön läsnäollessa ja tiuskaissut: ulos! oli tässä ylpeän Javertin kääntymisessä hänen tietämättäänkin jonkunlaista suoraa arvokkuutta. Herra Madeleine vastasi hänen pyyntöönsä vain tällä tuimalla kysymyksellä:
"Ja mitä se mies itse sanoo?"
"Siinäpä sitä ollaan, herra pormestari, juttu on huono. Jos se on Jean Valjean, niin on kysymyksessä uudistettu rikos. Lapsi kun hyppää muurin yli, taittaa oksan, sieppaa omenoita, niin se on vain pientä koirankuria; miehelle on se pahanteko; rangaistusvangille on se rikos. Muurin yli hyppääminen ja varkaus, molemmat ovat tapahtuneet. Juttu ei kuulu enää järjestyspoliisille, se kuuluu rikosoikeudelle. Kysymyksessä ei ole enää muutamain päiväin vesi ja leipä, vaan kaleerivankila iki-ajoiksi. Ja sitten on se pikku savoijalaisen juttu, joka toivottavasti myös selviää. Hitto vieköön; onpa siinä kestämistä yhdelle miehelle, vai miten? Kyllä, ehkä jollekin toiselle, mutta ei Jean Valjeanille. Sillä Jean Valjean on ovela. Siitäkin minä hänet tunnen. Joku toinen jo luulisi, että nyt hukka perii; hän menoaisi, hän huutaisi, pata porajaa tulella, hän ei tahtoisi olla Jean Valjean j.n.e. Mutta hän ei ole ymmärtävinään hölyn pölyä koko jutusta, hän sanoo: 'Minä olen Champmathieu, ja siitä en hellitä!' Hän hämmästelee, hän töllistelee, on muka niin parempi. Oh! Kyllä se veijari osaa pelinsä. Mutta saman tekevä, todistukset ovat selvät. Neljä henkilöä tuntee hänet, kyllä tuo vanha konna nyt lukunsa kuulee. Asia on Arrasin rikosoikeuden tutkittavana. Minäkin menen sinne todistamaan. Olen saanut jo haasteen".
Herra Madeleine oli jälleen syventynyt työhönsä, tarttunut asiakirjavihkoonsa, jota hän nyt rauhallisesti selaili, lukien ja kirjotellen väliin hyvin touhuissaan. Hän kääntyi Javertiin päin:
"Riittää, Javert. Itse asiassa huvittavat nämä yksityiskohdat minua sangen vähän. Me vaan aikaa suotta kulutamme, ja kiireelliset asiat odottavat. Javert, menkää heti tuon hyvän eukko Buseaupiedin luo, joka myy yrttejä Saint-Saulven kadun kulmassa. Sanokaa hänelle, että hänen tulee ajaa kannettansa kuorma-ajuri Pierre Chesnelongia vastaan. Tämä mies on raaka ja huolimaton, joka on ollut vähällä murskata tämän naisen ja hänen lapsensa. Hänen täytyy saada rangaistuksensa. Sitten menette Te herra Charcellayn luokse Montre-de-Champignyn kadulle. Hän valittaa, että viereisen talon räystäskouru ajaa kaiken sadeveden hänen puolelleen ja kaivaa hänen talonsa perustuksia. Sen jälkeen käytte Te tutkimassa niitä järjestysrikkomuksia, joita on minulle ilmotettu Guibourgin kadulta leski Doriksen luota ja Garraud-Blancin kadulta rouva Renée le Bossén luota, sekä teette pöytäkirjat. Mutta siinä on Teille ehkä liiaksikin tehtävää. Teidänhän tulee poistua joksikin aikaa? Ettekö sanonut lähtevänne Arrasiin tuon äskeisen asian vuoksi viikon tai parin kuluttua?…"
"Ennemmin, herra pormestari".
"Milloin sitte?"
"Minähän jo luullakseni sanoinkin herra pormestarille, että juttu on esillä huomenna ja että minä lähden kyytivaunuilla jo tänä yönä".
Herra Madeleine teki huomaamattoman eleen.
"Ja kauvanko juttu kestää?"
"Korkeintaan päivän. Tuomio julistetaan viimeistään huomenna myöhään illalla. Mutta minä en jää tuomiota odottamaan, jonka minä jo edeltä päin arvaan. Annettuani todistukseni palaan heti tänne takaisin".
"Hyvä", sanoi herra Madeleine.
Ja hän viittasi Javertia poistumaan.
Javert ei liikahtanut.
"Anteeksi, herra pormestari", sanoi hän.
"Mitä vielä?" kysyi herra Madeleine.
"Herra pormestari, pyydän yhä vielä muistuttaa yhtä asiaa".
"Mitä?"
"Että minut pitää erotettaman virastani".
Herra Madeleine nousi seisoalleen.
"Javert, Te olette kunnian mies ja minä panen Teihin suurta arvoa. Te liiottelette rikkomustanne. Sekin oli loukkaus, joka koski vain minua yksityisesti. Javert, Te ansaitsette nousta, ettekä laskea. Tahdon, että Te pysytte paikallanne".
Javert katsahti herra Madeleineen tuolla vilpittömällä silmäyksellään, jonka pohjassa luuli näkevänsä hänen ahdasalaisen, mutta jäykän ja puhtaan omantuntonsa, ja hän sanoi tyynesti:
"Herra pormestari, siihen en voi suostua".
"Toistan vieläkin", vastusti herra Madeleine, "että asia koskee vain minua".
Mutta omille ajatuksilleen uskollisena jatkoi Javert:
"Mitä liiottelemiseen tulee, niin en minä liiottele lainkaan. Ajattelen näin. Minä epäilin Teitä syyttömästi! Sehän ei ole mitään. Meidän oikeutemmehan on epäillä, vaikka tässä epäilemisessä voidaankin mennä liian pitkälle. Mutta kun minä ilman todisteita, vihan puuskauksessa, kostoa etsien ilmiannoin Teidät rangaistusvangiksi, Teidät, kunnianarvoisen vanhuksen, pormestarin, hallitusmiehen! niin tapahtui siinä raskas, sangen raskas rikos. Minä loukkasin esivaltaa Teidän henkilössänne, minä esivallan palvelija! Jos joku minun käskynalaisistani olisi tehnyt sen, minkä minä tein, olisin minä julistanut hänet palvelukseen kelpaamattomaksi ja erottanut virasta. Mitä nyt sanotte? — Sallikaahan, herra pormestari, sananen vielä, olen usein eläissäni ollut ankara. Toisia kohtaan. Se oli oikein. Tein hyvin. Ell'en minä nyt olisi ankara itseäni kohtaan, niin kaikki se, minkä minä olisin oikein tehnyt, muuttuisi vääräksi. Tuleeko minun säästää itseäni enemmän kuin muita? Ei. Mitä! Kykenisinkö minä rankaisemaan vain muita, enkä itseäni! Silloinpa minä olisin kurja ihminen! Silloin olisivat oikeassa ne, jotka sanovat: Tuo Javert-lurjus! Herra pormestari, minä en toivo, että Te kohtelisitte minua hyvyydellä, Teidän hyvyytenne on synnyttänyt minussa pahaa verta, kun se osottautui muille, minä en halua sitä itselleni osotettavaksi. Hyvyys, joka asettaa yleisen naisen kunniallisen kansalaisen yläpuolelle, poliisipalvelijan pormestaria korkeammalle, alemman ylempäänsä arvokkaammaksi, sellainen hyvyys on minun mielestäni huonoa hyvyyttä. Tämä hyvyys hajottaa yhteiskunnan liitoksia. Hyvä Jumala! On varsin helppoa olla hyvä, mutta vaikeampaa on noudattaa oikeutta. Katsokaahan! jos Te olisitte ollut se, joksi minä Teitä luulin, en minä olisi suinkaan ollut hyvä Teitä kohtaan, sen olisitte saanut nähdä! Herra pormestari, minun tulee kohdella itseäni niinkuin kohtelisin muita. Kun minä pahantekijöitä rankaisin, kun minä hirtehisiä säälimättömästi pitelin, sanoin usein itselleni: 'Jos sinä veikkoseni milloin kompastut; jos minä sinut virheestä tavotan, varo silloin!' — Nyt minä olen kompastunut, nyt minä olen itseni virheestä tavottanut, sitä pahempi! Hyvä, kun ajetaan pois, erotetaan virasta, rangaistaan! Onhan minulla terveet käsivarret, minä rupeaisin maantöihin, yks' kaikki se minulle. Herra pormestari, virkakunnan etu vaatii varottavaa esimerkkiä. Minä pyydän yksinkertaisesti komisario Javertin erottamista".
Kaikki tämä lausuttiin nöyrän ylpeällä, masennetun vakuuttavalla äänenpainolla, mikä loi jonkunlaista outoa suuruutta tähän kummalliseen, läpirehelliseen mieheen.
"Saammepa nähdä", virkkoi herra Madeleine.
Ja hän ojensi Javertille kätensä.
Javert peräytyi askeleen ja sanoi peljästyneenä:
"Anteeksi, herra pormestari, mutta se ei käy laatuun. Pormestari ei ojenna kättään sala-urkkijalle".
Ja hampaittensa välistä mutisi hän:
"Sala-urkkija, niin; siitä hetkestä, kun olen käyttänyt väärin poliisivaltaani, olen vain kurja sala-urkkija".
Sitten kumarsi hän syvään ja astui ovelle.
Siinä kääntyi hän ympäri ja sanoi, silmät maahan luotuina:
"Herra pormestari, minä toimitan palvelusta siksi, kunnes paikkani täytetään".
Hän läksi. Herra Madeleine kuuli ajatuksiin vaipuneena hänen lujain, varmojen askeltensa etenevän käytävän kivilattialla.