Tämä hallitsijan laaja ohjelma ohjeenaan sai nyt, rauhan palattua, senaatti ja etupäässä sen puheenjohtaja, kenraalikuvernööri, joka kernaasti itse tahtoi tehdä kaikki, alottaa toimintansa maan sisällisten olojen kehittämiseksi.
* * * * *
Rauhansopimus allekirjoitettiin, kuten mainittu, Pariisissa maalisk. 30 p. Jo seuraavana päivänä tuo suuri uutinen huhuna Helsingissä tunnettiin, vaikka sen luotettavaisuutta vielä epäiltiin. Mutta paria päivää myöhemmin saapui virallinen tieto ja keisarin rauhanjulistus, joka oli annettu maalisk. 30 p., julaistiin sanomalehdissämme. Juhlallisesti veisattiin Te Deum rauhan johdosta kirkoissamme huhtik. 27 p:nä ja julistuskirjalla toukok. 7 p:ltä lakkautettiin se ylimääräinen valta ja virkamahti, joka sodan ajaksi oli kenraalikuvernöörille annettu.
Ilonsa rauhan, järjestyksen ja levon palaamisesta ilmaisivat Helsingin asukkaat julkisesti pitämällä suurenmoiset rauhanpäivälliset keisarin syntymäpäivänä, huhtik. 19 p:nä. Päivälliset pidettiin seurahuoneella; osanottajia oli noin 200 ja melkein yhtä monta kutsuvierasta venäläisen sotapäällystön joukosta oli saapuvilla. Varsinaisen juhlapuheen piti salaneuvos v. Haartman esittäen maljan keisarille, rauhanrakentajalle. joka malja tykkien paukkuessa juotiin, jonka jälkeen Berndtsonin sepittämä runo laulettiin. Muiden keisarillisille pidettyjen maljapuheiden jälkeen esitettiin malja myöskin kenraalikuvernööri Bergille, joka vastasi saksankielisessä puheessa esiintyen siinä leveästi koko virka-arvonsa ylevyydessä. Hän julkilausui suosionsa Suomen kunnioitettavaa kansaa kohtaan ja tunnustuksensa siitä velvollisuudentunteesta, jota "kaikki neljä säätyä" sodan aikana olivat osoittaneet, sekä siitä suuresta määrästä upseereja, joita "urhea aatelisto, hurskas papisto ja valistunut väliluokka" olivat hankkineet valtakunnan maa- ja meriväkeen. Hän kiitti maan hallintoa, sen kaikkia alempia ja ylempiä virkamiehiä, ja erityisesti sitä taitoa, jolla maan raha-asioita kokeneella kädellä oli hoidettu; hän kiitti rahvaan auliutta kuljettamaan kuormastoja ja samoin kaupunkeja joukkojen majoituksesta sekä "armeijan nimessä" kaupunkien ja kylien asukkaita siitä kohtelusta, jota sotaväelle olivat osottaneet. "Enemmän kuin 40 parasta pataljoonaa", lausui hän, "yli sadan tykin miehistö, lukuisat soturit Donvirralta asti palaavat piakkoin keisarikunnan sisäisempiin osiin. He tulevat Moskovan ympäristöissä ja Donin varrella muistamaan sitä rehellistä ja voimakasta kansaa, joka Suomessa niin vieraanvaraisesti oli heidät vastaanottanut". — Ja senjälkeen siirtyi puhuja rauhan askareisiin. "Me emme tule mitään laiminlyömään, voimiemme mukaan taas voimistuttaaksemme laivanrakennusta, merenkulkua ja kauppaa. Kehoitan kaikkia kaupunkeja kääntymään toivomuksineen tässä suhteessasuoraan minun puoleeni." Ja yhä uudistaen sanoja "me tulemme" kävi hän läpi koko keisarin edelläkerrotun hallinto-ohjelman. Sitten kehoitti hän jokaista auttamaan häntä rauhan toimissa, jotta yhteisvoimin työskenneltäisiin maan hyväksi, ja kohotti lopuksi eläköönhuudon Suomen menestymiselle.
Samana syntymäpäivänä, jolloin rauhanpäivälliset pidettiin, oli kenralikuvernööri aamupäivällä tapahtuneessa vastaanotossa tiennyt m.m. ilmoittaa, että keisari oli antanut luvan suomenkielisen virallisen lehden ulosantamiseen "hyödyllisten tietojen levittämiseksi", sekä että varoja oli myönnetty suomenkielen kielenkääntäjäin palkkaamiseksi kaikkiin kuvernöörinvirastoihin.
Suomenkielisen virallisen lehden tuumasta oli jo vähän aikasemmin kuulunut huhua kenraalikuvernöörinkansliasta. Maan korkein hallintomies ei näet ollut voinut pitää sopivana, että niitä "hyödyllisiä tietoja", joita hän katsoi voitavan kansalle ilmoittaa, levittäisi riippumaton lehti sellainen kuin Suometar, jolla oli 4,600 tilaajaa. Tällaisen sanomalehden oli hän kaikesta painotarkastuksesta huolimatta huomannut yhteiskunnan turvallisuudelle vaaralliseksi lehdeksi, joka olisi tukahdutettava ajoissa. Ja tämä tarkoitus oli hänen käsittääkseen voitettavissa kilpailevan virallisen lehden kautta, jota hallitus johtaisi ja kustantaisi ja jonka tilaushinta voitaisiin alentaa kuinka huokeaksi tahansa. Tämä tuuma oli nyt korkeimmassa paikassa tullut hyväksytyksi. Se keino osottautuikin tarkoitustaan vastaavaksi. Olihan kyllä aluksi vaikea löytää tuolle uudelle lehdelle halukas toimittaja, vaikka palkkaedut kyllä olivat hyvät. Mutta vihdoin löydettiin toimittajaksi suomalainen pappismies Inkerinmaalta. "Suomen Julkisia Sanomia" rupesi ilmestymään alusta vuotta 1857; niitä ulosannettiin kahdesti viikossa ja tilaushinta oli kumminkin huokeampi kuin kerran viikossa ilmestyvän Suomettaren. Pappien ja nimismiesten myötävaikutuksella, joka oli ylhäältä päin lähtösin, sai se ensi vuonna lähes 3,000 tilaajaa, jotavastoin Suomettaren tilaajamäärä laskeutui 16-l,700:teen. Pian tosin tämän virallisen lehden suosio loppui; jo seuraavana vuonna putosi sen tilaajamäärä 600:teen, mutta Suomettaren lukijakunta ei kumminkaan enää lisääntynyt.
Kenraalin kreivi Bergin luonteenominaisuuksiin kuului, että hän todellakin tahtoi harrastaa kansan valistamista ja sivistämistä sekä suomenkielen kehittämistä; — ruotsalaisuus Suomessa oli hänelle sitävastoin hyvin epämiellyttävä. Mutta sen kaiken täytyi tapahtua virallista tietä, s.o. hänen kauttaan. Suomenmielisestä puolueesta oli hän lausunut sen mukaan kuin C. v. P. kertoo: "Jos tämä puolue vielä ei olisi syntynyt, niin olisi pakko saada se syntymään; tulen aina sitä kannattamaan". Hän kyllä oli sitä mieltä, kuten hän suoraan lausui, että Suomen kansa on määrätty sulamaan toiseen kansallisuuteen, mutta hän uskoi siltä, että siitä voisi tulla omakielinen sivistyskansa, — hän ei sitä tahtonut venäläistyttää, "ellei se muuttuisi välttämättömyydeksi". — Loogillista johdonmukaisuutta ei hänen tuumissaan aina ollut niin helppo keksiä.
* * * * *
Rauhanpäivällisiä seuraavana päivänä saatiin Hels. Tidningareissa lukea Z. Topeliuksen uljas, vertauksellinen kevätruno "Jäänlähtö Oulunjoesta". Runoilija nimitti runonsa "luonnonkuvaksi", vaan lukija älysi helposti, ettei se ollut ainoastaan sitä. Seuraavat kohdat esim. vaikuttivat ajan kuvina mahtavasti:
Kenenkä orjana mä nuoruudessaSokeena kuljen talven kahlehessa?Vapaaks mun Suomen järvi synnytti;Vapaana elän, niinpä kuolenki!
Mun paisuu poveni jo kevähillä:Se eikö täyty maani kyynelillä;Mun nuori virtain, eikö innoissaanSuonista voimaa juonut synnyinmaan?
Mun uomain syvä on, mun koskein hurjatNe edeltänsä särkee esteet kurjat;Vaan pisar pieninkin mun aallossainOn kaste, sade, helmi kodistain.
Siis eestä armaan isänmaani maineen,Ilossa, murheessa mun vierii laineen'.Ei Suomen joesta saa sanoa:Vapaita kantaa, itse orjana.
Eespäin! Ei käänny koskaan taakse tieni:Miks hukuttaa ois ykskään hetki pieni?Miks ei mun vankka käsivarteniPonnistain rintaa jään jo murtaisi.
Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!Ma itse jo mun kohtaloni laadin!Voi kahlehia niitä, jotka sääKeväinen hartioillain yllättää!
Hei purot, virrat! Joutuin pulputkaatte!Nuoruuden voimaa äidiltänne saatte!Jo yhtykäätte yhteen kohinaanEdestä hengen, valon koittamaan!
Ei mikään sulku matkaamme saa estää;Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.Vaan raukkana ken pyrkii pakohon,Kuin puro suohon kurja hukkukoon!
Ken tätä luki, hän ymmärsi, että runoilijan kautta ei puhunut ainoastaan joki, vaan kansa, joka henki kevätilmaa, mutta jota raskas kahle vielä esti ilmaisemasta tunteitaan muuten kuin kuvain muodossa.
Näitä samoja kevättunteita julkilausuttiin myös eräissä herttaisissa päivällisissä, jotka yliopiston opettajat ja virkamiehet toukokuun 15 p:nä Seurahuoneella pitivät arvossapidetyn varakanslerin vphra Munckin kunniaksi. Noita tunteita pitämissään puheissa esittivät etupäässä F. L. Schauman ja Fr. Cygnaeus, sekä B. O. Lille y.m. sepittämissään runoissa. Yhteisenä ajatuksena oli heillä kaikilla: "Toiset ajat alkavat nyt."
* * * * *
Mutta kaikki eivät noita toisia aikoja yhtä valoisiksi kuvitelleet. Tosin taivas idästäpäin yhä selkeni, osoittaen uutta aikaa ja uutta järjestelmää, mutta kun sellainen isäntämäinen yksivallan itsekylläinen edustaja kuin kreivi Berg oli Suomen hallinnon etunenässä emme me nuoret ainakaan voineet suuresti luottaa tulevaisuuteen. Emme osanneet kylliksi eteenpäin nähdä arvataksemme, että kerran samasta hallintomiehestä voitaisiin sanoa, mitä ennen usein mainittu pietarilainen elämäkerrankirjoittaja täydellä syyllä kirjoitti: "Jos, kuten Goethe sanoo, on olemassa henki, joka tahtoo pahaa ja tekee hyvää, niin on kai myöskin olemassa henkiä, jotka tahtovat hyvää ja tekevät pahaa. Tosiasia on, että kreivi Berg teki taikka aikaansai aivan vastakohdan, kuin mitä hän tahtoi. Uskallanpa väittää, että Suomen itsehallinnostaan tulee kiittää juuri tätä miestä, joka ei ainoastaan velvollisuudentunteesta, ollessaan Venäjän keisarin asettama kenraalikuvernööri, vaan myöskin syvimmästä yksityisestä vakuutuksesta oli kaikkien itsenäisyyspyrintöjen jyrkkä vihollinen, ja joka oli valmis mitä ankarimmilla keinoilla vastustamaan kaikkia sellaisia pyrintöjä."
* * * * *
Mutta ainakin yhdessä suhteessa oli sittenkin rauha tuonut mukanaan "toisia aikoja". Liikevälitys ulkomaiden kanssa oli jälleen alkanut. Sitä, jonka niinkuin minun mieli teki maailmaa näkemään, eivät passikiellot enää estäneet matkalle lähtemästä. Täytyi vain odottaa kevään tuloa ja laivaliikkeen alkamista.
Pitkän kevään kuluessa tein kärsivällisesti odotellen kaikenlaisia valmistuksia matkaani varten. Rakkaana muistona tältä ajalta voin mainita sen jotenkin läheisen yhteyden jossa silloin, suomalaisen kirjallisuudenseuran asiain sekä muittenkin tointeni johdosta, ollessani mainitun seuran rahainvartija, tulin olleeksi seuran puheenjohtajan, Elias Lönnrotin kanssa. Enpä tarvitse kertoa, miten virkistävää ja opettavaa oli aina kun sain hänen pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautiaisen talossa Fabianinkadun varrella viettää, jutellen leikillisesti tai vakavasti, jonkun tunnin tuon hiljaisen, itsensä uhraavan, rauhallisen, tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen kanssa, tuon suomalaisen kansallisluonteen ideaalisen edustajan kanssa, — hän edusti sen luonteen korkeinta puhtautta ja kuntoa.
Vihdoin kesäkuussa läksi ensimmäinen matkustajahöyrylaiva Tukholmaan, jonne ensiksi olin aikonut lähteä. Saadakseni viettää jonkun päivän sukulaisteni luona Turussa päätin kumminkin maitse matkustaa sinne. Kesäk. 10 p. iltapuoleen läksin taipaleelle. Mutta noina maantiematkojen aikoina oli hyvin tavallista, että hyvät ystävät saattoivat lähtijän lähimpään kievariin taikka muuhun paikkaan, missä jäähyväismalja voitiin juoda. Niin saattoi minuakin noin kymmenkunta ystävää Meilansiin, erääseen paikkaan, josta aina olin pitänyt ja jossa samana kevännä olin pari viikkoa rauhassa asunutkin. Niiden joukossa, jotka minulle Meilansissa onnea matkalle toivottivat, oli myöskin J. V. Snellman. Mainitsen sen, koska siellä maljan ääressä jouduin hänen kanssaan kiivaaseen kiistaan, jommoisia sittemmin valitettavasti usein uudistui. Snellman oli silloin äsken Litteraturbladetissa harmistuneena moittinut ruotsinmaalaisia siitä taitamattomasta ja varomattomasta tavasta, jolla Ruotsin lehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa usein oli nähty Suomen kansallisia pyrintöjä arvosteltavan. Tämä moite ynnä ne kirjeet Suomen oloista, joita oli ruvennut näkymään Ruotsin lehdissä, antoi nyt aihetta väittelyihin. Snellman silloin melkein kerrassaan tuomitsi luvattomaksi kaikki kirjeenvaihdon Suomesta Ruotsin lehtiin; minä ja useat muut emme voineet siihen suostua, kun paino-olot kotona olivat tuiki ahtaat. Väittely oli sangen kiivasta, vaan se talttui kumminkin ja kaikessa ystävyydessä jäähyväiset sanottiin.
Paria päivää myöhemmin nousin Turussa "Örnskiöld"-nimiseen laivaan, jonka eräs suomalainen yhtiö vähää ennen oli ostanut Ruotsista, ja lähdin siten kahdeksi vuodeksi kotimaastani pois.
* * * * *
Hyvää minulle teki kun sain tyydyttää pitkän toivoni ja pääsin Euroopan suuriin sivistysmaihin. Mutta iloisella mielellä en nähnyt Suomen rannikkojen taakseni häipyvän. Kuinka olot kotona ensi vuosina muodostuisivat, se oli aivan hämärän peitossa. Niihin "parempiin aikoihin", joiden ennustettiin koittavan maallemme, en voinut, kuten jo sanottu, vielä paljokaan luottaa. En tosin epäillyt silloin enempää kuin ennenkään, että totuus ja valo lopullisesti voittaisi. Mutta jos ulkonaiset olosuhteet näyttivät epävarmoilta, niin eipä sisällisestikään kaikki ollut niin kovin lupaavaa. Kansallishenki oli kyllä herätetty, mutta se oli elinvoimaansa osoittanut ainoastaan kielellisissä ja kirjallisissa pyrinnöissä. Yhteiskunnallisissa suhteissa oli kaikki velttoa ja huonoa, valtiollisissa aivan kuollutta, niinkuin koko Nikolain hallitusajan oli ollut ja täytynyt olla. Monen seikan täytyi senvuoksi muuttua, ennenkuin todella voitiin puhua "toisista ajoista". Jotakin sellaista kuin valtiollista moraalia sai isonnuslasilla hakea: sen sijaan näkyi kaikkialla raukkamaista nöyryyttä, orjallista alistumista, halpamaista liehakoimista, viattomampaa tai räikeämpää onnenonkimista, — nämä ja kaikki muut kansalaisten heikkoudensynnit kukoistivat rehevinä kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Tämän elämän raukkamaiset ja naurettavat puolet näyttivät minusta tarjoavan aiheita kuinka moneen suureen ilveilynäytelmään tahansa.
Niinä kahtena vuotena, joina olin kotimaastani poissa, tapahtui tässä suhteessa kumminkin hiljainen mutta tärkeä muutos mielissä. Sota oli häiriten vaikuttanut kaikkiin olosuhteisiin maassa ja jättänyt niihin syviä jälkiä. Näiden tasottamiseksi ja valtion railojen parantamiseksi oli paljo voimia liikkeelle pantava. Hallitsijanvaihdos ynnä sota olivat opettaneet, ettei mikään inhimillinen mahti ole järkkymätön. Tästä kaikesta syntyi ennen tuntemattomia tuumia ja tunteita, siitä kansalaisten rohkeus valveutui, kansallistunto kohosi muihinkin kuin kielen ja kirjallisuuden ilmakehiin.
* * * * *
Ainoastaan lyhykäisesti tahdon kertoa ulkomaanmatkastani.
Saavuin Tukholmaan kesäkuun puolivälissä (1856) ja viivyin siellä vähän jälkeen juhannuksen. Uudistin useita vanhoja tuttavuuksia ja tein monta uutta. Edellisistä mainitsen J. J. Nordströmin, joka aina mielellään tapasi kansalaisiaan, joiden kanssa hän saattoi puhua Suomesta aina hehkuvalla lämmöllään, samalla pilkaten erinäisiä sen oloja ja henkilöitä. Myöskin Emil v. Qvantenin kanssa, joka nyt vakinaisesti oli asettunut Ruotsiin ja alkanut valtiollisen toimintansa, seurustelin melkein joka päivä viettäen monta hauskaa hetkeä. Uusi tuttavuus oli minulle suomalainen Adolf Ivar Arvidsson, jota kävin tapaamassa hänen työhuoneessaan kunink. kirjastossa: tervennä ja leikkisänä otti hän minut vastaan kuin vanhan ja hyvän tuttavan. Niiden ruotsalaisten joukkoon, joita opin tuntemaan, kuului tuo miellyttävä ja Suomen asioita vilkkaasti harrastava Aug. Sohlman ja pari muuta Aftonbladetin silloista toimittajaa.
Selvimpänä kaikista niistä, joiden seurassa tällä kertaa Tukholmassa oleskellessani sain olla, säilyy kumminkin muistoissani tuo harmahtunut sankari August Maksimihan Myhrberg. Hänet olin ensi kerran nähnyt Helsingissä syksyllä 1854 J. V. Snellmanin luona, joka eräänä iltana oli pyytänyt luokseen minut ynnä hyvän ystävänsä Kuopion ajoilta Rud. Lagin ja pari muuta, erityisesti jotta saisimme tutustua tähän merkilliseen mieheen. Myhrberg oli silloin aikeissa palata Ruotsiin oleskeltuaan enemmän kuin kaksi vuotta Suomessa, jossa hänen oleskelunsa kumminkin noina sotaisina aikoina oli viranomaisista näyttänyt epäilyttävältä ja vaaralliselta. Tuossa pienessä iltaseurassa hän hyvin viihtyi, kertoi yksinkertaisella mutta huvittavalla tavallaan yhtä ja toista, mitä hän vaiherikkaalla elämänurallaan oli kokenut eri maissa, mutta omista urosteoistaan hän ei sanaakaan puhunut. Minkä vaikutuksen tämämiesminuun oli tehnyt, siitä olen jo edellä maininnut. — Kohta Tukholmaan tultuani tapasin nyt Myhrbergin kadulla. Hän tervehti minua mitä sydämmellisimmin, tiedusteli missä asuin ja lupasi tulla luokseni. Ja lupauksensa hän pitikin. Melkein joka aamu hän senjälkeen luonani kävi; yhtenä päivänä hän tarjoutui saattamaan minua johonkin laitokseen tai kokoelmaan, jota ennen en ollut nähnyt; toisena saapui hän saattamaan minut jonkun hyvän, uskollisen ystävänsä luokse, johon hän katsoi minulla syytä olevan tutustua. Olisin tahtonut osottaa kiitollisuuttani hänen ystävällisyydestään edes käymällä minä puolestani häntä asunnossaan tervehtimässä; mutta sitä hän ei sallinut, eipä hän edes koskaan minulle ilmaissut missä hän asuikaan; hänellä on hyvää aikaa käydä minua tapaamassa ja hakemassa, sanoi hän. Seurasin häntä siis kursailematta; minne hänen seurassaan tulinkaan, kuten vanhan egyptiläistutkijan ja Ruotsin käsityökoulun perustajan, kapteeni Baltzar Cronstrandin, arvossapidetyn tukkukauppiaan A. V. Frestadiuksen tai muiden luo, vastaanotettiin minut luottamuksella ja lämpösellä ystävyydellä. Näitä miehiä ei tarvitse sen laajemmin kuvata, kun sanoo, että he olivat sen miehen ystäviä, josta on sanottu, että hänen elämänsä oli yhtä ainoata seikkailua, "jossa hän henkensä alinomaa uhalle pani, mutta kunniaansa ja mainettaan ei koskaan". — Eräänä aamuna ennen lähtöäni sanoi tuo kunnian mies minulle hyvästit, kun hänen oli lähdettävä jonkun sukulaisensa luo maalle. Senjälkeen en ole häntä eläissään koskaan enää nähnyt.
* * * * *
Tukholmasta kuljin höyrylaivalla Lyypekkiin ja sieltä kohta junalla Hampuriin. Tutustuttuani tähän kaupunkiin ja vietettyäni pari hauskaa päivää hyvien suomalaisten ja ruotsalaisten ystävien seurassa, jatkoin matkaa Hannoverin kautta Kölniin. Ihailin siellä tuomiokirkkoa ja Rein-virtaa, viivyin edelleen pari tuntia Aachenissa katsellakseni sen merkillisyyksiä, ja ohjasin sitten matkani Brysseliin. Täällä viehätti valtiollista elämää harrastavaa mieltäni komea edustajahuone, "Palais de la Nation" ja sen ylevät seinäkirjoitukset: se sijaitsee vastapäätä kuninkaallista linnaa, molemmat eri puolilla kaunista puistoa. Samanverran viehätti minua tuo suurenmoinen muistopatsas, joka on pystytetty v. 1830 Belgian itsenäisyyden puolesta kaatuneille "martyreille". Tässä mielestäni ihanteellisessa kaupungissa teki mieleni viipyä pitemmänkin ajan, mutta parin päivän perästä läksin kumminkin jo matkani varsinaiseen päämaaliin, Pariisiin.
Sinne saavuin heinäk. 6 p. Jos minusta Brysselissä perustuslaillisuus jo kaupungin ulkomuodosta oli näkynyt, niin teki minuun Pariisi sitä voimakkaamman imperialismin vaikutuksen. Saavuinhan sinne tuskin kolmea kuukautta rauhankongressin päättymisen jälkeen; Ranska kylpi vielä Krim-sodan "gloire'ssa" ja unhotti senvuoksi kaikki, mitä se oli vailla; "Napoleon le petit'istä" oli tullut se suuri "l'empreur", joka piti Euroopan kohtaloiden vaakaa käsissään. Napoleon III oli nyt ehtinyt onnensa ja valtansa kukkulalle. Notre Dame-kirkon näin vielä juhlapuvussa keisarillisen prinssin kasteen jälkeen; sen sisusta oli katosta lattiaan peitetty Bonaparte-suvun loistavilla merkkikuvilla. Keisarillinen kotka ja nimikuva N III komeili kaikkialla rakennuksilla ja muistomerkeillä, niilläkin, joista tasavallan "liberté, égalité ja fraternité" ei ollut vielä aivan näkymättömiin lähtenyt. Sotilasosastoja ja päristäviä rumpareita liikkui kaikkialla. Yhtä Louvren uusia, koreita sivurakennuksia käytettiin kasarmiksi, jonka avoimista ikkunoista aina näkyi noita kuuluisia Zuaveja, puolivillejä sotureita koreissa vormupuvuissa, jotka notkeuttaan vallattomissa tempuissa harjoittelivat. Poliiseja, valiojoukko komeita miehiä, oli joka paikassa ja tämä poliisilaitos ylläpiti järjestystä erinomaisella tavalla, tukahduttaen jokaisen pienimmänkin tyytymättömyyden ja levottomuuden oireen. Haussman hävitti parhaallaan pois vanhaa Pariisia, rakensi uusia bulevardeja ja hankki työmiehille leipää. Keisari itse asusti Tuilerioissa valiokaartinsa ja muiden henkivartijainsa suojelemana, ja kun hän kauniin puolisonsa seurassa oli ajelemassa kansansa keskuudessa, ympäröitsi hänet tiheä saattue ratsastavia tienavaajia, joista kaksi aina ajoi keisarillisten vaunujen edessä pistoolit ojennettuina kädessään. Luxembourgin palatsissa sijaitseva senaatti ja Bourbonlinnassa kokoontuva lainsäätäjäkunta eivät edustaneet paljo muuta kuin tuota yhtä keisarillista tahtoa; kaikki vastarinta siinä samoinkuin sanomalehdistössä oli vaijennut. Mutta keisarillinen loisto ja kunnia korvasi kaikki ja Ranskan kansan turhamaisuutta hiveli makeimmilleen, kun se näki ruhtinaiden ja hallitsijain, toisen toisensa perästä, saapuvan Pariisiin, — noin vuoden perästä rauhanteon jälkeen saapui sinne keisari Aleksanterin veli Konstantin seurassaan useita Krimsodan kenraaleja, — kumartamaan ja kunnioittamaan Euroopan politiikan uutta johtajaa.
Pariisi oli kaikissa tapauksissa Pariisi. Minulla oli siellä paljo nähtävää ja opittavaa. Aikomukseni oli alkujaan viipyä siellä seuraavaan kevääseen asti ja niin teinkin. Vaan sittenkin, vaikka kuinka koetinkin perehtyä Ranskan oloihin, oli ajatusteni paras puoli aina kotimaassa. Vilkkaan kirjeenvaihdon kautta kotimaisten ystäväini, veljeni Oton, K. Collanin, E. Bergin, Edv. Strömbergin y.m. kanssa, sekä niiden lukuisain kansalaisten kautta, joita toinen toisensa perästä pitkin vuotta saapui Pariisiin, sain tietoa kaikesta siitäkin Suomessa tapahtuneesta, josta sen ajan sanomalehdet eivät tienneet kertoa. Suomalaisten matkustajain tulva oli todellakin sikäläisiin oloihin nähden erittäin suuri; tiedemiehiä ja kirjailijoita, virkamiehiä, liikemiehiä, lääkäreitä, kielenopettajiksi aikovia sekä matkailijoita kaikenlaisia ja kumpaakin sukupuolta sain Pariisissa tavata; ainoastaan kaunotaiteet olivat silloin vielä suomalaiselta taholta tuskin ollenkaan taikka hyvin heikosti edustetut. Yhdessä Fredr. Cygnaeuksen kanssa, joka vietti muutamia viikkoja kesällä Pariisissa, vietin useita hauskoja iltoja kävelyretkillä ja teaattereissa; J. A. v. Essen ja hänen rouvansa, tuo kaunis kreivitär Vava, ynnä viimemainitun pojat, G. Ph. ja C. Armfelt, olivat monta kertaa viehättävänä seurapiirinäni. Myöhemmin syksyllä saapui sinne Reinh. Frenckell — joka nyt oli luovuttanut osansa isältä peritystä liikkeestä veljelleen Franssille — ja asettui sinne miellyttävän rouvansa kanssa asumaan pitemmäksi ajaksi; heidän pienessä asunnossaan kävin näistäpuolin hyvin usein, heidän luonaan vietin jouluaattoakin; yhdessä kävimme usein teaattereissa ja muissa iloisissa huveissa. Jokapäiväiseen seurapiiriini Pariisissa oleskeluni aikoina kuuluivat lääkärit (sittemmin professorit) Wendelin ja K. Sirelius ja samoin kirjailija Th. Sederholm, — mainitakseni ainoastaan ne. Valitettavasti keuhkotulehdus häiritsi tuumiani ja tutkimuksiani Pariisissa: se minut maaliskuussa laski pariksi viikoksi tautivuoteelle. Verkalleen palasivat voimani kevään kuluessa eivätkä täydellisesti; mutta suunnittelemaani matkaa saatoin kumminkin jatkaa ja toukokuun keskivaiheilla (1857) lähdin Sveitsiin, etupäässä Geneveen. Rautateitse ei vielä päästy pitemmälle kuin pieneen Dolen kaupunkiin (Juran maakunnassa); sieltä sain jatkaa matkaani Sveitsin rajan poikki dilisanssilla kunnes taas jossakin Vandin kanttoonissa tapasin rautatien, jota myöten pääsin Geneveen.
Täällä Genevessä, jota näihin aikoihin tarmokas demokraatti James Fazy uudisteli, halusin viipyä muutamia viikkoja tutustuakseni maahan ja kansaan ja nauttiakseni luonnosta. Pari päivää viivyttyäni itse kaupungissa hankin itselleni asunnon maalla puolen tunnin matkan päässä kaupungista, aivan lähellä loordi Byronin entistä Diodati nimistä huvilaa. Viiniköynnösten ympäröimänä, toiselta puolelta nähden Mont Blanc'in ikuisen lumikeilan ja sen ihmeelliset värivivahdukset ja toiselta puolen Geneve-järven kiiltävän vesikalvon ja rehevät rannat, elin siellä ihanaa, kadehdittavan hiljaista kevätkauden elämää, jonka keskeytin ainoastaan joksikin päiväksi tehdäkseni huvimatkan vesitse Lausanneen, Veveyhin, Evianiin tai muihin paikkoihin.
Heinäkuun ensi päivinä läksin kumminkin Genevestä ehtiäkseni noihin suuriin, joka toinen vuosi vietettäviin valaliiton ampumajuhliin (tir federal), jotka tänä vuonna olivat Bernissä. Ampumajuhlalla oli tänä vuonna tavallista suurempi merkitys: Preussin ja Neufchatel'in välillä uhannut riita ja sen äsken tapahtunut sopiminen oli suuressa määrin virkistänyt ja vahvistanut liitto- ja kansallishenkeä. Suuri sveitsiläinen teollisuusnäyttely oli samaan aikaan avattu Bernissä ja samoina päivinä avasi myöskin sveitsiläinen liittokokous istuntonsa. Vaikutukseni kuvaaminen tästä juhlasta ei kuulu kumminkaan tähän; sen olenkin sitäpaitsi jo ennen toisessa paikassa tehnyt (Papperslyktan 1859).
Juhlapäiväin loputtua lähdin Bernistä taas etelään päin Thuniin ja edelleen järven yli Interlakeniin, jossa tuossa ihanasti sijaitsevassa "hotel Jungfraubliekissä", joka silloin vielä oli noin ainoastaan parinkymmenen vieraan vieraskoti, vietin noin kolmisen viikkoa. Näinä viikkoina kävi luonani useampia matkoilla olevia suomalaisia ja heidän seurassa tein hauskan huvimatkan osaksi hevosella, osaksi jalan Berner Oberlandiin ja Lauterbrunnin, Grinderwaldin, Wengernalpin, Scheideckin ja Rosenlauin kautta Meiringeniin, edelleen Brienziin ja sieltä Unterwaldeniin ja Vierwaldstätterjärvelle; Luzernista tehtiin hyvin vaivaloinen mutta siltä kylläkin hauska retki Rigille, jonka jälestä tuo iloinen seurue hajaantui eri tahoille. Minä palasin takasin Interlakeniin, mutta tulin sieltä taas elokuulla Luzerniin, tein retken koko Vierwaldstätterjärven yli alas Flueleniin ja kävin Altorfissa, Rütlissä ja muissa paikoissa, joihin Wilhelm Tellin nimi liittyy. Luzernista jatkoin sitten osaksi maitse, osaksi vesitse — rautateitä ei näissä Sveitsin osissa silloin vielä ollut — matkaani Züricher-järven rannalle. Siellä ollessani en voinut olla Richterschwylistä tekemättä retkeä tuohon suureen ja mahtavaan Einsiedelnin luostariin, jossa juuri sattui olemaan pyhiinvaelluspäivä. Vietettyäni siellä noin 5-6,000 pyhiinvaeltajan seurassa, jotka olivat saapuneet läheltä ja kaukaa ja mitä erilaisimmista elämänoloista, erittäin merkillisen ja opettavan päivän, matkustin taas järven rannalle ja edelleen laivalla Zürichiin. Kolme päivää viivyttyäni tässä edistyneessä kaupungissa ohjasin kulkuni Schaffhauseniin ja kuuluisille Rein-putouksille, sieltä jokea myöten höyrylaivalla Constniziin ja lopuksi Bodenjärven poikki Lindauhin.
Kohta Lindaun satamassa ilmaisi minulle Bayerin silloin hallitsevan kuninkaan Maksimilianin kuvapatsas sekä joukko kankeapukuisia sotureita, että olin lähtenyt Sveitsin tasavallasta ja saapunut monarkismin ja sotilasvallan luvattuun maahan. Olin saanut vapaassa, ihanassa alppimaassa viipyä lähes kolme kesäkuukautta, joiden kuluessa aurinko ainoastaan muutamia päiviä oli ollut pilvien takana.
Lindausta matkustin rautateitse Müncheniin. Tässä kuninkaallisessa taidekaupungissa viivyin noin viikon, nauttien museoista ja oluesta. Sieltä lähdin Wieniin. Rautatietä Münchenin ja Wienin välillä ei vielä ollut. Valitsin senvuoksi Tonavantien mukavimpana ja miellyttävimpänä. Donauworthiin asti päästiin rautateitse. Siellä noustiin pieneen höyrylaivaan, jolla päivä kuljettiin Regensburgiin. Sieltä seuraavana päivänä suuremmalla höyrylaivalla Luiz'iin ja lopuksi kolmantena päivänä suurella, komealla laivalla, jossa oli parisensataa matkustajaa, mahtavaa jokea alas Wienin keisarikaupunkiin.
Wienissä olin päättänyt oleskella kokonaisen kuukauden, syyskuun. Mutta suuri osa tästä kuukaudesta meni minulta hukkaan; keuhkotulehduksestani johtunut jatkuva tauti piti minua puolentoista viikkoa vuoteen omana. Ennätin kumminkin silmäillä tuon suurkaupungin tärkeimpiin taide- y.m. merkillisyyksiin. Senjälkeen suuntasin lokakuussa matkani pohjoiseen päin. Pragin kautta, jossa päivän viivyin, saavuin Dresdeniin. Kymmenisen päivää käytin sikäläisiin museoihin ja jatkoin sitten matkaani Berliiniin. Täällä tautini minua taas piti puolittain vuoteen omana. Berliiniin sain kumminkin tutustua veljeni Oton seurassa, joka sinne samoihin aikoihin saapui, nyt hän vuorostaan pitemmällä matkalla etelään päin. Kaksi viikkoa siellä yhdessä vietimme ja sitten erosimme; minä matkustin marrask. 1 p. Stettiniin ja siellä nousin seuraavana päivänä, puettuna Berliinissä hankkimaani kelpo supinnahkaturkkiin, preussilaiseen postilaivaan "Nagleriin", kulkeakseni Tukholmaan.
Parin, kolmen päiväisen kolakan merimatkan jälkeen saavuin Tukholmaan, jonka nyt peitti sakea ja ilkeä marraskuun sumu. Kolera raivosi siellä parhaallaan, vaikkei toki aivan vaarallisessa muodossa; tuskin olin itselleni asunnon ehtinyt hankkia, ennenkuin taudista ja matkustuksesta riutunut ruumiini sai tuosta kulkutaudista tuntea. Muutamat tukholmalaiset ystäväni, jotka olivat kuulleet tulostani, olivat onneksi käyneet luonani ja he hankkivat minulle lääkäriksi tuon kuuluisan professorin P. H. Malmstenin. Siitä huolimatta kehittyi minussa kolera tai koleriini varsin arveluttavaksi ja kävin siitä niin väsyneeksi, että minun senjälkeen kaksi kuukautta oli vietettävä huoneessani.
Tältä pitkältä sairauden ja parantumisen ajalta on minulla kumminkin monta suloisinta muistoani. Vaikka asuin hotellissa sain siellä kumminkin niin ystävällistä ja hellää hoitoa, kuin jos kotonani olisin ollut ja siitä on minun kiittäminen ja aikoja sitten manalle mennyttä vanhaa emäntääni, rouva La Croix'ta. Prof. Malmsten, lääkärini, oli minulle suureksi virkistykseksi. Hän oli reipas ja iloinen ja istui usein puolisen tunnin taikka yli vuoteeni ääressä, tarinoiden vapaasti päivän tapahtumista. Eikä kulunut päivääkään, ettei luonani olisi käynyt joku maamiehistäni tai ystävistäni. Adolf Nordenskiöld, joka jo silloin oli Suomesta maanpakoon karkoitettu, oleskeli koko talven Tukholmassa, vaikka hänellä vielä ei ollut vakinaista paikkaa. Melkein joka päivä hän kävi luonani, viipyen pitemmän tai lyhyemmän hetken. Emil v. Qvanten, joka vähää ennen oli mennyt naimisiin, kävi myös usein luonani; ja vielä useammin hauskuutti minua tuo nerokas Karl Wetterhoff, joka työskenteli Nya Dagl. Allehandan toimituksessa. Qvanten ja Wetterhoff olivat vähän aikusemmin yhdessä ulosantaneet vihkosen "Kritiska ströftåg af Heimdal", joka arvosteluteos kirjallisessa maailmassa herätti suurta melua sen säälimättömän tavan takia, jolla se kohteli kahta silloista runoilijasuuruutta, Bjursténia ja Sanderia. Sitäpaitse oli Qvanten v. 1857 ruvennut ulosantamaan vihkosiaan "Suomen oloista"; hän kokosi niihin yksityisiä ja Ruotsin lehtiin lähetettyjä kirjeitä — jotka valitettavasti eivät aina olleet ihan tunnollisesti todenmukaisia — Suomessa vallitsevista oloista ja mielialoista sekä henkilöistä, joista maan omissa lehdissä ei saanut kertoa. — Usein kävi luonani myös kirjailija, tohtori A. Edman, joka "suomalaisten siirtolaisten" joukossa pian Ruotsissa kärsi haaksirikon. Tilapäisesti oleskeli Tukholmassa silloin joukko lääketieteen kandidaatteja, jotka opiskelivat Serafimer-sairaalassa; niistäkin sain hyviä ystäviä. — Enkä saa unhottaa ihailemaani J. J. Nordströmia; hän osotti minulle taas vanhaa ystävyyttään. Usein istui hän sairasvuoteeni luona kertoen arvokkaita mietteitään asiain kulusta Suomessa, Ruotsissa ja muualla valtiollisessa maailmassa.
Koko talvi ja kevät oli minulle verkkasen parantumisen aikaa. Viivyin Tukholmassa aina höyrylaivaliikkeen alkamiseen saakka joka tapahtui toukokuun puolivälissä. Olin joka päivä yhdessä hyväin ystäväin, etupäässä Nordenskiöldin kanssa, joka toukokuun alussa samana vuonna läksi O. Torellin kanssa ensimmäiselle retkelleen Huippuvuorille, sekä muiden suomalaisten seurassa, ja viihdyin hyvin. Pääsin jäseneksi siihen aikaan kuuluisaan lauvantaiklubiin "Viheriä tupa" ja tutustuin siellä Blanchen, Carlénin, Herm. Bjursténin ja muiden Tukholman silloisten kirjallisten merkkimiesten kanssa, — tuota jo silloin vanhaa Lars Hiertaa en myöskään saa unohtaa. Mutta elämä tässä klubissa ei minua erityisesti miellyttänyt; minulla on aina ollut se heikkous, että vieraissakin paikoissa olen parhaiten viihtynyt omain kansalaisteni kanssa. Ja kotiin omaan maahani ikävöin hartaasti, saadakseni nähdä, miten olot siellä olivat kehittyneet.
Noin toukok. 10 p:n tienoissa lähdin kotimatkalle Tukholmasta ja saavuin Turun kautta Helsinkiin.
Mitä tärkeämpää kahtena matkavuotenani kotimaassa tapahtui, siitä olin verrattain tarkat tiedot saanut. Merkillisimmistä tapahtumista tahdon aivan lyhykäisesti mainita.
* * * * *
Kun sotahuolet päättyivät, sai tuo väsymätön kenraalikuvernööri omistaa koko palavan vaikutusintonsa rauhan toimiin. Hänen lähin toimensa oli nyt matkustamalla koko maan halki ottaa selkoa kansan toivomuksista ja maan tarpeista. Sellaiselle matkalle hän läksi yhden senaatin jäsenen, kansliapäällikkönsä y.m. seurassa heinäkuun lopulla 1856. Matkansa jatkoi hän Tornioon saakka; kävi useimmissa maan kaupungeissa ja palasi vasta elokuun puolivälissä Helsinkiin. Kaikkialla vastaanotettiin korkea hallitusmies mitä juhlallisimmin, kaikkialla pidettiin hänelle nöyriä puheita ja hän antoi armollisia lupauksia. Kaikki toivomukset, kaikki tarpeet tahtoi hän "suoraan" ilmoitettaviksi kenraalikuvernöörille, joka yksin näytti voivan kaiken pahan parantaa, Vuodentulon toiveet olivat useimmissa seuduissa suurta huolta herättäviä ja elokuun alussa sattui pahoja halloja, jotka riistivät kaikki viimeisetkin toiveet. Mutta painotarkastajia kiellettiin ankarasti päästämästä siitä mitään uutisia sanomalehtiin. Tämän kadon ja hädän tuli, niinkuin maan kaikkien muiden tarpeiden, jäädä kenraalikuvernöörin hallintosalaisuudeksi. Tyytymättömyys ja pilkanteko tästä niinkuin paljosta muusta kasvoi joka päivä ja siitä ilmestyi kertomuksia toisella puolella Pohjanlahtea oleviin sanomalehtiin. Vihdoin, kun nälänhätä kävi yhä uhkaavammaksi, lievennettiin toki painotarkastusta tässä kohden: julkisia varojenkeräyksiä hätääkärsiväin hyväksi pantiin toimeen kotimaassa ja ystävällisiä apulähetyksiä saatiin pitkin talvea Ruotsista, Venäjältä, Saksasta, Englannista y.m.
* * * * *
Merkkitapaus oli samana kevännä keisarillinen kruunausjuhla, joka tapahtui Moskovassa syysk. 7 p:nä. Sinne matkusti kenraalikuvernööri, mukanaan lukuisa seurue kansliavirkamiehiä ja ajutantteja, jo kohta palattuaan kiertomatkaltaan Suomesta. Sinne kutsuttiin myöskin Suomen neljän säädyn lähetystö, johon kuuluivat kenraaliluutnantti A. E. Ramsay (översti C. L. Jegerschiöldin sijasta, joka matkalla juhlaan äkkiä kuoli Pietarissa), kontrahtirovasti J. Wegelius, kauppaneuvos H. Borgström ja ratsutilallinen K. Tavela Kangasalta, joka viimemainittu tätä juhlaa varten puettiin kenraalikuvernöörin toimesta mielikuvituksen avulla muovailtuun talonpoikaispukuun.
Palkintoja ja suosionosoituksia sateli kruunausjuhlasta Suomeen suuret määrät. Kenraalikuvernööri Berg korotettiin nyt suomalaiseen kreivilliseen arvoon, jotta hänet sillätavoin, kuten arm. käskykirjeessä sanottiin, "heltiämättömillä siteillä kiinnitettäisiin Suomeen". Myöskin tehtiin uusia vapaaherroja ja aatelismiehiä (näiden jälkimmäisten joukossa oli myös yliopiston rehtori Rein) ja arvonimiä sekä merkkejä jaeltiin aivan rajattomasti.
Mutta armonosoitukset ulottuivat myöskin vakavampiin asioihin. Maan edun edistämiseksi määrättiin itse kruunauspäivänä, että seitsemän käytännöllistä maanviljelyskoulua oli perustettava, yksi Viipurin, yksi Mikkelin, kaksi Kuopion, kaksi Oulun ja yksi Vaasan lääniin, joissa kouluissa suomenkieltä oli opetuskielenä käytettävä; ja samoin, että viisi uutta kaupunkia oli "perustettava ja rakennettava", nim. Varkauden koskelle, Iisalmeen, Sauvonsaareen Kemijoen suulle, Salon sillan luo sekä Ikalisiin. — Näiden uusien koulujen ja kaupunkien tuuma oli kenraalikuvernörin äskeisen matkan hedelmä; senaatilla ei ollut kumpasestakaan edeltäkäsin mitään aavistusta. Tuo hedelmä ei ainakaan mikäli uusiin kaupunkeihin tuli vielä ollut kypsi; mutta olihan kreivi Pietari Brahe aikoinaan perustanut Suomeen useampia kaupunkeja, eikähän uusi "kreivin aika" tässä suhteessa saanut jäädä takapajulle. Uusien kaupunkien perustamisella ei näyttänytkään olevan mitään kiirettä. Ei ole vielä nytkään, lähes 50 vuotta myöhemmin, kuin kaksi noista viidestä mainitusta paikasta kaupunkeja ja niistäkin on toinen, Iisalmi, ollut kaupunkina vasta kymmenkunnan vuotta.
* * * * *
Samana päivänä, jolloin kruunajaiset tapahtuivat Moskovassa, vietti Suomi suurta kansallista riemujuhlaa: Saimaan kanava vihittiin silloin. Tämä suuri liikeväylä, jota jo edellisinä vuosisatoina oli ajateltu ja jota sitten vuoden 1845 uutterasti oli rakennettu, oli nyt valmis liikkeelle avattavaksi. Mutta avajaisista oli pahaa erimielisyyttä syntynyt korkeimpain hallintomiesten kesken. Kenraalikuvernööri oli tietenkin pitänyt luonnollisena, että hän näin juhlallisessa tilaisuudessa edustaisi hallitusta ja vastaanottaisi kunnian ja kiitokset; ja kun hänen välttämättä täytyi olla saapuvilla kruunajaisissa Moskovassa tahtoi hän lykätä kanavan avaamisen seuraavaan kevääseen. Sitävastoin senaatin rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja, vapaaherra v. Haartman, joka syystä piti itseään kanavan isänä ja katsoi tämän työn elämänsä suurimmaksi kunniaksi, ei voinut keksiä muuta sopivampaa päivää kanavan avaamiseen kuin keisarin kruunauspäivän, ja varmaankin juuri samasta syystä, jonka vuoksi kenraalikuvernööri vaati lykkäystä. Tästä jalosta kunnianhimon taistelusta suoriusi lopuksi voittajana v. Haartman, jota kannatti liikemiesten harras halu saada kanava avatuksi niin pian kuin mahdollista; kenraalikuvernöörille lohdutukseksi määrättiin, että nämä avajaiset eivät olisi varsinaisia vihkiäisiä, jotka tapahtuisivat vasta seuraavana kevännä keisarin itsensä läsnäollessa. Ja noissa suurissa juhlallisuuksissa, joihin, huolimatta että niistä myöhän oli tieto annettu, oli saapunut suuria väkijoukkoja maan kaikista osista, sai vphra v. Haartman todellakin esiintyä himmentymättömässä loistossa; kaikissa pysäyspaikoissa matkan varrella piti hän puheet hallituksen puolesta ja kaikissa yleisön puolelta pidetyissä puheissa mainittiin hänen nimensä lähinnä hallitsijaa, tunnustamalla, että hänellä olivat suurimmat ansiot kanavan aikaansaamisesta ja että maan ja kansan siis ennen muita tuli kiittää häntä tästä suurtyöstä.
* * * * *
Kruunauspäivä vietettiin Helsingissä ja muissa maamme kaupungeissa ilotulituksilla ja erilaisilla juhlallisuuksilla. Yliopiston piti sitäpaitse viettää keisarin kruunajaisia niinkuin vanhan tavan mukaan kaikkia suurempia tapahtumia hallitsijahuoneessa, erityisellä juhlalla. Ja tällä kruunajaisjuhlalla, joka tapahtui vasta syysk. 20 p:nä, tuli olemaan aivan harvinainen merkitys.
Rehtori Rein julkaisi kutsumuksen ja ohjelman tavallisessa järjestyksessä. Puhujiksi olivat valitut prof. F. L. Schauman pitämään puheen ruotsiksi, prof. E. af Brunér latinaksi, lehtori C. G. Borg suomeksi ja prof. B. O. Lille oli kirjoittanut runon. Mutta jo tämä rehtorin ohjelma oli siitä merkillinen, että siinä oli selvää valtiollista väittelyä niiden valitusten ja moitteiden johdosta, joita maamme oloista oli tehty Ruotsin sanomalehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa. Ohjelmakirjoituksessa osotettiin, kuinka Suomen kohtalot ja asema olivat yhtymisen aikana Venäjän kanssa muodostuneet paremmiksi kuin jos yhtymistä Ruotsin kanssa olisi jatkunut — olipa senssuurin kahlehtima sananvapauskin melkein parempi kuin sellainen hillitön painovapaus, joka nyt vallitsi Ruotsissa. Suomen kansa ei ole, sanottiin edelleen, menettänyt edustusoikeuttaan, vaikka säätyjä Porvoon valtiopäiväin jälkeen ei ole kokoonkutsuttu; kumminkin olisi, lausui rehtori, perin toivottavaa, että Suomen kansalle useammin tarjottaisiin tilaisuus "edustajainsa kautta tärkeistä, maan yleisistä kysymyksistä, kuten lainsäädäntöä ja veroitusta koskevista, esittää toivomuksensa ja anomuksensa keisarilleen ja suuriruhtinaalleen", — mutta säätyjen päättämisoikeudesta hän ei puhunut.
Mutta vielä harvinaisempaa oli sen puheen sisällys, joka juhlassa ruotsiksi pidettiin. Puhuja esitti vapaasti ja suoraan, vaikkakin pehmoisin lausein, ne toivomukset, joita Suomen kansan mielessä oli syntynyt ja joita siellä liikkui. Nämä kansan toiveet olivat lyhyesti mainiten seuraavat: että se vapaasti saisi kansallisuuttaan kehittää ja erityisesti vapaasti kehittää kieltään, jotta siitä vähitellen tulisi myöskin maan sivistyksen kieli; että se saisi loukkaamattomina säilyttää yhteiskuntamuotonsa ja lakinsa ja että siten toteutettaisiin myös yksi perustuslakien tärkeimpiä määräyksiä, nim. että maan säädyille valmistettaisiin tilaisuus perustuslakien mukaisessa järjestyksessä kokoontua valtiopäiville saadakseen harjoittaa oikeuttaan olla osallisena lainsäädäntöön ja veroitukseen; ja lopuksi vielä, että se saisi laajennetun paino-oikeuden voidakseen vapaasti lausua mielensä maan tilasta ja tarpeista. Voisihan kyllä, lausui puhuja, kokemus entisyydestä antaa aihetta epäilyksiin näiden toivomusten täyttymisestä, erittäinkin mikäli valtiopäiviin tulee, "mutta toiselta puolelta antavat useat, keisari Aleksanterin Venäjällä alullepanemat, mieluisasti hämmästyttävät toimenpiteet syytä siihen iloiseen uskoon, että kumminkin on mahdollista ja ajateltavissa, että valtiopäiväkutsumus voi meille riemuksemme saapua".
Siten oli sana "valtiopäivät", jota ei ennen koskaan oltu saatu mainita maan sanomalehdissä eikä muussa kirjallisuudessa ja josta tuskin suullisestikaan oli muuten kuin kuiskaamalla puhuttu, se oli nyt virallisesti lausuttu yliopiston juhlatavalta. Se herätti sekä pelkoa että viehätystä. Muutamat hallitsevista arvelivat, että "kapinalippu" nyt oli yliopiston juhlasalissa pystytetty, toiset ääneti vapisivat, mutta valtiopäiväin toivo kävi tästä hetkestä yhteiseksi tunnussanaksi kaikille isänmaallismielisille kansalaisille; siihen kohdistuivat ajatukset ja pyrinnöt.
Painotarkastajat epäilivät, saataisiinko juhlaohjelmaa ja puheita kirjakauppojen kautta levittää. Kenraalikuvernööri antoi kumminkin luvan niiden myömiseen. Mutta pian tuli katumus ja yläilmoista jyrähti tyytymättömyyden ukkonen rajusti sekä juhlapuhujia, yliopiston viranomaisia että painotarkastajia vastaan ja siitä oli seurauksena että painotarkastus kiristyi yhä entistä lujemmalle.
* * * * *
Moskovasta, kruunajaisista, palatessaan ryhtyi uusi kreivi, kenraalikuvernööri, nopeasti toimenpiteisiin toteuttaakseen keisari Aleksanterin, Helsingissä käydessään, senaatille antaman hallinto-ohjelman. Kolme suurta komiteaa asetettiin sitä varten: yksi tekemään ehdotusta uusien kulkuneuvojen aikaansaamisesta, ja siihen kreivi Berg itse rupesi puheenjohtajaksi, kutsuen jäseniksi vapaaherrat v. Haartman, Sackleen, Nordenstam, Munck, v. Kothen, insinööripäällikön översti K. Stjernvallin y.m.; — toinen teollisuuden edistämistä varten, johon puheenjohtajaksi tuli (kenraalikuvernöörin johdon alaisena) rahavarainpäällikön apulainen A. L. Born ja jäseniksi kutsuttiin, paitsi teollisuusjohtokunnan jäseniä ja lääkintälaitoksen päätirehtööriä, kokonaista kaksitoista maan etevintä teollisuudenharjoittajaa ja ammattimiestä; — sekä kolmas komitea laatimaan ehdotusta vuoriviljelyksen edistämisestä, johon tuli kuulumaan vuorilaitoksen ent. yli-intendentti Nordenskiöld sekä seitsemän maan suurimman rautatehtaan isäntää. Sen ohessa oli Suomen talousseura jo aikusemmin saanut toimekseen laatia mietinnön niistä toimenpiteistä, jotka lähinnä saattaisivat edistää maanviljelyksen ja maalaiselinkeinojen kehittymistä; seura pyysi siitä syystä lausuntoja jäseniltään maan kaikista osista sekä käsitteli sitten kysymyksiä pienemmissä komiteoissa.
Mainitut suuret komiteat kokoontuivat Helsingissä marraskuulla ja joulukuulla 1856. Teollisuus- ja vuorilaitos-komiteain laajat mietinnöt, joissa oli useita vastalauseita, julaistiin painosta seuraavan vuoden kuluessa ja samoin talousseuran mietintö. Suuressa määrin nämä mietinnöt laajoissa piireissä herättivät yleishyvän harrastusta ja huomauttivat, kuinka kansalaisten yhteistoiminta oli välttämätön maan edistymiseksi niin toisessa kuin toisessakin suhteessa. Mutta minne päin taloudellisella alalla ajatukset kääntyivätkin, oli aina vastassa vanhentuneita mutta voimassaolevia lakeja, jotka ehkäisivät tervettä kehitystä ja joita säätyjen myötävaikutuksetta ei voitu muuttaa. Ensimmäinen ja viimeinen, mihin nämä komiteanmietinnöt johtivat, oli siis valtiopäiväin tarve.
Kansakoululaitoksen järjestämisen suhteen, joka kysymys myöskin sisältyi keisarin ohjelmaan, oli heti pyydetty kaikkien tuomiokapitulien lausuntoja ja nämä lausunnot lähetti senaatti marraskuussa seurakuntiin lausunnon antamista varten. Ajatukset kiintyivät yhä enemmän tähän asiaan sen johdosta, että Suomen talousseura samoihin aikoihin oli julistanut kilpailun "pitäjänkoulujen aikaansaamista" koskevista kirjoituksista, jossa kilpailussa A. Meurman marraskuussa 1857 sai palkinnon. Mutta aivan korkealle eivät valitettavasti toiveet kansakouluista maassamme uskaltaneet lentää. Tarvittiin miestä, joka kauemman aikaa olisi oleskellut maamme ulkopuolella, jotta hän voisi opastaa hallintomiehet ja yleisön korkeammalta kannalta tätä asiaa katsomaan. Onneksi Uno Cygnaeuksen lausunto tuomiokapitulin mietinnöistä pääsi määrääväksi, kun julistus annettiin "Suomen kansanopetuksen järjestämistä koskevista perusteista", joka ilmestyi huhtikuussa 1858. Tämän julistuksen johdosta sai sitten Cygnaeus toimekseen ensiksi matkustelemalla maaseudulla ottaa selkoa kansansivistyksen silloisesta kannasta ja sitten muissa maissa laajentaa tietonsa näistä asioista, voidakseen antaa hallitukselle kertomuksen ja mietinnön asiasta. Siten saatiin Suomen kansakoulu ohjatuksi sille kauniille tielle, jota se sitten tasaisin askelin niin voitokkaasti on kulkenut.
* * * * *
Rautatiekysymys ratkaistiin ilman että mitään komiteanmietintöä saapui yleisön nähtäväksi. Tutkimusten nojalla, joita oli tehty jo 1849. oli 1851 olemassa suunnitelma ja kustannusarvio rautatien rakentamisesta Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Tämän suunnitelman nyt komitea ja senaatti, kumminkin melkoisilla muutoksilla, hyväksyi, joten se jo helmikuun alussa 1857 voitiin lähettää Pietariin, jossa se maalisk. 4 p. tuli lopullisesti vahvistetuksi. Rautatietöitä johtamaan asetettiin sitten heti johtokunta, johon tulivat senaatin jäsenet kenraali Nordenstam ja R. Trapp, översti K. Stjernvall, sekä ylitirehtöörit C. V. Gyldén ja J. A. von Born; itse toimeenpano uskottiin översti Stjernvallille. Kun kaikki järjestämistyöt olivat suoritetut saattoivat varsinaiset työt Suomen ensimmäisellä rautatielinjalla alkaa keväillä 1858.
Juuri rautatiekysymystä esitettäessä senaatissa jouluk. 27 p:nä 1856 antoi vphra v. Haartman aikoinaan kuuluisan "sanelunsa" pöytäkirjaan. Tässä sanelussa, jota painettiin 50 kappaletta ja "yksityisesti" jaettiin eräille ylhäisille henkilöille, loi rahavarainpäällikkö silmäyksen taaksepäin niihin 16:teen vuoteen, joiden kuluessa hän oli hoitanut maan raha-asioita, sekä katsauksen maan silloisiin raha-asioihin. Syynä näihin katsauksiin oli varmaankin se loukkaava ja vaarallinen epäluottamus hallitusta kohtaan, joka hänen mielestään oli julkilausuttu yliopiston kruunausjuhlassa, jossa puhujat olivat viitanneet kansan itseveroitusoikeuteen ja hallituksen velvollisuuteen esittää valtion tila säätyjen valiokunnalle. Näihin määräyksiin viittaaminen oli hänen mielestään nojautumista "jo aikoja sitten kadonneisiin ja entisen vallan aikana kumottuihin oikeusperusteihin"; säätykokouksen toiveet piti hän "kuvitteluina, joilla on haaveilujen varmat tuntomerkit". Hänen oman esityksensä mukaan ei varojenhoidossa ollut moitteen sijaa, rahallinen asema oli niin hyvä kuin saattoi olla. Mutta se katsaus, jonka valtiovaranpäällikkö lauselmassaan oli antanut, ei näyttänytkään aivan luotettavalta ja vähän sen jälkeen (elokuussa 1857) asetettiin komitea laatimaan tarkkaa katsausta rahavarain tilaan vuosilta 1853-57. Tämän komitean johtava mies oli kuvernööri Fab. Langenskiöld, joka nyt pitkin askelin rupesi astumaan tietään eteenpäin valtiomiehen uralla; toiset jäsenet olivat senaattorit Rob. Trapp ja P. Peterson. Ja tämän komitean salassapidettyjen töiden suoranaisempi tai välillisempi seuraus oli, että vphra v. Haartman huhtik. 29 p. 1858 erosi viroistaan senaatissa ja siten päätti pitkän ja Suomelle tärkeän virkamiesuransa, sekä että finanssitoimituskunnan päällikönvirka uskottiin muutamia kuukausia aikusemmin senaattiin kutsutulle Langenskiöldille, v. Haartmannin seuraajaksi talousosaston varapuheenjohtajana tuli kenraali Nordenstam.
* * * * *
Kaupan ja teollisuuden avustamisen sodan vaurioiden jälkeen näkyy kenraalikuvernööri ottaneen oikein yksityisen ja suoranaisen huolenpitonsa esineeksi. Mitään komiteaa ei asiaa varten asetettu; suoranaista kirjeenvaihtoa lienee ollut olemassa kreivi Bergin ja etevimpäin, maan eri osissa sijaitsevain kauppahuoneiden välillä. Moniin toimenpiteisiin ryhdyttiinkin kiireesti; tullivapautuksia ja muita helpoituksia sekä melkoisia lainoja myönnettiin laivanrakentamisen edistämiseksi. Erityisesti kenraalikuvernööri harrasti yhtiön perustamista, joka toimeenpanisi höyrylaivaliikkeen rannikkoa pitkin Pohjanmaan satamista Pietariin. Hän hankki sitä varten Venäjän valtionvaroista jonkunlaiseksi korvaukseksi niistä suurista summista, joita Suomi puolestaan oli sodan aikana meripuolustuksen hyväksi uhrannut (rakentamalla höyryfregatin, höyrykorvetin ja 40 tykkivenhettä) 200,000 ruplan suuruisen määrärahan, annettavaksi korottomana lainana mainitulle yhtiölle. Tällä apurahalla saatiin "Pohjanmaan höyrylaivayhtiö, kreivi Bergin perustama" (kuten sitä kutsuttiin) toimeen, ja sen ensimmäiset laivat "Österbotten" ja "Suomi" alottivat kulkuvuoronsa Pohjanmaan kaupunkien ja Pietarin välillä, edellinen syksyllä 1857 ja jälkimmäinen kesällä 1858. Yhtiön kolmas laiva "Grefve Berg" sai omituista kyllä aluksi toimekseen välittää liikettä Pietarin, Räävelin ja Riian välillä. — Muutamia kuukausia myöhemmin syntyi myöskin "Etelä-Suomen Höyrylaivayhtiö" välittämään liikettä Helsingin ja Pietarin sekä Helsingin ja Lyypekin välillä. Tämä yhtiö sai korottomaksi lainaksi neljännen osan tuosta venäläisestä valtioavusta; kaksi yhtiön laivaa "Aleksander" ja "Nikolai" alkoi toimintansa vuonna 1858.
* * * * *
Ruotuväki, joka sodan aikana tulisessa kiireessä oli muodostettu, vaati rauhan palattua perinpohjaista järjestämistä. Sitä varten asetettiin lopulla vuotta 1856 vielä suuri. 14-henkinen komitea, kenraali Nordenstam puheenjohtajana. Komitean ehdotusten mukaan pienennettiin julistuskirjalla jouluk. 30 p:ltä 1857 pataljoonain miesluku rauhan aikana 320 mieheksi ja ruotukustannusten sekä joukkojen sijoituksen yleinen tasoitus päätettiin toimeenpanna senjälkeen kuin kussakin läänissä oli ruotuvelvollisten kesken saatu pidetyksi neuvotteluja ja tehdyksi sopimuksia. Niissä kokouksissa, joita kaikkien pitäjäin valtuutetut tämän johdosta keväillä 1858 pitivät läänien pääkaupungeissa, tuli ruotuväen tarkastajan vphra Cas. v. Kothenin olla saapuvilla ja hänen oli senjälkeen määrättävä, kuinka ruotujen oli asetettava sotamiehiä, sekä toimeenpantava lopullinen jaoitus. Mutta tässä kohden menetteli vphra v. Kothen välittämättä kuntain asiamiesten toivomuksista ja niin itsevaltaisesti, että tyytymättömyyttä ja suuttumusta syntyi joka taholla. Maanomistajain valitukset otettiinkin huomioon ja kenraalikuvernööri sai toimekseen yhdessä senaatin kanssa tarkastaa v. Kothenin ruotujakoa sekä, senjälkeen kuin ruotuvelvolliset vielä olivat saaneet esittää toivomuksensa, laatia koko jako ihan uudelleen. Uusia lääninkokouksia pidettiin sen johdosta joulukuussa 1858; keskustelu niissä oli niin vilkasta ja vakavaa, että niitä jo sanottiin "valtiopäiviksi". Erittäin huomattava oli uusmaalaisten kokous Helsingissä, jossa m.m. kreivi C. M. Creutz osoittautui eteväksi johtajaksi. Tähän kokoukseen oltiin yleensä tyytyväisiä; kreivi Bergin onnistui esiintyä siellä vaikeuksia poistavana korkeampana mahtina ja hän lopetti kokouksen jouluk. 20 p. päivällisillä, joissa molemmin puolin lausuttiin kohteliaisuuksia.
Mutta vphra v. Kothen oli näiden sotilaskysymysten kautta joksikin ajaksi katkaissut uransa. Jo lokakuussa 1858 oli hän terveytensä hoitamista varten saanut yhdeksän kuukauden virkavapauden; huhtikuussa 1859 hänet vapautettiin tarkastajatoimestaan ja heinäkuussa samana vuonna senaattorintoimestaan ja sotilastoimituskunnan (joka v. 1858 oli uudelleen perustettu) päällikkyydestä. Hän sai nyt vastaseksi raivata itselleen uuden uran Venäjällä.
* * * * *
Elämää ja toimeliaisuutta, uusia ajatuksia ja uusia hankkeita virisi siten kaikilla mahdollisilla tahoilla. Kreivi Berg oli pitänyt Suomen kansaa nukkuvana kansana ja itseään sen herättäjänä. Mutta hän vaati, että kaikkien tuumain ja toimien tuli mennä hänen tahtomaansa suuntaan; jokainen itsenäisyyden ilmaus oli tukahdutettava. Painotarkastusta yhä kiristettiin. Varsinkin senjälkeen kuin nuo akateemiset kruunauspuheet julaistiin, näkyivät viranomaiset kammoneen yhä lisääntyviä painotuotteita. Niin kiellettiin esim. lopulla vuotta 1856 ilmestyväksi aijotun lehden "Dagenin" näytenumeron ulosantaminen; sille olivat G. Ehrström, K. Collan ja C. G. Estlander ilmoittautuneet toimittajiksi. Senssuurikomitea oli kieltänyt tältä numerolta luvan; tehdyn valituksen johdosta senssuuriylihallitus kumosi tämän kiellon ja painolupa annettiin, vaan siitä huolimatta kielsi kenraalikuvernööri, senjälkeen kuin lehti jo oli painettu, sen levittämisen. Kun näytenumeron kanssa siten kuukauden ajan oli rettelöitty, luopui toimitus koko lehtihommastaan.[43] Tämän johdosta syntyi riita senssuuriylihallituksen, jonka puheenjohtaja oli varakansleri Munck ja jonka asetusten mukaan olisi tullut asia lopullisesti ratkaista, ja kenraalikuvernöörin välillä; se riita päättyi niin, että painoasetus keis. kirjeellä maalisk. 23 p:ltä 1857 muutettiin sillä tavalla, että ylin ratkaisuvalta sanomalehtiä ja aikakauskirjoja koskevissa asioissa siirtyi senssuuriylihallitukselta kenraalikuvernöörille. Siten oli laki jättänyt sanomalehdet viimemainitun mielivallan alaisiksi. Ja mielivalta rupesikin rehoittamaan joka taholla. Joutuipa Topeliuskin nyt Hels. Tidningarein toimittajana kerran toisensa perästä korkeimman senssuurivallan uhkaavain salamain esineeksi. Niinpä sai hän korkeimpain vihat herätetyksi pienellä runollaan "Keväälle", joka ilmestyi hänen lehdessään huhtik. 29 p:nä 1857. Runoilija lauloi siinä niistä kauniista toiveista, joita kevät ensiksi oli antanut mutta jotka sitten pettivät. Tästä runosta oltiin löytävinään selviä valtiollisia viittauksia. Helsingissä herätti varsinkin suurta melua se, kun kreivi Armfelt Pietarista kirjoitti Topeliukselle ja muistutti häntä siitä, ettei hän ylimääräisenä professorina ollut niin kovinkaan lujassa.
* * * * *
Ajan merkkitapauksiin kuului pari maan hallintovirastojen järjestämisessä tapahtunutta tärkeää muutosta. Julistuskirjan kautta huhtik. 8 p:ltä 1857 perustettiin taas Pietariin valtiosihteerinvirastoon pysyvä komitea Suomen asioita varten. Tämä toimenpide herätti aluksi Suomessa paljokin epäluuloja; peljättiin, että tuolla komitealla ehkä tarkoitettiin jossakin määrin korvata Suomen edustuslaitosta. Tuuma lienee kumminkin lähtenyt ainoastaan siitä, että ministerivaltiosihteeri tahtoi vahvistaa asemaansa muiden vaikutuksia vastaan sen kautta että hänellä aina oli rinnallaan muutamia tietorikkaita ja maan lainsäädäntöön sekä hallintoon perehtyneitä miehiä. — Samanlaisella epäluulolla vastaanotettiin marrask. 28 p. samana vuonna ilmestynyt kirjelmä, joka määräsi, että senaatin varapuheenjohtajat ja jäsenet, joiden palkkoja nyt korotettiin, eivät enää jäisi entisten vakinaisten virkainsa haltijoiksi, vaan että heitä vastaisuudessa oli kutsuttava senaattoreiksi jommoisina heillä olisi eläkeoikeus. Epäilyksiä tässä kohden herätti se seikka, että tämän muutoksen katsottiin tekevän senaatin jäsenet entistä riippuvaisemmiksi niistä paikoista, joihin heidät kolme vuotta aikasemmin oli kutsuttu. Mieliala rauhoittui kumminkin vähitellen niin toisen kuin toisenkin toimenpiteen suhteen.
* * * * *
Yliopistossa oli "uuden ajan" sarastus herättänyt sen verran rohkeutta että jo syksyllä 1856 ruvettiin valmistamaan ehdotusta v:n 1852 asetusten muuttamiseksi melkoisessa määrin. Seuraavana kevännä sai konsistorio valmiiksi ehdotuksensa, jonka mukaan filosoofinen tiedekunta taas oli perustettava. Varakansleri vphra Munck matkusti prof. Fredr. Cygnaeuksen seuraamana Pietariin hankkimaan vahvistusta uudelle ehdotukselle. Mutta se toivo petti. Niin pitkälle eivät olot olleet kehittyneet, että filosofian nimeä olisi voitu sietää.[44] Ainoa, mikä konsistorion ehdotuksen kautta saavutettiin, oli kolme uutta professorinvirkaa, yksi lainopillisessa ja kaksi lääketieteellisessä tiedekunnassa.
Samana kevännä 1857 oli taas suuria juhlapäiviä yliopistossa. Vihkiäiset olivat pidettävät jumaluusopillisessa ja ensi kerran uudessa historiallis-kielitieteellisissä ja fyysillis-matemaattisissa tiedekunnissa ja samassa yhteydessä oli vietettävä "juhla kristinuskon tuomisen johdosta Suomeen 700 vuotta sitten". Riemujuhla vietettiin toukok. 27 p.; puheen suomeksi piti prof. Geitlin (kolmannen kerran nyt suomea kuultiin juhla-lavalta) ja ruotsiksi profes. Granfelt. Jumaluusopilliset vihkiäiset vietettiin seuraavana päivänä (toukok. 28 p.) ja ne kävivät erittäin juhlallisiksi sen kautta, että tiedekunnan promoottori, Lille, sai painaa kunniatohtorin hatun J. L. Runebergin päähän.[45] Senjälkeen tapahtuivat 29 p. hist.-kielitieteelliset ja fys.-matemaattiset vihkiäiset, jotka suoritettiin aivan perättäin, vaikka oli eri vihkijät.
Nämä vihkimisjuhlat kävivät tavallista muistettavammiksi sen johdosta, että vieraita Ruotsin yliopistoista silloin kävi täällä. Siinä kauniissa juhlassa, jonka ylioppilaskunta edellisenä syksynä, lokak. 7 p., oli viettänyt J. V. Snellmannille hänen professoriksinimityksensä johdosta,[46] oli jo voitu esittää lämpönen malja skandinaavisten yliopistojen nuorisolle ja nyt olivat nuoret maisterit rohenneet, varakanslerin tieten, kutsua promotsioonijuhliin akateemisia veljiä Upsalasta, Tätä kutsumusta olikin noudatettu; Helsinkiin saapui viisi Upsalan ylioppilaskunnan edustajaa ja sattumalta niiden mukana prof. A. Nyblaeus Lundista. Ensi kerran näin Suomen ylioppilaiden oli sallittu vastaanottaa veljesvieraita Ruotsista ja ilo siitä oli suuri. Vieraiden kunniaksi pantiin noina viitenä päivänä toimeen joukko juhlallisuuksia, joissa pidettiin sydämmellisiä tervehdyspuheita ja rajaton määrä maljoja esitettiin. Mutta tätä riemua ei kaikilta tahoilta suopein silmin katsottu ja Suomi sai kalliit sakkorahat siitä ilosta maksaa.
Eräässä jäähyväisjuhlassa, joka toukok. 30 p. seurahuoneella vietettiin ruotsalaisille vieraille, esiintyi puhujana myöskin Adolf Nordenskiöld, joka vihkiäisissä oli yhtaikaa saanut maisterinseppeleen (primuksena) ja tohtorinhatun. Hän esitti, lyhyesti sanoen, "maljan menneille päiville ja — jälelläoleville toiveille". Puheesta kuvastui, niin on hän itse kertonut, "juhlassa vallinnut mieliala, ehkä oli se vähän tarkkapiirteisempi kuin muiden". Myrskyävällä riemulla sitä puhetta kuunneltiin. Mutta muutamat läsnäolevat pitivät puhetta liian rajuna ja Fredr. Cygnaeus katsoi asiakseen jossakin määrin jäähdyttää tuota liian kiihtynyttä mielialaa. Hän nousi senvuoksi ja piti puheen, jossa hän otti vastustaakseen eräässä (Carlén'in kirjoittamassa) tilapäärunossa Ruotsissa lausuttuja sanoja "orjuuden kultaisesta pesästä", ja muita samanlaisia ruotsalaiselta taholta tehtyjä kuvauksia Suomen nykyisestä asemasta. Tällainen kansainvälinen polemiikki, vaikka se ilmenikin Cygnaeuksen jalossa ja kauniissa puheessa, vaikutti kuohuvaan nuorukaisinnostukseen kuin kauhallinen jääkylmää vettä; useimmat läsnäolevat lienevät äänekkäästi osoittaneet tyytymättömyyttään. Nordenskiöld nousi puhujalavalle, jossa Cygnaeus vielä seisoi, ja huusi: "Hän ei puhu meidän puolestamme".
Tämä ikävä kohtaus herätti tietysti suurta melua ei ainoastaan juhlasalissa vaan sen ulkopuolellakin. Jo seuraavana päivänä oli kreivi Berg puuttunut asiaan. Hänelle, jossa oli vastenmielisyyttä ruotsalaisuutta kohtaan, oli tilaisuus tervetullut; erittäinkin oli hänelle mieluista taas tavata "vanha tuttavansa" Nordenskiöld, josta hän jo Töölö-jutun jälkeen oli (Philippaeuksen mukaan) sanonut, että hänen tekisi mieli antaa sen miehen "roikkua yliopistorakennuksen ulkopuolella". Kreivi kutsui heti rehtori Reinin puheilleen ja käski hänen ottaa tarkka selko asiasta. Nordenskiöld antoi kirjoitetun puheensa Reinille, joka ei pitänyt puhetta erittäin vaarallisena ja luuli, että kenraalikuvernööri olisi helposti lepytettävissä. Mutta kreivi Berg luki puheen omalla tavallaan, oli löytävinään siitä melkein maankavallusta ja majesteetinrikosta ja ryhtyi toimiin rangaistakseen tuon rikoksen. "Minä kyllästyin koko meluun — kertoo Nordenskiöld itse — ja läksin maalle Frugårdiin, jonne parin päivän perästä minulle saapui tervehdys muutamalta suomalaiselta, Bergille hyvin läheiseltä mieheltä, että minun joko heti tulisi matkustaa ulkomaille taikka selittää koko jutun johtuvan väärinkäsityksestä. Valitsin edellisen vaihtopuolen ja matkustin Ruotsiin passilla, jonka jo kuukausia aikasemmin olin ottanut. Vähää myöhemmin saapui kanslerinkirje Pietarista, jonka mukaan minulta kuuluu riistetyn, — ei se stipendio, joka minulla oli, vaan eräs toinen, jota en ollut koskaan nauttinut ja minut selitettiin mahdottomaksi koskaan saamaan virkaa yliopistossa. Täyttä jäljennöstä tästä kirjeestä en ole koskaan saanut, vaikka monasti olen pyytänyt, arvattavasti siksi, että koko tuomio oli ennenaikainen eikä ehkä aivan laillinenkaan." Siten menetti Suomi Adolf Nordenskiöldin. Se muisto vuoden 1857 promotsioonijuhlallisuuksista on lähtemätön.
* * * * *
Kristinuskon maahantuonnin 700-vuotista riemujuhlaa vietettiin kaikissa maan kirkoissa vähän myöhemmin kuin yliopistossa, sunnuntaina kesäk. 18 p:nä samana vuonna. Muistoraha lyötiin tämän merkkipäivän johdosta. Ja Runebergin ruotsinkielinen virsikirjan ehdotus ilmestyi samana päivänä painosta.
Tämän virsikirjan johdosta, jonka Runeberg nyt maalleen lahjoitti, ryhdyttiin kokoamaan kansalaislahjaa runoilijalle. Pantiin toimeen 25 hopearuplan osakkaiden keruu, jotta siten kertyneellä pääomalla ostettaisiin tuo virsikirja. Merkityksi saatiin 18,000 hopearuplaa, joka summa toukok. 22 p:nä 1858 Helsingissä voitiin Runebergille antaa.
Tätä lahjaa ei ollut tarvis salassa kerätä niinkuin oli laita toisen kansalaislahjan, joka aikusemmin oli runoilijalle annettu. Tarkoitan sitä kallista taiteellista hopeakannua, jonka "Suomen armeijan sotavanhukset ja heidän jälkeläisensä" kesäk. 8 p. 1854 hänelle lahjoittivat, jotta se, kuten lahjoitettaessa lausuttiin, "kauan Runebergin huostassa säilyttyään siirtyisi hänen suvulleen isältä pojalle, miespolvesta miespolveen, ollakseen aikojen halki säilyvänä historiallisena muistona ja sen syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksena, jota Suomen armeija tuntee Johan Ludvig Runebergia kohtaan". Ensi ajatus tämän kunnialahjan antamisesta Vänrikki Stoolin Tarinain johdosta lienee syntynyt aikoinaan hyvin tunnetun, Runeberginkin laulaman överstiluutnantti Grigori Tigerstedtin mielessä ja ensi luonnoksen kannua varten piirsi toinen sotavanhus, översti C. L. Jegerschiöld. Nämä molemmat myöskin johtivat varojen keräystä tähän tarkoitukseen. Tuo keräys pantiin toimeen Suomen sekä entisen että myöhemmän armeijan jäsenten ja heidän jälkeläistensä keskuudessa vapaaehtoisten lahjain muodossa ja se oli siis hyvin varovaisesti ja hiljaisesti suoritettava. Saatiin kumminkin kokoon 1,100 hopearuplaa, joilla kannu teetettiin. Ja aivan yksityisesti jätti sitten edellämainittuna päivänä tämän kauniin lahjan Porvoossa runoilijalle lähetystö, jota johti översti Jegerschiöld. Turhaan etsii hiiskaustakaan tästä kunnianosoituksesta sen ajan sanomalehdistöstä.
* * * * *
Edelläkerrottu promotsioonijuhlissa sattunut tapaus sekä siihen liittyvät seikat antoivat tietysti paljo puheenaihetta. Meidän omissa sanomalehdissä ei niistä asioista voitu kuin yhdeltä puolen puhua. Mutta mitä kotona ei voitu sanoa, se pyrki julkisuuteen Ruotsin sanomalehdistössä. Nuorten mielet olivat liian katkerasti ja jyrkästi kääntyneet Cygnaeusta vastaan hänen esiintymisensä johdosta tuossa seurauksiltaan turmiollisessa tilaisuudessa. Mutta Snellman antoi sen sijaan, puolustaessaan Litteraturbladetissa Cygnaeusta, ukkosensa jyristä tuota hurjastelevaa nuorisoa vastaan.
Vielä keväillä 1858 palasi Snellman tähän aineeseen eräässä kirjoituksessa "Suomalaisten siirtymisestä Ruotsiin". Tuossa kirjoituksessa oli monta jaloa ajatusta ja kieltämätöntä totuutta; mutta Snellman tahtoi kirjoittaa kerrassaan voiman-artikkelin, jonka kautta hän halusi perin pohjin murskata kaikki ne, jotka eivät napisematta oloihin tyytyneet, olivatpa ne millaiset tahansa, taikka jotka eivät malttaneet olla päästämättä tuota tyytymättömyyttään ilmoille ulkopuolella maan rajojen. Koko sillä kirjoitustapansa valtavalla voimalla, jota hän hallitsi, tuomitsi hän senvuoksi ei ainoastaan kaikki ne, joita hän piti "Suomalaisten Ruotsiin siirtymisen" varsinaisina edustajina, v. Qvantenin, Wetterhoffin y.m., mutta myöskin kotoiset vastustajansa, n.s. "verettömät" — joukko nuoria miehiä, joista sittemmin kuitenkin on kasvanut useita maan parhaita tieteellisiä ja kirjallisia kykyjä. Vaan eipä siinä kyllin: Snellman langetti tuomion myöskin J. J. Nordströmistä, — vanhasta vastustajastaan. Hänestä hän lausui m.m., että maalle hänen siirtymisensä kautta kyllä oli tapahtunut suuri vahinko, "mutta olisi kumminkin liikaa, jos Suomi vaikeroisi niiden menettämistä, jotka eivät pidä Suomen menettämistä minään vahinkona"; ja vielä, että Nordström "itse ei ole katsonut olevansa mitään velkaa sille maalle, joka hänet on nähnyt syntyvän ja häntä on käsillään kantanut: hän on sen kautta pyyhkässyt pois vaatimukset myöskin syntymämaansa puolelta"; hän on, siirryttyään Ruotsiin, ollut "Suomelle kuollut" j.n.e. Sellaiset lauseet Nordströmistä vaativat oikaisemista. Snellmannia vastaan monelta taholta pantiinkin vastalauseita. Yksin Runebergkin, jonka ei muuten ollut koskaan tapana puuttua näihin kahakoihin, kirjoitti, samoinkuin monet muut Nordströmin lähimmät ystävät, (N. A. Gyldén, B. O. Lille, F. L. Schauman) vakavan vastalauseen loukatun puolustukseksi ja se annettiin Litteraturbladettiin. Snellman koetti kyllä laajasti selittää ja puolustaa sanojaan, vaan niitä ei voitu tarpeeksi puolustaa.
* * * * *
Pyrinnöt suomenkielen viljelemiseksi ja sen oikeuksien puolustamiseksi kulkivat niinä kahtena vuotena, joiden merkkitapauksia nyt kerron, varmaa tietään eteenpäin. Nuorempi sukupolvi niihin yhä enemmän liittyi. Mitään sanottavampia kirjallisia tuotteita ei ole näiltä ajoilta kumminkaan muistoon merkittävänä. Vuoden 1850 kuuluisa senssuurimääräyshän yhä vielä (aina vuoteen 1860 asti) oli voimassa, ainakin näennäisesti. Kreivi Berg oli kumminkin, kuten mainittu, olevinaan suomenkielelle suosiollinen ja jokunen toimenpide tämän kielen hyväksi pantiinkin hallituksen toimesta vireille. Ennen on jo mainittu suomenkielen kääntäjäin asettamisesta lääninhallituksiin samoinkuin suomenkielisen virallisen lehden perustamisesta. Tärkeämpää oli, että syksyllä 1857 päätettiin perustaa Jyväskylään korkeampi alkeiskoulu, jossa suomenkielen aluksi osittaisesti ja sitten yksinomaa tuli olla opetuskielenä. Tämä koulu saatiinkin käyntiin syyslukukauden alusta 1858 ja siten oli suomenkieli alkanut vaikutuksensa korkeamman opetuksen alalla. Samana vuonna 1858 määrättiin, että pitäjänkokousten pöytäkirjat olivat laadittavat suomeksi niissä seurakunnissa, joissa jumalanpalvelus pidettiin pääasiallisesti suomeksi. Yliopistossakin tehtiin samana vuonna, asetuksia muuttamalla, suomenkielelle se myönnytys, että väitöskirjoja saataisiin kirjoittaa latinaksi, ruotsiksi tai suomeksi.[47] — Esimerkkinä suuremmasta hyväntahtoisuudesta suomenkieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta kohtaan on mainittava, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura maaliskuussa 1858 sai 300 hopearuplan vuotuisen apurahan keisarin käsikassasta sekä että seuran uudestalaaditut säännöt (joista myös edellä on ollut puhetta) toukokuussa s.v. saivat korkeimman vahvistuksen.
Kirjallisuus ei ruotsiksi enemmän kuin suomeksikaan heti sodan jälkeisinä vuosina sanottavasti vilkastunut. Kirjapainoilla oli sangen vähän työtä. Sanomalehdistö oli, kuten jo mainittu, miltei kovemmissa kahleissa kuin koskaan ennen. Tämän sanomalehdistön ruotsinkielistä osaa edustivat Finl. Allmänna Tidning, Hels. Tidningar, Litteraturbladet, Turun molemmat lehdet — Åbo Tidningareissa näihin aikoihin G. Z. Forsman ja A. Meurman suorittivat harjoituskokeitaan sanomalehtikirjailijoina — ja 1855 syntynyt sanomalehti "Viborg", jossa O. Qvist muutamain vuosien kuluessa, uutterasti taistellen raivoisaa senssuuria vastaan, vakavasti koetti ylläpitää edistysrientoja varsinkin taloudellisilla aloilla ja teollisuudessa.
* * * * *
Sananen kaunotaiteistakin. Maalaustaidetta edustivat näinä vuosina, niinkuin ennen, täällä Helsingissä melkein ainoina M. v. Wright ja Godenhjelm. Turussa hoiti R. V. Ekman sivellintään monipuolisesti ja reippaasti; syrjäisestä Haminalahdestaan lähetti Ferd. v. Wright maailmalle kauniit lintunsa. Ulkomailla, Düsseldorffissa, kehittyi Werner Holmberg jo eteväksi taiteilijaksi; hänen neronsa näytti takaavan, että maalaustaiteella Suomessa on suuri tulevaisuus. Düsseldorffissa oli samoihin aikoihin myöskin maalari E. J. Löfgren tullut hyvin huomatuksi; hän muutti kesällä 1858 työpajansa Helsinkiin, jonne hän, tuo omituinen mies, sittemmin jäi elämään. — Suomen kuvanveistotaide voi laskea syntysanansa vuodesta 1856, jolloin ruotsalainen Carl Sjöstrand marraskuussa Tukholmasta muutti Helsinkiin. Fr. Cygnaeus häntä oli kehoittanut valitsemaan Suomen itselleen toiminta-alaksi; Kalevalataruihin oli E. v. Qvanten jo ennen hänet tutustuttanut. Täällä häntä kohdeltiin lämpösellä ystävyydellä, jonka hän henkilönä ja taiteilijana hyvin ansaitsikin: heti sai hän toimekseen laatia luonnoksen aijottua Porthanin patsasta varten: samoin tilattiin häneltä Kullervo-kuva ja muita Kalevalan henkilöitä, Porthanin, Caloniuksen, Lönnrotin ja Runebergin rintakuvat, y.m. Sitenpä saattoi kuvanveistotaide, Sjöströmin itsensä ja parin hänen alottelevan nuoren oppilaansa (niiden joukossa Walter Runeberg) edustamana, ensi kerran esiintyä taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä 1857 ja on se taidelaji senjälkeen osaltaan kylläkin tuottanut kunniaa maallemme.
Säveltaiteen alalla ei Helsingissä enää sodan jälkeen ollut niin suuria nautintoja tarjolla kuin aikuisemmin oli ollut. Ulrikaporin loistava kylpy- ja terveysvesi-elämän oli sota keskeyttänyt: rikkaat pietarilaiset olivat oppineet etsimään kesähuvituksiaan ja terveydenhoitoaan muualta ja ne ensi luokan säveltaiteilijat, joita he olivat tänne houkutelleet, eivät enää Suomea muistaneet. Harvoin tänne enää saapui joku ulkomaalainen konsertinantaja, joka suuremmassa määrin kykeni yleisöä viehättämään. Mutta kesällä 1856 saapui Helsinkiin sentään taas saksalainen oopperaseurue J. Schramekin johdolla, joka täällä kolmen kuukauden ajan esitti eteviä oopperoita; hänellä oli etevä laulajatar, rva Hoffmann-Mejeranovskaja joukossaan ja tämä niitti primadonnana myrskyävää suosiota. Ja vielä seuraavana kesänä 1857 antoi tireht. F. Thomé seurueineen saksankielisiä oopperanäytäntöjä, joilla kumminkaan ei ollut niin suurta menestystä ja jotka puolentoista kuukauden perästä olivat keskeytettävät. Mutta siihen päättyivätkin ainaiseksi saksalaisten oopperaseurueiden ajat Suomessa.
* * * * *
Helsingin vanhassa teaatteritalossa, — jota sotavuosina oli käytetty majoituskasarmina — oli talvikausina 1856-57 ja 1857-58 hra Oscar Andersson ruotsalaisen seurueen johtajana koettanut tyydyttää yleisön näytelmätaiteen tarpeita. Uuden teaatteritalon tuumat olivat jo alussa vuotta 1854 ehtineet niin pitkälle, että alustavat piirustukset olivat laaditut (arkkit. G. Th. Chiewitz) ja osakekeruu pantu alulle, kun sota keskeytti kaikki. Mutta tuskin oli rauha tehty, ennenkuin teaatteritalotuumat uudelleen pantiin vireille. Jo huhtikuussa 1856 pidettiin kokous tätä tarkoitusta varten, osakkeenkeruuta jatkettiin innolla, saatiin lupeeseen 15,000 hopearuplan valtionapu ja marrask. 8 p. s.v. saattoi uusi teaatteritaloyhtiö varsinaisesti muodostua. Chiewitzin nyt lopullisesti valmistamat piirustukset hyväksyi yhtiö sittenkuin niihin erinäisiä muutoksia oli tehty, lopullisesti kesäkuussa 1857; kustannusarvio nousi 66,550 hopearuplaan. Mutta vielä kerran piirustukset olivat, erinäisten vahvistettaessa määrättyjen muutosten vuoksi, uudelleen laadittavat ja ne voitiin siis lopullisesti hyväksyä vasta joulukuussa 1857. Ja vasta keväillä 1858 voitiin ryhtyä kaivamaan perustuksia uutta teaatteria varten.