Yliopiston rehtorina oli, jo toista kolmivuotiskautta, edellä jo ennen usein mainittu anatomian ja fysiologian professori, kolleegineuvos Nils Abraham Ursin. Silloisissa olosuhteissa, jolloin ankaraa poliisivaltaa pidettiin tarpeellisena ja täkäläinen korkein hallintomies helposti oli hallittavissa, oli rehtorilla hyvin mahtava asema yliopistossa. Johdettuaan ja järjestettyään v. 1840 juhlallisuudet niin onnellisesti, oli Ursin korkeampain viranomaisten taholta voittanut melkein rajattoman luottamuksen ja hänen saamansa runsaat, lisätyt "edustusvarat" sekä hänen laaja lääkärintoimensa saattoivat hänet tilaisuuteen harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta. Hän kyllä oivalsi, että se oli paras keino rauhoittaa sekä levottoman nuorison että vastustushaluiset virkaveljet. Hänen uudessa talossaan Pohjois-Esplanaatinkadun varrella (sittemmin vapaaherra Nordenstamin talo) oli yhtenään päivällisiä ja illallisia yliopiston opettajille sekä tanssipitoja, "makkarajuhlia" ja muita kestejä sadoille ylioppilaille. Eikä kukaan voinut valittaa makkarain eikä muiden nautintotavarain laatua eikä määrää. Kaikkia oli riittävästi ja hyvää ja "Täti" — sillä nimellä mainittiin Ursinia naismaisen äänensä vuoksi varsin yleisesti — itse oli aina ystävällinen ja kohtelias. Ylioppilaat tanssivat, lauloivat, söivät ja joivat sydämmen pohjasta eikä heistä voinut sillä hetkellä ainakaan tuntua muulta, kuin että tämä rehtori sentään oli monessa suhteessa hyvä mies. Ja professorit unhottivat Ursinin kukkuraisten pöytien ääressä yhtä ja toista, jota heidän oli sulatettava konsistorion pöydän ääressä. Sillä tässä pöydässä ei muiden ääni kuin rehtorin, vaikka se hieno olikin ja naisellinen, päässyt kuuluville. Jos Ursin ei houkuttelemalla ja viekkaudella saanut enemmistöä tuumilleen, niin ei hän aristellut mahtivaltaankaan turvaantua, toisinaan syrjäyttäen kaikki asetukset ja lailliset järjestykset. Siitä ne johtuivat nuo kiivaat riitaisuudet, joita siihen aikaan kerrottiin konsistoriossa tapahtuneen ja joissa J. J. Nordström voimakkaasti edusti vapaamielisiä aatteita ja laillisia muotoja ja vastusti Ursinia. Näistä riitaisuuksista, jotka päättyivät siten, että Ursinia ei enää 1845 valittu rehtoriksi — silloin hän toki jäi vähemmistöön! — ja Nordströmin siirtymisestä vähän sen jälkeen pois yliopistosta ja Suomesta, saan jälempänä muutamia muistoja kertoa.
Vararehtorin toimia hoiti "Suomen yleisen lainopin" professori, Vilhelm Gabriel Lagus, ja hänestä myöskin Ursinin jälkeen tuli rehtori. Tämän talo (Kolmikulmatorin varrella) oli rajakkain isäni talon kanssa; hänellä oli poikia, joista toiset olivat veljeni, toiset minun ikäisiä ja me pojat olimme tietysti rakentaneet tuttavuutta puutarhain välisen aidan päällitse tai lävitse. Varhaisimmista vuosistani olin siten läheinen tuttu sanotun professorin perheessä. Tuo perhe oli niin läpeensä akateeminen professorinperhe, kuin ajatella voi. Isännän, tuon korkeasti oppineen professorin, velivainaja oli myös ollut professori, ensiksi filosofiassa ja sitten jumaluusopissa; hänen puolisonsa, entisen professorin ja varakanslerin, arkkipiispa Tengströmin tytär, oli hänkin kasvanut ylhäisimmissä akateemisissa piireissä. Talon lapsista ei yksikään koskaan lie ajatellut muuta, kuin pyrkiä oppineiksi miehiksi ja professoreiksi, — kaikilla oli siihen myöskin lahjoja ja tarmoa.[12] Alakerta talon päärakennuksessa oli varattu isälle, jonka rikkaat kirjastot ja suuret arkistot tarvitsivat paljo tilaa; yläkerrassa asuivat perheen lukuisat naisjäsenet; piharakennuksessa harjoittivat pojat erittäin uutterasti lukujaan.
Ukko Lagus, joksi häntä usein kutsuttiin, oli hyvin monipuolisesti oppinut mies. Nuorempana oli hän lukenut verkalleen ja viettänyt iloista elämää Upsalassa, ollen m.m. virkeä jäsen "Vitterhetens Vänner" (Kaunokirjallisuuden ystävät) nimisessä yhdistyksessä, jossa n.s. fosforistinen liike ensiksi Ruotsissa ilmeni ja jossa hänen rinnallaan Hammarsköld, Rääf, Livijn, Atterbom y.m. kirjallisia voimiaan mittelivät. Suoritettuaan Upsalassa lainopillisen tohtorinarvon oli hän palannut kotimaahan ja kohta saanut opettajanviran lainopillisessa tiedekunnassa, ensin väliaikaisesti, sitten vakinaisesti. Yli neljäkymmentä vuotta oli hän kaikenkaikkiaan maan juristien tärkein opettaja; hän opetti heitä julkisissa, yksityisissä ja aivan yksityisissä ("privatissima") luennoissa, jotka olivat pakolliset ja joissa hän luki niinhyvin siviili- kuin rikoslain säädäntöä ja hänen vaikutuksensa maan tuomarikunnan kasvattamisessa on siis ollut suuri. Vaan vaikka hän olikin etevä lainoppinut, harrasti hän kumminkin halukkaimmin isänmaan historian tutkimista. Arvattavasti hänen appiukkonsa, piispa Tengströmin, esimerkki oli kääntänyt hänen harrastuksensa sinnepäin. Ensiksi oli hän tutkinut Suomen lainsäädännön historiaa, vaan ulontui pian kirkkohistorian ja sitten aatelissukujen sekä aatelistilojen vaiheita tutkimaan. Väliin teki hän tutkimusmatkoja Ruotsin arkistoihin, mutta varsinkin oli hänen tapansa kesälomalla matkustella maaseudulla, etsiäkseen kirkkojen ja herrastalojen arkistoista lähteitä kuluneiden aikojen valaisemiseksi. Näillä matkoilla löytämänsä arvokkaat asiakirjat otti hän tavallisesti lainaksi mukaansa Helsinkiin, jossa hän kopioitti ne lakitieteen ylioppilailla taikka muilla vapaaehtoisilla kirjureilla. Tällä tavalla pääasiallisesti syntyi hänen suuri arkistonsa, joka sisälsi elämäkerrallisia, sukujaksoisia, maantieteellisiä y.m. kokoelmia. Se, minkä hän itse näistä kokoelmista käytti, on koottuna hänen teoksiinsa "Turun hovioikeuden historia", "Suomen kirkkohistoriaa koskevia asiakirjoja" ja "Tutkimuksia Suomen aateliston suvuista ja tiloista" sekä muihin pienempiin kirjoituksiin. Käsin kirjoitetut kokoelmansa ja asiakirjansa lahjoitti hän ennen kuolemataan yliopiston kirjastolle, kumminkin sillä merkillisellä määräyksellä, että ne olivat sinetöittyinä säilytettävät 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mitä arvokasta niissä on, se pysyy salassa aina vuoteen 1909 asti.
Klassilliseen kirjallisuuteen oli Lagus hyvin perehtynyt ja oli hän latinaopetuksen suuri harrastaja. Horatius oli hänen mielirunoilijansa: hänen "odejansa" hän usein toisteli. Muinaisaikainen olikin hänen käsityksensä monesta asiasta. Muistanpa, kuinka syvästi minuun vaikutti, kun kerran nuorena ylioppilaana kuulin ukko Laguksen puhuvan kansansivistyksen turmiollisuudesta ja väittävän, että kaikki muu kuin katkismuksen oppiminen tuottaisi onnettomuutta itse tuolle kansalle, että talonpojista ja rengeistä ei saa tehdä puoliherroja, jotka vaativat yhtä ja toista, vaan että heidän pitää saada elää onnellisina työstään ja tietää — melkein niin paljon kuin huutia. Ja yhtä avomielisesti kuin hän lausui kammoksuvansa kaikkinaista kansanvalistusta ja kansanvaltaisuutta, yhtä nöyrästi hän kunnioitti aatelisvaltaa ja kuningasvaltaa silloinkin, luullakseni, kuin historia on esittänyt kaikkein räikeimmät esimerkkinsä. Mutta näiden vanhentuneiden käsitteiden ohessa oli hänessä monta rakastettavaa puolta, joiden kautta hän nuorisoakin saattoi innostuttaa. Hän oli luonteeltaan hilpeä ja leikkisä ja kun hän istui piippu hampaissaan vanhempain tai nuorempain ystäväinsä piirissä ei häneltä koskaan puuttunut puheenaihetta, jota oli sekä hauskaa että hyödyllistä kuulla. Hänen vieraanvaraisessa talossaan, jota useat soitannollisilla lahjoilla varustetut tyttäret vilkastuttivat, oli nuoriso usein koolla ja hyvin siellä viihdyttiin. Savokarjalaisia ylioppilaita kohtaan, joiden inspehtori hän oli, oli hän aina erittäin suosiollinen. Rehtorina (kolmivuosikaudella 1345-48) ei hän suurta vaikutusta saavuttanut, ei opettajissa eikä ylioppilaissa; mutta ei hän niin suurta vihaakaan päälleen koonnut, kuin hänen kahden edeltäjänsä osaksi oli tullut.
Hänen elämänsä viimeiseltä vuosikymmeneltä on minulla vielä tallessa joukko pieniä kirjeitä ja pilettejä, ystävällisiä ja silloin jo ijäkästä muinaistutkijaa kuvaavia. Hän oli näet eräänä kesänä, kun hän perheineen asui maalla ja minä, hänen lähin naapurinsa, olin kaupungissa, valinnut minut "taloudellisten ja kirjallisten asioimistensa päälliköksi hänen ollessaan Helsingistä poissa". Siten uskoi hän minulle useita "tärkeitä tieteellisiä tehtäviä". Sain m.m. mennä en ainoastaan hänen kirjastoonsa, mutta vielä "kaikkein pyhimpäänkin", hänen arkistohuoneeseensa, ottamaan sieltä hänelle lähetettäviksi kirjoja ja asiapapereita, joita tuo vanha setä tilapäisesti tarvitsi. Hän, joka määräsi, että hänen yliopistoon lahjoitetut arkistokokoelmat olisivat pidettävät sinettien takana vielä 50 vuotta hänen kuolemansakin jälkeen, oli niistä tietysti eläessään vieläkin arempi. Lagus käski minun siitä syystä tarkoin katsoa, etteivät käsikirjoitukset "jonkun sattuman kautta joutuisi armottomiin käsiin", kielsi näyttämästä niitä kenellekään, ja käski lähettää ne sinetöidyssä kuoressa sekä antaa postinkuljettajalle "vakava ja samalla hellä varoitus säilyttää niitä kuin silmäteräänsä". Vanhuksen uskomat tällaiset toimet käsitin tietysti kalliiksi luottamustoimiksi, joita koetin mitä omantunnonmukaisimmin täyttää, ja joita vieläkin kiitollisuudella muistelen.
* * * * *
Toinen arkkipiispa Tengströmin vävypoika ja historiallinen oppilas, melkein Laguksen ikäinen ja tämän rinnalla yksi konsistorion vaikuttavimpia jäseniä, oli filosofian professoriJohan Jakob Tengström. Hänen työnsä filosoofisen tieteen alalla oli ollut verrattain tärkeä, hän näet ensimmäisenä rupesi meillä opettamaan Hegelin filosofiaa, joka sittemmin useiden vuosikymmenien kuluessa niin mahtavasti meillä ajatustapoihin vaikutti. Mutta kirjallisuuden alalla hän kumminkin oli alottanut akateemisen opettajanuransa ja isänmaan sivistyshistoria oli aina yhä edelleen hänen tieteellisen tutkimuksensa lempiaineena. Molempain Gezelioiden "muistot" sekä elämäkerrallinen teos Suomen yliopiston opettajista olivat hänen tutkimustensa päätuloksia ja ne hänen nimensä kirjallisuudessamme asettavatkin hyvin kunniakkaalle sijalle. — Ulkomuodoltaan oli tämä "filosoofi", joksi häntä kutsuttiin, pieni, kuiva ja laiha, ja elämäntavoiltaan oli hän perin säännöllinen: tasasin askelin nähtiin hänen ulkonakin kävelevän aina samalla tunnilla ja samoja katuja. Yhtä tasasta kuin hänen kävelynsä oli myöskin hänen puheensa. Häntä olisi voinut pitää luonteeltaan kylmänä miehenä ellei hänen ruskean silmänsä katse niin usein olisi kertonut siitä lämmöstä, joka hänen sisässään asui. Lämmin hän olikin kaikille nuorison pyrinnöille, ennen kaikkea isänmaalle ja sen kansalliselle pysymiselle. Runeberg oli hänen lankomiehensä, Nervander oli hänen likeisin ystävänsä, ja hänen varakkaassa talossaan Kruunuhaassa olivat Cygnaeus, Castrén. Lönnrot, Topelius y.m. lahjakkaat miehet jo kauan olleet miltei jokapäiväisiä vieraita. Tämän vanhemman ystäväpiirin lisäksi tuli sitten 1840-luvulla nuorempi, joka kokoutui talon ainoan pojan Robert Tengströmin ympärille, joka varsin yleisesti tunnettiin vilkkaimmaksi, lahjakkaimmaksi, toivorikkaimmaksi kaikista niistä nuorista sieluista, joita sen ajan kansallishenki herätti innostumaan. Tämän Robert Tengströmin lähin ystävä — hänen toverinsa myöskin Pariisissa, jossa Robert niin aikaseen v. 1847 kuoli — oli Herman Kellgren, joka nai Tengströmin perheen kolmesta tyttärestä vanhimman: keskimmäisen tyttären nai P. Tikkanen ja nuorimman M. A. Castrén. Kaikki nämä "kirjalliset avioliitot" solmittiin lyhyen ajan kuluessa (1849-50) ja niiden johdosta vietettiin hääjuhlia, jotka vielä iloisimpinaan muistaa se, joka niissä lie saanut saapuvilla olla. Mutta valitettavasti säälimätön kuolema mursi kaikki nuo siteet melkein yhtä lyhyessä ajassa. Kun vanha "filosoofi" v. 1858 saatettiin hautaan oli hän sinne saanut saattaa, paitsi poikansa, kaksi vävypoikaansa, nim. Castrénin ja Kellgrenin, sekä viimeksi yhden tyttäristään. Se oli ollut liian raskas kuorma hänenkin filosoofisesti tyyneelle mielelleen.
* * * * *
Omituista kyllä löytyi siihen aikaan, paitsi viimeksi mainittua, vielä kaksi hyvin merkittävää professoria, joilla oli Rousseaun etunimet, nim.Johan Jakob NordströmjaJohan Jakob Nervander.
Kun mainitsen Nordströmin, rupee vanha ylioppilaansydämmeni vieläkin tykyttämään; sillä hän oli nuoruuteni lämpimimmän rakkauden, kunnioituksen ja ihailun esine. Minä ja suurin osa akateemisen nuorison parasta puolta ihailin häntä en ainoastaan suurena tiedemiehenä, vaan ennen kaikkea oikeuden ja totuuden miehevänä ja pelottomana tulkkina. Olin jo aikusin saanut häneen tutustua, varsinkin veljeni Fransin luona, jonka kanssa hän läheisesti seurusteli ja hän vaikutti henkilönä nuorukaiseen mahtavasti. Hänen komea vartalonsa, hänen hieno käytöksensä, puheensa, joka usein oli kiivasta ja terävää, mutta aina tietorikasta, selvää ja opettavaa, — se kaikki oli jotakin arkielämässä harvinaista. Ja se ihailu, jonka hänen persoonallisuudestaan sai, lisääntyi yhä sen kautta, mitä hänen julkisesta elämästään ja toiminnastaan kuului. Kerrottiin, miten hän luennoillaan Suomen valtio-oikeutta esitti ja vielä paremmin tiesi yleisö, miten hän konsistoriossa vastusti n.s. "ukkoja", voimakkaasti ja uutterasti taistellen sitä poliisijärjestelmää ja mielivaltaisuutta vastaan, jota yhä enemmän oli ruvettu harjoittamaan. Ken haluaa lähemmin tutustua tuohon pitkälliseen taisteluun hänen ja silloisen rehtorin Ursinin välillä, se löytää siitä tietoja valtioneuvos V. Laguksen tiedeseuralle kirjoittamasta lämpöisestä ja perusteellisesta Nordströmin muistokatsauksesta. Kaikki tämän riidan yksityiskohdat eivät tietenkään konsistorion istuntosalista päässeet ulos tunkeutamaan, vaan kun kiista kehittyi niin pitkälle, että ruvettiin puhumaan Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja hänen aikeestaan muuttaa maasta pois, silloin kuohuivat nuorison tunteet yli reunojensa: siitä saan, kertoessani sen ajan ylioppilaskunnan muista elonmerkeistä, vielä tarinoida yhtä ja toista.
Nervander oli varmaankin yhtä lahjakas mies kuin Nordström. Hän oli nerokas sekä tiedemies että runoilija ja samoin oli hän harvinaisen pirteä seuramies: hän viehätti jo ulkonäöllään mutta ennen kaikkea säkenöivällä sukkeluudellaan, jota alinomaa tulvi hänen hienoilta huuliltaan; kauan hänen sanansutkauksensa sananparsina säilyivät. Ylioppilaat osasivat kyllä ihailla häntäkin, mutta tekivät sen etäämmältä: likeisempiin tekemisiin nuorison kanssa ei hän ainakaan minun aikanani joutunut. Yliopiston vanhuksetkin, konsistorion "ukot", ihailivat häntä pakostakin, vaan lemmekästä se heidän ihailunsa ei ollut, päinvastoin, he vihasivat häntä aika kiivaasti. Nervanderin sukkeluuksien nuolet olivat näet sattuneet sekä yhteen että toiseen ja usein luultavasti koko syvästi. He syyttivät häntä oikein ammatti-juonittelijaksi, joka käytti vaikutusvaltaansa toisiin ja korkeimpiin hallintomiehiin saadakseen toimeen milloin mitäkin, josta heidän mielestään oli vähemmin yleistä hyötyä, kuin hyötyä hänelle itselleen. Niin valitettiin, että hän (1838) oli saanut meteorologisen observatorion perustetuksi ainoastaan jotta hän itse pääsisi sen johtajaksi, saisi vapaan asunnon ja hyvän palkan, ja sitten aiheuttanut fysiikan ylimääräisen professorinviran perustamisen itselleen, odottaessaan Hällströmin eroa. Niinikään väitettiin hänen hankkineen itselleen kaikenlaisia muita ylimääräisiä toimia ja rahamääriä. Jos "ukot" olivat monessa suhteessa väärässä, niin lienevät he olleet oikeassa siinä, että Nervander oli juoniin taipuvainen, että hänen kekselijään ja terävän luonteen melkein oli tarve hallita toisia näkymättömillä langoilla ja ohjata heitä mielensä mukaan. Kauan ei Nervander kumminkaan vihamiehiään kiusannut, vasta 43 vuoden ikäisenä kuoli hän äkkiä kuumetautiin maalisk. 15 p. 1848. "Hauta kaikki sovittaa". Ei liene ollut ketään, joka ei olisi pitänyt tätä kuolemantapausta yliopistollemme ja isänmaalle vahinkona. Muistossani säilyy tämä kuolinpäivä tummana surun päivänä vuoden 1848 suurten maailmantapausten kirkastamassa keväässä.
En tahdo väsyttää lukijoita kertomalla tässä yhteydessä vielä useammista henkilöistä. Mainitsematta jääneistä saan vielä tuonnempana puhua.
* * * * *
Kun tulin ylioppilaaksi ilmoittausin Turun osakuntaan. Perhemuistot olivat näet suvussani kaikki Turusta ja veljeni Frans, joka oli Turussa syntynyt, oli samaan osakuntaan kuulunut, jopa useina vuosina ollut sen kuraattorinakin. Sisäänkirjoitus tapahtui alussa kevätlukukautta 1843 osakunnan inspehtorin, silloisen itämaisen kirjallisuuden professorin Gabr. Geitlinin ja kuraattorin, maist. J. O. Strömbergin sekä kymmenkunnan muun osakuntalaisen läsnäollessa. Osakunnan kokoushuone oli silloin, kuvaavaa kyllä, kaupungin raatihuoneen kolmannessa kerroksessa, josta tätä tarkoitusta varten kaksi huonetta oli vuokrattu; poliisikamarin huoneusto oli samassa kerroksessa, ovet vastakkain.
Pienempäin ylioppilasosakuntain elämä oli silloin vielä hyvin vähäpätöistä ja Turun osakunta kuului pienimpäin joukkoon. Läsnäolevia jäseniä oli tavallisesti ylioppilasluettelon mukaan noin neljäkymmentä ja vähän yli. Kokouksia pidettiin kyllä kerran viikossa, mutta suurta huvia ei niissä käymisestä ollut. Inspehtori oli hyväntahtoinen ja hyvinvoipa kunnonmies, vaan osakunnan kokouksiin hän näkyi saapuneen pääasiallisesti saadakseen toimeen latinankielisiä väittelyitä. Latinan puhumista hän näet piti akateemisen sivistyksen pääkappaleena ja sen harjoittamista osakuntaelämän tärkeimpänä tehtävänä. Valitettavasti saivat hänen innokkaat ponnistuksensa tässä kohden aikaan ainoastaan sen, että monet osakunnan jäsenet, niiden joukossa minä, pysyivät poissa kokouksista, peljäten näitä ikävystyttäviä puheharjoituksia. Kuraattori, joka ammattiopinnoiltaan oli lääketieteilijä, mutta sen ohessa harrasti estetiikkaa ja filosofiaa, koetti kyllä saada vireille keskusteluja muistakin aineista, mutta hänen ajatuksensa olivat liian epämääräiset, jotta ne sanottavasti olisivat voineet innostuttaa. Vilkkaampaa elämää kokouksissa herätti joskus, selvillä ja järkevillä mietelmillään joistakin hetken kysymyksistä, maisteri Sven Gabriel Elmgren, joka silloin luki jumaluustiedettä ja josta syksyllä 1844 tulikin Turun osakunnan ja sitten yhdistetyn Länsisuomalaisen osakunnan kuraattori. Nuorempain ylioppilaiden piirissä oli hänellä 1840-luvun myöhemmällä puoliskolla sangen suuri vaikutus.
Varsinaisia esitelmiä noissa kokouksissa verrattain harvoin pidettiin. Laulukuntaa tuossa pienessä osakunnassa ei myöskään voitu säännöllisesti ylläpitää. Mutta Turun osakunnalla oli suurenlainen ja aika arvokas kirjasto, josta osakuntalaisilla, kun yleistä ylioppilaskirjastoa ei vielä oltu perustettu, oli paljo hyötyä. Sen ohessa oli osakuntahuoneissa, aina siihen asti kunnes ylioppilaskunnan lukusali perustettiin, luettavana useita kirjallisia aikakauslehtiä, ainakin kaikki mitä Ruotsissa ilmestyi.
* * * * *
Pohjolaisessa osakunnassa oli, kuten aikusemmin olen maininnut, ensiksi kaikista osakunnista ollut huomattavana henkistä vireyttä. Rangaistakseen tätä vireyttä, jota luultavasti jo oli katsottu yleiselle rauhalle vaaralliseksi, olivat yliopiston viranomaiset 1837 vastoin osakunnan omaa tahtoa jakaneet sen kahteen osakuntaan: Pohjois- ja Etelä-Pohjolaiseen, Aina vuoteen 1844, jolloin nuo molemmat osakunnat taas saivat yhtyä, kesti tätä kahtiajakoa virallisesti, vaan sisällistä elämäänsä elivät nuo kaksi osaa yhdessä.
Alkupuolella 1840-lukua oli vilkkaampi henki ruvennut liikkumaan myöskin Savokarjalaisessa osakunnassa, joka lukumäärältään oli yhtä vankka, aika-ajoin mieslukuisampikin, kuin Pohjolainen. Sen silloisen kuraattorin, Fabian Collanin, ansioksi luettiin, että hän osakuntalaisissa oli herättänyt isänmaallisen mielen ja kirjallisia harrastuksia; vaan kenen ansiota oli, että Savokarjalaista osakuntaa sen ohessa pidettiin muotiosakuntana, sitä en tiedä. Varmaa vain on, että noin kymmenkunnan vuoden kuluessa useat uusmaalaiset aatelisnuorukaiset, joilla oli oikeus kotipaikastaan riippumatta mennä mihin osakuntaan tahansa, kirjoittautuivat savokarjalaiseen osakuntaan. Niin tuossa osakunnassa nähtiin nimet Creutz, Wrede, Taube, Linder, Ehrenström, Walleen, de la Chapelle, Sacklén, v. Weissenberg y.m., jotka kuuluivat helsinkiläisiin sukuihin ja joilla ei ollut mitään siteitä Savoon eikä Karjalaan. Totta on myös, että uusmaalaisessa osakunnassa ei ylioppilasluettelon mukaan minun ensimmäisinä ylioppilasvuosinani ollut yhtään aatelismiestä. Uusmaalaiseen osakuntaan kuuluminen oli liian porvarillista — niin sen ajan muotinuorukaiset arvelivat. Mikä varsinainen syy siihen oli, sitä on nyt vaikea saada selville; tosin lienee uusmaalaisessa osakunnassa siihen aikaan vallinnut huono järjestys, mutta varmaankaan se ei ollut yksinomainen syy. Tällaiset muotiasiat toki eivät ole ikuisia.
Omassa osakunnassani minulla tuskin oli yhtään ikäistäni hengenheimolaista. Savokarjalaisessa osakunnassa sitävastoin olivat likeisimmät lapsuudenystäväni ja tuttavani ja näiden kautta perehdyin koko paljo mainitun osakunnan asioihin. Jännityksellä ja kateudella kuuntelin sikäläisten ystäväini kertomuksia esitelmistä ja vilkkaista keskusteluista, joita heidän osakuntakokouksissaan tapahtui. Se oli toista kuin mitä minä omasta osakunnastani saatoin kertoa. Mutta yhtä paljo kiinnitti mieltäni heidän kertomuksensa kotiseudustaan, varsinkin Kuopion kaupungista, joka samoihin aikoihin Snellmannin siirtymisen kautta sinne rupesi erityiseen merkitykseen nousemaan. Kuvauksiaan Savon oloista valaisivat muutamat kuopiolaiset ystäväni rikkailla ja herkullisilla eväspusseillaan, joita he yliopistokaupunkiin tullessaan joka lukukauden alussa toivat mukanaan. Heillä oli kalakukkoja, rieskoja y.m. kansallisia ruokia, oli linnunpaisteja, monenlaisia leivoksia, savustettuja lihoja ja kaloja, voita ja juustoa ja kuka ne kaikki muistaakaan. Niitä olivat heidän äidit panneet mukaan sulostuttaakseen poikainsa rasittavia hakuaikoja. Vaan tavallisesti annettiin lähemmille ystäville heti tieto sellaisen eväskontin saapumisesta, toiset, etäisemmätkin tunsivat sen hajun eikä siten kestänyt kuin pari iltaa, ennenkuin koko tuo eväs oli lopussa. Pojat eivät siten itse saaneet paljoakaan nauttia noista herkuista, vaan heidän ystävänsä olivat kiitollisia sekä kesteistä että hauskoista iltaseuroista.
Vuonna 1890 oli savokarjalaisen osakunnan jäsenillä, noin puolella suomalaiset sukunimet. Jos tarkastelemme ylioppilasluetteloa siltä lukukaudelta, jolloin tulin ylioppilaaksi, löydämme 76:n savokarjalaisen joukosta kaksi, joilla on suomalaiset sukunimet. Paavo Tikkasen ja Antti Veänäsen nimiä hyvin ihmeteltiin. Nämä nimensä olivat nuo ylioppilaat perineet isiltään: Kuopion koulussa oli heille kyllä ajan tavan mukaan annettu uudet, ruotsalaiset nimet Tiklén ja Venell ja vasta yliopistoon edistyttyään olivat he valloittaneet takasin omat oikeat nimensä. Viipurilaisessa osakunnassa oli samalla lukukaudella myös kaksi suomalaista nimeä, muissa osakunnissa ei yhtään. Siis 429 ylioppilaan joukossa 4 suomalaista nimeä. — Olihan sekin aikaa ja oloja kuvaavaa!
* * * * *
Elämä yliopistossa kului ylioppilasaikani kahtena ensi vuonna yleensä hyvin hiljaa, tasaisesti ja värittömästi. Puolueriidat taikka muunlaiset suuremmat kiistat eivät mieliä kuohuttaneet. Herännyt kansallistunne paloi vielä hyvin hiljaisella liekillä. Ylioppilaat kuuntelivat luentoja jotenkin uutterasti, — ainakin lukukauden alussa. Omasta puolestani kuuntelin etupäässä Linsénin muodoltaan huolehdittuja esitelmiä roomalaisista kirjailijoista, joita sittemmin. Linsénin sairastuttua, jatkoi joskaan ei korvannut hänen apulaisensa N. A. Gyldén. Kuuntelin myöskin silloisen dosentin E. af Brunérin yksityisiä luentoja, joissa hän Horation runoutta kuvasi. Kreikankielen professoria Gabr. Sjöströmiä, tuota klassillista "Hefaistosta", kuuntelin niinikään jonkun lukukauden ja kävin sitäpaitsi huvikseni hänen toimeenpanemissaan väittäjäisharjoituksissa, joissa tuo ylpeä ja äkänen ukko koetti puolustaa huonoon ruotsinkieleen kääntämiään Euripideen murhenäytelmiä, — vastaväittäjät pyrkivät aina tekemään näistä väittäjäisistä mitä hassunkurisimpia ilveilyjä. — Vielä kuuntelin tuon lämpösen isänmaanystävän Gabr. Reinin luentoja Suomen historiassa; ne olivat lämpöiset ja arvokkaat, mutta niillä oli se vika, että niitä jo useampia sarjoja oli pidetty, joten niitä täydellisinä, entisten kuulijain tekeminä muistiinpanoina oli saatavissa. — Myöskin opetushistorian professorin ja kirjastonhoitajan Aleks. Blomqvistin keveitä estetiikan luentoja kuuntelin hauskuudekseni. Ensi kerran silloin pidettiin luentoja tästä aineesta Suomen yliopistossa; niitä pitikin professori, jonka alaan estetiikka ei varsinaisesti kuulunut, — estetiikan professorinvirka perustettiin vasta myöhemmin. Lopuksi voin mainita, että ensi lukukautenani — yhdessä Karl Collanin, joka jo silloin oli uskollinen asetoverini, ja parin muun toverin kanssa — käytin hyväkseni tuon vaatimattoman englanninkielen lehtorin Wellmerin opetusta, pääasiallisesti kumminkin lausumisen takia.
Mitään erittäin innostavaa taikka ylentävää näissä luennoissa ei ollut, mutta parempaa ei yliopisto silloin voinut tarjota. Johan Vilhelm Snellman oli vielä dosenttina, hän oli marraskuussa 1842 palannut kolmi- tai nelivuotiselta ulkomaanmatkaltaan Ruotsista ja Saksasta, josta hän oli ilmoille lähettänyt kaikki siellä kirjoittamansa filosoofiset ja kaunokirjalliset teoksensa: "Läran om staten", "Tyskland", "Fyra giftermål" j.n.e. Hän piti ensi lukukautenani, keväällä 1843, yksityisluentoja "Hengen olemuksesta", mutta se aine tuntui minusta silloin korkeammalta, kuin että nuoret siipeni olisivat sinne asti kannattaneet. Muuten eleli Snellman hiljaa ja vaatimattomana vinttikamarissaan rouva Strandmannin vaatimattomassa vuokrapaikassa Vuorikadun varrella ja valmistautui muuttamaan Kuopioon, jossa hänellä koulun rehtorina oli tiedossa leipä, jota yliopisto ei hänenlaiselle miehelle voinut tarjota. Virkaansa Kuopiossa astui hän syyslukukauden alussa 1843. — Fredr. Cygnaeus, joka myös oli koulunopettaja, mutta Helsingissä, joten hän saattoi pysyä dosenttina, oli keväillä 1842 pitänyt mies- ja naiskuulijakunnalle luentoja Ranskan vallankumouksesta, jotka olivat ensimmäiset laatuaan Helsingissä. Mutta kesällä 1843 lähti hän pitkälle ulkomaanmatkalle, josta hän palasi vasta syksyllä 1847. — Myöskin dosentti Yrjö Aukusti Wallin lähti 1843 kesällä suurelle itämaiselle matkalleen, josta hän ei kotimaahan palannut ennenkuin 1850. — Neljättä dosenttia, Matias Aleksanteri Castrénia, joka v:sta 1841 asti oli ollut matkoillaan Lapissa ja Siperiassa, saatiin kyllä riemulla tervehtiä toukokuussa 1844 kotiin ja yliopistoon, mutta hän ei jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Jo seuraavan vuoden alussa läksi hän viimeiselle pitkälle matkalleen. Kumminkin piti hän syksyllä 1844 luentoja Suomen kieliopista ja niillä oli nuorisoon ja erityisesti minuun mahtava vaikutus, — siitä vielä saan puhua.
Sitä elähdyttävää ja ylentävää sisältöä, jota yliopistoluennoista puuttui, saimme me nuorimmat hakea, paitsi kirjallisuudesta, yhdessäolosta vanhempain, vilkkaiden ja tulevaisuusaatteisten toverien kanssa, milloin siihen oli tilaisuutta. Ja usein sain ainakin minä olla läsnä suuremmissa tai pienemmissä seuroissa, joissa vanhempia ja nuorempia eri osakunnista oli koolla ja joissa ääneti nautinnolla kuuntelin yliopistonuorison etevimpäin keskusteluja. Kun muistelen sellaisia tilaisuuksia ensi ylioppilasvuodeltani, näen edessäni aina kaksi erittäin innostunutta keskustelijaa, jotka molemmat olivat kuhmuselkäisiä ja molemmat samaan aikaan kuraattoreja — omituinen sattumus —, toinen savokarjalaisten, toinen eteläpohjolaisten kuraattori: Fab. Collan ja Rud. Isr. Holsti. Heidän rinnallaan näen kolmannen kuraattorin, yhtä vilkkaan joskin hiljaisemman, nim. pohjoispohjolaisten kuraattorin Z. Topeliuksen. Etevimpien joukkoon kuuluivat myöskin toverukset Herman Kellgren, Rob. Tengström ja "Agesilaus" Tigerstedt, kaikki elämänhaluisia ja innokkaita; heidän joukostaan ei myöskään saa unhottaa Anton Alfthania, joka oli yhtä jalo kuin lahjakas, mutta joka valitettavasti hänkin kesken uransa kuoli (lakit. kandidaattina Pisassa 1847 rintatautiin). Niiden joukossa, joita me nuoret kunnioituksella katselimme, oli vielä tuo melkein ihanteellisen komea ja kaunis Fredr. Berndtson, joka, vaikka oli Ruotsista ja Upsalan yliopistosta kotosin, pian oli Suomen oloihin täysin perehtynyt ja kirjallisella kyvyllään sekä miellyttävällä luonteellaan saavuttanut yleistä suosiota. Kaikkia näitä ja useita muita niiden piiriin kuuluvia sivistyneen nuorison eturivimiehiä tulee minun kiittää monista unhottumattomista hetkistä.
Näissä piireissä oli mieliala läpeensä isänmaallinen. Kansallisuustunne oli hereillään joka miehessä. Suomen kielen pyrinnöistä tuskin edes erimielisyyttäkään oli. "Fennomania" ei tosin kyllä ollut outo sana, mutta kaikki olivat silloin melkein yhtä hartaita fennomaaneja. Sen ajan "suomenmielisvys" ei sisältänyt mitään ruotsalaisuuden eikä muunkaan vihaa. Se seisoi vielä samalla vaatimattomalla kannalla, jota edellä, Renvallin ja Reinin lausunnoihin viitaten, olen koettanut kuvata.
Teoreettinen ajatussuunta oli täydellisesti Hegelianismin vallassa. Hegelin filosoofinen järjestelmä innostutti mieliä ja sen erehtymättömyyteen uskottiin täydelleen. Ei kukaan voinut ajatella, että tämä järjestelmä taas kerran vuorostaan saisi toisten tieltä väistyä. Jos joitakuita olikin, joiden pää ei täydellisesti voinut käsittää hegeliläisen "trichotomian" suurenmoisuutta, niin ei heidän suinkaan ollut syytä ääneensä epäilyksiään lausua; sellaista epäilijää varmaankin olisi pilkattu vähämieliseksi ja haukuttu petturiksi.
Jos kirjallisuudesta puhuttiin, silloin oli Runeberg aina puheenaineena. Kuningas Fjalarin ensimmäinen laulu oli ilmestynyt Joukahaisen 1:ssä vihossa 1843 ja kokonaisuudessaan tuo runoelma ilmestyi kirjakauppaan heinäk. 18 p. 1844. En tarvitse sanoa, miten sellaista runoteosta vastaanotettiin. Mutta Runebergin rinnalla oli Almqvist suurimman ihailun esineenä. Tuskin muistan noilta ajoilta yhtään tilaisuutta, jossa sivistynyttä nuorta väkeä olisi ollut koossa ja jossa ei yhdestä taikka toisesta Almqvistin teoksesta olisi tullut puhetta ja missä hän ei olisi joutunut yleistä osanottoa herättäneen keskustelun alaiseksi.
* * * * *
Ihanteellisena elämänmerkkinä, joka oli yhteistä kaikille silloisille ylioppilasosakunnilla ansaitsee mainitsemista se rahankeräys, joka syksyllä 1843 ja keväillä 1844 ylioppilasosakunnissa toimeenpantiin muinaisaikaisten taideteosten museon perustamista varten yliopistoomme. Tässäkin tuumassa olivat taas Rob. Tengström ja Herm. Kellgren, kuten usein muulloinkin, ylioppilaskunnan etunenässä. He olivat näet yhdessä samana vuonna opiskelleet Berlinin yliopistossa ja siellä olivat he tulleet huomaamaan taideteosten merkityksen esteettisten opintojen harjoittamisessa. He ryhtyivät siis puuhiin, saadakseen meidänkin yliopistoon ainakin joitakin muinaisen taiteen mestariteoksia ja heidän onnistui innostuttaa opiskelevan nuorison tämän asian hyväksi. Pantiin rahankeräys toimeen kaikissa osakunnissa ja saatiin kokoon silloisiin oloihin nähden melkoinen summa, 420 hopearuplaa. Näillä rahoilla osti prof. N. A. Gyldén. joka jo kauan oli lentokirjoissa ja luennoilla puolustanut muisnaisaikaisen taiteen tutkimista, Pariisista nuo suuret kipsivalokset: Laokoon ryhmän, Diana de Versaillesin ja Apollo di Belvedare'n sekä joitakin rintakuvia (Niobeii lapset) ja kohokuvia, jotka ylioppilaat sitten lahjoittivat yliopistolle vastaista taidemuseota varten. Nuo suuret kipsivalokset asetettiin aluksi ja kauaksikin aikaa kirjastohuoneustoon, jossa ylioppilaat niitä ylpeydellä katselivat kuin ikään omia teoksiaan.
* * * * *
Olin ollut läsnä niissä innostuneissa juhlissa, joita toimeenpantiin Lönnrotin ja Castrénin kunniaksi, kun he kauan poissa oltuaan samoihin aikoihin, toukokuussa 1844, saapuivat Helsinkiin, ja samoin juhlassa Runebergin kunniaksi, kun tämä kävi saman vuoden promotsioonissa. Mutta muutamia kuukausia myöhemmin sattui päiviä, joita olen pitänyt merkillisimpinä koko ylioppilasoloni ajoilta.
Olen jo ennen kosketellut tuota vuosikausia yliopiston konsistoriossa kestänyttä taistelua silloisen rehtorin Ursinin ja hänen katkeran vastustajansa, Nordströmin välillä. Tämä taistelu oli nyt — marraskuussa 1844 — kehittynyt huippuunsa ja tiedettiin, että Nordström eräässä kokouksessa, jonkun sääntöjä vastaan sotivan toimenpiteen johdosta, oli lausunut varakanslerista ja rehtorista sanoja, joita nämä pitivät miltei kapinallisina ja ylimääräinen konsistorion kokous, niin kerrottiin, oli pantu toimeen, jotta Nordström siellä pakotettaisiin peräyttämään sanansa. Miten tämän laita lie oikeastaan ollut, siitä ei ole vieläkään täyttä selvyyttä saatu. Vaan niistä seurauksista, joita tuo tapaus synnytti ylioppilaspiireissä, tahdon kahdeksantoistavuotiaan ylioppilaan päiväkirjan mukaan melkein sanasta sanaan kertoa:
"Eilen illalla, marrask. 25 p. 1844", niin olen seuraavana päivänä muistikirjaani kirjoittanut, "kävelin kuutamossa T:n kanssa ulkona ja tapasin Erottajan varrella kymmenkunnan laulavaa ylioppilasta. Samassa kohtasimme myös A:n, R:n ja O:n ja he kertoivat minulle päivän suuresta uutisesta: Nordström, — Johan Jakob Nordström — aijotaan erottaa pois virastaan; häntä on syytetty aamupäivällä pidetyssä ylimääräisessä konsistorion kokouksessa. Kun sen kuulin, tuntui minusta niin omituiselta, sydämeni tykytti ja vedet kohosivat silmiini. Suutuin, tuskittelin, surin ja valitin kurjaa isänmaatamme, jossa suuruutta ja kykyä vainotaan ja jossa huonous ja halpamaisuus herrastelee, jossa oikeus ja kohtuus ovat kahleissa ja väkivalta ja julmuus isännöi. Rupesimme heti miettimään kunnianosoitusta Nordströmille. Mutta meitä oli liian vähän. Kävelimme eteenpäin ja joukko kasvoi myötään. Mutta saadaksemme vielä runsaammin väkeä kokoon päätimme puhutella pohjolaisia, joilla juuri oli lauluharjoitus. Saavuimme heidän osakuntahuoneeseensa ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ensi kertaa silloin olin toisessa osakunnassa vieraissa. Laulettiin vielä hetkinen ja sitten lähdettiin liikkeelle Nordströmin taloon päin, uutta marseljeesia (Topeliuksen mukaelemaa) laulaen. Ylioppilaita yhtyi laumottain joukkoomme ja meitä oli varmaankin 100 miestä, kun Nordströmin asunnolle (Pohj. Esplanaati 41) saavuimme. Hänen ikkunansa ovat pihalle päin. Niiden edustalla huudettiin yhdestä suusta: 'Eläköön Nordström!' ja 'eläköön' kaikui vielä pitkän ajan. Nordström näyttäytyi ikkunassa. Kun palasimme ulos portin kautta, astui Nordström porstuansa ovelle, joka on kadun puolella, mutta ei virkkanut sanaakaan. Kaksinkertaisena kajahti nyt 'eläköön'. Hän meni sisään, me kävelimme pois. Olin hyvilläni, sillä tuo oli minusta reippainta, mitä ylioppilaskunta pitkiin aikoihin on tehnyt. Kävelimme yliopistoon ja lauloimme sen eteisessä. Ja taas käveltiin, kunnes Erottajalla pysähdyimme. Ehdotettiin, että mentäisiin johonkin ravintolaan ja juotaisiin malja ja niin päätettiinkin tehdä. Käveltiin takaisin ja mentiin Åhrstedtin ravintolaan Thessleffin talossa (nyk. Pohjoismainen pankki). Kaikki eivät tulleet, vaan useimmat tulivat. Siellä juotiin monta maljaa ja puheita pidettiin Nordströmille, Suomelle, laille ja totuudelle. Klo 12 palasimme hyvässä järjestyksessä kotiin. Tämä surullisesti iloinen päivä elää ikuisesti muistissani.
"Tänään puhutaan kaupungissa ainoastaan Nordströmistä. Hänen luennolleen oli saapunut suuri määrä muitakin kuin lainopin ylioppilaita, niiden joukossa minäkin. Hän luki verotuksesta y.m., jotenkin ikävästä aineesta niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet. Mutta kun hän oli ulosmenossa, kajahti taas huuto: 'Eläköön Nordström!' Hän kumarsi. Se ilahdutti sieluani. Ja hauskinta kaikesta on, että huhu kertoo asian jo sovitun. Mutta levottomia ylioppilaspiireissä vielä ollaan".
Viikkoa myöhemmin kirjoitin samaan päiväkirjaan: "Nyt on taas tyyntä. On näet kuulunut, että Nordströmin juttu, joka ei tainnut ollakaan niin vaarallinen kuin miksi sitä kuvattiin, on lopussa senjälkeen kuin Nordström eräässä puheessa on lausunut totuuksia konsistoriolle ja etenkin rehtorille. Mutta 29 p. illalla levisi se merkillinen tieto, että ylioppilaskunta seuraavaksi päiväksi klo 12 oli kutsuttu juhlasaliin. Siitä taas uutta puheenainetta läksi: koetettiin arvailla, mistä oli kysymys.
"Kello löi 12. Laumoittain tulvi ylioppilaita saliin, asettuen sohville; oli varmaankin 400 miestä saapuvilla. Vihdoin saapuivat kaikki inspehtorit; Nordström, Pohjolaisten inspehtori, pysähtyi oven luo. Vielä odotettiin hetki kylmässä salissa, kunnes vihdoin rehtori, Täti Magnificus, kahden vanhimman inspehtorin sekä yliopiston sihteerin seuraamana astui sisään. Kaikki oli hiljaista. Rehtori rupesi kimeällä äänellään kertomaan, että poliisi oli ilmoittanut (joka oli valetta), että ylioppilaiden on tapana illoilla laulaen marssia kaupungin kaduilla. Siitä syystä hän varotti heitä vasta laulamasta, koska se oli 'vaarallista' ja koska se oli kiellettyä, — sihteeri sai siitä lukea erään kanslerin kirjeen vuodelta 1827. Tämä oli petkutusta; sillä kurisäännöt ovat vuodelta 1828, eikä niissä laulamasta kielletä ja vanhemmat kanslerinkirjeet eivät siis kuulu asiaan. Senjälkeen rupesi rehtori hellemmistä asioista puhumaan, tarinoiden isänmaasta ja suomalaisten lainkuuliaisuudesta ja kehottaen meitä olemaan oikeita suomalaisia. Ja itkien hän pyysi ylioppilaita säästämään rehtoria 'tällaisista ikävyyksistä'. Sitten hän rupesi uhkailemaan, puhumaan, että viattomatkin saavat kärsiä ja että 'jälkimaailma teitä halveksii' (senvuoksi, että on laulettu kadulla), ja vetosi meidän oikeudentuntoonkin (ikäänkuin laulu olisi jotakin epämoraalista). Puheen kestäessä oltiin hiljaa, väliin vain kuului rykimistä ja jalan polkemista. Vahinko vain, ettei puhe sen enempää vaikuttanut; en luule että kukaan siitä oli edes harmistunutkaan, mutta monet nauroivat, sillä tarkoittihan puhe paljoa muutakin kuin laulua, vaikkei muusta puhuttu".
Nämä päiväkirjanotteet kuvaavat tuota aikaa ja silloista henkeä ylioppilaskunnassa aika hyvin.
* * * * *
Sanomalehdistömme oli v. 1843 vielä samassa viattomuuden tilassa kuin ennen eikä sen vaikutus opiskelevaan nuorisoon eikä muuhunkaan yleisöön ollut sanottava. Hels. Morgonbladia hoiti Fab. Collan kesään asti 1844, jolloin hän siirtyi Kuopioon uuden lukion lehtoriksi ja rehtoriksi ja Hels. Tidningarein toimittajaksi jäi Z. Topelius pitkäksi aikaa.
Mutta vuodesta 1844 alkoi uusivuosi Suomen sanomalehdistön historiassa. Joh. Vilh. Snellman oli, kuten jo olen maininnut, syyslukukauden alusta 1843 astunut virkaansa Kuopion ylemmän alkeiskoulun rehtorina. Tähän kaupunkiin oli edellisenä vuonna ent. majuri J. Karsten perustanut, paitsi kirjakaupan, myöskin kirjapainon, ja pian kuultiin, että tästä kirjapainosta seuraavan vuoden alussa rupeaisi ilmestymään Snellmanin toimittama sanomalehti. Jännityksellä uudesta lehdestä tarkempaa ilmoitusta odotettiin. Joulukuun alussa sellainen tulikin julkisuuteen, mutta se ei yleisölle vielä paljoa valaissut. Saatiin tietää, että uusi lehti tulisi olemaan nimeltäänSaima, että se ilmestyisi kerran viikossa, että se tulisi olemaan kolmipalstainen suurta nelitaitteista muotoa ja että sen tilaushinta oli kaksi ruplaa hopeassa vuosikerralta. Muuten vain ilmoitettiin, että lehti, "aikomuksessa sisältää kaikenlaista ja sen ohessa vielä yhtä ja toista muutakin", piti "tarpeettomana ajan hukkana edeltäkäsin tarkemmin määritellä sisältöään".
Näytenumero jaettiin vuoden viime päivinä ja siitä sai kukin muodostaa itselleen käsityksen uuden lehden hengestä ja laadusta. Leikillisessä ohjelmakirjoituksessa sanoi Saima "aivan saman syyn aiheuttavan sen ilmestymisen kuin maan muidenkin lehtien". Siksi se kumarsi kunnioitettavalle yleisölle ja piti helposti arvattavana, mitä se tulisi sisältämään, "nim. ei paljo mitään, s.o. kaikkea sitä mitä on muissakin lehdissä". Sanoi sen lisäksi voivansa yhtä hyvin kuin kukaan muu "hyödyttää ja huvittaa yleisöä, tarjota valaisevaa ja hauskuuttavaa lukemista, pitää isänmaallisia asioita erityisesti silmällä j.n.e., — tietäähän sen, ettei yleisö kumminkaan ota sanomalehden lupauksia vakavalta kannalta, koska sen on vaikea vieraalla kielellä lausua, mitä isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö jo ennakolta on valistunut ja koska ainoastaan korttipeli oikeastaan hauskuuttaa".
Se, mihin ohjelmakirjoituksessa leikillisesti viitattiin, lausuttiin selvemmin eräässä toisessa artikkelissa, joka koski aikakauskirjaa "Suomi". Siinä Snellman kumosi sen vallassaolevan harhaluulon, että muka maan sivistynyt yleisö olisi erittäin lukuhaluinen. Hän väitti päinvastoin, että sivistynyt yleisö meillä lukee paljo vähemmän kuin Ruotsissa ja että se siis tässäkin suhteessa on Euroopan sivistyneistä kansoista paljo jälellä. Turhaan etsii yksityisten kirjakaapeista. sanoi hän, jotakin uudenpaan historiaan, luonnontieteeseen tai kaunokirjallisuuteen kuuluvaa teosta; hän lisäsi kumminkin, että poikkeuksiakin on. Ja pääsyyn tähän vähäiseen lukuhaluun katsoi hän olevan siinä, että Suomella ei ole kansallista kirjallisuutta. — Sivistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään voi olla todellinen, yleisinhimillinen sivistys. Sellainen sivistys on pakostakin vailla kaikkea itsenäisyyttä, kaikkea kehittymisen voimaa. Ja ellei kansa muuta sivistysmäärää saavuta, niin se pakostakin kansakuntana häviää. Mutta kansan itsenäisen sivistyksen täytyy ilmetä sen omassa kielessä. — Myönnettävä on, että Suomella on oma uskonnollinen kansalliskirjallisuutensa ja että sen rikkaat kansanlaulut ja runot osottavat omaa sivistystäkin. Vaan sekä tämä sivistys että kirjallisuus on kansan suuren joukon oma, jotavastoin n.s. sivistynyt yhteiskuntaluokka on kokonaan tämän sivistyksen ulkopuolella. Siksi on kirjallinen sivistys Suomessa ainoastaan lainaa, mehutonta ja ytimetöntä pintapuolisuutta, joka ei voi synnyttää mitään kelvollista. Suurin syy tähän asiain tilaan on epäilemättä se, ettei maamme sivistynyt säätyluokka kieleltään eikä isoksi osaksi synnynnältäänkään kuulu suomalaiseen rotuun, joten sen sivistyskään ei suomalaiselle pohjalle perustu.
Tästä kirjoituksesta jo varsin hyvin selveni, mitä Snellman lehdellään tarkoitti. Yksi kieli = yksi kansa; se oli ja se tuli olemaan Saima-lehden perusajatus.
Lehteensä koetti Snellman kumminkin hankkia hyvin vaihtelevan sisällön. Ensi sivulla oli virallisia uutisia ja sen lisäksi tavallisesti pieniä tietoja. Ulkomaan valtiollisista uutisista kertoi lehti aivan lyhyesti ja leikillisessä taikka ivallisessa muodossa; vaikea lehden olikin vakavammalta kannalta hoitaa valtiollista osastoa, kun posti saapui Kuopioon ainoastaan kerran viikossa ja se talvella sen lisäksi vielä usein kelin takia myöhästyikin; väliin tapahtui, kuten Saima eräässä ensi numeroistaan kertoi, että, kun posti vihdoin saapui, siinä olleet lehdet olivat jäätyneet kokoon, joten niitä ei voitu erotella, ennenkuin Saima oli pantava painoon. Kotimaan uutisia käsitteli toimitus usein samalla tavalla kuin ulkomaisia, nim. kertoi ne leikillisessä ja huvittavassa muodossa.
Parhaiten höysti Snellman kumminkin lehteään niillä pienillä, terävillä ja ivallisilla muistutuksilla ja letkauksilla, joita hän melkein joka numerossa toisille lehdille jakeli. Ennen kaikkea kohtasivat nuo sutkaukset Topeliusta ja Hels. Tidningareja. Hän pilkkasi kauan tuon lehden ohjelmaansa ottamia, mutta näkymättömiä "suomalaisia pyrintöjä" ja sen varoitusta antautumasta "vähimpäänkään järkeilemiseen" sekä sen Snellmannin samoihin aikoihin toimittamalle "Maamiehen ystävälle" antamia isällisiä neuvoja muistaa "Suomen kansan syvästi uskonnollista pohjaväriä". Ja kaikki muutkin silloin ilmestyvät lehdet — Borgå Tidning, jota J. E. Öhman toimitti, Hels. Morgonblad, Åbo Underrättelser y.m. — saivat tuhka tiheään Saimassa pieniä virkistysletkauksia taikka syvemmin tai lieveämmin haavoittavia näsäyksiä.
Snellman ymmärsi kyllä itse, että nuo jatkuvat, hyökkäävät polemiikit kiinnittivät yleisön huomion hänen lehteensä suuremmassakin määrin kuin sen arvokkaat, johtavat kirjoitukset yhteiskunnallisista, valtiotaloudellisista ja muista aineista, sen kirjallisuusarvostelut, matkakertomukset, tarinat, Kantelettaren ruotsinnokset y.m., jotka täyttivät Saiman seuraavat sivut ja jotka melkein kaikki olivat toimittajan omasta kynästä lähteneitä. Sen hän tunnusti suoraan ensimmäisen vuosikerran lopulla eräässä kirjoituksessa "Sanomalehtiväittelyistä". Siinä hän näet kirjoitti m.m.: "Tässä lehdessä on väittely sanomalehdistömme laadusta sekä siitä, kuinka vähän se vastaa tarkoitustaan, ollut pysyvänä ja jatkuvana. Ehkä olemme sitä tehneet vähän omaksi hyväksemmekin, tietäen, että väittelyn puute pian tyhjentäisi kirjoitusaiheemme ja supistaisi vaikutusalamme. Samalla kumminkin olemme olleet vakuutetut siten hyödyttäneemme yhteistä asiaa. Meidän syyksemme ei voi lukea, että virkaveljemme ovat asettuneet ainoastaan itseään puolustamaan eivätkä käyneet yleiseen keskusteluun, jotta yhteisesti olisi saatu asia pohdituksi. Sitä on pidettävä vain inhimillisenä heikkoutena. Että heidän haavoitettu itserakkautensa on tehnyt heidän vastaväitteensä katkeriksi, se lie saman heikkouden syyksi luettava".
Samoin kuin Saiman polemiikit häiritsivät rauhan toisilta sanomalehdiltä, samoin häiritsivät sen johtavat kirjoitukset rauhan koko lukevalta yleisöltä. Heristettiin ensi aluksi korvia ja silmät aukenivat hämmästyksestä suuriksi, niinkuin hevosilta, kun ne ensi kerran näkevät junaveturin.
Kansallisesta kirjallisuudesta ja kansallisuusasiasta ilmestyi kirjoitus toisensa perästä samaan suuntaan kuin näytenumerossa ollut. Totta on, sanottiin niissä, että Suomessa korkeampi sivistys ei ole kansallinen ja että rahvaan sivistys siis on siitä aivan erillään. Kirjallisuutta, joka vastaisi kansakunnan sivistysmäärää, ei ole olemassa, ja mitä on, se on samoista syistä merkitystä vailla. On myönnettävä, että suomenkielen kohottaminen ja kehittäminen maan kirjallisuuden kieleksi on välttämätön ehto, jotta kirjallisuutta pääsisi syntymään. — "Suomenkieli on tätänykyä" — niin kirjoitti Snellman alussa vuotta 1845 — "yhtä sopiva kuin koskaan muulloin koulujen opetuskieleksi ja maan viralliseksi kieleksi. Kieli on sitä varten kylläkin sivistynyt, kunhan vain sivistyneitä miehiä olisi olemassa sitä käyttämään.Uusi sukupolvitarvitaan suomalaista kansallisuutta kohottamaan ja suomenkieltä viljelemään, sukupolvi, joka rakkaudesta suomenkieleen on saanut kyvyn ruveta sitä käyttämään. Vaaditaan uusi sukupolvi", niin lausuttiin vielä toistamiseen, "joka on kasvanut kansallisen sivistyksen vaikutuksen alaisena. Se. mitä nyt sanotaan Suomen kansan sivistykseksi, on haluton ja voimaton kerjäläinen, jolta ei voi odottaa mitään toimintakykyä ja joka edelleen elää näennäistä elämätään. ei omasta työstään ja ansiostaan, vaan niistä muruista, joita rikkaiden pöydiltä putoo".
Yksi osa yleisöstä luki näitä uusia ja rohkeita väitteitä suurella ihastuksella. Melkein kaikki olivat jo valmiit tunnustamaan, että suomenkielen kehittäminen ja kohottaminen sivistyskieleksi oli kansalle elinehto. Samoin rupesi melkein joka mies oivaltamaan, että sivistyneiden suhde kansaan, kansakunnan suurimpaan osaan, ei voinut jäädä niin eristetyksi kuin se oli ollut, jos mieli kansallista olemassaoloamme säilyttää. Mutta sitä eivät kaikki voineet oppia ymmärtämään, että maan korkeammassa sivistyksessä ei olisi ollut mitään kansallista, että se kirjallisuus, joka oli olemassa, olisi ollut kansalle ihan merkitystä vailla ja ettei mitään siitä, jota ei oltu suomeksi kirjoitettu, koskan voitaisi pitää Suomen kansalliseen kirjallisuuteen kuuluvana. — Ja vielä vähemmän meidän päivinä ymmärrettäisiin, että J. V. Snellmanin, J. L. Runebergin. M. A. Castrénin, Fr. Cygnaeuksen y.m. kirjat olisivat Suomen kansakunnalle merkitystä vailla ja etteivät ne kuuluisi Suomen kansalliseen kirjallisuuteen.
Yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin kansallisissa teorioissaan ei Snellman onneksi ollut sovittaessaan niitä käytäntöön. Keinoina suomalaisen kansalliskirjallisuuden aikaansaamiseksi ehdotti Snellman ensiksi varsin vaatimattomasti, että ulkomaisia kaunokirjallisia teoksia olisi ruvettava suomenkielelle kääntämään ja että suomenkielen taitoa ruvettaisiin kehittämään käyttämällä sitä kouluissa opetuskielenä. Jälkimmäisestä reformista oli hän sitä mieltä, että se ei suinkaan voisi yhdellä iskulla tapahtua, "vaan että muutos kenties ensiksi olisi toimeenpantava esim. alemmissa alkeiskouluissa ja ehkäpä ainoastaan erinäisissä opetusaineissa, joiden joukkoon myöskin ruotsin kieliopin pitäisi kuulua". Ja yhtä luonnollisena piti hän, että suomenkieltä ei voisi asettaa opetuskieleksi "erinäisiin Pohjanmaan eikä Uudenmaan rannikkoseutuihin". — Tuota vaatimustaan opetuskielen muuttamisesta suomeksi alemmissa alkeiskouluissa uudisti Snellman moneen kertaan ja siihen hän rajaittuikin. Kun häntä soimattiin suurista kumoushankkeista, vastasi hän kerran lopulla vuotta 1844: "On puhuttu kaikenlaisista 'puolueista' suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi Suomessa ja myöskin puolueesta, joka vaatii ruotsinkielen perinpohjaista hävittämistä ja suomenkielen asettamista heti sen sijalle. Missä tämä puolue piilee, sitäpä ei kukaan taida tietää. Rohkeimmat toivomukset, joita julkisuudessa on lausuttu suomenkielen 'heti' tapahtuvan edun hyväksi, ovat tarkottaneet sen asettamista osaksi alempain alkeiskoulujen opetuskieleksi. Tämä vähäinen vaatimus on jo antanut erinäisten mielipiteitten äänenkannattajille, jotka ovat tottuneet puhumaan yleisen mielipiteen nimessä, aiheen puhua suomalaisista äärimmäisyysmiehistä". — Vielä seuraavan vuoden alkupuolella vastusti Saima erästä Morgonbladetin vaatimusta, että suomenkieli olisi kouluihin siirrettävä latinankielen tilalle; tätä vaatimusta se sanoi liioitteluksi ja puolusti voimakkaasti latinankielen oppimista. Mutta samalla Saima vaati suomenkieltä niiden alkeiskoulujen opetuskieleksi, jotka sijaitsevat suomenkielisissä paikkakunnissa. Samalla se kumminkin tunnusti, että "vaatimuksemme tässä kohden ovat kasvaneet samalla kuin toiveet ovat lisääntyneet. Se lämpöisempi ja yleisempi harrastus suomenkielen unhotettuja oikeuksia kohtaan, kuin mitä olimme uskaltaneet toivoakaan, se jalo vapaamielisyys, joka on ilahduttanut yleistä näitä asioita koskevaa keskustelua, se on antanut meille oikeuden kiinnittää iloisia toiveita tulevaisuuteen".
Muut sanomalehdet, vaikka niitä vaivasikin se kurittajan toimi, johon Saima oli ruvennut, eivät voineet olla saamatta vaikutuksia Kuopion lehden herättävistä torventoitotuksista, se niistä kyllä näkyi. Hels. Morgonbladetin ensi numerossa 1844 oli F. Collan jo hänkin lausunut, että se germaaninen sivistys, jonka sivistynyt luokka meillä lapsuudestaan saakka oli omistanut, olisi asetettava todella kansalliselle pohjalle; että, koska kaiken sivistyksen ensimmäinen ehto on kieli, niin edellyttää todellinen, kansallinen sivistys myöskin kansallista kieltä, meillä suomenkieltä: että vastaisen sukupolven tulee uhrata ruotsalaisen itsekkäisyytensä ja yhtyä kansallisiin rientoihin, mikäli niissä on hyvää ja oikeaa: että siinä tosin ei saa hätäillä eikä ryhtyä äkillisiin muutoksiin "jota syystä voitaisiin sanoa fennomaniaksi"; mutta että kumminkin "aika on tullut, jolloin vastaisten virkamiesten, vähitellen, mutta yleisesti, tulee täysin oppia suomenkieltä ja jolloin he ovat saatettavat tilaisuuteen sitä oppimaan". — Ja Hels. Tidningarein ensi numerossa 1845 saatiin lukea Z. Topeliuksen kirjoittama kaunis ja taivuttava kehoitus "Suomen äideille", että koettaisivat opettaa lapsilleen suomenkieltä sekä rakkautta maahan ja kansaan, että kasvattaisivat sukupolven, joka voisi "sovittaa sivistyksen ja kansan. Ei kukaan pyydä", niin hän kirjoitti, "että kieltäisitte lapsianne oppimasta ruotsia. Ruotsalainen sivistys olkoon kallis niille ja teille, kuten tähänkin asti, ja mitä hyvää ja hyödyllistä muista kansoista löydätte, se opettakaa heille, kuten ennenkin. Yhtä vain, yksinkertaista ja luonnollista, teiltä vaaditaan: opettakaa lapsianne rakastamaan kansaansa edellä muitten kansojen, kieltään edellä muitten kielien ja maataan edellä muitten maitten maan päällä". Vieläpä ruotsinmaalainen Berndtsonkin, joka kesästä 1844 Collanin jälkeen otti Hels. Morgonbladetin haltuunsa, ja joka kynästään runsaasti antoi sekä runoa että suorasanaista tulvata, teki runomitalla (elokuussa 1844) tämäntapaisia "Kysymyksiä":
"Pitäisikö suomenkielen hävitä ja Väinämöisen menettää kotipaikkansa sen kansan luona, jolle hän henkensä antoi? Koittaako päivä, jolloin Suomiäidin täytyy valittaa, että sen pojat ovat unhottaneet, että maan ja kansan tulee toisiaan ymmärtää?
"Eikö kielemme kelpaa elämätämme varten, eikö se ole kyllin voimakas oikeutta ja lakia lausumaan. Onko se liian köyhä totuuksia julistamaan. Onko se liian kova kauneutta tulkitsemaan?
"Viipyykö Suomen kansa vielä? Vai kohottautuuko se rohkeasti omintakeiseen sivistykseen?" j.n.e.
* * * * *
Vaan myöskin toisenlaisia ääniä kuului silloin tällöin sanomalehdissä. Niin kirjoitti esim. syksyllä 1844 Åbo Tidn:ihin eräs lähettäjä, nimimerkki "Suomalainen", artikkelin, väittäen ei ainoastaan suomenkielen kehittämisen ja yleisemmän käyttämisen Suomessa tarpeettomaksi, vaan myöskin Suomen kansallisen kehityksen kokonaan mahdottomaksi. Tuo kehitys oli muka mahdoton siitä syystä, että Suomi aina on kuulunut mahtavampain naapurein alle ja että se on ollut ja on niistä riippuvainen. Suomen kansallisuuden ei siitä syystä tarvitse kuolla. Sillä kansallisuus voi säilyä, vaikkakin se luopuisi kielestään, tavoistaan ja yhteiskunnallisesta omituisuudestaan, sen muka osottavat Irokeesit ja Chippeway-intiaanit, Irlantilaiset ja Gaeliläiset, Suomi ei voi tulla toimeen niin sivistymättömällä kielellä kuin suomenkielellä; suomenkielen viralliseksi saattaminen olisi vääryyttä, koska maan ruotsiapuhuva väestö ei sitä tunne eikä siis voisi valvoa oikeuttaan ja koska siten vihaa ja katkeruutta syntyisi suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.
Nämä viimemainitut väitteet olivat melkein samat kuin ne, joita suomalaisuuden pyrinnön vastustajat viimeisiin asti ovat esittäneet. Vaan tuossa kirjoituksessa niitä erittäin kömpelösti esitettiin ja niitä oli siis yhtä helppo vastustaa kuin noita ensimmäisiä syitä. Jo ennenkuin Snellman ehti puuttua asiaan ilmestyi Hels. Morgonbladetiin lähetetty "Vastine", joka herätti tavatonta huomiota ja jossa A. T:n kirjoittajan tyhmiä väitteitä reippaasti, voimakkaasti ja murhaavasti kumottiin. "Kysymyksessä olevan artikkelin kumoamiseen", sanoi vastalausuja, joka muuten oli Snellmanin jyrkällä kannalla kieli- ja kansallisuusasiassa, "ei tarvitsisi sanoja tuhlata, ellei sitä voisi pitää erään puolueen mielipiteenilmauksena, erään kansassamme olevan vanhan hapatuksen, joka ei ole voinut kehittyä käsittämään kansan tarvetta säilyttää kansallisuuttaan eikä ymmärrä, että nyt herännyt suomenkielen harrastus on taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua kansan vastaisen olemassaolon puolesta. Pitää olla joko raukkamaisen, tyhmän taikka toisen kansan jäsenen sen, joka voi epäillä tämän pyrinnön menestymistä, sittenkuin se kerta on henkiin herätetty". Saima painattikin tämän vastineen kokonaisuudessaan, sanoen sitä "mainioksi kirjoitukseksi, epäilemättä parhaaksi, jota on Suomen sanomalehden palstoilla luettu". Snellman muistutti vain, että kirjoitus oli nimetön. Mutta pian tuli sen tekijä tunnetuksi: saatiin näet tietää, että vastineen oli kirjoittanut edellämainittu Turun osakunnan kuraattori maist. S. G. Elmgren, joka tällä ja muutamilla muilla Hels. Morgonbladetissa julkaisemillaan artikkeleilla loistavasti alotti sanomalehtimiesuransa, jolla hän sittemmin, seuraavan vuoden alusta, Morgonbladetin vakinaisena aputoimittajana työskenteli. Uutta suuntaa vastaan kieliasiassa esiintyi vielä silloin tällöin sanomalehdissä joku n.s. "rehellinen" taikka "maltillinen suomalainen" taikka joku "Irokeesiystävä", joksi nyt kansallisuusasian vastustajia oli ruvettu sanomaan. Ne vain antoivat Saimalle aihetta uudelleen selvitellä ja terotella oppejaan.
* * * * *
Ylioppilasnuorisossa näkyi luonnollisesti Saiman vaikutus huomattavammin kuin missään muissa piireissä. Kansallinen itsetajunta meissä nuorissa selvenemistään selveni ja suomenkielen harrastus — fennomania, jos niin tahtoo — rupesi mahtavasti laajenemaan.
Kerronpa tässä itsestäni. Niinkuin melkein kaikki Helsingin lapset en osannut suomea ollenkaan. Olihan kyllä suomenkieltä paljokin kuultu, mutta luettu sitä ei oltu yhtään sanaa eikä kukaan ollut kehoittanut tätä kieltä oppimaan. Mikäli kyökissä, torilla ja kievareissa piti käyttää sitä kieltä, jota kansan enemmistö puhui, sen nyt aina osasi, niin arveltiin, — eikähän enempää tarvittukaan. Mutta nyt kaikuivat Saiman herätyshuudot ja niiden seuraukset. Nyt opittiin ensi aluksi ainakin häpeämään puuttuvaa suomenkielen taitoa. Ja sillä oli jo paljo voitettu.
Kuten jo ohimennen olen maininnut, ruvettiin Kuopiossa samoihin aikoihin kuin Saimaa eli alusta vuotta 1844 ulosantamaan "Maamiehen Ystävää". Snellman hoiti kolmena ensi kuukautena tämänkin lehden toimitusta, mutta siitä huolimatta, ja vaikka vuodesta 1841 ei yhtään suomenkielistä lehteä ollut ilmestynyt, ei sen tilaajamäärä tahtonut karttua. Neljän viikon perästä ilmoitettiin, että tuolla uudella kansanlehdellä ei ollut kuin 115 tilaajaa ja että lehti semmoisilla enteillä katsoi jatkumisensa mahdottomaksi. Silloin perustivat ylioppilaat eri tahoilla pieniä liittoja tilatakseen yhdessä ja kannattaakseen tuota ainoaa suomenkielistä sanomalehteä. Sellaisen yhtiön perustimme mekin, pari hyvää ystävää ja minä ja samalla päätimme tuosta pienestä lehdestä oppia suomenkielen ensi alkeita. Se oli ensi askel.
Syksyllä samana vuonna 1844 piti M. A. Castrén esitelmiä suomenkielen kieliopista. Ne mahtavat, selvät ja tyynet sanat, joilla tämä vaikutuskykyinen mies selitti suomenkielen merkitystä meille kansallisessa suhteessa, vaikuttivat enemmän kuin mikään muu sekä minuun että moneen muuhun. En epäillyt enää, mitä oli tehtävä. Kävin heti kirjoihin käsiksi ja tutkin Renvallin kielioppia, Lönnrotin "Suomi"-kirjassa julkaisemia Lisiä Suomen kielioppiin. Stenbäckin (v. Beckerin mukaan laatimaa) lauseoppia ja kaikkea muuta, mitä suomenkielen kieliopin alalta painettua oli. Yhä kehittyäkseni nautin keväällä yksityisopetusta Sakari Sakarinpojan Cajanderin luona, joka oli omituinen ilmiö siihen aikaan, ylioppilas ja jonkunlainen kirjailija; hän esiintyi usein todellisen suomalaisuuden apostolina ja sen ohessa, ollen usein puettuna savolaiseen nuttuun ja pieksuihin, suurella mielihyvällä todellisena talonpoikana. Hänen johdollaan luin osia Kalevalasta ja Kantelettaresta, joita tulkitsemaan sen ajan sanakirjat eivät riittäneet. Ja jotta käytännöllisestikin suomenkieltä oppisimme, päätimme erään hyvän toverin kanssa, heti lukukauden loputtua, lähteä Savoon ja asettua johonkin talonpoikaistaloon koko kesäksi. Monet muut toverukset tekivät samanlaisen päätöksen, useita kesäyhtiöitä muodostui.
Aikaa kuvaavana ja tavallaan merkillisenäkin tapauksena tahdon kertoa Savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlasta maalisk. 9 p. 1845. Olin siihen juhlaan vieraaksi kutsuttu. "Nämä ensimmäiset kansalliset kemut joissa olin", niin olen päiväkirjaani kirjoittanut, "pidettiin Hotel de Bellevuessä (Palmqvistin kivitalossa). Sen suuri sali soveltui hyvin tähän tarkoitukseen. Vilkkautta oli juhlassa. Inspehtori, vanha ukko Lagus, luki ikävän esitelmän mustalaisista. Tavanmukaisia virallisia puheita pidettiin suuret määrät ja niihin vastattiin. Mutta vieraille osakunnille pidetty puhe oli harvinainen. Sen piti Rob. v. Fieandt suomeksi. Se herätti yleistä hämmästystä, sillä suomenkieli kaikui puhujan suusta erinomaisen kauniilta. Siihen vastasi pohjolainen C. G. Borg, myöskin suomeksi, hyvin pitkästi. Sitten astui piispa Ottelin, joka satunnaisesti oli kaupungissa ja oli kutsuttu vieraaksi juhlaan, esiin ja piti samoin suomenkielisen puheen. Ja kuraattori Kellgren vastasi siihen suomeksi. Vielä toistamiseen puhui piispa ja hänelle vastasi Sakari Cajander, puhuen talonpoikain puolesta aito savolaisella murteella. Vielä illallisen jälkeenkin puhui piispa suomea. Ensi kerran silloin lie ylioppilasjuhlassa suomea puhuttu ja heti sitä näin runsaasti puhuttiin. Minä — yhtävähän kuin eräs myöhempi puhuja Holsti, joka siihen viittasi — en korvallani enkä ymmärrykselläni näitä puheita tajunnut, vaan sydämmellä ja tunteella ne ymmärsin. Iloitsin ja samalla — häpesin".
Uutta todella oli että suomea osakuntajuhlassa puhuttiin, niin huomiota herättävästi uutta, että siitä mainittiin ei ainoastaan Hels. Tidn:ssa, vaan Saimassakin, joka ilolla kertoi, että Porvoon piispa Helsingissä käydessään oli julkisesti puhunut suomea sekä savokarjalaisten juhlassa että eräässä koulutarkastuksessa. Lehti lisäsi: "Ulkomaalainen tuskin ymmärtäisi, miksi tätä Suomessa pidetään tärkeänä tapauksena".
* * * * *
Savokarjalainen osakunta näihin aikoihin vilkastumistaan vilkastui ja isänmaallisessa innostuksessa tahtoi tämä osakunta, jonka kuraattoriksi Fab. Collanin jälkeen Herm. Kellgren oli tullut, käydä eturinnassa. Pohjolaiset olivat jo keväällä 1843 julkaisseet ensi vihon lentokirjaansa "Joukahaista", jossa oli kirjoituksia sellaisilta miehiltä kuin Franzénilta, Runebergiltä, Stenbäckiltä, Cygnaeukselta y.m. Tämänlaista julkaisua eivät savolaiset tuumineet; mutta hekin tahtoivat kirjallisella toiminnalla vaikuttaa ja vaikuttaa suoraan kansaan. Jo keväällä 1845 syntyi ensimmäinen sarja "Lukemisia Suomen kansan hyödyksi", jonka jatkoksi kaksi vihkoa seuraavina vuosina ilmestyi. Vihko, jossa m.m. oli Aug. Ahlqvistin suomennos "Hauta Perhossa", Puhakan runo, vuoropuheluja kansakoulujen perustamisesta ja yleisen maantiedon johdanto ynnä siihen liittyvä värillinen maapallon ja Euroopan kartta — se oli laillaan merkillinen ilmiö ja se tuotti savolaisille todellista kunniaa. En voi unhottaa sitä lämpöä ja ylpeyttä, jolla he itse vihkoaan katselivat, kun se vihdoin oli painosta valmistunut ja kun he käyttivät päiviään ja öitään pannakseen pakettiin noita muutamia tuhansia kappaleita; melkein jokaisella ylioppilaalla oli sinä kevännä Helsingistä lähtiessään tukku näitä "Lukemisia", joilla he nyt aikoivat levittää valoa kansan sekaan.
Kirjallisella alalla rupesi nyt näkymään aivan harvinaista vilkkautta. Varsinkin runouden alalla oli tuo aika erittäin hedelmällinen. Jo jouluksi 1844 oli ensimmäinen runollinen kalenteri Suomessa ilmestynyt, nimeltä Necken, toimittaja F. Berndtson, ja siihen olivat apua antaneet: Nervander, Cygnaeus, Snellman, Lille, Törnegren, Topelius, Kellgren, Qvanten y.m. Berndtson, joka vuodesta 1845 oli laajentanut Morgonbladetia, joksi sen nimi silloin muuttui, oli päivän sankareita ja alituiseen toimessa. Kun hänellä oli tuo onnellinen kyky, että hän sekä suorasanaisesti että runomittaisesti saattoi kirjoittaa melkein mistä aiheesta tahansa ja kun hänellä rinnallaan aputoimittajana oli tuo tietorikas Elmgren sai hän kehitetyksi Morgonbladin paljo monipuolisemmaksi ja vilkkaammaksi kuin ennen. Niinpä herättivät hänen ivalliset runonsa "Pimeydessä", "Valossa" y.m. suurta huomiota. — Z. Topeliuksen runollinen sielu ei ollut vahingoittunut Snellmanin alituisista näsäyksistä eikä opetuksista, vaan hän lauloi juuri näihin aikoihin monet ihanimmista lyyrillisistä runoistaan ja julkasi keväällä 1845 ensi runovihkonsa, "Ljungblommor". Samoihin aikoihin painatti F. Cygnaeus, joka oleskeli Etelä-Euroopassa — ja jonka Bolognasta tilattavaksi tarjottu aikakauskirja "Silmäyksiä Eurooppaan" ei koskaan ilmestynyt — ensi vihon runokokoelmaansa "Valoa ja Varjoa". Sama kevättulva synnytti vielä uuden runollisen kalenterin "Lärkan" (Leivo), jonka ulosantoivat nuo nuoret runoilijat Emil v. Qvanten ja Nestor Tallgren. — Pohjolaisella osakunnalla oli myös jo toinen vihko "Joukahaistaan" valmiina ja siinä vihossa, jossa nyt oli sekasin suomea ja ruotsia, oli Runebergin vastaus Saiman arvosteluun "Kuningas Fjalarista", Topeliuksen aikoinaan paljon riidan alaisena ollut kirjoitus: "Onko Suomen kansalla historiaa", Holstin etevä kirjoitus Shakespearin Hamletista, ja J. J. Tengströmin historiallinen tutkimus sekä hänen poikansa R. Tengströmin kirjoitus Kalevalassa kuvatusta Suomen kansasta. Ja vielä samoina päivinä nuo nuorteat miehet, H. Kellgren, R. Tengström ja K. Tigerstedt toimittivat ensi vihon "Fosterländskt albumia", jossa Kellgren julkaisi suomalaisten ja virolaisten kansanlaulujen käännöksiä, Tengström esitti erinomaisen arvosteluntapaisen Kalevalatutkimuksen ja Tigerstedt kertoi, mitä islantilaiset tarut tietävät muinaisista suomalaisista.
Niin runsaita määriä kaunokirjallista ja isänmaallista kirjallisuutta ei oltu totuttu yksiin aikoihin saamaan.
* * * * *
Mainitsin, että olin päättänyt viettää kesän 1845 Savossa, ja sen tuumani toteutinkin. Ilolla isäni näki, että halusin oppia suomea. Matka- ja asuntotoveriksi läksi mukaani Oscar Toppelius, jonka kanssa ensi ylioppilaslukukausiltani saakka olin paljo seurustellut. Olimme päättäneet asettua Leppävirtain pitäjään, jota arvelimme Savon hauskimmaksi ja kauniimmaksi seuduksi.
Ikävöineet olimme jo sitä iltaa (kesäk. 11 p.), jolloin saimme istahtaa leveihin kiesseibin, jotka iloksemme olimme saaneet viedäksemme Savoon, ja lähteä taipaleelle. Kiessien laatikko oli täynnä savolaisten "Lukemisia", joita mekin olimme päättäneet levittää kansalle, kapsäkeissä meillä oli omiksi eväiksemme Fosterländskt Album, Joukahainen, Ljungblommor, Lärkan ja muut painosta äsken ilmestyneet tuotteet, puhumattakaan siitä vanhemmasta kirjallisuudesta, jota olimme ahkerasti päättäneet lukea.
Ensi kertaa nyt lähdin kotoani lentoon maailmalle, tutustumaan omaan maahani ja sen kansaan ja kieleen. Ilma oli kaunis, luonto vehmaimmassa kevätkesän puvussaan enkä ollut vielä täyttä yhdeksäätoista vuotta, — luonnollista siis oli, että tunsin itseni vapaaksi ja innostuneeksi.
Seuraavana aamupäivänä saavuimme Porvooseen. Katselimme kaupunkia ja sen merkillisyyksiä, Linnamäkeä, vanhaa, historiallista kimnaasirakennusta y.m. ja tapasimme Nestor Tallgrenin, toisen "Leivon" toimittajista, joka, ennen tehdyn sopimuksen mukaan, sieltä seuraisi meitä Leppävirroille, jossa hänen isänsä oli ollut pappina ja jossa hänellä vielä oli omaisia. Tämä toveri ei kumminkaan tahtonut lähteä eikä päästää meitä Porvoosta, ilman että olimme nähneet kaupungin suurimman merkillisyyden, Runebergin. Ollen Porvoon lukion entinen oppilas ja Runebergin oppilas oli Tallgrenista varsin sopivaa käydä hänen luonaan. Me toiset pidimme kyllä rohkeana ja röyhkeänäkin lähteä näin vaivaamaan runoilijaa, mutta ujous sai väistyä oman halun ja ystävän kehotusten tieltä.
Menimme siis kaikin kolmen iltapäivällä Runebergin luo. Hän ei silloin vielä asunut viimeisessä kodissaan, vaan eräässä vanhassa, harmajassa talossa muutaman poikkikadun varrella. Sydämmeni sykähti ja polveni notkahtivat, kun portista sisään astuimme. Mutta jo porstuassa tapasimme Runebergin, jonka minäkin jo hyvin tunsin; paitahiasillaan ja sukkasillaan hän tuli alakerrasta noustakseen yläkertaan. Kohta oli pelko poissa. Tätä todella suurta miestä ja runoilijaa ei kenenkään tarvinnut ujostella; siinä oli ihminen ihmistä vastassa, kenet hän liekin tavannut. Iloisesti ja ystävällisesti saattoi hän meidät yläkertaan, pieneen kammariin, jossa tarjosi tupakkaa, piippua ja sikaareja. Lähes pari tuntia hän meitä siellä luonaan piti, iloisesti jutellen yhdestä jos toisestakin asiasta ja tarjoten meille simaa. Jäähyväisiksi hän meille mielikukkiaan, kieloja, tarjosi.
Mutta paria tuntia myöhemmin, kun palasimme hautuumaalta, tapasimme sillalla taas Runebergin. Hän oli erään tuttavan seurassa kävelemässä maantielle päin, ja pyysi meidät mukaansa. Nyt oli hän erinomaisen hyvällä tuulella, nauroi ja ilveili kaikenmoista. Kun saavuimme erään tien varrella kasvavan puun luo, jossa Runebergin tavallinen päämaali oli, käännyimme takaisin. Keskustelua jatkui aina yhtä iloisesti ja sillalla seisoimme vielä hyvän hetken. Kun runoilijasta erosimme, pyysi hän meitä vielä seuraavana aamuna käymään luonaan. Kiitimme sydämmellisesti, vaan ilmoitimme samalla aikovamme lähteä matkalle jo aikusin aamulla. Sadeilma teki kumminkin tyhjäksi tämän hyvän tarkoituksemme emmekä siis voineet vastustaa haluamme sittenkin noudattaa Runebergin kutsua. Menimme aamulla hänen luokseen. Aina yhtä ystävällisesti otti hän meidät vastaan ja yhtä virkeästi hän meidän kanssamme tarinoi. Muistanpa m.m. kuinka hän silloin lausui suotavaksi, että joku nuoremmista historioitsijoistamme ottaisi tutkiakseen kaikkia niitä Ruotsin historiassa merkillisiä miehiä, jotka oikeastaan ovat olleet suomalaisia, ja siten palauttaakseen ne pois ruotsalaisilta, "jotka tahtovat meiltä kaikki riistää", kuten hän lausui. Se ajatus on kyllä sittemmin toteutettu.
Sittenkuin ilma oli selinnyt lähdimme kiireellä jatkamaan matkaamme Porvoosta, mielissämme kiitollisina niistä hetkistä, joita olimme siellä saaneet viettää.
Alkujaan olimme aikoneet matkustaa Savoon, ei tavallista tietä Heinolan ja Mikkelin kautta, vaan pitempää tietä Päijänteen länsirantaa pitkin ja Jyväskylän läpi. Niin teimmekin. Kaksissa kieseissä, joista toiset olivat kahden hengen, toiset yhden hengen istuttavat, ajoimme, kolme ylioppilasta, ilosin mielin Mäntsälän. Hollolan, Asikkalan. Padasjoen, Kuhmoisten, Jämsän ja Korpilahden kautta ja saavuimme kolmen päivän perästä Jyväskylään. Paljo muistettavaa ei näinä päivinä tapahtunut. Kuhmoisten erämaan luonto meitä ihastutti, mutta sen monet ja vaaralliset mäet, joissa kiessiemme heikot silavyöt eivät ensinkään tahtoneet kestää, eivät olleet meille mieleen. Jämsän kirkolla kävimme erään suurtilallisen. Kaarlo Juhonpoika Hinkkalan luona, joka harjoitti melkoista kauppaa ja joka oli lukenut kaikki, mitä siihen aikaan suomeksi oli luettavana ollut; hän oli todellakin valistunut mies, ystävällinen ja vaatimaton. Korpilahden kirkonkylän seudut ja näköalat sieltä olivat suuremmoisemmat, kuin olimme voineet aavistaa.
Jyväskylä oli silloin uusi kaupunki, vasta kahdeksan vuotta vanha. Siinä oli noin kolmekymmentä taloa, kaikki jotenkin yhteen tyyliin rakennetut. Kaupungin ainoa merkillisyys oli henkilö, joka jo ylioppilaana oli tavallaan kuuluisaksi tullut, nim. piirilääkäri Volmar Styrbjörn Schildt. Hän oli ollut etevimpiä niistä nuorista miehistä, jotka 1830-luvulla yliopistossa innokkaasti olivat suomenkielen asiaa harrastaneet; hän oli harjoitusväitöskirjana julkaissut Xenofonin Anabasin suomenkielisen käännöksen, oli tunnettu kirjailijanimellä W. Kilpinen ja merkillinen omintakeisen, lyhytlauseisen kirjoitustapansa sekä venyke-kirjaimiensa takia. Emme voineet Jyväskylän läpi matkustaa tätä miestä tapaamatta. Olin aina kuvitellut tätä aitosuomalaista miestä suureksi, mustaveriseksi ja karkeatekoiseksi. Sitä enemmän hämmästyin, kun näin vaaleaverisen, heikon ja hennon miehen, erittäin nuortean näköisen, vilkkaan ja koko olennoltaan lempeän ja ystävällisen. Hän meitä ilolla tervehti, riemuitsi tietysti matkamme tarkoituksesta ja niistä "Lukemisista", joita hänelle lahjaksi toimme, joi suomeksi maljamme mutta puhui muuten ruotsia, kyseli kaikkia kirjallisia, yliopistollisia ja ylioppilaiden oloja ja rientoja, pidätti meidät asuntoonsa yöksi eikä laskenut meitä pois ennenkuin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Tällainen ystävällinen vastaanotto oli meistä liikuttavaa emmekä voineet olla ihailematta tuon miehen pirteyttä ja sielun vilkkautta, joka kumminkin jo vuosikausia oli elänyt melkein kuin erämaassa, kaukana kaikista sivistysahjoista.
Jyväskylästä ohjasimme kulkumme edelleen Laukaan, Rautalammen ja Suonenjoen kautta Vehmasmäen kievariin, josta Kuopion valtamaantietä myöten käännyimme etelään päin Leppävirtain kirkolle. Rautalammella tutustuimme Toholahdessa Pentti Lyytiseen, tuohon runoja laulavaan kievarinisätään, josta siihen aikaan paljo puhuttiin, mutta jonka liukas ja vaatelias luonne ei meitä ensinkään miellyttänyt. Suonenjoen rahvaasta sain jo silloin, samoinkuin myöhemmin siellä käydessäni, hyvin hyvän vaikutuksen; olimme yötä siellä kievarissa ja kohtasimme koko rippikoulunuorison, joka silloin oli kirkolla koolla.
Leppävirtain kirkolle saavuttuamme tuli meidän hankkia sopiva kesäasunto jossakin osassa pitäjää. Itse kirkonkylään emme tahtoneet jäädä, vaikka se onkin kauniilla paikalla: siellä oli liian paljo herrasväkeä, siellä emme olisi kansan keskuudessa tulleet eläneiksi. Vihdoin meidät opastettiin erääseen entiseen herrastaloon, joka oli joutunut talonpoikain käsiin, Kopolanniemeen, sijaitseva 2 penink. kirkolta pitäjän eteläosassa, lähellä Varkautta. Sinne lähdimme, Toppelius ja minä (Tallgren matkusti Kuopioon) ja miellyimme siihen hyvin. Talossa olivat rakennukset siistit ja lisäksi oli puutarha, jossa oli lehtipuita ja marjapensaita, jäännöksinä herrasväkien ajoilta. Se sijaitsee kauniilla, pitkällä ja kapealla niemellä, joka on Unnukkaan juoksevan Kopolanvirran kiertämä. Virrassa, jota myöten suuri kulkuväylä Kuopioon kulkee, on mitä koreimpia, lehteviä saaria ja niemiä ja jo Tuneld kehuu maantieteessään sen lohirikkautta; päivän laskiessa hyppivät lohet siinä kyynärän korkeudelle veden pinnan yläpuolelle. Luonnollisesti sellainen paikka meitä miellytti. Kuulimme etäämmältä Varkauden kosken pauhun — mitäpä sen enempää olisi voinut toivoakaan!
Siellä asuimme nelisen viikkoa harjoitellen uutterasti suomenkieltä, nauttien luonnon runoudesta ja tyytyen hyvin siihen ravintoon, jota talonväki meille tarjosi. Vaihtelua ei ollut muuta kuin joskus sunnuntaisin, milloin soutaen pitkissä kirkkovenheissä käytiin kirkolla, taikka kun Taipaleen kanavalla ja Varkauden tehtaassa pistäydyttiin. Tämä tehdas oli silloin vielä hyvin alkuperäisessä tilassa. Sen omistaja, E. J. Längman, asui vaatimattomasti matalassa yksikerroksisessa rakennuksessa; kävimme hänen luonaan ja meitä kohdeltiin siellä erinomaisen kohteliaasti, mutta emme silloin vielä osanneet aavistaa, että tälle omituiselle hajamieliselle miehelle sekä Suomen että Ruotsin kansa tulisi olemaan ainaisessa kiitollisuudenvelassa.