Sattuma oli, että samassa höyrylaivassa, jossa Nordström matkusti Suomesta pois, oli myöskin monasti edellä mainitsemani Robert Tengström. Tuo 23 vuotias dosentti matkusti nyt opintomatkalle, mieli täynnä suuria isänmaallisia tulevaisuudentuumia. Muutamia päiviä aikuisemmin olimme eräänä iltana Kaisaniemessä lausuneet hänelle iloiset jäähyväiset. Kukaan ei silloin voinut aavistaa, että tuo nuori, etevä mies, jonka nerokkaat pyrinnöt olivat niin jalot ja jonka sydän oli lämpimämpi kuin kenenkään muun, ei enää koskaan palaisi kotimaahansa. Toisin oli määrätty. Hiukan toista vuotta myöhemmin, marrask. 13 p. 1847, katkasi kuumetauti Pariisissa hänen onnellisen ja toivorikkaan elämänsä. Kuinka suurta surua tämä kuolemantapaus kotimaassa herätti, sen ovat Fr. Cygnaeus ja J. V. Snellman vaikuttavin sanoin julkilausuneet.
* * * * *
Suuri muisto tältä samalta syksyltä on Runebergin "Maamme"-laulun ensi ilmestyminen. Jäljennöksiä tästä uudesta runoelmastaan oli tekijä antanut muutamille lähimmille ystävilleen ja nämä sitä aluksi julkilukivat ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja luotettavimmassa seurassa. Yleisemmin tunnetuksi se tuli vasta, kun se pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa samana vuonna, marrask. 9 p:nä, laulettiin F. A. Ehrströmin tekemällä säveleellä.
Myöhempäinkin polvien nuoriso voinee kyllä ymmärtää, kuinka mahtavasti tämä laulu vaikutti silloisiin nuoriin mieliin ja kuinka se nostatti herännyttä kansallistunnetta. Olimme iloiset ja ylpeät, kun olimme saaneet kansallislaulun, joka oli elävä kaikkina aikoina: vapaina, iloisina ja turvallisina katselimme tulevaisuutta kohden varmoina, niinkuin runoilija siitä, että synnyinmaan laulu vielä kerran korkeemman kaijun saa.
Runeberg antoi sitten "Maamme"-laulunsa niille nuorille ystävilleen, jotka julkaisivat "Fosterländskt album" nimistä sarjateosta, painettavaksi sen 3:nteen vihkoon. Tämän vihon julkaiseminen viivähtyi kumminkin huhtikuuhun asti 1847 ja silloin oli laulu jo ehtinyt tulla varsin yleisesti tunnetuksi. Olipa Borgå Tidning m.m., sopimattomasti kyllä, painattanut palstoilleen siitä suurimman osan, kun se oli laulettu Porvoon kaupungin privilegioiden vuosijuhlassa v. 1846.
Ehrströmin sävel ei tullut koskaan oikein suosituksi ja se unhottuikin pian. Toukok. 13 p. 1848 kuultiin ylioppilasten Toukokuun juhlassa ensi kerran Paciuksen sävel, ja se kuljettaa "Maamme" laulun edelleen tuleville sukupolville.
* * * * *
Niiden seikkojen joukossa, jotka meitä ylioppilaita keväillä 1846 innostivat, on mainittava myöskin Akateemisen Lukuyhdistyksen perustaminen. Siihen puuhaan ryhtyivät muutamat vanhemmat ja nuoremmat opettajat ja ylioppilaat: sääntöehdotus laadittiin ja sen hyväksyi, sittenkuin sitä yleisessä kokouksessa oli tarkastettu, myöskin rehtori. "Isosti tulee tämä yhdistys ylioppilashenkeä virkistämään ja ehkä herättämään koko yliopistoon uuden elämän" — sellaisen toivomuksen olen päiväkirjaani tämän tapauksen johdosta kirjoittanut.
Lukuyhdistys oli avattava uudeltavuodelta 1847 ja perustava kokous pidettiin kahta kuukautta aikasemmin. Osanotto siihen oli aluksi vapaaehtoista, vuosimaksu 3 ruplaa 50 kop. hopeata, mutta vuodesta 1849 yhtyivät jo kaikki ylioppilasosakunnat yhdistykseen. Hoito uskottiin viisimiehiselle komitealle, jonka jäseniksi ensi vuodeksi valittiin professori Rein, varakirjastonhoitaja Törnegren, dosentti Arppe, lisensiaatti Topelius ja maisteri Elmgren. Huoneusto vuokrattiin Etelä-Esplanaatin ja Fabianinkatujen kulmassa olevasta kaksikerroksisesta puutalosta: se kalustettiin ja siihen hankittiin vaatimaton ravintola. Hankittiin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, silloisiin oloihin nähden koko runsaasti: Journal des Débats, Revue des deux Mondes, Augsburger Allgemeine Zeitung, Illustrierte Zeitung, Magasin für die Litteratur des Auslandes, Das Inland (Tartosta), tanskalainen Faedrelandet, muutamia ruotsalaisia lehtiä ja aikakauskirjoja, sekä kaikki Suomessa ilmestyvät sanomalehdet — useampia niitä sentään ei ollut.
Eikä petyttykään siinä, mitä Lukuyhdistyksestä oli toivottu. Ennen oli menty lehtiä lukemaan kaupungin kondiittoriioihin taikka vanhan Kahvi-Maijan luokse — hän oli muinaisaikuinen kahvilan pitäjä Turusta, joka oli seurannut yliopistoa Helsinkiin ja eli täällä vielä 1850-luvulla —, vaan nyt saivat ylioppilaat lukea lehtiään ja juoda kahviaan yhdistyksessä, iltoja ei tarvinnut enää viettää kapakoissa, vaan istuttiin lukuyhdistyksessä, jossa aina tapasi ystäviä ja tovereita sekä vanhempia akateemisia kansalaisia, joiden keskustelut olivat opettavia. Ruokaa yhdistyksessä sai, mutta juovutusjuomia ei. Suurella mielihyvällä muistelen lukuyhdistyksen ensi aikoja ja niitä monia hauskoja hetkiä, joita siellä vietin. Usein siellä esitelmiäkin pidettiin. Niin lausui siellä joulukuussa 1847 vasta ulkomailta palannut Fredr. Cygnaeus ylevät muistosanansa Rob. Tengströmin kuoleman johdosta ja samana ja seuraavana vuonna siellä eri aineista pitivät esitelmiä Nervander, Rein, Elmgren, Tigerstedt. Berndtson y.m. Häiritsemättä sai lukuyhdistys jatkaa hiljaista elämätänsä aina vuoteen 1850 asti, jolloin sitä ruvettiin epäillen katselemaan ja jolloin ylempäin viranomaisten toimesta määrättiin, että lukusalia ei saa pitää auki aamupäivin sekä samalla tehtiin muita rajoituksia, joiden haitalliset seuraukset pian tulivat näkyviin.
* * * * *
Vuoden 1846 viimeisiä merkkitapauksia oli Saima-lehden kuolema.
Kahtena ensimmäisenä sanomalehtivuotenaan oli Snellman saanut toimia verrattain hyvässä rauhassa sensuurin puolelta. Painoasiamiehenä oli Kuopiossa saman koulun kolleega, jossa Snellman oli rehtorina, ja tämä osotti, kuten Snellman itse kertoi, siksi suurta kunnioitusta rehtoriaan kohtaan, että antoi tämän päättää, mitä lehdessä saisi olla. Vaan, kuten jo edellä huomautin, rupesi 1840-luvun myöhemmällä puoliskolla yhä tummempia pilviä kerääntymään valtiolliselle taivaalle, ja nämä pilvet kävivät pian Saimalle uhkaaviksi.
Eihän voi kieltää, että Snellman jos kukaan oli lehdellään häirinnyt yleistä levollisuutta, ja sehän oli sensuuriohjeiden mukaan perin vaarallista. Hän oli tosin tarkoin varonut koskettelemasta puhtaasti valtiollisia kysymyksiä, vaan hän oli taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa artikkeleissaan väliin aika ankarasti arvostellut olevia oloja ja esivallan toimenpiteitä ja siten loukannut milloin yhtä, milloin toista vallassaolijaa. Hänen suomenmielisyytensä oli monesta tuntunut lievimmin sanoen harmilliselta. Useita yliopistonmiehiä oli hän arvosteluillaan suututtanut: Niin esim. Nordströmin, jonka laatimaa metsäasetusta hän oli ankarasti arvostellut; samoin Nervanderin, jota vastaan hän kirjoitteli tuossa pitkällisessä kynäsodassa "kirjallisesta keskustasta" ja "yliopiston vähäisestä arvosta", j.n.e. Saiman vihollisten lukumäärä siten vuosi vuodelta lisääntyi, vaikka toisakseen myöskin sen lukijakunta lisääntyi (sillä oli noin 700 tilaajaa, joka oli silloisiin oloihin katsoen paljon). Mutta tuosta lisääntyvästä tyytymättömyydestä luulivat valtiomiehet sellaiset, kuin Cas. v. Kothen ja Klinckowström, saavansa kannatusta pyrinnöilleen suojella maata sellaiselta yhteiskunnan rauhan hävittäjäkappaleelta kuin Saima-lehdeltä.
Siten saatiin ensiksi toimeen keisarillinen kirjelmä (toukok. 11 p:ltä 1846), joka asetti senssorit läänien pääkaupungeissa, Helsinkiä lukuunottamatta, kuvernöörien valvonnan alaisiksi ja jonka kautta nämä saivat oikeuden antaa painotarkastajille lähempiä ohjeita, joten sellaisia kirjoituksia, joita kuvernööri piti "sopimattomina", ei saisi lehdissä ilmestyä. Tämän määräyksen seuraukset rupesivat pian tuntumaan ei ainoastaan Saima-lehden toimitukseen vaan myöskin sen lukijoihin. Saatiin pian lukea kirjakauppailmoituksia keskellä tekstiosastoa sekä nähdä muita sittemmin tutuksi tulleita jälkiä sanomalehden sisällön tarkasta huolenpidosta. Kerran hävisi kokonainen numero ihan teille tietymättömille. Vaan eipä siinä vielä kyllin. Itse kuolemanisku ei enää ollut kaukana.
Vielä jouluk. 19 p. kertoi Saima ilmestyvänsä seuraavanakin vuotena 1847. Mutta seuraavassa numerossa, joka ilmestyi vasta uudenvuoden aattona, ilmoitettiin aivan lyhyesti, että ilmestyminen oli lakkautettu, josta syystä tilausilmoitus peruutettiin. Jäähyväissanoissa yleisölle lausuttiin m.m.: "Saiman elinaika ei ole ollut pitkä; ehkäpä on sitä sentään jonkun mielestä ollut tarpeeksi. — — Erityisesti on moitittu lehden ankaraa kirjoitustapaa, arvattavasti syystä. — — Totuus ei yleensä mitään kultaamista siedä. Eikä suurelle yleisölle lausuttuja sanoja ole aivan paljo silitettävä eikä koristeltava. Pysymme vielä siinä vakaumuksessa, että arvoisa yleisö väliin tarvitsee herätyksen sanan. — — Tarvitaan joskus kova ääni ennenkuin se kaikkien korviin kuuluu ja ennenkuin kaikki myöntävät, että heidän sisälliset ajatuksensa ovat julkilausutut." —
Ei mikään maan muista lehdistä uskaltanut koettaakaan kertoa tuosta salaperäisestä lakkautuksesta. Sellaista uutista olisi varmaankin pidetty "sopimattomana". Mutta Morgonbladetissa oli jouluk. 21 p. surupuitteiden sisäpuolella runo, nimeltä "Kuolon viesti", jossa valitettiin, että pimeyden vallat tahtovat hyvän ja jalon kuolemaa, vaan samalla vakuutettiin, että on olemassa voima ihmisten sydämmissä, joka on tuota valtaa voimakkaampi. Noiden samojen surupuitteiden sisäpuolella oli uutinen erään suuriruhtinattaren vähän aikusemmin tapahtuneesta kuolemasta. Asianomainen senssori varmaankin luuli runon sitä tarkoittavan.
Vaan Saiman lakkautuksen kautta ei vielä voitu tehdä loppua Snellmanin toimesta sanomalehtimiehenä. Jo tammikuussa 1847 teki Elias Lönnrot, joka asui Kajaanissa, anomuksen saada Kuopiosta ulosantaa "Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning" nimistä sanomalehteä. Kenellekään ei voinut olla salaisuus, että Snellmanista tulisi tämän "kirjallisen lehden" varsinainen toimittaja. Vaan vaikka samana vuonna, varmaankin esiintulleesta syystä, maalisk. 30 p. oikeus antaa lupia uusille lehdille samoin kuin kieltää ennen luvattujen lehtien ilmestyminen oli siirretty senaatilta kenraalikuvernöörille, ei tuota haettua lupaa voitu Lönnrotilta kieltää. Ensimmäinen numero Litteraturbladetia ilmestyi toukokuulla 1847 ja tässä kuukauslehdessä Snellman senjälkeen puhui Suomen sivistyneelle yleisölle niinkauan kuin asui Kuopiossa, eli lopulle vuotta 1849 asti. Uusi lehti oli kyllä sisällöltään enemmän "kirjallinen" kuin Saima ja sen lukijakunta oli siitä syystä myös pienempi (tilaajia noin 400): vaan ajan ja kansakunnan suuria kysymyksiä koetti Snellman senkin kautta pitää mielissä vireillä niinkuin ennenkin.
* * * * *
Tuon ajan synkät pilvet eivät iskeneet salamoitaan ainoastaan Saimaan. Viipurissa oli maanmittari P. Hannikainen vuodesta 1845 ulosantanut Kanava-nimistä viikkolehteä, joka oli ensimmäinen vartonaisesti rahvaalle aijottu suomenkielinen sanomalehti. Asiantuntemuksella ja tarmolla käsiteltiin tässä lehdessä useita yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kaunokirjallisessa suhteessa hoidettiin lehteä etevällä tavalla. Mutta juuri Viipurissa oli, kuten tunnettu, parooni C. von Kothen kuvernöörinä, ja siitä ajasta alkaen, jolloin sanomalehtien tarkastus joutui kuvernöörien silmälläpidon alaiseksi, kävi Kanavalle elämä katkeraksi. Hannikainen kesti kumminkin vuoden 1847 loppuun saakka, mutta silloin sai hänen lehtensä yhtä hiljaisen joululahjan kuin Saima edellisenä vuotena — sen ilmestymien kiellettiin.
Sama kohtalo oli tullut myöskin lehtori C. A. Gottlundin omasta kirjapainosta Helsingistä v:sta 1846 toimittaman lehden "Suomalaisen" osaksi, jopa sen ensimmäisen elinvuoden alkupuoliskolla: mutta tämä lakkautus ei aivan paljo hämmästyttänyt ketään, joka tunsi toimittajan omapäisen luonteen ja joka hänen kirjailijatointaan seurasi. Seuraavana vuonna sai Gottlund kumminkin panna alulle uuden "Suomi" nimisen lehden, jota jatkettiin aina vuoteen 1849 asti, mutta sillä tavalla, että puolet numeroista katosivat tuntemattomille teille.
Eikä näillä kuristustoimenpiteillä onnistuttu tukahduttamaan suomalaisen sanomalehdistön syntymistä. Alussa vuotta 1847 rupesi Helsingistä sanomalehti "Suometar" ilmestymään. Sitä rupesi toimittamaan neljä ylioppilasta, sen innostuksen etevää edustajaa, joka silloin ylioppilasnuorisoa elähdytti, nim. A. E. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, P. Tikkanen ja A. Varelius. Kaikki nämä olivat jo antaneet näytteitä kirjallisesta kyvystään. Ahlqvist oli julkaissut Runebergin käännöksensä ja yhdessä Tikkasen kanssa ruvennut "Annikka" nimiseen pieneen kokoelmaan suomentamaan ulkomaisia kaunokirjallisia tuotteita. Tikkanen oli sitäpaitse pitänyt päähuolta savokarjalaisten "Lukemisien" toimittamisesta. Tuo haaveilijaluontoinen kielentutkija Europaeus oli ollut pitkillä runonkeruumatkoilla Kalevalan kotipaikoilla ja tuonut sieltä hyvin arvokkaita satoja. Länsisuomalainen Varelius oli tullut tunnetuksi m.m. kansankirjansa kautta "Enon opetuksia luonnon asioista", jossa hän etevällä tavalla oli kansantajuisesti esittänyt erinäisiä luonnontieteellisiä aineita. Todellisella isänmaanrakkaudella he kaikki työhön kävivät käsiksi, sen voin todistaa. Olin näet niihin aikoihin usein varsinkin Ahlqvistin ja Tikkasen seurassa ja monta kertaa saapuvilla, kun nuo neljä miestä suunnittelivat uutta sanomalehteään, voinpa kehua olleeni kummina, kun lehteä ristittiinkin s.o. läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin "Suomettaren" nimi ensiksi ehdotettiin ja hyväksyttiin.
Kiitettävällä tavalla ajoi Suometar suomalaisen kansallisuuden ja suomenkielen asiaa. Suurta lukijakuntaa sillä ei ollut (kahtena ensi vuonna noin 300 tilaajaa, joista 60 tai 70 Helsingissä), vaan Tikkanen jatkoi työtään sitkeästi ja uuraasti, sittenkin kun hänen toverinsa eri syistä yksi toisensa perästä olivat luopuneet toimituksesta, taistellen noissa yhä pimenevissä oloissa kevääseen asti 1850. Silloin tuli isku, josta tuonnempana laajemmin kerron ja joka vaikutti, että ensi vuosipuoliskon päätyttyä Suomettarenkin täytyi lakata ilmestymästä.
* * * * *
Epäilemättä oli Saimaa ja suomenkielisiä sanomalehtiä kohtaan käytetyn kuristusjärjestelmän tarkotuksena tukahduttaa kasvava kansallisuusliike ja masentaa pyrinnöt suomenkielen hyväksi. Mutta eipä ollut siinä helppo täyttä johdonmukaisuutta noudattaa. Samoilta ajoilta on olemassa erinäisiä hallituksen määräyksiä suomenkielen hyväksikin. Olen jo maininnut, että suomenkieli uuden kouluasetuksen kautta vuodelta 1841 oli otettu opetuskieleksi kimnaasien ja ylempäin alkeiskoulujen ylimmille luokille (2 tuntia viikossa joka luokalla). Nyt, vuosikymmenen puolivälissä, ilmestyi uusi asetus jumaluusopin ylioppilaiden vaatimuksista (1846, maalisk. 4 p.), säätäen, että heidän pitäisi opetella paitsi sekä suomen- että ruotsinkielistä lausuntoa, laulua ja messuamista, vielä välttämättä suomenkielen lehtorin edessä suomenkielen kirjoittamisen taitoa ynnä suorittaa suomenkielinen kirjoituskoe tiedekunnassaan. Vähän sen jälkeen käskettiin julistuksella maalisk. 21 p:ltä s.v. yliopiston konsistoria tekemään ehdotuksen niiden stipendien jakamisesta ylioppilaille, jotka osottivat erityistä suomenkielen ja kirjallisuuden tuntemista, jonka ohessa tuomiokapitulelta käskettiin, asettaessaan pappeja ehdolle virkoihin, ottamaan huomioon heidän suomenkielen taitoaan. Ja seuraavana vuonna (1847, maalisk. 13 p.) säädettiin, että opettajiksi ala-alkeiskouluihin oli lupa ottaa ainoastaan sellaisia, joilla oli riittävä suomenkielen tuntemus.[17] Eihän tämä paljoa ollut, vaan osotti se kumminkin, että ajan pyrintöjä ja vaatimuksia edes joihinkin määriin huomioonotettiin.
Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta yliopistoon oli myöskin vireillä. Jo 1840 kuuluu (J. J. Nervanderin tiedonannon mukaan) maan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin kautta tehdyn v.t. kanslerille, kreivi Rehbinderille, pyyntö sellaisen professorinviran perustamisesta, erityisesti huomauttamalla Lönnrotin suuria ansioita, mutta kansleri kuuluu olleen sitä mieltä, että tätä kysymystä ei silloin voitaisi ottaa esille, koska juuri riemujuhlan johdosta yliopisto oli saanut käytettäväkseen kaksi virastaeronneen paikkaa. Kysymys joutui lepäämään vuoteen 1846 asti, jolloin yliopiston konsistori äsken mainitun reskriptin johdosta suomenkieltä taitavain ylioppilasten stipendioista, teki ehdotuksen vakinaisen suomenkielen professorinviran perustamisesta. Asiasta vaadittiin senaatin lausuntoa ja se, kenraalikuvernöörinapulainen Thesleff etupäässä, sitä puolsi, vaikkakin Klinckowström tuossa tilaisuudessa lienee tehnyt parastaan maalatakseen fennomanian hirmuisen pelottavaksi ilmiöksi, joka muka ulonsi pyrintönsä ja ohjelmansa Suomen rajojen ulkopuolelle asti. Kysymyksen lopullinen ratkaiseminen lykkäytyi kumminkin vuoteen 1850 asti, jolloin todellakin perustettiin suomenkielen professorinvirka — samoihin aikoihin jolloin suomenkielinen kirjallisuus sai tuon tunnetun suuren surmaiskunsa.
* * * * *
Varmoilla ja tasasilla askelilla edistyivät kumminkin niihin aikoihin suomenkielen pyrinnöt. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli niiden pääahjona; sillä oli tosin käytettävänään vähät taloudelliset varat (sen tulot ja menot eivät vielä näihin aikoihin tavallisesti kohonneet 1,000 hopearuplaan vuodessa); sen kokoukset, joita pidettiin yliopiston tiedekuntahuoneessa, olivat varsin vaatimattomat, niissä oli saapuvilla noin pari, kolmekymmentä jäsentä, joista suuri osa ylioppilaita, ja ruotsinkieli oli vielä kauan käsittelykielenä. Mutta seura oli kumminkin jo ehtinyt laajentaa toimintaansa: ensi aluksi oli se julkaissut kansanlaulujen ja satujen kokoelmia, nyt se jo puuhaili myöskin suomenkielistä oppikirja- ja lukemistokirjallisuutta. "Nämä ponnistukset, jotka vähitellen käyvät tiheämmiksi ja voimakkaammiksi" — niin kirjoitti Snellman kerran ilmoittaessaan Saimassa jonkun seuran teoksista — "eivätkö ne olekin kuin hengenvaarasta pelastuneen ensimmäisiä tajunnan ilmiöitä? Heräävän ympärillä on kysyviä, levottomia katseita, toivon ja pelon vaiheilla vaappuvia sydämmiä. Onhan kysymys miljoonain onnesta, kansakunnan elämästä taikka kuolemasta." — Yhä yleisemmin seuraa ja sen pyrintöjä ruvettiinkin kannattamaan; Viipurissa syntyi 1845 erityinen suomalainen kirjallisuudenseura, toimimaan, ei ristiriidassa vanhemman seuran kanssa, vaan veljellisessä yhteistyössä; vuodesta 1846 kutsuttiin naisiakin sen jäseniksi ja lahjoja rupesi entistä runsaammin tulvimaan; osottivatpa Haminan sotilasuralle valmistautuvat nuorukaisetkin isänmaallista mieltään lahjoittamalla tulot keväillä 1846 julkaisemastaan kalenterista "Finska kadetten" Suomalaisen kirjallisuuden seuralle.
Innostus oli joskus mennä yli kaikkien järjen rajojenkin. Helsingissä oli kevättalvella 1846 puheenaineena eräs tapaus, joka muistutti muinaisia lasten ristiretkiä pyhään maahan. Kolme koulupoikaa, ijältään 11-14 vuotiaita, katosi eräänä päivänä ja heidät löydettiin vasta monta päivää haettua jostakin maalta monen peninkulman päästä. M. A. Castrénin y.m. esimerkki oli innostanut heidän isänmaallista mielikuvitustaan ja salaa olivat he lähteneet keväthankien halki astelemaan, tutkiakseen, kuten sanoivat, kolmen vuoden ajan sisämaassa suomenkieltä ja kansanelämää ja työskennelläkseen sitten kielen ja kansallisuuden pyhän asian hyväksi.
Toisen innostuksen ilmiön, joka oli vähän sukua tälle tässä kerrotulle, vaikka se tempasi mukaansa kypsemmässä ijässä olevia ihmisiä — niiden joukossa minutkin — tahdon myöskin mainita. Eräänä päivänä maaliskuussa 1847 astui vinttikamariini kolme hyvää ystävää, joiden kanssa erinäisistä syistä viime aikoina olin ollut harvemmin yhdessä: Ahlqvist, K. Collan ja O. Toppelius. Heidän kasvoistaan näin heti, että heillä oli jotakin suurta ja tärkeätä mielessään; mutta keskustelu luisti hitaasti, he vitkastelivat asiaan käydessään. Vihdoin sain tietää asian:
Oli aikomus perustaa nuorten liitto voimalla ja vauhdilla edistämään suomenkielen ja suomalaisuuden asiaa sen kautta, että sen jäsenet mikäli mahdollista vapautuisivat ruotsinkielestä; opettelisivat kaikin voimin suomea, jos eivät sitä entuudestaan osanneet, ja sitten puhuessaan ja kirjoittaessaan karttaisivat käyttää muuta kuin suomea kaikkien kanssa, jotka vain suomea osaisivat. Kaikin tavoin olisi koetettava levittää valistusta kansaan ja korotettava kansallista sivistystä. Aikomus oli rakentaa tarkempi suunnitelma, kunhan oli saatu kokoon suurempi määrä tovereita. Minua tämä tuuma sydäntäni myöten innostutti ja me lähdimme heti kaikki ulos kokoamaan useampia liittolaisia. Jo seuraavana päivänä piti noin 12 miestä asian johdosta kokouksen ja monena päivänä perättäin pidettiin sellaisia kokouksia, joissa keskusteltiin ja laadittiin sääntöehdotuksia erinomaisella innolla. Vaikea oli vain saada liitolle käytännöllisiä ohjesääntöjä. Lopuksi kumminkin, kun jo noihin neuvotteluihin oli melkein väsytty, saatiin jonkunlainen liittokirja hyväksytyksi ja sen alle kirjoitti yksitoista miestä nimensä, nim. tuuman alkuunpanijat, Suomettaren toimittajat ja muutamat muut.[18] Ennenkuin useampia nimikirjoituksia ennätettiin kerätä, jäähtyivät jo mielemme. Innostuksemme lamautti etupäässä Elmgren. Luulimme, että tämä vanhempi ystävämme meitä rupeaisi yrityksessämme tukemaan. Mutta, vaikka hän olikin teoriassa vankka suomalaisuuden mies, oli kokemus jo osottanut hänelle, kuinka vaikeaa käytännössä on vaihtaa pois äidinkielensä toiseen, ja hän osotti meille nuorekkaan tuumamme mahdottomaksi. Silmämme aukenivat nyt ja koko yrityksestä ei syntynyt muuta kuin unhotettu paperi.
* * * * *
Olen jo edellä kertonut, että huhtikuussa 1841 kolleegineuvos J. Grot nimitettiin venäjänkielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian professoriksi Suomen yliopistoon ja että tämän uuden professorinviran perustamisen yhteydessä muihinkin toimenpiteisiin ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen edistämiseksi Suomessa.
Uusi professori sai toimekseen yleisemmin valvoa venäjänkielen harjoittamisen oppimista yliopistossa ja siis tarkastaa toisten venäjänkielen opettajain tointa. Ja tätä tarkoitusta varten seurasi nyt toinen toimenpide toistaan. — Venäläisten kirjojen ostamista varten yliopiston kirjastoon määrättiin 500 hopearuplaa vuodessa. — Julkisista stipendeistä oli kaksi annettava ylioppilaille, jotka uutterasti ja menestyksellä olivat venäjänkieltä opiskelleet; sitäpaitse määrättiin kymmenen samanlaista stipendiä kehotukseksi venäjänkieltä oppimaan sellaisille ylioppilaille, jotka "olematta muuten toisia hakijoita heikommat osottivat parhaiten tätä kieltä taitavansa." — Toukok. 4 p. ilmestyi keis. julistus, joka määräsi, että "jos säädetyissä virkatutkinnoissa suoritetut näytteet muuten ovat yhtäläiset, on sille syntyperäisesti suomalaiselle hakijalle, jolla on suurempi kyky puhua ja kirjoittaa venäjänkieltä, annettava empimätön etusija siviilivirkoihin suuriruhtinaskunnassa." — Ja vielä kesäkuussa samana vuonna myönnettiin kymmenen 350 ruplan suuruista matka-apurahaa ylioppilaille, joiden kahden vuoden ajan tulisi opiskella jossakin Venäjän yliopistossa "perinpohjin venäjänkieltä oppiakseen".[19]
Olen jo puhunut niistä uusista, venäjänkielen opetusta kouluissa ja kimnaaseissa koskevista muutoksista, joihin ryhdyttiin v. 1841 kouluasetusten johdosta. Maininnut olen myöskin, että saman vuoden lopulla venäjänkielen opinnäytteen suorittaminen ylioppilastutkinnossa kävi pakolliseksi kaikille niille, jotka eivät erityisten kouluasetusten kautta olleet siitä velvollisuudesta vapaat.
Jokainen siis heti alusta selvästi oivalsi, että uudelle venäjänkielen professorille oli uskottu tärkeitä tehtäviä. Samalla ystävällisyydellä, jota Grot riemujuhlassa oli saanut Helsingissä nauttia, vastaanotettiin tuo nerokas ja hienosti sivistynyt professori nytkin astuessaan uuteen professorinvirkaansa. Hänen ensimmäisillä luennoillaan venäjänkielisestä kirjallisuudesta — jotka hän piti ruotsiksi — kuuluu luentosali olleen täpösen täysi. Arvossapidetyt ja hienot maisterit ja ylioppilaat — jotka valmistautuivat valtiomiehiksi — läksivät toinen toisensa perästä stipendiaatteina Moskovan yliopistoon eikä sitä pidetty muuna kuin varsin sopivasti yhdistettynä tiedon ja onnen etsimisenä. Vielä uutena vuotena 1844 kirjoitti tuo isänmaallisuudestaan tunnettu Fab. Collan samassa kirjoituksessaan, jossa hän puhui suomenkielestä kansalliskielenämme sekä siitä, mitä olisi tehtävä, jotta tämä kieli pääsisi täysiin oikeuksiinsa, m.m. seuraavaa: "Toiselta puolelta on venäläinenkin sivistys meille nyt suuresta arvosta ja meidän on tutustuttava siihen: sillä ainoastaan jos tunnemme venäläisen kansan kielen, sen kirjallisuuden ja koko sen henkisen elämän voimme oikein ymmärtää itäisiä naapureitamme, joiden lähellä nyt olemme, ja saada heidät meitä ymmärtämään; tämä kielitaito on varsin tarpeellinen myöskin ulkonaisessa elämässä. Sivistys on sitäpaitse yleensä ja päätuloksiinsa nähden kaikille kansoille yhteinen ja sen tulee niin olla."
Mutta asema ja käsitys muuttui tässä suhteessa vähitellen. Ryhdyttiin yhä uusiin toimenpiteisiin venäjänkielen opetuksen edistämiseksi. V. 1844 (elok. 19 p:nä) ilmestyi julistus, jonka mukaan siitä pitäen suomalaisia ylioppilaita oli lähetettävä opiskelemaan venäläisiin yliopistoihin yhtä monta kuin siihen asti, mutta määrättiin näille nyt korotettu valtioapu, 500 hopearuplaa vuodessa; ehtona oli, että stipendin saajain täytyi sitoutua viiden vuoden ajan palvelemaan venäjänkielen opettajina suomalaisissa kouluissa, mutta jos hakijoita ei näillä ehdoilla riittävästi ilmestyisi, voitiin kumminkin pari kolme 350 ruplan suuruista stipendiä myöntää sellaisillekin hakijoille, jotka sitoutumatta palvelemaan venäjänkielen opettajina tahtoivat tarkoin perehtyä venäjänkieleen. Venäjältä palattua luvattiin 500 ruplan stipendiaateille heti avonaisia venäjänkielen opettajanvirkoja Suomessa ja sen ohessa kaikki Venäjällä voimassa olevat arvonimet ja niitä seuraavat edut.
Nämä lisämääräykset matkastipendiohjeisiin muuttivat melkoisessa määrin niiden entisen luonteen. Nyt ei vaadittu stipendiaatilta ainoastaan, että hänen itsensä tuli oppia venäjätä, vaan hänen piti myöskin elinajakseen sitoutua sitä koulujen nuorisolle opettamaan. Mutta stipendien hakijoita ei nytkään puuttunut, vaikka ne hakijat nyt olivat toisenlaiset kuin entiset. Ne olivat nyt lukujaan laiminlyöneitä taikka muita toivottomia, joilta muut pyrinnöt olivat kuivuneet, taikka sellaisia onnenonkijoita, jotka tavottelivat tarjottua kultakoukkua. Vaikuttimet ja tarkoitukset kävivät siis tässä kohden varsin veljellisesti käsikädessä. Ja toverit rupesivat noita "Moskovanmiehiä" pitkään katselemaan.
Grot rupesi myöskin yhä innokkaammin toimimaan yliopistossa. Niin oli hän jo syksystä 1845 vaihtanut julkiset venäjänkielen luentonsa tutkintokollegioihin. Tämä oli siihen aikaan varsin harvinaista ja kun se huomattiin, herätti se hänen oppilaissaan, jotka sillävälin olivat varsin harvalukuisiksi sulaneet, suurta harmia. Pian he päättivät panna mielenosotuksen toimeen tuolle kuulustelevalle luennoitsijalle. Eräänä päivänä, kun Grot saapui luennolleen, näki hän tuon muuten harvalukuisen kuulijakuntansa varsin lukuisaksi kasvaneen. Hän nähtävästi heti oivalsi, mistä oli kysymys, ja kysyi, äänen vähän vavahtaessa, tahtoivatko ylioppilaat, että heitä kuulusteltaisiin. "Emme, me tahdomme kuunnella", vastattiin. Silloin Grot selitti, että koska kuulijakunta nyt on semmoista, ettei se tahdo vastata kysymyksiin, niin hän luonnollisesti pitää tavallisen luennon. Hän piti silloin luennon parista Pushkinin runosta — kellään ei ollut kirjaa edessään. Kun kello löi, olivat kuulijat niin kärsimättömiä ja isoäänisiä pois päästäkseen, että luennoitsijan täytyi lopettaa kesken lauseensa. Seuraavalle luentotunnilleen ei Grot ollenkaan saapunut ja kun lukukausi samassa loppui, ei kuulustelutunteja enää pidetty sillä lukukaudella eikä seuraavillakaan. — Samoihin aikoihin kuuluu toinenkin pieni mielenosotus tapahtuneen Grotille; oli julkinen tutkinto venäjänkielessä ja ylim. professori Baranovski oli siinä tutkijana, vaan Grot yritti siinä, korkeamman virkamahtinsa nojalla, myös tekemään kysymyksiä. Sitäkään ei sen kerran jälkeen tapahtunut.
Tällaista pientä mielenosotusta tapahtui seuraavina lukukausina useammissa muodoissa. Eräissä kandidaattipidoissa alussa vuotta 1846 laulettiin, kuten muistan, samalla nuotilla kuin "Studentens glada lif" ensi kerran tuo sittemmin niin yleisesti tunnettu laulu "Vi fara till Moskva" j.n.e. Venäläisistä stipendiaateista tuli keväillä 1847 Ahlqvist, suorapuheisena kuin ainakin, lausuneeksi muutamassa maljapuheessa karkeanlaisen sanan, joka herätti suurta paheksumista ja vaikutti että Ahlqvist, kun hän ei taipunut peruuttamaan sanojaan, karkotettiin savokarjalaisesta osakunnasta. Mutta sen johdosta pantiin Ahlqvistille, ennen hänen lähtöään Helsingistä, hiljaisuudessa toimeen lähtökekkerit Kaisaniemessä, jossa satakunta ylioppilasta oli saapuvilla. — Ja kukapa ne kaikki pikkutapaukset sen ajan ylioppilaselämästä muistaakaan. Maltilla ja tyyneydellä kohteli Grot kaikkia noita hänelle osotettuja tyytymättömyyden ilmauksia. Tiettävästi hän ei koskaan koettanut niitä kostaa eikä hankkia itselleen hyvitystä. Hän sulkeutui vain yhä enemmän itseensä ja rupesi ikävöimään täältä pois. Alussa vuotta 1853 saikin hän arvokkaan opettajanpaikan Pietarissa ja jätti helsinkiläisen professorinpaikkansa Baranovskille, joka, kuten tunnettu, sai toimeen, että venäjänkielen oppimista Suomessa ainakaan vastaiseksi ei olisi harrastettava muuten kuin vapaaehtoisuuden tietä.
* * * * *
Vuonna 1847, kesäkuun 21 ja 22 päivänä, vietettiin taas kaksi promotsioonijuhlaa, toinen lääketieteellisessä ja viides filosoofisessa tiedekunnassa. Mitään merkillistä ei ole niistä kerrottavana; lääketieteellinen tapahtui kokonaan ruotsiksi, filosoofiuen vielä latinaksi: jälkimmäisessä ei promovendejä enää pakotettu vihkimätilaisuudessa avaamaan eikä sulkemaan kirjoja, eikä heidän enää tarvinnut esiintyä univormuissa, vaan olivat he puetut mustiin takkeihin ja valkosiin liiveihin.
Kohta näiden juhlien jälkeen pääsin ensi kerran matkustamaan ulkomaille, Ruotsiin. Olin aina ikävöinyt päästä tuohon vanhaan emämaahan, jonka historia minulle hamasta lapsuudestani oli niin tuttu. Seitsemän hauskaa viikkoa siellä vietin, enimmäkseen Tukholmassa. Kävin kumminkin myöskin Upsalassa, Skoklosterissa ja Dannemorassa sekä tein matkan Götan kanavaa pitkin Motalaan ja sieltä Vetternjärveä myöten Vadstenaan ja Ombergiin.
Tukholmassa oleskellessani oli minulla ilo nähdä J. J. Nordströmin; kävin hänen luonaankin. Kalliina muistona on minulle se ystävällisyys, jota hän ja hänen perheensä silloin ja sittemmin Tukholmassa käydessäni minulle osoitti.
Upsalan hautausmaalla kävin ja, niin sanoakseni, vietin hartaushetken Erik Gustaf Geijerin kahta kuukautta aikasemmin peitetyllä haudalla. Geijer oli ihanteeni sekä historioitsijana että ajattelijana ja stilistinä. Olin lukenut useampaan kertaan kaikki mitä hän on kirjoittanut. Rakastin häntä niin, että, kuten nuoruudessani kerran kirjoitin, tuskin saatoin kärsiä, että muut häntä nimeltään mainitsivat. Sillä ei kukaan muu mielestäni tehnyt sitä kyllin suurella lämmöllä eikä kunnioituksella.
Kotimaan ja Ruotsin historian ja kirjallisuuden lukeminen oli aina ollut minulle mieluisinta ja erityisesti olin historiallisen kirjallisuuden hankkimiseen käyttänyt paljo aikaa. Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestystä olin innolla tutkinut: nyt, syksyllä 1847, rupesin tutkimaan muitakin yhteiskuntajärjestyksiä. Perehdyin etupäässä Amerikan Yhdysvaltojen valtiolliseen hallitusmuotoon. Ja todellakin uusi maailma siinä nuoren sieluni eteen avautui. Minussa heräsi uusia tulevaisuudentuumia. Eurooppa, oli minusta vanhentunut, mädännyt. Ja juuri kuin sitä parhaallani ajattelin ja uneksuin, alkoi vuosi 1848!
* * * * *
Oli ilta maaliskuussa 1848. Lukuyhdistyksessä oli lukuisa joukko vanhempia ja nuorempia yliopiston jäseniä koolla, tavallista lukuisampi, sillä sinä iltana oli pidetty esitelmä. Joimme teetä, keskustelimme hienoksittain politiikasta; Sveitsin sodasta. Baijerin, Tanskan, Italian tapahtumista, puhuimme Guizot'sta, Pariisin reformikokouksista j.n.e. ja odottelimme jonkunlaisella jännityksellä ulkomaan postia, jonka piti sinä iltana saapua.[20] Mitään ulkomaisia sanomalehtiä ei kumminkaan saapunut. Vaan Taideyhdistyksen vuosikokouksesta, jota taas suurilla päivällisillä oli vietetty — oli maaliskuun 10:s päivä — saapuivat myöhemmällä Cygnaeus, Topelius ynnä muita. He olivat kuulleet hämäriä huhuja Pariisissa tapahtuneesta suuresta vallankumouksesta, Ludvig Filipin paosta, tasavallan julistamisesta y.m. ja tulivat lukuyhdistykseen saadakseen vereksistä lehdistä tarkempia tietoja. Vaan kun niitä ei ollut, päätimme lähteä Clopattin konditoriaan (Helenankadun varrelle), jossa pidettiin Pietarilaisia lehtiä, katsomaan, eikö niitäkään ollut saapunut. Siellä olikin todellakin veres numero St. Pet. Zeitungia. Saimme yksityisen huoneen — meitä oli saapuvilla, ellen muista väärin, Fr. Cygnaeus, Z. Topelius, S. G. Elmgren, A. E. Arppe, Z. Cleve, W. Zilliacus, veljeni Otto ja minä — ja luimme siellä nyt, maalisk. 10 päivänä, ensimmäiset tiedot noista suurista, maailmanhistoriallisista tapahtumista, joita oli Pariisissa tapahtunut helmik. 23 ja 24 päivinä. Hämmästyksestä jäimme ensi aluksi äänettömiksi. Ja melkein kuin itsestään ilmestyi pöydälle pullo samppanjaa. Äänettöminä tyhjensimme lasit. Cygnaeus käveli lattiata edestakaisin, hiveli poskipartaansa ja rupesi innostuneena kertomaan henkilöistä ja mielialoista Pariisissa, josta hän vähän aikaa sitten oli palannut. Topelius kiirehti heti kirjoittamaan lehteensä 20 rivin pituisen vallankumousuutisen — lehden piti ilmestyä seuraavana päivänä. Ja niin pääsi vähitellen keskustelu vireille. Vaihdettiin ajatuksia siitä, minkä uuden valtiollisen muodon Eurooppa saisi. Ilma tuntui meistä kaikista kevyeltä hengittää. Ja kun tästä illanvietosta, jota en ole koskaan voinut unhottaa, erosimme, hymyili meille uusi päivä.
Sitten seurasivat pitkänä sarjana peräkkäin kaikki v:n 1848 suuret tapaukset, "Se, joka palavalla nuorukaisen sydämmellä on saanut elää mukana vuonna 1848, — se kiittäköön Jumalaa", niin kerran myöhemmin kirjoitin.
Ja kumminkin oli vuoden 1848 epäsuora vaikutus meidän oloihimme ainoastaan kieltoperäinen.
Yliopistossamme oli vähää ennen vuoden 1847 päättymistä tapahtunut merkittävä muutos. Vanha varakansleri Thesleff oli marraskuussa lähtenyt ijäiseen lepoon ja tuon rauhaisan, valkeatukkaisen kenraalin sijaan oli yliopisto korkeimmaksi Suomessa oleskelevaksi hallitusmiehekseen saanut Kaukasian sotatiloilta palanneen, parhaassa miehuudenijässään olevan soturin, Uudenmaanläänin kuvernööriksi äsken nimitetyn kenraalimajurin Johan Mauritz Nordenstamin. Yli kahdenkymmenenvuotisella palvelusajalla Kaukasiassa oli Nordenstam tullut tavallista huomatummaksi. Hänen nimeään mainittiin kotimaassa etevimpäin Venäjän palveluksessa olevain suomalaisten joukossa; huhu kuvasi hänen luonteensa jaloksi ja ritarilliseksi. Oltiin siitä syystä iloisia, kun sellainen mies saatiin kotimaahan takaisin ja mielikuvituksessa häneen isänmaallisia toiveita kiinnitettiin. Hänen saapuessaan tänne pitivät kyllä ne alemmat viranomaiset, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, hänen käytöstään kovin jyrkkänä ja sotilasmaisena; vaan kun hänet lukukautta avattaessa helmikuussa 1848 ensikerran esitettiin ylioppilaskunnalle, miellyimme hänen kauniiseen miehevään ryhtiinsä ja hänen meille lausumiin sanoihinsa. Nuo sanat olivat vakavat, jalot ja humaanit: vakuuttipa hän m.m. että hän tahtoi antaa kannatuksensa ainoastaan tiedoille ja kyvylle yliopistossa.
Sen aikuiselta ylioppilaselämältä, vaikka siinä jo olikin isänmaallista innostusta ja jaloja pyrintöjä, ei kumminkaan puuttunut heikkoja ja eikä huonoja puolia. Elämä ei tosin ollut aivan samanlaista kuin ensimmäisinä aikoina yliopiston Helsingissä ollessa: mutta tavat muuttuvat vasta vähitellen. Vaan mies sellainen, kuin uusi varakansleri, joka ei koskaan ennen ollut tutustunut yliopistoon eikä ylioppilaisiin, jolle Aasian rajaseutujen sotilaselämän ankara kuri oli painunut veriin ja jonka luonteessa erinomainen tarkkuus ja järjestys oli huomattavin piirre, tällainen mies piti varmaankin sitä, mitä hän täällä sai nähdä ja kokea, aivan merkillisesti ristiriitaisena hyvän tavan ja järjestyksen kanssa. Hän antoi kumminkin asiain aluksi rauhallisesti kehittyä. Antoipa hän ylioppilaille luvan kansleritoimensa ensi lukukaudella viettää Toukokuunjuhlaa vanhaan totuttuun tapaan, jota he kahteentoista vuoteen eivät olleet saaneet tehdä. Vuoden 1836 jälkeen, jolloin tuollaisessa juhlassa paitsi varsinaista julkista ohjelmaa oli juotu malja isänmaallekin, eivät rehtorit Pipping ja Ursin olleet uskaltaneet myöntyä tällaisen juhlan viettämiseen. Lagus, vaikka olikin kaikkien vanhojen akateemisten menojen harras ystävä, ei ollut myöskään voinut auttaa ylioppilaita tässä kohden, niinkauan kuin Thesleff oli varakanslerina. Mutta nyt, Nordenstamin aikana keskellä v:n 1848 kevättä, sai nuoriso tuon hartaan toivonsa täytetyksi.
* * * * *
Ken lie mukana ollut, se ei ole unhottanut Toukokuunjuhlaa 1848. Nuorison mieli oli sinä vuonna tavallista virkeämpi, kevät oli tullut miltei kuukautta aikusemmin kuin tavallisina vuosina. Floran päivänä, Toukokuun 13 päivänä, oli kevätjuhla vietettävä; koivut olivat, juhlan kunniaksi, pukeutuneet hienoimpaan lehtipukuunsa. Se oli kaunista ja iloista. Valmistukset eivät kumminkaan aivan rettelöittä suoriutuneet. Kaupungin naiset olivat äsken ylioppilaskunnalle lahjoittaneet lipun — saman, joka sillä vieläkin on, — valkosen silkkilipun, Suomen vaakuna keskellä, laakerilehvän ympäröimänä. Juhlan parhaaksi riemukohdaksi oli kuviteltu sitä, kun saataisiin tämän lipun suojassa kulkea saatossa juhlaan. Mutta siinä tuli este. Lippu oli valmis, mutta sitä ei saatu ottaa mukaan. Vihdoin kumminkin luvattiin, että lippu saataisiin pystyttää juhlakentälle, mutta marssittaessa sitä ei saanut kantaa mukana: ja taas virkistyivät jo alakuloisiksi käyneet mielet.
Klo 3 i.p. sanottuna päivänä lähdimme me, ylioppilaitten koko lauma, yliopistosta laulun kaikuessa kävelemään. Ilma oli kaunis, mieliala paras. Pitkällä sillalla odotti kaartin soittokunta. Siellä pysähdyimme ja siellä heläyttivät laulajat ja soittajat yhdessä Paciuksen itsensä johdolla ensi kerran "Maamme"-laulun. Se oli, sen voin vakuuttaa, historiallinen hetki; kuvitelkoon myöhempi polvi sitä innostusta! Sieltä marssia jatkettiin, soittokunta etunenässä, ja loppumaton jono ajajia ja astujia, miehiä, naisia ja lapsia seurasi meitä juhlaa varten luovutetulle Gumtähden alueelle saakka. Voimakas "hurraa" kajahti, kun ylioppilaat hyökkäsivät Suomen lippua kohden, joka siellä liehui. Sen viereen asettui kaartin soittokunta; toiseen paikkaan meriväen soittokunta. Nämä molemmat vuorottelivat laulujen kanssa. Joukko valkosia telttoja oli kentälle pystytetty, niiden edustaisille pöydille oli maljoja katettu. Tervehdysmaljaksi juotiin suurista sarvista simaa.
Ja niin alkoi juhla, johon oli kutsuttu koko yliopistopiiri, kenraalikuvernöörinapulainen ja senaatti, ylimmät sotilasviranomaiset, virastojenpäälliköt ja joukko muita virkamiehiä, porvariston edustajia y.m., y.m., ja jota sitäpaitse ympäröitsi tuhansiin nouseva joukko kutsumattomia vieraita, m.m. kaupungin kaikki naiskaunottaret. Juotiin pitkä sarja virallisia maljoja. Ja viimeiseksi nousi Suomen lipun alle asetetulle puhujalavalle Fr. Cygnaeus, — joka noin kuukautta sitten yliopiston juhlasalissa oli pitänyt suuren muistopuheensa Nervanderista — esittämään Suomelle maljan. Tätä puhetta on moneen kertaan kuvattu. On kerrottu, kuinka Cygnaeus venetialaisessa vaipassaan seisoi siinä lähes tunnin puhuen Suomen nimestä, sen kauneudesta, sen muistoista, sen toiveista, kuinka hänen sanansa vaimensivat kaiken rähinän tuossa vilkastuneessa ihmisjoukossa, kuinka silmät kyyneltyivät, kuinka kaikuvat hyvähuudot usein keskeyttivät puheen ja kuinka sen päätyttyä kaikki päät paljastuivat ja kajahutettiin "Maamme" laulu, joka soitettiin ja laulettiin yhä uudelleen, ilman että siitä oli loppua tullakaan. Kauniimmin kuvasi sen puheen kumminkin Z. Topelius muutamia päiviä myöhemmin Hels. Tidningareissa, siinä runossa, joka tässä (suomennettuna) julaistaan:
Suomen nimi.
Toukokuun 13 p. 1848.
Ja päivyt sammuva kullassaanJo vaipuu vienoihin vesiin;Se saaret pukevi purppuraanJa illan siunaus soi yli maan,Yön kuu käy ylhä jo esiin.
Vaan joukot nuoret ne riemuisnaSaa kokoon kummuilla, mailla;Ei tunnu pakkoa, murhetta,He kerran kevähän helmassaVain liehuu lintujen lailla.
Mut torven merkillä julkisenJo taukoo humu ja huiske;Vain loiske kuuluvi laineidenJa metsän huokaus hiljainenJa vieno kukkien kuiske.
Mies kansan keskellä hartahanNyt haastaa jaloa kieltä,Tuo ilmi luottehen tenhoisan,Ja syntysanan niin mahtavan,Mi usvat väistävi tieltä.
Jäät rintain sana se sulattaaKuin aurinko kevään puolla,Kuin raikas tuuli se humajaa;On onni, kun sille elää saa,Sen vuoksi taistella, kuolla.
Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,Niin hiljaa, hengähtämättä,Ja sydän rinnassa sylkähtää,Ja kyynel poskella välkälitää,Pois vierivi näkijättä.
Niin sana siivekäs lennähtää, —Ylt' ympäri silloin raikuuYks riemu määrätön myrskyää,Ja torvet ylvähät säestää,Ja "Maamme", "Maamme" se kaikuu.
Ja tietää tahdotko nimen sen,Mi kaikuu kauaksi kantain,Kautt' ilmojen, yli aaltojenJa vuorten, maiden ja metsienJa selkäin, saarten ja rantain?
Siis sielus pohjahan piirrä seJa viime hetkehes kanna,Sit' uskollisesti palvele,Kaikk' yksin Suomelle, SuomelleTyös, lempes, henkesi anna!
Se kalleimmista on kallihin,On äitisi armahainen;Se elon soi, se sen vaatikin,Sen kunniaks elää ja kuoliakinNyt vanno'os, nuorukainen!
Jo päivyt kullassa sammuupiJa vesiin vienoihin vaipuu,Se valas kallihin kuulevi;Oi, nähköön heelmät se lempesi,Yön varjot kerran kun haipuu!
Puheenalaisen Toukokuunjuhlan monista, vilkkaista hetkistä on mainittava se, jolloin varakansleri Nordenstam lasi kädessään kiitti ylioppilaita illan juhlasta ja siitä jalosta hengestä, joka juhlaa oli elähyttänyt. Korkean vieraan nostivat ylioppilaat vankoille käsivarsilleen ja kantoivat hänet äänekkäästi hurraten rinnettä alas odottaviin vaunuihin.
Uuden varakanslerin ja ylioppilaskunnan välinen suhde oli siis silloin vielä mitä paras. Mutta juuri samassa kuussa tapahtuivat Wienissä nuo suuret vallankumousmetelit, joihin ylioppilaat niin suoranaista osaa ottivat ja erityisesti lienevät nämä Wienin tapahtumat nostaneet keisari Nikolain kauhun ja pelon yliopistoja ja ylioppilaita kohtaan korkeimmilleen. Varmaankin sai silloin Nordenstam korkeimmasta paikasta uusia, salaisia määräyksiä, miten hänen yliopiston korkeimpana hoitajana olisi sitä hallittava, ja näitä ohjeita hän tottelevana soturina sokeasti otti noudattaakseen. Suhteet siis muuttuivat jo syksyn alusta 1848.
Kesäkuussa samana vuonna oli tosin Gabriel Rein, nuorison suureksi riemuksi, valittu ja nimitetty rehtoriksi. "Rein toi uuden ajan yliopiston rehtorinvirkaan", niin on Cygnaeus joskus lausunut. Ja totta se olikin, jos piti silmällä konsistorion puheenjohtajan vapaata, isänmaallista mieltä ja rehellistä, lämpöstä hyväntahtoisuutta nuorisoa kohtaan. Mutta jos otti huomioon yliopiston hallinnossa ja kurinpidossa vallitsevat periaatteet, niin oli vanha aika, jota Nordenstamin persoona edusti, jäykempänä voimassa kuin koskaan ennen, ja uusi aika, jota tuo liiaksi hyväluontoinen ja liiaksi helposti säikkyvä Rein edusti, odotteli yhä vielä kainona ovella.
Ikävyydet yliopistossa kävivät siten yhä pahemmiksi. Pienimmät ylioppilaiden ja poliisivallan väliset kinat — kuljeskelevien yöpoliisien lukua lisättiin myötään ja kasakoita ja jalkaväkeäkin käytettiin lisänä — säikyttivät jo viranomaisia. Ylioppilasta, joka kadulla poltteli sikaaria, epäiltiin murhapolttoaikeista: jos hänellä oli poski- ja leukapartaa, niin häntä pidettiin yhteiskunnalle epäilyttävänä. Ilma oli täynnä "tykinlaukauksia". Varakansleri rupesi yhä enemmän kaukasialaiseksi sotapäälliköksi: mutta tuon kankean vormupuvun alta pilkisti kumminkin useissa yksityistapauksissa jalo sydän.
* * * * *
Tammikuussa 1848 oli J. J. Tengström täysinpalvelleena eronnut filosofian professorin virastaan. Hakijoiksi tähän auki jääneeseen professorinvirkaan ilmoittautuivat silloin jo 52 vuotias saman aineen apuopettaja, G. F. Aminoff ja rehtori J. V. Snellman Kuopiosta. Molemmat hakijat suorittivat asianmukaiset opinnäytteensä syyskuussa samana vuonna. Suurimmalla jännityksellä odotettiin, miten konsistorio ehdollepanon suorittaisi. Tiettiin, että Snellmanin suuret tieteelliset ja kirjalliset ansiot kyllä tunnustettiin, mutta että suuri osa konsistorion jäsenistä paheksui hänen rauhaa häiritsevää toimintaansa. Aminoff sitävastoin ei ollut kenenkään rauhaa häirinnyt. Hän ei ollut koskaan painosta julaissut muuta, kuin välttämättömimmät väitöskirjansa; — mutta hän oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut apuopettajana ja siinä toimessa vakavasti harjoittanut n.s. ylioppilasleipomista ja vähän aikaa ollut Helsingin lyseon rehtorina. Viime vuosina oli hän ollut senssorina ja toiminut siinä virassa, luonteensa koko jäykkyydellä, yhtä suurella säälimättömyydellä kuin puuttuvalla arvostelukyvyllä. — Verratessaan toisiinsa näitä miehiä täytyi konsistorion jäsenten pakostakin luopua siitä persoonallisesta vastenmielisyydestä, jota useilla heistä oli Snellmania kohtaan; ensimmäiselle ehdokassijalle asettivat Snellmanin kaikki muut, paitsi kaksi, jotka pitivät Aminoffin ansioita suurempina. Mutta asia oli korkeammassa paikassa ratkaistava ja voitiinpa jo ennakolta olla jotenkin varmoja, että Snellmanille ei virkaa annettaisi. Niinpä kävikin. Helmik 23 p. 1849 nimitettiin Aminoff professoriksi.
Voi kuvailla ylioppilasnuorison mielialan, kun tieto levisi tämän nimityskysymyksen ratkaisemisesta. Snellman syrjäytetty, hyljätty, ja Aminoff, tuo "kuiva ukko", tuo personoittu senssuuri, nimitetty! — Jos Snellman olisi ollut Helsingissä, olisi hänen hyväkseen tietysti heti pantu mielenosoituksia toimeen: — edellisenä syksynä, kun hän oli väittelemässä Helsingissä, oli ylioppilaskunta tervehtinyt häntä juhlaillallisissa Kaivohuoneella. Mutta nyt ei voitu esiinpurkaa tunteita muulla tavoin, kuin mielenosotuksen kautta Aminoffiavastaan. Ymmärrettiin, että tällainen teko silloisina aikoina tuottaisi ikävyyksiä. Mutta nuoria miehiä ei millään keinoilla voitu pidättää. Ja niin päätettiin panna kissannaukujaiset toimeen ja mitä kirkuvimmalla rähinällä ne laulajaiset maalisk. 7 p:nä pidettiinkin Aminoffin asunnon edustalla.
Tällä kertaa oli ehkä yliopistolla todellakin syytä vapista. Mutta pahin ukkospilvi meni toki onnella ohi.
Snellman tiesi itse, yhtähyvin kuin muut, odottaa, miten professorikysymys ratkaistaisiin. Jo ennenkuin ratkaisu tuli oli hän, muutamain ruotsinmaalaisten ystäväinsä kehotuksesta, hakenut auki olevaa professorinvirkaa Upsalassa, mutta sen hakemuksensa hän kumminkin pian — samalla tavalla kuin syksyllä 1845, jolloin hän oli hakeutunut filosofian professoriksi Lundiin — isänmaallisesta velvollisuudentunnosta peruutti. Kuopiossa kävi hänelle kumminkin ilma liian ahtaaksi; taloudellisetkin syyt pakottivat häntä hakemaan toisenlaista toiminta-alaa. Hän rupesi ajattelemaan "jotakin porvarillista ammattia"; hyvät ystävät, konsuli H. Borgström etunenässä, kannattivat häntä tässä aikeessa lämpösesti. Ensiksi aijottiin Helsinkiin perustaa kauppaopisto, jonka johtajaksi Snellmania ajateltiin: mutta tästä aikeesta luovuttiin marraskuussa 1849 ilmestyneen, nähtävästi erityisesti tätä tapausta varten laaditun määräyksen takia, joka kielsi yksityisiä perustamasta uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Sitten tuumittiin valmistaa Snellmanille paikka uudessa eteläsuomalaisessa merivakuutusyhdistyksessä, mutta siitäkin tuumasta oli luovuttava. Sillävälin Snellman kumminkin erosi rehtorinvirastaan Kuopiosta lokakuussa 1849 ja muutti saman vuoden viime päivinä Helsinkiin, jossa hän vastaanotti ystävänsä Borgströmin hänelle tarjoaman konttoripaikan. Tässä paikassa pysyi hän sitten, samalla hoitaen muitakin afääritoimia, kuten vakuutusyhtiö Northern'in agenttuuria y.m., siihen saakka, kunnes uusi aika Aleksanteri II:sen mukana alkoi. Litteraturbladetin toimittamisen jätti hän vuodesta 1850 Elmgrenille ja ryhtyi siihen taas vasta 1855.
* * * * *
Tahdon nyt yhteen kimppuun kerätä 1840-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta toimenpiteitä, jotka sangen valaisevasti kuvaavat sen ajan luonnetta.
Vuoden 1846 kirjelmästä sensorien läänien pääkaupungeissa, paitsi Helsingissä, asettamisesta kuvernöörien tarkastuksen alaisiksi olen jo maininnut. Samanlainen toimi annettiin seuraavana vuonna Porvoossa sikäläiselle piispalle.
Olen niinikään maininnut v:n 1847 julistuksesta, jonka kautta oikeus antaa lupia uusille lehdille sekä kieltää toimessa olevia ilmestymästä siirrettiin senaatista kenraalikuvernöörille.
Maalisk. 20 p. 1848 ilmestyi julistus, joka kielsi Suomen alamaisia, poikkeuksetta, kuulumasta salaisiin seuroihin, olivatpa minkä nimellisiä tahansa.
V. 1849 määräsi heinäk. 4 p:nä annettu julistus "yksityisistä seuroista jo yhdistyksistä Suomessa": 1) että yksityisiä seuroja tai yhdistyksiä, tieteellisiä, kirjallisia, taloudellisia, hyväätekeviä tai muita tarkoituksia varten, olivatpa minkä nimellisiä tahansa, — kauppayhtiöt, joihin kuuluu ainoastaan muutamia henkilöitä, ainoana poikkeuksena — ei saisi perustaa ilman H. K. M:nsa antamaa lupaa: 2) että yksityisten henkilöjen toimeenpanemia rahankeräyksiä, lukuunottamatta sellaisia, jotka tarkoittavat jonkun yksityisen ihmisen auttamista, yhtävähän kuin kirjatilauksia y.m., elleivät ne koskeneet jotakin luvansaanutta kirjaa tai aikakauslehteä, ei saisi tapahtua muuten kuin kenraalikuvernöörin erityisesti antaman luvan nojalla: ja 3) että niiden seurain, joita oli olemassa ilman keisarin vahvistusta, tuli ennen v:n 1849 loppua jättää sääntönsä hallituksen vahvistettaviksi, — muuten ne v:n 1850 alusta suljettaisiin.
Samana vuonna 1849, marrask. 26 pnä, määrättiin eräässä julistuksessa, että yksityiset eivät saisi Suomessa perustaa mitään uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa; ennenkuin se komitea, joka oli asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan, "jotta ne saataisiin yhdenmukaisiksi alempia oppilaitoksia koskevain säädösten kanssa", oli tehnyt sellaisia ehdotuksia, joita tarvittiin yksityiskoulujen, saattamiseksi hallituksen "hoitavan ja hyväätekevän tarkastuksen alaisiksi".
Mainittu komitea oli toukokuussa samana vuonna asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan. Sillä oli, kuten jo alusta tiedettiin, ohjelmassaan muitakin tärkeitä toimia, kuten: filosoofisen tiedekunnan erottaminen yliopistosta, osakuntalaitoksen hävittäminen, kurinpitosäädösten uusiminen j.n.e. Komitean puheenjohtajaksi oli valittu Viipurin hovioikeuden presidentti kreivi C. G. Mannerheim ja jäseniksi varakansleri Nordenstam, rehtori Rein, rovasti, sittemmin arkkipiispa Bergenheim, professori Laurell ja silloinen hovioikeuden asessori J. E. Bergbom. Komitean työn tulokset esiintyivät uusissa asetuksissa, jotka ilmestyivät vasta 1853.
Kuvaava ja huomattava lehti tässä seppeleessä on sitten tuo jo edellä kerrottu filosofian professorinviran täyttäminen.
Mutta tällä seppeleellä on vielä huippunsakin. Huhtikuun 8 p. 1850 ilmestyi se keisaril. kirje, joka "sensuurimääräysten täydentämiseksi" sääti, että "uusia kirjoja, lentokirjasia, aikakauskirjoja taikka muita kirjoja, minkä muotoisia tai laatuisia lienevätkään, saatakoon suomeksi julaista ainoastaan sellaisia, jotka, olematta yleisten sensuurimääräysten vastaisia, tarkoittavat, sekä sen hengen puolesta, jossa ne ovat kirjoitetut, että esitystapansa puolesta, ainoastaan uskonnollista hartautta taikka taloudellista hyötyä: sitävastoin kielletään kokonaan suomeksi kertomasta valtiollisista uutisista taikka rikoksista, joita ulkomalla on tehty, sekä julkaisemasta mainitulla kielellä romaaneja, joko sitten alkuperäisiä taikka käännettyjä, sellaisiakin, joita sensuuri muulla kielellä on hyväksynyt".
Suomi voi kerskailla siitä, ettei minkään muun maan historiassa ole löydettävissä tällaista kieltoa. Kenen päässä oikeastaan tämä aate oli syntynyt, oliko se suomalaisen miehen aivojen tuotetta, sitä ei ole tutkimus vielä selville saanut. Ja — hänen nimensä unhottukoon![21]
Tätä kirjettä tulkitsivat mitä ahtaimniin ja noudattivat tarkoin Aminoff ja muut senssorit. Ei laskettu läpi mitään muuta, kuin mitä voitiin katsoa olevan sisällöltään uskonnollista taikka taloudellista. Suometar sai ruveta täyttämään palstojaan otteilla Hypnerin raamatunhistoriasta ja sen kuvilla, kunnes lehti kesäkuun lopussa lakkasi, lausuen jäähyväisensä lukijoilleen näillä sanoilla: "Eläköön Suomi ja sen kansa! Menestyköön hyvä hallitus ja hyvät lait sekä asetukset".
Ne sanat olivat kuin Zidenin urhea huudahdus; "Nyt kuolemme herroiksi!"
* * * * *
"Turhuutta, katoovaisuutta!" niin voidaan psalmistan kanssa huudahtaa kaikista näistä toimenpiteistä, joilla tahdottiin suojella maata ja kansaa sitä vahinkoa ja vaaraa ja kaikkea pahuutta vastaan, jota herännyt kansallishenki saattoi aikaansaada.
Oli kuin kohtalon ivaa, että juuri samoihin aikoihin, jolloin vasta mainitut kirjeet ja julistukset ja säädökset ilmestyivät, Helsingin kirjakauppoihin ilmestyi — jouluk. 14 p. 1848 — kirja niineltä: Fänrik Ståls Sägner, en samling sånger af Johan Ludvig Runeberg I.
Sitä päivää jolloin Vänrikki Stoolin tarinain ensi vihko ilmestyi, ei unhota se, joka silloin eli. "Kuinka nautittiin, kuinka huokailtiin, kuinka riemuttiin, kuinka sydän tykytti valtavammin kuin koskaan". Nytpä selvemmin kuin milloinkaan ennen tunnettiin, että oltiin kansa, joka oli elämän arvoinen. Eikä sitä tunnetta voitu millään mahtikäskyllä lakkauttaa.
Henkinen elämä Helsingissä pysyi myöskin, kaikesta huolimatta, varsin virkeänä. Useita nuorempia tiedemiehiä palasi näinä vuosina pitemmiltä matkoilta, tuoden mukanaan raittiita tuulahduksia ei ainoastaan Eurooppalaisen sivistyksen keskustoista, vaan myöskin Siperian tundroilta ja Arapian korvista. M. A. Castrén palasi kotiin helmikuussa 1849, oltuaan poissa neljä vuotta, ja me ylioppilaat häntä riemulla tervehdimme juhlassa Kaivopuistossa, jossa taas Cygnaeus kaunopuheliaasti tunteitamme tulkitsi. Melkein yksiin aikoihin palasivat E. A. Ingman, F. v. Willebrand. J. W. Pipping ja monta muuta lääketieteilijää pitkiltä tutkimusmatkoilta. Myöskin H. Kellgren palasi lopulla vuotta 1848 kotiin harjoitettuaan 2,5 vuotta kielitieteellisiä opintoja Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, pääsi seuraavana kevännä sanskritin kielen dosentiksi ja perusti nyt yhdessä P. Tikkasen kanssa Suomalaisen kirjallisuudenseuran kirjapainon (joka alkoi toimensa kesällä 1849), jonka ohessa nuo molemmat langokset ottivat haltuunsa Öhmanin kirjakauppa-liikkeen. Pitkältä itämaiselta matkaltaan palasi vihdoin, oltuaan poissa 7 vuoden ajan, G. A. Wallin kesäk. 15 p. 1850.
Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849 ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta pieninä vihkoina. Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui sähköstä ja galvanismista; — tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J. af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E. Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V. Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut, kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850 lakkasivat.
* * * * *
Noina monissa suhteissa levottomina ja mieltä häiritsevinä 1840-luvun viime vuosina piti minun vihdoinkin suorittaa kandidaattitutkintoni. Kirjoitin siitä syystä pro exercitio (latinaksi), suoritin keskiaikaisen harjoitusväittelyn (latinaksi) — opettajana oli tuo luonteeltaan ja lahjoiltaan arvossa pidetty, mutta valitettavasti liian aikasin kuollut pedagogian dosentti C. A. Alcenius — kirjoitin pro gradun (latinaksi) ja taivalsin sitten, kevättalvella 1850, yhdessä molempain elossa olevain ystäväini kanssa vuodelta 1842, Gust. Frosteruksen ja Osc. Toppeliuksen, säädetyssä kolmen kuukauden ajassa läpi koko tuon pitkän suoritettavain tutkintoaineiden sarjan filosofisen tiedekunnan 12 professorin luona. Yleinen mielipide oli jo tuominnut kandidaattitutkinnon tässä vanhanaikaisessa muodossaan hyljättäväksi ja siitä syystä tutkijatkin sen yleensä varsin keveältä kannalta käsittivät.
Siten valmistuin ja olin mahdollinen nousemaan parnassolle saadakseni maisterin arvonimen. Promotsiooni oli pidettävä kesäk. 19 pnä, rehtori Rein promoottorina. Tuollainen juhlameno, niinkuin juhlatemput yleensäkään, ei minua juuri huvittanut. Mutta olivathan promotsioonit jonkinlaisia kansallisjuhlia, joiden asemasta ei ainakaan siihen aikaan ollut lupa muita pitää. Enkä tahtonut olla tovereini ja ystäväini seurassa iloitsematta. Pääni siis laakerilla seppelöittiin. Se minulle suotakoon: se on ainoa koristus ja arvonimi, jota koskaan olen tavotellut.
Promotsioonista alkoi tavallaan uusi ajanjakso elämässäni, ja siitä tahdon vielä kertoa, jos lukija haluaa minua seurata.
Kun nimitän sen vuosikymmenen, jonka muistoja nyt lähden kertomaan, siirtymisajaksi nuoruudesta miehuuteen, en ajattele niin paljo itseäni, kuin kansallisen itsetunnon kehittymistä. Tässä suhteessa oli 1830-luku ensimmäisen heräämisen aikaa; 1840-luku oli nuoruuden innostuksen aikaa; 1850-luvusta tuli aikakausi, jonka kuluessa mahtavasti vaikuttavat valtiolliset tapahtumat — ensiksi itämainen sota ja sen sekä suoranaiset että välilliset vaikutukset Suomeen ja sitten hallitsijanvaihdos ja siitä johtuvat, muuttuneet hallintoperiaatteet — pakostakin saattoivat mielet vakavasti ja miehevästi miettimään, mitä Suomen kansan oli toivottava, tehtävä ja tekemättä jätettävä, voidakseen säilyttää itselleen sijan "kansakuntain joukossa".
Se valoisampi sarastus, jonka me nuoret olimme nähneet nousevan maailmassa v. 1848, oli jo 1850-luvun alussa kadonnut. Kaikki rohkeasti rakentamamme ilmalinnat olivat jo muuttuneet "suitsuaviksi raunioiksi". Unkarin kukistumisen jälkeen elokuussa 1849 oli suuri vallan kumousdraama päättynyt; taantumisen aika, yleinen väsähtyminen ja näennäinen tyyneys vallitsi jo Euroopassa.
Itsemme ja maamme hyväksi ei meillä ollut mitään suoranaisia toiveita ollut. Olihan meillä, valon sarastaessa muussa valtiollisessa maailmassa, näköpiiri yhä pimennyt. "Kamala oli meille viime vuosi. Sulkua, kuristusta joka alalla ja joka päivä. Nordenstam riehuu. Kaikki hajoo." Tämä lause, jonka olen löytänyt päiväkirjastani v. 1849 lopulta, todistanee osaltaan, millainen mieliala silloin oli.
Mutta nuoret mielet eivät kumminkaan lannistuneet. Emme lakanneet uskomasta kansamme emmekä maamme tulevaisuuteen. Pysyimme yhä edelleen rohkealla ja iloisella mielellä.
* * * * *
Jos olot muuten olivat painostavia, niin tunsin ainakin minä, maisterinvihkiäisten jälkeen, itseni vapaaksi tutkintopuuhista astuakseni elämän toimintaan.
Promotsioonijuhlat (ne pidettiin nyt ensi kerran ruotsiksi) ja niiden jälkijuhlat olivat minulle, samoinkuin kaikille uusille maistereille, olleet erinomaisen hauskat. Kohta juhlan jälkeen lähtivät nuoret, niinkuin tavallisesti, eri tahoille — lepäämään laakereillaan. Pari lähintä promotsiooniystävääni, Karl Collan, Kasimir Palmroth ja minä teimme pienen huvimatkan Turkuun; lähdimme juhannusaattona matkalle. Mainitsen tämän matkan, jota kesti kaksi viikkoa ja jonka ajan melkein yhtämittaa leikkiä laskien vietimme, ainoastaan muistoni todistuksena siitä, että vaikka aika olikin "kamala", mielet eivät siltä olleet tuoreuttaan menettäneet, Vaan lienevät jotkut salakavalat basillit, (joista ei kumminkaan siihen aikaan tietty mitään), vaanineet meitä Ruissalon puistossa taikka muualla, sillä kohta Helsinkiin palattuamme meistä kaksi matkatoverusta, nimittäin Palmroth ja minä, jouduimme yhteen aikaan lavantautiin ("Ruissalon kuumeeseen", joksi me tautia kutsuimme), joka tauti ei meille kummallekaan toki käynyt kovin vaikeaksi.
Tämä tauti kumminkin häiritsi laatimaani opinto- ja elämän ohjelmaa. Aikomukseni oli näet ollut, heti tutkinnon suoritettuani, lähteä Tanskaan ja Norjaan tutustumaan näiden maiden valtiollisiin ja kirjallisiin oloihin. Lavantaudista äsken parantuneena arvelin kumminkin parhaaksi pysyä ensi talven kotona ja lykätä aijotun matkani seuraavaan vuoteen. Aluksi käytin syksyn kuluessa aikani kirjoittaakseni m.m. pari sanomalehtikirjoitusta: Morgonbladettiin koko ankaran arvostelun eräästä äsken ilmestyneestä Suomen historiasta, jonka johdosta jouduin väittelyyn Litteraturbladetin toimittajan, ystäväni Elmgrenin kanssa. Vähää myöhemmin nousi muutamain ystäväini ja minun välillä kysymys yhtiön muodostamisesta Morgonbladetin haltuunottamista varten; vaan tämä tuuma kaikeksi onneksi raukesi.
Nuorten mieliä jännittivät muuten sinä syksynä liian paljo yliopiston sisälliset olot. "Nordestamin hirmuvalta" kävi yhä tukalammaksi. Jo keväällä 1850 esim. oli varakansleri, niiden säännönmuutosten johdosta, joita kesäk. 4 p. 1849 ilmestyneen julistuksen mukaisesti oli tehtävä Akateemisen lukuyhdistyksen sääntöihin, ruvennut sekaantumaan tämän yhdistyksen puhtaasti kirjallisiinkin toimiin. Niin vaati hän yksityisesti senssoroitaviksi lentokirjoja, joita oli ilmoitettu yhdistyksen ostaneen (Fryxellin ja Geijerin kirjoitukset ylimysten tuomitsemisesta Ruotsin historiassa) sekä määräsi, että yhdistyksen puheenjohtajan pitäisi joka kerta erikseen pyytää lupaa varakanslerilta luentojen pitämiseen yhdistyksessä.
Mutta vasta syksypuoleen samana vuonna rupesi, niin voisi sanoa, aika täyttymään. Elok. 10 p. 1850 lähetettiin näet kanslerinvirastosta yliopiston konsistoriolie tärkeä ja perinpohjainen kirje "niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä kurinpidon helpottamiseksi yliopistossa". Ilmoitettiin, että nämä toimenpiteet olivat varakanslerin ehdottamat, ja muutoksilla, joita niihin kreivi Armfelt suullisesti neuvotellessaan varakanslerin kanssa oli tehnyt, olivat ne esitetyt kanslerille, perintöruhtinaalle, joka ne heinäk. 23 p. alisti keisarin ratkaistaviksi.
1:ssä kohdassa tätä merkillistä kirjettä määrättiin, että varakanslerille, jotta hän helpommin voisi velvollisuutensa mukaisesti valvoa ylioppilaselämän järjestystä, tapoja, siveyttä ja siivoa käytöstä, myönnetään oikeus "ei ainoastaan muistuttaa asianomaisia tarmokkaasti rankaisemaan rikkomuksia ja valvomaan lakien noudattamista tässä kohden, vaan myöskin ryhtyä sellaisiin rankaisemistoimenpiteisiin, joita voidaan pitää tarpeellisina ja tarkoituksenmukaisina, järjestyksen ja hyvien tapojen säilyttämiseksi ja edistämiseksi".
2:ssa kohdassa säädettiin, että rehtorin määräykset kurinpitoasioissa samoinkuin kurinpitokomissioonin päätökset olivat ilmoitettavat varakanslerille, jolla oli oikeus päätöksiä koventaa taikka lieventää, kumminkin velvollisuudella ilmoittaa niistä toimenpiteistään kanslerille. Kaikki konsistorion päätökset kurinpitoasioissa olivat varakanslerille lähetettävät, ja hänen tuli alistaa ne kanslerin tutkittaviksi ja ratkaistaviksi.
3:s kohta oli näinkuuluva: "Ylioppilaita kielletään kodeistaan poistumasta muussa puvussa kuin alempana luetelluissa vormupukimissa; kumminkin käyttäkööt ne, jotka oppiarvon ovat suorittaneet, jos tahtovat, siviilipukuakin, kumminkin ehdolla, että he juhlatilaisuuksissa ja kaikissa esityksissä ovat vormupuvussa". Vormupuvuksi jäi "sama kuin ennen" (1:ssä osassa kuvattu) sotilasmalliin leikattu, tummansininen jäykkäkauluksinen takki ja lyyryniekat napit: sen lisäksi kolmikulmainen, kokardiotsainen hattu ja miekka. Tätä vormupukua oli juhlatilaisuuksissa käytettävä. Muulloin oli käytettävä vormutakkia kahdella nappirivillä, kuusi nappia kummallakin puolen: sininen vuori ja kaulusta mustaa samettia. "Vormupukuun kuuluu sitäpaitse — niin määrättiin vielä — 1) samallaisesta kankaasta tehdyt housut, 2) sotilasmallinen virkalakki, lippu musta ja panta mustaa samettia, jonka keskelle, lipun kohdalle, on ommeltava kullatusta pronssista tehty lyyry ja 3) sotilasmallinen päällystakki, harmahtavasta verasta, mustalla samettikaulustalla". — Tätä vormupukua oli v:n 1851 alusta ruvettava alituisesti käyttämään; pakollista se oli kumminkin ainoastaan niille ylioppilaille, jotka syysk. 15 p:n jälkeen 1850 tulivat yliopistoon.
Vielä määrättiin 4:ssä kohdassa, että ylioppilas, joka yön aikaan joutui kiinni, oli säilytettävä poliisikamarissa taikka päävahdissa seuraavaan aamuun, jolloin hän oli vietävä rehtorin luo.
"Ylioppilaiden hyvän järjestyksen valvomista varten yliopistokaupungissa", niin määrättiin 5:ssä kohdassa, oli asetettava rehtorinapulainen, nimeltään ylioppilasten inspehtori, jonka käytettäväksi annettiin aluksi 6 palvelijaa eli n.s. pedelliä. Jokaisella näistä pedelleistä tuli, virantoimituksessa ollessaan, olla kädessään musta valkonuppinen sauva, ja hänen piti, koska vain tahtoi, päästä julkisiin paikkoihin, kuten esim. ravintoloihin, sekä voida tarvittaessa valallaan vahvistaa tiedonantajaan, ja hänellä tuli olla sama turva ja varmuus, jonka laki myöntää poliiseille ja sotilasvahdeille.
Lopuksi 6-8 kohdissa määriteltiin, miten ylioppilasten inspehtori ja pedellit olivat toimiinsa asetettavat, sekä heidän velvollisuuksistaan, pukimistaan ja palkkaeduistaan, jotka eivät olleet pienet. Pedellit saivat näet palkakseen 180 ruplaa ja vaatetusavuksi 28 ruplaa (hopeata) vuodessa. Uutteruudesta ja täsmällisyydestä palkkioksi oli pedelleille sitäpaitse aina viiden vuoden perästä annettava neljäs osa palkasta lisäksi, kunnes se oli kasvanut kaksinkertaiseksi.
Minkälaista mielialaa nämä toimenpiteet pakostakin synnyttivät ylioppilasnuorisossa, sitä ei minun tarvitse kuvata. Ja yliopiston opettajista tuntuivat nämä toimenpiteet, jotka tulivat kuin pilvistä, ilman että heitä oli kuulusteltu taikka valmistettu, yhtä loukkaavilta. Kun tuo merkillinen kanslerinkirje esitettiin konsistoriossa, syysk. 18 p., syntyi siellä siitä syvä ja vakava keskustelu. Useat jäsenet huomauttivat terävästi ja varmasti, että nämä määräykset olivat asetustenvastaisella tavalla syntyneet ja lopputulos keskustelusta oli. että konsistorio, joka "ei voinut olla huomaamatta, että tässä asiassa, joka syvästi koskee yliopiston sisällistä elämätä, varakansleri on kääntynyt H. K. K. Kanslerin puoleen, jättämättä konsistoriolle tilaisuutta antaa siitä lausuntoa", päätti pyytää Kanslerilta, "että H. K. K. suvaitsisi armossa käskeä varakanslerin vasta, niinkuin ennenkin on tapahtunut, kun on kysymyksessä yliopistoasioita, jotka ovat H. K. K. ratkaistavia, noudattaa yliopiston sääntöjen 39:n §:n määräystä."
Tämä vastalause kaikui, niinkuin monet muut, tyhjään avaruuteen. Konsistorio ei saanut mitään vastausta eikä sen huomautuksesta ollut mitään seurauksia. Ja kanslerinkirjeessä mainitut toimenpiteet pantiin viipymättä täytäntöön. Aluksi käskettiin rehtorin muistuttaa uusille ylioppilaille, että heidän tuli, ennenkuin kanslerin kirje heille luettiin, käydä varakanslerin luona, jotta tämä yksityisesti "oppisi tuntemaan jokaisen yliopistossa opiskelevan nuorukaisen". Nuo kuusi pedelliä, asianomaisissa virkapuvuissaan ja sauvat kädessään, ryhtyivät jo syksyn kuluessa toimeensa. Yksi pedelli ynnä yksi kaupungin poliisimies kulki jokaisen öisin kaupunkia kiertelevän sotilaspatrullin mukana: sellaiseen kuului jo kymmenen tai kaksitoista jalkamiestä sekä ratsastavia kasakoita, Ja ennen vuoden loppua asetettiin uuteen ylioppilasten inspehtorinvirkaan sotilashenkilö, överstiluutnantti, vapaaherra G. A. Hjärne, joka tavallista iloisemman ja repäisevämmän upseeriuran aikana Suomen kaartissa ja virkamiehenä yksityisiä asioita varten varakanslerien, kenraalien Thesleffin ja Nordestamin luona, varmaankin oli saavuttanut kaikki ne kelpoisuusehdot, joita kysyttiin mieheltä, jonka tuli rehtorille avuksi hoitaa järjestystä ja hyviä tapoja ylioppilasnuorison keskuudessa sekä valvoa sen siveellistä ja siistiä käytöstä.
Uusi pedellihallinto vaikutti kaikkea muuta kuin järjestyksen ja hyvien tapojen edistämistä. Kun pedellit saapuivat nuuskimaan ravintoloihin ja muihin julkisiin paikkoihin, niin heitä ylioppilaat pilkkasivat ja häpäisivät: kuta mahtavampina ja toimeliaampina patrullit öisin kulkivat, sitä useampiin rettelöihin ylioppilaiden kanssa he antoivat aihetta. Ja suuttumus sitä miestä kohtaan, joka tämän poliisivallan oli aikaansaanut, kasvoi joka päivä.
Erityisen syyn yleiseen kiukustumiseen antoi varakansleri vielä samana syksynä käyttämällä rankaisemismahtiansa väärin eräässä tapauksessa. Muutamat ylioppilaat olivat eräänä iltana teaatterissa panneet toimeen ruman rähinän, joka epäilemättä oli ankaran rangaistuksen arvioinen. Mutta varakansleri, perin kauhtuneena tästä tapauksesta, ei malttanut odottaa, kunnes lailliset kurinpitoviranomaiset olisivat asian käsitelleet, vaan rupesi itse tutkimaan asiaa, ja tuomitsi muitta mutkitta erään syyllisistä, vanhan "rentustelijan", pyyhittäväksi pois yliopiston nimikirjasta, sekä viisi muuta karkotettaviksi yliopistosta toisia useammiksi, toisia harvemmiksi lukuvuosiksi. — Kun varakanslerin asiaa koskeva kirjelmä, jossa tuomio käskettiin panna täytäntöön, marraskuulla esitettiin konsistoriossa, päätti tämä, pitkänlaisen keskustelun jälkeen, taas valittaa korkeampaan paikkaan varakanslerin toimista. Päätettiin H. K. K. Kanslerilta pyytää armollista selitystä, oliko katsottava sentuomioistuinoikeudenkurinpitoasioissa, joka oli annettu kurinpitokomissioonin ja konsistorion toimeksi, jollakin tavoin muuttuneen tai vähentyneen senkurinpito-oikeudenkautta, joka elok. 10 p. annetun kanslerinkirjeen kautta oli varakanslerille myönnetty.
Ei tästäkään valituskirjeestä ollut mitään suoranaisia seurauksia. Varakanslerin tuomiot vahvistettiin korkeimmassa paikassa ja pantiin toimeen. Mutta ei kuulunut myöskään, että se moraalinen rohkeus, jota konsistorio, joskaan ei aivan yksimielisesti, osotti, olisi synnyttänyt mitään epäsuosiota. Sopikin niin hyvin, että konsistorio, samalla kun lähetti tämän uuden valituskirjelmän, saattoi alamaisesti pyytää yliopistolle lupaa viettää tammik. 11 p:nä seuraavana vuonna juhlallisesti H. K. K. Perintöruhtinaan viiskolmattavuotista oloa kanslerina. Ja tähän pyyntöön tietysti armollisella hyväntahtoisuudella suostuttiin. Mutta jälempänä tulen kertomaan, miten juuri tässä 25-vuotisessa juhlassa mieliala varakansleri Nordenstamia ja hänen toimiaan vastaan puhkesi ilmoille sellaisella tavalla, että sen täytyi joutua johonkin huomioon.