Valtiollinen tajunta vahvistui päivä päivältä, kansalaisten esiintyminen kävi yhä rohkeammaksi. Mutta kuta suuremmalla luottamuksella tulevaisuuteen katsottiin, kuta enemmän varsinainen säätykokous läheni, sitä haikeammin kaivattiin valtiollista traditsioonia, sitä ikävämmältä tuntui, ettei tunnettu niitä voimassaolevia perustuslain määräyksiä, sisällisiä valtio-oikeudellisia ja erityisesti valtiopäivämuotoja, jotka puolen vuosisadan seisaus konstitutsionaalisessa elämässämme oli hälventänyt. Oikeusoppineiden miestemme tehtävä oli nyt koettaa poistaa tämä puute. Eivätkä nämä velvollisuuttaan laiminlyöneetkään. Palmén kiirehti toimittamaan perustuslakiemme kokoelman suomeksi ja ruotsiksi ja Rosenborg valmistihe tutkimuksilla Ruotsin valtio-arkistoissa laatimaan tyydyttävän esityksen Ruotsinaikaisten valtiopäiväin kokoonpanosta, voimassaolevain perustuslakimääräysten mukaisesti, sekä säätyjen toimivallan muodoista ja rajoista, Ja tuo päivä, jolloin Palménin "Suomen Suuriruhtinaanmaan perustuslait sekä niihin kuuluvat valtioasiakirjat" ilmestyivät kirjakauppaan, syyskuun 23 päivä, muodostui todellakin muistorikkaaksi päiväksi, sillä paitsi Vänrikki Stoolin tarinoita ei liene Suomessa mikään kirja sitä ennen synnyttänyt sellaista ostointoa kuin tämä; noin 300 kappaletta myötiin jo sinä päivänä ja sehän osotti, mikä ihmisten mieliä enin jännitti. — Rosenberg esitti tutkimustensa tulokset yliopisto-luentoina, jotka sitten, 1863, ilmestyivät painosta.
* * * * *
Hallitsevat koettivat puolestaan, mikäli mahdollista, haihduttaa epäilyksiä valiokuntaa kohtaan. Ministerivaltiosihteerin-apulainen vphra Stjernvall-Walleen matkusti kesällä, toimistonsihteeri Palmrotin seuraamana, ympäri maan, siinä tarkoituksessa, kuten ilmoitettiin, että hän peljätyn kadon johdosta hankkisi tarkemmat tiedot vuodentulosta. mutta epäilemättä muitakin tarkoituksia varten, oppiakseen tuntemaan maassa vallitsevan mielipiteen ja lieventääkseen sitä. Toisilla tahoilla matkusteli samoin uusi maanviljelyspäällikkö senaattori Gripenberg, ottipa hän Suomen talousseuran ylimääräisessä kokouksessa, joka oli kutsuttu ja jossa oli paljo väkeä, valtiollisen kysymyksen julkisestikin puheeksi. Hän katsoi siinä tilaisuudessa täytyvänsä mainita, että "meillä ovat nyt valtiopäivät omissa käsissämme". Kaikki riippuu kumminkin, sanoi hän, siitä "komiteasta", jonka tuli kokoontua ensi tammikuussa; jos vain tämä komitea osottaa luottamusta hallitsijan tarkoituksia kohtaan, sanoi hän olevansa vakuutettu, että voidaan toivoa valtiopäiviä parin, kolmen vuoden kuluessa, mutta muussa tapauksessa, jos epäluuloisuutta ilmeneisi täydellisen luottamuksen asemesta, — silloin siirtyisivät varmaankin valtiopäivät kauas meistä. Melkein siihen tapaan paikkakunnan lehdet kertoivat senaattorin sanoja.
* * * * *
Myöskin J. V. Snellman koetti siltä kannalta jolle hän valtiollisissa kysymyksissä oli asettunut, julkisen sanansa painolla ja voimalla vahvistaa luottamusta ja saada epäluulot kokoonkutsuttua valiokuntaa kohtaan vaikenemaan. Hän ei suorastaan voinut hyökätä maassa vallitsevan mielipiteen kimppuun, kun se niihin asti ei ollut kotimaisessa sanomalehdistössä päässyt julkisuuteen. Mutta hän sai Ruotsin sanomalehtien erinäisiä lausuntoja aiheeksi voidakseen asiaan puuttua. Sen hän aluksi teki eräässä artikkelissa, jonka otsakkeena oli "Suomalaisia oloja ja Ruotsin sanomalehdistö" ja joka ilmestyi Litteraturbladin kesäk. 6 p:nä jaetussa toukokuun vihossa. Huomiota herättävämpää artikkelia Snellman varmaankaan ei ollut koskaan ennen kirjoittanut, eikä onnettomampaa hänelle itselleen tai sille asialle, jota hän tahtoi puolustaa. Se oli onnistumaton siksi, että se oli kirjoitettu semmoisella tavalla, että sen täytyi antaa aihetta monenlaisiin vääriin tulkitsemisiin ja että sen todistelujen ontuvaisuus oli liiaksi päivänselvä. Snellman, joka nyt kerran oli ottanut puolustaakseen ja kannattaakseen hallitsevia ja valiokuntamanifestin aikaansaajia, ei liene artikkelillaan muuta tarkoittanut kuin levittää sitä luvallista käsitystä, että täydellisesti luottamalla hallitukseen ja kiitollisuudella siitä hyvästä, minkä valiokunta tarjosi, olisi sen toimintaa käytettävä niin suureksi hyödyksi maalle kuin mahdollista. Mutta valitettavasti ei hetki ollut otollinen yleisille viisaustieteen lauseille eikä sellaisille puheenparsille, kuin että esim. "historia on kansakuntain, ei yksilöjen työtä", — "kansakunnan oikeus ei koskaan ulotu pitemmälle kuin sen valta, — kansa ei pääse historian kirjoihin mielialojensa vaan toimiensa kautta", — "kansan asema, oli se mikä tahansa, on sen itsensä luoma: kunnia ja häpeä siitä ei historian tuomion edessä lankea kenenkään muun niskoille", j.n.e. Ja kun hän sovelti nämä lauseet lähemmin meidän oloihimme lausumalla, että jotakin poikkeusta lukuunottamatta "kaikki hyvä ja kaikki moitittava, jota Suomessa on viimeisinä 50 vuotena tapahtunut, on pantava Suomen kansan omaan tiliin", niin eivät nämä sanat olleet omiaan herättämään luottamusta. Vielä vähemmin paikallaan oli juuri hetkellä, jolloin kaikkien mielet olivat kiintyneet meidän perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseen, ruveta puhumaan siitä ihmeestä, että Suomella on valtiollisia oikeuksia. Ja pahinta kaikesta oli, että tuossa kirjoituksessa sanottiin, "että rauhasopimuksessa Suomi luovutettiin vastaiseksi Venäjän valtakuntaan yhdistettäväksi maakunnaksi ja että eräässä vielä v. 1859 muutaman maan lakien tuntijan julkaisemassa kirjoituksessa maan aseman sanotaan olevan tämän".
Tästä kovin hämmästyttiin. Tuo tarkoitettu kirja oli Palménin "Juridisk handbok" (Lainopillinen käsikirja). Ilmoittaessaan tämän teoksen puoltatoista vuotta aikasemmin oli Snellman Litteraturbladetissa selvillä, valtiollisista asiakirjoista otetuilla todistuksilla osottanut vääräksi Palménin lauseen, että Suomi olisi "erityisenä maakuntana" yhdistetty Venäjään.
Tämä kirjoitus herätti myrskyävää vastenmielisyyttä kaikkien niiden taholta, jotka pitivät isänmaan valtiollisia oikeuksia kieltämättöminä ja loukkaamattomina. Snellman oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu herättääkseen Suomen kansan kansallistuntoon. Ja nyt, kun tämä tajunta ensi kerran puhkesi vilkkaampaan valtiolliseen tietoisuuteen, nyt sama mies lausui melkein näin: Elkäämme moittiko, elkäämme valittako; kiittäkäämme sitä ihmeellistä armoa, joka on antanut meille edes joitakin valtiollisia oikeuksia; kiittäkäämme kaitselmusta siitä, mitä olemme saaneet ja käyttäkäämme olevia oloja siihen hyvään, mihin ne antavat tilaisuutta; muistakaamme lopuksi, että asemamme ei ole kenenkään muun kuin meidän omaa työtämme ja sen vuoksi — olkaamme vain vaiti ja odottakaamme!
Niin ymmärrettiin Snellmanin kirjoitus ja niin se oli ymmärrettävä. Luonnollista oli, että sen täytyi herättää vastalauseita mikäli vain painotarkastus salli. Ensi vastalauseen lausui Åbo Underrättelser, jossa mentiin aina siihen liiallisuuteen, että väitettiin Snellmannin kieltäneen Suomella olevan valtiollisia oikeuksia. Hels. Tidningar ei myöskään voinut olla ottamatta asiaa puheeksi. Eipä minun juuri mieluista ollut tarttua kynään Snellmania vastaan, kun kokemuksesta selvästi kyllä saatoin ennustaa, mihin sellainen väittely pakostakin veisi. Mutta eihän siinä auttanut. Alotin heinäk. 23 p:nä sarjan "Kirjeitä maalaisystävälleni eräästä Litteraturhladetin kirjoituksesta", joita muutamain viikkojen kuluessa seitsemässä numerossa jatkoin. Kreivi Bergin pitkä virkaloma ja hänen sijaisensa Nordenstamin erityinen myöntyväisyys vaikuttivat, että sain sensuurilta jotenkin vapaasti noita kirjeitäni kirjoitella. Niissä tarkastelin Snellmanin kirjoituksen kohta kohdalta, näytin useat hänen väitteensä ontoiksi ja osotin vuosina 1808-1816 ilmestyneiden valtiollisten asiakirjain nojalla, kuinka "ihmeteltäviä" meidän valtiolliset oikeutemme oikeastaan olivat.
Heinäkuun vihossaan (joka ilmestyi syysk. 3 p:nä) kirjoitti Snellman uuden artikkelin asiasta. Se oli kirjoitettu hänen tunnettuun poleemiseen tapaansa. Hän väitti, että häntä sekä täällä että Ruotsin lehdissä oli leimattu maankavaltajaksi. Pääasiallisesti pysyi hän entisellä kannallaan keskustelunalaisessa kysymyksessä, mutta hän selitti nyt tarkemmin ne epäiltävät lauseensa ja väitteensä, jotka olivat tuntuneet loukkaavimmilta hänen ensi artikkelissaan. "Jos Litteraturbladet olisi ensi artikkelissaan esittänyt asiansa samalla tavalla kuin toisessa, olisi lehti ehkä voittanut puolelleen useampia kannattajia, — taikka ainakaan se ei olisi saanut osakseen tuota täydellisintä epäluottamusta, mistä sanomalehdistön historia voinee kertoa", niin kirjoitin Hels. Tidningareissa.
Kuukautta myöhemmin (lokak. 1 p:nä) ilmestyi taas uusi vihkoLitteraturbladetia. Siinä väittelyä jatkettiin yhä hillitsemättömämmin.Siinä huomasin Snellmannin lukeneen minut "epärehellisten valehtelijainja häpäisijäin" joukkoon.
Nyt alkoi oikeastaan perin surullinen juttu, jonka tahdon kertoa niin harvoin sanoin kuin mahdollista. — Vaikka tuolta taholta olinkin saanut ennen vastaanottaa ja sulattaa kaikenlaista ja vaikka itse kernaasti tunnustin, että olin pannut kovan kovaa vastaan, en kumminkaan voinut pitää hyvänäni sitä luokkaa ja luonnetta, johon Litteraturbladet oli minut lukenut. Turvausin silloin siihen "lapselliseen" — niin monet arvelivat ja niin se ehkä olikin — keinoon, että Hels. Tidningarein yleisölle kirjoittamassani kirjoituksessa vetosin kompromissiin, joka saisi antaa lausuntonsa "Litteraturbladetin ja minun molemminpuolisesta valtiollisesta käyttäytymisestä". Sovinto-oikeus saataisiin muodostaa seitsemästä Litteraturbladetin toimittajan virkaveljestä, yliopiston professorista, ja ne saisivat valita kolme henkilöä, ketä tahansa, jotka vain hyväksyisivät Litteraturbladetin kannan ja katsoivat asian vaativan mitään selvitystä. Jos tuo sovinto-oikeus selittäisi Litteraturbladetin kuvauksen minun siveellisestä luonteestani oikeaksi ja sattuvaksi, niin vakuutin, ettei koskaan enään minun likanen käteni tahraisi minkään sanomalehden palstoja.
Tämän vetoamisen johdosta saapui jo lokak. 5 p:nä luokseni kolme tunnettua henkilöä (hrat T. T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman) mukanaan heidän allekirjoittamansa kirjoitus, jossa he selittivät, että minä viime kirjeessäni olin "häväissyt" Litteraturbladetin ulosantajaa ja pyysivät siitä kirjoitustaan lehteeni. Kun tuo kirjoitus ei kumminkaan sanallakaan kosketellut taistelevain "molemminpuolista esiintymistä väittelyssä" ja nuo kolme herraa eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään sovinto-oikeudesta, niin kieltäysin lehdessäni tuota kirjoitusta julkaisemasta, josta kumminkin tein lukijoilleni selkoa samalla kuin siihen vastasin. Muutamia päiviä myöhemmin julaistiin noiden kolmen kirjoitus Finlands Allmänna Tidningissä. Senjälkeen taistelu taas lepäsi, kunnes Litteraturbladin syyskuunvihko ilmestyi marraskuun alussa. Vaan siinä oli nyt väittelyntapainen "Katsaus", joka vei voiton kaikista edellisistä ja jossa ei, voisi sanoa, jätetty mitään lausumatta. Senjälkeen ei taistelua enää voitu järkisyillä jatkaa; turvausin silloin ivaan ja kirjoitin (marrask. 16 p:nä) palstan pituisen "Mixed Pickles", jossa pippuri — sen myönnän — ehkä oli luvattoman karvesta. Sillä olin tuomiotorveen puhaltanut. Muutamia päiviä myöhemmin (marrask. 21 p:nä) sain Finlands Allmänna Tidningissä lukea Hels. Tidningareille osoitetun "Adressin", jonka alla oli kuusitoista arvossapidettyä nimeä. Näiden nimien joukkoon oli koottu tasan seitsemän professorin nimet ja heidän lausuntonsa piti siis vastata sitä kompromissituomiota, johon olin vedonnut. Vastustajani menettelystä taistelussa ei tuossa tuomiossa kumminkaan mitään lausuttu. Omalta kohdaltani ymmärsin tuomion niin, että selvä "ilmiantamishalu" ("denonciatsionslust") oli ollut varsinaisena kannustimenani esiintyessäni Litteraturbladetin ulosantajaa vastaan. — Minun täytyi uskoa, että sellainen tuomio oli oikea ja että yleinen mielipide sitä kannatti. Lupaukseni mukaan luovuin senvuoksi vielä samana päivänä Hels. Tidningarein toimituksesta ja kirjoitin lehteen "Selityksen", lausuen siinä jäähyväiset Suomen sanomalehtiä lukevalle yleisölle.
En ollut otaksunut, että minut julistettaisiin viattomaksi siinä taistelussa, jota oli käyty. Mutta että minut yksin julistettaisiin syylliseksi, se oli enemmän kuin mitä olin odottanut. Hyvin pian sainkin huomata, että asiasta oli useampia mielipiteitä. Jo samana päivänä, jolloin olin ilmoittanut eroavani, tuli hämmästyksekseni suuri joukko ylioppilaita ja muita kansalaisia kunnioittamaan minua laululla; he tahtoivat osoittaa, kuten heidän puhujansa (maist. K. E. F. Ignatius) suunnilleen lausui, että tapahtuneesta polemiikista oli toinenkin mielipide olemassa kuin se yksipuolinen, jonka nuo kuusitoista adressissaan olivat lausuneet. Ja kahta päivää myöhemmin (marrask. 25 p.) ilmestyi, myöskin Finl. Alm. Tidningissä, kaksi eri vastalausetta sanottua adressia vastaan, toisen alla 10 yliopiston opettajan nimet, toinen 51 kansalaisen allekirjoittama. Selityksiä, vastalauseita, adresseja ja vasta-adresseja singahteli sitten kahden viikon aikana toinen toisensa jälkeen; koko yleisö oli kuohuksissa tämän asian johdosta: vanhat yhtähyvin kuin nuoret, naiset yhtähyvin kuin miehet, näyttivät pitävän velvollisuutenaan lausua mielipiteensä tuossa kiivaassa riitakysymyksessä. Eikä näin tapahtunut ainoastaan Helsingissä: Turussa ilmestyi kaksi "vasta-adressia", toinen hovioikeuden jäsenten ja virkamiesten allekirjoittama, toinen lukuisan kansalaisjoukon puolesta; Porista, Loviisasta, Hämeenlinnasta y.m. tuli myös samaan suuntaan käyviä lausuntoja. Ja kun useimmissa näistä mielenilmauksista lausuttiin toivomuksia, että minä en katsoisi olevani estetty jatkamasta sanomalehtimiestointani, saattoi Hels. Tidningar — jonka juoksevia asioita tänä myrskyisenä murrosaikana Z. Topelius verrattomalla ystävyydellä oli ottanut hoitaakseen — pian ilmoittaa, että minä uudelta vuodelta palaisin lehteä johtamaan.
Niin päättyi tämä polemiikki Snellmanin kanssa. Jos eräältä kannalta saattoikin pitää surettavana, että niin kiihkeää huomiota omistettiin väittelyyn, joka suuresta asiasta oli luistanut persoonallisuuksiin, ja jos tämä huomio ennen kaikkea oli kiusallinen niille henkilöille, jotka olivat sen lähimpänä aiheena, niin oli toki lohduttavaa, että se kaikki osoitti herännyttä, jopa valtavaa kansallista elinvoimaa. Sillä eiväthän tämän taistelun pohjalla oikeastaan olleet nuo riitelevät henkilöt, vaan se suuri isänmaallinen kysymys, jonka kannalta oli sodittu ja jota kaikki nämä mielenilmaukset tarkoittivat.
* * * * *
Vuosi kävi merkillisistä tapauksista yhä rikkaammaksi kuta enemmän se läheni loppuaan.
Kesken noita kuumia valtiollisia taisteluita vietettiin marrask. 9 p:nä lämpösellä kansallistunnolla rauhallisia Porthanin juhlia, joiden kautta koottiin varoja patsaan pystyttämistä varten Turkuun. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli tätä tarkoitusta varten lähettänyt kehoituksen kaikkiin maan kaupunkeihin ja Snellman oli pienessä suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneessä kirjasessa mestarillisesti vastannut kysymykseen: "Mitä oli Porthan?" Kehoitusta noudatettiinkin kaikkialla. Joka kaupungissa ja monessa paikassa maaseuduilla pantiin nyt toimeen erilaisia juhlia ja listoilla kokosivat sitäpaitse naiset Helsingissä ja monessa muussa seudussa runsaita apuvaroja tähän kansalliseen tarkoitukseen. Tulos oli, että huoletta voitiin käydä patsasta pystyttämään.
Muutamia viikkoja aikasemmin oli täällä Helsingissä myöskin vietetty kansallinen muistojuhla, nim. edellisenä vuonna kuolleen nerokkaan maalaajan Werner Holmbergin kunniaksi. Topelius piti puheen tässä juhlassa, Cygnaeus kirjoitti runon ja nähtävänä oli näyttely, johon oli koottu nuoren taiteilijavainajan täällä olevia tauluja.
* * * * *
Puhuakseni muistakin henkisistä elämänilmiöistä valmistautui sanomalehdistömme nyt astumaan pitkän askeleen eteenpäin. Se oli luonnollinen ilmaus sitä uutta elinvoimaa, joka oli täyttänyt yhteiskunnan ja seuraus niistä paino-olojen muutoksista, joka oli odotettavissa. Suunnitelma tehtiin ja yhtiö perustettiin Helsingfors Dagbladin perustamista varten. Lehti, jonka ensimmäinen näytenumero ilmestyi jo marraskuulla, aikoi seuraavan vuoden alusta ilmestyä kuudesti viikossa. Sen ulosantaja ja vastaava toimittaja oli aluksi R. Frenckell: toimitukseen kuuluivat muuten E. Bergh, C. G. Estlander. R, Lagerborg ja T. Sederholm. Papperslyktan ja Sederholmin kuukauslehti naisille yhtyivät siis molemmat uuteen lehteen. Myöskin E. Linderin viikkolehti "Barometern" keskeytti vuoden lopussa kauniisti alotetun mutta ainoastaan neljä kuukautta kestäneen uransa.
Hels. Tidningareille oli myös aika tullut vuoden alusta ilmestyä joka arkipäivä. Vastaiseksi oli siis joka toinen päivä n.s. puolinumeroinen annettava.
* * * * *
Palaan politiikkaan. Sillävälin kuin syksyn pimeinä päivinä myrsky raivosi sanomalehdissämme, saapui idästä tiheästi viestejä vielä paljoa arveluttavammista myrskyistä. Puolassa tapahtui uusia mielenosotuksia, koko maa oli julistettu piiritystilaan ja toinen maaherra määrättiin toisensa sijalle. Pietarissa tapahtui suuria ylioppilaslevottomuuksia, joita rangaistiin. Omista asioistamme ei korkeuksista kumminkaan johonkin aikaan kuulunut mitään.
Maan kenraalikuvernööri kreivi Berg oli ulkomaanmatkaltaan palannut Helsinkiin syysk. 22 p:nä. Hän viipyi täällä vähän yli kuukauden ja matkusti Pietariin lokak. 24 p. Pidettiin uskottavana ja mahdollisena, ettei hän enää palaisi, mutta aivan varmoja siitä ei uskallettu olla.
Mutta eräänä päivänä, marrask. 15 p:nä, sain aamulla kirjelipun vanhalta varakanslerilta vphra Munck'ilta, joka pyysi minua käymään luonaan, koska hän "tärkeän tapahtuman" johdosta tarvitsi keskustella kanssani. Ollen aina minulle ystävällinen ja puhelias otti hän nytkin minut vastaan kauniit silmät tavallista säteilevämpinä. En muista enää, mistä asiasta hän minulle aluksi puhui. Mutta tärkeä asia se ei ollut ja pian huomasin, ettei hän sen vuoksi ollut minua luokseen kutsunut. Eikä kauan kulunutkaan, ennenkuin hän muutti puheenaineen ja virkkoi puolittain kuiskaten: "No nyt on juttu Pietarissa valmis; kreivi Bergin virkaero on allekirjoitettu". Jos uutinen oli kallisarvoinen sille, joka sen kertoi, niin oli se sillekin, joka sen kuuli. Kiitin sydämmellisesti tiedonannosta ja hetkisen iloisesti keskusteltuamme läksin, luvattuani paroonille vastaseksi pitää uutisen salassa.
Viittä päivää myöhemmin, marrask. 20 p:nä, tuli asia julkiseksi. Ja saman kuun 26 p:nä luettiin sanomalehdissämme, että kreivi Berg, alamaisesta pyynnöstään, on saanut eron Suomen kenraalikuvernöörin virasta sekä että kenraalikuvernöörin virkaan on nimitetty valtioneuvoston jäsen, jalkaväenkenraali vphra Rokassovski. Armollisessa erokirjassa Bergille kiitti keisari häntä hänen väsymättömästä toiminnastaan niiden 7 vuoden aikana, jolloin hän tätä maata oli johtanut ei ainoastaan sotavuosina, vaan myöskin sodan jälkeisinä, joina hän oli ponnistellut hankkiakseen maalle, — niin kuuluivat sanat — "teidän oman vakuutuksenne mukaan kaikkea mahdollista hyvää".
Saattoihan maakin olla kenraalikuvernöörille kiitollinen, joskaan ei kaikesta mahdollisesta hyvästä, niin kumminkin kaikista niistä herätyksistä, joita hän oli maassamme antanut ja tahtonut antaa, — ja vielä enemmän niistä herätyksistä, joita hän ei suinkaan ollut tahtonut aiheuttaa. Mutta varmaa on, että ilo oli yleinen ja suuri, kun tiedonanto kenraalikuvernöörinvaihdoksesta julaistiin. Seuraavana iltana, marrask. 27 p:nä, jolloin suurilukuinen yleisö keräytyi uuteen teaatteriin, — jossa Suomen ensimmäinen pysyvä teaatteriseurue näytteli lokakuun puolivälistä saakka, — pyydettiin ennen näytännön alkamista yksimielisesti "Maamme"-laulua; orkesteri alkoi sitä soittaa ja koko yleisö nousi seisomaan ja yhtyi lauluun.
Erityistä iloa herätti se seikka, että kreivi Bergin jälkeläiseksi valittiin mies, joka entisen toimintansa aikana maassamme oli saavuttanut niin suurta kunnioitusta kuin vphra Rokassovsky.
Uusi kenraalikuvernööri saapui Helsinkiin jouluk. 9 p. illalla. Huhu oli jo edeltäpäin tiennyt kertoa, että hän toisi hyviä ja lohduttavia uutisia mukanaan. Ja se toteutuikin. Kun senaatin jäsenet, kaikki virastot ja kaupungin porvaristo jouluk. 11 p:nä olivat häntä tervehtimässä, ilmoitti hän senaatille, että "sittenkuin senaatti on ehtinyt valmistaa ehdotukset arm. lakiesityksiksi, maan säädyt heti kokoonkutsutaan". Senjälkeen kenraalikuvernööri lausui, että nyt siis oli ainoastaan kokoonkutsutun valiokunnan ja senaatin toimittava hallitsijan tarkoitusten ja maan perustuslakien mukaisesti niin, että valtiopäiväin pikainen kokoonkutsuminen kävisi mahdolliseksi. Kaikki toimenpiteet maan ajanmukaiseksi kehitykseksi ovat maan todelliseksi hyväksi tarkoin suoritettavat perustuslakien mukaisesti ja sitä varten on tärkeänä ehtona valistunut, maan varojen ja tarpeiden mukaan sovitettu valtiovarain hoito. Sellainen kehitys on saavutettavissa ainoastaan tarkasti ja tunnollisesti noudattamalla maassa voimassaolevia perustuslakeja, jotavastoin hallituksen on vaarallisena ja laittomana hyljättävä jokainen niistä poikkeava vaatimus. Kenraalikuvernööri oli vakuutettu siitä, että senaatti hyväksyy nämä hänen lausumansa mielipiteet.
Kun tämä hallitsijan varma lupaus valtiopäiväin kokoonkutsumisesta vielä samana päivänä levisi kaupungissa, nousi siitä erittäin suuri riemu. Illalla olivat hyvin monet ikkunat valaistuina; "loistavat huoneustot ja vaatimattomimmat ylioppilaskammiot olivat yhtä tulitetut", niin silloin kirjoitettiin. Teaatterissa, joka myöskin oli tulitettu, pyydettiin nyt taas, näytännön loputtua, "Maamme"-laulua, jonka orkesteri soitti ja jota yleisö tavallista lämpimämmillä tunteilla kuunteli.
Valitettavasti olivat muutamat nuoret miehet, ylioppilaat ja muut, pitäneet sopivana tänä riemupäivänä panna toimeen raa'an mielenosoituksen, hurjat naukujaiset kaupungin senssorille. Tämä mielenosoitus oli sitä vähemmin paikoillaan senkin vuoksi, että vallassaolevaa painotarkastusta juuri silloin aivan toiselta taholta ruvettiin ahdistamaan.
Painotarkastus oli kreivi Bergin aikana kehittynyt semmoiselle kannalle, että siinä välttämättä täytyi käänteen tapahtua. Monelta taholta oli asianomaisia jo innokkaasti kehoitettu panemaan muutosta toimeen. Snellman oli tässä suhteessa tehnyt kaiken voitavansa, sen tiedän; ja J. A. v. Essen oli, sen mukaan kuin hän yksityisessä kirjeessä minulle kertoi, kääntynyt (toukokuussa 1861) lankomiehensä, ministerivaltiosihteerin, puoleen, joka kernaasti kuuluu hänen sanojaan kuunnelleen, ja lähettänyt pitkän kirjoituksen, jossa hän oikeassa valossaan kuvasi sen "alentavan, häpeällisen ja mielivaltaisen kohtelun, jonka maamme sanomalehdistö on saanut osakseen", hän oli ehdottanut komitean asettamista laatimaan ehdotusta varsinaista painolakia varten taikka ainakin laillisesti rakennettua sensuuriasetusta varten. Sellaiset kehoitukset tuskin olivat aivan turhat ja se C. Qvistin Tukholmassa äsken ulosantama "Sensuuri-kalenteri", jolla hän ikäänkuin vetosi yleisön tuomioon, vaikutti kai osaltaan sekin, että viranomaiset tulivat huomaamaan uuden suunnan välttämättömäksi. Tuskin oli siis Berg siirtynyt syrjään, ennenkuin ilmestyi jouluk. 9 p:nä annettu julistus "Painotarkastuksesta Suomessa". Siinä nyt kumottiin ne erityiset määräykset, joiden kautta sanomalehdistön senssoroiminen oli joutunut kenraalikuvernöörin ja kuvernöörien käsiin; sanomalehdistön tarkastaminen jätettiin taas painoylihallituksen toimeksi ja senaatti sai oikeuden antaa luvan sanomalehtien ulosantamiseen ja kieltää sen. Ja tämän yhteydessä asetettiin komitea laatimaan ehdotusta voimassa-olevan painoasetuksen tarpeellisia muutoksia varten ja siihen komiteaan kutsuttiin senaattorit vphra Langenskiöld, Bergbom ja Furuhjelm, kanslianeuvos Snellman, tuomiorovasti Renvall, professori Ehrström ja lehtori v. Schoultz.
* * * * *
Uusi kenraalikuvernööri, — keisarin varma lupaus valtiopäiväin pikaisesta kokoonkutsumisesta ja perustuslakien tarkasta noudattamisesta, — alullepantu paino-olojen uudistaminen, — sellaisiin enteisiin päättyi vuosi 1861.
Sellaiset olivat seuraukset kevytmielisestä yrityksestä sivuuttaa maan perustuslait ja lujasta ja suorasta, joskin hiljaisesta taistelusta näiden samojen lakien pyhyyden puolesta. Suomen kansa oli kunnialla suorittanut valtiollisen miehuudennäytteensä. Ja tämän kautta oli pohja laskettu sille perustuslailliselle elämällemme, jota sen jälkeen kesti ja sille kansalliselle tulevaisuudellemme, johon me aina, synkimpinäkin hetkinä, varmasti luottakaamme.
[1] Huhu, joka itämaisen sodan aikana 1854 Suomessa levisi, että turkkilainen ylipäällikkö Osman Pascha muka olisi ollut tämä veljeni, oli tietysti ihan perätön ja se lienee syntynyt siitä, että jotkut henkilöt, jotka vielä veljeni muistivat, olivat huomanneet heidän välillään jonkinlaista yhtänäköisyyttä.
[2] Seikkaperäisemmän kuvauksen Helsingistä ja sen uusiutumisesta 1830-luvulla on tekijä kirjoittanut julkaisuun "Nu och Förr". 1886, vihot 1 ja 2.
[3] Riemu, saavu mieliimme, paetkaa pois te surun synkät varjot. Vaipukaa pois kärsimysten muistot, nouse usko kaitselmukseen.
[4] Kävikö Rehbinder Helsingissä tällä kertaa tämän tapauksen johdosta vaiko vähää ennen sattuneen puolalaisen maljajutun johdosta, josta Strömberg kertoo Runebergin elämäkerrassa, sitä en ihan varmaan muista.
[5] 1830-luvun sanomalehdistöstä katso tarkemmin "Nu och Förr" 1886, vihko 5.
[6] Kaikki jälempänäkin mainitut teokset ovat tietysti ruotsinkieliset, vaikka nimet tähän ovat suomennetut.
[7] Nu och Förr, 1886, vihko 3.
[8] Ruutia ei siihen aikaan säästetty. Ei ainoastaan satamaan saapuessaan ampuivat laivat keulatykeistään kolme laukausta; samoin tehtiin myöskin lähdettäessä, jolloin vielä neljäs laukaus ammuttiin, nim. neljännestuntia ennen laivan lähtöä, jotta matkalle aikojat tietäisivät pitää lähtöhetkeä muistissa.
[9] Tätä pitkää, muodollisesti vajavata runoa, jonka kirjan tekijä kokonaisuudessaan on julaissut, ei ole katsottu ansaitsevan tähän suomentaa.
[10] Sä Suomen suojelija, jolla on alttari jokaisen suomalaisen rinnassa, sinulle kiitollisuutensa lausuvat kaikki meidän piirit, niinhyvin mökeissä kuin salongeissa asuvaiset. Ja kaiku laaksoissamme julistaa, että olet ansainnut suomalaisten sydänten parhaan tunnustuksen.
[11] Tässä istunnossa ilmoitettiin konsistoriolle Aleksanterin stipendion perustamisesta nuorille tiedemiehille, huomioonottamalla, paitsi muuta, että hakija kaksi vuotta oli oleskellut Venäjällä perinpohjin venäjänkieleen perehtymässä.
[12] Professoriksi ehti kumminkin ainoastaan vanhin, valtioneuvos Vilh. Lagus. Häntä seuraavat veljet kuolivat oikeustieteen dosentteinä ulkomailla kumpikin noin 35 vuoden ijässä: Knut 1859 Veveyssä ja Robert 1863 Montpellierissä. Nuorin, runoilija ja sivistyshistorioitsija Gabriel Lagus oli toisia puoltatoista vuosikymmentä nuorempi eikä siis kuulunut samaan akateemiseen ikäluokkaankaan.
[13] Sittemmin Helsingin oikeusraatimies ja kunnallispormestari.
[14] Tätä hetkellisesti perustettua seuraa ei ansaitseisi tässä paljo mainitakaan, ellei O. Rancken, elämäkerrassaan O. Leisteniuksesta, sekä E. West kirjoituksessaan Finsk Tidskriftissä olisi sitä kosketelleet ja ellei siitä siten syyttä, ansiotta melkein olisi tullut kirjallishistoriallinen tapaus. Seuralla ei näet ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viettää joku iltahetki lasin ääressä puheilla ja pilanteolla. Helsingissä, jossa melkein kaikki perustajat olivat koolla syksyllä 1845, oli seuralla ensi kokouksensa, kun vietettiin Snellmanin hääpäivää marrask. 18 p:nä. Sittemmin kokoontui seura, johon muutamia uusia jäseniä otettiin, seuraavina kolmena vuotena pari kertaa vuodessa, jonka jälkeen se nukkui. Uusista jäsenistä oli Leistenius yksi; hän oli 1846 runoilijaloistonsa kukkuloilla ja hän valittiin pian myöskin varapuheenjohtajaksi. Mutta hänen epätasainen luonteensa vaikutti, ettei hän pitempään seurassa viihtynyt, ja ettei seurakaan hänestä hauskuutta saanut ja hän jäi siitä syystä pois. Muutamia hänen tässä seurassa esittämiään runoja, jotka kumminkaan eivät julkaistaviksi sovi, on kumminkin vielä tallessa. Samoin pöytäkirjat, jotka olivat minun, seuran sihteerin, laatimat.
[15] Tämä kappale esitettiin jo 1847 ensi kerran Kuopiossa seuranäytelmänä.Suomentajan muistutus.
[16] Nordström oli silloin jo saanut eronsa ja hän nimitettiin vähän myöhemmin Ruotsin valtioarkiston hoitajaksi.
[17] Kuopion ala-alkeiskouluun oli jo 1845, rovastin, tohtorin M. Ingmanin lahjoittamilla varoilla, palkattu suomenkielen opettaja. Tämä opetus alkoi lokakuussa samana vuonna. Snellman kirjoitti silloin Saimaansa: "Siis saadaan nyt täällä iloita siitä harvinaisesta ilmiöstä, että valtion koulussa kuullaan opetettavan kansakunnan omaakin kieltä."
[18] Tämän asiakirjan, päivätty maalisk. 28 p. 1847, joka löydettiin Ahlqvistin jälkeenjättämäin paperien joukosta, on E. N. Setälä julkaissut Valvojan joulukuun vihossa 1887.
[19] Jo 1826 oli kanslerin käskystä 4 ylioppilasta lähetetty Moskovan yliopistoon kahdeksi vuodeksi tutkimaan venäjänkieltä ja saivat he 100 ruplaa kuussa. Heitä valmistettiin virkoihin, joissa venäjänkieli oli välttämätön. V. 1832 lähetettiin yhtä suurilla matkarahoilla taas neljä ylioppilasta Kasanin yliopistoon venäjätä oppimaan, — heitä tarvittiin opettajiksi Suomen kadettikouluun.
[20] Posti tuli tähänkin aikaan Pietarista ainoastaan kahdesti viikossa; maaliskuun puolivälissä 1848 pantiin kumminkin kolmaskin viikkoposti Pietarin ja Turun välille toimeen.
[21] On kerrottu, että syyksi tähän keis. kirjeen ilmestymiseen oli otettu helmikuussa 1850 ilmestynyt suomalainen käännös A. Dumas'in kertomuksesta Wilhelm Tellistä. Voihan muuten uskoa mitä tahansa. Mutta mainittu pieni kirja oli sentään hyvin viaton; sen ulosantaja oli hyvä tuttavani ja kirjaan otetut kaksi puupiirrosta olivat kotosin sisareni vanhan ompelurasian kannesta. En ainakaan minä voinut käsittää, että tuo kirja voisi tuottaa maalle vauriota, vielä vähemmän, että se voisi tuottaa kuoliniskun suomalaiselle kirjallisuudelle. Mutta siihen aikaanhan esitettiin Pietarissa ooppera "Wilhelm Tell" muutetulla nimellä "Kaarlo rohkea". Siihen aikaan ei myöskään saatu soittaa marseljeesia Venäjällä.
[22] Valitettavasti en voinut tuossa tilaisuudessa olla saapuvilla, Pedellien oli näet käsketty tarkoin valvomaan, että leuvaltaan ainoastaan hyvin puhtaaksi ajettuja henkilöitä pääsi saliin.
[23] Niin kävikin. V. 1850:n senssuurisääntö muuttui hyvin lyhyessä ajassa miltei kuolleeksi kirjaimeksi ja se lakkautettiin kokonaan 1860. Uudet säännöt seuralle vahvistettiin 1860 ja kaikki v:n 1850:n kasvannaiset olivat niistä silloin pois karsitut.
[24] Sellaisia H. T:n kesätoimittajia muistelen ainakin seuraavat: F. Cygnaeus, C. M. Crusell, G. Ehrström, K. Collan, A. P. Koos, B. O. Schauman, C. V. Törnegren j.n.e.
[25] Julkaisussa "Censur-kalender", joka ilmestyi Tukholmassa 1861.
[26] Julkaisussa "AfhandIingar i populära ämnen" 2:nen vihko.
[27] Tämä menestys ei meille kumminkaan voinut nousta aivan pahasti päähän, kun tiesimme, että toisten lehtien tilaajamäärä ei sentään vähentynyt: Hels. T:lla oli samana vuonna 1,580 tilaajaa ja Finl. Alm. Tid:nilla 1,630 tilaajaa.
[28] Keisari puhui venäjäksi eikä hänen sanojaan siinä tilaisuudessa muulle kielelle käännetty; useat venäjänkieltä taitavat olivat kirjoittaneet puheen muistiin, vaan nuo muistiinpanot, jotka vieläkin ovat tallella, eroavat, mikäli lausetapoihin tulee, melkoisesti toisistaan.
[29] Seuraavana aamuna kutsutti perintöruhtinas vielä joukon ylioppilaita luokseen (valittiin venäjänkielen taitoisia), ilmaistakseen rakkautensa tunteen yliopistoa kohtaan ja tyytyväisyytensä ylioppilaihin, toivoen sen aina saavansa säilyttää.
[30] Neljä viikkoa marssittuaan saapui pataljoona Pietariin ja siellä vastaanotti sen mitä sydämmellisimmin keisari poikineen. Se sai luottamustoimen siellä: olla hallitsijan lähimpänä henkivartijana Pietarhovissa, jonne pataljoona meni toukok. 8 p. Siellä Pietarhovissa vietettiin suurilla juhlallisuuksilla heinäk. 27 p. pataljoonan kaartiksi korottamisen 25-vuotispäivää. Tässä juhlassa lausuivat keisari ja perintöruhtinas tunnustuksensa ja kunnioituksensa Suomen kansalle ja keisarinna kiitti erityisesti kaartin kaunista soittoa; soittokunta esitti m.m. "Maamme"-laulun ja keisarilliset mieltyivät siihen hyvin. — Syksyllä samana vuonna sai Suomen kaarti kumminkin lähteä vaikeampia sotavaiheita kohden.
[31] Se sotainen innostus, jota tuo arvossapidetty lääketieteen professori näissä puheissaan osotti, vaikutti, että hän seuraavana talvena sai matkustaa puolivirallisena edustajana Skandinavian maihin, selittääkseen siellä Suomessa vallitsevaa mielialaa. Hän matkusti valtion varoilla "erinäisiä tarkoituksia varten", tutkiakseen m.m. pohjoismaiden sairaushistoriaa.
[32] Suomalaisten meriväkiosastojen sotaretkeä meritse ei kumminkaan koskaan jatkettu — Helsingin satamaa etemmäs.
[33] Sitä oli ajateltu jo ennenkin samalla kuin oli tuumittu perustaa Töölöön kylmävesi-kylpylaitos.
[34] Sähkösanomia lähetettiin aluksi ainoastaan venäjäksi. Mutta sodan loputtua, syksystä 1856, saatiin Turkuun ja Helsinkiin lennätinsanomia myöskin ranskan, saksan, englannin ja italian kielillä; vasta toukokuulta 1858 ruotsiksi ja paljoa myöhemmin suomeksi. — Vuodesta 1857 ne Suomen kaupungit, joiden läpi lanka kulki, antoivat vuotuista apua lennätinasemain ylläpitämiseen. Vuosina 1859 ja 1860 jatkettiin linjaa Turusta rannikkokaupunkien läpi aina Tornioon saakka. — Jo 1857 oli vireillä tuuma muodostaa yksityinen suomalainen yhtiö, joka ottaisi lennätinverkon haltuunsa, mutta lennätinlaitos Suomessa jäi kuin jäikin venäläiseksi laitokseksi.
[35] Jumala yksin tietää, mitä tämä ensimmäinen pisara on maksava teille ja meille. Me emme alkaneet tätä onnetonta taistelua emmekä verellä tahranneet kevään kauneutta ja sen pyhää rauhaa.
Me puolustamme rannikoitamme ja taistelemme maamme puolesta.Veririkoksen paino ei meitä paina. Politikan selkkaukset, Euroopan jaMuhamedin, ne kaikki olemme unhottaneet, sillä nyt on Suomi taistelussamukana!
[36] Mainittava on, että Topelius ei ole katsonut syytä olevan ottaa tätä runoa mihinkään koottujen runoelmainsa painokseen.
[37] Eräs henkilö, joka monet vuodet palveli Suomen kenraalikuvernöörin kansliassa ja oli läheisissä tekemisissä esimiehensä kanssa, julkaisi 1889 St. Pet. Zeitungissa nimimerkillä C. v. P. (Philippaeus, joka lyhyen ajan oli saksankielen lehtorina yliopistossamme) pitkähkön luonteenkuvauksen kreivi Bergistä, joka kieltämättä monesta kohden on sattuva ja tosi. Siitä lainaan seuraavaa:
"Berg vormutakissa ja Berg sängyssään — jossa hänet monasti olen nähnyt — ne olivat kaksi aivan eri ihmistä. Vormupuvussaankin hän oli, runsaista puuvillatäytteistä huolimatta, pituuteensa verraten tavattoman laiha. Hänen kasvonsa olivat oikeastaan hyväntahtoisen näköiset: nenä hieno ja kaareva, silmät harmaat, huulet ohkaset, viikset mustatut ja ylöspäin kierretyt. Mutta nuo kasvot saattoivat pian muuttua uhkaaviksi. Hänellä oli kokonainen sarja hyvin taitavasti valmistettuja tummanruskeita tekotukkia, joissa ihan samassa paikassa oli joukko harmaita haituvia. Määräajan jälkeen vaihtoi hän tekotukkaa määräjärjestyksessä, riippuen tukan pituudesta. Kun viimeinen numero oli käytetty alkoi hän alusta ja silloin aina sanottiin, että hän oli leikkuuttanut tukkansa. Jalat hänellä olivat erinomaisen lujatekoiset. Olen nähnyt hänen tuntikausia seisovan jalkojaan liikauttamatta. Hän käveli reippaasti, notkeasti eikä hän koskaan väsynyt kävellessään eikä ratsastaessaan. Öisin nukkui hän vain pari tuntia. Jos hän joskus päivillä tunsi itsensä väsyneeksi, kutsui hän palvelijansa ja käski herättää itsensä kahdeksan tunnin perästä. Samalla hän viskautui lepotuoliinsa ja nukkui heti paikalla. Täsmälleen kahdeksan tunnin perästä saapui palvelija kädessään kostea pyyhinliina. Berg pyyhkäsi unen silmistään ja istuutui levänneenä työnsä ääreen.
"Erinomainen tarmo ja tavaton työvoima olivat hänen kuvaavimpia ominaisuuksiaan, joita olen ihaillut ja ne hän säilytti kuolemaansa saakka. Näytti siltä, kuin tämä mies ei olisi koskaan väsymystä tuntenut. Minun mielestäni, lausui hän kerran, ei ole olemassa nuoruutta eikä vanhuutta, vaan ainoastaan voimakkuutta ja heikkoutta."
[38] Tätä pitkää laulua, jonka tekijä on ruotsinkieliseen alkuteokseen kokonaisuudessaan lainannut, olisi mahdoton sen alkuperäisessä naiivisuudessa saada puetuksi suomalaiseen asuun. Runossa purkautuu vihaa ja halveksumista Ranskaa ja Englantia kohtaan, joiden historialliset synnit hyvin räikeässä muodossa kuvataan, joiden "kehuttua sivistystä" ei täällä Suomessa tarvita, sillä "täällä meidän on ilmankin hyvä olla". Laulussa on pieni historiikki edellisen kesän (1854) sotatapauksista, jolloin viholliset raukkamaisesti polttivat suojattomia kaupunkeja, uskaltamatta aseellista vastustajaa vastaan käydä. Laulu päättyy noihin tunnettuihin säkeisiin:
"Ingen nöd och ingen sorgKejsarn finns i Petersborg".
s.o. suomeksi:
"Olo tääll' on huoletonPietarissa Keisar' on".
[39] Ne ovat julaistut Hufvudstadsbladetissa 1880 (n:o 187).
[40] Wulffert kuoli jo muutamia viikkoja tämän paljastusjutun jälkeen. Halvauskoktaus kaatoi hänet näet joulukuussa 1855 hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja hän kuoli heti paikalla.
[41] Samassa yhteydessä osoittivat ylioppilaat suosiotaan myöskin varakanslerille, saattaessaan vapaaherra Munckin laululla hänen kotiinsa. Heillä olikin syytä tällaiseen tunnustukseen. Sillä Munck oli jo aikaansaanut monella tavalla uuden hallinnon yliopistoon. Viimeksi olivat ylioppilaat saaneet heittää pois nuo entiset kankeat vormupukunsa ja pukeutua uuteen vormutakkiin, jossa oli alas käännetty samettikaulus ja johon juhlatilaisuuksissa oli lupa kiinnittää kultaiset lyyryt.
[42] Ennen rautateiden syntymistä ei juuri paljoa tiedetty eläinsuojelusriennoista.
[43] Mainitut kolme miestä rupesivat sitten (1858) kaikin joksikin ajaksi Hels. Tidningarein aputoimittajiksi.
[44] Vasta lokak. 1 p 1863 fllosoofinen tiedekunta taas perustettiin; silloin vasta filosofian professorinvirka sai takasin rehellisen nimensä.
[45] Minulle kirjoitettiin ulkomaille, että Runeberg, kun hänelle ilmoitettiin, että sellainen kunniahattu oli hänelle aijottu, huudahti: "Koettakaa kaikin mokomin estää sitä; miltä se näyttäisi, jos jumaluusopin tohtori seisoisi avojaloin särkiä onkimassa?"
[46] Samanlaisilla juhlilla oli aikusemmin myöskin Castrénia ja Lönnrotia tervehditty heidän professorinvirkoihinsa.
[47] Ensimmäiset suomenkieliset väitöskirjat, jotka tarkastettiin 1858, olivat F. Polénin ja G. Z. Forsmannin kirjoittamat, molemmat lisenssiaattiarvoa varten. Jo paljo ennen oli tosin jokunen suomennos julaistu harjoitus-väitöskirjana, mutta silloin oli nimilehti aina ollut latinankielinen.
[48] Tämän kappaleen miesosia esittivät kaartinluutnantit ja ylioppilaat veljellisessä sovussa, —- melkein kaikki tulevaisuuden miehiä, vastaisia senaattoreja, sanomalehtimiehiä ja ministerivaltiosihteerejä.
[49] Sittemmin keksittiin vielä 50-60.
[50] Nämä sanat painettiin erikseen, vaan niitä ei ole otettu mihinkään Topeliuksen runokokoelmaan. Runebergin "Porilaisten marssi" ilmestyi vasta keväillä 1860 ja se laulettiin ensi kerran Kaisaniemessä Vapunpäivänä samana vuonna.
[51] Tässä kerron ehkä vähän Suomen kaartinpataljoonan seikkailuista itämaisen sodan aikana. Pataljoona palveli ensiksi Pietarhovissa keisarin henkivartiona, kuten edellä on kerrottu, syyskuuhun 1854, jolloin se sai käskyn marssia valtakunnan länsirajalle. Tätä matkaa kesti puolentoista kuukautta; puolivälissä marraskuuta asettui pataljoona talvikortteliin Rakischkin kauppalaan ja sen ympäristöön Kovnon kuvernementissa. Jo matkalla oli joukossa paha lavantauti ruvennut levenemään ja Rakischkissä se lisääntyi kamalassa määrin. Kolmen kokonaisen kuukauden kuluessa olivat siellä ja läheisessä Skopischkissa sairaalat täpösen täynnä suomalaisia sotureita. Kaikkiaan oli 600 miestä sairastunut; yhteisen hautakummun alla lepää Skopischkissa 220 suomalaista (niitä kuoli yhtenä ainoana päivänä 27), kuten sinne pystytetty muistopatsas tietää kertoa. Vihdoin helmikuun lopussa tuli pataljoonalle käsky siirtyä toiseen paikkaan, Vilkomiriin, jotta paikanmuutos ehkä vaikuttaisi edullisesti terveysoloihin. Joukko oli silloin jo niin kutistunut, että sitä oli ainoastaan kaksi komppaniiaa. Vähitellen Vilkomirissä terveydentila parantuikin; uuden keisarin syntymäpäivänä huhtik. 29 p:nä saattoi jo 400 miestä olla paraatissa mukana. Toukokuun puolivälissä saapui pataljoonan vahvistukseksi Hämeenlinnassa muodostunut reservikomppaniia. Vilkomiristä läksi patoljoona liikkeelle toukokuun viime päivinä ja oleskeli sitten kesäkuukausina 1855 ensiksi Porosovan ja sitten Deretschinin kauppalassa (Vilnan kuvernementissa). Lokakuun alussa, jolloin rauhan toiveita jo sarasti, sai pataljoona vihdoin käskyn palata Suomeen. Kaksi kuukautta marssittuaan saapui se Pietariin ja se majoitettiin sitten tasan puolen vuoden ajaksi Uudenkirkon pitäjään. Vieläkin oli kaarti niin supistuneena, että se toukokuuhun saakka, jolloin reserviväkeä saapui, oli jaettuna ainoastaan kahteen komppaniaan. Kesäkuun puolivälissä komennettiin pataljoona taas Pietariin, josta se elok. 8 p. läksi rautateitse Moskovaan, kruunausjuhlallisuuksiin. Moskovasta läksi se paluumatkalle vasta syysk. 23 p., mutta nyt kuljettiin toki Pietarin kautta suorastaan Helsinkiin, jonne pataljoona meritse saapui syysk. 29 p. Silloin se, kaksi ja puoli vuotta poissa oltuaan, taas pääsi omaan kasarmiinsa, jossa sillävälin oli majaillut osaksi venäläistä sotaväkeä, osaksi suomalaisia tarkka-ampujia, osaksi sairaaloita. — Kohta pataljoonan palattua Helsinkiin annettiin sen päällikkyys kenraalimajuri vphra C. v. Kothenin käsistä, joka kruunajaisissa oli saanut korkeamman viran, hänen jälkeläisekseen samalla määrätylle överstille, vapaaherra E. v. Willebrandtille.
[52] Kumminkin oli jo P. Tikkanen v. 1848 ulosantamaansa "Suomen Suuriruhtinaanmaan nykyiseen tilastoon" (joka ennen oli ollut eri osastona savokarjalaisten "Lukemisissa Suomen kansan hyödyksi") voinut ottaa perustuslakiemme tärkeimmät osat.
[53] Litteraturbladet ei ilmestynyt Snellmannin enemmän kuin Elmgreninkään aikoina koskaan säännöllisesti siinä kuussa, joka oli merkitty kansilehdelle.
[54] Sveitsiläisen kansallisuuden ja kielen vastaistakaan kehitystä ei Snellman näyttänyt uskovan. Mutta Pohjois-Amerikasta hän lausui: "En kukaan epäile, että siellä on muodostuva oma kansallisuus — tai useampia. Se saa kyllä aikoinaan oman mielensä ja omat kielensä."
[55] Näistä onnistuneista nimityksistä saatanee kiittää Elias Lönnrotia, jonka tunnettuun kekseliäisyyteen Langenskiöld lie tässä kysymyksessä vedonnut.
[56] Eräs v. B:n kirjoittama "Kertomus Suomen metsistä" ilmestyi 1859 saksaksi ja ruotsiksi.
[57] Muu osa voitosta luovutettiin ylioppilastalorakennuksen hyväksi.
[58] Tämä tapahtui varmaankin suureksi osaksi siitä syystä, että ystäväni Th. Sederholm 1860 rupesi ulosantamaan kuukauslehteä "Från när ooh fjerran" (Läheltä ja kaukaa, kuukauslehti Suomen naisille), johon lehteen suuri osa naispuolisista suosijoistani oli kääntynyt.
[59] Talonpoikaissäädyn edustajia oli kumminkin ainoastaan yksi saapuvilla, nim. tuo torsti herastuomari ja liikemies Lauri Pelkonen Kuopiosta, joka, kolmen muun savolaisen ja pohjalaisen talonpojan kanssa oli ollut rahvaan lähetystönä Pietarissa, jossa keisari huhtik. 1 p. oli laskenut heidät puheilleen. Siellä he olivat lausuneet keisarille suomalaisten kiitokset kaikista isällisen huolenpidon osoituksista ja erityisesti suomalaisten ilon Venäjän talonpoikain maaorjuuden poistamisesta, sekä sen ohessa alamaisessa kirjoituksessa anoneet että suomenkielen käyttämistä kouluissa ja oikeustoissa laajennettaisiin umpisuomalaisissa seuduissa.
[60] Suomennos Yrjö Weijolan.
End of Project Gutenberg's Kuuden vuosikymmenen ajoilta, by August Schauman