Tietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa äitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli valkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vaan hiljainen hengähdys ilmoitti toki, että ei kuolema vielä ollut häntä ennättänyt, hän vain makasi horroksissa, mutta vihdoin aukasi hän silmänsä ja katseli vähäisen huoneen ympäri, ikään kuin ulisi hän kaipaillut ketään, vaan kun ei kaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellensa, lausuen:
"Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minun pois täältä maailmasta, niin tahdon minä halusta lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle antaa sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minun kaikista synneistäni. Rakas äitini! et usko, kuinka tyhjältä maailma tuntuu minusta, sillä Mikki halveksii minua". Sitte puhui hän vielä kaikki, mitä Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein sanoi hän: "Kun onnetoinna salmen yli-käytävälle jouduin, musteni maailma silmäini edessä, minä hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä kedolla silmäni aukaisin ja näin teitä ja näin, että Mikki oli se, joka minun vaarasta oli pelastanut; mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle hyvänsä, jonka hän vaarassa olisi nähnyt — äitini! se minua raskaasti painaa, että Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen".
"Ei lapseni!" vastasi Kraatarin-täti, "ei Mikki saata niin luulla, hän on äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyyneellä mielin miettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä olen minä vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen nuorten mielet".
"Oi äiti! jospa minä hänen huuliltansa kuulisin ett'ei hän usko niin, kuin hän sanoo, silloin olisi minulla rauha".
Lyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas vuoteellensa, silmät vaipuivat kiini, hän oli kalpea, vaan toki kaunis, suloinen, kuin keväällä valkoinen vilu-kukka.
Näin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki katseli Lyylin silmiä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän aikaa, vaan sitte tämä vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja ennenkuin kraatari-täti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin käteen, huutaen:
"Lyyli! herää toki, katso minä olen taas tykönäsi". Lyyli aukaisi silmänsä ja Mikki sanoi: "Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin sinusta, Minä tunsin sinun ja saatin toki epäillä; minä tein kovin pahasti. Oi Lyylini, anna minulle anteeksi!"
Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen huulillansa; silloin äiti lausui: "Jumalan rauha olkoon teidän välillänne!"
Muutto.
Muutamia päiviä oli kulunut sitte, kuin onnettomuus Surmasalmella tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.
Nyt on lauantai-ilta ja Lyyli lakaisee puhtaaksi vähäistä ruoho-pihaa pyhän tuloksi. Ruusut kukoistavat taas hohtavana hänen poskillansa, ja hän näyttää onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja meni iloisesti tervehtien Mikkiä vastaan; sitte istuivat he portahille, sillä ilta oli ihana, Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyyneelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Meidän nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti: "Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?"
"Minä en sitä vastaan ole", vastasi Lyyli, "jos äitini vain lupauksensa antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minun Jumalan avulla kuolemasta pelastit".
"Mennään äitisi luo", sanoi Mikki. "Minä vielä tänä iltana tahtoisin mennä kuulutusta ottamaan". He menivät sisälle, ja Mikki lausui: "Täti hyvä! Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos tätä vastaan olisitte, koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi saattaisi".
"En tiedäkkään, se on tosi", vastasi täti, "enkä häntä kellekkään niin halusta antaisi, kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan, vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli, Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni elohon saatti. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni monin-kertaisesti; ehkä äitin siunaukset saattaa johonkin määrään isän siunauksen palkita".
Kiitollisilla sydämmillä syleilivät nuoret äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä puhua isänsä kanssa. "Mutta", sanoi hän, "jos isäni tekee niin taikka näin, tahdon toki tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan".
Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jää-hyväiset ja läksi kotia. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä huoneesen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: "Isäni, kasvattajani! viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikäätte ja punnitkaatte asiaa, älkäätte kieltäkö, sillä tänä iltana otan minä kuulutuksen ja viimeisen kerran olen teidän suostumustanne pyytävä. Katkeraa on jättää koto, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni! jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto — ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän minä kotoni, jos sinä, isä, niin vaadit, jos ei sinun sydämmesi pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeesen, jossa hänen äitinsä serkkukin on".
Ukko ei mitään puhunut; hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä kanssa, vaan vihdoin sanoi hän toki:
"Mitä sanonut olen, sen olen sanonut, ei pidä kenenkään sanoman Niemen ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häälyy".
"Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniatoin, huikentelevainen sanansa syöjä", vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: "Joka väärin tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanani katuisin, silloin vasta väärin tekisin". Sitte otti hän taskustansa kukkaron käteensä sanoen: "Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän kalan-saaliista".
"Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota, etkä sinä minulta mitään saa — sen olen minä sanonut".
Ukon ääni vapisi; sydämmessään olisi hän toivonut, että niitä rahoja, joita hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän, vaan nyt ei hän enään tahtonut niitä lisätä — sitä ei hänen yksi-päisyytensä antanut myöden.
Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte sanoi hän sorretulla äänellä jää-hyväisensä ja meni.
Niemen ukko kulki edes takaisin kamarinsa laattialla. Hänen omatuntonsa vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää, ajatellen itseksensä: "Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi toki viimein myöntyä — vaan sitä en minä tee, en". Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin suruksensa pannut, vaikka hänen täytyi kotonsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä taito ja työn-voima — siitäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja tyytyväisenä läksi hän kuulutusta ottamaan.
Pyhänä, jolloin nuori paris-kunta kirkossa kuulutettiin, ja Mikin sekä Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli jotain kuiskattavana toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että kuulutusta oli otettu. Että kirkko kohisi — se hyvää merkitsi, sillä se pariskunta rikastuu, jota kuuluttaissa kohina kirkossa nousee.
Pyhä-iltana tuli Lyylin tuttavista monta kraatari-tädin huoneesen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa, koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: "Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin pieli".
"Jos se on liukas, niin kyllä minä sannoitan", vastasi Lyyli ja meni pois Sannan tyköä.
Sannan ei tehnyt mieli olla Kraatari-tädillä, kun oli saanut johonkin määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden; "Ei, kyllä minun jo täytyy mennä kotia iltatoimiani tekemään". Sitte kääntyi hän Mikkiin kysyen: "koska sinä tulet kotia?"
Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ett'ei hän enään saattanut kotia tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: "En tiedä".
Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.
* * * * *
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Mikki ja Lyyli kuulutettiin. Kraatari-tädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti, laattialla oli riivittyjä katajan-hakoja ja kukkakiehkuroita huoneen seinillä, mutta kauniin kukka tässä huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli nyt morsius-puvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin mukavaa hänen päänsä vaatetuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä kiillekullan kukista ja kierukoista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu, leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli sidottuna vyötäröille.
Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein tapahtuu, että morsius-pari Jumalan palveluksen jälkeen kirkossa vihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä suurempi oli kansa, joka jäi kirkkoon katselemaan morsius-paria, sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.
Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hää-joukko taas Lyylin kotia, jossa päivällinen oli heille valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone oli vähäinen, eikä muutoinkaan morsius-pari oikein iloita saattanut, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä hyvästi jättävä kaikki tuttavansa. Se toki Lyyliä lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraatari-täti oli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan serkkunsa tykö, sillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.
Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuret, siellä kukin itse hoitaa omaisuutensa, mutta Hämeessä usein talolliset lampuoteja pitävät, ja senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.
Hää-päivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jää-hyväisiänsä. Kaikki olivat he kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä istuivat Mikki ja Lyyli portahille, he tahtoivat vielä viimeisen kerran sieltä katsella ilta-auringon loistoa.
"Muistatko, Lyyli, vielä", sanoi Mikki, "kuinka lasna ollessamme täältä katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jolloin yhdessä saimme olla".
"Muistan", vastasi Lyyli, "ja mitä iloa minulla vain oli, sitä täytyi minun sinullekkin ilmoittaa, muuten en saattanut tyytyväinen olla. Nyt olemme aina yhdessä, ja toivon, että saatamme onnellisiksi tulla, vaikka jätämmekin lapsuutemme kodit".
"Ja kerran, se toivo on minulla varma", lausui Mikki, "me vielä tänne takaisin palajamme".
Näin kuiskaelivat nämät nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun koittaessa oli kaksi kuormaa valmiina pihalla. Kraatari-täti lukitsi huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois onneansa hakemaan.
Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula; siinä istui vanha mies, vaan kun meidän matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko istualta ja läksi syvästi huokaten Niemelle päin.
Vanhus.
Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se ei kulu jälkiä jättämättä. "Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa", sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin Mikki nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä oli Kraatari-tädin ovi lukussa, se oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt oli Kesäkuun alku-puoli.
Vieno tuuli tuuvitteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi lainehilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan veti hän veneensä maalle. Veneestä otti hän ongen ja vähäisen kappasen, jossa oli kaloja, ja istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikään kuin syviin mietteisin vaipununna. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja pitkä valkoinen parta tippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään, sanoen itseksensä:
"Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä isäntänä olin? En olekkaan. — Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi Kraatari-tädin tyttö sadussansa? — 'Silloin on sinunkin sydämmes kovan vamman saava, ja sinun korkea latvas kaatuu'. Niin se taatun", lausui ukko ja nousi istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulikin rattaat pihaan. Rattahilta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi Kraatari-tädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli vanhentunut tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat hiukset olivat jo valkoisiksi tulleet.
Kraatari-täti koetti vääntää ovensa lukkua, vaan se oli ruostunut ja kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä siksi, että täti hänen huomasi. Sitte läheni hän sanoen: "Tunnetteko vielä minua".
Täti katseli ukkoa ja sanoi sitte: "En tunne".
"Niin", vastasi ukko, "Murheet tuopi mustan muodon, ei ole Niemen ukko enään sama kuin kuusi vuotta takaperin".
"Niemi!" huudahti täti, "no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut teitä!"
"Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä. Taloni paloi poroksi, enkä minä enään jaksanut sitä rakentaa, sillä vanhuus tuli ja nurkka-mieheni oli poissa" — ukon ääni vapisi vähän — "minä myin taloni, ja rahani tallensin minä huoneessani, mutta eräänä iltana, kun kotia tulin, oli huoneeni ovi auki, ja rahat poissa, muuten oli kaikki paikoillansa. Minä saan toki kohtuullisen muonan talosta, ett'ei minulla hätää ole", Nämät viimeiset sanat sanoi ukko äänellä, jossa vielä vanha pöyhkeys ilmautui.
"Kylläpä teillä murheita kyllin onkin ollut", vastasi täti. "Pojallanne sitä vastaan on kaikin tavoin menestystä ollut. Hän pääsi ensin lampuodiksi vähäiseen taloon, joka oli serkkuni emo, vaan sitte sai hän vuokrata erään evestin virka-talon, jossa hän on hyvin toimeen tullut, Siellä ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki toki mieleni omaa pesäänikin vielä katsella, Kaksi kaunista lasta Mikillä on; nuorempi varsinkin on kaunis, sillä se on niin ympyriäiskasvoinen, kuin nisu-kakko. Niitä lapsia oikein ikäväni tulee, sillä aina he ympärilläni pyöri".
Näin puhuttuaan meni täti taas tupansa oven lukkua vääntämään, ja ovi aukeni. Hän käski nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä ravisti päätään, sanoen, että hänen täytyi kotia lähteä, Ukko aikoi mennä, mutta Kraatari-täti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:
"Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?"
"Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin", vastasi Niemi ja läksi sitte pois.
Kraatari-täti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli itseksensä; "Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole pehmittänyt ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä nyt vihdoinkin on nuija koskenut — mutta pelkään toki, että vieläkin vanhaa ylpeyttä ukossa asuu, koska ei hän tupaani tullut; hänellä oli kyllä aikaa — mihinkäpä hänen olisi kiirutta ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän pojastansakkaan olisi kysynyt, jollen noin muuten olisi puhunut".
Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneesensa, mutta Niemen ukko kulki syviin mietteisin vaipununna metsä-polkua pitkin Niemelle päin.
Kotia tultuansa istahti ukko vuoteensa äärelle, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: "Yksin olen aina, aina yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin käskenyt hänen takaisin, kun kerran olin ajanut hänen pois — se ei mihinkään olisi sopinut". Hänen oma-tuntonsa kuiskasi kyllä välistä: "Joka ylpeää luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös, jos parannusta tehdä tahtoo, itseänsä nöyryyttämän". — Nämät tunteet tukehutti hän toki pian ja ajatteli: "Minä lähden poikani luo; varmaankaan ei hän minua tunne eikä isänä tietää saa, että entinen mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä, on kerjäläisenä tullut häntä katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja jo iltakin joutuu, elämäni ilta, minä tahdon vielä nähdä poikaani, ennenkuin päiväni päätän". Näin ajatteli ukko ja meni väsyneenä levolle.
Matkustaja.
Viikon päivät siitä, kuin Kraatari-täti tuli kotio, istui pohjois-Hämeessä maantien-ääressä vanha valkia-päinen ukko. Aurinko oli juuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen maantietä olevassa honka-metsässä. Ukko pyyhkäili hiallaan hikeä otsastansa ja nousi sitte istualta, sanoen itseksensä: "Ehkä taas jaksan eteenpäin kulkea, koska päivän helle ei enään polta, mutta minunpa jo vähitellen pitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu", ja katsellen ympärillensä ajatteli hän: "Täällä ei yhtään ihmis-asuntoa näy — ei mitään muuta, kuin nuot iki-vanhat hongat".
Hiljalleen kulki hän taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa kuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies. Hän katseli ukkoa sanoen: "Hyvää iltaa! istukaa".
Näytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan tuntemattomia: Hän kyseli nyt vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen saatuansa kysyi hän vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin tyytyväinen. Hän tiesi nyt kuka ukko oli, ja huomasi myös, ett'ei ukko häntä tuntenut. Tämä mies oli tietäjä ja oli kulkenut milloin missäkin. Näillä kulku-retkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen tienoilla. — Hän otti nyt ukon käteen kiini lausuen: "Oi, kuinka paljon ristejä ja viivoja kädessänne on! Kah! tässäpä näen, että teillä on likisiä sukulaisiakin tässä pitäjässä — hm, mutta mitä tuommoisia juttelen, itse asianne parahiten tiedätte".
"Mitä, oletteko tietäjä?" kysyi ukko.
"Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän, kuin muut.Silläminä paraasta päästä elän, että tietojani muillekkin annan", vastasi tietäjä.
"Niin, niin, kyllä ymmärrän", sanoi ukko ja otti kukkarostansa hopea-rahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte kurkotti hän kättänsä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan:
"Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette ollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä toki näytätte, kuin todellakin olette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär".
"Poika, mutta ei tytär!" keskeytti ukko.
"No, pojan vaimo ja lapsen lapset", lisäsi tietäjä.
"Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin?" kysyi ukko.
"Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maan-tien poikki, jouda vielä lahden halki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin ruusu-kukat, emäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja isäntä toimellinen, jalo, hyvä, oivallinen".
"Kiitoksia neuvostanne! huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä yöni levätä; minä olen hyvin väsynyt".
"Kyllä, varsin halusta", vastasi tietäjä.
Ukko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle, hän kulki eteenpäin ja näki, ennätettyänsä metsän läpi, kylän vähäisen lahden rannalla, ja lahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota tietäjä oli tarkoittanut.
Ukko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään. Siellä väkeä liikkui edes takaisin, sillä nyt oli pyhä-päivä. Hän näki muutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko riensi sinne ja pyysi, että häntä ottaisivat veneesen ja saattaisivat hänen toiselle puolen lahtea. Nuoret ottivat vanhuksen veneesensä, koska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle puolen.
Päivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti; nuoret menivät tietä pitkin, joka vei rannalle olevan kartanon ohitse erääsen kylään, mutta ukko meni polkua myöden kartanoa kohti. Hän meni muutamia askeleita; mutta polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä muutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt edemmäksi, vaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli ympärillensä — seutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi saarinensa, täällä vihavat pellot, joidenka äyräitä kukka-nurmet kaunistivat, ja talon ympärillä iki-vanhat koivut, jotka lehevinä seisoivat.
Ukko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa kuuli hän kauniin, suloisen äänen laulavan:
Tuoll' Pohjanlahden rannallaOn sileällä nurmellaMun kotoni. Vaikk' matala,Se ompi mulle kultala.
Siell' ompi laakso lauhkeaJa lehto kaunis, tuuhea.Mä siellä istuin, laulelinJa ystävääni muistelin.
Mun lauluni, kun kajahti,Toi ystäväni luokseni;Mä hänen omakseni sainJa jouduin kauas kodostain.
Vaan vaikka koti-tienoiltaMä jouduin kauas armailta,Niin sinne toki mieleniJa aatteheni lentävi.
Ja jospa sinne joutuisinMä kerran vielä takaisin,Niin laulaisin mä ilolla;Oi kallis, kaunis Pohjala!
Ukko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten istualta sanoi hän itseksensä: "Lyylin ääni. — Sydän, miksi pehmenet? Hän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan". — Ukko läheni nyt taloa — ja mikä näkö — siellä istui ruoho-pihalla lehevien puitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset poimivat voi-kukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.
Ukko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruo'an apua. Lyyli nousi heti ja aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:
"Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin väsynyt".
"Kyllä", vastasi Lyyli, ja käski sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista rupesi huutamaan: "äiti, äiti! älä jätä!"
"Älä huuda, Maiju", sanoi Lyyli, "vaan tule sisälle — ja Mikki tule sinäkin".
Ukko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. "Tuommoinen oli minunkin Mikkini piennä", ajatteli ukko. Sisälle tultuansa käski hän poikaa luoksensa, kysyi hänen nimensä ja koetti kaikin tavoin häntä miellyttää.
Poika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon syliin, kysyen: "Mistä sinä olet?"
"Pohjanmaalta", vastasi ukko.
"Vai Pohjanmaalta! Sieltä on iso-isänikin; oletko häntä nähnyt?"
"En tiedä. Kuka on iso-isäsi?"
"Etkö häntä tunne — Niemen ukkoa?"
"En tunne".
Heidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa katselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän oli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: "Vieras on Pohjanmaalta, mutta ei hän tunne iso-isää".
"Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, ei kaikki Pohjalaiset iässään toisiansa näe", vastasi Mikki.
"Voi jospa olisit tuntenut iso-isääni", sanoi taas pikku Mikki, "hän on pitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä".
"Oletko sinä nähnyt iso-isääsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa", sanoi vanhus pikku Mikille.
"En ole", vastasi poika, "mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo, että pitää joka ilta ja aamu siunata iso-isää, että Jumala häntä muistaisi — mutta mikä sinun on, ukko? — silmäs ovat vettä täynnä".
"Ilta tulee, silmiäni sumuttaa". Ukon ääni värähti, kun hän sanansa sanoi.
Poika puhui vielä: "Isä ja äitikin iso-isää aina siunaavat; äiti sanoo:Hyvä Jumala! Siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä".
"Lapseni! sinä vaivaat vanhusta", sanoi Lyyli, "tule nyt pois".
"Antakaatte hänen olla vain", vastasi ukko, "minä rakastan lapsia. Sitte on jo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt". Pari kyyneltä vieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas:
"Miksi ukko itkee?"
Vanhus lausui: "Hm, rästäät tippuu, kevät tulee, ukko tulee uudestaan lapseksi".
Mikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt käski hän poikaansa luoksensa sanoen: "Lapseni! pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja äitiäsi". Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt, niin Mikki lausui:
"Isä, rakas isä! minä pyydän: anna lapseni rukous sydämmesi voittaa!"
Vanha ukko ojensi heille kättänsä, sanoen: "Jumala teitä kaikkia siunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapseni lapsia minua siunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo äitiäsi".
Onni oli nyt ylinnä tässä kodossa, ja Mikki jutteli ukolle, miten hänen oli asiat hyvin menestyneet, ukko puhui myös, mitä koetuksia hän oli kärsiä saanut, mutta kaikki nämät tapaukset olemme jo kuulleet silloin, kuin ukko Kraatari-tädin kanssa haasteli.
"Nyt varmaankin aina olette meillä", sanoi Lyyli. "Oi Mikki! nyt olemme niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa".
"Tiedän minä", lausui Mikki, "koska vielä onnellisemmat olemme — silloin kuin kaikin Mittumaari-iltaa vietämme Pohjanlahden rannalla".
Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä Mittumaariksi Kraatari-tädille, jonka vuoksi täti jo ennen oli lähtenytkin kotia, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja lastensa lapsien tuloksi.
Mittumaari tuli, ja Kraatari-tädin huone oli taas Juhannus-aattona koristettn niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa. Pihalla istuivat kukoistavien pihlajien suojassa Täti ja Niemen ukko sekä Mikki ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisna istuivat he tässä vielä myöhään illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja ja katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle laski.
* * * * *
Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän koti-tienoillansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte eli onnellisna.
Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä. Rauhallisna, niinkuin tyyne kesä-ilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että: Jumalan pelko, rakkaus ja työ onnen tuo, vaan ei peritty rikkaus.