Valokuvaaja.
Kun he näyttivät olevan vähävaraista väkeä ja heidän talouskalustonsa mahtui yhteen käsikärryyn, niin oli isäntä vaatinut vuokran jo etukäteen, vuokran, joka, jos se olisi laskettu sen kosteusmäärän mukaan, joka ilmaiseksi seurasi asuntoa, niin olisi se ollut melkeä. Se huone, johon he muuttivat, oli nimittäin aivan uusi ja sijaitsi eräällä tuollaisella suurella puistokadulla, joiden varsilla huoneriviä katkaisee tämän tästäkin kaikenlaisilla ilmoituksilla ja osoituksilla täytetty laipio. Öljymaalin haju noissa kolmessa valoisassa suojassa, joihin viisi-astimiset portaat veivät, teki seinäin alastomuuden yhä tuntuvammaksi. Täällä oli ensiksi melonipenkistä muistuttava valokuvaustoimisto lasiseinineen ja saksalaiskamiini-uunineen, joka oli yhtä kylmä kuin mustakin, kun ei uskalleta sytyttää pientä jo ladottua kivihiilinuotiota, ennenkuin kuvauttajia tulee. Ympäri seiniä rippuu perheen valokuvia, isä, äiti ja kolme lasta, istuvina, seisovina, yksinään ja yhdistettyinä sekä kaikissa mahdollisissa asennoissa ja suuruuksissa; lisäksi vielä muutamia muistomerkillisiä esineitä sekä pari maisemataulua, kaikki suurimmaksi osaksi viertyneitä ja vaalenneita. Kaikki näinä olivat jäännöksiä siltä ajalta, jolloin he olivat varakkaita ja isä teki valokuvia vaan huvikseen. Mutta nyt, kun heidän hyvinvointinsa on kukistunut eikä muutakaan ammattia tarjoudu, kokee hän luoda tulevaisuutensa valokuvaajana.
Kuvauslaitos, jota lapset ympäröivät pelolla ja kummastuksella, on saanut kunnia-sijan keskellä toimistoa ja näyttää uusine kiiltävine vaskiheloineen ja suurine mykevine lasineen vetäneen puoleensa kaiken, mikä tässä pienessä asunnossa on loistoa ja komeutta. Koko muu talouskalusto on vanha, kulunut, ränstynyt ja päälliseksi vielä peräti vähäinen! Äitillä on viertynyt musta silkkihame ja kappale harsoa päässään, siis puku saman tapainen, jollaista naiskassöörit käyttävät puoteissa, joissa käy vähän ostajia. Mutta isä, se on jotakin toista, se! Hänen on täytynyt hankkia itselleen kauniin taiteilia-nupan ja samettitakin tehdäkseen kuvauttajiinsa paremman vaikutuksen; ja tässä sirossa asussaan näyttää hän korkein, kuutamovaalein ja mielikuvituksista loistavin otsin sekä sävyisin silmin aivan yhtä uudenuutukaiselta, kuin hänen kuvauslaitoksensakin. Ja kuinka hän hopakoitsee tuo kunnon mies, kuinka syvästi hän antautuu asiaansa! Teidän pitäisi vaan kuulla hänen varoittavan lapsiaan: "Älkää millään muotoa menkö pimeään kamariin!"… Pimeä kamari! Voisipa melkein luulla puhuttavan pythialaisen noita-akan luolasta… Sisällisesti on tuo alkava valokuvaaja-raukka kuitenkin kovin levoton. Kun hän oli maksanut vuokransa sekä puut ja kivihiilet, niin ei ollut perheen kassassa enää penniäkään jälellä. Ja otaksukaammepa nyt, ett'ei yksi ainoakaan kuvauttaja astuisi ylös noita viisikkoportaita, että lasikaappi tuolla alhaalla porttipielessä ei houkuttelisi ainoatakaan ohitsekäyvää sisään — niin mitä söisivät pienokaiset illallisekseen… Mutta! Herra valmistaa uhrin! — Muutto on suoritettu. Ei ole enää mitään järjestämistä, ei pyyhkimistä ei kirkastamista. Kaikki riippuu nyt vaan ohitsekulkioista.
Minuutit kuluvat tuskallisessa odotuksessa. Isä, äiti ja pienokaiset seisovat kaikki ulkona parvekkeella vaanimassa. Sepä olisi hirveän kummallista, jos niin monen ohitse kulkiaan joukossa ei olisi ainoatakaan kuvauttajaa… Mutta ei! Joukko toisensa perästä tulee ja menee käytävällä. Kukaan ei pysähdy… No, vait'! Tuolla tulee muuan herra ja lähestyy kaappia. Hän silmäilee kuvia toista toisensa perään; hän näyttää tyytyväiseltä — hän tulee varmaankin ylös. Ihastuksissaan pyytävät lapset jo virittää pesän. "Odottakaa vielä vähän", vastaa äiti varovaisesti. Ja kuinka viisaasti hän tekikään! Herra jatkaa matkaansa katuteikkarin täydellä huolettomuudella. Kello lyö yksi, lyö kaksi. Päivä himmenee. Suuria pilviä keräytyy taivaalle. Mutta täällä näin ylhällä voisi vielä kyllä ottaa oivallisia näytekuvia. Mutta mitä siitä, kun ainoatakaan tilaajaa ei kumminkaan tule. Joka silmänräpäys luullaan kuuluvan tai näkyvän jotakin miellyttävää: joku ohitsekulkia pysähtyy, mutta vaan minuutiksi — jotkut askeleet kuuluvat ovella, mutta rientävät heti matkaansa. Kerta kuitenkin soitetaan ovikelloa todella. Mutta tulia kysyy vaan erästä toista vuokra-asukasta. Kasvot alkavat surustua ja silmät kostua.
"Mutta nyt ei ole ikipäivinään oikein asiat…" virkahtaa viimein isä. "Varmaankin on koko lasikaappimme varastettu pois… käykääpäs alhaalla katsomassa, lapseni!" Muutaman minuutin kuluttua tulevat lapset ylös aivan hämillään. Lasikaappi on kyllä eheänä paikallaan; mutta se voisi aivan yhtä hyvästi olla poissakin; kun ei kumminkaan yksikään ihminen piittaa siitä.
Sitäpaitsi… kas kuinka sataa! Niin todella. Sadepisarat rapistavat lasiseinää ärsyttävällä äänellä. Puistikko kihisee sateenvarjoista mustana. Käydään sisään ja suletaan lasiovi. Lapsia viluttaa, mutta ei uskalleta sytyttää kamiinassa viimeistä nuotiota. Yleinen hämmästys. Isä kävelee edestakaisin kovasti puserretuin nyrkein. Äiti on mennyt toiseen suojaan salatakseen itkuaan… Mutta pienokaisista muuan, joka eräässä sadekuuron välissä on pistäynyt ulos parvekkeelle, koputtaa yhtäkkiä iloisesti ruutuun huudahtaen: "Isä! isä! tuolla alhaalla seisoo joku tarkastellen lasikaappia."
Lapsi on nähnyt oikein. Toden totta seisookin siellä muuan ylevännäköinen vallasnainen. Hän tarkastelee mallikuvia tuokion, arvelee, katsahtaa ylöspäin… Oi, Jospa kaikki ne silmäparit, jotka tuolta ylhäältä tuijottavat häneen, olisivat hiemankin magneetivoimaisia, kuinka törmäisikään nainen ylös portaita heihin neljään!…
Viimein tekee hän päätöksensä. Hän käy sisään, nousee ylös ja koputtaa ovelle. Joutuun tulitikku sytykkeihin ja lapset sisimpään kammioon. Ja kun isä asettaa nuppaansa, rientää äiti ovelle ja avaa sen liikutettuna ja hymyillen vanhan silkkihameensa hänen monikertaisista nyykkäyksistään ujosti kohistessa.
"Niin, rouvaseni, niin, se on täällä, aivan oikein." Tulokasta hemmoitellaan ja hän asetetaan kuvan-ottoasentoon. Hän on eräs nainen, "etelästä", hieman kielekäs, mutta sangen kohtelias eikä ollenkaan ujo sivukuvastaan. Ensimäinen näytekuva onnistuu huonosti. No sama! Otetaan uusi. Sehän on pieni asia.
Muuttumattoman tyynellä mielellä asettaa "nainen etelästä" kyynärpäänsä takaisin pöydälle ja leukansa kämmenelleen. Kun valokuvaaja huolellisesti järjestelee hänen hameensa laskoksia ja hattunsa nauhoja kuuluu puoleksi hillittyjä naurun-tyrskäyksiä lasiovelta. Lapset ovat ryntänneet katsomaan, miten isä pistää päänsä kuvauslaitoksen viheriäisen verhon alle, seisoen siinä liikkumattomana yksin ainoin suurin loistavin silmin, niinkuin peto Ilmestyskirjassa. Kun he tulevat suuriksi, rupeavat hekin valokuvaajiksi kaikki!
Viimeinkin onnistunut näytekuva, jonka valmistaja esiyttää tilaajalle riemuiten ja hiestä valuen. Nainen tuntee selvästi tummat kasvonsa tuolla valkoisella pohjalla, tilaa tusinan, maksaa etukäteen ja poistuu vallan tyytyväisenä…
Hän on mennyt, ovi on sulettu. Eläköön ilo! Lapset vapautetaan ja he hyppelevät voitonhyppyä kuvauslaitoksen ympärillä. Isä ensimäisestä tilauksestaan aivan liikutettuna, pyhkeää majestetillisesti otsaansa; äiti, joka huomaa ajan rientävän, kiiruhtaa ulos hankkimaan ruokaa — sangen hieno pikku-päivällinen tämän ensimäisen päivän kunniaksi uudessa kodissa — ja sitten, sillä järjestys täytyy olla kaikissa; suuren vehriäniskaisen päiväkirjan, johon kauniilla käsialalla kirjoitetaan tämän ensimäisen tilauksen päivä, "eteläisnaisen" nimi sekä saatu tulos: 12 frankkia!
Totuuden kunniaksi täytyy tunnustaa, että — kiitos olkoon piirakalle höysteineen, joka oli koko "muuttajais-puuro", ja kiitos olkoon pienelle poltin-aine-varastolle, sokerille ja kynttilöille — menot olivat täsmälleen yhtä suuret kuin tulotkin. Mutta sehän on kaikessa kokonaisuudessaan vaan pieni asia. Kun tänään ensimäisenä ja vielä pääasialliseksi sateisena päivänä, on saatu 12 frankkia, niin mitä sitten huomenna saadaankaan. Ilta solui tulevaisuuden ohjelmia laadittaissa kuin unelma. Ja te ette voi milloinkaan uskoa, mitkä poutapilviin ulottuvat ilmalinnat voivat mahtua pieneen kolmisuojaiseen asuntoon viisi tikkamittaa ylempänä katua!…
Seuraavana päivänä maanmainio sää, mutta ei yhtään tilaajaa. Ei ainoatakaan kuvauttajaa koko pitkänä päivänä. Mutta mitäs sekään juuri merkitsee! Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi on piirakasta vielä vähän jälellä ja lasten ei tarvitse mennä levolle tyhjin vatsoin.
Sen jälkeisenäkään päivänä ei ketään. Vartioiminen parvekkeella kestää taukoamatta, mutta turhaan. "Nainen etelästä" noutaa tusinansa — ja siinä kaikki.
Sinä iltana täytyi luopua yhdestä patjasta voidaksensa hankkia leipää… Näin kului kaksi päivää. Nyt on hätä korkeimmallaan. Kova-onninen valokuvaaja on myynyt samettinutinsa ja takkinsa; hänellä ei ole muuta keinoa, kuin myydä kuvauslaitoksensa ja hankkia jossakin puotipalvelian paikan. Äiti on lohduton. Lapset ovat alakuloisia eivätkä enää voi mennä edes parvekkeelle "vakoilemaan".
Mutta sitten eräänä lauvantaina, jolloin vähimmin odotetaan, nelistetään kelloa. Sieltä tulee hääväkeä, koko hääväki on astunut viisi tikkamittaa ylös tilaamaan valokuvia. Sulhanen, morsian, tellatytöt, tellapojat, kaikki kelpo-väkeä, joilla nyt ensimäisen kerran elämässään on valkoiset sormikkaat käsissään, ja jotka nyt tahtovat ikuisuttaa tämän hetken.
Sinä päivänä on saatu 36 frankkia. Seuraavana päivänä toistavertaa enempi… Voitto on saatu! Valokuvaaja on tullut tunnetuksi… Ja siten on yksi pienen parisilais-maailman tuhansista pikku-näytelmistä loppunut.
Naapurini umpikadussa.
Muutamia vuosia sitten asuin minä eräässä huvilassa Champs Elysée'ssä, "Douze Maisons"-nimisessä umpikadussa. Kuvitelkaapas mielissänne sellainen piilokas etukaupungin soppi supistettuna noiden suurten puistokatujen väliin, jotka näyttävät niin jäykiltä, niin yleviltä, niin ylimysvaltaisilta, ikäänkuin niillä ei saisi liikkua muuten kuin vaunuissa. Minä en tiedä, mikä talonomistajaoikku, vanhuudenaate tai itaruudenjuoni säilytti juuri uhkeimman kaupungin-osan sydämessä noita säännöttömiä taloja, noita pieniä homehtuvia puutarhakaistaleita, noita mataloita viistoisia huoneita ulkopuolisine astimine, koristavine puuparvekkeine täynnä riippuvia nuoria, kaniinihäkkejä, laihoja kissoja ja kesytettyjä korppeja. Täällä oli huoneistoja, joissa asui työläisperheitä, ihmisiä, jotka elivät pienillä koroillaan, sekä taiteilioita — sellaisia, joita tapaa kaikkialla, missä vaan puu kasvaa —; sen lisäksi muutamia huonokuntoisia, ikäänkuin sukupolvisen lian, ja kurjuuden tahraamilla huonekaluilla sisustettuja huoneita. Ylt'ympäriinsä oli loistoa ja elua Champs Elysée'stä, taukoamaton vaunujen jyrinä, loistavien ajokalujen ramnia ja komean hevos-nelistämisen kopina, raskaasti sulkeutuvien porttien pauke, kaleesien keveäin pyöräin kumina korkeissa porttiholveissa — kaikki tämä sekoitettuna Mabillé'stä kuuluvilla piano- ja violi-säveleillä. Näköpiiriä rajoitti suuri ääretön ravintola, jonka nurkat olivat pyöreiksi nuivatut ja ikkunat verhotut valkoisilla silkki-varjostimilla, joiden välitse kimalsi kullatuilla haarakynttilän-jaloilla ja harvinaisilla kukkakasveilla ympäröidyt peilit.
Tuo pimeä Doutze Maisons'in umpikatu, jota loitompana valaisi ainoastaan yksi ainoa lyhty, oli ikään kuin vähäinen kuliisi tuossa sitä ympäröivässä kauniissa koriste-verhossa. Kaikki mikä muuten oli vähäarvoisempaa kokoutui tänne: nauhoitettuja kamaripalvelioita ja nälistyneitä ilvehtijöitä; koko joukko englantilaisia ratsastajia; hevosteaterin tallirenkiä; kaksi Hippodromen pientä posteljoonia ponnyhevosineen ja ilmoituslistoineen; kaikenlaatuista epäiltävää väkeä; ja lopuksi koko ryhmä sokeita, jotka iltasin palasivat kotiin kantaen linkkutuolejaan, säkkipeliään ja puukuppiaan. Minun siellä asuessani oli yhden tällaisen sokean häät, joka juhlallisuus tuotti meille koko-öisen soittokone-konsertin — laneetit, torvet, sakkipelit, posetiivit — nämä kaikki yhdessä muodostivat tämän melun, jossa selvästi sai nähdä pariisilaisten menon, itse kunkin omalla säveleellä.
Tavallisesti oli sopukka kuitenkin sangen hiljainen. Katuväki tuli kotiin vasta myöhään iltasin ja silloin — väsyksissä. Ei kuulunut mitään rähinää muulloin kuin lauvantaisin, jolloin Arthur sai palkkansa.
Arthur oli minun naapurini. Ainoastaan matala ristikolla koroitettu muuri eroitti minun huvilani siitä suojasta, jossa hän perheineen asui. Vaikka vasten tahtoani tuli elämämmekin jossakin määrässä yhteiseksi, ja joka lauvantai kuulin minä sanasta sanaan sen kamalan ja tositeossa pariisilaisen murhenäytelmän, jota tuossa työläiskodissa näyteltiin.
Se alkoi aina yhdellä tavalla. Vaimo toimitti päivällistä, lapset leikittelivät hänen ympärillään; hän puheli heille hiljaa ja kiireellisesti. Kello löi seitsemän… kahdeksan… ketään ei tullut. Mikäli aika solui, sikäli muuttui hänen äänensä sointu, joka kävi itkusta ja närkästyksestä vapisevaksi. Lasten tuli nälkä ja uni ja ne rupesivat kitisemään. Mutta isää ei kuulunut vieläkään. Viimein syötiin ilman isää. Sitten, kun vaimo oli nukuttanut kakarat ja ruokkinut kanat, kävi hän ulos puuparvekkeelle, jossa minä kuulin hänen tukahuttavin nyyhkytyksin valittelevan:
"Oi, nuo heittiöt! nuo heittiöt!"
Kotiin palautuvat naapurit näkivät hänen siellä ja surkuttelivat häntä.
"Menkää maata, hyvä rouva Arthur! Tiedättehän kyllä, ettei hän nyt tule, koska tänään on palkanmaksu-päivä." Ja sitten seurasi hyviä neuvoja ja puheita päättymättömiin.
"Minä tiedän, mitä minä teidän sijassanne tekisin!… Miksikä Te ette sano hänen työnantajalleen?"
Kaikki nämä surkuttelut lisäsivät vaan hänen itkuaan; mutta hän pysyi lujana toivossaan ja odotuksessaan, ja kun ovet suljettiin, hiljaisuus vallitsi parvekkeella, ja hän seisoi nojaten parvekkeen käsipuuta vasten, hän luuli olevansa yksin ja näytti kokoavan kaikki mietteensä yhteen ainoaan ajatukseen, ja päättäen tuolla tavallisella lauseellaan: "olkoon menneeksi!" — joka on omituinen alhaiselle aina puoleksi kaduilla eleskelevälle kansalle, — kertoi hän itsekseen ääneensä kaikki huolensa. Niitä oli maksamaton vuokra-neljännes, kauppias, joka tarpoi häntä, leipuri, joka epäsi häneltä leivän… Mikä oli siis vaimo-raukan etenä, jos miehensä tänäänkin tulisi kotiin rahatta? Viimein väsyi hän hänen tuloaan kuuhoilemasta ja hetkiä lukemasta… Hän meni sisään; mutta kauvan senjälkeen, kun minä jo luulin hänenkin nukkuneen, kuulin vielä jonkun yskivän ulkona parvekkeella. Hän seisoi taas siellä, tuo raukka, levottomuuden pakoittamana ja turmeli silmänsä vakoillen tuota pimeää kaitaa katua pitkin, keksimättä siellä kuitenkaan mitään muuta, kuin varjon omasta toivottomasta itsestään.
Noin kello 1-2 ajoissa, toisinaan vielä myöhempäänkin, kuultiin jonkun laulavan kadun toisessa päässä. Se oli Arthur, joka tuli kotiin. Useasti laahasi hän jonkun toverinsa mukanaan aina portille asti, huutaen: "tule mukana!… tule mukana, no tule!…" Ja sitten vielä seisoi hän siellä kauanaikaa toimetonna sisään tulematta, hyvin tietäen mikä odotti häntä siellä kotona… Kun hän meni astimia ylös, näytti hiljaisuus tuossa nukkuneessa hioneessa, joka kumisi hänen askelistaan, tuntuvan hänelle joltakin nuhteelta. Tukahduttaaksensa sitä puhui hän itsekseen kovalla äänellä ja änkytti jokaisella ovella: "Hyvää iltaa rouva Veber! Hyvää iltaa, rouva Mathieu!…" Ja jos hän ei saanut mitään vastausta, vaihtuivat tervehdykset herja-sanoiksi, joita tulvi sitten siksi, kunnes kaikki ikkunat aukenivat ja hän sai takaisin samalla mitalla. Eikä hän mitään muuta pyytänytkään. Hänen pöhnäluonteensa vaati meteliä ja toraa. Ja täten sai hän verensä liikkeesen, että hän sai syytä tulla kotiin vihoissaan, joka tuntuvasti kevensi asiaa. Se oli hirveää, tuo kotiin tulo! "Avaa! Minä se olen…"
Minä kuulin vaimon paljasten jalkain hissutuksen lattialla, tulitikun raappauksen ja miehen äänen, joka aina kun hän tuli sisään rupesi änkyttämään jotakin kertomusta… aina samaa: tovereista — uusista tuttavuuksista… "hän, tuo, kuin tiedät, joka työskentelee rautatiellä…"
Vaimo ei kuunnellut.
"Ja rahat?"
"Ei yhtään jälellä", vastasi Arthurin ääni.
"Sinä valehtelet!"
Hän valehteli todellakin. Täys'pöhnäisenäkin piiloitti hän aina muutamia äyriä säästöön maanantaikohmelon varaksi. Tämä oli juuri se viikkopalkan jäännös, jota vaimonsa koetti pinnistää häneltä. Arthur vastusti.
"Minä sanoin sinulle suoraan, että minä join koko rääpin!" karjasi hän.
Mitään vastaamatta ahdisti vaimonsa häntä katkeruutensa koko voimalla, ravisti häntä, tutki hänen vaatteensa ja koperoi hänen taskunsa. Kotvasen kuluttua kuulin minä muutamia lanttia putoavan permannolle ja vaimon heittäyvän niiden päälle voitokkaalla naurulla.
"Kas nyt; tiesinhän sen hyvin!"
Sitten kirouksia ja lyöntiä — juopon kosto. Kerran päästyään lyömisen alkuun ei hän ymmärrä edes tau'ota. Kaikki kapakkajuomain myrkky kuohuu hänen päähänsä ja tahtoo puhkea ulos. Vaimo parkuu, viimeiset huonekalut lyödään pirstaleiksi, lapset heräävät ja itkevät peljästyksissään. — Parvekkeen puoleiset ikkunat avataan ja niistä ilmoitetaan toisilleen metelin syy.
"Se on Arthur! Se on Arthur!"
Joskus tuli appi, muuan vanha luuttujen-kerääjä, joka asui viereisessä suojassa, tyttärensä apuun. Tavallisesti lipsasi Arthur kuitenkin oven ollakseen häiritsemättä toimituksessaan. Silloin syntyi avaimenreijätse erityinen sananvaihto, joka valaisi olosuhteita toiseltakin taholta.
"Etkö sinä ole kahdesta vuodestasi saanut jo kylläksesi, tuonaisen konna?" huusi vanhus, johon juomari vastasi pöyhkeällä äänellä:
"Jo kyllä! Minäolenviettänyt kaksi vuotta vankeudessa… entäs sitten?… Minä olen kuitenkin sovittanut yhteiskunnalle rikokseni, minä!… Tehkääpäs tekin samoin!…"
Se näytti hänestä yksinkertaisimmalta asialta maailmassa: Minä olen varastanut… Te olette laittaneet minun vankeuteen… Me olemme suoralla!… Mutta kuitenkin tapahtui, että Arthur, kun tunsi kärsivällisyyttänsä kovin ärsytettävän, avasi oven ja hyökkäsi appensa, anoppinsa ja naapuriensa, siis kerrassaan koko lauman kimppuun, lyöden ja läimien, kuten "kuvakaapin markkina-piru".
Ja hän ei ollut kuitenkaan mikään paha ihminen. Usein sunnuntaisin, juuri tuollaisen mullistuksen seuraavana päivänä, nähtiin juomarin, kun ei ollut ryyppyrahaa, aivan hiljaisesti viettävän päivän perheensä joukossa. Silloin nostettiin tuolit ulos, asetuttiin parvekkeelle, rouva Veber, rouva Mathieu ja koko naapuristo, ja pidettiin ystävällistä pakinaa. Arthur haasteli miellyttävästi ja rattoisasti; hänen olisi voinut otaksua sellaiseksi säädylliseksi työläiseksi, jotka viettävät iltansa luennoissa Hän puhui miedostetulla äänellä ja heitteli ympärilleen irtonaisia, sieltä täältä poimituita, mietelmiä työläisten oikeuksista ja pääoman hirmuvallasta. Hänen vaimo-raukkansa, eileisen päivän menosta tavallista herkeämpänä, katsoi häneen ihmetellen — eikä hän ollutkaan ainoa.
"Tuo Arthur! Jospa hän vaan tahtoisi!…" kuiskasi rouva Veber huokaten…
Sitten saivat naiset hänen laulamaan… Hän lauloi "Pääskyset" herra Bèranger'ilta… Oi! mitkä kurkkuäänet täynnä teeskenneltyjä kyyneleitä — raakuuden eläimellistä tunteellisuutta!… Tervatusta pahvista kyhätyn, homehtuvan esikkokatoksen alle pilkoitti riippuvain rääsyköynnösten välitse kaistale sinervää taivasta, ja sinne kohottivat kaikki nuo raukat, ihanteen kaipauksesta tavallaan lumoutuneena, vetiset silmänsä.
Kaikki tämä ei kuitenkaan estänyt Arthuria seuraavana lauantaina taas juomasta viikkopalkkaansa ja lyömästä vaimoansa; ja kaikessa tässä liassa kasvoi joukottain Arthurin luonteisia pienokaisia, jotka vaan odottivat aikaa, jona he vuorostaan kypsyisivät — juomaan viikkopalkkansa ja lyömään vaimojansa…
Ja tämä sitten on se rotu, joka luulee olevansa kutsuttu johtamaan maailmaa! Oi toki! — — —
Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.
Onko teille tapahtunut koskaan niin, että olette menneet ulos kevein sydämin ja kepein jaloin, ja että kuitenkin noin parin tunnin kävelyltä Pariisin kaduilla olette palanneet masentuneina ja aivan syyttä alakuloisina sekä selittämättömän vastenmielisyyden raskauttamina? Te kysäisette itseksenne, mikähän minua vaivaa?… Mutta te mietiskelette turhaan, ettekä keksi syytä. Kaikkialla ovat teidän kävelynne onnistuneet, päivä oli kirkas, käytävät kuivat; ja kuitenkin tunnette te sydämissänne tuskallisen huolen, joka painaa sitä, ikäänkuin joku todellinen suru.
Se tulee siitä, että tässä suuressa Pariisissa, jossa väkijoukko tuntee itsensä niin vapaaksi ja huomaamattomaksi, ei voi ottaa askeltakaan kohtaamatta jotakin kurjuutta, joka saastuttaa ihmisen tai painaa merkkinsä jo ohi-meneväänkin. Minä en puhu ainoastaan sellaisista onnettomuuksista, jotka tunnetaan, ja joita säälitäänkin; enkä noissa ystävyyssuruista, jotka ovat tavallansa meidän omiamme, ja joiden äkkinäinen huomaaminen kuristaa sydäntämme, kuin omantunnon pisto; enkä edes noista mitättömistä vastuksista, joita kuunnellaan vaan yhdellä korvalla, mutta jotka kuitenkin jäytävät meitä enemmän kuin luulemmekaan. Minä puhun siis kokonaan vieraista tuskista, joita nähdään vaan vilaukselta, muutamassa tuokiossa, kesken oman matkan kiposinta kiirettä kadun sekamelskassa.
Milloin on se kappale keskustelusta, jonka vaunujen jyrinä on katkaissut, tai päähän pöllähdyksiä, jotka korkeaäänisesti puhuvat itsekseen; milloin pari nääntyviä olkapäitä, hupsu kuje, katsaus kuume-loistoisista silmistä, itkusta turvonnut vaalea muoto, äskeiset mustaan huntuun verhotut kärsimykset. Ja sitten muita eri seikkoja, niin äkkinäisiä, niin katoavia? Hyvin harjattu, mutta kovin kulunut takinkaulus, joka hakee siimestä; kirjava nauha sidottu kyttyrä-hartion ympärille… Kaikki tuollaiset tuntemattomain onnettomuuksien ilmiöt liitävät kiireesti ohitsemme, ja me unhotamme ne kävelyllämme; mutta nämä surut ovat kuitenkin viistäneet meitä; meidän asumme on ikäänkuin itseensä imenyt sitä ikävyyttä, jota he laahasivat mukanaan, ja kun päivä on lopussa, tunnemme me kaiken sen, mikä voipi liikuttaa ja katkeruuttaa meitä, virkoavan itsessämme, ainoastaan siitä, että me jossakin kadun kulmassa tai porttiholvissa huomaamattamme olemme koskeneet siihen näkymättömään säikeesen, joka yhdistää kaikki onnettomat ja luopi jokaiseen tuskaan jotakin yhteistä.
Nämä ajatukset juolahtivat mieleeni aamulla, sillä juuri aamuisin näyttää Pariisi kurjuutensa, kun minä näin erään köyhän katalan ahtaassa päällystakissa, joka paljasti hänen säärtensä määrättömän pituuden ja tavattomasti jäykisti hänen ruumiinsa liikkeitä. Kovin kumarassa ja köyryssä, kuin puu myrskyssä, meni mies kiireesti eteenpäin. Tämän tästäkin tunkeutui hänen toinen kätensä takin takataskuun ja niversi siellä paloja leivästä, jota hän ikäänkuin salakähmään pureskeli häveten, muka, syödä kadulla.
Muurarinsällit kiihoittavat minun ruokahaluani, kun minä näen heidän käytämöllä istuen haukkelevan suurta tuoretta leivän kannikkaa. Kirjureitakin voin minä kadehtia, kun he juoksevat leipurista työhuoneesensa takaisin kynä korvan takana ja suu täynnä sekä nähtävästi virkistyneinä ainoastaan runsaasta ateriasta raitista ilmaa. — Mutta tässä näkyi todellisen nälän häveliäisyys ja oli tosiaankin kiusallista nähdä tuollaisen raukan, joka ainoastaan murenoittain uskalsi syödä leipää, jonka hän ensin pienisti taskussaan.
Minä olin seurannut häntä muutamia tuokioita, kunnes hän, kuten tuollaisten rappeutuneiden ilmiöiden usein käy, yht'äkkiä muutti aikeensa ja suuntansa ja pyörähti ympärinsä, jolloin me olimme naama naamaa vasten.
"Ah! Tekös siinä olettekin, herraseni!" Sattumalta tunsin minä häntä vähän. Hän oli tuollainen kaupustelia sitä lajia, joka viljelemättäkin kasvaa Pariisin katukivien välissä; keksiä, mahdottomien sanomalehtien perustaja, joka vähässä ajassa oli antanut aiheen moniin oikeuden-käynteihin ja nostanut paljon melua painoasioissa, ja joka kolmen kuukauden kuluttua oli hukkunut suurten yritystensä hirmuisen "pyörteen" kuohuun. Muutamia päiviä hyllyi vesi hänen hukkumisensa johdosta, vaan aalto tyyntyi ja tasaantui jälleen, ja sitten ei kuulunut hänestä enää mitään.
Kun hän nyt näki minun, tuli hän hieman hämilleen, ja keskeyttääksensä kaikki kysymykset sekä poistaaksensa huomion köyhistä vaatteistaan ja murennetusta viidenpennin leivästään, alkoi hän puhua kiireesti ja teeskennelyllä iloisuudella… Hänen asiansa soluivat hyvin, erinomaisen hyvin… ne olivat vaan tilapäisesti lipsahtaneet hajalle. Tässä silmänräpäyksessä oli hänellä tekeillä pulskea yritys… suuri kuvallinen teollisuuslehti… Rahoja yllinkyllin… ilmoitusjärjestelmä erinomainen! Ja tätä kertoessaan oikaisi hän vartalonsa. Hänen kasvonsa loistivat. Vähitellen kohotti hän äänensä pohattamaiseksi, ikäänkuin hän olisi jo omassa toimistossaan ja tarjosi minulle aputoimittajan paikankin.
"Sillä tietäkääs". jatkoi hän riemullisella äänellä ja katsannolla, "tämä on luotettava yritys… Minä alotan niillä 300,000, jotka Girardin on luvannut!"
Girardin!
Se on se nimi, joka on kaikkien tuollaisten haaveksiain huulilla. Kun tätä nimeä kuulee mainittavan, niin jo näkee kokonaisia kaupungin-osia, uusia, suuria palatsia rakenteella sekä koko joukon uutten sanomalehtien näyttönumeroita pitkine ohjelmineen ja osakelistoineen painettuna. Kuullaankin aivan usein, kun on kysymys ihan hupsuimmista ehdoituksista, lausuttavan: "puhu vaan Grirardin'in kanssa."
Tämänkin hupakko-raukan päähän oli pälkähtänyt tuollainen tuuma. Koko yön oli hän ehkä miettinyt suunnitelmaansa ja valmistellut laskujansa; sitten oli hän lähtenyt ulos ja liikunnon sekä raittiin ilman vaikutuksesta oli toimi-yritys ihan itsestään jo niin kasvanut, että hän sillä hetkellä, kun me satuimme yhteen, piti sitä mahdottomana, että Girardin voisi kieltäytyä antamasta hänelle nuo 300,000 frankkia. Sanoessaan, että ne olivat hänelle jo luvatut, ei tuo raukka valehdellutkaan, hän vaan jatkoi unelmaansa.
Hänen minua puhutellessaan nyrväsi väkitulva meitä ja ahdisti seinää vasten. Me olimmekin erään tuollaisen alituisesti kihisevän kadun käytävällä, jotka vievät pörssistä pankkiin, ja missä ihmisillä näyttää aina olevan kuumeen tapainen kiire, samalla kun he hajanaisin katsein ajattelevat vaan raha-asioitaan; siinä on koko virta hätäisiä pikkukauppiaita, jotka rientävät lunastamaan vekseleitään, ja pieniä pörssikeinottelioita viekkain katsein, jotka ohimennessään kuiskivat keskenään salaperäistä numerokieltä.
Kuunnella kaikkia ehdoituksia, joita alustellaan tässä joukossa, tässä keinotteliain kaupungin-osassa, jossa pelisalia muistuttava kuumeen tapainen himon ilma-ala vallitsee, tekee samallaisen vaikutuksen, kuin juteltaisiin kertomuksia haaksirikoista myrskyävällä merellä. Minä näin elävänä edessäni kaiken, mitä tuo rappeutunut mies kertoi, minä näin hänen "tilapäisen" onnettomuuskohtalonsa kuvastuvan muutamissa kasvoissa, hänen loistavat toiveensa toisissa. Yhtä hätäisesti, kuin hän kääntyi minuun, katosikin hän nyt, heittäytyen päistikkaa tuohon hulluuksien, haaveiden ja valheiden pyörteesen, jota hän ja hänen kaltaisensa vakavin muodoin nimittävät "asioitsemiseksi".
Viidessä minuutissa olin unohtanut hänen, mutta illalla, kun tulin kotiini ja tahdoin katupölyn kanssa tomistaa pois päivän surulliset vaikutukset, esiytyi hän taas minulle, vaaleine, kiusattuine kasvoineen, murennettune viiden pennin leipäneen sekä lujaluotteisine kielastuksineen, jotka antoivat erityisen painon noille rohkeille sanoille: "Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut."
M:n herttuan kuolema.
(Historiallinen tutkimus.)
Minä en ole milloinkaan nähnyt ketään niin lujatahtoista kuolemassa, kuin tämä hekumoitsia. Hän oli "kummallinen", arvoisa maailman mies, aavistettamaton, pikainen ja eriaiheinen. Vihmaisematta ainoatakaan kukkasta palatsin suuressa astinkäytävässä, taittamatta ainoatakaan kastanjan oksaa puutarhassa, jotka jo alkoivat luoda uusia vaalean viheriöitä oksavesojaan, tuli sairaus äänetönnä, kohteliaana ja etsi hänen, ja muutamassa päivässä oli kaikki mullistettu. Ei mitään enteitä, ei tuskia. Noissa suurissa loistavissa huoneissa, jotka korkeine valoisine ikkunoineen ja tasaisene vienone lämpöneen aina muistuttivat kasvi-säiliöstä, kohtasi häntä eräänä kauniina kevät-aamuna äkillinen vilunväristys. Lääkärit sanoivat: "ei se mitään ole." Herttuatar heitti hänelle sivumennen parin keveän paperossin savukiehkuran välissä kiireiset sanat: "vous vous écoutez trop!" ja se kuului niin kuivalta, niin keveältä, kuin hänen silkki hameensa kohina. Mitään vastaamatta läheni hän valkeaa tai siirtyi maaliskuuauringon säteiden mukaan; ja jo liian heikkona mennäkseen ulos istui hän siellä sinisessä ketunnahkavällyssään hytisten ja kuunnellen etäistä vaunujen jytinää sekä taukoamatonta laneetin vinkumista Concorde-sillalta, jonka naapuruus kiusasi häntä niin paljon. Viimein loppuivat hänen voimansa ja hän vaipui vuoteesen.
Silloin vasta alettiin oivaltaa ja kammota tuota sairautta, joka saapui niin hiljaa, niin varovaisesti. Tästä alettiin nyt puhua jo etusalissa ja portailla. Lääkärit kävivät totisemmiksi ja neuvottelivat syrjässä. Herttua ja herttuatar ainoastaan eivät aavistaneet vielä mitään. Mutta eräänä päivänä herätessään huomasi hän hienon verinoron valuvan huuliltaan parralleen ja tyynylle, joka hieman värjäytyi siitä. Tuo hienokas sievisteliä, joka kauhistui kaikkia ihmisellisen kurjuuden muotoja ja etunenässä sairautta, näki sen nyt kaikkine heikkouksineen ja saastaisuuksineen lähenevän itseään sekä myötään tuovan tämän itsensäunohtamisen, joka on ikäänkuin ensimäinen myönnytys kuolemalle. Minä olin siellä. Minä huomasin tämän silmäyksen, joka näytti kammottavan totuuden huomiosta äkillisesti peljästyneeltä. Mutta vaikka hän nähtävästi tunsi nyt olevansa auttamattomasti meno-teillä, ei hän antanut siitä muille vielä vähintänä vihiä. Muutamia päiviä vietti hän edelleenkin noissa valheellisissa hymyilyissä, tuossa haaveellisessa iloisuudessa, jolla ihmisten on tapa ympäröidä sairasta, ja vastaanotti teeskennellyllä luottamuksella lääkärien virkistysvakuutukset, Mutta eräänä iltana, kun hän tunsi itsensä tavallista heikommaksi, kutsui hän luoksensa varmimmat ja luotettavimmat ystävänsä.
"Sanokaa minulle totuus… Minulla ei ole enää pitkiä jälellä… eikö niin?"
Kysytyt osoittivat surua myönnytyksen merkiksi.
Tämän kiinnittävän hetken ensimäisessä hiljaisuudessa, kun palatsin toiselta puolelta kumisi sekava hyppysävel eräistä herttuattaren herttaisista huveista, täytyi kaiken, mikä vielä piti tätä miestä elämässä — vallan, arvon, rikkauden — kaiken täytyi jo näyttää hänestä loitolle poistuneelta — hänestä, joka jo oli valmis vaalenemaan palautumattomaan olemattomuuteen.
Mikä muutos! Omistaa kaikki ja kadottaa kaikki!
Mutta ensi tuokiossa loi hän päätöksensä. Kiinnittäen huomionsa tuohon niin lyhyeen, niin rajoitettuun aikaan, joka hänellä enää oli elämästä jälellä, ahkeroitsi hän käyttää sen hyvin, ajatellen ainoastaan kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka seuraavat hänenmoisensa miehen kuolemaa, jonka ei saa jättää mitään uskollisuutta palkitsematta, eikä paljastaa yhdenkään ystävää vikoja. Tuleen tyhjättiin kaikki salaiset laatikot, tukuttain kellastuneita käsikirjoituksia, kääreittäin kirjeitä hienoimmista papereista, koristettuja salakirjaimilla ja vaakunoilla tummissa väreissä, ja jotka paloivat pikaan ja helposti, kuin häähameen harsot. Siellä oli kuherruspilettiä alkaen sanoilla: "Te kävitte minun ohitseni eilen Boulongemetsässä, mr le Duc…"; siellä oli valituskirjoituksia hylätyistä sekä tuoreita luottamuksia uusista tuttavuuksista. Yks'ainoa loimuava punainen liekki — ja kaikki oli vaan keveä nöyhtä.
Palatsissa ruvettiin jo huomaamaan tämä säännötön epäjärjestys, joka ilmoittaa uhkaavaa mullistusta. Portit kojottivat auki. Ajokaluja vyöryi yhtämyötään sisään ja ulos, kuten suurten vierastusten aikana. Palvelioita seisoi joukoittain käytävissä ja saleissa nojaillen pylväisiin ja marmorikamiineihin toimettomina ja puhe-pakoituksissaan. Herttuan ystävät etsivät tietoja hänen voinnistaan, viimeisimmät aina oikein uutisten tuskassa ja nälässä. Ei ketään välinpitämätöntä koko joukossa. Ne, jotka eivät tunteneet mitään sydämen tunnetta, olivat ehkä vielä rauhattomammat ja kuumeenomaisemmat, kuin toiset. Kokonainen maailma kunnianhaluisia ja itsensäpettäneitä seisoi täällä kokoontuneena murtuneiden toiveiden ja suunnitelmain todellisen raunion edessä. Ja mitkä hulluutukset tässä näytelmässä. Kuolinvuoteesta — jonka luona kamaripalvelia, osaaottaen kuolevan tulevaisuuteen ja säilyttäen kaikki salaisuudet valittaen maukui noita laatikoissa vielä jälellä olevia rahakääreitä — aina etusaliin, jossa kaksi suurta pankkiiria niistä, joiden omien herttua oli luonut, pelästyksestä ja levottomuudesta masentuneina kuiskailivat keskenään, erään suuren eläin-häkin vieressä, jonka ristikoissa apinat, kaikesta tästä melusta kiihoittuneina, tuhansin vääntein ja virnistyksin kiipeilivät.
Lopuksi tuli viimeinen korska. Pariisin arkkipispa, jonka tuo epäileväinen maailman mies, maailman kunnioiksi, suvaitsi vastaanottaa; sitten kaksi korkeaa henkilöä, joille kaikki läsnäoliat kumartavat ja poistuvat. Mies lähestyy sänkyä. Herttua ja hän puhuvat matalalla äänellä. Nainen polvistuu ja rukoilee espanialaisella hartaudella…
… Nyt siis on kaikki lopussa, hänen viimeiset hetkensä pyhitetyt — hän viimeisen jäähyväisensä lausunut — nyt voipi herttua kuolla — ja hän kuoleekin.
Seuraavana aamuna astuin minä hänen suojaansa. Tämä huone, jossa niin moni kunnianhimo on tuntenut siipensä kasvavan, jossa niin monet toiveet ovat liikahtaneet kohoten tai vaipuen, siinä vallitsi nyt hiljaisuus, yksinäisyys, kuolema: Herttua vuoteellaan jäykistynein ja vanhentunein kasvoin, tuuhein parroin, joka oli harmaantunut yhdessä ainoassa yössä; yksi pappi, yksi nunna, ja tuollainen kuolin-valvonnan raukeus, johon yhdistyy väsymys, joka ei enää jaksa kärsiä, rukouskuiskauksia, ja pitkiä kummallisia varjoja… Päivä tuskin koitti ja jo kuului puutarhan viheriöiväin lehtiholvien takaa, tuolta alhaalta Concorde-sillan puolelta, tuon pienen huilun säveleet, jotka kimakasti ja iloisesti voittivat vaunujen jytinät.
Minä näin tämän kuolinsuojan vieläkin synkemmässä muodossa. Ikkunat huojuivat selkosen selällään, vesi ja tuuli tuiskui vapaasti ulos ja sisään. Valkoinen ruumis makasi palsameerauslaitoksen vieressä, tyhjätty pää täytetty merisienellä, aivot maljassa pöydällä. Näiden aivojen paino oli toden teolla erinomainen. Ne painoivat… ne painoivat… päivän sanomalehdet kertoivat asiasta sangen tarkat tiedot… Mutta kuka muistaa sitä tänään?
Tullimiehet.
Muutamia vuosia sitten seurasin minä Korsikan tulli-ylipäällikköä eräällä hänen matkallaan pitkin rantoja. Sellainen pieni ranta purjehdus on yhtä hyvä kuin pitkäkin matkustus; neljäkymmentä päivää; siis jotenkin sama aika, mikä tarvitaan matkalla Havannaan, ja tämä vaan puolikannellisessa purressa, jossa myrskyn, aaltojen ja sateen suojaksi oli ainoastaan pieni tuskin niin suuri tervainen komero, että siihen mahtui pöytä ja kaksi kaitaa rahia. Ja jospa olisitte nähneet, miltä sitte nuo meidän tullimiehemme näyttivät kovassa ilmassa. Vesi virtasi pitkin heidän kasvojansa, vaatteensa olivat läpimärät ja höyrysivät kuin pesusta nostettaissa ja keskitalvella viettivät he tällä tavalla usein päivät pääksytysten, vieläpä yötkin perään, kyyristyneinä likotuoreille raheilleen ja hytisten kosteasta epäterveellisestä vilusta. Ei voitu, näet sen, milloinkaan sytyttää tulta laivalla ja rantaa oli useimmiten vaarallinen lähestyä. Mutta, voittekohan uskoa? Minä en kuullut yhdenkään näistä miehistä milloinkaan valittavan. Kovimmassakin ilmassa osoittivat he aina samaa tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja ajatelkaa kuitenkin, mitä puutteellista elämää nämä tullimiehet merellä viettävät!
Melkein kaikilla heistä oli perhe: vaimo ja lapset maalla; mutta kuitenkin täytyi heidän oleskella kuukausittain kotoa poissa vakoomismatkoilla pitkin vaarallisia rannikoita. Evääksi oli heillä sangen vähän muuta, kun homeista leipää ja raakaa sipulia; ei milloinkaan viiniä, ei milloinkaan lihaa — ja kaikki tämä vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että viini ja liha on kallista ja heidän palkkansa oli vaan 500 frankkia. Ajatelkaapa siis; kuinka pieniä ja likaisia täytyi heidän tupansa tuolla meren-törmällä olla, kuinka rääsyisiä ja alastomia heidän lapsensa.
Mutta… Yhden tekevä! Nuo raukat eivät näyttäneet milloinkaan alakuloisilta. Purren perällä juuri tuon komeron edessä oli sanko täynnä sadevettä, josta miehistö tapasi juoda, ja minä muistan niin hyvin, kuinka nuo saakelin raukat aina viime kulauksen jälkeen nuristivat pikaria pitkäveteisesti hengähtäen: "Ääh!" — joka kyllä oli nähtävä hyvin voinnin osoite, tautta tuntui kuitenkin yht'aikaa niin sekä naurettavalta että liikuttavalta.
Iloisin ja tyytyväisin heistä kaikista oli kuitenkin muuan vähäinen päivettynyt ja tanakkavartaloinen mies, jonka nimi oli Palomba. Hän esiytyi aina vaan laulaen ja laulaen sekä tuulessa että tyynessä, vieläpä kovimmassakin ilmassa. Kun meri oli vastainen ja pilven vaanit verhosivat meitä rännällä ja rakeilla — ja kaikki seisoivat varoillaan, kuunnellen ja vainuten, miltä taholta puuskaus tulisi, kuului silloinkin tuossa syvässä ja tuskallisessa hiljaisuudessa laivalla vaan Palomban tyyni ääni virittäen tavallista virttänsä:
Non MonseigneurC'est trop d'honneur.Lisette est sa…geReste au villa…ge.
Myrsky sai vinistä miten ankarasti tahansa purjeissa ja köysissä, heitellä purtta ja loiskia aaltoja sen ylitse, kaikui tullimiehen laulu kuitenkin taukoamatta, kelluen kuin kaija aalloilla. Toisinaan säesti tuuli sitä lii'an kovin ja silloin ei kuulunut sanoja; mutta jokaisen ryntäyksen välissä, jonka pursi teki hyrskyviä aaltoja vastaan, kuului aina vaan, vaikka vesi virtasi kaikista, tuo sievä loppusointu:
Lisette est sa…geReste au villa…ge…
Mutta eräänä päivänä, kun tuuli ja satoi vahvasti, kummastutti minua kovin, kun laulua ei kuulunutkaan. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni suojasta ja huusin: "No, Palomba! Eikö laulua tänään ollenkaan?"
Palomba ei vastannut. Hän makasi ääneti ja liikkumatta rahinsa alla. Minä menin hänen luoksensa.; Hänen hampaansa kalisivat; koko ruumiinsa värisi kuumeesta.
Hän on tullut pistoksiin sanoivat toverinsa. — Ei voine nähdä mitään surullisempaa, kuin lyijynharmaa taivas, tuo veden valama pursi ja tuo kuumesairasraukka kääreytyneenä kautsukki-kauhtanaansa, joka leiskui kuin merileijonan nahka. Vilu, myrsky ja purren jytkyminen pahentavat tautia. Hän alkoi houria ja häntä täytyi koettaa saada maalle.
Suuren ajan-hukan ja monen vaikeuden perästä pääsimme me vihdoin iltapuolella erääseen pieneen ja autioon satamaan, jossa kajavat liitelivät avaroita piirejään. Ylt'ympäri rantoja kohoui jyrkkiä kallioita, jylhiä louhikoita siellä täällä peitetyt synkänviheriäisellä läpipääsemättömällä pensastolla, jonka väri ei vaihetellut vuoden aikain mukaan. Alimpana merenreunalla oli harmaine ikkunaluukkuineen pieni, valkoinen yksinäinen huone; — se oli tullivartio-tupa. Keskellä tällaista erämaata teki tuo pieni valtiolaitos numerollaan ja yhtäläistetyllä ulkomuodollaan vieraasen kanhelan vaikutuksen.
Täällä kannettiin Palomba-raukka sisään. Se oli huolettava turvapaikka sairaalle. Me tapasimme tullivartian juuri iltasella takkavalkean vieressä vaimoneen ja lapsineen. Kaikki nämä olennot kellervine ihoineen ja suurine kuumeenomaisine, tummakehäisine silmineen näyttivät kovin kuihtuneilta ja lakastuneilta. Äiti, joka vielä oli nuori ja piti pientä kapalovauvaa käsivarrellaan, värähteli vilutaudin tapaan puhuessaan meille.
"Tämä on kamala asema", lausui tarkastaja minulle matalalla äänellä."Me saamme asettaa uuden tullivartian tänne joka kolmas vuosi.Hetekuumeet nielevät ne…"
Nyt olisi tarvinnut saada lääkärin. Mutta ketään sellaista ei ollut Sartinoa lähempänä, noin kuusi tai kahdeksan lieux'ia täältä. Mitä oli siis tehtävä? Pursimiehemme eivät jaksaneet enempää ja sinne oli liian pitkä lähettää jonkun lapsista. Silloin kurkisti vaimo ulos ovesta ja huusi: "Cecco! Cecco!" Sisään astui nyt nuori varteva mies, joka ruskeassa villalakissaan ja vuohenkarvakauhtanassaan oli oikein todellinen salametsästäjän tairosvonmalli. Jo maalle noustessamme näin minä hänen istuvan ovella punainen piippu hampaissaan ja pyssy polviensa välissä ja kummastuin, miksi hän meidän lähestyessämme niin kiireesti poistui. Ehkä luuli hän meillä olevan sandarmia mukaamme.
Hänen astuessaan sisään, punastui tullivartian vaimo hieman ja lausui: "se on minun serkkuni… ja hänen ei tarvitse pelätä eksyvän metsikössä."
Sitten puhui hän miehelle hiljaa osoittaen sairasta. Mies nyökkäsi vastaamatta, meni ulos, vihelsi koiransa, heitti pyssynsä olalleen ja läksi matkalle pitkin hypyin kiveltä kivelle.
Sillä välillä olivat lapset, jotka näyttivät tarkastajan läsnäolosta olevan hämillään, kiireesti päättäneet ateriansa, johon kuului kastanjia jabrucio'ta(laihaa juustoa) veden kanssa — ei milloinkaan juotavaksi muuta kuin vettä! Ja kuitenkin, kuinka tuiki kovin olisi pisara viiniä tarvittu vahvistamaan noiden valjujen pienokaisten heikkoa verta!…
Äiti rupesi laittelemaan lapsia levolle. Isä sytytti varsilyhtynsä ja läksi tarkastelemaan rannikkoa; me pysyimme tuvassa vaalimassa sairasta, joka piehtaroi olkivuoteellaan, ikäänkuin hän olisi vielä ollut tuolla keinuvalla laivalla. Huojentaaksemme hänen tuskiaan lämmitimme me kattotiiliä ja asetimme hänen sivuilleen… Pari kertaa kun minä lähenin vuodetta, tunsi mies-raukka minun ja kurotti kätensä, suuren karkean kämmenensä, joka kuumotti kuin nuo liedestä vedetyt tiilet…
Se oli surullinen ilta. Ulkona kiihtyi myrsky hämärän tullen, ja me kuulimme myrskyjen pauhinasta ja kuohuvien aaltojen huminasta, kuinka meri ja kalliot taistelivat. Silloin tällöin tunkeutui joku tuulen puuskaus tuohon syrjäiseenkin satamaan tuhisten ympäri tupaa. Me huomasimme sen äkillisistä liekin leimauksista, mitkä yht'äkkiä valaisivat merimiesten tummia kasvoja, jotka tuijottivat tuleen sellaisella järkähtämättömällä tyyneydellä, jonka avara näköpiiri ja äkilliset vaarat vaikuttavat.
Toisinaan voivotti sairas. Silloin kääntyivät kaikkien silmät siihen pimeään soppeen, missä toveri-raukka makasi kuolemaisillaan kaukana omaisistaan avutonna; silloin paisuivat sydämet merimies-takkien alla ja syviä huokauksia kuului. Se oli kaikki, mitä tunne, heidän alituisesti uhkaavasta kovanonnen-kohtalostaan, voi noista meren hellistä ja kärsivällisistä työläisistä ilmipakoittaa. Ei napinoita… ei palveluksesta eroamisia! Huokaus vaan… ja kaikki on sanottu.
Ei, minä unhotin yhden asian. Yksi heistä mennessään minun vieritseni nakkaamaan kourallisen risuja tuleen, kuiskasi sangen hiljaa vaan sivumennen äänellä, joka ilmaisi syvintä kärsimystä:
"Niin, herra… vaivansahan on meidänkin ammatissamme."
Cabecillan.
Hyvä isä oli juuri lopettanut messunsa, kun vankia tuotiin hänen luoksensa. Paikka oli eräs jylhä rotko Arichulegui-vuoristossa. Kallion-louhu, josta aarnio-viikunapuut kohottivat juhmuraisia runkojaan, muodosti jonkunlaisen alttarin, jolle pöytäliinan puutteessa oli levitetty hopeahesuinen Carlistalaislippu. Kaksi pisamoitunutta alcarazaa (polttamatonta saviastiaa) toimitti kalkin ja öylättilautasen tehtävää, ja kun lukkari Miguel, joka oli messu-apulaisena, nousi siirtämään Raamattua, niin kuului latinki-tukkujen kalina hänen läkki-laukkiostaan. Ylt'ympäri seisoi carlistalais-sotilaita ääneti, kiväärit vyöhihnoissa ja toinen polvi maassa valkoisella lakilla. Aurinko — Navarran ihanin pääsiäisaurinko — loi koko hehkunsa tähän vuorenkuiluun, missä rastaan viserrys oli ainoa ääni, joka säestyi papin ja hänen palveliansa virsien-säveliin. Ylempänä tuolla ryhmyisellä vuorenharjanteella näkyi vartioita, jotka kuvastuivat taivasta vasten, kuin liikkumattomat kuvat.
Tuo pappi-översti, joka piti jumalanpalvelusta sotilaittensa kanssa, oli harvinainen ilmiö! Ja kuinka selvästi näkyikään Cabecillan [espanjalainen nimitys sissipäällikölle] kaksinkertainen luonne hänen kasvoissaan! Hurskaus muodossaan, jäntevyys kasvojuonteissaan, jota jäntevyyttä tuo ruudin-savusta tummentunut iho suuresti lisäsi, hartaus ilman kalpeutta ja ilman luostarielämän vauhkuutta; pienet, mustat, loistavat silmät, ja niitä ylempänä järeäin suonten risteilemä otsa, jotka suonet näyttävät kokoavaa ajatukset ikäänkuin nuorilla sitoen ja kiinnittäen ne peräyttämättömäksi järkähtämättömyydeksi. Joka kerta, kun hän kädet oijennettuna kääntyi seurakuntaansa päin lausuaksensa "Dominus vobiscum" [Herra olkoon teidän kanssanne!] välähti sotilaspuku, pistoolinperä ja kataloonilaisen tikarinpää messukasukan alta.
"Mitä aikonee hän meille tehdä?" miettivät vangit kauhistuksella ja muistelivat messun loppua odottaessaan kaikkia niitä julmuuksia, jota Cabecillan'ista liikkui, ja jotka olivat tuottaneet hänelle erityisen merkityksen kuninkaallisissa joukoissa.
Jostakin ihmeestä oli pastori-översti sinä päivänä kuitenkin leppeällä mielellä. Messu vapaassa ilmassa, edellisen päivän edistykset, itse pääsiäis-riemu, joka näinkin vähäisissä kirkollisissa suhteissa loi vaikutuksensa pappiin, kaikki tämä oli valistanut nuo jäykät kasvot sävyisyyden säteillä.
Kun Jumalanpalvelus oli päättynyt ja lukkari laski pyhät astiat suureen lippaasen, jota kuletettiin muulilla sotamatkueen perässä, astui pappi vankien luokse. Täällä seisoi noin kymmenkunta tasavaltalaista pikaratsastajaa, riutuneina eilispäivän taistelusta ja tuskallisesta yöstä, jonka he olivat viettäneet pahnoilla karjakatoksessa, mihin he tappelun jälkeen olivat suletut. Hämmästyksestä keltaisina sekä nälästä, janosta ja väsymyksestä kuihtuneina seisoivat he tiheästi toisiinsa ryhmistyneinä, kuin karjalauma teuras-huoneen edustalla. Heidän asepukunsa, jotka olivat pilvoja täynnä, heidän kantimensa ja hihnansa, jotka heidän paetessaan ja maatessaan olivat joutuneet epäjärjestykseen, pöly, joka peitti heidät lakista saappaisiin asti, kaikki lisäsivät tässä häviön surullisessa kuvauksessa sitä vaikutusta, joka ruumiillisessa kukistuksessa ilmaisee henkisenkin voimattomuuden.
Cabecilla tarkasteli heitä voitonhymyllä. Eikä hänestä ollutkaan vähäinen huvitus nähdä tasavallan sotilaita nöyryytettyinä, nälistyneinä ja masennettuina noiden jalosukuisten ja hyvin varustettujen Carlistalaisten edessä, jotka kaikki ruskeine ihoineen ja kestäville vartaloineen olivat navarralais- ja baskilais-vuoristolaisia.
"Viva Dios!lapseni", lausui hän sävyisällä katsannolla, "tasavalta ruokkii" puolustajansa sangen huonosti. Te olette kaikki niin laihtuneita kuin pyrenealais-sudet, kun ne tulevat alas lumikorkeilta vuorilta ja vainuilevat lihan hajua ihmisasuntojen ovien halkioimista… Aivan toisin kohdellaan hyvän asian puollustajia. Tahdottekos koettaa tätä? Heittäkääpäs pois nuo kurjat kypäränne ja ottakaa valkoiset lakit!… Niin totta, kuin tänään on pyhä Pääsiäis-päivä, saavat kaikki, jotka huutavat: "Eläköön kuningas!" pitää henkensä ja aterioida minun sotilaitteni kanssa.
Ja totta, ennenkun hyvä isä ennätti lopettaakaan, liukuivat kypärät ilmassa ja huuto: "Eläköön kuningas Carlos, eläköön Cabecilla!" kaikui kauas kalliostossa. Vangitut mies-raukat olivat pelänneet kuolemaa, ja haju hyvästä lihasta, jota valmistauduttiin paistamaan leiri-nuotioissa, jotka kallioiden suojassa kohottivat vaaleat liekkinsä aurinkopaisteessa, oli myöskin vastustamaton kiusaus… Tuskin on vielä milloinkaan ketään kruunun kiistäjää tervehditty niin vilpittömästä sydämestä.
"Antakaa heidän syödä kohta," käski pappi nauraen. "Kun sudet ulvovat tuohon tapaan, ovat ne hellä-hampaisia".
Tasavaltalaiset poistuivat kaikki, paitsi yksi, joka jäi isän eteen seisomaan ylevällä ja päättäväisellä ryhdillä, jotavastoin hänen lapselliset kasvonjuonteensa ja pehmeä, melkein väritön hapsipartansa, joka peitti hänen leukansa ja poskensa, näyttivät kummallisesti silmäänpistäviltä. Hänen takkinsa, joka oli liian suuri lyöden laskuihin selällä ja käsivarsilla ja oli käännetty hänen notkeilta ranteiltaan, vaikutti tällä liiallisella avaruudellaan, että hän näytti vieläkin nuoremmalta ja hennommalta. Kuume hehkui hänen soikeissa loistavissa silmissään — arapialais-silmiä säihkytti espanialainen liekki. Ja tämä liekki vangin silmissä näytti vaivaavan Cabecillaa.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.
"En mitään! Minä odotan vaan tuomiotani".
"Tuomiotasi! Se on sama kuin tovereisikin, minä en ole eroittanut ketään. Henki lahjoitettiin teille kaikille".
"Nuo toiset olivat pettureita, pelkureita, heittiöitä… Minä yksinäni en ottanut osaa huutoon!"
Cabecilla hämmästyi ja katsasti häntä tarkoin:
"Mikä on nimesi?"
"Toni Vidal".
"Mistä kotoisin?"
"Puycenda'sta".
"Kuinka vanha?"
"Kahdeksantoista."
"Tasavallalla ei ole siis miehiä, koska otetaan lapsia?"
"Minä en ole otettu, en nostettu, isä,… minä olen vapaaehtoinen".
"Tiedäthän, poikaseni, että minulla on monta keinoa saadakseni sinun huutamaan 'eläköön kuningas!'"
Poika teki ylpeän liikahduksen ja lausui: "Minä en pelkää teitä!"
"Tahdot siis mieluimmin kuolla?"
"Vaikka sata kertaa!"
"Hyvä… saat siis kuolla!"
Pappi antoi merkin ja pieni osasto sotilaita asettautui vangin ympärille. Mutta hän ei värähtänyt. Tämä ylevä rohkeus herätti johtajassa silmänräpäykseksi sääliä.
"Onko sinulla mitään pyytämistä minulta ennen? Tahdotko sinä syödä?Tahdotko sinä juoda?"
"En", vastasi poika, "mutta minä olen hyvä katholilainen, enkä tahtoisi tulla Jumalan tykö tekemättä rippi-tunnustustani."
Cabecilla'lla oli vielä messu-kasukka ja paita. "Polvistu", sanoi hän, asettautuen itse kalliolle, jolloin sotamiehet jakautuivat kahden puolen, ja kuolemaan-tuomittu alkoi: "Kuule minua, rakas isä! Minä olen syntiä tehnyt…"
Mutta keskellä rippiä remahti luolan suulla hirmuinen kivääri sätke.
"Aseisiin!" huusivat vartiat.
Cabecilla kapsahti ylös, antoi käskyjä, valitsi vartiostot ja järesti sotilaansa. Itse oli hän heittänyt kiväärinsä messu-pukunsa päälle ja oli juuri lähtemäisillään, kuin huomasi pojan, yhä vaan polvistuneessa asennossa.
"Mitä sinä täällä te'et?"
"Minä odotan päästöä."
"Niin tosiaankin: Minä olin jo unohtanut sinun."
Juhlallisesti nostaa hän nyt siunaavaisen kätensä nuorukaisen pään päälle, katselee sitten hyökkäykseen rientäneitä sotilaitaan, mutta kun heistä ei enää kukaan ehdi hänen messupalvelukseensa niin astuu hän itse muutaman askeleen taaksepäin, tähtää rippilastaan ja ampuu hänen paikalle.
Hyvä Jumala Chemilléssä, joka ei ole puolella eikä vastaan.
(Turaanilainen pyhimystaru.)
Chemillén pastori oli kutsuttu viemään "hyvä Jumala" (ristiinnaulitunkuva) erään sairaan luo.
Kovaa oli todellakin ajatella jonkun täytyvän kuolla sellaisena suloisena kesä-päivänä ja vielä juuri puolipäivärukouksen hetkellä ihan elämän ja valon loistopisteessä.
Mutta kovaa oli ajatella pastoriraukkaakin, jonka täytyi lähteä matkalle heti puolipäiväisen jälkeen juuri sillä hetkellä, jona hän oli tottunut — rukousnauha käsissään — vähän uinahtamaan viiniköynnösmajassa, joka lehotti niin raittiina ja rauhallisena kauniissa persikka- ja ruusukoristeisessa puutarhassa.
"Sinulle Herra kannan minä uhrini!" ajatteli tuo pyhä mies huo'ahtaen — ja ratsastaen harmaalla aasilla "hyvä Jumala" edessänsä satulan-sarjalla, kulki hän rantavierun kapeaa tietä, jota toiselta puolelta rajoitti kukkasilla ja sammalilla koristettu punainen vuoriseinä sekä toiselta puolelta kimaltelevilla piikivillä kirjattu ja korkeilla pensastoilla verhottu jyrkänne.
"Sinulle Herra kannan minäkin uhrini", ajatteli aasi-raukkakin huo'ahtaen omalla tavallaan ja nosteli vuorotellen milloin toista milloin toista korvaansa karkoitellen kärpäsiä, jotka kiusasivat häntä.
Kärpäset ovatkin kovin vaivaavia ja surisevia varsinkin tähän vuoden-aikaan; ja kun siihen lisätään vielä mäkinen tie ja tuon pyhän miehen paino, varsinkin näin heti puolisen jälkeen, niin täytyy myöntää aasi-raukan tuntevan tehtävänsä.
Tämän tästäkin tuli vastaan käypäläisiä maalaisia, jotka antaen "hyvälle Jumalalle" tietä väistyivät aina hieman syrjään ja nostellen hattuaan käytöksellä, joka turaanilaisilla talonpojilla on niin omituinen: silmä viekas ja kumarrus nöyrä.
Pastori vastasi kaikkiin tervehdyksiin "hyvän Jumalan" puolesta sangen ystävällisesti, mutta tietämättä mitä hän teki, sillä uni alkoi painaa hänen päätänsä.
Sää oli kuuma, tie karkea. Alinna rannalla poppelipuiden takana päilyi Loirevirran mutkainen pinta, kuin hopea-suomus. Kaikki tuo tulviva valo, nuo surisevat mehiläisparvet, jotka pemistelivät liikkeelle kokonaisia pöly-pyörteitä kukkien siitin-tuoksua, rastaiden laulu viinitarhoissa, joka ilmoitti noiden hotikaisten pikkueläinten yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia, kaikki tuo yhdistyi hurmeuttamaan pastoria, jota jo entuudesta hyvä viinillä säestetty puolinen kyllin painoi…
… Villandry oli jo jäänyt, ja juuri siinä, missä kallioseinä kohouu jyrkimpänä ja tie kapenee ahtaimmaksi, herätti Chemillén pastorin yht'äkkiä erään ajomiehen näreä huuto "dia! hue!" joka hevosmies tuli häntä vastaan ajaen korkeaa heinäkuormaa, mikä jokaisessa tien nikamassa raskaasti hetkahteli.
Silmänräpäys oli tukala; sillä niin oli rata ahdas, että vaikka olisi suistunut kuinkakin sievästi kallion viereen, ei sittenkään riittänyt tietä kahdelle… Mitä siis tehdä; palatakko aina maantielle asti takaisin; vai —… Pastori ei voi siihen mitenkään suostua; sillä sitävartehan hän oli juuri oikotien valinnutkin, että hän ennättäisi ajoissa kuolevaisen sairaansa luokse. Hän selitti sen kyllä ajomiehelle, mutta tuo tolvana ei tahtonut sillä korvalla edes kuullakaan.
"Se tekee minulle kyllä pahaa, arvoisa pastori", lausui ajuri ottamatta edes piippua suustansa, "mutta päivä on liian lämmin minun palatakseni Azay'hin. Vaan teille, joka istutte mukavasti aasin selässä, on se pieni asia, mutta…"
"Mutta, sinä heittiö, etkö siis ole jo nähnyt mitä minulla on täällä?… Tämä on se 'hyvä Jumala' — sinä tuonaisen pakana — itse 'hyvä Jumala Chemillé'stä', jonka minun pitää kiireimmiten viemän erään kuolevan sairaan luokse."
"No mutta, katsokaas, minähän olenkin Villandry'stä, minä…" ilvehti ajomies, "ja 'hyvä Jumala Chemillé'stä' ei siis kuulu minuun… Dia! hue!"
Ja niin läimäsi tuo pakana vaan hevosiaan selkään, uhaten heittää aasin kuormineen kampsuineen kierien rinnettä alas aina virran kaltalle asti.
Pastorillamme ei ollut kärsimystä liiaksi. "Ä-hää! Onko niin! No, odota sitten vähän!" Ja vilauksella hypähti pastori aasinsa selästä alas ja asetti "hyvän Jumalan" suurimmalla varovaisuudella tienviereiselle kukkaspenkareelle, joka tuoksui niin hyvältä ja kimalsi niin kauniin moniväriseltä, että tuskin itse Pyhän Martin tuomiokirkko Tours'issa sille vertoja veti.
Sitten polvistui tuo pyhä mies alas ja rukoili lyhyen rukouksen: "Hyvä Jumala Chemillé'ssä, sinä näet nyt kaikki mitä minulle on tapahtunut; sinä näet, että tuo heittiö on pakoittanut minun opettamaan hänelle vähän ihmis-tapoja. Tätä tehdäkseni en minä tarvitse kenenkään apua, koska minulla on jänterät ranteet ja oikeuskin puolellani… Istu siis tässä suloisimmassa rauhassa ja katso taistelua, mutta älä ole puolella äläkä vastaan, niin on asia pian suoritettu!"
Rukouksensa päätettyään nousi hän seisoalleen, käärien takkinsa hihat ylös saadaksensa kätensä vapaammaksi; ja siinä olikin todellinen, pehmeä ja ikäänkuin siunauksella silitetty papin-käsipari, kiinnitettynä oikein vaikka leipurille sopivaan rannepariin ja niin kovat kuin kuhmurat tammen rungossa.
Loiskis! Läiskis! Ja ensi läimäyksellä sai ajuri piippunsa murskaksi vasten hampaitaan; toisella makasi hän eräässä kuopassa hävyissään, ruhjottuna ja liikkumattomana. Sitten työnsi pastori kärryt taaksepäin, käänsi ne varovaisesti sivuun, asetti hevosen pään suuren silkkiäispuun siimekseen ja jatkoi matkaansa hienolla hyssy-juoksulla sairaansa luo, jonka hän tapasi jo istumassa kukkakoristeisten vuode-verhojensa välissä, ikäänkuin ihmeen kautta kuumeesta parantuneena ja tuosta oikein täydellisesti taipuaksensa nyt juuri avaamassa vaahtoavaa Vauvray-viini-pulloa.
Ja aina tästä ajasta asti on "hyvä Jumala Chemillé'ssä" ollut korkeimmasti kansallinen Turaanissa ja häntä huutavat Turaanilaiset kaikissa tappeluissaan, sanoen: "Hyvä Jumala Chemilléssä älä ole puolella äläkä vastaan!"
End of Project Gutenberg's Kuvaelmia ja kertomuksia, by Alphonse Daudet