Sitte tulivat insinöörit, asettivat kojeensa metsärinteelle ja kätyrit iskivät keppejä maahan ja tekivät merkkejä puihin, ja vanha "Tähti" tuolla etäällä torpassa nosti kummissaan tuuhean kuusen alla sarvikkaan päänsä kimaltelevaa diopteria kohti ja piti, ettei hän ollut koskaan nähnyt sellaista sen jälkeen kuin hän oli pieni vasikka.
Ja pian senjälkeen alettiin louhimaan ja ampumaan kallioita, jotta ääni kuului ja moni neljännes-talonpoika, joka päänsä ympäri oli miettinyt, mistä saada ne muutamat kruunut, jotka vuosittain menivät häneltäkin kunnan yhteisen osakkeenottovelan koron suorittamiseksi, piti, ettei asia ollutkaan niin vaarallinen, kun hänen poikansa voivat käydä rautatien työssä ja ansaita kaksi ja viiskymmentä päivässä.
Ehkä oli myös vastaisuudessa parempi, kun sai ajaa puuainesten ja viljan jäämän saman viikon sisällä rautatieasemalle kuin maata ja kinata koko talven ajamalla niitä kaupunkiin, tai antaa ne kulkuostajille kotona, mistä hinnasta ne suvaitsivat ottaa. Ehkä saattoi myös täten säästyneen työvoiman käyttää suon perkaamiseksi tuolla metsä-alhossa, sillä seurauksella, että muuan kapanala tuota suurta viljamaata maksoi koko tilan rautatievelan; ehkä koko Stenbergassa tulisi aivan toisellainen yrittelijäisyys alulle, kun höyryn ja sähkön pienet haltijat alkoivat päästä taloon.
Niin, se oli kaikin puolin mahdollista.
Nyt oli viimeinen santajuna kulkenut, ja molemmat Ruotsin raudasta Englannissa tehdyt lokomotiivit vierivät tasaisesti rataa pitkin penikulman penikulman perästä läpi metsien, salojen, louhittujen kallioiden, yli yksinäisen kankaan ja välkkyvän veden.
Juhlajunan ensimmäisessä liputetussa vaunussa seisoi itse kuningas sinikeltanen töyhtö hatussaan. Ei nyt ollut kysymystä verisellä taistelulla elämästä ja kuolemasta viedä noita värejä voittoon; unohdettiin kuninkaalla olevan sotilaspuvun, nähtiin vain sinisen värin kuvaavan uskollisuutta, jota ympäröi tulevien aikojen ihanoiden satojen kellervä kulta.
Loppuaseman juhlallisesti koristellussa tavaramakasiinissa syötiin päivällinen, mikä maksoi 30 kruunua niille, joilla oli varoja jakaa vatsan kanssa sydämmen riemuja. Ja siellä pidettiin paljon puheita ja pitkiä puheita, ylpeitä, sukkelia ja tuhmia puheita. Tavarakillan kupeessa oli nuora kiinnitetty seinästä seinään, ja siellä sen takana seisoivat ne, jotka eivät voineet ottaa osaa niin kalleihin aterioihin, mutta silti ne olivat melkein yhtä iloisia: he kuulivat puheet, näkivät kuninkaan ja maaherran sekä yhtyivät hurrahuutoihin, sillä täällä vallitsi yleinen äänestys-oikeus molemmin puolin "raja-aitaa", eikä kukaan huutanut: "pois raja-aidat", sillä se olisi maksanut kolmekymmentä kruunua.
Ja ne, jotka seisoivat raja-aidan yläpuolella, tunsivat itsensä paljon enemmän "ahdistetuiksi" kuin ne, jotka seisoivat sen alapuolella.
Sitte piti juhlajunan vihdoin palata takaisin.
Mutta Jöns-torppari, joka oli kulkenut kaksi penikulmaa jalkaisin pieni poikansa käsivarrellaan, hän oli ikävistynyt seisomaan tavaramakasiinin kaikkein syrjäisimmässä kopessa ja vain turvaumaan omaan pussiinsa samalla kun patruuni, hänen isänisänsä, istui syömässä parsaruohoja ja kinkkua, ja sentähden oli hän lähtenyt kotiin niin varhain etukäteen, että hän illalla jo seisoi pienen kaalitarhansa veräjällä, kun sohajava ääni ja kaksi punasenhehkuvaa silmää ilmaisivat juhlajunan palausta.
Tuo inhimillisen älyn ohi rientävä voitonmerkki lipui sukkelaan mökin halvan työntekijän ohi, ja Jöns-torppari tunsi himmeästi hitaassa sielussaan, että tuo on uudenajan tuloa torpparein ja talonpoikain koteihin, tasa-arvoisuuden ja veljestymisen ajan höyryhevon, kevyen kulunvälittäjän muodossa, ajan, joka jo on lunastanut pikajunapiletit isänmaamme kaukaisemmillekin kolkille, ja jonka ystävällinen valo loistaa yhdessä tiedon, inhimillisyyden ja rakkauden kirkkaan, tasaisen leimun kanssa syrjäyttäen kateuden, säätyerotuksen ja epäilyksen veripunasen, sähisevän loisteen.
Pikku Pietari ilakoi äänekkäästi isän käsivarrella ja taputti pieniä, likaisia käsiään hehkuville pisteille, jotka katosivat kaukaisuuteen. — Riemuitse vapaasti, sinä pikkunen! Se olet sinä, joka saat niittää voiton hedelmät ja seisoen hartioillamme yllät sinä sinne, jonne me emme kerjenneet!
* * * * *
Edemmäksi rivakasti matkasi höyryhepo yön pimeydessä ja häiritsi kipunoillaan järven rannalla keijukaisten tanssin. Ja ne tiedustelivat kuningattareltaan, mikä kumma se oli, joka syöksyi esiin kumussa ja räyskeessä levon hiljaisena hetkenä.
Keijukais-kuningatar piilotti kasvonsa kullanhohtaviin kiharoihinsa. Hän ymmärsi, että hänen aikansa oli kaikki, että leikit, unelmat ja kuutamohaaveilut eivät enää säilyisi höyryn aikakautena, hän ymmärsi, että nyt oli sivistyksen nuori, elinvoimainen kuninkaanpoika ainiaaksi iskenyt rautaisen käsivartensa metsäneidon viheriäisten nivusten ympärille, nyt oli tarujen prinssi suudellut laihojen uinuvan immen eloon vuosisatojen horroksesta, nyt antaisi isänmaan köyhä, kutistuva povi ehkä elatusta kylliksi uutterille pojilleen.
"Kun juna kiitää kohti Göteporia."
Sittenkun minä tulin niin vanhaksi, että rupesin ajattelemaan itsenäisesti, en ole koskaan yhtynyt tuohon ajattelemattomaan rähinään puuttuvasta isänmaanrakkaudesta niissä, jotka etsivät onneaan ja leipäänsä vieraassa maassa.
Sanottakoon mitä tahansa "petollisista heijastuksista" siellä menestymisestä, "kiusauksista" ja "kevytmielisyydestä", kohtaavista "katkeroista kokemuksista" ja "myöhäisestä katumuksesta", mutta älköön puhuttako "puuttuvasta isänmaanrakkaudesta", sillä myötätuntoisuus vanhaan Ruotsiin on tavallisesti paljon voimakkaampi vanhassa torpparissa, joka työn hien lämpimillä pisaroilla on kostuttanut sen maan, jossa hän viimeisimpään asti on kokenut saada elämän leipänsä, kuin esim. tuossa tilanomistajassa valtiopäivämiehessä, joka valtiopäivillä täyttää osapuilleen samaa ajatustapaa, eikä harvoin samoja sanoja neuvoteltaessa uhrauksista maan itsenäisyyden eduksi kuin joita lähimmäisimmällä kauppatorilla kaupatessaan tynnyrin perunoita.
Voi kyllä olla asianlaita niin, että kurjuudessa kasvaneen tunteet eivät niin erittäin riipuhistoriallisessaisänmaassa, voi tapahtua, että tuo riiviö voisi vaeltaa lävitse koko Riddarholmin hautaholvin ja puolet Kansallismuseosta tuntematta erityistä ihastusta, ja voi olla niinkin, ettei hän pidä Kaarle XII:sta kyllin viisaana. Mutta tuohon kaikkeen on syynä hänen puutteellinen kasvatuksensa. Pitää lukea paljon historiallisia oppikirjoja, juoda paljon punssin isänmaansa maljoiksi kuninkaallisina syntymä- ja nimipäivinä, kuulla monta koreaa juhlapuhetta, ja, jos mahdollista, olla kantanut tarkka-ampujan univormua taikka kuulua "asevelvollisuuden ystäviin", voidakseen oikein tajuta "isänmaan" aivan noin.
Taitamaton, köyhä raukka, ei hänellä ole varoja rakastaa maatansa noin perin pohjin ja silminnähtävästi. Mutta hän rakastaa pientä metsämäkeä, jossa hänen tupansa seisoo, hän rakastaa säännötöntä, kivistä sarkaansa, jonka hän on perkannut, hän rakastaa kirkkotarhan lehmuksia, joiden alla väsyneet isoisät lepäävät ja hän tuntee helliä tunteita vanhaa, ränsistynyttä alttariaitausta kohtaan, jonka edessä hän uudisti kasteenliittonsa nuorena, jolloin toive vielä eli sydämessä ja tulevaisuus kajasti valoisammalta.
Voi kyllä olla, että tuo on kovin puutteellista isämaanrakkautta, isänmaanrakkautta pienoiskoossa, mutta se on varojen ja tilan mukaista, niin syvää kuin se voi olla puukenkien ja paikattujen nahkahousujen käyttäjällä 5-1/2 jalkaa korkean katon alla.
Ja minä kyllä luulen, että myöskin tuo rakkaus kaikessa epärunollisessa vaatimattomuudessaan kelpaisi kyllä koettelemuksen hetkenä, sillä jos Pekka rakastaa yhden tynnyrinalan isänmaata, Matti kaksi j.n.e., niin voi kyllä maa kokonaisuudessaan olla rakastettu ilman punssia ja koreita puheita laulun ohessa muistojuhlina.
Sillä torppari ja mäkitupalainen uskaltaisi kyllä mitä tahansa estääksensä pienen kotinsa hävittämistä ja laihan sarkansa sotkemista, eikä sen pitäisi olla minkään voittamattoman vaikeuden vakuuttaa häntä, että tätä kotia väliin pitää puolustaa muutamia penikulmia kivimuurilta, joka ympäröipi aitauksen, muutaman tuhannen samallaisen kodin omistajan seurassa, ruunun nutussa kivääri kädessä ja henki alttiina.
Siten on meillä ruotsalainen sotilas valmiina. Ja me tiedämme, että hän vuodattaa vertaan nurisematta ja kuolee ilman pelkoa. Niin paljon historiaa taidamme me kaikki.
Mutta kun köyhällä rahvaan pojalla ei ole rahoja eikä luottoa ostaa itselleen pienintäkään tilusosaa, niin silloin hän viljelee palan peltoa toisen tiluksilta ja rakentaa sinne itselleen tuvan. "Sydämmen" on hän tavallisesti jo ennen voittanut; sellaisia on kyllin tuolla maalla, ja nuoret miehet hyvin helposti voittavat ne rivakkuudellaan, vaikka ei niitä peitäkään silkit eikä kureliivit.
Ja kuitenkin voi heidän joukossa väliin löytyä pieniä oikein hyviä ja uskollisia sydämmiä, vaatimattomia ja yksinkertaisia, tietysti; mutta ne kestävät uhraavassa alttiiksiantavaisuudessa, vaivoissa ja kieltäymyksissä ihmisijän eli niille paikoille.
Maanomistaja on levollinen niin kauan kuin hänen alustalaisensa eivät ole saaneet mitään erityistä viljelystä metsätörmästä. Sitte vaatii hän maapalasesta, josta hän sitä ennen ei saanut mitään, mitättömän veron tai jonkun päivätyön.
Mutta asumus kasvaa, sarat suurenevat ja kerrotaan, että tuo uusi torppa erityisemmin hyvänä vuonna on antanut kokonaista kymmenen tynnyriä viljaa, paitsi perunoita ja papuja.
— Kyllä sinä nyt saat tehdäkaksipäivätyötä viikossa torpasta, kun sinulla on noin hyvästi, puhuu maanomistaja, ja torppari tekee ne, sillä koti on jo tullut hänelle rakkaaksi, hänen lapsensa ovat siellä syntyneet, hänellä on pieni kukkaistarha eteläisen tuvan päädyssä ja neljä kirsimarjapensaspahasta veräjän tykönä. Ei hän voi jättää kaikkea tuota suloutta!
Ja niin tarttuu hän rivakammin lapioon ja kuokkaan, jotta pian pari kapanalaa uutta peltoa on vanhan vieressä. Maanomistaja näkee sen ja arvelee, että torppari noin hyvin voipana voi tehdä hänelle kymmenen ylimääräistä leikkuupäivätyötä. Hän saa nekin, sillä torpparin selkä on jo kumara ja hänen on jo raskasta jättää sitä maata, jonka hän on ostanut omien jäntereidensä katoavalla voimalla.
Mutta isäntä ei tule koskaan tyytyväiseksi. Parin vuoden takaa tahtoo hänkolmepäivätyötä viikossa ja samaan aikaan tulee kirje veli Pekalta Amerikassa, että hänellä on siellä hyvin ja mielellään tahtoo lähettää vapaapiljetit sukulaisille.
Taistelu on usein suuri ennenkuin päätös tehdään matkustamisen tai jäämisen väliltä. Mökki on vuosien kuluessa tullut niin rakkaaksi, ja nuo pienet peltotilkut ovat luojansa ylpeys. Jokainen kivi, jokainen väännetty kanto huutaa: "Muista, muista!" Äiti itkee ja toivoo mieluimmin, että hän jo lepäisi haudassa.
Ehkä kuitenkin tulisi vielä toimeen noilla kolmella päivätyöllä viikossa, mutta onko mitään takeita, ett'eivät pian lisäydy neljään tai viiteen, viime lopuksi velvollisuudeksi olla täytenä renkinä kartanossa koko viikon. On hirveää olla alituisesti noin toisen mielivallassa.
Ei, mieluummin olkoon koko kulunut aika hukkaan mennyttä. Vielä on kyllä voimaa työhön tottuneessa käsivarressa rakentaa uusi koti tuolla lännessä. Ja veli se saa vastaukseksi, että vapaapiletit otetaan vastaan kiitollisuudella.
Nuoret kylän rengit alkavat tuumailemaan ja aprikoimaan, vaikka se tavallisesti ei kuulu heidän luonteeseensa. Pitääkö heidänkin noin raataa ja iertaa turhan takia? Ei, pois Amerikkaan kun vielä on aikaa, parempi ennemmin kuin myöhemmin.
Amerikka vastaa niin vähän kuitenkin siirtolaisten toiveita! Siellä on nyt vaikeampaa kuin ennen saada maata itselleen, ja monelle, niin useimmille tulee päivätyö ainoaksi elatuskeinoksi, toimeksi, joka ulettuu kädestä suuhun myöskin siellä, mutta tuhansissa uusissa tukaluuksissa.
Mutta sitä ei ajatella rautatieasemalla junan kiitäessä Göteporia kohti. Silloin on iloa ja elämää. Nauru tuntuu ehkä vähän väkinäiseltä, ja yksi ja toinen nenäliina viedään epäilyttävällä tavalla kalpeille naisen kasvoille, mutta useimmat ponnistelevat esiintyä iloisina ja tyytyväisinä. Taskumatti kulkee ahkeraan ympäriinsä, ja hokelma silloin ja tällöin "kurjasta Ruotsista" ilmaisee sen vaikutusta. Siniseksi maalatuita kirstuja pitkissä riveissä työnnetään tavaravaunuihin. Pienet lapset katselevat ympärilleen kummastuneina.
Ehkä tämä eloisa hyvästijättötapaus kerran väreiden utuisena kuvana kajastaa Kaukasin tai Minnesotan tulevalle maanviljelijälle epäselvänä muistona siitä, mitä runoilijat sanovat isänmaaksi, mutta siirtolainen kutsuu "vanhaksi kurjuudeksi."
Matkusta vain sinä pikkuinen! Turhaan asettaa kamariviisaus kättään estääkseen ihmissuvun virtausta idästä länteen, pohjoisesta etelään, kaikkialle sillä pienellä planeetilla, jossa se on määrätty kasvamaan ja kehittymään.
Ruotilainen.
Olla johonkin paikkaan tervetulematon on kovin ikävää, vaikka käynti kestäisikin vain jonkun tunnin, sillä kierot silmäykset eivät suinkaan lämmitä. Mutta vielä on ikävämpää syntyä tervetulematonna maailmaan: olla parjattu, halveksittu ja huonosti vastaanotettu jokaisessa asunnossa, jonka ovea avaa; ei koskaan saada osakseen ystävällistä tervehdystä ennenkuin papin käskeminen "nouse ylös" kolmen multalapion muassa ei enää voi korvia ihastuttaa.
Tuollaisessa asemassa ovat ruotilaiset maalla, mutta koko tuo laitos alkaa nyt, hyvä kyllä, poistumaan valistuneempien ja inhimillisemmin ajattelevaisten parempiosaisten heränneestä velvollisuuden tunnosta köyhiä kohtaan. Mutta tehkäämme tässä muistoon muutamia havainnoita.
Ruotilainen on, taikka paremmin oli, sellainen itseään huoltamaan kykenemätön inhimillinen olento, joka säästäväisyyden vuoksi sai kulkea talosta taloon viipyen määrätyn ajan jokaisessa eri paikassa, tavallisesti yhden päivän jokaisella neljännesosamanttaalilla.
Jokainen, joka ymmärtää mitä sanakotimerkitsee, käsittää helposti tällaisen elämän sulottoman kurjuuden.
Useimmille lienee tunnettua, että vielä aivan äsken teollisesti harjoitettiin orjakauppaa Ruotsissa, kun kuntien köyhäinhoito "möi pois" (juuri tätä sanaa käytettiin) etupäässä köyhien vanhempien lapsia, mutta myöskin enemmän tai vähemmän voimattomia vanhempia henkilöitä urakkahuutokaupalla sille seurakuntalaiselle, joka pyysi vähimmän niiden hoidosta ja ylläpidosta.
Oli liikuttavaa nähdä tuollaisina huutokauppapäivinä noita pieniä, laihoja, kalpeita ja arkoja lapsukaisia — tilaisuutta varten jollakin lailla ehyesti ja puhtaasti vaatetettuina, mutta tavallisesti jonkun vanhemman ihmisen vaatteissa, jotka olivat kaksinkertaisesti liian suuret — seisovan ja tungeskelevan pitäjän tuvan ovella. Toiset näyttivät tylsämielisen haluttomilta, toiset nyyhkivät hiljaan, vanhemmat, jotka jo jonkun kerran ennen ovat olleet "vasaran alla", vakoilevat levottomasti ja tuskallisesti, kenen mahtavat saada tulevaksi isännäkseen.
— "Et saa olla kovin tinki, sinä Kalle", kuului huutokaupanpitäjän — köyhänhoidon esimiehen kehottava ääni, "poikahan on jo kokonaista yksitoista vuotta, voi hakata havuja ja auttaa karjapihassa; kevääksi voi hän jo oppia karhitsemaan, puida hän jo taitaa kuin joku huono piika. No, mitä sinä sanot? — Kuusikymmentä taalaria? … oletko sinä poissa järjiltäsi! Luuletko sinä, että pitäjällä on kultakaivoksia pois annettavana! No, joudu nyt! Koitappa vain noita jänteviä käsivarsia kuin pojalla on! Ja jos hänestä tulee isäänsä, niin huonoa työmiestä et hänestä saa, sillä Nääkin Pekka raahtoi kuin koira, vaikka hän oli tyhmyri ja antoi piestä itseään kuolijaaksi. Kas niin, nyt se nulikka vesittelee! … Viisikymmentä taalaria, kuka se oli? Vai niin, Olli. No se oli oikein tehty, Olli … neljäkymmentä seitsemän taalaria … neljäkymmentä kuusi taalaria … ja viisikymmentä äyriä … ei yhtään enempää… Sano neljäkymmentä tasasesti, niin lyön minä … no, tässä on sinulle poika, Olli. Vai niin, vieläkö sinä itket, kanalja?"
Ja niin jatketaan edelleen huutokauppaa, ja aina sen mukaan kuin "tavara" myödään, poistuvat talonpojat ja torpparit kotiinsa omituisine "huutoineen."
Kotiin! Tavallisesti ei se koti ole mikään lempeyden ja rakkauden koti, johon nuo pienet raukat pääsevät, vaan saavat siellä itselleen pimeimmän nurkan, kovimman leipäkannikan, likaisimmat ja ikävimmät toimet, pahimmin parkitun peiton, ja jos isäntäväki onkin jotakuinkin siivoa, niin kyllä lapset ja palvelusväki, jos sellaisia on talossa, pitävät huolen, ett'ei elämä tule olemaan kovin suloista tuolle "myödylle", joka aina saa säästää heitä työssä ja palvella heidän huonojen luonteidensa esineenä.
Ei kuitenkaan luonnollisesti ole aivan mahdotonta, että elämä voi tuollaisellekin lapselle muodostua verrattain siedettäväksi. Köyhiä ihmisiä löytyy kaikkialla, ja niinpä löytyy yksi ja toinen lapseton ihminen, joka todella kiintyy noihin pieniin, jotka niin omituisella tavalla on uskottu heidän huostaansa. Kaikissa tapauksissa on noilla nuorilla "elämä edessään", tuleepi kerran se päivä, kun he pääsevät ripille eikä heitä enää "myödä", vaan itse menevät palvelemaan.
Sitte voi tapahtua, jos heillä koko pitkän työtelijään elämän aikana on kylliksi onnea mukanaan tai kylläksi itsekieltäymyksen voimaa, etteivät he enää vanhoina päivinään tarvitse uudelleen seisoa pitäjän tuvan ovella, ja kuulla huutokaupanpitäjän huutavan:
— Ukko ei ole vielä niin kurja, ettei hän jaksaisi jotain toimittaa … neljäkymmentä taalaria … kolmekymmentä kahdeksan taalaria ja seitsemänkymmentäviisi äyriä … kolmekymmentä kuusi taalaria … hyvä! … kuka se oli?
Minä en unohda koskaan erästä tapausta tuollaisessa tilaisuudessa. Huutokauppa oli lopussa, säästelijäästi putoilevia huutoja säesti muutaman vanhan miehen nyyhkytykset, joka istui alimpana penkillä uunin kupeessa. Se oli "Härkä-Johannes", tunnettu paikkakunnalla, ensin "pitäjän rikkaimpana poikana", senjälkeen oman talon omistajana ja sitä myöhemmin hurjana osakkaana tukkuhärkäkaupoissa, tuossa maaseudun uhkapelissä, joka on saattanut perikatoon tuhansia hyvin toimeentulevia miehiä ja varakkaita tilanomistajia. Niin oli käynyt Härkä-Johanneksellekin, ja nyt hänen täytyi turvautua samaan köyhäinhoitoon, jonka puheenjohtajana hän ennen oli ollut 12 vuotta. Talonpojat olivat ikäänkuin vähän arkoja katsomaan tuonne loukkoon, jossa ukko istui eikä mieliala tahtonut päästä huolettomaksi. Johanneksen veljenpoika, jotenkin toimeentuleva neljännestalonpoika, oli myöskin joukossa. Ja hänelle puhui lopussa vanhus:
— Pikku Kustaa! Sinä voisit ostaa minut. Minä teen sinun luonasi kaikkea työtä, mitä jaksan, ja minä olen niin vanha, ett'en minä jaksa paljoa syödä.
Veljenpoika painoi ensin silmänsä alas ja punastui, mutta pian selkeni hämmästyksestään ja lausui pelkällä affääriäänellä:
— Tuhat sen tiennee, olisiko siitä mitään voittoa. Setä on niin kauhean heikko…
* * * * *
Jokaisessa huutokaupassa jää tavallisesti tavaraa, jota ei kukaan tahdo mistään hinnasta. Niin näissäkin huutokaupoissa. Löytyy sokeita ukkoja ja akkoja, tylsämielisiä, jotka ovat mahdottomia kaikenlaatuiseen työhön ja jotka eivät voi hoitaa edes omaa ruumistaan, kaatumatautisia, jotka herättävät kauhua ympäristössään, rampoja ja vaivaisia, joille on mahdotonta tehdä mitään palvelusta edukseen.
Ne ovat nämä, jotka joutuvat varsinaisiksi ruotilaisiksi, ne ovat nämät, jotka määrätyllä kellon lyönnillä saavat mennä ovelta ovelle ruodin tilallisten luona. Mitä kurjuutta tuollainen "huolenpito" tuo mukanaan, tahdon ainoastaan valaista yhdellä esimerkillä. Kaksi tylsämielistä sisarta, jotka eivät yhtään voineet pitää huolta itsestään, vaan köyhäin määräyksen mukaan koko elämänaikansa ajettiin kuin karjaa talosta taloon, synnyttivät — toinenviisi, toinenkaksilasta. Oikeutettu palkinto köyhäinhoidolle sen nurinpuolisesta hoidosta.
Kummallisesti muodostuu todella kuitenkin ihmisten kohtalot. Kaikilla näillä lapsilla oli säännölliset sielunvoimat, parilla suuremmatkin, ja yksi niistä on nykyisin erään arvossa pidetyn kauppiaan kelpo puoliso hänen varakkaassa kodissaan muutamassa suuremmista kaupungeistamme. — Mutta se ei nyt kuulu tähän.
Muistan muutaman päivän, jona eräs vanha piika, tunnettu nimellä "Hultin Maija", myötiin muutamassa silloisessa huutokaupassa. Hän oli palvellut muita koko elämänsä, mutta siihen aikaan korkeintaan kolmekymmentä taalaria vuotuisesta vuosipalkastaan ei hän ollut säästänyt mitään vanhain päiväin varaksi! Hän oli vielä jotenkin virkku, mutta hänen näkönsä oli niin heikontunut, että hän vaivoin erotti päivän yöstä. Pitäjän lautamies "huusi" hänet 60 taalarista, mutta kun hän oli ollut hänen luonaan pari vuotta, oli hän upposokea ja — kelpaamaton myötäväksi. Silloin piti vanhan Maijan alkaa kulkemaan ruotia, neljä päivää itsekullakin manttaalilla.
— Maija-raukka, kuinka jaksatte?
— No niin, kiitos, Jumala nähköön hyvästi. On syntiä valittaa. Pahinta on muuttopäivinä, sillä silloin lähettävät ne minut tavallisesti pois päivällisen aikaan ja arvelevat, että minä saan syödä päivällistä siellä, minne tulen, mutta minä kuljen hiljaan, ja kun minä pääsen perille, on jo kulunut hyvän aikaa päivällisestä, jotta ne sanovat:
— Päivällisen aika on jo aikaa sitte ohi. Mutta muuten ei minulla ole juuri niin huonosti.
Jouluaattona pari vuotta takaperin, jona Maijan piti "muuttaa paikkaa", oli hän niin kipeä, ettei hän voinut jäsentä liikuttaa. Mutta silti ei hän saanut olla paikallaan, vaan talon pojat sitoivat hänet takarekeen ja vetivät yhtä iloisesti meluten viereiseen taloon.
Todella oli pitkä aika siitä kun Maija oli saanut ajaa. Mutta kun tultiin perille ja käskettiin Maijan nousemaan ylös, niin silloin ei Maija — jäsentä hievahduttanut. Hän oli jättänyt tämän maailman.
"Liian myöhään."
Aurinko voi kyllä polttaa kauniin, vienon ruusunkarvaisen pikku Miian kaulan ja käsivarsien hipiän ja tuuli, pakkanen, sade ja kova työ sen turmella, mutta käsivarren suloa pyöreyttä, poskien hymykuoppia ja silmän lempeää, ystävällistä ilmettä eivät ne hävittäneet.
Pahkaiset koivuhalot painoivat kyllä raskaasti hienoa ihoa, kun Miia talvella auttoi isäänsä kuorman panossa hänen ajaessa halkoja metsästä ja voimainponnistus vaivasi tuota heikkoa olentoa hänen keväällä ja leikkuuaikana työskennellessään yli voimiensa pellolla ja niityllä, mutta ikäänkuin joku kauneuden hengetär työpäiväin loputtua noitasauvallaan kosketti sitä kovaa vuodetta, jolla Miia makasi, sillä huolimatta kaikista rasituksista aina syntymästä saakka, kaikista vaivoista aina seitsemästä vuodesta alkaen, kun hän sai alkaa orjan elämää hoitamalla pieniä sisaruksiaan, oli Miia 16 vuotijaana hempein impi kuin mitä kylässä vielä oli nähty.
Isä ei puhunut asiasta mitään eikä äiti mitään, mutta väliin aterialla, kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa puulautasen yli, missä viidelle hengelle aivottu suuri silli loikoi yksinään tympähyttävän näköisenä, katsoivat he syrjään niin lempeästi, missä pikku Miia istui, ja silloin välähteli syyskuunauringon kaltainen valo Lotta-äidin kulmikkaille piirteille sekä vanhan Pekan karheat kasvot pehmenivät myös hiukan.
Kerran tuli herrastalon nuori herra iltasen aikaan mökkiin ja oli unohtamaisillaan pois lähteä, hän piti varmaan, että tuo kuiva leipä isä Pekan pöydällä oli liian kovaa Miian pienille, valkeille hampaille, sillä hän ei hellittänyt äitiään ennenkuin se oli luvannut kysyä tyttöä sisäpiiaksi. Mutta se ei onnistunut, tiedettiin kyllä, että leipä oli pehmeämpää siellä herrastalossa, mutta Lotta oli hiukan tarkastellut nuoren herran silmiin sinä iltana, ja hän pelkäsi, että nuo hienot leipäviipaleet herrastalon pöydällä ajan oloon voisivat tulla liian pehmeiksi, jos niitä pääsisi kostuttamaan katumuksen kyyneleet.
Minusta on varsin ikävää, etten minä voi sanoa mitään erinomaista Miian "sielunelämästä", niin vaikuttavaa kuin se olisikin, sillä todellisuudessa ei hänen sieluelämänsä ollut mikään erinomainen.
— "Hän on tavattoman vähän kehittänyt", sanoi vanha apulainen, joka opetti häntä sinä talvena kuin hänen piti mennä ripille. "Pienen katekismuksen taitaa hän jotenkuten, mutta 'selityksiä' ei hän osaa niin yhtään."
— Hän on enkeli, puhui uusi koulunopettaja, joka teki työtään ruokapalkoilla naapurissa ja väliin iltasin tavallisesti kuunteli Miian laululahjoja hänen mennessään noutamaan lehmiä.
Ja koska koulunopettaja seminaariaikanaan usein oli käynyt teaatterissa piispankaupungissa, ja katunäytelmissä nähnyt pieniä, väriseviä tehtaantyömiesten lapsia varustettuina villatekotukilla ja pahvisiivillä liitelevän näyttämöllä, niin ymmärsi hän hiukan enkeleitä.
Oikeastaan ei Miia koskaan tullut täysi-iäiseksi. Hän oli vähän ollut muiden kanssa yhteydessä, paitsi vanhempain ja sisarten, ei kukaan ollut hänessä herättänyt eräitä huonoja haluja, ja "se vanha ihminen", josta papit puhuvat niin pahaa, varmaan vielä oli Miiassa nukuksissa.
* * * * *
Kevätpuoleen tuli Miia kalpeaksi, pienet hampaat vavahtelivat jokaisessa suuremmassa voimanponnistuksesta hän tuli hiljaisemmaksi kuin ennen ja äiti joutui suruunsa, mutta isä ajatteli, että tyttö on tehnyt nyt liian paljon kovaa työtä, hän kyllä paranee talven tullen. Ja talvi tuli ja lumi tuli maahan, mutta oli tuskin valkoisempaa kuin Miian posket, ja muutamana päivänä syöksyi verta kovasti hänen vapisevien huulien kautta.
Silloin mainittiin ensimmäistä kertaa kahdeksaantoista vuoteen sanaa "lääkäri" talossa. Mutta lääkäri asui kolmen penikulman päässä, isällä ei ollut hevosta noutaa häntä ja se käynti olisi maksanut kaksikymmentäviisi taalaria, päätettiin odottaa toistaiseksi.
Miia tuli huonommaksi. Hän sai yhä enemmän tuollaisten hienojen hellätuntoisten kasvien ulkonäön, joita kukkien rakastaja kauneina kesäpäivinä viepi kamarista puutarhaan juomaan ilmaa ja valoa, mutta joista ohikulkija ensimmäisen syystuulen tullessa ajattelee: "Nuo pitää pian muuttaa sisään."
Äiti itki ja isä makasi valveillaan koko yön ja ajatteli ainoastaan lääkäriä ja neljän aikaan otti hän pyhänuttunsa ja lähti ovea kohti.
— Mihin sinä menet, isä? kuului heikosti pieneltä vuoteelta akkunan pielessä.
— Minä menen panemaan valjaisiin ja noudan lääkärin, sillä en minä voi kestää tätä kauvemmin.
— Älä, isä, tee sitä, sillä se tulee liian kalliiksi eikä ole miksikään hyödyksi.
— Mutta sinä kuolet meiltä, lapsukainen! vastasi vanha Pekka ja ääni vapisi kuin olisi häntä vilustanut sydämmen sisimpään asti.
— Ei. Minä tunnen itseni tänään paljon paremmaksi, jotta ei kannata tuhlata niin paljon rahaa kuin mullit tuottavat koko vuonna.
— No, minä sitte odotan, mutta sano sinä, jos sinä tulet vähääkään huonommaksi!
Kului viikko ja yhä vaaleammiksi kävivät Miian posket. Äiti Lotta punnitsi itsekseen, eikö tämä vaaleus ollut alkua niihin "hohtaviin, valkoisiin vaatteisiin", joista kulkeva saarnamies oli puhunut, kuinka niitä kantavat ne, jotka "laulavat ylistystä karitsan istuimen edessä!" Isä mietti joka päivä mennä lääkärin luo mutta voi — kaksikymmentä viisi taalaria painoi raskaasti köyhässä kodissa. Ne tarvittiin niin hyvin muualle, ja jos kuitenkin Miia muuten paraneisi.Silloinhän niin varmaan ja totisesti itse saisi valita itselleen silkkihuivin muutamalla osalla tuota säästettyä summaa.
Muutamana aamuna oli niin hiljaista tuolla akkunan pielessä. Lotta hypähti peloissaan ylös, ja veren tahraama peite todisti, miten oli asianlaita. Lapsi hengitti ainoastaan heikosti.
Muutamia tunteja sen jälkeen seisoi lääkäri Miian vuoteen vieressä. Nyt oli hän noudettu ilman mitään aprikoimisia, oli ollut kotona ja heti seurannut mukana.
Hän katsoi terävästi Miiaan, Lottaan ja Pekkaan, ja sitte sanoi hän:
— Miksi ette ole noutaneet minua ennen?
— Herra Jesus, pitääkö minun lapseni kuolemaan, onko se liian myöhään? nyyhki äiti.
Pekka ei puhunut koskaan yhtään sanaa, mutta tohtorin puhuessa vavahti hänen ruumiinsa päästä jalkoihin, ja sitte meni hän ulos eteiskamariin.
Miia ymmärsi kaikki. Hän ei ollut voinut puhua koko päivänä, mutta lapsirakkaus poisti heikkouden ja hän huoahti puhumaan.
— Ei äidin pidä olla suuttuneen. Minä olen paljon parempi nyt ja pian pääsen minä ylös.
Ja "ylös pääsi" hän myös samana iltana, — ei köyhän kodin pikkumaisiin askareihin, vaan suuren, valoisan, rikkaan isänkodin sapatin lepoon.
Syystuuli oli tullut. Saaronin lilja oli "muutettu sisään." Vanhusten kodin ilma ja valo ei enää sopinut pikku Miialle.
* * * * *
Ei yhtään epäilyksen sanaa, että oli liian myöhään kutsuttu lääkäriä, liikkunut isän eikä äidin huulilta. Ei sellainen ole tavallista talonpojankodissa, mutta syvällä kahdessa murtuneessa sydämmessä puhkoi esiin nurjuutta ja itsesyyttämistä.
Pojat ovat nyt miehistyneet, jotta työ kyllä sujuu, vaikka Miia on poissakin, ja silli tietysti riittää nyt paremmin.
Usein kun äiti jakaa sen neljään palaseen viiden sijasta, samenee kuitenkin hänen silmänsä, ja silloin luo isä niin terävästi ja synkästi katseensa syrjään. Ei kukaan voi ymmärtää, mitä hän tarkastaa, mutta sillä paikalla Miia tavallisesti istui.
Ja kun kukkaset akkunan ulkopuolella kukoistavat, kurkistavat ne niin utelijoina akkunaruutua kohden ja ihmettelevät, miksei Miia tule ulos niiden luokse niinkuin ennen, ja silloin katkaisee äiti muutamia niistä joka sunnuntaiaamu ja viepi ne kirkkomaalle ja panee ne Miian haudan viheriälle nurmelle. Ehkä hän leikkii niiden kanssa, kun aurinko on mennyt alas eikä yksikään ihmissilmä näe sitä…
Ja kotona eteisen kaapissa on laatikko, johon ei kukaan saa katsoa paitsi isä ja äiti. Naapurit uskovat, että Pekka, poikien miehistyttyä on piilottanut sinne kaulakoristeita ja hopeapikareja, mutta se on väärä usko: sillä ei siinä laatikossa, joka säilyttää vanhusten suurimman aarteen, ole mitään muuta, ei mitään muuta kuin pari — pieniä halkeilleita puukenkiä.