Kosija ja puhemies levittävät nyt kihlat tytön eteen, setelirahaa y.m. Tyttö ottaa ne vastaan, mutta antaa ne kohta takaisin, ell'ei suostu naimatarjoomukseen.
Toisinaan saattaa hän niitä pitää kauemminkin takanaan, kerskatakseen niistä tuttaviensa seurassa.
Sulhasen ja puhemiehen ollessa talossa, toimitetaan heille kestit. Naiset laittavat piiraita, minkä ennättävät. Kun sanoma tästä saapuu kylään, niin kokoontuu taloon paljon muutakin väkeä. Kylän "brihat" [nuoret miehet], jotka ovat hellin mielin tyttöä ajatelleet, tulevat usein hekin naimatarjoomuksiaan tekemään ja sulhaispidot saattavat joskus kestää useampia päiviä. Tyttö ottaa kultakin heidän kihlansa ja antaa ne taas takaisin, kunnes on valinnut mieleisensä miehen, tai hyljännyt kaikki kosijat.
Jos tyttö on sulhaseen suostunut, määrätään päivä kihlajaisille eli "lujuzille." Ne toimitetaan papin läsnäollessa ja niillä on sitova voima. Kolme viikkoa lujusien jälkeen vietetään vihkiäiset. Sen jälkeen vietetään morsiamen kodissa "läksijäisiä", kun aviomies tulee nuorikkoaan hakemaan.
Kohta lujusien eli kihlajaisten perästä haetaan taloon itkuvirsien taitaja vaimo morsianta "itkettämään."
Morsianta itketetään joka päivä sekä kotona että kylässä. Tätä tehtäissä peittävät itkijävaimo ja morsian kasvonsa huivilla ja huojuvat kaulakkain laattialla. Niissä juhlissa, jotka seuraavat kihlajaisia, itketään monta kaunista itkua. Kun itkeminen tapahtuu kylässä, on sillä sivutarkoituksena avun pyytäminen uuteen kotiin. Köyhemmillä ei tietysti ole varoja pitää itkijäakkaa kotonaan. He koettavat kuitenkin hankkia sellaisen läksiäisiin.
Hääitkut omat erittäin runollisia ja kauniita. Morsian muistelee niissä lapsuutensa kotia, äidin armaan rakkautta. Äiti ottaa syvästi liikutettuna viimeiset jäähyväiset lapseltaan. Edelleen puhutaan niissä morsiamen velvollisuuksista uudessa kodissa.
Hääitku.
Morsian itkee äidille, muistelee hänen hyvyyttään ja rakkauttaan:[1]
Suuret kiitoksuot, maksoazein, maguttelemoa;Suuret kiitoksuot, keritteäzein, kaikenloaduisilla armozilla.Passibo, savistoazein, maguttelid savunalazed unuod.[2]Nainje, kuvoazein, kurjasta kädyzillä kuonnuttelid,Kandoazein, tjuudittoazein, kädyzillä toisilla katteliid.Pesetteäzein, suuret kiitoksuot, lavostoazein, kandajazein, sinunlaubenveldazi.Suuret kiitoksuot, keritteäzein;Tuhannenkerdazed kiitoksuot, naine tjuudittoazein, kylläzienunuozien maguttelemoa.En onnakko liene, elätteäzein, ilmoin elätettyöziih mändyö,sammunud siemen savunalazien magoaja.[4]Pideä onnakko kurjazen, ilmoin kuvoamaziih mändyö, enzikukkosien laulua kuulla.Kuin mie voin ruveta, utshiazein, unohtamaah siun hyväziedäs;En vois elätteäzein siun hyväzissäs elävie erozie pideä.
[1] Tämän itkuvirren on sanellut vaimo Ogafja Leinonen Sortavalan pitäjän Purovaaran kylästä v. 1888.
[2] Äiti nousi varhain aamulla vuoteeltaan ja pani pirtin lämpiämään. Kun tytär heräsi, oli äiti jo toimittanut kaikki aamuaskareet ja savu tuprusi savupirtin katonorsissa.
[3] Kun äiti viimein meni herättämään tytärtä, niin hän ei kuitenkaan raskinnut sitä tehdä: toisella kädellä tosin nostatteli (kuonnutteli) makaajaa, mutta toisella kädellä sovitti peitettä hänen päälleen (katteli).
[4] Ilmoin elätettyzed s.o. sulhaistalon väki.
Kirjakielelle käännettynä kuuluisi tämä itkuvirsi näin:
Suuret kiitokset, maksajakseni, lapsuuteni unesta;Suuret kiitokset, kerittäjäiseni, kaikesta armostasi.Kiitos, pesijäni, savunalaisista unista.Nainen, turvaajani, minua kurjaa käsillä nostattelit;Kantajaiseni, tuudittajani, toisilla käsillä kättelit.Pesijäni, suuret kiitokset, lavostajani, kantajaiseni, sinunlaupeudestasiSuuret kiitokset, kerittäjäiseni.Tuhannenkertaiset kiitokset, nainen, tuudittajaiseni,kaikenkylläsistä unista.Elättäjäni, saanenkohan enää, sammunut siemen, sulhasenikotiin mentyäni, maata savunalaisia unia.Saavuttuani sulhaseni kotiin, saanen, kurja, kukon ensikukuntaa kuunnella.Kuinka voisinkaan, opettajaiseni, sinun hyvyyttäsi unhoittaa;Elättäjäkseni, sinun hyvyytesi ei sinä ilmoisna ikänä voimielestäni unohtua.
Hääitku.
Morsian itkee äidistä erotessaan, kehoittaa äitiä tiedustelemaan hänen elantoaan miehelässä. — Ogafja Leinonen 1888.
Kuin mie soan elämäh ilinoin elätettyzien eloksiih,Kysele, kylvetteäzein, kylän kävijöill,Savistoazein, savvan kandajill,Tule, verzoazein, minuu vieduimah.Jos tulet ilmoin kuvoamazien kujozien suuh,Tule, pezetteäzein, tule pellon piäh;Jott eigo kuulu ilmoin kuvoamaziss kumman iänyzie.Tule, pezetteäzein, ilmoin pestyzien perttiziih;Katsho ilmoin kannetuzien kaikkien piällä,Ilmoin pestyzien perttikunnan piällä.Tulet, tjuudittoazein, oldanneh ilmoin hypitettyzedhyvillä mielin.A Ulin oldanneh ilmoin vezazed vihazen loaduized,Elä virka, verzoazein, vesselie paginoi.Mie ilmoin elätettyziss kuin elän,Jos tulov miulan ilmoin idvomaiziss suured igäväd,Libo minun vieriäisty vihattanne,Mänen udronje ulgoilmaziih;Kylmänje kyyneldämäh,Ja kuin minull, kylmäzell siemenell, kyyneled lähtöv,Mie kuin tulen ilmoin pestyzien kera ykziih perttiziih,En voi sanuo ilmoin savistettuzill, jotto minun silmässsuurien abeihen täh vezi lähtöv;Mie ilmoin voalimazie valehtelen:Polttozell siemenell porotti pohjanje tuuli veen silmiss;Siid ei ilmoin savistettuzed soaha sanoja,Eigä ilmoin vezazed vihoija.
Kirjakielelle käännettynä se kuuluu näin:
Kun minä saan elämään sulhaiskansan eloksia,Kysele minua, kylvettäjäiseni, kylän kävijoiltä,Puhdistajani, sauvan kantajilta kerjäläisiltä;Tule, äitiseni, minua tiedustelemaan.Jos tulet sulhaistalon kujosien suuhun.Tule, pesijäiseni, tule pellon päähän;Tule kuulemaan, eikö kuulu sulhaistalosta kumman ääniä.Tule, pesijäiseni, sulhaistalon pirttiin.Katso kaiken sulhaiskansan päälle.Katso sulhaiskansan pirttisen päälle.Tulet, tuudittajaiseni, oltanee sulhaiskansa hyvillä mielin.Ja jos lienee sulhaiskansa vihamielinen,Älä silloin, äitiseni, virka iloisia pakinoita.Minä sulhaistalossa kun elän,Jos käypi mieleni sulhaiskansan luona kovin ikäväksi,Tai jos minua, vierivää kiveä, vihattanee,Menen, huolenalainen, ulos pirtistä;Ja kun kyyneleet vierivät minulta, kylmä siemen, silmistäni,Ja kun taas tulen sulhaiskansan pirttiin,En voi sanoa sulhaiskansalle, että olen suurta ikävääni itkenyt.Minä sulhaiskansalle kielastan:Pohjatuuli se porotti medet minun, onnettoman siemenen, silmiini;Silloin ei saa sulhaiskansa sanoja,Eikä sulhaisväki vihan syytä.
Hääitku.
Äiti itkee, laittaessaan tytärtään miehelään. Sanoo hänelle viimeiset jäähyväiset. — Korpiselästä 1891.
A voi aigomanji lapsi, jo tulov, tjuuditettuzein, lähtiearmahien tjuuditettuzien turviihe,Jo annas kannettunji lapsi, jo on vihon viimezed ildazed!A voi kui suured igäväd on armahall kandajazellazi!Ja en ni kui voi nämie atkalie aigazie kuluttoa,Kuin juohtuv mieleh ned aigazed, kuin jo linduzena liverdelidarmahan kandajazi kaglaziss,Kuin jo pyrähtelid, pyyhyt, linduzena armahan tjuudittajaziturviss.Sentäh en voi olla igävie ilmoittamatta nämiss aigasiss,Knin on jo vihon viimezed kerdazed vierevän lapsein viihytelläarmasta kandajastazi.Kai atkala nainje jo aukehtud olen jo nämiss suuriss igävissnäminä igävinä ildazina.A prosti, kandamani lapsi, jo kai kallehien syndyzien edyzissä!A prosti, vierähtänyd lapsi, jo vihon viimezed kerdazed, hoz olenkatala nainje ja kaikki mielikarvazed kallehella siula soattad.Ja prostikkua kai kallehed kannetud miun katalan kannettunjikatkerad kahinad.Ja elgiä elbynyttä evästäin estelgiä endizillä ehtovaldaizillalähtiessä.Ja elgiä viivytettyzelläni vihaised olgua.Ja kuin miula on kurjalla naizella kuuhuonpäiväzed igäväzed!
Hautajaismenoissa kreikanuskoisessa Itä-Karjalassa on itkuvirsillä tärkeä sija. Kerrottakoon tässä vähän laveammin noista menoista?
Joka kylällä on oma hautausmaansa eli "kuusikkonsa." Se sijaitsee tavallisesti järven niemellä tai saaressa, joskus myös kylän peltojen keskessä. "Kuuzik" nimensä on hautausmaa saanut siitä, että siinä aina kasvaa sankka kuusimetsä. Sitä ei koskaan raivata. Mihin puu kaatuu, siihen se jätetään. Salokylien "kuusikoissa" tapaakin sentähden toisinaan oikein kasvikunnan jättiläisiä.
Nuo Itä-Karjalan "kuusikot" saattavat monasti olla vanhoja pakanuuden aikuisia kalmistoja. Kristinuskon alkuaikoina tahtoi papisto niin vähän kuin suinkin loukata kansan vanhoja tapoja. Kylän vanha kalmistokin saattoi jäädä käytäntöön. Se vihittiin vaan uudella tavalla, ruumiita ei enää haudattu aseineen, kalleuksineen, niinkuin entiseen aikaan.
Kohta kun sairas on henkensä heittänyt, lähtee joku itkujen taitava vaimo ulos tuvasta ja alkaa "itkeä." Ruumista pestessä itketään n.s. "pezendvirzi." Ruumista ei viedä riiheen tai muuhun ulkosuojaan, niinkuin muualla Suomessa on tavallista, vaan se asetetaan "ohrazoin oale, suuren tshupun lautshal" [obraz l. obraza — pyhimyksen kuva, suur tshuppa — peräpenkin notkumat, suuri soppi], s.o. pirtin kunniasijalle. Sukulaiset ja talonväki valvovat pari kolme yötä kuolleen ääressä ja naiset laulavat joka aamu itkuvirsiään. Jos vainaja aikanaan oli "bohattu" [= rikas, mahtava] mies, niin voipi suuri osa kylän rahvasta olla surutalossa valvomassa.
Sitten lähtevät haudankaivajat "kuuzikkoh" ja "ruuhen loadijat" metsään hakemaan "ruuhen" eli ruumisarkun aineksia. Kun he sieltä palaavat, niin taas itketään. "Ruuhta", "kalmalautaa" ja ristiä tavallisesti veistetään ulkona, mutta ainakin "ruuhi" tuodaan puolitekoisena tupaan, jossa se lopullisesti pannaan kokoon. "Kalmalandu" asetetaan hautakummulle ja risti kiinnitetään siihen. "Ruuhta" kokoonpantaissa, lauletaan seuraava itkuvirsi, "ruuhen vainduvirzi":
[Professori Arvid Genetzin talteen ottama Aunuksen Wiel-järvestä. Tätä itkua lauletaan samanlaisena kreikanuskoisissa Suomen-Karjalassakin.]
Mid-bo oldanneh nygöi vaimeloizen vakkisrojuized?Ihalal armoizellenj igäizii kodjizii azutah.Loadiekkoa kuldaizil kädyisil kuldaizel armoizellenjigäized kodjized.Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized kravattjized.Pangoa pestyl armoizellenj ylen pehmiezed perinäized.Pangoatto aig- arinoizellenj allilinduizien andulaizedpeähyizien oale.Katelkoa pesty' armoistanj pehmielöil katuhkaizil,Anna pitkien matkaizien tulduo pezijy armoizenj ehki huogavuv.Loadiekkoa kahted kroaznoi-ikkun-pielyöd kallehel armoizellenj,Ann' ihalu armoizenj meidy igäviz aigaiziz ehki katshov niizikkun-pielyizis.
Suomen kirjakieleen käännettynä tuntuisi tämä itkuvirsi näin:
Mikä outo työ nyt on ikävänalaisella? Ihanalle rakkaalleni ikuista kotia rakennetaan. Laatikaa kultaisilla käsillä armaalleni ikuista kotia. Pankaa kalliille armaalleni kalanluiset sängyt. Pankaa pestylle armaalleni ylen pehmeät patjat. Pankaa hänelle, jokin aikanaan oli armaani, allilinnun untuvia pään alle. Peittäkää pestyä armastani pehmeillä peitteillä, jotta pitkän matkan päästä tultuaan pesijä armaani edes levähtüä. Tehkää kahdet punaiset ikkunapielet kalliille armaalleni, että ihana armaani ikäväpäivissään meitä edes katsoo niistä ikkunapielistä.
[Ellei ruumisarkkuun tehdä noita punaisia ikkunapieliä, niin ei vainaja haudastaan voi seurata elävien toimia. Sellainen on kansalla luulo kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa.]
Kun "ruuhi" eli ruumisarkku on saatu valmiiksi, pannaan siihen pellavia ja vastoista riivityitä lehtiä ruumiin alustaksi. Tätä tehtäessä uudet itkut. Ruumista pihalle vietäessä itketään. Kaiken matkaa kotoa hautausmaalle istuvat sukulaiset ruumisarkun päällä, kuljetettakoon sitä sitten joko venheellä tai hevosella. Tätä tapaa käytetään luterinuskoisessakin Karjalassa, ainakin Sortavalassa, jossa usein pyhäpäivinä nähdään ihmisiä viisin, kuusin istuvan kirkolle kuljetettavan ruumisarkun kannella.
Lähelle hautausmaata kun tullaan, taas itketään. Ennenkuin arkku lasketaan hautaan, avataan sen kansi, että sukulaiset vielä kerran saavat katsella kuollutta. Ruumista hautaan laskettaissa itketään eri virsi. Kun hauta on täytetty, asetetaan sen päälle n.s. "kalmalaudu", eräs noin parin kyynärän mittainen lauta. "Kalmalaudan" toiseen päähän pystytetään risti.
Ennenkuin vainajan omaiset lähtevät pois haudalta, laskevat he "kalmalaudalle" rahoja "ruuhen loadijoil" ja "havvan kaivajil" palkaksi. Näinä eivät ota noita rahoja vastaan, vaan jaetaan ne "pakitshijoil", s.o. kerjäläisille. Samoin pannaan "pakitshijoil" kalmalaudalle ruista tai ohria, suolaa ja leipää. Kun sitten on tultu vainajan kotitaloon takaisin, tarttuu kaksi naista kaulakkain toisiinsa, itkevät virren ja hakevat kuollutta joka paikasta. Siihen loppuvat varsinaiset hautausmenot.
Kuusi viikkoa kuolinpäivästä vietetään muistojuhla vainajan kunniaksi, n.s. "kuuznjedälized." Pappi ja kaikki sukulaiset kutsutaan taloon. Lehmä teurastetaan, jos talo on varakas, ja ruokaa laitetaan. Kun pappi saapuu taloon, menevät naiset itkulla häntä vastaanottamaan. Pöytä on valmiiksi katettu. Pappi pitää rukoukset, jonka jälkeen istutaan pöytään. Aterian loputtua lähtevät naiset, itkuvirttä laulaen ulos "pokoiniekkoloi kamoamah", s.o. kutsumaan suvun vainajia "mustajazih" eli muistojuhlaan. Pappi ja sukulaiset ovat näet jo sitä ennen käyneet haudalla rukoilemassa. Hautausmaalle on silloin muiden hevosien kera tuotu yksi hevonen ilman ajajaa, valjastettuna tyhjän reen eteen, valkoinen hursti siivitettynä reen yli. Tämän tarkoituksena on kuljettaa vainajien henkiä sukutaloon. Näitä vainajia naiset nyt, itkuvirttään laulaen, pyytävät kilpaan tulemaan.
Paitsi "kuuznjedälizii" vietetään kuolleiden muistoksi säännöllisesti kahdesti vuodessa muistajaisia eli "kalmoilla käyntiä." Toinen näistä juhlista on nimeltään "roatintshat." Sitä vietetään keväällä pääsiäispäivästä toisen viikon tiistaina. Toinen juhlista on nimeltään "muistinsuovattu" ja sitä vietetään syksyllä noin yhdeksän viikkoa ennen joulua.
[Päivien nimet Raja-Karjalan kielimurteessa ovat aivan toisenlaiset kuin muualla Suomessa käytetyt nimitykset. Ne kuuluvat sunnuntaista alkaen nain: "pyhä", "enzimänje argi", "toinen argi", "kolmas päivy", "nelljäs päivy", "piättinitshy" ja "suovattu".]
* * * * *
Wanha, muodoltaan ja sisällykseltään kaunis lauluruno elää vielä kansan suussa Itä-Karjalassa. Itkuvirret, joista nyt on puhuttu, nehän juuri kuuluvat tähän runoryhmään. Ne tulkitsevat hetken kaipausta ja surua, tulevaisuuden toivetta, puhuvat siitä mikä laulajan omassa polvessa liikkuu.
Mutta kansa laulaa muitakin lyyrillisiä lauluja. Laulaja laulaa itsestään, kertoo kuinka kovaonninen nuoruus sai laulun sanat hänen suuhunsa. Hän laulaa vaan aikansa kuluksi. Lapsenpiika nilkuttaa pienokaista laulullaan, pyytää Jumalan emoa lasta uneen vaivuttamaan. Kovaosainen valittaa kohtaloaan, samalla kuin tämä laulaminen hänen apeata mieltään viihdyttää.
Onko vanha, runollinen laulu katoama Itä-Karjalan kansasta? Luultavasti, valitettavasti, sillä se käypi huomattavan harvinaisemmaksi. Mutta vielä se ei ole sieltä hävinnyt. Wielä ei ole hengetön: ja runotoin arkkiveisu voittanut alaa Raja-Karjalassa. Wielä voipi kansanlaulujen ja sävelten kokooja siellä löytää paljon sekä kaunista että uutta. Uusia säveliä ainakin. Lauluja saapi hän milt'ei yksinomaan kreikanuskoiselta väestöltä, kauniita säveleitä etupäässä luterinuskoiselta kansalta.
Panen tähän muutamia kansan suusta kirjoittamiani lyyrillisiä lauluja, ei sen vuoksi, ett'eivät ne olisi ennen tunnettuja, vaan tuodakseni esiin eräitä esimerkkejä. Kaksi näistä lauluista on Sortavalasta, kolmas Korpiselästa.
Kehtolaulu.
Ogasja Leinonen, Läskelän kylästä Sortavalan pitäjää 1888.
Nuku nuku nurmilindu,Nuku nurmella hyvällä,Kuavu mualle kaunehelle;Nurmen nukka, heinän kukka.Tule uni uunin piäldä,Käy unonji kätkyeese,Pienen lapsen pieluksiihe,Wagahisen vuattehiise.Nukuta Jumala lasta,Magavuta Muariainji.Saisbo likkanje levätä,Lapsen orja jouten olla.
Wäinämöisen laulu nuorimmalle nei'ollensa.
Korpiselästä 1890.
Sanoi vanha WäinämöinjiNuorimmalle nei'ollensa:"Elä lapsi paljon laula,Tytär tyhjiä sanele.Aiga kultainen kuluvi,Aiga armas rienteleviSinun lapsi lauluissasi,Kurjan kukkumaisissasi."
"Igä kuitengin kuluvi,Aiga armas rientelevi,Hoz en laula polvenanji,Hyreksi sinä ikänä,Kujerra kuuna valgiana."
Laulajan runo.
Ontrei Wanninen. Sortavalasta 1889.
Ihmiset ajattelootMinun ilolla laulavani.Wain en mie ilolla laulaEnkä mielellä hyvällä.Laulan kurja kulkujani,Raukka rannan juoksujani,Waivaine vaelluksiini.Jou'uin kurja kulkemahe,Waivaine vaeltamaheIhmiset ajatteloopiHumalassa huutavani,Wiinassa viheltäväni,Jos vaan virren veärin laulan,Sanat ristihin repäsen.
Elkäätte hyvät minua,Elkäätte Jumalan luomatOu'oksi on ottakoho,Tehkö soppehen sohinaa,Silmän iskuu ikkunoihe.En minä opissa ollutEnkä kouluissa kolainnut,Seissut en seppien pajoissa,Sepän pihtiä piellyt.Nurin katsoi nurkkamuori,Weärin katsoi veartivaimo,Ei oikein omat emännät,Ei oikein omat eläjät,Oven suussa ou'ot silmät,Kierot keskilattialla,Peräss' ol' perin vihaiset;Peräpenkki tietäjiä,Sivuseinä siivomiehii.
Kalevalarunojen maantieteestä on paljon väitelty. Missä olivat Wäinölä, missä Pohjola ja muut runolaulujen toimintapaikat? On arveltu Wienan seutuja, on ajateltu Laatokan rantamaita.
Tunnustaa täytyy, että Kalevalan lauluissa kuvattu luonto, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, täydellisesti vastaa Laatokan puoleisen Karjalan luontoa. Wäinölän sankarit, niinkuin Pohjolan väkikin asuvat meren läheisyydessä, jonka ulapoilla he usein purjehtivat. Purjehtiminen on nähtävästi ammonaikuinen taito Laatokan rantakansalle.
Wanhoissa runoissa puhutaan vaahterasta ja lehmuksesta. Nämä puunlajit ovat Laatokan rantamailla tavallisia. Runoissa puhutaan tosin usein tammestakin, mutta saattaahan se olla muistona varemmiita ajoilta, jolloin kansamme asui etelämpänä. Kaikki muut Kalevalarunoissa mainitut puunlajit ovat kotoisia Laatokan Karjalassa. Eläimistä huomattakoon eritenkin hylje ja peura. Hylkeitä löytyy paljon Laatokassa ja paljon niitä siellä pyydetään. Peuroja asuu kesät, talvet Raja-Karjalan salomailla ja joka talvi vaeltaa niitä sieltä Laatokan rantamaille.
Wanhoissa runoissa mainitaan paljon Laatokan puoleisen Karjalan paikannimiä. Sellaisia ovat Alueenjärvi, jota on selitetty Laatokan vanhaksi nimeksi, Nevanjoki, Imatra, Wuoksi y.m. Sellaisetkin nimet kuin Sariola ja Untola löytyvät nekin todellisina paikanniminä. Eräässä vanhassa venäläisessä verokirjassa v:lta 1500 luetellaan kaikki Itä-Karjalan pogostain ja kyläin nimet. Kurkijoelta pohjoiseen ovat pogostat eli kirkkopitäjät jaetut piireihin, joita verokirjoissa sanotaan "perevaaroiksi." Sortavalan pogostassa ovat muun muassa Sariolan ja Untolan perevaarat. Kurkijoen pogostassa on Saaren perevaara ja Kaukovallan kylä.
Tuollainen nimien yhtäläisyys ei voi olla satunnainen. WuoksenpuoleisenLaatokan seutuja voipi aivan hyvin ajatella runojen Wäinöläksi,Sortavalan puoleisia seutuja Sariolaksi, Pohjolan väen maiksi.
Wanhoissa runoissa sanotaan Pohjolaa eli Sariolaa myöskin Lapiksi. Tämä nimitys nähtävästi ei tarkoita samaa, mitä me nykyjään käsitämme Lapin nimellä. "Lappi" sanalla tarkoittaa itä-karjalainen vielä tänäkin päivänä pohjoista ilmansuuntaa eli paremmin sanoen seutua, joka sijaitsee Pohjosessa, pitemmän matkan päässä kotiseudusta. Sortavalainen sanoo esim. jo Ilomantsin pitäjää "Lapiksi." Suistamolla olen kuullut tuota samaa nimeä käytettävän Reboilan pogostasta Aunuksessa.
Laatokan rantamaat ynnä Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas ovat arvatenkin vanhimmat runomaat. Pukiessaan tarunsa runon muotoon, sijoitti kansa tietysti noiden tarujen tapaukset ja henkilöt sen luonnon keskuuteen, jossa se itse eleli. Myöhemmin saapui runolaulu Wienan Karjalaan. Tuon eteläisemmän luonnon kuvaukset ja eteläisimmät paikkain nimet säilyivät runoissa, mutta niiden lisäksi tuli tietysti Pohjan perän luonnon kuvauksia ja sen puolen paikannimiä, niinkuin mursu, "Tulilappi" ja muut, joista sikäläisten laulajien miehissä kerrotaan.
Neljäs Luku.
Karjalan Aatelia.
"Kävi sotka poimimahanWäinämöisen kyyneleitä;Jo oli muiksi muuttuneetHelmiksi heristynehet.Kuningasten kunnioiksi,Waltojen iki-iloksi."
Kalevala XLI.
Shemeikkalaisten sukuperä. Shemeikan Semana muuttaa Ruodavuksen järven rannalle asumaan. Semanan Miihkali ja hänen peuravirtensä. Miihkali tappaa kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Kalmalammin rannalla. Miihkalin Hilippa ja hänen poikansa. Shemeikkalaisten suku haaraantuu. Joakoi ja Iivana veljekset. Jaakoin Jehti ja hänen urostyönsa. Jehkin Iivana manaa karhua pakenemaan. Jehkin Iivanan virsi maailman luomisesta. Hilipan Iivana kuolee 109 vuoden vanhana. Hänen pojanpoikansa Waslei ja Mysysvaaran Petri. Petri ukon ulkoryhti. Hänen peuranhiihtonsa Poastarven salolla. Mysysvaaran Petri virsikkään Salmin kihlakunnan paras runonlaulaja. Shemeikkalaiset Karjalan aatelia. Mysysvaaran Petrin ja Jehkin Iivanan virsiä ja loitsuja.
Siinä kulmauksessa, missä Suistamon, Suojärven ja Korpiselän pitäjät sattuvat yhteen, oli salon keskellä Ruodavuksen järvi. Seutu ei liene entisestään paljon muuttunut, sillä vielä tänäkin päivänä on se synkkää korpimaata, johon viljelys tuskin nimeksi on leimansa painanut. Kontio samoilee vielä nytkin Ruodavuksen salon rikeissä kuusikoissa ja peuroja asuu kesät talvet sen laajoilla sammalsoilla.
Tähän autioon seutuun asettui kolmatta sataa vuotta sitten Semana niminen mies, Shemeikkojen kuuluisan laulajasuvun kantaisä. Wanha tarina kertoo Shemeikan Semanan olleen kotoisin Lubasalmen kylästä Neboilan poqostaa Wenäjän-Karjalassa.
Semana rakensi itselleen mökin kalarikkaan Nuodavuksen rannalle, kalasteli järvessä ja metsästi salolla. Ja tämä toimi hankki hänelle ja hänen perheelleen puuttumattoman ravinnon.
Semanan poika oli Miihkali. Häntä mainitaan kuuluisaksi loitsijaksi ja suureksi metsämieheksi. Monen salon kuuluvilla ei löytynyt hänen vertaistaan peuranhiihtäjää. Ja kun ei sattunut peurakarjaa oman salon seutuvilla, niin maanitteli hän mahtavilla loitsuilla salon haara-sarvia luokseen aina "Tulilapin" [Lappi, jossa revontulet palavat (Kuolan niemimaa)] tuimilta tuntureilta asti.
Ja näin mainitaan Miihkalin loitsineen peuroja Tuli-lapista: [Tämän runon lauloi v. 1893 Miihkalin pojanpojan pojanpoika, Mysysvaaran Petri (Shemeikka), kotoisin Korpiselästä, sanoen sitä Miihkalin "pedravirreksi".]
Metshän onni, metshän Osmo,Muan sulho, mannun sulhoPane juoni juoksemaheNäillä mailla, manterilla,Näillä miehen metshimailla,Näillä harhoilla saloilla.Teäl on muat mieluhat,Teäl on veet vuolahat,Teäl on ilmat ihalat.
Nylgysä akka TabivonElä pie, elä pitele,Lase vilja valloillah;Wirbusa poiga TabivonElä pie, elä pitele,Lase vilja valloillah.Salon poiga rautasauva,Sinuu on pandu paimenekse;Öin etshi, päivin anna.Minun on pyyntipäivinäni,Sinun on antoaigoinasi.Hot ei olle tännembänä,Niin sie tuo on tuonnembanaKau'on saaressa saetengiLapin haaran hartiassa,Kuhanvuoren kulman alta.Liikuta mägi lihanen.Miestä vasten pyytäväistä,Yheksissä pyytäjissä,Kaheksissa katshojissa,Ylipyytämättömissä,Poikki Pohjolan joessa,Sivutsh' on Imandron järven;Suita suitsilla ylennä,Päitä päitsillä kohota;Ota vitsha viittä syltäKoivu korven notkelmassa.
Kerran tuli kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Miihkalin taloa hävittämään. Ne viholliset tappoi Miihkali aivan yksin keihäällään. Mahtavat loitsut olivat hänellä apuna. Paikkaa, missä tämä tapahtui, sanotaan vielä Kalmalammeksi ja taistelun mainitaan olleen "ennen Pedri kuningahan aigoja."
Sellainen on shemeikkalaisten kesken taru virsikkäästä SemananMiihkalista.
Miihkalin poika oli Hilippa; hänkin hyvä laulaja ja loitsija. Hilipalla oli viisi poikaa: Joakoi, Iivana, Tiitta, Lari ja Niksor; kaikki suuria metsä-miehiä ja loitsijoita. Entenkin Joakoi ja Iivana olivat maan kuuluja laulajia. Kumpikin elivät he harvinaisen vanhoiksi. Joakoi kuoli 91 vuoden ijässä, mutta Iivana eli 109 vuoden vanhaksi ja kuoli vasta noin v. 1848 vaiheilla.
Jaakoista ja Iivanasta on Shemeikan suku jakaantunut kahteen haaraan. Kantatalon ympäri alkoi vähitellen syntyä uutistaloja, niin että seudussa viimein oli neljä taloa; kaikki saman suvun asumia. Ja entistä sakeammin savusivat nyt shemeikkalaisten kasket Ruodavuksen salomailla. Tätä asutusryhmää ruvettiin nimittämään Shemeikan kyläksi. Nyt ei ole noista neljästä talosta jälellä kuin kaksi vaan, ja shemeikkalaisia asuu Suistamolla, Korpiselässä ja Suojärvellä.
Joakoin poika oli Jehki. Häntä mainitaan koko seudun suurimpana ja väkevimpänä miehenä. Talvet umpeen hiihteli hän peuroja ja sanotaan hänen niitä tappaneen monta sataa. Kerran kävi karhu salolla Jehkiin käsiksi. Sen karhun tappoi hän ihan yksin keihäällään. Tätä keihästä ovat Muuannon shemeikkallaiset kauan aikaa säilyttäneet kallisarvoisena muistona. Kun Jehki kuoli 60 vuoden ikäisenä, oli hän kaatanut 18 karhua.
Jehkin pojat Iivana, Mikolai ja Mihaila elävät vielä Suistamon pitäjän Muuannon kylässä. Muuannon kylä on suuren salon keskellä ja siellä on veljeksillä avarat korvet hiihdeltävinä. He ovatkin kaikki metsämiehiä. Iivana, eli "Jehkin Iivana", joksi häntä kotipuolella sanotaan, on ollut 16 karhun tapossa. Erään kymmenisen peuroja on hän myös ampunut. Iivana on huono huhtamies, sillä hän on nuorena jalkansa loukannut. Mutta annappas miehen asettua karhun pesän eteen, niin kyllä paikkansa pitää ja vakavana seisoo kuin korpikuusi. Ei silmiä rävähytä, vaikka mikä tulkoon. — Mikolai Iivanan veli oli nuorempana hyvä peuranhiihtäjä. Tappoi haarasarvia useampia kymmeniä. On ollut 14 karhun tapossa. Mihailaa, kolmatta veljeksistä, mainitaan vaan kahden kontion tapossa.
Jehkin Iivana on ainoa veljeksistä, jossa esi-isäin runomahti on säilynyt. Soittaa myöskin kannelta ja tekee itse kanteleensa. — Kerran pelastui Iivana loitsutaidollaan karhun kynsistä. Oli erään toverin kera karhun pesällä. Kumpikin ampuu, vaan ei osaa hengen paikalle. Karhu siitä ärtyy, nousee kahden jalan Iivanan eteen. Miehellä ei asetta muuta kuin tyhjä pyssy kädessä. Sai toki sanoneheksi: "puhas metshä, elä peälle tule", ja kääntyi kuin kääntyikin karhu miehestä ääreen ja lähti saloa kaalamaan. Näin kertoo Iivana itse tästä merkillisestä tapauksesta.
Jehkin Iivanan runomahti ei loitsuihin rajoitu. Hän laulaa vanhoja, esi-isiltä perättyjä virsiä muinais-ajan sankareista: Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta, lappalaisesta, joka ampui Wäinämöisen, niin että tämä suistui mereen. Wuosikausia virui Wäinämöinen meressä, kunnes
Tuo kasvoi Simandron soari,Wanhan Wäinön polven piähän.Sotka lind' on suora lindu,Lendelööbi, liitelööbi,Etshivi pesän tilaista.Jo löydi pesän tilaisenTuohonpa Simandron soareen.Wanhan Wainön polven piähän;Walopa vaskisen pesäsen,Muni kultaisen munasenWanhan Wainön polven piähän.
Liikutti viimein Wäinämöinen polveaan, järkähytti jäsentään. Särkyi sotkan vaskinen pesä paloiksi, muna kultainen meni muruiksi. Ja tästä ihmeellisestä munasta syntyi sitten taivas ja alinen maaemä, päivä, kuu, tähdet ja pilvet taivosella.
[Sekä Jehkin Iivana että Mysysvaaran Petri laulavat tämän runosarjan mainitussa järjestyksessä. Pieniltä eroituksilla vaan, josta enemmän tuonnempana.
Jehkin Iivana laulaa virtensä seuraavalla nuotilla:
Tuo kas-voi Si—mand-ron soa-ri, Wan-han Wäi-nönpol-ven piä-hän.
Sot—ka lind' on suo—ra lin-du Len—te-löö-bilii—te-löö—bi, j.n.e.]
Jehkin Iivana osaa monta kaunista satua ja mielellään hän niitä tuttavassa seurassa kertoilee.
Muistuu mieleeni eräs minne kesän yö, jolloin yhdessä teimme matkaa Suistaman Muuannosta Korpiselän Tolmajärvelle. Suurimman osan matkaa sousimme Kiltsha nimistä jokea pitkin, autiota salotaivalta. Soutaessamme ja venettämme sauvoessa lauloi Iivana runojaan, kertoili satujaan; kertoi sadun viisaasta Iljasta ja merenneitisestä, joka oli niin kaunis, että päiväkin taivasta kiertäessään pysähtyi häntä katsomaan, jätti maat ja mantereet valaisematta.
Satu oli itsessään erittäin kaunis, mutta sen vaikutusta lisäsi vielä sopiva kehystä ympärillämme. Kaikki oli niin tyyntä ja hiljaista. Kesäyön hämärässä näyttivät puut ja muut esineet niin utuisen epämääräisiltä. Silmä ei kohdannut missään jyrkkiä piirteitä, joihin se olisi voinut kiintyä. Ja tuo samainen epämääräisyys, se kuvastui mainiosti Iivanan saduissa ja runoissa. — Pohjolan luonnostahan meidän vanha kansanrunoutemme on saanutkin rikkaimmat aiheensa. Persoonoittuja luonnon voimiahan ovat enimmäkseen esivanhempiemme jumaluus taruston haltijat ja sankarit.
Toinen shemeikkalaisten sukuhaara polveutuu Hilipan Iivanasta, joka kuoli 1848 seutuvilla 109 vuoden vanhana. Hänellä oli kaksi poikaa: Iivana ja Petri. Iivin Iivanan pojista elää vielä kaksi: Petri ja Waslei. Kolmas, Mikki, on kuollut. Häntä mainitsee vanha kansa hyvänä kanteleensoittajana.
Iivin Waslei elää vielä Shemeikan Kontrossa. On ikänsä ollut naimatonna. Nyt on hän vanha ukko, mutta nuoruudessaan oli hän uljas metsän kävijä. Hänen mainitaan tappaneen enemmän peuroja kuin kukaan muu nyt elävistä hiihtäjistä. On myös ollut lähes 30 karhun tapossa.
Waslein veli, Petri, asuu Kokkarin kylän Mysysvaaran uutistalossa Korpiselän pitäjää. Häntä sanotaan tavallisesti Mysysvaaran Petriksi. Hän on noin 75 vuoden vanha. Ei oikein itsekään tiedä ikäänsä, kuin noin suunnilleen vaan. Ja kukapa niitä nyt sellaisia niin ihan vuodelleen jaksaisi muistaakaan. Mysysvaaran Petri on kerrassaan vanhan Wäinämöisen kuva. Roteva ja ryhdikäs, harvapuheinen. Kasvopiirteet voimakkaat ja samalla säännölliset. Parta pitkä ja valkea.
Kotipuolellaan pidetään Petri ukkoa hyvin suuressa arvossa. Wanhat ja nuoret häntä kunnioittavat. Mysysvaaran Petri onkin runorikkaan Itä Karjalan perikuva. Hänen persoonassaan löytyy yhdistettynä kaikki, mikä näille seuduille on vanhaa ja omituista. On hyvä runolaulaja ja loitsujen lukija, soittaa kannelta, oli nuoruudestaan maan kuulu peuranhiihtäjä ja karhuntappaja.
Petrin suurin urostyö oli se, kun hän yhtenä talvena tappoi 50 peuraa Poastarven ja Shemeikan salolla. Siitä on jo viisikymmentä vuotta kulunut.
Talvi oli ollut tavattoman luminen ja Petri, suuri ja raskas mies, varusti siltä varalta oikein erityiset sukset itselleen, pitkät ja leveät. Eivät olleet suuren suuret, ei pienen pienet, nuo Petrin sukset. Painoivathan leiviskän vaan. Miestä myöten se oli pyssykin, raskas piilukko. Eväskontti päälle päätteeksi miehellä selässä.
Ja niin hiihteli Shemeikan Petri sinä suurena lumitalvena peurojaPoastarven salolla.
Kysyin kerran Petri ukolta, montako peuraa hän eläissään on ampunut. "Mäne heidy tiedämäh, min verd olloo. Olis niidy erähän riihen tävveldä", kuului lyhyt vastaus. Ja mitäpä noita tuollaisia utelemaankaan. Tietäähän sen jokainen metsämies Korpiselässä Mysysvaaran Petrin saaliit. Tietää Korpiselässä ja tunnetaan ne Suistamolla ja Luojärvelläkin. Ja kertoo se kansa niistä siellä vielä tulevankin sukupolven aikana.
Eikä ne saaliit peuroihin päätykään. On sitä eräs mesikämmenkin virunut verisenä hänen edessään talvisella hangella. Ompahan parikymmentakin.
Kerran otti kovalle Kollahan salolla Suojärvellä. Jo on kontio ihan suksen nenillä, eikä ota tulta hyvä piilukko pyssy. Silloin pelasti koira metsämiehen. Ärhenteli niin kiukkuisesti karhun kintereillä, että mies pääsi punaltumaan suksillaan suon laitaan tiheimmästä närerikeiköstä.
Mysysvaaran Petri on paras nyt elävistä runolaulajista Salmin virsikkäässä kihlakunnassa. Hän laulaa virsiä Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta, Jougamoisen kostosta ja maailman luomisesta y.m.
Lemminkäisen retkestä Pohjolan häihin laulaa Mysysvaaran Petri pitkän virren. Wahinko vaan, että se virsi kesken katkeaa. Taitaa jo vanhuus vaivata runolaulajaa, muisti pettää. Tässä mainittakoon vaan virren alku säkeet:
Savu saarella palavi,Tuli niemen tutkamella,Niemen kylgyöt kytevi.
Sanoisin sodisavukse;Pien olis sodisavukse;Sanoisin paimosiin tulekse;Suur' olis paimosiin tulekse.
Osmotar olutta keitteäKallervoinen kalloo vettäYheksäs ozran jyvässä,Kaheksas kagran jyvässä.Työndeä vieshtit viisienne,Kutshut kuusille jaqelov;Kutshuv rujat, kutshuv rammat,Kutihuv on perisogiat.Yht'ei kutshu Lemmingäistä.
Mysysvaaran Petri pukee toisinaan runon muotoonomat, tilapäisetkin ajatuksensa. Wiime kesänä,kun olin ukkoa koko päivän laulattanut, alkoivanhusta jo väsyttää se virsien laulaminen.Sen hän ilmoitti seuraavilla runo säkeiltä:
Ukko uubui, vanha vaibui,Kuoli konttiloin tegijä.
Shemeikkalaiset ovat Karjalan henkistä aatelia. Polvesta polveen on esi isien runomahti kulkenut perintönä heidän suvussaan. Salomaillaan, savupirttiensä nokisien orsien alla ovat he tietämättään pitäneet ihanteellisuuden lippua korkealla. Ja nyt, kun tuo ihanteellisuus vanhassa naiivisessa ja runollisessa muodossaan alkaa hävitä kansasta, ovat ne sen viimeisiä edustajia.
Shemeikkalaiset ovat Karjalan aseaateliakin. Rohkeina metsästäjinä ovat he taistelleet viljelyksen taistelua salon petoja vastaan. Unhoituksiin on jäänyt moni heidän uljas paininlyöntinsä metsänkuninkaan kera. Ei ole kirjaan kuvattu, ei mailla mainittu. "Kuuset oldih kuulemassa, kuudamoinje katshomassa." Ja vehreän nurmen alla, kotikorven laidassa lepäävät virsikkäät hiihtomiehet viimmeistä untaan. Ja Tapio alkaa jo siirtyä likeimmille salomaille, kun ei ole enää nuorisossa nousevassa, kansassa kasvamassa syvien syntysanojen tietäjää, joka osaisi häntä pidätellä.
Shemeikkalaisten suku.
Semana.MiihkaliFilippa.Joakoi. Tiitta. Lari. Niksor. Iivana.Jehki. Iivana. Petri.Iivana. Mikolai. Mihaila. Mikki. Teroi.Waslei.Mysysvaaran Petri.
Mysysvaaran Petrin runoja. [Saatu talteen 1893.]
Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelu.
"Hoi on vanha Wäinämöinji,Toin' on nuori JougamoinjiLäkkä on ajelemaha!Ajelemma, kiitelemmäMeren selvälla selällä,Lagialla lainehella."
Puuttui vemmel vembelehe,Rahes puuttui rahkehese,Aisa aisahan takeltui.
Wirkki vanha Wäinämöinji:"Hoi on nuori Jougamoinji,Kumman tästä välttyö tulov?"
Mittelemme miekkojamme,Koittelem' on korttiamme;Kumman miekka on pitembi,Kumman kortti korgiambi.
Tuli vanhan Mäinämöisen,Tuli miekka on pitembi,Tuli kortti korgiambi.
"Hoi on nuori JougamoinjiSiunpa välttyö tuloubi,Suin lumehe päin vidihe,Kobrin ilmahe kovahe,Kynsin kylmähe kivehe,Hambahin vesihagohon!"
"Hoi on vanha Wälnämöinji,Waiv' ois miula teällä olla;Suin lumessa, päin vidissä,Kobrin ilmassa kovassa,Kynsin kylmässä kivessä,Hambahin vesihavossa.Ois miula kolme venoista,Ota paras pantiksesi,Peästa milma teällä poise."
Eib' on kelboa köyhän skenkit,Eibä mitki skelmin skenkit.
"Hoi on vanha Wäinämöinji,Peästä milma poi'es teällä,Waiv' ois miula teällä ollaSuin lumessa, päin vidissä,Kobrin ilmassa kovassa,Kynsin kylmässä kivessä,Hambahin vesihavossa.Ois miula kolm' oroista.Ota paras pantiksesi."
Eib' on kelboa köyhän skenkit,Eibä mitki skelmin skenkit,
"Hoi on vanha WäinämöinjiWaiv' ois miula olla teällä,Suin lumessa, päin vidissä,Kobrin ilmassa kovassa,Kynsin kylmässä kivessä,Hambahin vesihavossa.Ois miula sisärdy kolme,Ota paras pantiksesi."
Äsken kelbai köyhän skenkit,Job' on mitki skelmin skenkit,Jo urosen karvorinnan.
Lähti itkien kodihe,Ennätti emo kysyä:"Mitä itket poiguvoni?"
"Otti vanha Wäinämöinji,Otti parahan sisaren."
"Tuot' on vuotin tuon igäni,Puhki polveni halusin,Wäinämöistä vävykseni,Suurta miestä suguhuni."
Joukahaisen kosto ja maailman luomme.
Lappalanje laiha poigaPiti viikkoista vihoa,Kauanaiguista katshettaPeällä vanhan Wäinämöisen.Aina ambuo kägesi.Käet kieldi ambumasta,Sormet suoniset ebäsi:Elä ammu Wäinämöistä,Laulut mualda langiaabi,Ilot ilmalta lopei;Laulut muall' ois luatuisammatIlot ilmalla hyvembät.
Warsin ambui ei varannut,Togi ambui ei totellut.Wuoli piiliä pinosen,Kolmesärvistä kogohon;Ambui päivän, se alisti,Ambui toisin, se ylisti,Ambui peännä kolmantena,Kohti ambui kolmantena,Oigiaha olgapeähä,Wasemeh on kainaloho,Läbi luijen, läb' lihojen,Läbi lämpimiin lihojen.
Tuosta suistui suin lumehe,Suin lumehe, päin vidihe,Keändyi kämmenin merehe.Tuolla kulgi kuusi vuotta,Seurui seitshemän keseäMeren selvällä selällä,Lagialla lainehella;Kubli kuusissa hagona,Petäjäissä kubluksena.
Ylenteli polvuttahe,Keskellä meren napoja,Kasvoi tuos soria soari,[Jehkin Iivana laulaa "Smandron saari",]Wanhan Wäinön polven piähä.
Sotka lind' on suora lindu,Lendelööbi, liitelööbi,Etshivi pesän tiloa,Wanhan Wäinön polven peällä.Waloi vasksen pesäsen,Muni kultaisen munasen.Haudeloobi, keändelööbiWanhan Wäinön polven piässä.
Lekahutti polvuttahe,Järskähytti jäsendähe,Pesä laskevi paloiksi,Muna kuldainje muruikse,Seitshemikse siemenikse.
Mi munas alista kuorda,Alisiksi moaemiksi'Mi munas ylistä kuorda,Ylisiksi taivosikse.Mi munassa valgiaista,Pänvösekse taivosella.Mi munassa ruskuaista,Kuudamekse taivosella,Mi munassa kirjamaista,Tähtilöikse taivosella.
Runokatkelma Kullervosta.
Killervo Kallervon poigu,Lähti soitellen sotahan,Ilon lyvven muilla mailla.Soitti suolla männessähe,Kajahutti kangahalla;
Suo vastahan sorahti,Kangas vastahan karahti:"Toattos kois on kuolemassa."
"Kuolgahas on mangähäs,Soan minä mogoman toatan,Ruotshin suuressa soassa.Peän panen padaramuissa,Silmät liinansiemenissä,Korvat lammin lumbehissa,Jallat veärissä pajuissa,Muun rungan vesihavosta."
Jehkin Iivanan loitsuja ja virsiä. [Saatu talteen 1893.]
Metsämiehen loitsu.
Metshän ehtoisa emändä,Metshän kuldainji kuningas,Tules kullan kuuldavilla,Hobian-go vaihoksilla,Jossa kulta kuulottaabi,Hobiainji paistattaabi,Minun metshäs tullessani.Westäs pilkat pitkin puita,Pitkin puita, pirtin maita,Lapin laajoja saloja,Jossa lindu liikkunoobi,Metshän outo ollenoobi.Alaoksilla aseta,Rautaoksilla rakenna,Jossa nuoli nappajaabi,Tinapilli tiuasoobi.
Peuran virsi.
[Tämän runon laulaa Jehkin Iivana "virtenä". Loitsuja muuten ei lauleta, vaan niitä "luetaan" eli sanellaan.]
Kesät vuolin keihäsvartta,Talvet susia suorittelin,Pesin pienen perttisen-gi,Pyyhkin pienen laattian-go.Lähin miehissä metshällä,Urohissa ulgoteilläKahen, kolmen koiran kanssa,Wiien, kuuen villahännän,Seitshemän sebelikaglan;Lykkäim' on lylyn lumella.Muut-bo hiihtävi higehen,Itshe hiihän hiljallehen,Werkkaselleh-bo vierettelen.Koiran on keränä vierii,Suksen on matona sujuu.Mie hiihän mägie möten,Koira juoksoo korbirannan.Wain ei metshä miehiih miesty,Eigä korbi koiriih kostu,Ylety metshän isandä.Miestyis metshä-gö miehiheni,Kostuis korbi koiriheni.Kuuset kullalla sivallan,Hongat hobialla voitelen-go.Lähen hirven hiihäntähe,Poropedran pollentahe.Jop' on metshä miehiih miestyi,Sega korbi koiriih kostui,Yletyi metshän isändä.Panen ai'an rautaisen-go,Rautaisilla aiaksilla,Teräksillä seibähillä,Matoloill' on vitshastelen,Sisiliskoilla sitelen;Jätän hännät häilymähe,Piät vankat mabisemahe,Katehet-bo kaitshemahe.Ken katehin katshonoobi,Silmät vertä vuotakohe,Ken-bä kieroon keksinööbi,Silmät rasvana ravista,Kenb' on kumman keksinööbi,Tyvin kuuset kulkkuhuse,Latvoin lakkapäät pedäjät.
Wiides Luku.
Kovan Onnen Karjala.
"Se orjana ollut on ounaan herran,Se vaivaa nähnyt on toisen verranKuin Suomi muu, mut murtumatonJa hilpeä vielä se on."
Arvi Jännes: Karjala.
Pähkinäsaaren rauha jakaa Karjalan kansan kahtia. Weljessota karjalaisten kesken. Maan hävitys. Stolbovan rauhan jälkeiset ajat. Synkkiä lehtiä Karjalan kansan historiassa. Lahjoitusmaat ruotsinvallan aikana. Arviovero. Kenraalikuvernööri Sperlingin toimet sen poistamiseksi. Lahjoitusmaiden peruuttaminen 1600-luvun lopulla ei tuottanut mitään onnea Karjalan kansalle. Ison vihan jälkeiset ajat. Uusia lahjoitusmaita. Kansan orjuus. Wanhan Suomen yhdistäminen muuhun Suomeen 1811. 1826 vuoden asetus ja sen seuraukset. Karjalan lahjoitusmaiden talonpojat kadottavat perintöoikeuden maihinsa ja muuttuvat lampuodeiksi. Sorron seuraukset. Karjalainen vieraantuu maanviljelyksestä ja kansa alkaa elää satunnaisilla tuloilla. Sen luonne muuttuu epärehelliseksi. Rahti ja muu keinotteleminen Koronkiskurit. "Karvakirjat." Maanviljelyksen huono tila. Pohjalaiset muuttakoot Karjalaan. Pakollinen sotaväen otto. Sielukauppa ja "biegloit."
Karjalaa ja sen kansaa on kiitetty, sitä on moitittu ja kauan unhoitettu.
Oli aika, jolloin Karjala kilpenä muuta Suomea suojeli. Arpia täynnä oli tämä kilpi ja entiset ennättivät tuskin parantua umpeen, ennenkuin toisia tuli sijaan. Kun Wihollinen hyökkäsi maahamme, niin joutui Karjala aina ensin sotatantereeksi. Ja vaikka hyökkäystä olisi torjuttukin, niin ei Karjala sittenkään säästynyt hävityksestä, sillä sen kautta kulki peräytyvien vihollisten paluumatka kotimaahansa.
Pähkinäsaaren rauha oli jakanut karjalaisten maan kahtia. He olivat nyt kahden Waltakunnan alamaisia ja heillä oli eri usko. Tämä vieroitti heidät toisistaan. Entinen heimous muuttui veriseksi vihollisuudeksi.
Aika ajoin rakensivat Ruotsi ja Wenäjä valalla ja pyhän ristin suutelemisella "ikuista" rauhaa keskenään. Raja-Karjalassa ei noista rauhanteoista paljon tiedetty ja vielä vähemmin niistä välitettiin. Siellä oli ainainen partiosota ja kalvankalske. Wenäjän puoleiset karjalaiset kävivät Ruotsin puoleisten heimolaistensa maata hävittämässä. Nämä kostivat vuoroonsa samalla mitalla. Kylät poltettiin, ihmisiä kidutettiin kuoliaiksi pärevalkealla ja muilla hirmukeinoilla, kasvava laiho niitettiin kaskes-mailta.
Untamoinen verkot laskiKalervon kalavetehen;Kalervoinen verkot katsoi,Kalat konttihin kokosi;Untamo utala miesiSepä suuttui ja vihastui.Teki soan sormistansa,Kämmenpäistänsä käräjät.Toran nosti totkusilta,Artin ahvenmaimasilta.
Torelivat, tappelivat,Eikä maita toinen toista;Minkä toistansa tokaisi,Sen sai kohta vastahansa.
Näin laulaa vanha karjalainen kertomaruno Untamo ja Kalervo veljeksistä. Se on synkän ja onnettoman ajan kuvaus Karjalan heimon historiassa.
Näiden entisten rajariitojen muistot elävät vielä, vaikka heikostikin. Karjalan kansassa. Kreikanuskoinen itä-karjalainen sanoo vielä lännempänä asuvaa veljeään "ruotshiksi". "Ruotshi, arren kaiken pidäjä" [joka aina pitää arkea, s.o. ei paastoo] on Salmissa, Suojärvellä ja Aunuksessa tavallisena sananpartena, kun on puhe lutherilaisesta suomalaisesta. Lutherin-uskoinen länsi-karjalainen taas nimittää itäistä veljeään "venäläiseksi." Tällä hän ei tarkoita kansallisuutta, vaan uskontoa. "Ummikoksi" sanotaan Itä-Karjalan kansankielessä ihmistä, joka kieleltään ja kansallisuudeltaan on venäläinen.
On luonnollista, että nuo alituiset sodat olivat omansa ehkäisemään Karjalan aineellista edistystä. Eräässä vanhassa ruotsalaisessa verokirjassa vuodolta 1589 [löytyy Suomen valtioarkistossa] luetellaan tarkasti, montako asuttua ja montako autiosavua siihen aikaan löytyi Käkisalmen läänissä, s.o. nykyisessä Laatokan puoleisessa Itä-Karjalassa. Ruotsalaiset olivat vähäistä ennen väliaikaisesti saaneet nämä seudut haltuunsa. Salmin pitäjästä sanotaan, että se kauttaaltaan oli autioksi hävitetty. Kurkijoen pitäjässä löytyi 92 asuttua ja 1,083 autiosavua, Sortavalan pitäjässä 114 asuttua ja 699 autiosavua, Ilomantsin pitäjässä 189 asuttua ja 681 autiosavua.
Tosin oli se sota, jonka hävityksen jälkiä mainitussa verokirjassa kuvataan, ollut hyvin pitkä, mutta yksi ainoa sota se sittenkin vaan oli.
Ei kummaa, jos itä-karjalainen sellaisissa oloissa jäi jälkeen lännempänä asuvista veljistään. Ei kummaa, jos viljelys ja kaikenlainen edistyminen Karjalassa taantui, kun muualla Suomessa riennettiin eteenpäin. Karjalan huonoa taloudellista tilaa arvostellessa ja karjalaisen kansanluonteen varjopuolia kuvatessa, on lahjoitusmaa-järjestelmä ennen kaikkia huomioon otettava. Se se on ollut Karjalan kirouksena niin toisessa kuin toisessakin suhteessa.
Lahjoitusmaiden historia ulottuu kaukaisiin aikoihin. Se on synkkä lehti Karjalan kansan vaiheissa, hikipisaroilla kirjattu, huokauksilla säestetty.
Katselkaamme, mitä tämä lehti meille pääpiirteissään kertoo.
Ruotsi oli Stolbovan rauhassa v. 1617 saanut Laatokan puoleisen Karjalan ynnä Inkerinmaan Wenäjältä. Ruotsin hallitus ei koskaan ollut oikein varma näiden rajamaiden omistamisesta. Saattoihan Wenäjä piankin tointua heikkouden tilastaan ja vaatia maakunnat takaisin. Ruotsin hallituksen täytyi sentähden ryhtyä erityisiin keinoihin, vahvistaakseen valtaansa Raja-Karjalassa.
Yksi näitä keinoja oli rajamaan poisläänittäminen korkeille ylimyksille. Tämä läänitysjärjestelmä vastasi semmoisenaankin kaikin puolin sen ajan käsitystapaa, mutta Raja-Karjalaan nähden odotettiin siitä vielä suurta hyötyä maan puolustuksenkin suhteen. Hallitus arveli aivan oikein, että jota suurempia pääomia Ruotsin sotaisella aatelistolla oli sijoitettuna rajamaihin, sitä innokkaampi olisi se niitä suojelemaan. Sentähden annettiin koko Itä-Karjala lahjoitusmaana surkeille aatelisherroille. Talonpojat eivät kuitenkaan kadottaneet omistus-oikeuttaan maihinsa. Heidän tuli vaan lahjoitusmaan omistajalle suorittaa se maavero, minkä he muuten olivat velkapäät kruunulle maksamaan. Tämän lisäksi tuli vielä suuri joukko pieniä ulostekoja, n.s. "parseileja", joiden yhteenlaskettu summa saattoi nousta yhtä suureksi kuin maaverokin.
Maavero oli kerrassaan epämääräinen ja laskettiin kunakin vuonna erikseen n.s. "arvion" perustuksella. Arvio tapahtui aina syksyllä, elonkorjuun jälkeen. Silloin asetettiin arvio-lautakunta, jonka jäseninä olivat tilanhaltija, hänen talonpoikansa ja muita asianomaisia, niinkuin vouti ja tämän kirjuri, kylänvanhin, pitäjän asiamiehet eli "sollemainikat" ja tavallisesti myös lautamiehet.
Arvio-lautakunta kulki talosta taloon ja arvosteli sängen mukaan talonpojan pellot, kuinka paljon hän oli kutakin viljalajia kylvänyt, millainen oli maanlaatu ja millaisen sadon kylvö oli antanut. Tämän tehtyään, ratsastivat arviomiehet erikseen neuvottelemaan, kuinka suureksi arviovero siltä vuodelta oli laskettava. Neuvottelussa eivät tilanhaltija eivätkä hänen alustalaisensa saaneet olla saapuvilla.
Tämän neuvottelun nojalla kirjoitettiin kylän arvio-luettelo. Humalan- ja kaalinkasvusta pidettiin eri arvio. Wanhan tavan mukaan ottivat näet lahjoitusmaiden omistajat alustalaisiltaan joka viidennen humalaseipään ja viidennen kaalinkuvun. Tätä veroa sanottiin "petiiniksi."
Näin tapahtui arvioa Ruotsinvallan aikana Inkerin-maalla. Mutta Käkisalmen läänissä oli se vielä ankarampi ja monimutkaisempi. Siellä arvattiin ensin jokainen talossa asuva henkilö määrättyyn hintaan. Sitten arvattiin talonpojan kotieläimet: hevoset, lehmät, siat, lampaat ja koirat. Sitten kaikki muu tavara: pyssyt, jouset, nuotta, verkot, venheet, huone- ja tarvekalut, vaatteet y.m. Lopuksi arvattiin vilja- ja heinäkasvu.
Jokaiselle arvioesineelle pantiin määrätyn taksan mukaan hinta arvioruplissa ja äyreissä. Yhteen arvioruplaan meni 100 arvioäyriä (kopeikkaa). Nämä hinnat laskettiin yhteen, ja talo asukkaineen, irtaimistoineen, vilja- ja heinäkasvuineen oli siis arvattu niin tai niin monen arvioruplan veroiseksi. Jokaisesta näin syntyneestä arvioruplasta tuli talonpojan suorittaa vuotuista arvioveroa 1 2/3 hopeatalaria [yksi sen ajan hopeatalari vastaa meidän rahassamme 2 markkaa 84 penniä] ja 24 kappaa eloja.
Esimerkkinä mainittakoon seuraavat otteet eräästä Itä-Karjalassa 1680 luvulla käytetystä arviotaksasta:
Ruplaa. Äyriä.
Mies kesä- ja talvivaatteineen ynnä hyvähevonen………………………… 3. —"Keskinkertainen" mies……………… 2. —"Huono" mies………………………. 1. —Hyvä lehmä………………………… 1. —Hieho…………………………….. — 50.Wanha lammas………………………. — 15.Sika……………………………… — 10.Naula vaskea ……………………… — 10.Hyvä teräsjousi……………………. — 50.Hyvä metsäkoira……………………. — 50.Kalaverkko………………………… — 9.Ketunverkko……………………….. — 3.Neljännes nuottaa………………….. — 15.Wene……………………………… — 30.Kuormallinen heiniä………………… — 10.Tynnyri ruista tai ohraa, kotipeltoonkylvettynä……………………… 1 20.100 lyhdettä ruista tai ohraa, kaskeenkylvettynä……………………… — 40.100 lyhdettä kauroja, kaskeen kylvettynä. — 20.
Arvio oli talonpojalle kaikin puolin rasittava veroitustapa. Arvio-lautakunnan tulo taloon oli jo sellaisenaankin suuri rasitus. Talonpojan täytyi näet omalla kustannuksellaan syöttää ja juottaa niin hyvin arvio-lautakunnan varsinaiset jäsenet kuin heidän seurassaan kulkeva tilanhaltijakin, palvelijoineen, hevosineen. Usein oli arviomiesten tapana kuljettaa vaimonsa ja lapsensakin kerallaan, ja jos sattui ilma sateinen, niin saattoi koko tämä joukko majailla viikon päivät varakkaamman talonpojan talossa. Silloin eivät kelvanneet huonot ruuat eikä juomat, vaan pöytään oli pantava parasta, mitä löytyi.
Talonpoika ei koskaan saanut tietää perustusta, minkä nojalla hänen veronsa määrättiin, eikä sitä perustusta muutkaan tienneet, sillä se oli kerrassaan mielivaltainen. Rikkaat joilla oli varoja lahjoa arvio-lautakunnan jäseniä, pääsivät vähemmällä verolla, köyhät saivat maksaa sitä enemmän. Koska talonpojan irtaimistokin vuotuisesti arvattiin, koetti hän tietysti salata tätä omaisuuttaan, minkä vaan kykeni.
Korkeat aatelisherrat harvoin itse asuivat lahjoitus-maillaan. Arvioveron nojalla saattoivat heidän voutinsa mielin määrin pettää isäntiään ja nylkeä talonpoikia. Näin synnytti tämä onnetoin järjestelmä ahneutta ja kiskomishalua ylhäisissä, petollisuutta ja aineellista kurjuutta alhaisissa. Muutamat Ruotsinvallan aikaisista Itä-Karjalan kenraalikuvernööreistä surkuttelivat vilpittömästi kansan kurjaa tilaa ja koettivat sitä parantaa. Yksi heistä Yrjö Sperlng antoi v. 1684 hallitukselle seikkaperäisen kertomuksen hallintoalueensa lahjoitusmaan-oloista ja arvio-järjestelmästä. Siinä kuvaa hän räikeillä väreillä kansan kärsimykset.
Kun kaikki lahjoitusmaat Ruotsin valtakunnassa kuningas Kaarlo XI reduktsioonin kautta peruutettiin takaisin kruunulle, niin tämä toimipide ei ennättänyt tuottaa mitään siunausta Itä-Karjalan talonpojille. Heidän asemansa päin vastoin kävi entistä huonommaksi, sillä suurin osa tässä rajamaassa olevista lahjoitusmaista annettiin määrävuosiksi arennille joko entisille omistajilleen tai muille halullisille vuokramiehille.
Entiset aateliset isännät, semminkin ne, jotka omistivat lahjoitusmaansa perittävänä rälssinä, olivat toki joinkin määrin säästäneet talonpoikiaan. Mutta vuokraaja koetti suhteellisesti lyhyellä arentiajallaan saada alustalaisistaan niin paljon hyötyä kuin suinkin. Ja arviojärjestelmä oli hänelle tässä kohden hyvänä apuna.
Tuli sitten iso viha ja sen seurassa Wenäjän valta Itä-Karjalaan. Jo ennen Uudenkaupungin rauhantekoa olivat venäläiset siellä alkaneet harjoittaa täydellistä isäntä-valtaa, niinkuin omassa maassaan konsanaankin. Siihen kuului tietysti etupäässä lahjoitusmaiden jakeleminen hovisuosiossa oleville ylimyksille. Tosin peruutettiin annetut lahjoitusmaat v. 1720 takaisin, mutta sitä antelijaammin niitä myöhemmin lahjoitettiin. Talonpoikais-tshuhnoja, tuota siunattua Herran lahjaa, piisasihan niitä Karjalassa!
Tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes Wanha Suomi v. 1811 jälleen yhdistettiin Suomen emämaahan. Sen jälkeen ei enää uusia lahjoitusmaita jaettu Itä-Suomessa, mutta entiset tietysti pysytettiin silloisilla omistajillaan.
Ruotsinvallan aikana oli lahjoitusmaan omistajalla maan nautinto-oikeus lahjoitusmaahansa, ei omistus-oikeutta. Hänen alustalaisensa pysyivät perintötilallisina, joita ei voitu häätää taloistaan. Tosin yritti Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin saksalainen aatelisto saattaa talonpoikia maaorjuuteen, "kiinnittää heitä turpeeseen", mutta nuo yritykset olivat hurskaita toivomuksia vaan, ja hallitus ne kohta tukahutti.
Toisin oli asian laita Wenäjän vallan aikana. Silloin juurtui pian vallanpitäjiin se käsitys, että talonpoikien maat, vieläpä itse talonpojatkin, olivat lahjoitusmaa-herran omaisuutta. Tämä käsitys astuu selvästi näkyviin 1700-luvun lahjakirjoissa. Maa luovutetaan "kartanoon kuuluvien ihmisten ja talonpoikien kanssa.", tai niiden etujen joukossa, joita lahjoitusmaan isäntä saapi nauttia, mainitaan: "talonpojat, niin silloiset, kuin karanneetkin." Toisissa lahjakirjoissa puhutaan niin tai niin monesta "sielusta" tiloineen, taloineen.
Orjuuden oireet tietysti hävisivät, kun Wanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Mutta sen sijaan ilmestyi v. 1826 asetus, jonka nojalla melkein kaikkien lahjoitusmaiden talonpojat määrättiin lampuodeiksi. Heiltä riistettiin toisin sanoen perintöoikeus siihen maahan, jota heidän esivanhempansa monessa sukupolvessa vapaina talonpoikina olivat asuneet ja viljelleet. 1826 vuoden asetus näet sääsi, että kaikki ne talonpojat, jotka eivät voineet näyttää toteen, että heidän tilansa ennen vuotta 1706 olivat olleet perintötilan luontoisia, kadottaisivat omistusoikeutensa näihin tiloihin ja muuttuisivat lahjoitusmaan isäntänsä lampuodeiksi.
Ja jäsenet siinä komiteeassa, joka tätä asetusta valmisti, olivatSuomen omia kansalaisia! He kantavat mitä suurimman edesvastauksenKarjalan kansan kärsimyksistä.
Lahjoitusmaan omistajalla oli tietysti täysi valta häätää alustalaisensa pois "maaltaan", ell'eivät näinä kyenneet verojaan suorittamaan, ell'eivät he syystä tai toisesta olleet hänelle mieleen, tai jos hänen teki mieli laajentaa "hovileirinsä" eli kantatalonsa maita. Monissa paikoin yrittivät talonpojat väkivallalla puolustaa oikeuttaan. Se tietysti ei auttanut. Kasakoita vaan jokunen joukko pitäjään, pampulla selkään, linnaan perheenisät, vaimot ja lapset mieron tielle.
Wenäläiset lahjoitusmaiden isännät asuivat yhtä vähän kuin ruotsinvallan aikuisetkaan, paitsi ani harvoin, itse karjalaisilla tiluksillaan. He hoitivat niitä voutien eli "prikasniekkojen" avulla. Lahjoitusmaan talonpojat olivat tietysti kokonaan "prikasniekan" vallassa. Hän kantoi, vieläpä määräsikin verot, määräsi myös päivätyöt, jotka olivat "hovileirin" voimassa pitämiseksi tehtävät. Jos joku talonpoika oli hänelle vastenmielinen, saattoi hän jos jollakin tavalla häntä kiusata ja hänen toimeentuloaan vaikeuttaa.
Sorto tietysti synnytti petosta ja epärehellisyyttä kansassa, niinkuin se aina tekee. Muukalaista herraa imarreltiin ja kumarreltiin, niin kauan kuin oltiin hänen näkyvissään; selän takana häntä petettiin ja vihattiin. Ja kun tätä menoa sukupolvesta toiseen jatkettiin, niin se ei tietysti voinut olla jättämättä jälkiä kansan luonteeseen. Ja ne jäljet, tuntuvat vieläkin selvästi varjopuolina Karjalan kansanluonteessa. Eiväthän sellaisten vaikuttimien seuraukset voikaan yhdessä ihmispolvessa hävitä, vaan kirouksena siirtyvät ne lapsiin ja lastenlapsiin.
Ja pitkäkö aika niillä on ollutkaan poistua!
Kun talonpoika ei ollut maansa omistaja, niin katosi häneltä luonnollisesti halukin sitä viljellä. Ihminen tekee työtä tulevaisuuden varalle, mutta jos oikeus hänen työnsä hedelmien nauttimiseen ei ole turvattu, niin muuttuvat ahkeruus ja vireys laiskuudeksi ja välinpitämättömyydeksi.
Karjalainen talonpoika saattoi koska hyvänsä joutua puille paljaille, hänen asemansa oli aina väliaikainen ja "herran" oikuista riippuva. Hänelle oli edullisempaa hoitaa maanviljelystään niin, että hän juuri parahiksi sai siitä elatuksensa, että "päivästä yl' piästiin", kuten vieläkin on tapana sanoa Karjalassa. Jota huonommassa viljelyksessä hänen peltonsa olivat, jota vähemmän hänellä oli karjaa läävässä, jota ränstyneemmiltä hänen rakennuksensa näyttivät ja jota likaisemmalta hänen kotinsa, sitä paremmin saattoi hän lumota isäntänsä silmät veronpanossa.
Lehmien asemesta rupesi hän pitämään enemmän hevosia, rukiin ja ohran asemesta alkoi hän viljellä enemmän kauroja, joka tietysti oli omansa peltoa laihduttamaan. Kaskenviljelystä harjoitti hän ahkerasti. Ensimmäisen ruiskasvun jälkeen otettiin kaskesta niin monta kaurakasvua kuin suinkin mahdollista. Tällä tavoin ryöstettiin maaperä niin tyhjäksi, ett'ei se kuuna päivänä enään mitään kasvanut. Talonpoika ei tästä välittänyt. Eihän se maa enää ollut hänen. Wäkivallalla oli se häneltä riistetty.
Näin vieraantui karjalainen maanviljelyksestä.
Rahtia käytiin sen sijaan sitä ahkerammin. Rahdista saatiin puhdasta rahaa, jota ei voitu nähdä eikä siis veroittaakaan. Rahaa saatiin muullakin tavalla: pikku kaupalla ja keinottelulla. Tämä teki kansan luonteen petolliseksi. Kaupanteko tietysti ei sitä semmoisenaan olisi tehnyt, mutta kun talonpojan talous ei tuottanut mitään varsinaista kaupaksi kelpaavaa, niin puuttui häneltä rehellisen kaupankäynnin edellytyksetkin. Se ei enää ollut tarpeellista tavaranvaihtoa, vaan keinottelemista, tuo hänen kauppansa. Wiekkain ja sukkelin saattoi tulla rikkaaksi, mutta muu kansa vajosi entistä suurempaan kurjuuteen.
Näin sekaantui karjalaisen luonteesen tuota epäluotettavaa, joka sitä rumentaa.
Lahjoitusmaiden lunastus on kirkas valonsäde Karjalan kansan historiassa. Sen seuraukset alkavat jo astua näkyviin. Kansa on jo monissa seuduin luopunut entisestä velttoudestaan ja käynyt maahan käsiksi. Toiset ovat niin tehneet. Toiset ovat jatkaneet vanhaan, perittyyn tapaan, eläen rahdilla ja muilla satunnaisilla tuloilla päivän tultuaan. He ovat vajonneet yhä syvempään kurjuuteen.
Näiden onnettomien keskuuteen on ilmestynyt uusi maanvitsaus: koronkiskurit. "Ahtaimpaan paikkaan tautikin tungeiksen", sanoo karjalainen sananlasku.
Koronkiskomista harjoitettiin entiseen aikaan ja harjoitetaan vielä nytkin seuraavaan tapaan. Talonpoika tarvitsi rahaa veronmaksuun tai muuhun tarpeesen. Hän sai 40-50 markkaa rahamieheltä ja vakuudeksi otti tämä lainanhakijalta lehmän. Kirjoitettiin n.s. "karvakirja", jonka kautta lehmä luovutettiin lainanantajan nimeen, mutta jätettiin lainanottajalle, s.o. entiselle omistajalleen, käytettäväksi vuotuista arentimaksua vastaan. Arentimaksu oli tavallisesti leiviskä voita vuodessa, joskus vähemmän. 50 markan pääomalle teki tämä noin 20 prosenttia vuodessa.
Tämä on kansan omassa keskuudessa kehittynyttä hypoteekkilainausta. Kansa ei pidä sitä koronkiskomisena, kun korko on maksettava luonnossa. Alkuperäisissä oloissa ei kansa pane luonnontuotteilleen täyttä rahan arvoa, sehän on vanha, tunnettu asia. — Warakkaammat ja säästäväiset ihmiset sijoittivat halukkaasti rahansa tällaiseen lehmähypoteekkiin. Palkollisetkin sitä joskus tekivät. Pankkeja ei löytynyt eikä tunnettu.
Tämän kirjoittaja tuntee erään piian, joka on palvellut useampia kymmeniä vuosia eräässä Karjalan pitäjän herrasperheessä. Joka vuosi on vanha piika säästänyt palkastaan useampia kymmeniä markkoja. Nämä rahat on hän säännöllisesti lainannut lehmähypoteekkiä vastaan. Parinkymmenen markan vuotuisella korolla ovat mummon rahat jo kasvaneet melkoisen suureksi pääomaksi. Lehmiä kuuluu hänellä nyt jo olevan toistasataa ylt'ympäri pitäjää. "Karvakirjoja" ei ole tehty, sillä eukko ei ole kirjoituksen taitava, ei edes osaa kirjoitusta lukea. Onpahan vaan suupuheella tehty ne kaupat. Nyt ei eukko muista kaikkia lehmiään, missä ne ruoat ja arentimaksun laita taitaa toisinaan olla vähän niin ja näin.
Nyt on koronkiskomista alettu harjoittaa uudemmalla ja paljon enemmän tuhoa tuottavalla tavalla. Welka-sitoumukset tehdään vekselillä ja lyhyeksi ajaksi. Sortavalan pitäjän koronkiskureista on viime aikoina paljon julkisuudessa puhuttu. He ottavat tavallisesti vekselilainoistaan 5 penniä kuukaudelta yhdestä markasta, s.o. 60 prosenttia vuodessa. Ottavat enemmänkin, jos sikseen tulee. Sortavalan pitäjä ei ole ainoa, missä tätä kurjaa ammattia harjoitetaan.
Talonpoika, joka kerran on joutunut koronkiskurin kynsiin, on auttamattomasti hukassa. Hänen velkansa nousee nousemistaan, joka kerralta kun vekseliä "verestetään." Wiimein menee kontu huutokaupalla ja sen omistaja siirtyy perheineen irtolaisten joukkoon.
Wuosi vuodelta lisääntyy tällä tavoin Laatokan puoleisessa Karjalassa irtolaisten lukumäärä. Konnut menevät polkuhinnasta, niin mitättömästä, ett'ei sitä muualla Suomessa voisi uskoakaan. Ja kuitenkin ovat Laatokan rantamaat erittäin hedelmällistä ja hyvin kasvavaa maata, jos niitä vaan vähänkin viljellään. Eivätkä ole hallanarkoja, sillä Laatokan läheisyys suojelee kylmältä.