Tasaista perälaitaista purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuun aamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, — ne olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.
Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian" kupeelta ystävykset Silta ja Pietari Särkilahti, jotka tapansa mukaan muita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa määrästä harvakseen haastelivat.
— Liian katkeraa on, — puheli Pietari — jos meidät, jotka palasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken lisäksi viedään meren yli Ruotsiin.
— Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana. — Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin metsän hirviä.
— Ja siihen on mennyt kallis kesämme!
Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto, että Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli piispansaattueen sen vuoksi täytynyt jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien partiojoukko ja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli hänen seurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat samonneet halki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti, että kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen tynnyristä ja täyttää sitten tynnyrit talojen voivaroilla sekä vie ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun pannajulistuksen itseään vastaan, — hänet, samoinkuin Ruotsin muut hiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he pari vuotta sitten olivat virasta erottaneet isänmaataan vastaan vehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan ja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannaanjulistuksia nyt kirkonoville naulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja palkkasoturit.
Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä vähimmin toivottiin ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa, hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että se uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.
Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään kannen alle laitetuilla yötiloillaan.
— Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin, Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. — Siellä on jo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.
— Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? — ei, sitä ei toki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. — Ja meille juuri tämä maa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.
— Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!
— Kuinka pitkälle, — ah, me olemme kuin vangit…!
Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. — Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito, levon jälkeen iloisina ja verevinä, nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.
— Katso, — kuiskasi Silta, — katso, miten mies tähystelee selälle ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.
— Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti naimattomuussääntöön, vastasi Särkilahti säälien. — Liekki vetää kärpäsparkaa!
— Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle mieluisata.
— Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.
— Katso, liekki jo nykäsi…!
Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteeseen nojaten toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.
— Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen nähnyt, kertoi Silta kajutan kupeella. — Väliin hän taipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan tavannut… Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa.
Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren laine, — miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään. Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "komppaniasta", jossa hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti Pietari:
— Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin avioon!
Nuori Kurki vastasi hilpeästi:
— Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.
— Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.
— Sinä tarkoitat…? — Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari vastasi:
— Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli… Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi…
Nuori, harteikas pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta, — hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään, kaiteen luona, kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.
— Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa, kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin tuokion kuluttua kumosikin tuon väitteensä: — Mutta jos hän Mikkoa rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on Kurjen verta…
Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin katsoen:
— Sinä pidät toveristani… ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule,Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?
Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan ajatellut… ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:
— Mutta hänhän on pappi…
— Juuri siksi kysyn: Uskaltaisitko? Kuten olen sinulle kertonut, ovat Saksassa jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, — täälläkin tahdomme kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton — uskaltaisitko?
— Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. — Tiedäthän, eno…
— Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, — arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!
Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä yhteisen alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän pienintäkin alote-aijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton, voittamaton Kurki-piispa ja hänen sieluja kahlehtiva valtansa…!
Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.
Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.
Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita, uudella valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.
— Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.
— Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. — Ehdotin, että kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla vapauttamaan kotimaamme.
— Entä ukko? uteli Pietari.
— Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää, kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen…
— Siinä on totuutta, myönsi Pietari. — Liian usein on täällä vieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta sittenkin! Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan…
— Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!
Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri kun laiva saapui saaren kohdalle, kääntyi piispa yht'äkkiä ruorimiehen puoleen, kysyen:
— Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?
— On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.
Piispa silmäili tuokion ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen.
Vieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli tyyntyi…
— Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. —Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu…
Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen huomanneet, ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus, saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat laivasta lahden suviselle rannalle, jossa kypsät mansikat punersivat ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien siimekseen.
Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita — ainoastaan muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne saunalleen pyyntimatkalta — ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin, ja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!
Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkien joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti…
Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa ylivoimaiseksi.
Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut yksinäiseen notkoon aina, kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Britan kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja — jo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan…
Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.
Raskain mielin, suru sydämmessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he tunsivat nyt itsensäkin heikoiksi sitä edustamaan, — ehkä arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.
Mutta jo tuokion kuluttua väitti Pietari vastaan:
— Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!
— Särkeä, miten? epäili Silta.
— Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme, esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli Särkilahti. — Olimme arkoja, — nyt on se askel astuttava. Piispalle on puhuttava totuus koristelematta!
Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä oivaltaen, että raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:
— Menen enoni luo…
Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.
Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka ensimäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:
— Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä tahdot?
Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta enoltaan:
— Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.
Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs, ikäänkuin oikein kuullakseen.
— Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Brita Kurjesta jalkavaimo? Taikka miten naimisiin papin kanssa?
Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:
— Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa aviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin Mikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!
Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:
— Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä lihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit? Älä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas…
— Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.
— Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! — Piispa oli tuokion melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: — Sinä, Jaakko Kurki, jota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua, piispaa, häpäisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian…!
Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispa-enoaan, yritti lämmöllä ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän astui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:
— Seuratkaa minua!
Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet opinhaaveet. Tummahko puna varjosti hänen otsansa ja hänen äänensä oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen Britan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:
— Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä vaatineekin. Brita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälelläolevan ikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon…!
Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen, — näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:
— Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden riettauteen antautunut…
Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Brita ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt piispa puhui:
— Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään pois sydämmien tahrat.
Piispan silmissä leimahteli jo valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja tuskasta pakahtuva sydämmensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:
— Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla rikosta… isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka juuri on tahrain paikka…
Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut näyttää.
— Vaikene, onneton! huudahti hän. — Pitääkö sinun vielä turmiotamme lisätä häpäisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi, vastaan…
Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja virkkoi tyynemmin:
— Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.
— Eivät ole, eivätkä ne eroa! jyrisi Arvid Kurki. — Surunikaan ei saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!
— Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet…
Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osoittaa koko seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski dekanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakon laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:
— En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava kirkkoni eheydestä.
Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena. Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, pelästyneet naiset pidättivät hengitystään, ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:
— Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme Raamatun puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen tulevat tekemään. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä kovemmin Suomessakin kaikuva…
Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki, jonka rinnassa hetkeksi tukehtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä rinteelle, riuhtausi dekanon kädestä irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin julistaen:
— Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki: Paavillinen kirkko on mätä perustuksiaan myöten; se, mitä se teennäisen ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla, se on petosta…
Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä koko kiivaudella; siinä syntyi tuokioksi käsirysy, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui tantereeseen.
Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:
— Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni, sinä toivoni herää…!
* * * * *
Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta. Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.
Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.
— Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä piispa jo oli arvannut.
— Hän on kuollut — hän oli siis minulle liian rakas!
Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä, eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli pystyssä, ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:
— Luokaa hauta vainajalle!
— Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.
— Siunaan hautuumaan tähän.
Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppuvirttä "De profundis" värähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija kiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä odottanutkin, käski:
— Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!
Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa lämmöllä virkkoi:
— Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! — Mutta heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: — Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?
— Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. —Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.
Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän kiireelle ja lausui:
— Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!
Laivan purjeet hulmusivat jo levottomina ja heti kun piispa oli alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva lähti lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla kiiti se pienen kalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena, alas saksanmaistereille:
— Minnekkä te erkanette?
— Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. — Siellä on työmaamme!
Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt heille siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.
Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää haudattuna kovaonnisen piispan poika.
(Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.)
Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen. Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän manterelta oli saanut saattajakseen.
— Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna? kyseli hän. — Eikö elävän sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?
— Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.
— Miksei vaikka vouti, — olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.
— Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin köyhille ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa…
Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, — hän muisti nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa kummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston linnasta, — jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun lipputangon nenään, — ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa luovuttanut kirkollisille viranomaisille. Jonkun aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston varustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäin oli vanha piispanlinna ollut kylmillään — hyljätty suuruus! Ja kummitusjutut olivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet vanhaan piispainkotiin.
— Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat? uteli Pietari salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.
Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän, ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa, tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:
— Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni, huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä olen kuullut sieltä selälle asti, — eikä tyhjä jyrise!
Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta, vaikkakin hän käsitti monet katolilaisten kummitusjutut ja ihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää ihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen uskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin aina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.
— Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen äänettömäksi käyneelle äijälle. — Miksikä hurskaiden ja hyvien kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat?
— Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. — Eipä näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen linnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän hetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa…
— Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.
— Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät — vainajana tietysti.
— Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin…
Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa, jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut. Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän tornikäytävän mutkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja tapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan kahden rahasäkin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen luuranko, — siihen oli nahkasäkin syrjää jyrsien kuollut. Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, — siihen jäi, apua ei tullut!
— Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.
— Veivät… Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan sokkelot vielä kätkevät…
Soutumies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin. Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin asian yhteiseen siunaukseensa:
— Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan — ja nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan…
Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi välinpitämättömästi:
— Kuka hänet on nähnyt?
— Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. — Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. — Eräskin Piikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältäpäin tuohon muurinreunalle nousevaa haamua, — molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.
— Ja minkänäköinen oli ollut piispa?
— Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen…Merelle oli viittonut.
— Siksikö, että hän mereen hukkui? arvaili Pietari,
— Mene, tiedä, — eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin takaisin!
Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä kotvan kuluttua:
— Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jyskettä, — sitä kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla liikkuivatkin.
Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täältä Suomea hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana… eikö todella hän saisi rauhaa tuonen mailla…!
Mutta soutaja pyörähtikin yhtäkkiä kuin aavistuksen pistämänä keulaanpäin katsomaan ja keskeytti säikkyneenä äkkiä ja armotta Pietarin mietteet:
— Ei sinne, — oikealle laskekaa!
Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.
— Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa notkorantaa kohden.
— Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein suuttuneena. — Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.
Venhe solui korkearantaisen linnaniemen ohi, jättäen vasemmalle kolkon, paksun, harmaakivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan varmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt. Muuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa päissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo yhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri, johon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punottava tie. Pihalta näkyi pitkä, ruskea talo, — varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu väentupa —, joka jo oli puolitiehen purettu.
— Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.
— Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili soutaja-ukko. — Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt…
— Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan näin revitään?
— Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon ohitse suhahti valkamaan.
Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi nuottalahden takaa. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko, jossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti astellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin säilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin…
Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Soutajia odotellen seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja. Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljoa synkemmiltä ja jylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän äänetön kuori, teki nyt todellakin melkein pelottavan autiuden vaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden latvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä huojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta, — kai ne myrskyn aikana kohisevatkin! Lounaiselta taivaanrannalta nousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa muuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka istui loimipeitteisen hepohirviön selässä.
— Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. — Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta hirviöstä!
Hän istahti mättäälle ja katseli kauan verkalleen kohoavaa kuviota, puhuen itsekseen:
— Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä? Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekin, se on kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän ulkokuorinen, kuollut aikanne, — tunnusta pois se, Arvid Kurki!
Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi taivaalle kohonnut pilvenlonka yhä enemmän saamaan leveän, ankaran ratsastajapiispan muodon, — niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.
— Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja työhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. — Enkä siitä moiti sinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä, — toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä kovia kuin sinä? Mutta ajatteleppas, rautakoura: kenties oli sentään onneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan sait hautasi Pohjanlahden laineissa. Sillä olisihan sinun, kovuudestasi huolimatta, kuitenkin lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta sinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi olisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut käydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi…!
Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui vähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:
— Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, elä suotta levottomilla retkilläsi pelottele kotiseutusi taikauskoisia pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään. Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin tuomion Jehova, — nyt elä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat, uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan taistelevat totuuden puolesta!
Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala kuvatus… Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummituksia, ja he tarttuivat rivakasti airoihinsa.
Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jälellejäävää tuttavata hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa mietteissään lausui:
— Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!
(Santeri Ivalo; Pietari Särkilahti.)
Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet. Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.
Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli puettuna dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen risti osoitti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa. Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen taloudenhoitaja.
— Hyvä on, hyvä on, kirjoitan sitten sen alle yhdessä toisten kirjeiden kanssa, — sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta kirjottamansa kirjeen lukemisen. — Laskekaahan sisään seuraava odottaja, — nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.
Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies. Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu piispansormus.
— Valituksiako, poikani? — kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.
— Niin, teidän isällisyytenne, — myönnytti pappi aralla ja valittavalla äänellä. — Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä suurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen ainoastaan kahdesta talosta saanut.
— Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys? — kysyi piispa jotakin sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.
— Ei läheskään, — kiiruhti pappi selittämään, — mitäs vielä, sillä viime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät tahdo maksaa sen jälkeen, kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon hopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut…
— Pannallako? — keskeytti piispa vakavasti.
— Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta ei sekään ole auttanut.
— Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.
— Mutta entäs pyhä isä Roomassa? — uskalsi pappi hiljaa väittää.
— Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani, — sanoi piispa kartteliaasti. — Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä salli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta olemme juuri kirjoittaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että se asia tulee korjatuksi. Ilmoittakaa se ynnä minun varoitukseni seurakunnalle!
Kun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:
— Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?
— Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin…
Hän vaikeni punastuen.
— Hm, sinulla on siis perhettäkin?
— On, — sanoi pappi maahan katsoen, — enkä minä suinkaan ole ainoa, — yritti hän puolustautua.
— Kyllä tiedän, kyllä tiedän, — keskeytti piispa. — Onko perhe sinun luonasi pappilassa?
— Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen, — ehätti pappi selittämään.
— Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?
Pappi katsoi vaieten jalkoihinsa.
— Se kieltää papilta kokonaan yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen että salaisen, — sanoi piispa, — ja Hemmingin statutit ovat vain hätäkeino, joka koettaa korjata tuon vanhemman määräyksen rikkomisia. Mutta jos nyt kerran on hankkinut lapsia maailmaan, niin eiköhän jumalallinen laki, joka on näitä molempia vanhempi, velvoita niistä myöskin huolta pitämään? No niin, jos hätäsi on kova, niin taloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi niin paljon, kuin katsoo muilta tarvitsijoilta liikenevän.
Hän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa jätti huoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui sitten entiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:
— Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen melkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät uskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he julkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää. Minun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua asettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.
Sisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan ympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla äänellä alkoi hän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan markkinarahvas Halikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan veronkantaja oli hänet sen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.
— Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on kieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muuna kuin kymmenenä viikkona vuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain kuninkaan käskyä estäessään sinua toimestasi, — vastasi piispa.
— Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin pyhää isää Roomassa? — sanoi munkki kiivaasti.
— Siinä ollaan taas, poikani, — huokasi piispa. — Mutta voitko sinä, joka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle, että näissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa totella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?
Munkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:
— Minä en ymmärrä muuta kuin kehoittaa sekä sinua että muita veljiä pysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena aikana.
— Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme pysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä, niin kuolemme me nälkään, — väitti munkki.
— Hm, sekin on totta, — myönsi piispa ja katsahti epäröiden taloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä pudisti päätään.
— Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan, mutta minä kirjoitan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle, ja jollei hän suostu teille apua osoittamaan, niin… aina kun minun hinkaloni täyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen veljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän on mahdoton rangaista, mutta voutia minä olen nuhteleva hänen käytöksestään. Ja muutoin on teillä jälellä-olevilla tällaisina aikoina kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja paastossa.
Hän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki huoneen. Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä silmänsä ja sanoi valittaen:
— Puolinaista, puolinaista kaikki' Minun tulisi auttaa ja minä olen kuin paaluun sidottu.
Hän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien asiassa kirjotettavasta kirjeestä, ja huoneeseen astui linnasta saapunut voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.
— Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo, — alotti hän, kehitellen auki paperikääröä, — kiirehtimään rästinä olevaa kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmennyksiin. Täällä rästien joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.
Kuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:
— Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.
— Rukiita puolitoista lästiä, — jatkoi kirjuri.
— Ainakin yksi lästi voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan välttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.
— Kaksi lästiä voita, lästi lohta, kolme kippuntaa haukia, — luetteli kirjuri rästilistasta.
Kun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmoituksen mukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään astui samasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika. Hän oli kookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli jotakin synkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä uskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä sivuutetuksi osoitti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään katkeraa mieltä, milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla arvokkuudella sanoi hän:
— Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen kaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin Valpurinmessuna?
— Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali, sillä kuningas on minulle nimenomaan kirjoittanut, että kapitulin jäsenten lukumäärää on vähennettävä, — vastasi piispa hieman arastellen.
Tuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:
— Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi kai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän palkkatulonsa.
— Kuinkas monta kaniikkia oli Hemming-piispan ja vielä Bero II:n aikanakin? — kysyi piispa.
— Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.
— Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti ja piispa lukuunotettuna kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin eivät olomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä tarvitsisimme nykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun ymmärtääkseni me, katsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme jättää ainakin kolme kaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden tulot valtakunnan velkojen maksamiseen.
— Ja tehdä se pelkästään kuninkaan käskystä ilman pyhän isän suostumusta?
— Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun sijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän välillä? — kysyi piispa vuorostaan.
— Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina minä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä, — vastasi tuomiorovasti varmasti.
— Seurauksiinko katsomatta?
— Ne minä jättäisin Jumalan huomaan.
— Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää niin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?
— Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja kirkonryöstäjään?
Piispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:
— Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan muukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin erehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala. Että hän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me kyllä hyvin tiedämme, ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin tulevat silloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin jos Roomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.
Tuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta esimiehensä kimppuun.
— Muutoin oli myöskin asianani, — sanoi hän, — saattaa teidän isällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää sitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa, että tuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut erään luostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.
— Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut itselleen kuninkaan luvalla.
— Aina vain kuningas? Mutta saanko tiedustella, onko teidän isällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?
— Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin luostarilla on tiloja yllinkyllin, — vastasi piispa vältellen.
— Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista vähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.
— Mitkä ovat luvattomia perheitä?
— Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä hyvin kuin minäkin, että papiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli tarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy yhä julkeammaksi. Juuri kouluhuoneen sivu kulkiessani tuli kansaa kuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja, joita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka kauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?
— Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa, mutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta poikkeavasti.
Tuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen piirre. Piispa jatkoi:
— Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehoittanut esiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriöitä matkaan saattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät käsitykset, mutta hänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja se sittenkin on tärkeintä.
Antamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi hänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.
— Nyt menemme köyhien luo, — sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja yhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat osansa joko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten valmistettu, tai ruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin lapsia kohteli piispa vanhus hellien ja useita orpoja oli hän toimittanut kasvatettaviksi. Lopuksi hän luki siunauksen ja palasi sitten työhuoneeseensa, jossa hän kirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin kokoonpanemat kirjeet.
Aurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi tullen loivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle haikeamielisen punerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.
— Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alotamme taas Jumalan nimeen uusin voimin.
Kun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukeusi piispa päällysnuttuun ja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta pistäytyä yksinään rukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa, jossa hän kolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia toimittanut.
Alkoi jo hämärtää, kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän raikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti astellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartija seisoi sakariston rappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa kuin omien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston läpi suoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja pyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti kirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto Rudin ja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten jäleltä olivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien seiniltä. Mutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan ennallaan ja siksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat hänelle kuin käyntejä entisyydessä.
Pyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan keskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo miehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla, laulavalla äänellä:
—Pie Jesu, Domine, dona ei requiem… [Pyhä Herra Jeesus, anna hälle rauhas] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt keskilaivaan, tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo sanat lausunut.
Yksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa erään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut siihen, että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja. Toimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan ikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana saapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti täydentämään hänen entisyystunnelmaansa.
Hetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin kuoriin, jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz. Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja hartaasti rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti hitaasti kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta väsymystä ja istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista. Huoneessa oli jo hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva ristiinnaulitun kuva häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi kirkkoon oli raollaan ja hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan papin messu.
Piispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa olivat liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen edeltäjänsä aina Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan ajoista saakka. Ja siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon lattian alla he kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain halunsa jo päästä…
Mutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni ja sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita ja vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin seinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin. Kaikilla oli yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän yhteen puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa hämärässä näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja ummistetuin silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen viimeksi ollut heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä, että he siinä istuivat.
Perimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja, Pyhä Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa kuolleet käännytystyön jatkajat, Rodolf ja Folkvino. Muista vähän erillään istui vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat kolme Räntämäen piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen piispanhiipan kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä edeltäjäänsä, joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut. Tuimin piirtein ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksi mainittujen joukossa unioniajan sotainen piispa Konrad Bitz, ja hänen piispallisen pukunsa päällä häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan miekanponsi.
Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja kysyi:
— Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?
— Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen järjestin? — vastasi piispa Katillus.
— Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa, — ilmotti Maunu I.
— Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat tuomiokirkon. Onko se korjattu? — kysyi Ragvald II.
— Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut kapitulia kahdella uudella kaniikinviralla, — vastasi tarmokas kirkkovaltias Benediktus. — Minä järjestin kymmennysverot ja pidin ensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni pysyneet voimassa?
Sanan vuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään ympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:
— Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet. Huolimatta siitä, että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä. Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?
— Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja käyttänyt pannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin alulle pääkuorin rakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata virkaani ainoastaan kaksi vuotta, — ilmotti oppinut Johannes II, joka nuoruudessaan oli ollut Parisin yliopiston rehtorina.
— Minä olen sen työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista olin riidassa Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä voitolla, — täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.
Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:
— Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.
Hänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli "palvellut kuin kuninkaallista majesteettia", lausui nyt lempeällä äänellä:
— Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming piispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä piispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin Kuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia ylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla valtaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä ympäri maatani, suojelin talonpoikia aatelisten sorrolta ja valvoin pappieni elämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti kalleuksia tuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin uusilla kappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen, niin että tuomiokirkossa kaikui messu pitkin päivää aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja, opetuksesta sekä köyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja hurskaiden naisten olinpaikaksi perustin Armonlaakson luostarin. Ovatko nämä kaikki pysyneet voimassaan?