Niku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille. Mutta piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.
— Sinä tarkoitat, Klaus…?
— Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa siihen liian paljon luottaa. Meidän täyttyy itsemme suoranaisemmin toimia.
— Ja itsenäisemmin! — Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn, ja saatuaan näin tukea mielituumalleen, kävi hän nyt sitä kokoontuneille herroille innolla esittämään: — Onhan meillä olemassa helppo keino välttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy Steen Stuurelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme Hannu-kuninkaan maahan!
Kaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympärille, joka näin yhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unionikysymykseen, joka kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet veitsenkärjellä. Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä valtionhoitajan varassa ja väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo kysymys ei ollut niin kuuma kuin Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille ja puolueille valtakysymys, mutta eri aikoina oli siitä kyllä ollut eri käsityksiä Suomenkin herrain joukossa. Puoli vuotta sitten olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet sellaiseen Ruotsissa tehtyyn ehdotukseen, johon nyt pormestari taas ampasi, mutta juuri sen yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt heidät varovammiksi. Ja epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:
— Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan sota estetyksi?
— Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta unionikysymyksestä.Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun venäläisten kanssa tekemäänliittoon, joka on kohdistettu, ei Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan.Siinä on meille rauhan tie!
— Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unionikysymyksen?
— Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa paljo. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen herran valtaa.
Vilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa. Mutta piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin neuvoakysyvinä katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista pettymystä hänen silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:
— Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on sekin tehoton. En pelkää niinkuin monet muut tanskalaisen nousemista valtaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile unioniaatetta, joka voi tietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran kostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan kutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi… ei pelastaisi Suomea suuriruhtinaan valloitushimolta.
— Miksi ei? kivahti Niku, ja häntäpä jo monet säestivät.
— Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas jo sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi kruunustaan, luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas vaatii, niin, koko Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja juuri sehän meidän on estettävä toteutumasta, se on meille pääasia. Me emme voi sallia kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki. Ja se voidaan toki estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan avulla.
Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläis-tanskalaisista sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli alituisessa kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden kanssa, ja hän myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie sittenkin oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:
— Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!
— Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen! huudahti Klaus-herra hänkin pettyneenä.
— Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa.— Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.
Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli matalana hiilosti ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla, miltei kumealla äänellä:
— Mutta se on kuitenkin merkillistä!
— Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.
Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään siitä nostamatta:
— Sain viime ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä Leipziginaikaiselta ystävältäni, — hän palvelee nyt kanunkina Upsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta Suomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt vallan toinen mies.
— Toinen? Kuka? — Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana maisteri vastasi:
— Steen Stuure!
Maunu-piispakin kavahti pystyyn tämän nimen kuullessaan ja katsoi sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.
— Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, — arkkipiispa ei tahdo Steen Stuurelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.
Maisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana ja nöyrällä äänellä:
— Siksi juuri, isä, en ole siitä kertonut, kun tuo syytös on niin ankara. Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkun siitä puhuisin. Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan lohkasemista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa meille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: "Sinua, suomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime kokouksessa oli Steen Stuure pantu lujille sen johdosta, mitä hän Suomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra suuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi aikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä luovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen herran lähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta, ja se raukesi…"
Laamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt intohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut löytyvän. Mutta hillitysti hän sentään virkahti:
— Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Stuure on epäsuosiollinen meille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia Suomen erämaita.
— Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään punoen, — olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! — Piispa silmäili alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi: — Mutta se raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä.
Nyt taas kuumaverinen pormestari säkenöi:
— Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on tehty, — se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus raukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa, kun Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä luovutuksella itselleen rauhan!
— Se ei ole hänestä kai kallis hinta!
— Entä meistä?
Yleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat puhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen tuomiorovasti, olivat kiihtyneet. — Sitäkö varten, kyseli hän, on vuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä, että heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois. Vuosikymmeniä ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja kärsimyksillään puolustaneet kotiseutujaan, — näinkö Ruotsin hallitus heidän uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!
— Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.
Mutta Pohjois-Suomen laamanni, joka asioista usein löysi huvittavankin puolen, hän istui siinä pöydän luona käännellen paksua verkalakkiaan ja puheli purevasti:
— Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan Suomea. Jos Steen Stuure pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi jokseenkin saman palan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu, — voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!
Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti äänensä:
— Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan, vaan sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata ja sen kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. — Piispan ääni rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: — Sigrid-rouvan täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei niitä Ruotsista tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, — omat varani luovutan tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te, herrat, teette samoin.
Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että se apu ei riitä mihinkään. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti, että niitä kysyttäisiin airuelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan kirjeen Turkuun.
— Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä, lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta sanantuojaa.
Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airuen, joka nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein askelin saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet linnanvoudin, Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika, linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä välivuodet oli viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartvig Winholtin kanssa hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia, milloin pitäen vahtia Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan työhuoneessa tehdä selkoa Viipurin oloista ja tarpeista.
Hyvin hän ne tunsikin. Varustusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat ruostuneet raatihuoneen kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat syksyllä Nowgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja että suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannen miehen armeija koolla, valmiina hyökkäämään.
— Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä tarvittaisiin, jos mieli Suomen avainta voida puolustaa:
Mutta Klaus Horn pudisti päätään:
— Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseihin koko maasta. Tämä sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.
Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies, jotka toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä lupasi piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon kaikkiin pitäjiin. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston ja papiston keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja markkinoilla. Niiden kokoamista varten oli aneiden myyntikin järjestettävä. Eikä aikonut nyt piispa säästää tuomiokirkonkaan varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä eikä kymmenystuloja, sillä mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen pääsisi maahan. Tämän sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan tulossa, sen käsittivät he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten oli uhrattava kaikki.
Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi, Ja hän sai puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla kulmallaan.
Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi oli jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin pitäjiin.
Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa, ja samalla hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin. Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:
— En voi tarjota teille illallista; tuskin sitä voin tänään itsekään saada tässä suuressa talossa.
Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka harvoin jouti muistamaan talousasioita. Mutta hänen sihteerinsä oli ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali näet tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä hyvän aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi maisteri nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:
— Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan pappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.
— Kiitos, Paavali, vastasi piispa, — sinä minut usein pelastat pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, — me tulemme!
Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen, sillä he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin "vaatimattomassa" pappilassa kelpasi kyllä se "kuiva" pala haukata. Paavali Scheel, joka oli syntyisin Haikon kartanon varakkaasta ylimyskodista ja jolla oli, heti ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat tuomiokirkossa, hän rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi ruokia ja juomia, ja hänen pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut Turussa. Ketterästi siis viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet vaipat hartioilleen, kulkeakseen vähän matkan päässä olevaan P. Katarinan alttarin pappilaan. Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä innostusta, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään, laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:
— Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä olikaan nimesi?
— Pentti Heinonpoika.
— Rälssimies?
— Ei, talonpoika ja nyt nihti.
— Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on kotitalo Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu asekatselmukseen ja hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat tilasikin verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?
— Niin kai.
— Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!
Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen nuoren airuen mieleen.
Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin anetaloon. Siellä oli jo pöytä katettu, ja tulia juuri sytytettiin suuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.
Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli pitkälle ruokapöydälle katettu: Siinä oli suuria vateja, kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsänriistaa ja paksuja makkaroita; ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden, hyytelömaljain ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat, sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet vieraat tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät, olivat maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, — tämä monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.
Pöytään istuttua saivat ruuat huiman lähdön. Huomenna oli taas paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi piti tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä aterian ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä rohkeammin Steen Stuuren välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata kohtaan. Hän on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä Ruotsin sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta eipä yhtään niistä ole tullut meren yli Suomeen — oman valtansa säilyttämiseksi hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten liehakoi hän Ruotsissa porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta Suomessa hän jättää niin porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin oman onnensa nojaan…
Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla, Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras innostus, kun hän jatkoi:
"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa, mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että täällä me olemme syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä ehyenä, niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka näin lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me olemme suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja asemiehet, ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne, jota eivät nuo merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme viljelivät, sortuu vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että silloin sorrumme mekin, ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä. Siksi tunnemme tarvetta uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun yhteisen kotimme varjelemiseen, siksi on meidän pelastettava Viipuri!"
Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka lämmitti kuulijat ja sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän esittämän yhteisen maljan.
Tinamalja vapisi pöydän alapäästä pystyyn nousseen nuoren airuen kädessä, eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta.. Hän ei tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja polttivat hänen veressään. Eihän ollut kukaan hänelle ennen koskaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaisi elää ja kuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.
Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen:
— Niin, meidänhän on tämä maa. Minä uskon, Paavali, siihen tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.
— Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksen vallassa.
Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi kannun ja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmilleen noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.
— Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti suositella. — Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. — Huomenna lähtee laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä varjelemaan itseään.
Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki jo lepäsi, liike oli loppunut pilkkopimeiltä kaduilta eikä kuumottanut tulta enää luukuilla suljettujen kalvo-ikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäältä, torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta ja kotiin mennessään vartijain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeihin kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen lepattavat liekit.
Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala, "Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kipinä erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:
— Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.
— Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.
— Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan, ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin liiaksi innostua.
Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän vastasi:
— Älä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.
— Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja antaa laiminlyöntimme anteeksi.
Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.
Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hänen yhtäkkiä heräämään päässyt mielikuvituksensa oli hurjassa lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastamassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:
— Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!
(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.)
Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.
Vihdoinkin! — niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.
Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, — hyi, se vilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kuin ennen yönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä kävi vasta vähinerin erottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.
Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta… melkein päätä pyörrytti… sillä näyttihän siltä kuin maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivinen takana olisi liikkunut, koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, — heitä melkein puistatti!
— Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi, hoikkasempi valvojista, Evert, joka vasemmalla kädellään peistä piteli, oikeaansa lepuuttaen. Hän oli illalla, vallihaudan pohjaan kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön vainonnut, — kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!
Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se, mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi sitten verkalleen:
— Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.
— Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?
— Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, — katso, niitähän on koko kentän leveydeltä!
— Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!
Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko puolustusväelle, että aseihin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.
Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etumaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, — se teki vieläkin liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita ja leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistelty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama, ja tuokion kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Nowgrodin uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas lakeikolle.
— Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti.— Kuule, kelloja jo soitetaan!
Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon pamahti venäläisten tulikirnuista kohta ensimäinen laukaus.
Joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhukeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun, kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitsensa juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.
Pommitus kiihtyi. Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään, joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli virinnyt. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.
Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti jaEvert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussutVäkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.
— Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä kysytään!
Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, — kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.
— Taikka muut temput, jatkoi Posse. — Lakamundin tornia pelkään pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukon eteen.
Laamanni Klaus Henrikinpoika Horn komensi näet sitä varaväkeä, jota aina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.
— Mutta tällä paikalla se kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani, väitti Winholt. — Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja tikapuunsa. Sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.
Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä Raatihuoneentornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia…
Tuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion vallitsi painostava jännitys keskustornin luona.
Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se Valkoinen ritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta kujetta virittämään.
Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmin pelkäsivät ja enimmin vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä ei surman luoti tapaa.
— Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert; joka palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. — Vaan jos pääsisi silmä silmää vastaan…!
— Ruutia on kyllältä Possen kellarissa, vastasi Pentti. — Mutta tuo mies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, — näet, miten multa hänen ympärillään pölisee!
Pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten tykkien tuli kohdistui helvetillisellä voimalla juuri Väkitornia ja sen viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo monen sylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät nyt yhtämittaa suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein sokaisten vartijain silmät.
Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin latasi vuoroin laukasi vähitellen yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.
Sitä kesti kauvan. Kuinka kauvan tätä heltiämätöntä pommitusta näin jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljokaan huomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin torniin tai muurin kolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas tyyntyi tuuli ja katkeran-imelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi terästyi pakkanen, joka kylmänä, harmajana huurana painautui alas maata vasten.
Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airuita vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.
Raatihuoneenportin tornissa paukahti hätäkello soimaan. Sinne pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava Munkkiportilta, niin huusi Knut herra lähettämälleen airuelle, muualta ei enää riittänyt…
Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt nowgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, — hän nyt kokosi miehiään sitä puolustamaan.
Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja kuinka sinne heidän miehiään joukoittain syöksyi perästä. Mutta taas painoi tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon läheisen vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet katsomaan.
— Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana, yhä tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.
— Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti, kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä keskustorniakin vastaan.
— Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli näin tyyntyy, puhui hän ampuessaan. — Pitkä on vielä taival iltaan asti.
— Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää! — Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli hänestä kyllä tuntunut kestävän kokonaisen iankaikkisuuden, mutta toisekseen: vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän liikkuvan tuolla sumuisten kukkulain takana.
Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton huuto ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät tikapuunsa muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan miestä rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti niitä kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn vallihautaan sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät tikapuille.
Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin niskaan ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita tikapuita, joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi hyökkäsi. He kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat kiehuvaa vettä ja kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain vihollisten niskaan. Joka kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon, syntyi sekasorto vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät toisiaan vastaan, kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan tervaan. Muurin jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku vihollisista, mutta sekin livetti kapuavia miehiä ja heitä putoili suinpäin alas, vieden toisia pudotessaan. Hurjistuneina, hädänhien valuessa selkäänsä pitkin, taistelivat sekä porvarit että talonpojat. Mutta pudonneiden ja kaatuneiden sijalle kasvoi aina uusia vihollisia; tikapuut olivat aina täynnä ja aina niitä myöten uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa kohti.
Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia, mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan äänen.
— Näet, sinne jo Nowgrodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi Pentti, ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.
— Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!
Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he taistelivat hellittämättä, vimmatusti, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin käsinkin päälletunkeviin vihollisiinsa.
— Entä mikä ontuoräminä? — Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri.— Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin… ei,Lakamundintornista se soi!
— Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, — arvasihan sen!
— Noin, sinnekin laumoja lainehtii!
Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt vasemmaltakin venäläisten riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina riensivät sielläkin valtaamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain vastarinta talttui talttumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi, mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää ammuttiin harvenneilla tykeillä.
Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sittenkin peräytyivät sitä myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa.
— Entä nyt, mitäs teemme me? virkahti Evert tuokion kuluttua, nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli vihollisten hallussa.
— Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas tykkinsä ääreen.
Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustornin pommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui tykkinsä alle.
— Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas tornista.
— Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn kaatuneen tykkinsä alta.
Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin liitokseen ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, — sieltä nyt vyöryi kiviä ja soraa torvenaan alas. Ja taas remahti kentältä vihollisten riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan tuohon särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti tornin kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan pois suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi ampumista, vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla olijoilta peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen varmat, lyhyet komentosanansa.
— Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. — Ja tikapuunkantajat perässä!
— Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka horjui ja vaipui alas ratsunsa selästä.
— Mutta onpa siinä toinen tilalla, — aina hän hätään ehtii!
— Valkoinen ritari…!
Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas näkivät tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään. Voitonvarmana ja vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä luotisateesta, johti ryntäävät parvet vallihaudan partaalle ja komensi siinä kerppumiehiä täyttämään kaivannon. Monesti peräytyivät hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka tornista ryöppysi, mutta aina vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja verestä väkeä samosi ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi melkein yhtä paljo kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut työnnettiin esille, ja pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen ukkonen salamoi, vieri vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia muureja vastassa ja niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.
— Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.
Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä nyt liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihäillä sysittävä kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt Possen voimakas ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa puolustamaan, — siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt muurilta miesjoukko, Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli liikkua vierivillä kivillä, vaan tuimasti siinä peitsin, miekoin taisteltiin ja kerta toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.
Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.
Taas kuului Possen ääni alhaalta:
— Alas, miehet, Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.
Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin, jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.
— Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat kuin sysimiehen päästä. — Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?
— Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. — Vielähän tappelee Bitz Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla, ja Tönne Eerikinpoika pitää puoliaan Munkkiportilla.
— Entä me täällä?
— Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!
Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!
— Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko juuri saapui raatihuoneenmäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.
— Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän — se ajaa savun ryssien silmille.
— Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt, osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.
Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän tervasavun muuria vasten, jossa se vihollisilta silmät sokaisi, melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys vallitsi taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän ottelusta ja pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen keihäittensä varassa, useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken aikana käskisi joukkonsa tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä komentoa ei tullut.
Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui näkyviin. Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen, hätähuudon tapainen kiljahdus:
— Siellä on jo venäläisten lippu!
— Valkoinen ritari sitä liehuttaa!
Hän todellakin seisoi siellä suistuneella rinteellä muuriin ammutun loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti, ettei siitä kukaan hengissä ohitse päässyt. Se oli Hintsa, joka Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja asettunut heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli aina käänsi savun aukolta, leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia syöksyi tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt kärjistyvän juuri tälle paikalle.
Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka hänkin aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että nuorukainen oli nähnyt Valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua heiluttavan ja silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut tuo tulinen kiihko saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.
Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris vyöryväin kivien yli sulkakypäräistä ritaria kohti. Mutta samassa painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten ja peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen. Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi kokonaan ja Pentinkin täytyi heittäytyä suulleen maahan voidakseen hengittää…
Taas oli tuokion loma.
Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, — kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten hytkähtäen, kauhistuen…, vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, — tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto…!
— Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.
— Niin juoksee, juoksee…, sopersi Posse melkein vavisten, mutta karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:
— Nyt takaisin, Viipuriin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota, tännepäin…!
Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä se nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä kotvaan aikaan älynnyt mitään.
Väkitorni oli räjähtänyt.
Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.
Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli laajalti ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle ja vasemmalle. Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan katkeamattoman huumauksen vallassa.
Pentti nousi pystyyn ja peräytyi muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt verkalleen laskeutuvan pölyn seasta silmillään haki muuria torneineen, niin oli tyhjä, autereisena lepattava ilma hänen edessään. Koko Väkitorni oli poissa ja poissa siis myöskin nuo sadat hyökkääjät, poissa Valkoinen ritari lippuineen ja poissa nuori Evert. Sorasade oli sammuttanut palavat tervavenheet, ja hetken perästä esiintyi näköala niin omituisen väljänä ja kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät valkoiset pölyhiukkasetkin tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen jalkeilleen tointuvat soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen oli vaikuttanut; he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen aikana päässyt pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun ja sorapölyn sekottaman ilman.
Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita miehiään kokoamaan, virkkoi hän Posselle surumielisesti:
— Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.
— Saamme siis taistella aukealla maalla. — Possen katse oli rauhallinen: hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti. Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä olivat viipurilaisten hallussa.
Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun haihduttua, näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä oli. Mutta he seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan tuijottaen ja kuin tyrmistyneinä, — heidät oli ilmeisesti vallannut vavistus ja kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin päin, ja äkkiä kohosi heidän joukostaan kumea parkaisu, joka yhä vahvistuvana kaikuna vieri muureilta vallihautain takaa tulossa oleviin joukkoihin ja tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän pitkää rintamaansa.
— Risti!
Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin niitä tikapuitaan kohti, jotka vielä olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina, päättöminä, koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen toistaan edestään alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun vallassa. Vaikkeivät tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten painoa ja moni putosi hervottomana alas tantereelle, ei mikään voinut hillitä uusien pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät hämmästyneinä katselevain viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat ehein jäsenin alas päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin henkensä hinnalla pakoon kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään, polkien vitkastelevia jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen viittoen.
Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:
— Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!
Nyt vasta Viipurin miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se loisti kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen risti. Päivän pyhimyksen ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan raatihuoneen korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen sattuivat tähän asti pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä sen häikäisevä hohde!
Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset pilvet pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti, syysauringon säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen kahden puolen loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi vartijaa, Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalampina, mutta selväpiirteisinä nekin.
Äänettömällä ihastuksella jäivät soturit tuota outoa näkyä katsomaan. Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt miehet oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät viholliset. Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita keräämässä kulkeneet munkit, ja näistä köysivöisistä veljeksistä yksi puhkesi ääneensä rukoilemaan koko sotajoukon edessä:
— Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!
— Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!
Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa myöskin nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa uupuneet sotilaat. Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä, niin rajattomia kuin heidän ponnistuksensa olivat olleetkin. Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät hetkeksi mursi; jännitys laukesi syvään, nöyrään hartauteen. Knut Possekin seisoi paikallaan, kädet miekankahvaan ristittyinä, seisoi siinä taivaalle kohotetuin katsein, soranpeittämänä, hikisenä, mutta säteilevin otsin.
Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa. Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninssa vielä pölyäväin raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa olivat moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He pakenivat telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan kaupungin päällä yhä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättivät tuhannet pakokauhussa rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina vaikertamaan ja kuolemaan Viipurin muurien juurelle.
Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse vastaanottamassa takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan pitkälle vallihaudalta loitonneet, Muurin kupeelta ja vallihaudasta nousi väkevä, sisälmyksiä ellottava veren haju, joka kuin ilkeä humala huumasi aistit. Mutta sitä ei Posse huomannut. Hän katseli vihollisten tuhantisten laumain pakoa, ja miltei lapsellisen liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään, kun hän kädestä puristaen tervehti Winholtia.
— Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan koskettamana, virkkoi hän. — Sitä et uskonut.
— En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, — laine voi nousta uudelleen. Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta tämän päivän jälkeen se on liian pieni. Poissa on Frille, tuonnäköiset ovat muurit…!
Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmässä välähti melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:
— Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi pyhimysten armon?
— Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?
— Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!Jumalanäiti on puolellamme!
Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä, oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikoillaan, ja silloin hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei tosin höyhenpussin eikä heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andrean ristin muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt vaan vastasi:
— Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös, — heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.
Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntuipa kuin ne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet rajattomalla helpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle. Eivätkä lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä sydämestä pulppusi tänään kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi tapasi jokaisessa rinnassa yhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä auvoa.
(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).