Eräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan talon lahdelle saapunut outoja kulkijoita. Ne olivat olleet kuleskelevia teinejä.
Sauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä olivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta pojasta olivat pian tuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut heidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa miehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä vapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat Heinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja koukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet hänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen kirjaimia piirustaneet.
Ahmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut, ja hänen sydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden oli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei sammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat Savon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista oloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä elämästä, ne olivat syvälle syöpyneet Heinon mieleen. Raataessaan siten aamusta iltaan isän kovan kurin alla halmeella ja heinärannassa, pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen mieleensä painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti hänen muistoihinsa aina väliin kuin pilvien päällinen ilmaus vanhan piispan mahtava olento. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä kehottavia sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: — "Kun joskus tulet Turkuun, poika, niin saat kysyä Maunu piispaa, kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaan poika Karmalasta."
Ehkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen mielestä, mutta nyt tulivat nuo kuleskelevat teinit ja virittivät jutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä roikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana huulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa Heinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan tuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä kysäsi:
— Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu olevan?
Mutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa päin kääntyi ja ärähti:
— Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin väleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!
Mutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljo papin alkua, virkkoi siihen isännälle melkein kiivastuen:
— Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?
— Pappiko, sanoit, — herra! huudahti isä.
— Niin, miksei pappi tai ruunun mies, — sitä tietä sinne kiivetään.Heinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.
Niin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän kuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punottamaan, hänen leukansa väkätti vähän aikaa, ja sitten tulivat sanat:
— Jo olette te, maailmankiertäjät, tarpeeksi tässä talossa virkailleet, jo joudatte taipaleelle, Tämän talon poikia ei herroiksi opeteta, eikä siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa, kun lie minulla valta. Heino suoriaa viikatteineen heinänurmelle, ja te laputatte tiehenne, — se on selvää ja sillä sanalla!
Todeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä vasten he lähtivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään.
Teinit lähtivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut pystynyt kieltämään sen hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja ruvennut puukkonsa kärellä tuoheen piirtelemään niitä samoja koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, — sitä hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita opin tiellä, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä kuleskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta, karjasi ankara mies lähemmäs astuen:
— Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?
— Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa pergamenttipalastaan.
— Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!
Heino vastasi arasti:
— Se on kirjotusta, isä!
— Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö lie niiden teinien kujeita, arvasinhan, vitsahousun koukeroita…!
Ja isä repäsi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi palat pensaaseen ja ärjäsi:
— Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, — mutta sen sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa ja mitä työ!
Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen hoki:
— Se jo riittää, nyt sen tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!
Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan.
Vielä on aikaa, vielä voi hän tavata etelään päin kulkeneet teinit… Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja seisoi hetkisen neuvotonna pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys: poika juoksi aittaan, otti sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja laskeusi rantaan, jossa Ukon hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili pajukossa. Sen hän potkasi irti vesikiviltä…
Se oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan päivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään kääntyi.
Heino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän souti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä ja hän souti sen vuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas autereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä korkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä selällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi läpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä miehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä silmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan, ennenkun väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.
Seuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen itäisiin lahtiin teini-tuttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän kulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä kulkeneeksi, ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian loppuivat eväät ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin asutuille rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkasin yhä vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat Hollolan pitäjän vanhoja rintamaita, ja yhä vaikeammaksi kävi hänen sieltä tuttaviaan teinejä löytää.
Mutta eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien keskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, pyöreät tornit, — sen hän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa sen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsinyt, ja hän käveli rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä häntä sinne sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen asiaansa, ja kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin keihäsniekka hänet muitta mutkitta pyöräytti takaisin.
Silloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti heikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin voitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonaan unessa, tie pystyyn nousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska, niinkuin kallio rotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, — jalatkin laahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää eteenpäin kantavan, — ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen istahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, — tylyltä tuntui maailma ja kolkolta.
Näin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä, pensaan kupeelta, äänen:
— Poika hoi, tuleppas tänne!
Se puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi. Mutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä Heinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan matkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut, mutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä keventää — hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki mielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit, joita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä hänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän yhtäkkiä virkkoi:
— Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo temput, joita siihen tarvitaan?
— Niin, lukemistako, — en vielä.
— Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla oppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?
Kummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se leikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:
— Sitä sinun oppia täytyy, jos mielesi maailmalla herrana menestyä. Talonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan mitä tahdot, nimessä ja toisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään joudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?
— On kai.
— Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua mitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi katumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi takaisin! — No, mitä mietit? Minne aijot kävellä, tuostako itään päin, talonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?
— Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.
—- Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta kylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit, luultavasti samat, joita haet. Idästäpäin ne äsken sinne kulkivat.
— Tätäkö valtatietä vain?
— Samaa leveää tietä. — Ja hän lisäsi vielä: — Mene tervennä, mutta muista neuvoni, mitä maailman rannalla tarvitset!
Heino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana, järvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen Birgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen esikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin eli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan matkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja poissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat mietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.
Yhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, — pyhä Pietari ja Paavali ja pieni Henrikkipyhimys oppipoikana matkassa, — niin he itse retkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat päivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät murkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei koskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies heille venhekyydin asemasta vitsakyytiä tarjosi, hän kiskasi vain silloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan. Mutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä, palata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen voimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut koululaisille antaa, — ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat rankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukasi, loikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle kasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren mutkan, irrotti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti matkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä omistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.
Ja toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui, että jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, niinkuin verkkoukko oli sen tarpeelliseksi sanonut.
Mutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi taloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen pussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa tipahuttivat sinne räävelin-killinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän nahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka sattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi, vaikk'ei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta ollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen, — miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun tuskassa!
Taipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten talottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan kirkolta tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä siellä olevan ihmeitätekevän ristin juurelle, ja heidän kanssaan teinit yhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui näitä pyhissäkävijöitä paljo, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat kumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet, taikka sille asialle menivät. Heillä oli mieli herkkä ja almunsa he teineillekin antoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka näillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä sentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleita ne olivatkin nuo haarapussit ja väkiraskaita, kun nuo nuoret pitäjänkiertäjät eräänä syyspäivänä Aurajoen ahdetta pitkin astellen kulkivat kaupunginojan yli ja Hämeentullin kautta saapuivat Turun kaupunkiin.
* * * * *
Eräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen yli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia kohti. Tuuli puhalsi jokijäätä pitkin, ja mekkosillaan kulkeva teini katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäätä pitkin ajavaa talonpoikaa, muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon rinteeltä viime talvena halkoja ajoi, — nyt ei ole lammasnahoista tietoa! Vielähän! Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja eineleivästä, mutta ilkeimmilleen nyt nälkä suolissa kurni, — eipä ollut teinille kankurin koukkuleuka akka enää tänä aamuna suupalaakaan antanut.
Mutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori teini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa teinien, "pyhäin", Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse, heiltä pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin pirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin. Mutta vitkastellen ja vastahakoisesti Heino sinne käveli; hänen oli samalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat teinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin aina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista pulaa ja paranematonta saamattomuutta.
— Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole.Ehei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!
Niin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla, eikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta vastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli talveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua, suurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat nyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä yksitoikkoista uraansa kulkivat.
Yhtä tyhjänä tavaroiltaan ja tiedoiltaan, yhtä orpona ja yksinäisenä kuin hän, oli kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut Turkuun ohdakkeista opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä olosuhteissa oli saanut siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen kanssa taistellen jäystää tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua. Siellä piti oppia ja edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja syödä haarapussista niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi saanut — niinkauan kuin niitä riitti.
Päivä pilkisti jo esiin Vartiovuoren takaa ja valasi kirkkaasti Pyhän Gertrudin kiltan korkean, lumipäällisen kivirakennuksen ja ylhäällä Vestinvuorella olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja tuomiokirkon ohessa näyttivät hallitsevan tuon matalan, kinoksien keskelle painuneen kaupunkiyhteiskunnan. Tottakai tässä kylässä apu löytyy hänelle, koska on löytynyt niin monelle muullekin, ajatteli Heino. Ja päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen, kapeakujaiseen kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen puristetut ja päädyt vain, joista myymäläluukut saranoilla auki laskettiin, olivat kadulle päin. Ja hän ihmetteli taasenkin, miksi noiden ihmisten täytyy asua niin ahtaasti, ett'ei jää pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin kapea, likainen katu. Nyt sunnuntai-aamuna olivat myymälätkin suletut, niihin arkena ladotut kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet maalaispoikaa pysähtymään, hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita kujosia myöten tuomiokirkon taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla tänä tuulisena pakkaspäivänä. He olivat kai kaikki vetäytyneet lämpöisiin tupiinsa, joiden juoksulaudoilla varustetut ikkunat olivat suletut ja joiden reppänöistä kohosi vieri vierestään savupatsas, — tuuli heilutteli savupatsaita ja muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa kaupunkia peittävän hunnun.
Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan, astuessaan hetken kuluttua pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä kelpo teinit, jotka Heinon olivat monesta pulasta auttaneet, ne taas miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat — pitihän teinien toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:
— Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne sinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!
— Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, — olinhan muilta minäkin apua saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli, mitä olin pussiini kerännyt ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen, puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti kankurin akkakin ottanut.
— Niin, mikäpä siinä niin ollen muu neuvoksi lie, kuin katkaise lukusi taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.
— Niin täytynee, kun tarkeneisikaan! huoahti Heino. Ja hän lisäsi vähän kateellisesti: — Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun porvarilta joka päivä keiton saatte, — olisipa minullakin sellainen suosija-porvari!
— Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän, lohdutti Pietari-teini. — Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi miestä porvarina tai muuna?
— E-ei, ei ketään.
Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille tuvassaan asunnon ja ruuan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän lisäsi:
— Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin rosoiseksi käy.
Mutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa silmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:
— Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se olikin, mutta hävitä pois se synti!
— Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.
— Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, — suuremmatkin synnit siellä kuitataan!
Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina kuleskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret, aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään, sekä entisistä että vastaisista, — miksipä ei hänkin? Siellä oli nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika asiansa ajoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80 päivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään, koska katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo. Portinviereisestä anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin. Mutta sieltä hän kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toveriensa luo.
— Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!
Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:
— Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.
Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisillä eväillään ostanut itsensä irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, — uskoivat kai, koska heidän itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita myömään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui tuntonsa soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan kaihoisa, jäytävä ikävänsä; hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä kirkosta palasi, kuin sinne meni.
Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.
— No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jälellä, nyt ei muuta kuin aamulla hiihtämään!
Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painostanut, ja lohduttaen huudahti nyt Paavali-teinikin:
— Elä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin. Nythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi teineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä toki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä täällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan. Lähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.
Mutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen.Innostuen hän kysyi:
— Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?
— Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä avovedellä, vaikk'ei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän Heikinmessuksi Turkuun saapuu.
— Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen asti näkisin!
Niin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun tultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja majatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet nähdä saisi. — Hän on Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on piispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he olivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden valtakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa, jotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät valtakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia surkeasti särki piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin tarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista, joista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljo mitään tiedetty. Ja hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina tyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman maan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lie ollut, ja jonka ulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo voudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa johtajaansa Engelbrektiä seuraten, ajaneet maastaan pois, valloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, — siitä oli viime syksynä Turussa paljokin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen juutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli hän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan omien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan ja kaksi Ruotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen oli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja toinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo Knuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli Maunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin lähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.
Näin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan Ruotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut. Mutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut pitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä päästänyt kansaa kiusottamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin julistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun ja uusi hallitus oli kokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen piispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi jäävän sinne meren taakse, missä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan nenässä, kansan tänään tietämättä, kuka sitä taas huomenna hallitsi.
Sieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä palannut kotoiseen hiippakuntaansa, — niinhän teinitoverit nyt Heinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut suoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei ollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon sai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti, että se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän karkaamisrikoksensa oli sovittanut. Taas hänessä heti virkosivat uuteen vauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.
— Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten nälässä olisit? — ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän hämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja kapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin kävelivät. — Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, — lisäsi papinalku, — mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän se näet itse pyhät luut siunaa.
— Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljo pappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.
Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän kertomuksiaan paljo kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli sitä, että vieläköhän se piispa-vanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa muistaa sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, — muistaa se oli luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut, astuessaan taas sillan yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli tyhjä ja liesikin kylmänlainen, — häntä lämmitti taas uudella voimalla vanha toivo.
Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille Heikinmarkkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty: mistä voita ja viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia, mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla, selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai rautaisen padan. Koko Aurajoensuun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat, ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät kulkuset ja poronkellot ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman oluttuopin voimalla toisiaan tarinoittivat.
Heikin-messua odottaessa suoritettiin näin Heikinmarkkinat. Se oli ilon aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat tulijaisina kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai villasukat tai palttinapaidan, ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät kysellen kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai Heinokin taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi. Hän ei tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa eivät olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja Hollolan markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä toista kotipuolensakin viestejä. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä kalajärvillä kovasti tapeltu ja miehiä sinne paljo menetetty, että halla oli taas syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että köyhyys ja puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja uutisten lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.
Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin enin itse sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin tiedettiin saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli siellä juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he nyt koulutuvassa iltaisin harjottelivat, laulaen sekä latinaksi että suomeksi siitä, miten
Muinen upoksiss' pimeyden all'Makais surkia Suomen maa.Osui sitt' armas aurinko jäll'Paistaman pakanain maall'.Iloidse siis Suomen maaTähden laupian iahjan,Ett' Christin kanssa yhteyden saitKautt' Herran sanan saarnan. —
Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin korkean umpimuurin sisäpuolella, jossa väki uskollisesti pakkasessa seisoi, odotellen saadakseen kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua anoivat — ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella, vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia ja kaniikkia ja tuomioherraa yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.
Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen se nyt astui Kuusistosta Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui sieltä korkeakuorosta ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoroon se sitten saarnan loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sitä messupapit kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon kalleinta pyhimysaarretta.
Päivä siihen meni, —- vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu loppuaan. Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain kirkas ylistyslaulu.
Silloin hiipi Heino toisten joukosta ja tungeskelevan väkijoukon keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle siihen portin suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä näkevänsä, kun tämä nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli etäällä kirkossa piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmaat kasvot, jotka hän niin hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän olisi tahtonut tietää, vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin oli luvannut, ja siksi hän näkyvän paikan itselleen valitsi. Kirkkorahvas ryntäsi hänen ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahden puolen, mutta sitkeästi poika kapealla muurinreunalla paikkansa piti…
Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä, astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan kourupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän valossa kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä räpäyttänyt… Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, — ei se häntä näe, ei tunne! Mutta näkeehän… juuri tuossa Heinon ohi astuessaan siirtää vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä katseensa osuu nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen tuokioksi, näyttää lauhkeasti hymyilevän…
Piispa oli tuntenut hänet! — riemu täytti Heinon kauan kaihonneen mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jälestä juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelon teinin temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä avuton, — piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!
Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti, kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa koulutuvassa, siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja ylhäiseltä istuimeltaan latinaisia lauseita luki ja niitä taas perästään teineille luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras latinahan se oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin suomalaiselta maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen salolta suoraa päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi. Opettajalla ei ollut armoa, selkänahkansa uhalla piti salonpoikain ruveta sulattelemaan Donaton kielioppia ja sanaharjotuksia, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet olivat voitetut, nyt jo teinit laulelivat latinalaisia lauluja ja latinaksi heidän jo täytyi vastata latinaisiin kysymyksiin, — menipä miten meni. Ja nyt heidän piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli opittu. Mutta pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli oppinut latinat siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja vanha toivonsa häntä kannusti…
Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan, heidän vanhempiaan, ja lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen sanan. — Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen kotoiseen karjaansa.
Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli, mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysästen:
— Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?
Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:
— Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan saavun!
Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:
— Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan laidasta, — mikä olikaan taas isäsi talon nimi?
— Karmala, vastasi Heino arasti.
— Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan. Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta suusta, — näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin, siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi kuin tappelijaksi. — Saatko kotoasi mitään kouluapua?
— En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan karanneensakaan.
— Koti kaukana, koti köyhä, — tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta kouluapua hakemaan…
Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään, miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt, kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet teiniuralle oli työntänyt.
Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.
(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)
Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla muokatessaan Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan säälimättä oli hän kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta oli säästetyiksi saanut. Vaan kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle laihasta maasta ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä syksynä, jolloin Ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, ell'eivät erämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä vihantia teriä ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa ylemmillekin rinteille.
Siksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppineen Mustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikk'ei se vielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin.
Vaan jo seisautti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäsi:
— Mitä kuuntelet — askeleitako?
— Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei kuulu enää mitään.
— Ett'ei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta hiehon repi.
— Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan…
Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista lauluaan ja yksinäinen leppälintu piipatti orpona norossa. Taas painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäsi taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja, joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet. Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon pystyssä pitää… Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki vilua vastaan tapella kuin savolaisia… eivätpähän ole erämiehetkään tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi viime kesänä sinne liian monta… Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin armon antaa… siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se olisi taas talven leipä tiedossa, vaikk'ei kylvö suurta ollut, — olisi… kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!
Vihaisesti purasi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen, jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen, pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja ilkkui sitten pois soutaessaan… Niiden määriä ei tiedä kukaan, lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti; voudit taitavat ottaa minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä… Monet niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi, — mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen vouti hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja panee sille minkä hinnan ilkeää, — ja punnita herra kyllä ilkeää, kun saa punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt, naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin ottamaan rupee, ja minkäs teet, — katsele vain, kun se talvenvarasi tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan…
Tämä oli se katkera muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään lähteneet: raada, raada, muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän siitä selviää metsän kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen, mutta verokarhusta et selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu, silloin on tullut tuho! Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän hytkähti, aina kun hän näki poikansa, jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan jäävän. Sillä jos ahon rinteeltä, kylänpolulta askeleita kuului, niin silloin sen tiesi, että vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras tervetullut Karmalaan, sillä tavallisestipa se oli joku kantomies, jos ei itse Hollolan vouti, niin joku hänen rästimiehiään, taikka papin kymmenysten perijä tai tuomarinkappain kantaja, — aina se kavensi talon laihoja varoja.
Mutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.
— Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten lähenevää töminää.
— Kun olisi saatu yksikään riihi puiduksi, niin olisin siemenviljan vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. — Nyt taas pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko halme on leikattu ja puitu.
— Vaan jospa eivät olekaan tulijat vouteja?
— Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.
Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät, kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle, — eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Vaan apeina he ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.
Jo kuului vieras tervehtivän… ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen isä-Tuomas heti tunsi, vaan oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan väljä herrasviitta. Mutta jo vieraista toinen kysyi:
— Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?
Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, — kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Vaan mikä ihme… eipä ollutkaan niillä nyt vanhat tapansa — mahtoivat olla uusia miehiä —, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:
— Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi talven varalta?
Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lie nyt oikein mielessään, eikä hän vastannut mitään. Vaan vieraista taas toinen jatkoi:
— Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?
Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:
— Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!
Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:
— Halla vei viime vuoden sadon.
— Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. — Minkä jättänee nytkään!
Mutta vieras veräjältä puhui edelleen säveästi:
— Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti enää liikoja ottaa…
Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta, hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään ja vasta kotvasen kuluttua sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:
— Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?
Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään eikä pellolla olijat huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:
— Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä voudit ovat liikoja perineet.
Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:
— Keitä te sitten olette?
— Me ollaan tarkastusmiehiä… Vähän pyörähteli turpa viittaniekalla nyt puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon äkkikysymykseen vastata. — Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus on talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja huojennettaviksi ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. — Ja ikäänkuin vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän pergamentin, jossa oli paljo kirjoitusta. — Tässä näette ruunun sinetin…
Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta hän ei mitään ymmärtänyt. Vaan hän tunsi taas verensä sulavan ja hän rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin sentään oikeutta ja armoa. Mutta viittaniekka virkkoi rohkaisevana:
— Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, — enempää ei saa vouti enää periä.
— Niin, käykää taloksi! —- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä Tuomaasta, vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset, kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle Päijänteen talonpoikainkin puolesta, — ne ovat siis tehonneet… onpa se toki herrallakin herra!
Siitä päivästä tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitasta löytyi, vieläpä pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin.
Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu mieli, hän raatoi nyt ilolla ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään, — ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan; ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle kirjan antaneet, jota on voudinkin toteltava…
Viikkokausi, toista niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin, leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo ensimmäiset aumat riiheen. Paljohan siitä ei tullut puhdasta viljaa, vaan tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet ja poika ajoi juuri halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivamaan, sillaikaa kuin isä tuon edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville, jotta jo illaksi valmistuisi makea uutispuuro, — pitkään olikin näet kalaruuilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:
— Voudin venhe laski rantaan!
— Kenen? kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.
— Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.
Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet, sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja lähtivät suoraan suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Vaan Tuomaspa ei hätääntynyt.
— Nytpä tulkoot, virkkoi hän. — Nytpä tiedämme, minkä verran heille veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.
Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui ja tapansa mukaan ärjymään kävi:
— Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.
— Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jonka hän povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin vaatimasta.
— Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, torasi vouti. — Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto, sen tiennet.
Vaan Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:
— Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.
— Meilläkö oikeus ottaa…?
— Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, elä yritäkkään meitä säikyttää. — Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja voutirengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään, hän tiukemmin virkkoi: — Elä koske siihen hevoseen, ne eivät enää olekaan teidän retusteltavinanne!
— Hä, eivätkö ole…!
Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäsi luokin längistä ja viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:
— Niskottelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!
Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:
— Elä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin! Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, vaan emme kahmaloakaan enempää kuin kuittikirjassa sanotaan.
Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:
— Missä kirjassa?
— Tässä! — Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen paloiksi revästessään ja karjasi nyt täydeltä kurkulta:
— Siinä kuittisi — kulkurien kujeita! Suoria aitalle kaivamaan esiin jyväsi ja voisi, mutta niskottelemisestasi saatkin nyt maksaa kaksinkertaisen veron, että vastakin muistat, mitä meillä on oikeus ottaa. — Ja rengeilleen hän virkkoi: — Siinähän on täysi jyväsäkki, kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!
Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhalta muistiltaan ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin kalliiseen säkkiinsä, jossa oli perheen ensimäinen uutisvilja, sen ainoa puhdas leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:
— Sitä säkkiä ei liikuteta! Revit ruununmiesten verokuitin, siitä vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä talosta, niinkuin ennen, siitä minä…
Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevää talonpoikaa hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen riihimekko. Ja sillävälin pauhasi kiukustunut veronkantaja:
— Irti minä pölyytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka, niin ruumeniksi survokaa sen luut! — Ja nyt aitalle nahkoja ja haukeja hakemaan, ja mitan täytyy tulla täyteen!
Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän katseli vain tylysti, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan oli hänellä vain yksi tunne: hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa… Hänen sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo poika-Tuomastakin pelotti.
— Ne pieksivät minut omalla pihallani, — niin puhui hän harvakseen, — se löyly ei minusta enää lähde!
(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)
Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeydellä johtanut jo yli kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksen tieltä. Heti kun pakenevat virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun kertomaan siitä vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat olivat kohta joulun jälestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja aatelisten kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon, neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin, oli, tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla, ajanut sen näin epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa, sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat tukittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, — niin selitti herroille vanha piispa.
Maunu-piispa oli senvuoksi ilmoittanut kostonjanoisille aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia ratsumiehiä hyökätäkseen niskottelevain alustalaistensa kimppuun, että hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin ryhtymästä, ennenkun hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen ja ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra, joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän, oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli Maunu-piispan arvo ja vaikutus toki aatelistenkin joukossa, että he, vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, — piispa seurueineen lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia vastaan ja aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi häntä kuin saattoväki, totellen hänen käskyjään.
Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestäpäin ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi voinut pettää, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset, herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä. Vaan Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa mahdilla oli hän jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta hiihtäjiltä, eikä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, vaan olipa hän heti eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että rauhan sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen kylään odottamaan huomis-aamua, joksi piispa oli sen puheilleen kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen olon.
Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutulilla odotteli Vesilahden pappilassa. Hän oli tapansa mukaan anivarhain noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkotetussa nojatuolissa mietteihinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin, kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas hallituskeskus… Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla, oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio, jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi käsi… Se oli taittunut se Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta pohjoisesta piispanvaltakunnasta, särkynyt Nevajoen veriseen tappeluun jo puolentoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi tällä aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, silloin voisi hänkin nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa niin, että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa tyytyväisemmäksi kuin nyt….
— Vanitas vanitatum…! — Näin huoahtaen keskeytti piispa ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:
— Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?
— Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.
— Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet yönsä viettäneet mäen takaisissa kylissä, vieläkö siellä on rauha mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.
Piispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehenään ja kirjurinaan, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli mieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi tämä hänelle:
— Käy ilmottamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka pitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän valituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän valjettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.
Mutta ennenkun Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä ovelta ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra ja hänen perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri, joukkonsa edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt verekseltään piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä ryöstömatkasta ja kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut ajaa koskeen koko kapinajoukon, kehui hän, vaan piispan käskyä totellen oli hän tuonut sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki rangaistuksensa saatava. Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä talonpoikain ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden tarpeellisuutta, säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen kuuntelemaan, kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin, miekkaansa kalistellen kävi piispalle selittämään:
— Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo sovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he ovat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksia tässä taas ruvettaisiin kuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa ratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille neuvottelua kylliksi ja siihen loppuu väleen kapina!
Ei ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä hajallareisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipisissa kallokkaissa. Mutta hän olisi siltä tahtonut veriin masentaa nuo talonpojat, jotka kapinassa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa veronottoa, ja joiden puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi toisten aatelisherrain vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan. Polttaneet olivat talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan laamannilta Henrikki Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt kiihkomielisenä tämäkin muuten kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja sivistystä saanut mies. Maskun kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen oli täytynyt yösydännä lähteä pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän kantoi siitä nyt koston kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita Hannu Pietarinpojan, Lepaan herran, joka keikarimies tälläkin sotaisella retkellä komeili Flanderin verassa ja hohtavissa hopeasolissa; samoin Hartikka Garpin, jonka pullealle varrelle miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja monien muiden. Vaan tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran kintereillä nuori 18-vuotias Klaus Kurki, joka oli pukeutunut rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä hänen hennolla vartalollaan väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan Jaakko Kurjen kanssa oli hänen täytynyt suinpäin Laukon kartanosta paeta kymmeniä peninkulmia kuohumistilassa olevan maakunnan halki Turkuun, jonne isä nyt oli sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus oli palannut muka alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen iltamyöhällä ratsastanut Laukossa, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona, ja hänen intohimoiset silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän Hannu-herran puheen rohkaisemana intoili:
— Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä vaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!
Ja rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen kääntyen:
— Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia polttaa ja ryöstää, silloin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus esivaltaa kohtaan.
Mutta vanha piispa pysyi tyynenä kannuksiaan kalistavan aatelisjoukon keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä rauhoitellen:
— Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. — Ja Jaakko-herran puoleen kääntyen kysyi piispa: — Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?
— Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria riittänyt, vastasi Ille.
— Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.
Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain säestämänä:
— Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, — niin tehtäköön nytkin!
Vaan piispa-vanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraavaan linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja uudisti rauhallisesti: