(Jatkoa edelliseen.)
Ja vanha maalarimestari Konradus kertoi:
— Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut maailman turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle, että vitsaus oli tuleva.
Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta, tiedettiin sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan pohjoista kohti. Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta palaisi itään, omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin Viipurista tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä Maunu kuningas oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.
Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.
Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä — leikattiin muistaakseni viisikymmentä — kalkitsin ja maalailin parhaillani tätä madonnaa tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa, joka keskentekoisena vieläkin viruu tuolla nurkassa. Pari kisälliä vuoli ja maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon nukkumaan.
Yht'äkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yht'äkkiä itse Puraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen kuin avannosta nostettu, ja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi tanhuaan, ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.
Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.
Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään. He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.
Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat Turkuun rukoilemaan Pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakopin kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.
Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme rientäen pois ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotista Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.
Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita vain oli kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan tielle lyyhistyneet.
Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat paenneet, paenneet!
Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!
Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin, musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, ett'en saa tulla hänen luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ett'ei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.
Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin kädestä taluttaen. Silloin yht'äkkiä heittää hän pojan käden irti, näen, miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi; niinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten poikani, elämäni toivo, ammattini jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.
Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että hän tuli jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivänrinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan, ja nukuin.
En tiedä, kuinka kauvan nukuin, ennenkun heräsin lasten itkuun. Nälkäänsä valittivat surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi päähäni tuuman, jätin heidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle suolle ja poimin sieltä karpaloita. Virkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Tyttö nukkui sylissäni, ja poika marri jälestä unisena uikutellen.
Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista, kuulimme, kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin ett'eivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, kuinka autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.
Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani — ja Kerttu — en edes tiedä paikan nimeä — mihin — mihin he nyykistyivät. —
Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa.
(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)
Sääksmäen kirkossa ja kirkkomäellä oli eräänä pyhäaamuna v. 1340 suuri väentungos. Kansaa kokoontui jumalanpalvelukseen, mutta helposti voitiin huomata, että joku erinomainen asia jännitti mieliä. Pitäjäläiset olivat jo kauvan olleet riidassa kirkkoherransa, mahtavan Henricus Hartmannin kanssa, ja eripuraisuus oli lopulta mennyt niin pitkälle, että useat kylät olivat kieltäytyneet maksamasta hänen vaatimiansa kymmenyksiä. Turhaan oli kirkkoherra silloin kieltänyt heiltä kirkkoonpääsön ja sakramenttien nauttimisen. Molemmin puolin oli käännytty valituksilla ensin Turun piispan, ja sitten hänen päämiehensä Upsalan arkkipiispan puoleen. Käydessään Suomen hiippakuntaa tarkastamassa oli sentähden arkkipiispa Pietari lähettänyt kaniikin Tuomas Johanniksen Hämeeseen Sääksmäelle, jonne ei oma matkansa ulottunut, asiata tutkimaan, uskoen hänelle siinä täyden arkkipiispa-vallan. Tämä oli kutsuttanut uppiniskaiset pitäjäläiset eteensä ja julistanut heidät velvollisiksi riidanalaisten kymmenysten maksuun, sekä määrännyt melkoisen sakon kultakin viikolta, minkä he pysyivät uppiniskaisuudessaan. Mutta vastahakoiset eivät sittenkään taipuneet, vaan sanoivat valituksilla turvautuvansa kirkon ylimäiseen paimeneen; näin oli asian ratkaisu lopulta tullut itse paaville, joka siihen aikaan asui Avignonissa. Odotettiin nyt saatavan vastaus näihin valituksiin. Pitäjään oli levinnyt huhu, että muutama päivä sitten oli pappilaan saapunut sanansaattaja, tuoden mukanaan ison tarkasti säilytetyn pärmäkirjeen suurine sinettikoteloineen. Mutta mitä tämä kirje sisälsi, ja kumpiko, kirkkoherra vai hänen riitaveljensä, oli päässyt voitolle, sitä ei tiedetty. Sentähden väki nyt messuajan tullessa tunkeili Sääksmäen kirkossa, ja kirkkomäelläkin liikkui sankasti joukkoa, jossa myöskin nähtiin vastarinnan päämiehet Rapolan Mattias ja Kuningas, Voipalan Kallas ja Asikka Hahtisenpoika.
Vihdoin saapui myöskin itse kirkkoherra Henricus Hartmanni täydessä virkapuvussa, kahden nuoren pappismiehen, apulaistensa, seuraamana. Kaikkien huomio kääntyi häneen, ja hiljainen odotuksen humina kuului väkijoukosta. Kädessään piti hän pärmäkirjettä riippuvine sinetteineen. Hän astui suoraan alttarin luo, kumartui pari kertaa siinä olevain pyhäkuvien eteen ja teki ristinmerkin. Sen jälkeen hän juhlallisena kääntyi kansan puoleen ja lausui lujalla äänellä: — "Esimieheni Upsalan kunnianarvoinen arkkipiispa on minulle lähettänyt Rooman pyhän isän ratkaisun ja tuomion siinä riidassa, jonka osa tämän seurakunnan asukkaista on nostanut minua ja kirkon oikeuksia vastaan. Kuulkaa mitä pyhä isä sanoo:
'Benedictus piispa, Jumalan palvelijain palvelija, lausuu rakkaalle pojalleen Upsalan kirkon dekanukselle tervehdyksensä ja apostolisen siunauksensa. Sittenkun meidän rakas poikamme Henricus Hartmanni, Sääksmäen seurakunnan kirkkoherra, Turun hiippakunnassa, on meille näyttänyt, että vanhan, suostutun ja tähän saakka rauhassa noudatetun tavan mukaan Upsalan koko kirkkopiirissä, josta Turku ja sen hiippakunta tiettävästi on osa, pitäjien esimiehet voivat varoittaa pitäjäläisiä, jotka eivät säännöllisesti maksa kirkkokymmenyksiä kirkoillensa ja kirkkoherroillensa, että suorittaisivat mainitut velvolliset kymmenyksensä esimiehillensä; ja jos mainitut pitäjäläiset kirkon lain mukaisesti varoitettuina, että kymmenykset suorittaisivat, laiminlyövät sitä tekemästä soveliaan määrätyn ajan kuluessa, niin voivat kirkkojen esimiehet kieltää heiltä pääsön kirkkoon ja, uppiniskaisuuden kasvaessa, kirkon pyhien sakramenttien nauttimisen, ja jos mainitut pitäjäläiset kolme viikkoa ovat olleet tällaisen kiellon alaisina, ovat he velkapäät kustakin viikosta, kuin ovat uppiniskaisina pysyneet, rangaistukseksi suorittamaan mainituille esimiehille kolme markkaa siellä käypää rahaa, josta kolmas osa tulee edellämainituille esimiehille, toinen kolmas osa kirkkojen rakennukseen ja jälelläoleva kolmas osa jaetaan paikkakunnan papeille; ja koska on näytetty, että tätä kaikkea on julkisesti noudatettu Upsalan kirkkopiirissä ikimuistoisista ajoista asti, ja koska Rapolan Mattias, Rapolan Kuningas, Olli Nevari Rapolasta, Vedenta'an Paavo, Salon Olli, Olli Tiisa Voipalasta, Nikki Varg Voipalasta, Voipalan Kallas, Voipalan Mielenpito, Voipalan Anundi, Voipalan Markku, Hikkalan Hautaputari, Ritvalan Miemo, Ritvalan Suomalainen, Henrikki Hahtisenpoika, Asikka Hahtisenpoika, Juti Hahtisenpoika, Jutikkalan Mielikki, Kantalan Mielunoita, Hirvelän Mielitty, Onkalan Yö, Laivametsän Satatieto ja Haaralan Suomalainen, maallikkoja mainitussa Turun hiippakunnassa ja mainitun Sääksmäen kirkon seurakuntalaisia, muutamista omistamistansa maista ja muusta omaisuudesta, mitä heillä on mainitun Sääksmäen pitäjän rajojen sisällä, eivät ole huolineet mainitulle esimiehellensä Henrikille maksaa velvollisia kirkkokymmenyksiään, — — — Sentähden kumoamme me tällä apostolisella kirjoituksellamme kaikki valitukset mainittuja toimenpiteitä vastaan, niinkuin oikein on, ja käskemme käyttää pyhän kirkon rangaistusvaltaa, että niitä empimättä noudatetaan. Kirjoitettu Avignonissa 16 p. heinäk., kuudentena vuonna meidän paavina ollessa.
Benedictus.'
— Pyhä isä on lausunut tuomionsa, hän, jolle Kristus on antanut taivaansa avaimet ja valtansa maan päällä. Voi sitä, ken ei alistu hänen ja pyhän kirkon alle! Hänen sijansa taivaassa on tyhjä, hänen nimensä on poistettu elävitten kirjasta. Jumalan armo on häneltä sammuksissa, niinkuin tämän vahakynttilän sammutan. Voi häntä! Kirous on hänen päällänsä.
Kauhu valtasi kansanjoukon tätä kuullessa, ja nähdessä, miten papit sammuttivat vahakynttilät käsissään. Voivotusta ja huutoja kuului. Väki hälveni sekä kirkosta että kirkkomäeltä, ja ne, joita pannanisku oli kohdannut, kiiruhtivat pois ihmisten ilmoilta, kauhistuksella nähden, kuinka muut heitä välttivät ja pitivät kirottuina, ja itsekin kauhistuksella ajatellen sitä tilaa, johon olivat joutuneet.
(Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)
Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari, käveli nuoren neidon rinnalla katua alas. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.
Anni, kuvanvuolija Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt, jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämmen kohokuva ja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoinaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.
Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse tuomiokirkkoa kohti, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaa ihailevan katseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin kiehtova lämpö, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten tunteiden kytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo pikkuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elämänilon kaihosta.
Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja, joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan levitettävän hienoa verkapakkaa.
Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni yht'äkkiä huudahti ihastuneena:
— Kas, piispa tulee kirkkoon!
Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo, jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu tuomiokapitulia varten, kun kuusikymmentäviisi vuotta takaperin piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin edustalle.
Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aitovartta portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon. Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä nyökäytti ystävällisesti päätänsä.
Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä supistui suu suopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.
Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään, valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan. Niin katosivat he porttiholviin.
— Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin — mennään mekin kirkkoon!
— Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin sitä ajatellut —
— Mitäs me siellä!
— Tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta!
— Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa kuulemassa!
— Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.
— Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai messun tai saarnaa maalaisille.
— No mennään sitten.
Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieleen, kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse, ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.
Siinä Unikankarien korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta oli sitä Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohden laajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja etelään.
Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja vihmottuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen runkorakennuksen jakoi kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.
Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipodiumin ylitse, häämöitti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta Visbystä opista palattuaan. Tummansiniseen, kultapaarteiseen ja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ett'ei kallis piltti pääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat täytenään maalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.
Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholvineen; lisäksi vanha "dominus Henricus", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.
Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä himmeässä, väräjävässä varjossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen ohimoillaan. Ilmeiseltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.
— Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt, siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.
Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan. Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille ylennys.
Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi latinankielisen messun.
* * * * *
Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään säteilyyn.
He palasivat kirkkotarhan länsiportista ja pysähtyivät tuokioksi katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta katuvartta reunustivat enimmäkseen varakkaimpien porvarien talot aina suurelle kauppaturulle saakka.
He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu. Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.
Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.
Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettä itkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolisetkin kulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja hirsilautalla.
Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet huudahtamaan ihastuneena:
— Katsos!
— Mitä niin?
— Laivoja!
Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa pullollaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.
— Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja tänne äytäröimään, lisäsi hän.
Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi täältäkin asti eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään nosti raatihuoneen torninvartija samallaisen pitkähköön salkoon tornilakan ylle.
— Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.
He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja sitten pitkin joenvartta vastaan. Linnaa kohden kaikki riensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja sitten vasta saivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.
Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin. Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.
Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, "lakanoissa", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.
Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan nuorehkoon, upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän näytti olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun vartalonsa ja muotonsa tehosta, niin kaarteiseen asentoon oli hän asettunut ja niin keikailevasti asettanut vasemman kätensä lanteelle ja pistänyt oikean kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle. Kun laiva oli kiinnitetty laituriin, pyörähti hän kantapäillään ympäri ja poistui komppaniaan. Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja muuan mies kantoi hänen jälestään kannelle kummallisen, parin kolmen jalan pituisen möhkäleen, joka oli kääritty valkoiseen liinaan.
Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli huovi vastassa hänellekin selittämässä, ett'ei laivasta saanut viedä pois mitään, ennenkun linnanvouti oli saanut säädetyn ajan päättääkseen, tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli ympärille kerääntynyt uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö mahtoi sisältää.
— Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.
— Mitä siinä sitten on?
Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön ääripiirteitä ja tokaisi äkkipäätään:
— Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.
Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan lievettä ja virkahti:
— Pyhä madonna!
Kunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.
Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen jälestä.
* * * * *
Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä. Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan. Tänäänkin oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut piispantaloon, mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan syventyneenä.
Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia vanhanaikaisia pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat Hemming herran lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun vanha lehtori Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen kirjakokoelmansa hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun mustilla veljillä, ja useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina Roomasta, Avignonista ja Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta kirjaa teologian ja kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja sen selityksiä monen skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien teoksia, oli sententiat, libri sententiarum sanansaivarruksineen ja kirkonmiehille välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori vainajan kirjojen joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit varmaankin olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä kirkko- ja koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin. Jokainen kirjain oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset alkukirjaimet olivat ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio oli tämä kirjahylly, sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja vaihdettiin jo yhteen ainoaan kirjaan.
Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja, fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postilla perpetuae", joka sisälsi pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan, tuores ja elävä henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui ajattelemaan veljistön palavasieluista kantaisää, itseään pyhää Franciscusta, ja Hemming herra mietti mielessään, miten ihmeellisesti juuri hartaimpain jumalanmiesten inhimillinen tunnekin oli herkin ja välittömin, miten sulin inhimillisyys oli lähinnä jumaluutta.
Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani kiinni rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt, vallitsi viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein hämärässä häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään tyydyttänyt hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa kattoholvien kuvittamiseen mestaria, joka olisi ollut taiteensa huipuilla; monet mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa, ja uusi Sigfridin alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus mestarin vuolema ja maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita ja vallita vanhassa kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut edes aiottu tällaista kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja lopuksi heitti vanhus ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon hän kauan oli kuvitellut upeaa, leikkauksin koristeltua korituolia, piispantuolia, mutta paikka oli yhä pysynyt tyhjänä.
Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen. Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että ehtisi hankkia herran pyhäkköön uuden alttarikaapin ja kuorituolin…
Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies, joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.
— Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.
— Oli.
— Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta…?
— Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.
— No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti tilauksia kyselemään?
— Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.
— Oh, väkeä kuin helluntain hengenvuodatuksessa! virkahti vanha piispa silmät hymystä sirrallaan.
— Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.
Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti, vaikka sitä tuskin huomasi.
Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin ja yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan, Hartmannus porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan hienonherkkää, vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.
Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni vielä toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa vastaan. Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.
Hemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.
— Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.
— Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.
— Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin nähden.
— Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee —
— Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.
— Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä on se julkinen pahennus.
— Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä silloin kirkkoäidin omaa nakerra.
— Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä ovat niin koko seurakunnan silmien alla!
— Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla varoillaan… julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!
— Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.
Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:
— Toivon teidän muistavan asemanne!
Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu "piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan, ei pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa toteltava hänen käskyjään".
— Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin sydämmenasioissa ohjatkoon!
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti LyderJohannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.
Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella notkeudella.
Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen älykkäästä silmänurkastaan.
Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä puunleikkausliikkeen — samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista kisälliä ja kymmeniä oppilaita.
— Mitä teillä sitten tehdään?
— Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen — olen tuonut yhden madonnan näytteeksikin — ja…
— Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.
— Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä madonnamme, niin että… Sitä paitsi valmistamme siipialttareita, kuorituoleja, krusifiksejä, triumfiristejä, ciboriumeja, relikvarioita ja —
— Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.
— No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.
Piispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti vinoon.
— Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat, jatkoi kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja kattoholveihin.
Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään sivakoita eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.
— Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle monitaituruudelle? kysäisi piispa.
— Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksiakin suorittelevat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.
— Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä tuumivaan asentoon. — Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista —
— Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi samalla useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin upeinta mallia, soreimmin koruleikkauksin.
— Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne —
— Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi on mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.
— Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.
— Hetikö?
— Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.
Loistelias kesti purasi huultaan, mutta teki sitten aivan koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.
* * * * *
Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen. Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui jalustallaan pöydällä kynttilän valaisemana.
Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi, voittaa heidät puolelleen.
— Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!
— Senkin ilo! murisi ukko partaansa.
Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys: "mille se nauraa"? — niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivottimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut…
Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä porvaristytön virnakkeita.
Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ett'ei pitänyt tällaista madonnaa vaarallisena.
Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy silmäkulmassaan.
— Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?
— Onhan se… naurahti ukko. — Onko se sorvattu, vai…? kysäisi hän kestiin kääntyen.
— Hm, nähkääs, alkoi kesti, — uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. —
—- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. — Mitä kuvan kasvoissa liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.
— Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.
Kesti puraisi alahuultaan ja nieli harminsa.
— Sorvipenkin todellisuutta — niinpä niin, toisti piispa ja nyökäytti päätään suosikilleen.
(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)
Kokemäen kirkkoherra Olavi saa menettämänsä näön rukoilemalla Pyhää Birgittaa.
"Herra Olavi, Kokemäen seurakunnan kirkkoherra Turun hiippakunnasta menetti onnettoman tapaturman kautta näkönsä kolmeksi vuodeksi ja lupasi saadakseen takaisin näkönsä kolme kertaa matkustaa rukoillen jumalan palvelijattaren Brigitta herrattaren luostariin. Hän sai heti näkönsä selkeänä jälleen ja täytti nöyrästi ensimäisen lupauksensa pyhän Pietarin vangitsemisen päivänä. Tämän todistaa Kristuksessa kunnioitettava isä ja herra Johannes, Turun piispa, joka kertoi tämän ihmeen synodissa pappiensa läsnäollessa, sekä kunnioitettavat herrat herra Ditmalus ja herra Jacobus, sikäläiset tuomioherrat ja monet muut."
Kaatuvatautinen nainen Pietarsaaren seurakunnasta ja sokea mies paranevat rukoilemalla Pyhää Birgittaa.
"Kristiina, Mikaelin vaimo Pietarsaaren seurakunnasta Turun hiippakunnasta, tällä seudulla asuvien kristittyjen äärimmäisiltä rajoilta, kärsi 3 vuotta sangen ankaria sisällisiä tuskia, niin että hän usein kaatui maahan ja luuli samana hetkenä kuolevansa. Tehtyään useille pyhimyksille lupauksia, jotta siten saisi tuskaansa lievitystä ja kun niistä ei mitään tulosta ollut, hän vihdoin rukoili avukseen meidän kunnioitettavaa herratartamme Birgittaa, luvaten kerran vuodessa käydä Vadstenassa, jos hän hänen ansioittensa perusteella paranisi. Muutaman päivän kuluttua hän sai täyden avun ja tullen meidän luoksemme kertoi kiittäen asian näin tapahtuneen. Häntä seurasi hänen miehensä ja toinen nimeltä Silvester, edellämainitusta kylästä, jotka yhtäpitävästi hänen kanssansa nämä asiat todistivat. Sama Silvester sanoi olleensa sokeana 3 vuotta ja saaneensa näkönsä, sittenkun hänkin oli Jumalan palvelijattarelle luvannut tehdä pyhiinvaellusmatkan, minkä keskenään yhtäpitävästi todistivat edellämainittu Mikael ja hänen vaimonsa, edellämainittu Kristiina."
Sydänmaalle eksynyt tyttö tulee vahingotta takaisin Pyhän Birgitan avulla.
"Helena, Laurentius Torisson'in seitsenvuotinen tytär Karlabyn kylästä Pietarsaaren kunnasta Turun hiippakunnasta, meni toisena arkipäivänä Eerikinjuhlan jälkeen kotikylänsä ympärillä olevaan sangen synkkään sydänmaahan, jossa hän ilman ruokaa sinne ja tänne juoksennellen harhaili kymmenen päivää raivoisain petojen, karhujen, susien ja monenlaisten matelijain seurassa, jollaisia siellä sangen suurin joukoin asustaa, ja makasi yöt niiden vieressä. Isä etsi häntä suuren naapurijoukon kanssa ja kun ei löytänyt, herkesi vihdoin väsyneenä tyhjästä ja turhasta vaivasta. Muutamia päiviä tämän jälkeen hän lupasi tehdä pyhiinvaellusmatkan sanotun tyttären puolesta, jos voisi löytää hänet elävänä. Ja seuraavana päivänä, joka oli seuraavan viikon neljäs arki, tyttö itse löysi erämaassa lehmän, joka kulki erillään laumasta ja seuraten sitä palasi hän kymmenentenä päivänä poistumisensa jälkeen isänsä taloon. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hän voi elää niin kauan ruuatta, vastasi hän, ett'ei hän niinä päivinä ollut tuntenut nälkää, ennenkun läheni kylää. Oi kunnioitettava herratar, vaaranalaisten tosi turva, jo olen todellisen esimerkin kautta nähnyt, että sinun todella sääliväinen sydän, koska sinä, tietäen etukäteen, että sinua rukoiltaisiin, jo ennen kuin sinun apuasi anottiin, suojelit hentoa tyttöä joutumasta petojen saaliiksi tahi nääntymästä nälkään! Tämä mies tuli tyttärensä ja suuren naapurijoukon seurassa Vadstenaan 16 päivänä elokuuta ja vakavasti vannoen kertoi meille nämä asiat, joiden todistajina olivat hänen naapurinsa, nimittäin Bero Slukir Lamershamby'n kylästä, Summepate Asumundaby'n kylästä, Veroleon Lappalax'in kylästä samasta hiippakunnasta ja pitäjästä."
(Reinh. Hausen: Finlands Medeltidsurkunder I.)
Mahtavana, upeaan brabantilaiseen kärpännahalla päärmättyyn pitkään kauhtanaan puettuna astui Viipurin linnan kivisaleista urhea ja kiivas linnanherra Sune Haakoninpoika Stålarm. Portaiden juurella odotti häntä joukko sotilaita, jotka nähdessään herransa tulevan jakaantuivat niin, että osa läksi kulkemaan hänen edellään, osa seurasi häntä. Linnanherran jälestä tuli hänen puolisonsa, joka kuului mahtavaan Bjelke sukuun, ja pieni poika seurasi häntä kantaen hänen pitkää laahustintaan. Paksua punaista kangasta oli armollisen rouvan puku ja nahalla se oli päärmätty. Suojatakseen itseään syksyn koleahkoa ilmaa vastaan oli hän hartioilleen heittänyt harmaan viitan, joka kokonaan oli näädän nahalla vuoritettu. Linnan herraa oli seurannut osa sotureita, mutta osa oli vielä jälellä ja nämä asettuivat kulkemaan armollisen rouvan edelle ja jälkeen.
Hitaasti ja arvokkaasti astuivat he eteenpäin ja linnanrouva koetti vältellä kaikkia niitä kohtia, mihin yöllä satanut vesi oli pysähtynyt. Pienoinen kaupunki, joka osaksi oli kivestä osaksi puusta rakennettu, oli muodostunut linnan muurien suojaan. Sen läpi pujotteli kuja, jota myöten päästiin lauttasillalle, mikä yhdisti linnoituksen salmen toisella puolella olevaan kaupunginosaan.
Tultuaan linnan muurin aukosta lauttasillan suulle, pysähtyi linnanrouva odottamaan siksi, kunnes puolisonsa joukkoineen oli päässyt salmen toiselle puolelle, sillä soturien raskaasti astuessa saattoi helposti sillan hirsien välistä roiskua vettä hänen hienolle puvulleen. Jo oli joukko toisen rannan saavuttanut, kun linnanrouva viittasi sotureita astumaan edeltä, odotti, kunnes he olivat päässeet jonkun matkaa, viittasi takanaan olevia viipymään ja läksi kahden saattopoikansa kanssa astumaan siltaa pitkin, tarkkaan katsellen, ett'eivät vain hänen hienot kangaskenkänsä kastuisi. Vasta sitten kun hän oli päässyt toiselle puolelle, riensivät jälkeen jääneet soturit juoksujalkaa peitsineen ja kilpineen hänen jälestään, veden pursutessa hirsien välistä korkealle ilmaan, ja kimallellessa syysauringon valossa. Sotilaitten jälestä kiiruhti linnan väestö, joka vartijoittensa astuessa ohitse oli avopäin seisonut liikkumattomana paikallaan.
Salmen toisella puolella oli kaupungin suojaksi rakennettu paaluaitaus, jossa olevasta portista kaikki astuivat sisään ja astelivat loivasti nousevaa mäkeä ylös kirkkoa kohden.
Puinen oli Viipurin kirkko, pieni ja vielä arvoton, vaikkakin linnanherrat kukin vuorostaan olivat sen loistoa lisätäkseen lahjoittaneet sille hopeisia ja kullattuja alttariesineitä ja tuottaneet ulkomailta kalliita kankaita, joista pappien alttaripuvut olivat valmistetut.
Kirkon oven edessä oli asehuone, jonne kirkkoon menevät jättivät aseensa joko seinän varaan tai seinillä oleviin koukkuihin. Sotilaat laskivat peitsensä nurkkaan, linnanherra riisui kupeellaan olevan miekan ja ojensi sen palvelijalleen, joka syvään kumartaen tarttui siihen. Tahallaan oli Sune herra hiukan viivytellyt kirkkoon astumistaan, antaakseen kirkon palvelijoille tilaisuuden kiiruhtaa häntä vastaan ovelle tarjoamaan hänelle pyhää vettä, jotta hän sillä tekisi ristinmerkin. Kun hän viimein sotilaitten avatessa oven kävi sisään, rypisti hän silmäkulmiaan, sillä ketään ei ollutkaan häntä vastassa, vain oven pielessä olevassa kivimaljassa oli pyhää vettä ja siihen hän itse sai kastaa sormensa.
— Kirkko on yrmeissään, sanoi Sune herra hiljaa vaimolleen ojentaessaan hänelle kosteat sormensa, jotta tämä niihin koskettaisi sormillaan ja sitten tekisi ristinmerkin.
Sune herra ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, että kirkko uskalsi näyttää hänelle pahaa tuultaan. Eihän hän ollut hyvässä sovussa kirkon kanssa, sen hän kyllä tiesi, mutta ei hän uskonut tämän uskaltavan osoittaa suuttumusta. Uusi piispa Johannes II oli äskettäin palannut Roomasta, jossa hän oli käynyt noutamassa pyhältä isältä vahvistusta virkaansa ja kotiin tultuaan heti vaatinut Viipurin linnanherraa luovuttamaan kirkolle muutamia pitäjiä, jotka aikaisemmin olivat olleet kirkon omaisuutta. Tähän vaatimukseen oli Sune herra vastannut jyrkän kieltävästi. Joku aika sitten oli kirje lähetetty, mitään vastausta ei siihen ollut tullut. Mutta siitä tavasta, millä kirkonpalvelijat häntä kohtelivat, huomasi linnanherra ett'ei tämä vastaus ollut piispaa miellyttänyt ja että hän käskynalaisilleen Viipurissa oli maininnut mielialastaan.
Hitaasti ja arvokkaasti kulki Sune herra vaimoineen lähemmäksi alttaria, jonka edessä olevan aituuksen luo hän vaipui vaimonsa rinnalle polvilleen. Kirkossa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan rukousten mutinaa. Silloin tällöin joku liikahti, nousi, laskeutui uudelleen polvilleen. Alttarilla paloivat kynttilät, sillä pergamenttiakkunoista tuleva syyspäivä ei riittänyt kirkkoa valaisemaan.
Kummastuneena katsoi Sune kumarasta asennostaan alttarille päin. Aina muulloin oli heti hänen tultuaan kirkkoon jumalanpalvelus alotettu. Vielä oli alttarin edusta tyhjänä, vielä ei kirkkoherra ollut saapunut. Siitä pienestä huoneesta, joka oli alttarin takana ja jota käytettiin sakastina, kuului liikettä. Raollaan olevasta ovesta näki linnanherra, miten siellä käyskeltiin.
Viimein aukeni ovi ja seurakunnan paimen astui sisään. Kädessään oli hänellä pergamenttikäärö. Hänen jälestään tuli munkki, kantaen palavaa kynttilää, ja tätä seurasi kuoripoika heiluttaen suitsutusastiaa. Oven luona poika kiirehti kirkkoherran edelle ja astui kirkosta eroittavaa aitausta kohden.
Linnanherra tunsi pojan varsin hyvin, olihan tämä hänen palvelijansa poika. Mutta mikä poikaa vaivasi, miksi hän oli niin peloittavan kalpea ja miksi hän tuijotti tuolla tavoin häneen? Ja miksi kirkkoherrakin oli kalpea ja miksi hänen kätensä, jossa pergamenttikäärö oli, vapisi?
Hitaasti astui kirkkoherra eteenpäin ja pysähtyi kuoripojan viereen hänen oikealle puolelleen ja kynttilää kantava munkki asettui kirkkoherran toiselle puolelle.
Seurakunta oli odottanut kirkkoherran jäävän alttarin eteen ja katsoi kummastuneena häneen, kun hän ei ojentanutkaan tavan mukaan kättään siunatakseen heitä, ja moni, joka jo oli kumartunut tehdäkseen ristinmerkin, tunsi jotain painostavaa ilmassa ja kohotti päänsä.
Ja kirkkoherra kohotti kätensä, jossa oli pergamenttikäärö, ja avasi sen hitaasti. Sitten hän hiukan väräjävällä äänellä alkoi lukea sen sisältöä. Se oli latinankielinen, mutta kenelle se oli aijottu, sen jokainen ymmärsi kuultuaan heti alussa linnanherran nimen. Ja kirkkoherran ääni tuli yhä voimakkaammaksi, hän tarttui vieressään olevan munkin kädessä olevaan kynttilään, taittoi sen ja heitti linnanherran eteen.
Kirkonkirous, panna — sitä ei Sune herra ollut odottanut. Hän hämmästyi ensi hetkessä niin, ett'ei hän kuullut, miten hänen vieressään oleva vaimonsa kirkaisi ja vaipui hervottomana kirkon permannolle.
Vielä oli linnanherra polvillaan, vielä ei hän täydelleen käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta kun kirkkoherra alkoi kansalle lukea suomenkielellä kirouksen sanoja, kun hän eroitti mahtavan Sune Haakoninpojan kaikkien ihmisten yhteydestä, kielsi ketään antamasta hänelle ruokaa tai suojaa, ketään puhuttelemasta häntä, silloin uhma ja suuttumus sai Sune herrassa vallan, ja ennenkun kirkkoherra oli lopettanutkaan, hän jo oli noussut ja seisoi silmäkulmiaan rypistäen paikallaan.
Vielä olivat kaikki kirkossa polvillaan, mutta kun hän astui kirkon ovea kohden, silloin lähinnä olevat ensin kiireesti nousivat ja väistyivät loitolle hänestä, ja pian oli koko kirkon keskusta aivan tyhjä. Hitaasti, pää pystyssä, sanaakaan sanomatta astui linnanherra ovea kohti kaikkien tuijottaessa kauhuissaan häneen. Kun hän tuli asehuoneeseen, huomasi hän sotilaittensa jättäneen sen ja otettuaan miekkansa, jonka palvelija oli maahan pudottanut, hän astui ulos.
Taakseen katsomatta, kaipaamatta ketään itseään seuraamaan hän kulki linnaa kohden. Tultuaan lauttasillan suulle, näki hän joukon sotilaitaan juoksevan linnaan. Tyynesti ja arvokkaasti astui Sune herra tietään, mutta tavallista raskaammat olivat hänen askeleensa. Kun hän tuli linnan muurin portille, ei siellä ollut ketään. Kun hän alkoi astua katua pitkin, oli se tyhjä. Kun hän tuli kiviportaille, ei palvelijaa kiiruhtanut vastaan. Kaikki oli autiota ja tyhjää.
Hän jäi hetkiseksi keskelle suurta salia seisomaan, löi sitten miekallaan pöytään kutsuakseen palvelijoitaan. Ketään ei kuulunut. Hän huusi nimeltä useita. Portailta kuului vain pakenevien askeleita. Silloin katkeruus valtasi miehen mielen. Hän kirosi kirkon, kirosi papit, löi paljaalla miekallaan niin voimakkaasti pöytään, että se halkesi.
Hän astui salista pihalle ja meni linnan tallia kohden. Lähestyessään näki hän tallirengin juoksevan pakoon. Linnanherra ei sanonut mitään. Kaikki karttoivat häntä, kukaan ei ole sanova hänelle enää sanaakaan, kukaan ei ole tarjoava hänelle leivän palaa. Hän oli ypö yksin maailmassa. Hän oli kirkon kirouksen alainen, ja ainoastaan kirkko voisi hänet jälleen siitä päästää. Mutta sitä ennen hänen tulee taipua, tunnustaa olleensa väärässä, madella piispan edessä ja luvata suuret lunnaat hyvitykseksi. Sitä ei hän voi kestää, ei koskaan!
Hän astui pilttuuta kohden, missä hänen paras ratsunsa oli. Nähdessään herransa tulevan tämä iloisesti hirnahti. Silloin kiivaassa miehessä jotain aivan kuin laukesi, hän meni ratsun luo, kietoi kätensä sen kaulaan ja sitten hän äkkiä, aivan kuin häveten tätä hellyyden puuskaa, pani suitset sen suuhun, otti satulan, asetti sen hevon selkään, talutti ratsun pihalle ja hyppäsi sen selkään.
Hän ajoi hitaasti kapeata kujaa myöten linnan portille. Katsoessaan itäänpäin, sinne, mistä hän oli tullut, näki hän vaimonsa hitaasti astelevan siltaa pitkin kahden miehen tukemana, mutta nyt hän ei enää ajatellut säästää hienon pukunsa liepeitä, vaan sai vesi niitä kostuttaa. Nähdessään miehensä hän ojensi kätensä tätä kohden. Mutta linnanherra käänsi ratsunsa, kannusti sitä ja alkoi ajaa pitkin siltaa länteen päin. Rantaan tultuaan hän kerran vielä kääntyi ja näki vaimonsa juoksevan pitkin siltaa häntä kohti. Silloin mies kumartui satulaan, painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin ja huimaavaa vauhtia ajoi eteenpäin, yksinäisyyteen, erämaahan, sinne, missä voisi piillä.
Jalmari Finne.