Kaksi oli pyheä miestä,Kaksi kansan ruhtinasta,Ristiveljeä jaloa,Yksi kasvoi Ruotsin maalla,Toinen maalla vierahalla.Lapsi maalta vierahalta,Se oli herra Henterikki,Se kuin Ruotsissa yleni,Se oli Eerikki ritari,Ruotsin kuuluisa kuningas.
Sanoi herra HenterikkiEerikille veljellensä:"Läkkämme Hämehen maahan,Maahan ristimättömähän,Paikkahan papittomahan,Kivikirkkoja teettämähän,Kappeleita rakentamahan."
Sanoi Eerikki kuningasHenrikille veljellensä:
"Paljo on sinne mennehiä,Ei paljon palannehia.Entä on järvet jäätymättä,Sulana joki kovera."
Sanoi herra HenterikkiEerikille veljellensä:"Toki lähden, en totelle.Jos minä tapettanehe,Toinen jäänevi jälelle.Kyllä kierrän Kiulon järven,Ympäri joki koveran."
Sitten herra HenterikkiSanoin lausui, suin puheli:"Pilttiseni, pienoiseni,Vantti vaaksan korkuhinen!Ota korjani kodasta,Pane korja kohallensa,Perällensä pieni kirja,Anturoillensa aseta.Ota ohrilta oroinen,Iduilta isolihainen,Aisat tammiset aseta,Ohjat suoniset ojenna,Pane ränget mursunluiset,Valjahat majavanluisetHarmon kaulan kahdenpuolen."
Niin kohta ajohon lähti,Ajoi tietä, matkaeli,Kaksi päiveä keväistä,Kaksi yötä järjestänsä.
Sanoi piltti pikkarainen,Vantti vaaksan korkuhinen:"Jo tässä tulevi nälkä,Eikä syöä, eikä juoa,Eikä purtua pietä."
Sanoi herra Henterikki:"Jo pian talo tulevi,Lalloila takoa lahden,Siinä syömme, siinä juomme,Siinä purtua pidämme."
Sitten sinne saatuansaOtti heiniä hevosen,Heitti penningit sialle,Otti leivän uunin päältä,Heitti penningit sialle,Otti olutta kellarista,Vieritti rahat siahan.
Paha vaimo pannahinen,Kerttu kelvoton emäntä,Sepä kirkui kiukahalta,Parkui patsahan nenästä:"Jahka Lalli kotihin saapi,Vielä se luusi luisteleepi,Vielä pääsi päristeleepi,Suonesi sirotteleepi!"
Siinä söivät, siinä joivat,Siinä purtua pitivät;Sitten lähtivät ajohon.
Tuli Lalli kotiansa —Tuo Lallin paha emäntä,Suitsi suuta kunnotonta,Keitti kieltä kelvotonta:"Jo tässä kävi ihmisiä,Ruokaruotsi, syömäsaksa,Täss' on syöty, täss' on juotu,Viety heiniä hevosen,Heitty hietoja siahan,Syöty leivät uunin päältä,Heitty hietoja siahan,Juotu oluet kellarista,Saatu santoa siahan."
Lausui paimen patsahalta:"Jo vainen valehtelitkin,Elä vainen uskokahan!"
Lalli se pahatapainen,Sekä mies pahasukuinen,Otti Lalli laahtarinsa,Piru pitkän keihähänsä;Lykkäsi lylyn lumelle,Syöksi kalhun kaljamalle,Ajoi herroja takoa.Tuli suitsi suksen tiestä,Savu sauvakon siasta.
Sanoi orja uskollinen,Lausui parka palvelija:"Jo kuuluu kumu takana,Lalli hiihtäen tulevi,Pitkä keihäs kainalossa —Ajanko tätä hevosta?"
Sanoi herra Henterikki:"Elä aja tätä hevosta,Karkottele konkaria."
"Entä jos tavotetahan,Taikkapa tapetahankin?"
Tunsi hän tuhon tulevan,Hätäpäivän päälle saavan,Sanoin lausui, suin puheli:"Pilttiseni, pienoiseni —Käy sinä kiven taaksi,Kuuntele kiven takana,Katsokos takoa tammen;Jos minut tavotetahan,Taikka myös tapetahankin,Poimi mun luuni lumesta,Ne sinä verkahan vetele,Sinilankoihin sitele,Sivu kaikki kaunihisti.Ne pane härän rekehen,Jok' ei ole ikeessä ollut.Kuhun ensin seisahtuvi,Siihen risti rakettakoon,Toisen kussa tauvonnevi,Kappeli kaunis tehtäköhön,Kussa härkä uupunevi,Siihen kirkko koottakohonPapin saarnoja sanellaKansan kaiken kuultavaksi."— Tuohon on härkä tauvonnunna,Nousiaisten hietamaahan,Hietakankahan nenähän.Siihen herra HenterikkiEnsimäinen haudattihin,Kirkko myöskin rakettihin,Herran Hentrikin nimehen.
Vaan ei poika pikkuruinen,Vantti vaaksan korkuhinen,Keksinyt lumen sisältäPyhän miehen peukalota,Sormia ison isännän,Kultasormuksen kerallaEnnen kuin kesäsydännä,Kun kevät oli ihana,Jää oli järvestä sulanut —Niin sitten kesäsydännäPienen jääpalasen päälläTuuli aalloissa ajeliSormia pyhän urohon,Kultasormuksen kerallaIhmisille nähtäväksi,Tunnusmerkiksi jaloksi,Jotta ei suonut suuri Luoja,Eikä sallinut JumalaVeden alle vaipumahanPyhän miehen peukalota,Sormia ison isännänKultasormuksen keralla. —
Lalli pahin pakanoista,Julmin Juudasten seasta,Joka tappoi pyhän miehen,Piispan herra Henterikin,Otti korkean kypärän,Pani päähänsä omahan.Palasi paha kotia.Lausui paimen patsahalta:"Kusta on Lalli lakin saanut,Mies paha hyvän hytyrän,Piispan hiipan hirtehinen?"
Niinpä mies murehissansa,Lakin päästänsä tavotti,Hiukset himahtelivat,Liukosi luusta irrallensa,Kaikki kamara keralla.
(Kantelettaren y.m. mukaan.)
Nyt on sanottu, että kun pyhä kirkko oli perustettu ja valtakunta jaettu, niin kokosi hän sotajoukon pyhän kristinuskon hyväksi ja vihollistansa vastaan, ottaen mukaansa Pyhän Henrikin Uppsalasta, missä hän oli piispana, ja purjehti Suomeen, joka siihen aikaan oli pakanallinen maa ja teki suurta vahinkoa Ruotsille. Silloin vaati Eerikki sen kansan kääntymään kristinuskoon ja solmimaan rauhan hänen kanssaan, ja kun he kieltäytyivät kääntymästä, soti hän heitä vastaan ja voitti heidät miekalla, kostaen miehekkäästi kristittyjen miesten veren, jota he kauan ja usein vuodattaneet olivat. Ja saatuaan niin hyvin ansaitun voiton, puhkesi hän hurskaihin rukouksiin, langeten polvilleen kyynelsilmin, koska hänellä oli lempeä ja helliväinen sydän. Silloin kysyi yksi hänen miehistään häneltä, miksi hän itki, vaikka hänen olisi ennemmin pitänyt iloita siitä ihanasta voitosta, minkä hän oli saanut Herran Jeesuksen Kristuksen ja pyhän kristinuskon vihollisista. Silloin hän vastasi näin: "Totisesti minä iloitsen ja ylistän Jumalaa voitosta, jonka hän on suonut, ja suren katkerasti, että tänä päivänä on niin monta ihmissielua hukkunut, jotka olisivat voineet päästä taivaaseen, jos olisivat kristinuskoon kääntyneet." Tässä seurasi hän Jumalan hyvän ystävän Mooseksen esimerkkiä, joka oli kaikista miehistä säysein ja laupein, joka Jumalan oikeuden tähden tapatti epäjumalanpalvelijat, kostaen vääryyden ja pilkan Jumalaa kohtaan, ja kuitenkin laupeudesta rukoili Jumalaa saman kansan synnin tähden. Sitten kutsui P. Eerikki eteensä sen kansan, joka oli jäänyt kaatamatta, ja asetti siihen maahan kristinuskon suojaksi ennen mainitun P. Henrikin, joka sitten kruunattiin marttyyrikruunulla ja lähetti sinne pappeja, ja sääsi muita seikkoja, jotka kuuluvat kristinuskoon ja jumalanpalvelukseen, ja palasi sitten takaisin Ruotsiin kunniakkaana voittajana.
(Ote Eerikin legendasta.)
Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa. Piispa Henrik. Andreas, Benediktiinein priori. Johannes, munkki. Ilmari, Lallin kuusivuotias poika (makaa kehdossa).
Noin varmaan teemme — pojan otamme ja kasvatamme kristinuskossa, ja kristinuskon levittäjäksi ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat muut Herran miehet pakanoitten maissa. Niin Germaniassa teki pyhä Winfried, niin Englannissa pyhä Augustinus, Ansgarius Ruotsissa ja moni muu, kun Herra armossansa lähetti heidät evankeliumia saarnaamaan ja sanans' siunausta jakamaan.
Jos pojan munkistomme suojahan te uskotte, niin taata uskallan, ett' oppia ja opetusta vaille hän ei jää.
Sit' ai'oin juuri äsken ehdottaa.
Me tarkkuudella huolta pidämme, ett' eivät turmeltumaan pääsisi ja pilaantumaan hoidon puutteessa ne hyväin avuin kalliit siemenet, jotka sielussansa ehkä piilee. Näin poika vanhemmaksi ehdittyään ja päästyänsä miehen ikähän voi tulla Herran työhön soveliaaksi.
Vaan minkä teemme — pian tehkäämme! Jos Lalli matkaltansa palajaa, niin tuumamme hän tekee tyhjäksi. Epäilemättä uppiniskainen hän on kuin muutkin kansalaisensa ja taipumaton kristinuskohon. On mahdollista, että poikansa hän mieluummin soisi kuolleheksi kuin kristinoppiin kasvatettavaksi!
Se on totta. Pojan äidiltä me emme tarvitse vastustusta pelätä.
Olette oikeassa. Tämä seikka ei siedä pitkää viivyttelemistä. (Katselee Ilmaria.) Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen ma katselen ja hänen lepäävän noin rauhallisna näen — liekö oikein, että riistämme tuon viattoman äidin helmasta? Tuo poika parka, eikö joskus voisi hän syyttää meitä julki-julmuudesta ja loukkaamasta luonnonlakeja ja taivaan antamia sääntöjä? Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä ja huutaa koston huudot haudoillamme? Näin ajatellen valmis olisin mä päätöksestämme taas luopumaan.
Se eikö kristillistä olisi ja oikein, että hänen sielunsa me pelastamme kuolemattoman ja hänet viemme tielle taivahan?
On varmaankin… ja niinpä käydä saa. Mut aavistuksen henki salainen mun mieleheni kuiskaa kuitenkin: Tään päätöksen, sen teimme itsellemme turmioksi.
Mut kunniaksi pyhän Jumalan!
Sä puhut oikein —Hänenhaltuunsa me kaikki annamme!
ILMARI (Herää.)
Äiti, äiti!
JOHANNES (Ilmarille.)
Hän tulee kohta, varro vähäsen.
En sinua ma huutanut!
JOHANNES (Ilmarille.)
Pelkäätkö minua?
Sinulla on häijy muoto. Elä tule!
ANDREAS (Hymyilee piispa Henrikille.)
Niin voipi lapsi väliin pistelläja kielens' olla veistä terävämpi!(Johannekselle.)Nyt pidä puoles', veli Johannes!
Kas poika heittiötä! Kehdossa jo osoittaa hän suomalaista mieltä! Mut kyllä hänen kesytämme.
ANDREAS (Ilmarille.)
Mikä on nimesi?
Ilmari. Mut sinä olet piispa.
Sinä tunnet minut?
Kun olet täällä käynyt monesti. Emoni kutsuu sinua hurskaaksi ja pyytää minuakin rukoilemaan puolestasi, ja hänen käskystänsä niin olen tehnyt: "Herra Jumala! Oi, varjele sä piispaa Henrikkiä niin vaaroista kuin muista vahingoista!" Näin sanon sekä aamuin että illoin. — Onpa sinulla ihmeen kaunis lakki! Annappas se mulle!
On poika ilokas ja viisas!… Tässä saat pyytämäsi.
(Antaa hiippansa Ilmarille.)
ILMARI (Laskee hiipan päähänsä.)
Tämä minulle on liian suuri, mutta isälleni se saattais hyvin sopia. Tiedätkö, milloinka hän tulee kotiin?
Sit' en tiedä… Mutta tekiskö sun mieles kerran saada piispan lakki ja piispan arvo?
Vallan tekisi! Saanko pitää tämän lakkis' siks', että itse tulen piispaksi?
KERTTU (Lallin vaimo tulee).
Sinulle Herran armo, tyttäreni!
Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!
Mun huoneelleni, herrat hurskaat, te osoitatte suuren kunnian, mut tervetultuanne kuitenkin nyt niinkuin aina tähän majaan, vaikk' on se kovin halpa suojaamaan niin suuriarvoisia vieraita!
Ei kahteen vuorokauteen meillä muuta suojaa kuin minkä meille antoi taivaan kansi. Me pakenemme Kitkan vainoa ja hänen joukkojensa. Vaan jos tiedän työni mieliks' olevan, niin kernahasti vainon maailman ja ihmisten ma kannan.
Onnellinen Te olette, kun voitte ajatella niin jalosti! — Oi, oppi ylevä! En tarpeeks' asti Herraa kiitellä ma taida armosta, jonk' osoitti hän mulle kasteessa!
Sä voisitko myös kärsimyksilläkin todistaa, ett' on tää kallis oppi juurtumaan ja vaurastumaan päässyt sinussa? Kun kova onni kohtais' sua, ehkä tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas'?
Vain heikko vaimo olen, mutta sen ma tohdin sanoa: en Herraani ja Vapahtajaani mä kieltäisi! Jos sovinnoksi synti-velkani mun täytyis' ristin alla riutua ja kokemukset kestää katkerat, niin voisin kuolla, mutta luopua en voisi uskostani.
Suuresti sun teeskentelemätön tunnustukses' mua ilahuttaa!
Hyvää iltaa, äiti!
No, mitä näen! Poika vallaton,mit' olet taaskin tehnyt!Pois piispan hiippa päästäs'!Sä etkö häpee leikitellä noin?
Sen antoi piispa itse minulle ja kysyi, mielinkö mä piispaksi. Etkö päästä mua piispaks', äiti?
Vait, Ilmari, ja anna tänne hiippa,jonk' arvoa et vielä käsitä!(Ottaa hiipan Ilmarin päästä.)Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko,ett' on hän jaaritellut tyhmiä!
Ennustukset usein lasten suussa ja viattomain kielell' asuvat.
Jos ylenisi poikas' piispaksi, niin mitäs sanoisit?
Kuinka? Piispaksi!Mahdottomista en sano mitään.
Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee helmassaan.
Eipäsitäkuitenkaan!
Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.
KERTTU (Naurahtaen.)
Nyt olen pilkan oma!
Erehdyt, jos puhettamme pidät pilkkana; niin mahtavia töitä Jumalan ja kristinuskon kunniaksi saattaa hän saada aikaan, että Suomen kansa ik'iloksensa muistaa niitä!
Hänkö?En tiedä, mitä ajatella pitäisi!
Niin annan sulle siitä selityksen: me pojan levittämään uskoa ja sanan-saarnaajaksi kasvatamme. Näin lukemattomia sieluja hän pahennuksen tieltä johdattaa.
Kun kerran Suomen kirkon johtajana hän ruhtinasten arvoon noussut on!
Hän? Lapseni?
Niin aivan, Ilmari, tuo vilkas ilosilmä!
Kummallista!En jaksa sitä ajatella.
Pojan sen vuoksi jätät meidän huostaamme ja meidän hoidettavaksemme.
Kenen mä jätän?
Ilmarin.
Ah, lapseni!Mun ainokaiseni… mun iloni…
Nyt ystäväni, varsin unhotat, ett' ihmisen ei sovi maallisissa hauskuuttaan hakea, vaan Hänessä, jok' kuoli edestämme!
En sitä hetkeksikään unhota, mut lastani en taida…
Todella sun äsken vakaasti tehty tunnustukses' ei ollut lorutusta parempi, kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko sä tällä tavoin kantaa ristiä?
Mä mielelläni luovun kaikista, mutta…
ANDREAS (Keskeyttäen.)
Siit' et luovu, mik' on rakas sulle! Muut kaikki — joihin arvoa et pane — ne heität mielelläsi — eikö niin?
Pojalla myös isä on elossa! —
Niin on, vaan tietänet, ett' on tää isä paha pakana ja taivaan vihollinen; hänestä ja hänen vaikutuksestansa tulee sun poika parkaa tarkkaan varjella!
Mikä, armollinen herra piispa, on teidän mielenne?
En, lapseni, sun suruasi moiti, vaan en saa mä myöskään mieliksesi muuten puhua, kun ois se Herran mieltä vastaan. Jos voit sä jotakin kärsiä hyväksi Jumalan, jos Hänelle sa mielit antaa lahjan mieluisen ja veron kelvollisen maksaa hälle, jos autuus sinulle on kalliimpi kuin maailma menoinensa kaikkineen — niin jätä meille poikas' Ilmari. Ett on hän paljon hyvää saava aikaan, kun mieheksi hän kasvaa — sitä toivon.
KERTTU (Hetkisen mietittyänsä.)
Niin tapahtukoon tahto Herran!
PIISPA HENRIK (Laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle.)
Amen!
(Torvien soittoa kuuluu etäältä.)
Jo kuuluu ääni torvien ja väkinensä Maunu ritari nyt lähestyy…
Siis pitää meidän mennä.
Myös Ilmarin me mukahamme otamme.
Nyt jo!… näin pian… ja niin arvaamatta. Ei lapsen ikä vaadi kiirettä, kun on hän vasta kuusivuotias!
Jos tänäpänä jotain laiminlyömme, se huomenna voi olla myöhäistä.
Koska ontuo Herran tahdon mukaan, miksikämun heikko sydämeni nuriseeja valittaa?(Suutelee Ilmaria innokkaasti.)Sä tulet onnelliseks' Ilmari! —Jos Jumala niin sallii…
Piispaksi ma tulen, äiti!
Siksi tullaksesi sun pitää mennä piispan kanssa nyt…
Tuon kauniin lakin saanko, jos ma menen?
Saat vielä kauniimman!
ILMARI (Antaa kätensä piispa Henrikille.)
Niin mennään sitten!Mutta tulethan myötä äiti? Sinuttaen lähde!
KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.)Ole, kultani, surutta!
(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)
Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!
Vaan sitä nähdessäni iloita en taida, sillä omaatuntoani en tunne oikein rauhoitetuksi. Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!
(Piispa Henrik ja Andreas menevät.)
KERTTU (Tulee kiiruhtain sisään.)
Mitä olen tehnyt? Heitinkö lapseni?
(Juoksee kehdon luo.)
Tyhjä! Hän on poissa!En ymmärrä…
(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleentakaisin hiukset hajallansa.)
Voi onnetonta minua! En mitään mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin ja vaikka huusin! Yksin taivahalla kuu loisti, heloitteli kylmästi ja metsät luonnon kaiken vaietessa ivaten huutojani matkivat. Mut Ilmari on poissa! Iloni on poissa! Tule, tule takaisin! (Kuuntelee.) Ei kuulu eikä anna vastausta, vaikk' oli äänensä niin rakas mulle! (Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.) Täss' äsken levollisna lepäsi hän. Saanko milloinkaan nyt enää nähdä häntä? En koskaan! — (Hypähtää ylös. Kiivaasti.) Ilmar parka! Oma äitisi sun viattoman syöksi armotta elämän kuohuville aalloille ja myrskyisille…
(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja on hetken ääneti. Sitten ottaa hän kultaisen Kristuskuvan povestansa, painaa sen kovasti rintaansa vastaan ja suutelee sitä.)
Miksi syntinenma mailmallisia taas vaikeroitsen?Suo, Herra, lapsellesi anteeksi!
(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa huoaten ja kyyneleitänsä pyyhkien. Hän menee. Kohta hänen mentyänsä tulevat LALLI ja TAIMO, hänen palvelijansa, kantaen laukkuja ja muita matkakalujansa.)
LALLI (Purkaa taakkansa lattialle.)
Nyt jääkää tuohon, matkakumppanit te uskolliset!
TAIMO (Tehden samoin.)
Ropsis, ystäväni! (Itsekseen.) Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia! Voi! — Olipa se surman pitkä matka tuo matka Vienan maalle! Manan tie ei suinkaan ole vaaksaa pitempi! Siis syystä istun tähän levähtämään,
(Istuu rahille.)
Minusta näytti äsken sivumennen kuin olisivat talon karsikot kaikk' olleet riutuneet. En pihlajaa ma nähnyt enkä pyhää paattakaan sen juurella. Ja varjokuuset, joidenka suojaan maistiaiset pannaan, en niitäkään mä — kumma kyllä! — havainnut. Mut lienee näköni mun pettänyt?
Ei — te näitte aivan oikein!
Ne ovat riutuneet! Se talolleni ei hyvää tiedä!
Nyt petytte. Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta havaitsin ihmeekseni.
Katkaistut! Ken onneton ois Lallin karsikoita rohjennut loukata! Mut joudu kohta ja ota asiasta tarkka selko!
(Taimo menee.)
LALLI (Yksin.)
Eriskummalliselta tuntuu taas omain ortten alla oleminen! Kuink' iloisesti seinän hirretkin mun vastahani tuolla hymyilevät! Ja hiilet punaposket takassa ne risahtavat terve-tuloansa! Jos miestä kaunistaisi kyyneleet, niin tällä haavaa valmis olisin ma ilost' itkemään! — Mit' ovat kaikki retket ja kaikki mailman yritykset, vehkeet suloiseen kotirauhaan verrattuina! Ei maistu mikään simaisemmalta kuin leipä kotipöydän kantama, ja oudon juomat kalliimmatkin ovat vain pelkkää vettä kotikaljan suhteen! Mut miss' on emäntä, mun armaani? Ja Ilmari sitten, silmieni sulo! Hän vielä juoksi paitaressuna, kun hänet lähteissäni viimein näin. Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?
TAIMO (Tulee.)
Katkaistut ovat kalliit varjopuut, mä kirveen haavat selvään selitin.
On kovin kostettava tämä ilkityö ja henki vaadittava korvaukseksi sen tekijältä! On vaadittava enemmänkin! Suu ja silmät hältä — ja kenties korvatkin! — mä riistäisin, jos saisin kynsiini sen heittiön! Tuo olisiko kristittyjen työtä? He kenties ovat käyneet täälläkin.
TAIMO.Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!
(Hetken vaitiolo.)
No mitä mietit, Taimo? Mitä merkinnee talossa tämä haudan hiljaisuus?
En sitä arvata voi, isäntä! (Menee.)
Karsikkoni pilatut! Ikivanhat tarut kertovat, ett' onni kohta luopuu talosta, kun hävitetään talon varjopuut ja pyhät paadet.
KERTTU (Tulee.)
KERTTU (Itsekseen.)
Pyhä neitsyt! — Lalli!…
Kerttu, armas Kerttu!
(Lähestyy Kerttua.)
KERTTU (Itsekseen.)
Mitä sanoisin?
Sinulla eikö, ikävöityni, nyt ole tervetuliaisiksi sanaakaan?
KERTTU (Antaa kätensä Lallille.)
Tervetultuasi Lalli taas kotia!
Niin kalmankylmästi!Töin tuskin tarjoot mulle kätesi.Ennen aina riensit rinnoillenipoiss' oltuani lyhyenkin hetken!
Sydämellisesti sa olet tervetullut!
Käytöksesi ja äänes' toista sanovat.En ole tervetullut!
Olethan — miksi sitä epäilet?(Itsekseen.)Oi, tue mua, Herra Kristus!
Kerttu! Kuink' olen ikävöinyt sinua ja toivotellut hetkeä, ett' taasen saisin sinut kohdata! Nyt vihdoin viimein saavun kotia ja sydämeni sulaa ilosta — Mut et ilosilmin riennä syliini, vaan olet kylmä niinkuin talven jää! Rakkautesi on poissa ollessani sammunut!
Ei! Ei! Sinua ma olen rakastanut ja sinua ma rakastan, Lalli, hamaan kuoloon asti!
(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)
LALLI (Liikutettuna.)
Voi Kerttuseni!… Kuinka onnelliseksi nyt tunnen tänä hetken' itseni!
KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen.)
Suonissani hyytyy vereni!Hän on jumalaton pakana!Hänen rinnoillansa lepäsin!
Tuokioksikaan et ole mielestäni mennyt, vaan kaiken matkaa olit sä mulle tähtenä, jonka perille mä ikävöitsin jälleen ehtiväni. Lienetkö sä koskaan mua muistellut mun poissa ollessani?
(Aukaisee laukun.)
Sinuako muistellut?Olen… usein olen…
LALLI (Ottaa laukusta kultakäädyt.)
Nää käädyt tervetuliaisiksi ma annan sulle. Katsos! Ne ovat ylen kallihit ja loihtuvoima niiss' asuu runsas.
Loihtuvoima!
Ne kolme vuotta ovat riippuneet seinällä huoneen Yli-Jumalan, ja syntysanat niihin lukenut on Vienan nerollisin tietäjä. Ne ostin, että niitä turvakses' sa kantaisit.
Kuinka? Turvakseni!
Ei niitä kantaissasi sinua voi mikään tapaturma kohdata.
Ei kulta ole multaa parempi!
Sen tiedän, ett' et pane sa kultiin samaa arvoa kuin naisten on toisten tapa niihin panna. Mut nämät vitjat — eivät kiillostansa ne arvoansa saa! Nyt on aika levoton ja vaarat kaikkialla piilevät kuin Kivuttaret yöllä — senpätähden nää eriskummalliset loihtuvitjat sull' ovat tarpeen! — Olen havainnut ne tuhotyöt, joita poissa ollessani nuo kristikoirat ovat täällä tehneet.
Kristikoirat! Taivaan Jumala!
Elä pelkää, Kerttu! Jo saapui Lalli! — Tylysti he ovat seutujamme pidelleet, hirveästi heille kostaa Lalli! — Tuo karsikkoimme raiskaus — sekin on luultavasti heidän ilkitöitään?
Ilkitöitään!
Viattomaks' mä sinut tiedän, Kerttu, enkä ai'o sinua syyttää siitä, minkä teki mun poissa ollessani väkivalta. Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät! Mun miekkain vertanne on maistanut ja himoo juoda sitä enemmänkin!
Voi!. Oletko, Lalli, saastuttama myös kristitynkin veren!
Mitä sanoit? Saastuttama? Hourun tapaan sa puhut nyt! Hyv' onni oli se, ett' Tuoni kitansa sai täpötäyteen!
Kristittyjäkö? Siis olet sä kristittyä verta vuodattanut!
Niin… Ansiokseni voin sanoa sen tehneeni!
Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä!… sanomata — saastaista!
Kerttu kultani…
Minua sä ällös sillä tavoin puhutelko — murhaaja — ilkiö!
En taida sinuun suuttua, jos mitä puhuisitkin. — Kerro, täss' ovat vitjat — ole iloinen! Nyt..!
(Yrittää tarttua Kertun käteen.)
Elä lähesty! Vaan tiedä, ett' olen myöskin minä kristitty!
(Äänettömyys.)
Kuinka oli? Kristitty?… Et sanonut sa: kristitty?
Niin sanoin, onneton, sä Herran hylkäämä!
Kristitty!
KERTTU (Itsekseen.)
Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa!Nyt suojaa mua, Pyhä Maaria!
Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä! — Sanomata — saastaista!
Elä siitä synkisty.Minua taivaan armo…
Taivaan armo! —
KERTTU.Myös sinuakin voipi kohdatase armo, jos vaan katuvaisellasä sydämellä vastaanotat sen.Voi, mikä ilon-ilo olis' mulle,jos sinä kristinuskoon kääntyisit!Ei ole onnea, ei autuutta,ei iloa, ei rauhaa, toivoasen opin ulkopuolia! — Kuitenkinma olen liian halpa sitä julistamaan.Mut on hurskas mies ja piispa —hän voipi nämä kaikki selittääsinulle ihanasti! Menkäämmehänen luoksensa! Rientäkäämme!Lalli, kuule, uuteen armon elämäänhän sinut johdattaa! Luovu!Voi, luovu synkeästä uskostas'ja tunnusta se Jumala,joll' yksin ompi valta Jumalan…Niin kaikki taasen hyväks muuttuu,uudesti koittaa onnen kuutamoja lemmen päivä meille, samassakun este, joka meidät erottaa,on kumottu!
Este! Erottaa!(Itsekseen.)"Sa koston kotonasi löydät." — Nytjo tajuan ma ennustusten lauseet!
Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret kun sinä kristittyä vertakin jo olet vuodattanut, mutta Hän, joka kaiken maailman virheet sovitti ja kuolemallaan meidät lunasti, hän voi sinuakin armahtaa, ja armahtaakin…
Vaiti, mieletön!
Elä suutu, Lalli. Lähtekäämme luo Henrikin, tuon pyhän piispan!
Pois luotani, vaimo!
Hennotko mun nöyrän rukoukseni evätä? Et toki, Lalli.
(Hetken äänettömyys.)
Miss' on Ilmari?
KERTTU (ei vastaa.)
Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?
Poikamme…
Poikamme, niin…
Ilmari…
Hän juuri…
Lapsemme…
Hän onko kuollut?Sinut hukka perii!
Hän elää…
Sinun äänes' vapisee…Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!
Hän on terve…
Terve! — Konna paha!(Polkee jalallansa lattiaan.)Ma kohta muruiksi sun muserran,ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari,mun päivieni ilo!
Kasvatikseen vei hänet piispa Henrik.
(Rientää ulos.)
Nyt mitä kuulin! Piispan kasvatiksi!Minun Ilmarini piispan kasvatiksi!Mun poikan' piispa kasvatikseen vienyt!Jos pakeni hän vaikka Tuonehan,niin Lalli ryntää sinne — hälle kostamaan!
(Menee.)
(E.F. Jahnsson: Lalli.)
Kansantarun pohjalla.
Simon rannikko on Pohjanlahden tuulille altis tasanko. Sitä ei suojaa, niinkuin lähirannikolta, pienoinen saaristo, joka viheriäisiin lehtoihinsa hajoittelee tuulten tuimuutta. Harvemmat, mutta suuremmat saaret ovat sen ainoana turvana. Nämä kuitenkaan eivät peitä koko rannan reunaa, niin ett'ei jäisi paljaita, aukeita paikkoja, joista tuulen pojat hurjapäiset pääsevät hienohelmaamme pyörittämään.
Tällainen avonainen loma aukenee myöskin Montaja-saaren eteläisellä kannikalla. Meren myrskyiset aallot, jotka, luullen pääsevänsä aina mannermaalle asti, äkkiarvaamatta huomaavat tiellään korkean Montajan ja tästä raivoissaan turhaan pieksävät tämän leveätä rintaa, syöksevät lisääntyneellä vimmalla saaren eteläisen kylen sivuitse aukeaan lomaan, lennättäen hurjina lakkapäinä valkeata vaahtoansa rannalle, muassaan ruojaa ja hietaa, jota ovat meren syvästä nostaneet. Ja tuulen vihaiset sikiöt, valtavat vihurit, likistyneinä ahtaaseen lomaan, tarttuvat kiukkuisessa kiihkossa aaltojen tuomiin hietaläjiin, hajoittelevat niitä, leikittelevät niiden kanssa kuin kaarnain kanssa, nostavat niitä ylös ilmaan, paiskaavat jälleen maahan ja ajelevat niitä ympäri, kunnes leikkiin kyllästyneinä viimein kiinnittävät ne rantaan, muodostellen hurjimman mielikuvituksen synnyttämiä muotoja.
Luonnon voima on väsymätön. Kun meren laineet ja myrskyt pitkiä vuosisatoja ovat tämmöistä menoa jatkaneet, ovat ne yhdistynein voimin saaneet aikaan sen kummallisen rakennuksen, jota kansa sanoo Munkkihiedaksi. Lakeasta rannasta kohoaa näet jyrkin seinin korkea hiekkaluoma, joka kaltevana rinteenä nousee meren puolelta, äkkiä kohoaa vielä korkeammaksi muuriksi, ja päättyy niin jyrkkään seinään, että on aivan mahdotonta päästä sitä ylös.
Tämä omituinen luonnon tekele, joka on muodostunut aikoina meistä kaukaisina, kasvaa nyt puita ja pensaita. Se voi siis seisoa järkähtämätönnä. Mutta kummallista on, kuinka se on voinut meren myrskyjä kestää aukealla rannalla, ennenkun kasvit olivat siihen juurtuneet ja ennenkun ympäristö metsittyi. Kummallinen on niinikään sen monimutkainen polveileva muoto. Ei ole siis ihme, että kansa, joka pelonsekaisella taika-uskolla katselee Munkkihiedan outoa luomaa, sen rakenteessa näkee muutakin kuin paljasta luonnon tekemää.
Näin arvelee kansa Munkkihiedan synnystä:
Elettiin ammoin kuluneita aikoja. Meren aaltojen vallassa oli vielä leveä kaistale sitä rantamaata, jossa ihmiset nyt eleskelevät, ja siinä paikassa, missä Munkkihieta nyt on, oli vedenalainen salakari, jonka ainoastaan tottunut silmä voi erottaa laineiden siihen loiskiessa. Pohjanperän avarilla aloilla liikkui porokarjoinensa nahkoihin puettu Lappalaiskansa, jonka mataloita majoja näkyi siellä täällä harjuilla ja ylänteillä. Synkissä saloissa ja korkeammilla vaaroilla seisoivat Seita-jumalat, peuranverellä sivellyt, läjä hirvensarvia edessään. Kristinuskon valoisa oppi ei ollut tänne vielä levinnyt; kolkko pimeys hautoi pakanuuden ongelmia.
Arvaamatta nousi silloin rauhallisessa Lappalaiskansassa se pelottava huhu, että vieras jumala etelästä päin kulki valloittamassa maan asujamia. Uutta oppia saarnasi tämä jumala, ja maan omien lasten ikivanhoja jumalia musersivat uuden jumalan palvelijat ja tallasivat jalkojensa alle. Muukalainen kansa, jonka tuoma tämä uusi jumala oli, oli jo ikeensä alle laskenut läheiset eteläiset rannikkomaat ja kulki yhä pohjoiseen päin.
Tämä huhu levitti levottomuutta pakanallisessa kansassa, joka ei milloinkaan ollut uneksinutkaan olevan muita jumalia taivaissa ja maan päällä kuin ne, joita esi-isät olivat palvelleet ja joiden kuvia pyhät Seidat olivat.
Sanoma herätti sitä suurempaa pelkoa, kun sen ilmoittamiseen liittyi arvaamaton tapaturma. Se mies, joka ensin toi tämän sanoman, oli kyläkunnan vanhimpia, arvossa pidetty vanhus. Hän oli talvimatkoillaan kulkenut eteläisiä lähi-seutuja, siellä saanut kuulla oudosta jumalasta ja lähtenyt ajamaan yöt päivät kotiin päin, ilmoittaakseen kuulemiansa kummia kyläläisilleen. Mutta perille tultuaan, tuskin saatuaan kamalat sanomat suustaan, hän vaipui maahan ja muutti Jabmiaimoon — niinkuin kansa sanoi — meni Manalaan. Ja eipä ainoastaan hän, vaan myös ne kaksi kaunista poroa, joilla hän oli matkustellut.
Se oli uuden jumalan lähettämä enne, arveli kansa. Se muka ennusti, miten kävi niiden, jotka joutuivat jumalan läheisyyteen. Kansa mietti pakoon lähtemisen parhaaksi. Mutta päämiehet ja kansan vanhimmat nuhtelivat kansaa pelkuruudesta, ja noitapapit sanoivat kuolleen kutsutuksi Jabmiaimoon siitä syystä, että hän, vaikka oli matkalta juuri palannut, ei ollut ensiksi muistanut kiittää haltijoita ja uhrata Seidoille. Jos todellakin joku vaara uhkaisi — selittivät noitapapit — oli sitä vastaan vankka turva: omat jumalat ja niiden antamat loihtuvoimat. Seidoille oli uhrattava enemmän kuin ennen, että pysyisivät suosiollisina, niin he kyllä tietäisivät paikkansa pitää.
Noitapappien käskystä uhrasi kansa Seidoille vielä enemmän peuran- ja poronsarvia, koipia ja maitoa, siveli kuvat vielä enemmän vereen, ja rauhoittui. Tehoisasti vaikutti rauhoittumiseen myös eräs ennustus. Kansan keskuudessa eli noitavaimo, jonka iästä kulki satumaisia puheita. Hän oli mielipuoli, mutta kansa luuli hänen olevan haltioissa. Tämä ei ennustanut samalla tavoin kuin noitapapit ja muut poppamiehet, noitarummulla ja muilla loihtukoneilla. Hän ennusti suorastaan lauselmilla. Noitapapit pitivät hänen ennustelmiansa vähässä arvossa, mutta kansa kuitenkin salaa kysyi häneltä neuvoja. Niinpä tässäkin asiassa. Kun vaimo sai asian kuulluksi, purskahti hän ivanauruun ja vastasi uusia jumaloita ei tulevan "niin kauan kuin pulkka poronjälkiä seuraa". Tämä ennustus levisi kansassa, ja kaikki uskoivat sen todeksi, varmaksi, kieltämättömäksi. Muuan epäilijä arveli kyllä, että vanha noita-akka kenties tarkoitti kesää uuden jumalan tulo-ajaksi. Nyt oli näet talvi — aika pulkalla ajettava. Vaan kun kesä tuli, ja pulkka ei enää kulkenut poron jälkiä, niin silloin voisi tuho tulla. Mutta tämmöistä selitystä muut eivät suvainneet; epäilijän ääni sorrettiin; kansa uskoi ja hajaantui jokapäiväiseen elämäänsä. Ei aikaakaan, niin oli jo koko asia unohdettu.
Oli talvi. Mutta jos pitkäkin, niin loppuuhan se pohjolassakin kerran. Kevät-aurinko paisteli tuntureita, hanki suli, purot juoksentelivat laaksoissa, joet paisuivat, tulva kävi — niin ei enää seurannutkaan pulkka poron jälkiä…
Maa vihertyi, kedot kukittuivat, aika riensi. Pulkat, ahkiot olivat aikoja sitten jo maanneet kumossa selällänsä; kansa kulki järviä ruuhilla, jokia lautoilla, jänkkiä vesihiihtimillä. Suven ihana aika oli käsissä; kaikki oli syvää rauhaa.
Äkkiä, niinkuin merellä arvaamatta vihuri tulee ja kaataa haahden, nousi silloin uudestaan tuo kamala sanoma: uusi jumala on tulemassa. Sanoma oli kuin ilman lennättämä. Kukaan ei tietänyt, mistä se tuli; sanansaattajaa ei ollut, mutta huhu levisi kansaan, niinkuin tuli aumoihin, ja kaikki tiesivät siitä kertoa.
Rauhan askareihin tottunut kansa joutui hämmennyksiinsä. Häärittiin pelossa Seitojen ympärillä — ne pysyivät kylminä; juostiin poppamiehiä kysymään — ne pudistivat päätänsä; kyseltiin noita-akkaa — hän ei vastannut.
Nyt tuli jo tarkempia tietoja. Vieras joukko oli astunut maalle etelämpänä, särkenyt maan jumalat pirstoiksi ja omalle jumalallensa jo ruvennut asuntoakin rakentamaan. Se kulki meritse. Sillä oli suuren suuri alus, jolla voi suurimpiakin meriä kulkea. Sadottain ihmisiä mahtui alukseen. Siinä oli sotamiehiä, pappeja ja naisia. Itse jumalakin asui aluksessa eri huoneessa. Tämmöinen kummitus oli nyt tulemaisillaan hävitystä levittämään.
Kauhua herätti tämä tieto. Noitapapit ja kansan vanhimmat neuvottelivat. Noitapapit kyselivät loihturumpujansa ja kehoittivat hartaampaan jumaloiden palvelemiseen; vanhemmat miettivät, että arpakapula oli lähetettävä kiertämään, jotta kaikki tulisivat yhteen yhdistynein voimin vastustamaan uutta jumalaa.
Molempia neuvoja noudatettiin. Kansa uhrasi ja rukoili, arpakapula lähetettiin ja kansaa kokoontui täysissä aseissa. Mutta kun kansaa oli kokoontunut niin paljon kuin sitä oli lähellä, katsottiin kokoontunut voima liian vähäiseksi. Uskallus oli näet paennut pelon polkuja, itse luottamus oli kadonnut. Päämiehet ja kansan vanhimmat, joiden olisi ollut kehoitettava kansaa urhoollisuuteen, olivat ikäänkuin hurmoksissa, ja noitapappien rummut ennustivat yhä pahaa vaan. Naisten värähtelevät kasvot ja lasten tuskallinen parkuna saivat häiriön korkeimmilleen.
Yhä peloittavampia tietoja tuli. Tuo merta kulkeva kumma oli todellakin tulossa. Se jo haahmona kangasti taivaan rannalla. Joku jo luuli sen näkevänsäkin. Ja nyt — voi hirmua hirmuisinta! — tuossa tuo kauhun tuoja jo on, se jo todenteolla tulee tuo vihollisten sota-alus.
Kaukana, siinä hienossa ilman vanteessa, missä taivaan sininen kansi näytti ikäänkuin merensineen valetulta, näkyi tällä hetkellä pieni tumma pilkku. Se oli niin pieni, että ainoastaan tottunut silmä voi sen havaita. Mutta ne silmät, jotka sinne päin nyt pelolla tuijottivat, olivatkin tottuneet — ja ne näkivät.
Kokoontunut kansa päästi huikean hätähuudon. Sitä seurasi niin täydellinen äänettömyys, että olisi voinut kuulla vapisevain sydämien tykytykset. Mutta seuraavassa tuokiossa syntyi uusi hälinä. Niinkuin olisi tulen leimaus yhtä haavaa koskenut kaikkiin sydämiin, kajahti pelästyneen, merelle päin tuijottavan kansan keskestä kehoitus: "Jumaliin! Jumaliin!" Ja nyt riensi hämmentynyt joukko ylemmä vuorelle, missä pyhät Seidat seisoivat. Oli melua ja melskettä. Lapset parkuivat, naiset itkivät ääneen, miehet huusivat. Juostiin sinne tänne ympäri Seitoja. Naiset uhrasivat koristuksensa, lapset taittoivat lehviä ja levittivät niitä Seitain eteen, miehet tekivät pyhiä lupauksia. Mutta uskallus ei palannut takaisin; kansan vanhimmat yhä epäilivät; noitapapit yhä pysyivät synkkinä.
Mutta etäällä ilman rannalla tuo musta pilkku suureni suurenemistaan. Se lähestyi. Aurinko, joka jo kallisti päätänsä läntiseen mereen, kietoi valovirrallaan merenpuolisen ilman rannan ja siinä olevat esineet kummalliseen valaistukseen. Tumma pilkku muuttui vähitellen selväksi laivaksi. Sen runko oli musta, mutta purjeet valkoiset. Vieno merituuli tuuditteli laivaa hiljaa eteenpäin. Auringon säteissä kimaltelivat jo haarniskat ja kirkkaat aseet. Sotamiehiä oli laivassa. Mutta näiden väliltä siinsi mustia vaatteita ja valkoisia huntuja. Alus oli täynnä munkkeja ja nunnia, tuon uuden jumalan hartaita palvelijoita, jotka innokkaasti halusivat levittää Kristin uskoa pakanoihin. Laivan keulaan oli pystytetty kultainen ristiin-naulittu Kristus, mutta keskellä laivaa oli pienoinen kappeli, jonka aukinaisesta ovesta näkyi neitsyt Maarian kuva, suitsuava savuastia edessä.
Lauhkeassa suvi-ilmassa astuskelivat, käsivarret ristissä, mustat miehet edes takaisin laivankantta; sisaret olivat asettuneet istumaan istumille ympäri sen laitaa. Nyt antoi yksi veljistä viittauksen, jonka johdosta sisaret nousivat ylös ja veljet lakkasivat astumasta. Ne seinät, jotka peittivät Maarian kuvan, otettiin pois, ja siinä seisoi kaikkein nähtävänä sineen ja purppuraan puettu pyhä kuva. Sen ympärille asettuivat veljet ja sisaret puoliympyrään ja heitä vastapäätä sotamiehet paljain päin, aseettomina. Laivan kastarista tuli vanha kunnioitettava isä, munkkien päämies, hänen jälessään vanhemmanpuolinen nainen, joita veljet, sisaret ja muu väki syvään kumartelivat. Nyt alkoi juhlallinen virsi, jota sisaret ja veljet yhdistynein äänin veisasivat. Oli näet rukouksen hetki. Veisu oli alusta hiljaista, mutta nousi nousemistansa, hiljeni sitten ja nousi taas. Miesten syvemmät äänet sointuivat mahtavaksi soinnuksi naisten heleihin ääniin. Laulu kaikui puhtaassa hienossa ilmassa ihmeen ylevälle. Se oli uuden valon väkevä ääni, joka soi pakanuuden illassa. Taivas ylhäällä, vesi alhaalla ja viheriät rannat ympärillä kaikuivat juhlallista virttä.
Kuta lähemmä laiva tuli, sitä suuremmaksi kiihtyi rannalle kokoontuneen kansan tuska. Häiläköiminen Seitain ympärillä oli yhtä ainoata suurta hämminkiä, josta lasten yhä enenevä räikkinä ja naisten ulvonta peloittavalla tavalla nousi muuta rähinää korkeammalle. Epätoivon vimman hetki oli tullut, kaikki oli kadotettu, ell'eivät Jumalat taivaista lähettäneet arvaamatonta apua.
Äkkiä hiljenivät eri huudot ja yhtyivät yhteen ainoaan räikeään ilohuutoon, joka kerrattuna kajahti vuorenrotkoista. Ihme oli tapahtunut. Aukosta sen pyhän lehdon, jonka keskellä Seidat seisoivat, ilmestyi, niinkuin maasta noussut aave, ihmishaamu, jonka pelkkä ulkomuoto herätti kaikkien huomiota. Hän oli pitkänlainen hoikka mies, hänen silmänluontinsa oli terävä ja kasvot ankarat; ohut parta peitti laihain kasvojen alapuolen riippuen leuasta rinnalle. Päässä oli hänellä korkea nahkainen kypärä, kaunistettu punaisilla reunoilla ja kaikenlaisilla koristuksilla. Muu vaatetus oli melkein samanlainen kuin muillakin, ainoastaan paljon kalliimpaa, ja vyötäisillä kiilsi kaikenlaisilla kummituksilla varustettu kallis vyö, johon oli vasemmalle puolelle pistetty luinen vasara, ja jonka oikealta puolelta riippui noitarumpu.
Tulija oli Lapinkansan ylimmäinen pappi, maan mahtavin loihturuhtinas, pyhän Ukon vuoren asuja, kaikkien poppamiesten päämies Lapin avaroilla aloilla. Hän yksin tiesi jumalien salaisimmat mietteet, hänen ainoan olivat pyhät Saivo-neidot, jotka ovat syvimmän loihtuvoiman haltijoita, vihkineet tietoa antavalla saivo-vedellä syvimpään tenhotaitoon. Hänen huulillansa oli kaiken mailman vankat syntysanat, hänen kielellänsä riippuivat luonnon salaiset voimat, hänen arvonsa merkiksi kiilsi kypärän otsasta säteilevä koristus, kaksi iäkästä noitapappia seisoi hänen kummallakin puolellaan. Jumalat olivat kuulleet kansan hätähuudot ja oikeaan aikaan lähettäneet auttajan. Sentähden kaikui iloinen huuto korkealle ja riemun raiunta kasvoi.
Korkea loihturuhtinas tervehti kokoontunutta kansaa. Hän näkyi tuntevan asian uhkaavan tilan, sillä hän katseli huolestuneena mereltä lähestyvää alusta. Merestä käänsi hän silmänsä taivaalle, jonka kantta hän tarkasteli kaikilta ilman kulmilta. Hänen synkkä katsantonsa näytti selkenevän. Hän käski kansan noitapappien lyödä rumpujansa ja johtaa kansan pyhiä lauluja. Itse katosi hän, omat pappinsa seurassaan, lehtoon ja ilmestyi piakkoin vuoren korkeimmalle kukkulalle, johon hän asettui.
Täällä, vuoren ylimmällä huipulla, alkoi hän nyt, kädet ojennettuina merelle päin, lukea mahtavia syntysanoja, luoda tuhansia tutkelmia, joita tietoisat Saivoneidot olivat hänelle opettaneet — noita syntyjä syviä, luonnon alkuluottehia, joita hän yksin osasi ja jommoisia ei ennen eikä sittemmin ole kuultu. Hänen korkea vartalonsa kuvastui selkeätä taivasta vastaan. Loihtimisesta intoutuneena vapisi koko jäntevä ruumis. Alempana hänen ympärillänsä seisoivat hänen pappinsa, hartaasti kysellen noitarumpujansa, ja vielä alempana, missä Seita-kuvat seisoivat, johtivat kansan papit pyhiä lauluja, joita kansa joikui yksitoikkoisella, hartaalla äänellä.
Tietämättä siitä tenhovoimasta, joka viritettiin sitä vastaan, kulki alus sillä aikaa hiljaa eteenpäin, yhä levittäen sulosävelistä juhlallista soittoansa. Mutta sen kulku, kumma kyllä, ei enää ollut niin tasaista kuin ennen. Ilman näkyväisettä syyttä se alkoi horjua, eikä pysynyt suorana veden päällä. Milloin näytti ikäänkuin olisi näkymätön vihuri tarttunut sen purjeihin ja sitä kallistellut, milloin nosti odottamattoman korkea laine aluksen ylös ja paiskasi taasen syvälle alas. Priori ja pyhät veljet katsoivat kummastuneina ilman kantoja, eivätkä voineet käsittää alkavaa loihturuhtinaan loihtimaa levottomuutta.
Sillä aikaa alkoi kumminkin merenpuoliselta ilmanrannalta nousta jono pilviä. Ne olivat ensi alussa pieniä, hienoja lieminkäitä vaan, kauniita kuin heiluvat untuvat. Mutta mitä enemmän niitä tuprusi, sitä mustemmiksi ne muuttuivat, eikä aikaakaan, kun ne jo olivat kuin mustimman uuhen villat. Ilman ranta täyttyi, päivä peittyi. Loitolta mereltä kuului jo se tuhoa ilmoittava humina, joka ennustaa äkillistä myrskyä, meren syvyys aaltoili levottomasti niinkuin ainakin ennen raju-ilman irtipääsemistä, laineet hikoilivat tuskallista vaahtoa.
Ja nyt, nyt olivat jo luonnon voimat irroillansa. Kauhea myrsky raivosi ja ajoi meren edellänsä kuohuviin aaltoihin, joiden päät vaahtosivat. Myrsky ärjyi kuin ärsytetty jalopeura, laineet kiljuivat, syvyys ähkyi vihasta, häviön hetki oli käsissä, pimeys peitti meren, maan.
Purjehtiva laiva oli juuri tullut siihen aukeaan lomaan, jonka sanoimme aukenevan Montaja-saaren eteläisessä kannikassa. Pyhä veisuu oli vaiennut, kuin säikäytetyt kyyhkyset olivat nuoret sisaret vetäytyneet yhteen joukkoon pyhän Maarian kuvan ympärille, missä he polvillaan seisoen anoivat apua taivaan emolta. Horjuvin askelin hoipertelivat veljet keinuvan laivan kannella syvässä pelossa mutisten rukouksia ja laskien rukousnauhaansa; sotamiehet vapisivat. Priori kulki ympäri kaikkialla, lohduttaen pelästyneitä sydämiä, luvaten taivaallista ja maallista pelastusta, jos vaan pysyttiin hartaasti kiinni rukoilemisessa ja toivossa.
Mutta korkeimmalla vuoren kukkulalla yhä seisoi loihturuhtinas ja jatkoi loihtimistansa. Koko taivas oli jo synkässä pilvessä, myrsky kiihtyi kiihtymistänsä ja ukkosen jyrinä yhdisti mahtavan äänensä tuulten huikeaan vinkunaan. Tulen leimaukset kulkivat ristin rastin ilman halki ja loivat ilmaan kamalan valon.
Silloin kuului mereltä hirveä räjähdys ja kammoittava hätähuuto, jonka kimeä ääni hetken soi myrskyn julmaa rähinää kovemmin. Huuto oli niin liikkuttava, että Seitain ympärille kokoontunut kansakin lakkasi pyhiä loilujansa joikumasta ja noitapappien rummut vaikenivat. Kaikki loivat silmänsä merelle päin.
Siellä kohtasi heitä hirmuinen näky. Hävitys oli tehnyt julman tehtävänsä, ja huuto, joka kaikui, oli kuolevaisten kamala valitus.
Laiva, joka ei enää voinut mitään meren myrskyjä ja raivoisia aaltoja vastaan, oli joutunut tuulten ajettavaksi ja tuuli oli sen ajanut salakarille ja silmänräpäyksessä kaatanut sen kumoon. Hurjapäät aallot loiskuivat rajusti kumottua laivaa vasten ja valkoinen vaahto pärskähti korkealle ilmaan. Muuta esti pimeys näkemästä.
Merestä kääntyivät kansan silmät vuorelle siihen mahtavaan loihturuhtinaaseen, jonka tenhovoimasta kummallinen pelastus oli kansan mielestä tapahtunut. Mutta tämä oli jo jättänyt pilvisen loihtu-valtaistuimensa ja seisoi pappinensa heidän keskellään. Kansa häntä nyt kiittämään, kunnioittamaan, jumaloimaan. Sama harras palvelus, mikä vähää ennen oli Seitoihin käännetty, tuli nyt hänen osakseen. Mutta hän käänsi jalosti luotansa kaiken kunnian ja käski kansan kiittää jumalia, joista kaikki voima oli lähtenyt. Sitten palasi hän, runsain lahjoin, vielä samana yönä takaisin Lapin vuorimaihin, hän ynnä hänen pappinsa.
Seuraavana aamuna, kun myrsky oli asettunut ja meri rauhoittunut, nähtiin siinä paikassa, missä haaksirikko oli yöllä tapahtunut, musta esine kohoavan veden pinnan yli, ympärillä tiheä hieta-valli, minkä aallot olivat ajaneet kokoon. Se oli uponneen laivan runko. Hietavallista pistäysi selkeään ilmaan siellä täällä käsi, jalka, pääkallo ja muita ruumiin osia. Laiva oli niin äkkiä särkynyt, ett'ei ainoakaan pelastunut, vaan kaikki tuokiossa saivat surmansa yhteisessä haudassa. Siihen hukkuivat yhteiseen sopuun pyhät sisaret, veljet, soturit, jumalankuvat, savu-astiat kaikkine päivineen.
Mutta meri ei jättänyt työtänsä siihen. Se yhä ehtimiseen vieritti hietaa ja santaa hukkuneen laivan ja hukkuneitten ihmisten päälle, ja rakensi niin, aikojen kuluessa, kummallisen hietarakennuksen, joka merkillisine muotoineen kuvastelee rikottua laivaa mastoineen, purjeineen, kuvineen.
(J.#. Calamnius. Joukahainen.)