Kevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin kihahtaa ja lehti luomensa aukasee, herää haltija eloon talvisesta unestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on sillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa ja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien aika.
Laumoittain on Karjalan saloilta rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta kohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauvas yli soitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet järviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin vanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja pitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikasevat.
Yhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta ja vesiltä, pajupillit soivat ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat talot vieraita, tuvat, aitat, saunat ja ullakot.
Runsain uhrein ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut tuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä hyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit, ja on haltijalle annettava osansa.
Taitavasti oli Panu, suuri tietäjä ja heimonsa johtaja, metsästyksen järjestänyt. Eivät miehet yksitellen hiihtäneet, eivätkä taloittainkaan erän ajoon lähteneet, vaan kaikki heimon miehet yksissä tuumin ja yhteisen neuvonpidon mukaan. Miehissä otukset saarrettiin, nopeasti kävi ajo, kun ajajat vaihtuivat, toiset jälkeen rientäen, toiset vastuuseen ja huonoimmat hiihtäjät kaadetun riistan kotiin kantaen. Eivät karhut päässeet käsistä karkaamaan, uupuivat hirvet ja turkki nujerrettiin susien, ahmain ja ilvesten selästä. Ei ollut hätää eläessä, kun semmoinen mies heimon asioita johti.
Kaikki saapuivat nyt Panulaan härkineen, lehmineen, hiehoineen, lampaineen ja lintuineen, ja ne, jotka eivät voineet elävätä uhrattavaa kaukaisista kotipaikoistaan kulettaa, toivat muuta tavaraa, jolla vaihtoivat uhrieläimiä lähempänä asuvilta, niin että oli kuin markkinat Panulan tanhualla. Kaikki uhrattavat elukat vietiin heti tultuaan pyhälle vuorelle laitumelle, sillä niin vaati vanha taika, että uhrinaudan piti saada haltijain omaa heinää maistaa ja heidän omista lähteistään juoda, ennenkun se teurastettavaksi vietiin. Nuoret pojat, kirjavilla nauhoilla koristetut, pantiin pyhää karjaa paimentamaan.
Paljon oli työtä Panulla uhripäivän aattopäivinä. Panulan suuressa tuvassa otti hän vastaan sairaita, jakoi lääkkeitä, paranti, teki taikoja, kyseli arpaa ja sen vastauksia tulkitsi, möi taikakaluja ja kannuksia ja opetti uusia taikoja: uusia kalataikoja ja uusia karjataikoja tämän kesän varalle. Aamusta varhaisesta myöhäiseen iltaan hän tuvan peräpenkillä istui, ollen tuvan luukut sulettuina ja tuli takassa palaen. Ja yksi oli väijyvä vihollinen ja paha haltija, josta sanoi kaiken pahan tulevan: "Ristin-Kiesus, papin peikko, sitä vastaan kun varainnet, et muita vaaroja varanne".
Vaan jo rusottaa kevätaamu ihana. Yön lyhyen ovat laulurastaat uhrivaaran viidakoissa vihellelleet, aamun koittaessa yltyvät kaikki Mielikin käköset koivujen latvoissa kukkumaan. Hiirenkorvalla heloittavat koivut Uhrivaaran rinteillä, tyyni on taivas ja tyynet ovat vedet, keväistä voimaansa yli rantainsa tulvehtien. Ei ole uhrikansa hennonut silmää ummistaa. Kantelot rannoilla helähtelee, kirjavissa vaatteissaan parveilevat nuoret pihoilla ja penkereillä, siellä täällä syttyy risukokko palamaan ja toitahtaa tuohitorvi tulien äärestä.
Talonsa pihalla järjestää Panu uhrikulkuetta liikkeelle lähtemään. Eläimet ovat illalla kytketyt ja pihaan tuodut ja asetetaan kulettajineen ja ajajineen eturiviin. Uhrikarjan jälkeen asettuu Panu heimojen vanhimpain kanssa ja heidän jälkeensä muut miehet, kaikki puhtahimpiinsa valkeihin sarkakauhtanoihin puetut, jalassa uudet ennen käyttämättömät virsut. Yhdet heistä uhrikaluja kantavat: patoja, kattiloita ja hahloja, kuppeja, roppeita ja vakkasia, lusikoita ja kapustoita, jotka kaikki eri uhriaitassa Panulan pirtin perässä säilytetään ja sieltä vain uhrien aikana otetaan esille, toiset soittokaluja ja kannuksia. Mutta aseita ei ole muilla kuin Panulla ja hänen apulaisillaan uhrintoimittajilla, sillä ei saa kynttä terävämpää eikä hammasta purevampaa asetta kukaan pyhälle uhrivuorelle mukanaan viedä. Mutta jälkijoukossa, erillään muusta, ovat naiset ja tyttölapset, jotka saavat vain loitolta seurata.
Vaan on heilläkin uhrinsa, joita aikovat miehillä haltijain hyvitykseksi annattaa: on millä kesy kana tai muu lintu, millä elättijänis, millä käsin tehtyjä antimia minkinlaisia.
Yhä enemmän kirkastuu taivaan ranta päivän nousun pohjolassa. Jo heittää päivätär ensimäiset säteensä ylös aamupilviin ja ruiskauttaa sieltä niitä kimppusen pyhän koivun latvaan korkean uhrivaaran harjalla… hehkuu taivas, helottaa koivun latva ja vaaran rinteet, kirkastuvat vedet ja maat…
Helähtää vanhan Jorman kannel saattueen etupäässä, yhtyy siihen kanteleita jälkijoukosta ja toisia joukon keskestä; alottaa Jorma ikivanhan uhrivirren vapisevalla äänellään, joka pian peittyy miesten karkeiden ja naisten kimeiden äänien alle, ja kohta laulaa koko uhrikansa:
"Kuule meitä, metsän joukko,Tapio talon isäntä,Metsän kultainen kuningas,Mielikki metsän emäntä,Kaunotar valio vaimoSekä kaikki korven kansa!Ukko pilvien pitäjä,Hattaroiden hallitsija,Ahti aaltojen alainen,Vellamo veden emäntä,Edellämme astukatte,Kupehella kulkekatte,Tulkatte ottamaan omanne.Uhrit kaikki kallihimmat,Lahjat suuret suotuisimmat."
Ulos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu lehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet välkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka milloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie harvan, viileän hongikon läpi. Kuta korkeammalle kohotaan, sitä jyrkemmäksi käy tie ja viepi viimein pystynä törmänä ylös kukkulan laelle.
Tuohesta punotulla köydellä on uhrikenttä sitä ympäröivine puineen erotettu eri pyhätöksi, jonka sisälle miehet astuvat, mutta naiset ja tyttölapset jäävät ulkopuolelle. Maahan kumartuu Panu haltijan kuvan ja pyhän puun eteen ja kaikki muut miehet seuraavat hänen esimerkkiään. Panu nousee, lähestyy haltijan kuvaa, heittää hopearahoja kourallisen jumalan maljaan ja rukoilee, sill'aikaa kun muut miehet vielä polvillaan maassa odottavat:
"Annan kullat kuppihisi,Hopeat pikarihisi,Nämä on kullat kuun ikuiset,Päivän polviset hopeat,Aartehet on uhrikansan,Kullat kansan karjalaisen —Sulle tuovat tuomisensa.Antimensa ensimäiset."
Uhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta itsestään yhdeksi paadeksi lohennut, jonka päälle on pinottu puita viisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen välissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut pyhältä vuorelta. Uhriarinan edessä lepää ristiin pantujen puiden varassa pitkä riuku, johon nyt hahlat kiinnitetään ja hahlain koukkuihin kattilat uhrilihain keittämistä varten. Keskelle riukua uhrikiven kohdalle ripustetaan koko heimon yhteinen suuri uhrikattila ja kahden puolen sitä kylien, talojen ja yksityisten kattilat ja padat.
Uhritoimitus alkaa. Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren koivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja uhrielukat talutetaan nuora-aitauksen takaa esiin.
Ensin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori härkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu ja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen. Se asetetaan keskelle kenttää, vastapäätä uhrikiveä ja haltijan kuvaa. Panu asettuu sen eteen. Ilpo, hänen ystävänsä ja apumiehensä, on toisella puolella kaulaa, kädessä teurastuskirves ja toisella puolella on Patva, heimon miehistä vanhin, puukko kädessä, ja vähän syrjemmällä seisoo Panun poika Jouko, hopeinen vedellä täytetty malja kädessä.
Kääntyy Panu taas puolittain haltijan puoleen ja sanoo:
"Otollinen uhri ollos,Kelvollinen kaiken kansan,Jos vähän värähtelevi,Päältä vettä puistanevi."
Ottaa Panu maljan Joukon kädestä ja heittää sen sisällön jääkylmää vettä uhrielukan selkään. Elukka pudistaa nahkaansa ja otollinen on uhri, kelpaa sille, jolle se tarjotaan, ja heimonsa puolesta puhuu Panu, uhrieläintä osoittaen:
— Hyväksi katsoit, haltija, uhrimme halvan, kuitenkin parhaan, minkä antaa taidamme kiitokseksi kaikesta, minkä meille soit… paljon soit, suuret annoit… vierasten vihoista varjelit, kirot kiersit, kiukut käänsit, katehet vitahan väänsit. Kalaonnen ison annoit, metsäonnen sitäkin isomman, kauppaonnen kaikista isoimman. Siitä sinua kiitämme ja siitä sinulle uhrit kannamme. Anna onnea vastaistakin… riista eteemme aja, kalat ainaisille apajille kutemaan kuleta, karjamme kasvata ja varjele… yhä isommat uhrit, yhä uhkeammat elukat sinulle teurastamme… katso, kuinka komea on elukka edessäsi, kuule, kuinka tuolla toiset vuoroansa vartovat… kuule malttamatonta mylvintää… sinun eteesi polvilleen pyrkivät, sinun jalkaisi juureen verensä vuodattavat!
Panun rukoillessa soivat yhä kanteleet ja kun hän viimeiset sanansa on sanonut, tempaa hän kirveen Ilpon kädestä ja iskee sillä uhrihärkää otsaan, joka siitä maahan lyykähtää ja niitten jalkainsa sijoilla henkensä heittää. Patva sysää puukon sydämeen ja Jouko jouduttaa astian vuotavan veren alle. Kiireesti nyhtäistään nahka uhrieläimen päältä ja pyhään puuhun ripustetaan. Lihat paloitellaan luuta rikkomatta ja parhaat niistä suurimpaan uhrikattilaan pannaan. Mutta sydämen ja keuhkot sijoittaa Panu uhripaaden päälle, valelee halkoja verellä ja sytyttää tuohet kitkavalkealla, jonka puut ovat orrella vuoden kuivaneet. Ja hyvänmielen hymähdys karehtii huulilta huulille, kun savu otollisen uhrin merkkinä kohoo kohtisuorana ilmaan ja kohotessaan pyhän koivun latvuksia pyyhkäisee.
Heimon yhteinen uhri kun on haltijalle uhrattu, tuodaan toiset uhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat saattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydän ja keuhkot annetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä paloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja talojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa kukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja uhrattavaksi.
— Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon haltija paraansa minulle, — kuiskaavat naiset uhrieräänsä antaessaan.
— Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.
Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.
Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: "haltija itse tietää", ne itselleen sulho-onnea toivottavat.
Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana ja alallaan on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli ja kielet laukeilevat kantimistaan.
Ilpotar, iso emäntä, joka seisoo etumaisena naisten joukossa sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen valkeavillaisen karitsan.
— Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä… anna, iso tietäjä, isolle haltijalle tämä vähäinen villavuonani.
Aina oli Ilpottarella joku erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu, milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.
Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:
— Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.
— Kaada vettä koetteheksi, tokko pudistelekse.
Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se kyyristäkse, ponnistakse ja potkasekse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin pensaikkoon, ja katoo sinne.
— Elävänä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar, — elävänä otti, ei henkeään hennonut ottaa!
Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävänä haltija hempeimmän uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää lisää uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.
— Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan ja virkkaa: — Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!
Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhimmille ja visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnöreistä, joita on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet ja uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle. Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa kun toiset syövät, laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:
"Hyvä on meidän ollaksemme,Armas aikaellaksemme,Kun on ruuat, kun on juomat,Kun on hyvät haltijamme!Haihdu huoli, poistu puute,Kadotkosi köyhän kiusa,Nääntyösi näihin nälkä,Näihin juhlajuominkeihin,Suuriin uhrisyöminkeihin!"
— Nyt uhri viimeinen tehkäämme, savu viimeinen suitsuamaan pankaamme! käskee Panu.
Huolellisesti oli kaikki luut syödyistä lihoista talteen pantu ja koottiin nyt uhriarinan päälle. Sen tehtyä pinottiin pitkiä halkoja kodan muotoiseksi suippopinoksi paaden ympärille ja sytytettiin. Miehet seisoivat puolikehänä tulen ympärillä ja naiset sulkunuoran takana. Panu kohotti kätensä taivasta kohti ja kiitti vielä kerran haltijoita siitä että olivat uhrit otollisin mielin vastaanottaneet, pyysi heitä muistossaan pitämään, mitä heille oli annettu ja uhrattu ja kuinka miehet kaukaisenkin matkan takaa olivat tänne tulleet. Jos palkitseisivat hyvällä onnella, metsän viljan onnella, veden viljan onnella ja onnella kaikella muullakin, yhä upeammat uhrit ensi vuonna tuotaisiin, yhä tarkemmin tahtoaan noudatettaisiin, minkä unessa ja arvan avulla ihmisille ilmaisevat. Ei vieraihin jumaliin taivuttaisi, pois heidän viettelyksensä torjuttaisiin ja haltijain pyhiä paikkoja, lehtoja, vuoria ja karsikoita tarvittaessa puolustettaisiin. Vielä kiitti Panu haltijoita hyvistä neuvoista ja viisaista tiedoista, joita miesten mielissä herättävät ja siellä älykkäiksi päätöksiksi kypsyä antavat, ja lausui lopuksi:
— Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa ja joet ja järvet äyräittensä tasalle täyttyvät, niin te, hyvät haltijat, ilahuttakaa meitä viljan paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella ja kaikellaisella yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin olkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli lehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena sykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan haihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaan kaaren takaisten luo.
Sykkivin sydämin, riemuisin mielin ja suut ja silmät hyväksyvässä hymyssä otti uhrikansa osaa tietäjän rukoukseen ja kiitokseen.
(Juhani Aho: Panu.)
Kiven päällä uhrivaaralla seisoo Panu uhrien päätyttyä, miehet ovat kokoontuneet hänen ympärilleen ja hän puhuu heille näin asiasta, jota on kauvan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt katsoo sopivan tilaisuuden tulleen: — Karjalan miehet, miehet Panujen heimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja puolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella näin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty on haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan ilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä olkoon mielemme iloinen!
— Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi laatia! säestää Ilpo.
— Aika on nyt käydä nuorison kisakentälle karkeloimaan ja vanhain ilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja herttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat, kuuntelevat. Mutta ennenkun huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.
— Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.
— Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, tuon nyt tuleen puhallan, kohentanette, kun tahtonette, — kun ette, siihen sammuttanette! — Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken vuosi. Hyvä oli Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä leppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, emme tiedä taata tuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna ylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta vielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät, antaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten Savon miehet Kontojärvellä elävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan Viipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät! Miks'emme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi! Hyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo Kontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen pienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri hakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme; yhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan korjaamme ja sen miehiä myöten ja'amme. Se on tuumani!
Kun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:
— Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät haarikoita kallistellen vietimme, nyt ne kirveitä keikutellen viettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne, miehet!
Kuului ääniä miesjoukosta:
— Mitä Tapio sanonee, jos tanhuansa poltamme?
— On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita osoittaen.
— Vaan jos sattunee asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa toinen.
— Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä Tapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin vanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.
— Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!
— Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäkse kulo käsistäsi, etkä tiedä minne karkaa.
— Saataneehan tuli sammumaan ja onhan saloja palamaankin, paremmin heinää kasvaa ja helpompi on metsän kävijän kulkea.
— Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.
— Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.
— Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten kaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?
— Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme hiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi kevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos Pellervo nyt meille onnea antaa, käymme toiste teidän korpianne kaatamaan. Vuoron Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta maillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina, ei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi.
— Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikk'eivät muut tulisi!
— Tulen minäkin!
— Koetamme, sitten näemme! — Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna olisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen. Siirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran rinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot kassaroita heiluttavat.
— Ja Jorma kannelta soittaa!
Jorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.
— En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.
— Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja paremmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kasken kaadanta, kun se haltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta kasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää, miksi Kiesuksensa voimat varttuu? Anna meidän saada sama valta, niin ei ole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella, missä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen jäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty eikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.
— Sanoin mieleni, kun kysyitte… pidän oman pääni, pitäkööt muut omansa, virkkoi Jorma.
— Koetammehan, koetamme!
— Hyvä siitä sukeuu!
— Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet yhdestä suusta.
— Teemme talkoot, ett'ei moisista ole ennen kuultu!
— Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan ja'amme jousia myöten, niin ja'amme maan viljan kirveitä myöten.
— Kaikki tulemme!
— Heti lähdemme!
— Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?
— Yöllä on viileä lehdossa liehua.
— Olkoon päätetty!
Päätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän alas kiveltä.
Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit, nuoriso karkeli Panulan tanhualla ja vanhat miehet kellettelivät penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa ryypiskellen.
Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan, ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat heti valmiit kaskimaalle lähtemään.
— Yön kun miehissä riehumme — olivat keskenään tuumineet ja sen nyt Panulle ilmaisivat — niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!
Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti, itse edellä kulkien.
Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomia ja pajuja kasvoi niemen nenä ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen saloon yhtyen.
Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolasee Panu sitten koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavansa, ei arvan kysymättä kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa, uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa ottamaan. — Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki, siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.
Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puoli runoon iski hän kirveensä koivuun ja samoin tekivät muut.
Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan heiluessa ja naisten tullessa jälestä vastoja ja kerppuja taittaen ja tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt, kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin. Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon tai lähti jänö tiehensä hippasemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty — rauha täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin joku suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.
Ylinnä muita liehui Panu ja välkkyi hänen kiiltävä kirveensä muita vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden pärskyä. Niin oli mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta murtaen. Hyvin olivat kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat ja kaikki tottelivat.
Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu, iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi, näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.
Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.
Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät jaPanu virkkoi:
— Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!
Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta keskeltä kaskea.
— Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!
(Juhani Aho: Panu.)
Vinha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa vähän matkaa Panulasta. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin puhtaat. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden pohjasta metsään upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan virittämään. Vaikka olikin Jorma-ukko useimmassa asiassa toista mieltä kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi, opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä itseltä tähteeksi jäi.
Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään. Kontti selässään, kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu oli kirkas ja kylmä ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni hiihtokin ja verkkasata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.
— Paha on, kun ei nykykansa enää kallista korvaansa Wäinön viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatustensa aarteet ja soiton ja laulun opetti. Pilkaten hänestä puhuvat, Panu itse kaikista pahimmin. Hyvähän saattaa olla kaupan mies ja hyvässä kurissa pitää kansaa, mutta ne sen taiat ja temput, jotka Wäinön tietojen rinnalle asettaa — julkeata se on ja häpeä se on, ja kerran jumalat kostavat. Ei nykykansa osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita himoitsevat, kultaa, hopeaa, ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne sitä kysy, kysyvät tuota, miten mieli on herkkä, miten heitä sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet — niille näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät. Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et luulekaan. Vaan ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.
Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.
— Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla lähellä, saatat kulkea ihan ohitsensa etkä huomaa, ennenkun jo on pakosalla, — voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; jälkeensä lähdet, vaan et enää saavuta.
Mutta mikä siinä on, ett'ei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui, jolloin joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä miettinyt… lie siinä syy, että silmä on huijennut metsänväen aarteita liiaksi tähysteltäessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan. Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä jumala työlästyy ja riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen ja niin teki Jorma vieläkin. Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli. Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla pettääkseen pyysivät.
Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan värjöttele. Mutta enin kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.
Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ett'ei jotakuta vähää hyräillyt:
"Mielikki metsän emäntä,Metsän muori muoto kaunis,Lyöte lykkyvaattehisin,Antipaitoihin panete,Sormet kullan sormuksihin,Käet kullan käärehisin,Pää kullan vipalehisin,Tukka kullan suortuvihin,Korvat kullan koltuskoihin,Kaula helmihin hyvihin."
— Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat…
"Tuo'os metsä tuonnempata,Etsiös etempätäkin,Saata tälle saarekselle,Tälle kummulle kuleta,Saata poikki salmistakin,Vetele vesien poikki."
Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt ja tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli puron vartta noudatellen tullut lammille, josta puro lähti. Lampi oli korkeiden harjujen välissä ja kasvoivat sen rinteet tuuheata lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja, ongenvapoja, linturihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä kautta kulkiessaan, ennenkun edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut kuin että jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valennut ja metsässä alkoivat sen eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat ja ylhäällä harjulla kukerteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammin rannalle pajukkoon oli hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä ja kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä olevan jälellä, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää antaa… ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä. Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä, jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis, kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos hätyyttää, kaikoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukanaan. Ja varovasti, ett'ei pyhä elävä turhaa pelästyisi, vetäytyi Jorma viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain hörhällään seistessä.
Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammin rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.
Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kahden suon välitse kulki. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa ja puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan suitsusi.
Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari. Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut oli hän oppinut ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukaita, ett'ei aina isän vanhoista virsistä eroittaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät. Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa viljeli ja Wäinön tietoa piti tiedoista korkeimpana.
Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt, kohahti yhtäkkiä hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui, lähti Jorma jälestä hiihtämään. Ollakseen oikein varma siitä, ett'ei metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan, heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja tuuheita ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hiaisten huomatessaan puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet nähdään. Liika laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.
Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kirasee hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.
Ei kuulu metsästä vastausta ja Jorma rientää anastamaan otusta, jonka hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.
— Eläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan ja kun kääntyy jälelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun suojasta.
Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskasee:
— Minun on lintu.
Karikin on olevinaan tiukkana ja vastaa:
— Sen on lintu, joka linnun ampuu.
— Sen se on, joka löytää ja saartaa!
Mutta sitten he molemmat nauramaan ja kättelemään.
— Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme toiselta rinteeltä kotiin.
Oli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle, kontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteellä ja tuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä takaisine maineen.
Aina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä pidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie, hyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen katselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä kiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa perästä, niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa saanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle värttinänsä kanssa ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle ja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä lujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa kuivunutta verta viimeisen karhun jäleltä ja siitä muistuu emännälle jotain mieleen. Hän pistäkse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän ovesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää puolet pienen pirtin lattiaa.
On Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.
— Olet malttanut myymättä jättää?
— Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja siitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.
Monena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä koto-ahollakin kellehtinyt, vaan ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo niinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime talvena Kari näkee Panulasta tullessaan karhun jälet Uhrivuorelta tulevan ja puhaltau jälkeen. Monta päivää ajattaa, kerran juoksee Uhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne kuletti. Kotiahon alle ajaessaan tekee Kari sen lupauksen, ett'ei myy turkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua Metsolan ukko, siinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen kohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä kyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.
— Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.
— Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.
— Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.
— Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.
— Anopiksi mielesi tekisi!
— Olisihan rattosampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää ja saisinhan kerran soudateltavani minäkin.
— Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuletat. Kateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi riistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.
— Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun vuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.
— Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtosena metsään menee ja viljavirret hyvin helkytellä taitaa.
— Puhdas on mies tämä Kari ja pulska ja virsikäs verraton.
— Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.
— Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkeä, vaikka aina kehutte? arveli Karilan emäntä.
— Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut silmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun päivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo ja partaansa sukii… Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran rinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se vähää ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa vaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla viljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kulettaisi: oravat kurahtelevat, teiret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana kokkaa pekkaa panee ja palokärki huilauttelee.
— Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari… vetten vaiheilla ne näkee tai luhtain ranteilla metsän rinnassa… sumuhameihin pukeutuvat, ja jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä soittelet, niin karkeloon käyvät…
— Mutt'ei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.
— Mikä lie siihen syynä, ett'eivät näe?
— Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli haltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin, jotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja penätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.
— Vaan eikö ole tehonsa taioissakin?
— Ei teho taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä teetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat, pyydystykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi laulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun mies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt Panu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt olekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan, mitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään, pyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä koskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:
"Minä laitan lankojani,Liitän näitä liinojani,Liitän liinani lumelle,Lasken langat hangen päälle,Jänön poika kyykelöinen,Juokse noron notkokkeita,Painekkeita painattele,Juoskos kullaisna käkenä,Hopeaisna möykkyränäVasten minun pyytöäni,Kohen kultalankojani."
— En sen enempää pakottele enkä pinnistele, annan vallan, menköön jos tahtoo, ja useimmittain se menee. Mutta millainen on Panun opettama taika? No, puhdistaa hänkin käskee pyydykset ja sitten panna tuvan pohjoisnurkalle, joka on hyvä, mutta sitten kun metsään lähtee, niin pitää kolmasti vasemmalla kantapäällään painaa ovea lähtiessään ja sitten kirveellä tehdä tiehen kolme viisikantaa, joiden päällitse astua. Sitten kun menee pyytäjä näreikköön, niin siellä pitää katkaista kolme kolmikantaista näreen lehvää ja ne tielle viskata ja niiden päälle polkea, jotta ne kolmeen askeleeseen tulevat. Sitten ottaa yhden havun lehvä käteensä ja minkä langan panee polulle, sillä pyyhkii se sen lankansa ja panee vyönsä alle sen havun lehvän niin kauvaksi kuin toisen saa pannuksi. Sitten kun tulee kotiinsa, niin heittää aitan taa sen havun lehvän. Kun menee katsomaan lankojaan ja jos on siellä jänis, niin se pitää olla vyön alla se havun lehvä. Sitten pitää se jänis pyyhkiä myötäkarvaan joka paikasta, ja ennenkun sitä liikuttaa, niin pitää painaa lehvä siihen jäniksen tilalle, tyvipuoli päähän päin ja vasemmalla kantapäällään polkea se havun lehvä. Sitten kun ottaa siitä sen jäniksen, pitää vielä kerran taittaa kolmikantainen näreen oksa ja panna molempiin korviin… ja tiesi hänen, mitä kaikkea sitten vielä täytyy tehdä!
Ja Jorma nauroi niin makeasti, että vesi silmään kihosi. Mutta sitten hän suuttui.
— Ja näitä mielettömyyksiä niitä nyt körötellään Wäinön tietoja ylemmä! Mutta eivät ole Wäinön tietojen veroisia, jolle Ilmatar-emo viisautensa neuvoi ja hän sen meille säilytti. Mutta niitä nyt halveksitaan, sanotaan: se on sitä joka miehen tietoa, mutta taika se on salaperäistä ja voimallista, sillä ne henget hallitaan.
— Kuka hänen tiennee, huokasi Karin emäntä, paljon on nykyaikana tietoja, mitkä heistä oikeita lienevät. Kuka hänen tiennee sen Kiesuksenkaan, paljon on hänelläkin palvelijoita.
— En tiedä hänestä enkä hänestä kysy… vieras on minulle ja muukalainen. Sen vain tiedän, että kun Wäinön tavoin haltijoita palvelee ja pitää hänen tietonsa suurinna tietonaan, ei oikeista tiedoista puutetta tule. Mutta mitä pajatan semmoisista asioista joka kerta käydessäni… vanhan aatos entisiä latujaan hiihtää.
— Pajata, taatto, pajata, harvoin käyt, mutta viisaita puhut. Hupainen on sinua kuullaksemme.
Puhellessaan oli Jorma kannelta sormiellut ja säveliä juoksetellut.
— Laulamme, Kari, ei ole viikkoihin taas virsikkäin oltu, virkkoiJorma.
— Laulakaatte! kehoitteli Karin äiti.
— Laulamme, kun, äiti, säestänet.
Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan ääressä säestäessä.
— Mistä laulamme? kysyi Kari.
— Laulamme Wäinöstä, joka venettä rakenti, mutta ei saanut valmiiksi, kun kolmea sanaa puuttui.
Ja he lauloivat Wäinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan, ja kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta tutisi Jorman harmaa parta Wäinön vaelluksia laulaessaan ja riemuiten lopetti hän laulunsa Wäinön sanoilla:
"Jo nyt sain sadan sanoja,Tuhansia tutkelmia,Sain sanat salasta ilmi,Julki luottehet lovesta!"
Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja nykyiset ja huoaten hän virkkoi:
— Sieltä hän ne haki ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen sampo.
Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palannut, uupumus valtasi mielet ja uupumus miehet ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä.
(Juhani Aho: Panu.)
Tuhat vuotta siitä vierrytLie jo ammoin ummellensa,Kun on joutui näille maille,Vuoksen vuolahan vesille,Mahtavan meren tiloille,Kalevaisten kuulu kansa,Heimo vanhan Väinämöisen.
Kaatui päivin kaskimaita,Öisin huhdat tuprueli;Kulki sauhut soita myöten,Käry kankaita samosi,Saatellen sanomat siitä,Viestit vieden loitommalle,Ett' on tullut toinen aika,Aika Sampsa Pellervoisen,Karjalan keväisen kylvön.Uusi kansa metsät kaatoi,Päivät raatoi, yöt lepäsi,Punoi verkot puhtehella.Onget aamulla väkäsi;Käkesi kalalle käydä:Lammet lahnoja vilisi,Syvät järvet säynähiä,Haukia matalat rannat,Virrat vuolahat lohia.Taikkapa katajan taittoi,Josta jousen jännitteli,Sata vuoli sulkanuolta,Vasamoita viinen täyden,Saalihille saadaksensa:Korvet kaikui koppeloita,Metsät mehtoja mekasti.Pihalla jänöset juoksi,Ketut keittiön takana.
Päivin pyyteli kalojaTai on metsän antimia.Yönsä öitsi nuotiolla,Tulen leimuvan lähellä,Korven synkän kainalossa,Joen varsia varaten.
Vienosti tohisi tuuliHyötyhongan latvuksissa,Suloinen suvinen henkiLeikki miesten suortuvilla;Taivas siinteli sinessä,Reunat ruskoa punersi,Käki kukkui kuusikossa,Loitommalla laulurastas —Lehdossa joen takanaSatakielinen liversi,Lähellä lorisi lähde,Puro pieni pulputteli.
Kaunis on kesäinen päivä.Suloinen suvinen ilta,Ihanin valoisa yöhytSuomen suurilla saloilla,Sydämessä laajan luonnon!Luonto laululle lumosi,Vanhat virsille viritti;Laulettihin, kuunneltihinNoita saatuja sanoja,Otettuja ongelmoitaVyöltä vanhan VäinämöisenAlta ahjon Ilmarisen,Kaukomielen kalvan päästä,Joukahaisen jousen tiestä.
Niit' ennen isot jo lauloiKirvesvartta vuollessansa,Niitä emotkin opettiVärttinätä väätessänsä,Niitäpä vilu viritti,Sade liitteli sanoja,Virttä toista tuulet toivat,Meren aaltoset ajoivatSille, joka puhde-illatIstui yksin ikävöiden,Kuullen luonnon suuren kieltä,Metsän taruja tajuten.
Tai oli kisat kylässä,Riemunpito raitiolla,Kunne kulki kukkahuivit,Tinarinnat riiaeli,Kestihin on kekrijuhlan,Kaiken kansan karkeloihin.Soipa siellä soittoneuvot,Koivukantelet helisi,Soi surua, soi iloa,Kaikui mieltä kaikenlaista;Milloin lietona lirisiNiinkuin laaksossa puronen,Milloin leivona liversi,Satakielen soittimella,Nuoren joukkuen ratoksi,Kassapäiden karkeloksi.
Siellä nuoret nuorten lailla,Tuollapa tuvan perällä,Päädyssä pisimmän pöydänLoihe vanhat laulamahan,Tietäjät runontekohonPärevalkean valossa;Lauloi syntyjä syviä,Virsiä Antero Vipusen,Eikä sanat sanoen puutu,Virret veisaten vähene;Ennen kalliot kiviä,Umpilammet lumpehiaKuin on lauluja pitoset,Virsilöitä Keyrin kestit.
(Kasimir Leino: Runoja.)
Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan harjoitti… omalla tavallaan… aikansa kaikkia taidelajeja yleensä ja kutakin erikseen.
Se oli silloin — niin ainakin tekee mieleni kuvitella — kun Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun kantele joka miehen polvella helisi.
Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että jokainen mies ja nainen — tai vaikka kymmenes tai olkoonpa vaikka sadaskin — oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja; — ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti; — että naisilla oli omat lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoinkuin nuorukaisilla ja neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta itsestään sen, mitä eivät muistaneet.
Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä heidän taiteensa voi tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja soittoa! Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia huojentamaan!
Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille"Kalevalan kankahille" kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!
Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltijoita omalla sepittämällään loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoutuu kansaa täyteen… kaikki eivät sinne mahdukaan… ja siellä sisällä vanhat laulajat, sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille uusia miehiä uusi-aiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.
Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa, kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta metsänpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina kesäöinä soudellen keskustelevat he "taidekysymyksistään" ja vaihtavat mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.
Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa, lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa ja toisin ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista enemmän kuin runoa.
Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.
(Juhani Aho: Tyven meri.)