"Katso vaan näitä viivoja pienillä pisteillä tässä päässä. Se on etana pienillä sarvilla. Hidas eläin! Se ei kehoita kiirehtimään. Jos mielesi tekee juosta, seisauta jalkasi ja kysy, mihin tuo tie vie."
"Ja kulje elämän läpi kuni alas laaksoon päin nariseva vaunu pidätinpölkyillä", keskeytti Xanthe häntä. "Sinun hupaiselta kanaltasi, joka kuormitti rouva Semestreä sadalla vuodella, toivoin minä kuulevani toisia asioita, kuin viisaita neuvoja."
"Kysy vaan siltä sitä, mitä sydämmesi haluaa", vastasi pieni, "eikä se jää sinulle vastausta velaksi."
Tyttö katseli silmänkääntäjää epäilevästi, mutta hän voitti kuitenkin halun, saada tietää enemmän tulevaisuudesta, sillä hän pelkäsi isänsä pilkkaa.
Tiesihän hän, että, kun Lysander oli terve ja vapaa tuskista, ei häntä mikään niin sydämmen pohjasta huvittanut, kuin kiusailla häntä kyyneliin asti.
Sairas arvasi, mitä hänen tyttärensä ajatteli, ja hän sanoi kehoittavasti. "Anna vaan kanoille tehtävää! Minä panen molemmat korvat kiini niinkauaksi, kuin sinä kysyt orakelilta. Niin, niin, tuskinpa sitä paitsi kuulee omia sanojansa monauluksen ja tuon hullun väen riemuhuutojen vuoksi. Niin varmaan kuin mesikakku houkuttelee kärpäsiä, niin varmaan tuommoinen ääni houkuttelee tanssihaluista väkeä luoksensa. Koira vieköön! Tuolla hyppii jo neljä iloista paria! Ainoastaan Phaonia tuolta ylhäältä minä kaipaan, Sanotaan, että vuode on tullut hänelle kotona liian kovaksi ja että hän on löytänyt Syrakusassa pehmeämpiä patjoja. Meillä on tämä päivä jo kauan sitten alkanut, kaupungissa kenties ei eilinen ole vielä lopussa; minun käy sääliksi tuota kunnon poikaa!"
"Onko se totta", kysyi Xanthe punastuen, "että eno hakee hänelleMessenestä rikasta morsianta?"
"Niin se kai on, mutta kosimisessa ei aina saavuteta tarkoitusta. Eikö Phaon ole uskonut sinulle mitään isänsä toiveista? Niin pyydän minä sinua kysymään tuolta pieneltä, muutoin ansaitsee hän aivan liian vähällä vaivalla uuden vaatteen, ja sinä pelastat minut moitteesta, että minä olen tuhlari."
"Min'en tahdo; mitäpä tuommoinen hulluus olisikaan", vastasi Xanthe punehtuvilla poskilla ja hankki lähestymään taloa.
Hänen isänsä kohotti olkapäitään ja kasvonsa kääntäen huusi hän tytön jälkeen:
"Tee, mitä sinä tahdot, leikkaa kuitenkin kappale ruskeasta villakankaasta ja tuo se silmänkääntäjälle."
Tyttö oli kadonnut huoneesen. Yksitoikkoisesti soi sävel, jonka poika lakkaamatta houkutteli monauluksesta, mutta yhä iloisemmaksi tuli nuoriso, yhä vilkkaammin liikkuivat jalat.
Ikäänkuin myrsky olisi tarttunut heihin, niin liehui moni kirjava vaate, niin lensivät nauhat ja kädentaputukset soiton tahdin mukaan, eikä riemulla ollut mitään loppua.
Jos Mopsos taikka joku toinen poika korotti erinomaisella voimalla ääntänsä, taikka joku tyttö nauroi oikeen sydämmen kyllyydestä, loistivat tuoliinsa sidotun Lysanderin silmät auringonpaisteen tavalla, ja usein nosti hän kätensä ja taivutteli itseänsä iloisena soiton tahdin mukaan.
"Totta tosiaankin, sinun sydämmesi tanssii nuorison mukana", sanoi silmänkääntäjä.
"Mutta siltä puuttuu jalat", vastasi Lysander ja kertoi hänelle nyt putoamisestaan ja kärsimisiensä juoksusta, vaarasta, jossa hän oli häilynyt, keinoista, joita hän oli käyttänyt, ja kuinka kipu vihdoin kääntyi parempaan päin. Hän teki sen suurella mielihyvällä, sillä se huojensi aina hänen sydäntänsä, jos hänelle eli suotu kertoa kärsimishistoriastansa osaaottavaiselle kuulijalle, ja tarkemmin, kuin silmänkääntäjä oli seurannut hänen suutansa, osaksi todellisesta sääliväisyydestä, osaksi hänelle hämärtävän vaatteen tähden, oli vaan harva ihminen häntä kuunnellut.
Usein keskeytti tuo pieni Lysanderia ymmärtäväisillä kysymyksillä eikä kadottanut kärsivällisyyttä, kun kertoja keskeyttihe, vihjataksensa iloiselle väelle.
"Kuinka he nauravat ja kuinka he iloitsevat!" huusi sairas nyt taas."Ovathan he kaikki vielä nuoria, ja ennenkuin minä lankesin…"
Tätä lausetta ei sanottu loppuun, sillä yht'äkkiä vaikeni soitto, taukosivat tanssijat ja naurun ja soiton sijaan kuului Semestren ääni; mutta samassa lähestyi Xanthe sairasta, palanen ruskeata kangasta käsivarrella. Viimemainittu katsahti ensin hämmästyksellä tyttärensä punehtuneisin kasvoihin, mutta sitten katseli hän taas keskeytetyn tanssin paikkaa, sillä siellä tapahtui jotain, jota hän ei voinut hyväksyä ja joka sentään pakoitti häntä ääneen nauramaan.
Ilossaan toipunut nuoriso oli toipunut peljästyksestään ja yhdistynyt pitkäksi jonoksi.
Mopsos johdatti vallattomia.
Jokaista poikaa seurasi tyttö, ja koko joukko oli yhdistetty toinen toisiinsa, sillä jokainen jäsen oli asettanut molemmat kätensä edelläkulkevan seljälle.
Sulosointuista tanssilaulua laulaen, eteenpäin kumartuneina, sievästi jalkoja loikuttaen, kulkivat he nyt yhä nopeammin riehuvan emännöitsijän ympäri.
Tämä koetti ensin saada kiinni Chlorisia, sitten Dorippea, sitten toista tyttöä, mutta ennen kuin se hänelle onnistui, hajoutui jono ja yhdistyi hänen takanansa, ennenkuin hän taas taisi kääntyä. Mopsos ja hänen mustatukkainen rakastettunsa olivat taas johtajina, kun jono hajoontui, ja pojat ja tytöt heittivät toisillensa kätensä, tarttuivat nopeasti niihin ja ympäröivät pyörien tuota vanhusta laulavista ja nauravista nuorista ihmisistä sidotun seppeleen tavoin.
Kaukaan aikaan ei iloiselle talonherralle onnistunut pudistaa päätänsä moittivasti, mutta kun vanhan emännöitsijän, joka ei lakannut haukkumasta ja myrttisauvalla uhkaamasta, polvet vihasta ja yllytyksestä, horjuivat, oli Lysanderista tuo hillitsemätön leikki liikaa, ja tyttäreensä kääntyen huusi hän:
"Mene ja vapauta Semestre ja aja hullu joukko toisistansa. Ei leikkikään saa mennä yli reunojensa."
Xanthe totteli kohta tätä käskyä, kehä väistyi, sinne kiiruhtivat tytöt, tuonne pojat ja kaikki pääsivät pakoon; ainoastaan mustan Dorippen sai Semestre kiinni ja ajoi hänet ankarilla sanoilla ja tuuppauksilla huoneesen.
"Tuossa on aikaisen tanssin jäljestä kyyneleitä jo aamulla", sanoi Lysander, "ja minä neuvon sinua, ystäväni, jos sinä itse tahdot välttää soimauksia, ettäs sinä nopeasti höyhenisten taiteilijoittesi kanssa jätät kartanon. Anna miehelle kangas, tyttöseni."
Xanthe ojensi silmänkääntäjälle ruskean vaatteen.
Hän teki sen vienosti punehtuen, sillä kun hän oli aikonut leikata valmiista kankaasta riittävän kappaleen, oli Semestre ottanut veitsen hänen kädestänsä ja tylysti huutanut:
"Puoletkin on jo kaksinkerroin liikaa tuolle hävyttömälle lurjukselle!"
Tuo pieni mies otti vähäisen lahjan käteen, levitti sen kokonaan ja sanoi, Lysanderin puoleen kääntyen:
"Meidän iällämme koetaan vaan harvoin uutta. Mutta tänään toivoisin minä ensi kertaa, senjälkeen kuin unhotin kasvamisen, olevani vielä pienempi, kuin mitä minä nyt kerran olen."
Sairas pudisti tyytymättömänä päätänsä, nähdessään pikkuisen vaatepalan ja kun silmänkääntäjä nyt hankki sitä kokoonpanemaan polvensa päällä, sanoi hän totisesti, irroittaessaan hartijoilta chlamysia, jota hän itse kantoi:
"Ota tämä vaippa, sillä mitä Lysander lupaa, sitä hän ei pidä vaan puoleksi."
Nämä viimeiset sanat aiottiin yhtäpaljon tuolle pienelle kuin Semestrelle, joka syvään hengittäen ja vapisevilla käsillä lähestyi herraansa.
Hyviä sanoja ei nyt ollut odotettavina hänen suustansa, mutta kuitenkin vähemmin katkeria ja tuimia, kuin mitä hänen huuliltansa tunkeutui, kun hän huomasi, että hänen herransa lahjoitti tänne juosseelle maankuljeksijalle vasta vähän käytetyn chlamysin ja vielä lisäksi uskalsi palkita Semestren säästäväisyyttä pistosanoilla.
Hän oli omalla kädellä vaipan huolellisesti kutonut, ja näin nyt, huusi hän, kunnioitettiin hänen työtänsä!
Kangasta olisi vielä kylläksi kirstuissa, senhän voisi Lysander tulevilla markkinoilla Syrakusassa jakaa ilveilijöitten kesken. Mutta tämä kaikkihan oli tapahtunut ainoastaan solvaistaksensa häntä hänen huolenpidosta ja uskollisuudesta. Muissa maissa, itse villien raakalaistenkin joukossa, kunnioitettiin valkoisia hiuksia, mutta täällä opettavat vanhat nuoria häpäisemään heitä pilkalla ja ivalla.
Sairaan kasvot vaalenivat tämän puheen aikana, tumma varjo näyttäytyi hänen silmiensä alla ja syvän murheen juonne hänen suunsa ympärillä.
Hän näytti niin väsyneeltä, että olisi luullut elonkipinän hänessä olevan sammumaisillaan.
Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi, kuinka tuon vanhan riitelevä ääni ja kiivas puhe tekivät hänelle, pahaa, mutta hän ei voinut saattaa häntä vaikenemaan kuuluvilla sanoilla, sillä ääni petti hänet. Ainoastaan laihalla kädellänsä rauhoittavasti viitaten ja rukoilevilla silmillä koetti hän tuottaa itsellensä lepoa.
Xanthe näki ja tunsi, että hänen isänsä tunsi tuskaa, ja huusi senvuoksi pelotta ja päättävästi:
"Sinä vaikenet nyt, Semestre, sillä sinun tönimisesi vahingoittaa isää!"
Nämä sanat yllyttivät emännöitsijän vihaa, sen sijaan että ne olisivat sitä lauhduttaneet, ja puoleksi vihoitettuna, puoleksi itkien huusi hän:
"Sinne astihan sen täytyi käydä. Lapsi käskee eukkoa. Mutta ettäs sen tietäisit, Lysander, minä en anna itseäni pilkata aivan kuin narria. Tuo hävytön Mopsos on sinun vapautetun orjasi lapsi ja on palvellut kalliista palkasta tätä taloa, mutta hän on tehnyt sitä liian kauan, sillä vielä, tänä päivänä täytyy hänen jättää se. Hän taikka minä! Jos sinä tahdot pitää häntä, niin muutan minä Agrigentiin lasten-lasteni ja tyttäreni luo, jotka minua jokaisen sanansaattajan kautta kutsuvat luoksensa. Jos tuo julkea poika on sinulle mieluisampi kuin minä, niin jätän minä tämän kiittämättömyyden paikan. Agrigentiin…"
"Agrigentissa on kaunista!" keskeytti häntä silmänkääntäjä ja osoitti sormella pontevan selvästi tuon kehutun kaupungin suuntaan.
"Siellä on ihanaa", huusi vanhus, "niin kauan kun ei tapaa kadulla kääpiöitä semmoisia kuin sinä."
Emännöitsijä veti suurella ponnistuksella uutta henkeä, ja hänen herransa käytti hyväksensä tätä väliaikaa, sanoaksensa rukoilevasti ja hiljaisella äänellä kuin avutoin lapsi, jolta tahdotaan ottaa pois sitä, joka hänelle on rakkahinta:
"Mopsoksen täytyy mennä pois, tuon hauskan Mopsoksen; ei kukaan ymmärrä niin hyvin nostaa tahi kantaa minua."
Nämä sanat lepyttivät Semestren vihaa ja alentaen ääntänsä vastasi hän herrallensa:
"Sinä et tarvitse enään käyttää tuota poikaa siihen tarkoitukseen, sillä vielä tänään saapuu Leonax, Alkiphronin poika. Hän on sinua taluttava ja nostava, aivan kuin olisit sinä hänen rakas isänsä. Nuo tuolla Messenessä ovat ystävällisiä ja kunnioittavat vanhuutta, sillä niinkauan kuin te minua pilkkaatte, ajatellaan minua raukkaa tuolla ja lähetetään minulle kaunis arvoisan rouvan puku tulevien häitten varaksi."
Sairas katseli kysyväisesti tytärtänsä, ja tämä sanoi punastuen:
"Semestre on minulle sen sanonut. Kun minä leikkasin tuolla kangasta, kertoi hän minulle, että Leonax tulisi kosijana."
"Jospa hänelle kävisi paremmin kuin Alkamenesille ja muille, joita sinä olet lähettänyt kotiin! Sinä tiedät, minä en tahdo sinua pakoittaa, mutta kun minä nyt kadotan Mopsoksenkin, toivoisin minä kyllä ystävällistä poikaa itselleni. Minkähän tähden on Phaon joutunut niin mielettömille ja huonoille teille? Nuori Leonax…"
"Hän on toista laatua", keskeytti häntä Semestre. "Tule nyt, kyyhkyseni, sillä minulla on vielä tuhansia toimia tehtävinä."
"Mene vaan", sanoi Xanthe. "Minä tulen kohta. Sinun on parempi olla, isä, jos sinä nyt lepäät. Anna nyt viedä itsesi huoneesen ja pane itsesi patjoille."
Tyttö koetti auttaa pystyyn isäänsä, mutta hänen voimansa olivat liian heikot tukemaan uupunutta miestä. Vihdoin onnistui Lysanderille silmänkääntäjän avulla nousta ylös, ja tämä viimmemainittu kuiskasi hänelle sillä välin innolla korvaan:
"Kanani sanovat minulle monia asioita, mutta täällä otsan takana puhuu vielä toinen orakeli. Sinä olet parantumises tiellä, mutta sinä et tule tarkoituksesi perille, joll'et sinä menettele tuon vanhan kanssa, joka tuolla huoneessa liikkaa, samalla lailla, kuin minä lintujeni kanssa, joita minä kasvatan."
"Ja mitä sinä teet niille?"
"Minä opetan niitä tottelemaan minua, ja jos minä näen, että ne pitävät kiinni omasta tahdostansa, myyn minä ne ja haen itselleni toisia."
"Sinä et olekaan missään kiitollisuuden velassa noille heikoille eläimille."
"Sitä enemmän noille toisille, jotka täyttävät velvollisuutensa."
"Aivan oikeen, ja senvuoksi hoidat sinä niitä ja pidät niitä.."
"Siksi kuin ne alkavat tulla vanhoiksi ja tottelemattomiksi."
"Ja sitten?"
"Sitten lahjoitan minä ne jollekin maamiehelle, jonka luona ne munivat, syövät ja kuolevat. Sinun kanaasi varten asuu Agrentissa oikea maamies."
Lysander kohoitti olkapäitään, ja sillä välin kun hän, tyttäreensä nojautuen, hitaasti horjui eteenpäin ja putosi melkein maahan kynnyksellä, lupasi Xanthe toimittaa hänelle pojan, johonka hänen olisi suotu nojautua varmasti, kelpo luotettavan miehen.
Kaksi porsasta.
Neljännes tunti oli kulunut, ja yhä vaan hehkuivat vanhan emännöitsijän kasvot, — mutta ei enään vihasta, vaan koska hän täynnä intoa milloin muodosti kakkuja, milloin valoi paistinvartaalla paistia sen omalla mehulla.
Hänen vieressänsä seisoi vanha Iason, jok'ei voinut antaa nuoren herransa asian mennä hukkaan ja antautui vielä kerran Semestren pahojen sanojen nuolten alaiseksi, koska hän katui katkerasti, että hän sitä ennen sen sijaan, että olisi voittanut Semestreä, oli häntä härsyttänyt.
Niin, hän oli sydämmensä pohjasta pahoillansa, ja hän olisi voinut lyödä itseänsä, koska hän, rakkaan nuorukaisensa, Phaonin, onnen menettämisen uhalla, oli lainannut harmillensa sanoja.
Valitettavasti lankesi hänen lepyttävä puheensa kovalle maalle, sillä Semestre katsoi sitä tuskin yhden ainoan vastauksen ansaitsevaksi, ja vihdoin antoi hän Iasonin selvästi ymmärtää, että hän häiritsi häntä.
"Tarkkaavaisuus", sanoi hän, "on jokaisen oikean menestymisen äiti. Se on milt'ei vielä enemmän tarpeellinen ruoanvalmistamisessa, kuin kutomisessa, ja jos Leonax, jonka vuoksi minä tässä käsiäni käännähyttelen, on isänsä kaltainen, taitaa hän varsin hyvin eroittaa huonon hyvästä."
"Alkiphron", vastasi Iason, "söi myös mieluimmin meidän lehtisuojasta talon vieressä viikunoita, kuin teidän."
"Ja kun hän iloitsi niistä", huusi vanhus, "löit sinä häntä pähkinäpuun ruo'olla. Minä kuulen hänen vielä huutavan, tuon armaan sydänkäpysen."
"Liian paljon viikunoita on paha vatsalle", vastasi ukko oikein hitaasti ja selvästi, mutt'ei kuitenkaan liian kovin, jott'ei hän muistuttaisi emännöitsijää kuuroudesta. Sitten lähestyi hän Semestreä, kun hän näki hänen hymyilevän, ja jatkoi sydämmellisesti hymyillen: "Ole nyt ymmärtäväinen, eukkoseni, äläkä koeta eroittaa lapsia, jotka kuitenkin kuuluvat yhteen. Xanthe myös syö mielellään viikunoita ja jos Leonax'illa on isänsä maku, kuinka sinun lempipuittesi makeitten hedelmien silloin kävisi, jos hymen tosiaan yhdistäisi heidät? Phaon ei pidä makeisista. Mutta tositeossa: hakekoon hänen isänsä hänelle vaikkapa kaksikymmentä morsianta, niin ei hän itse kuitenkaan huolisi kestään muusta kuin Xanthesta. Ja voitko sinä kieltää, että hän on kaunis ja voimakas poika?"
"Sitä on myös tuo toinenkin", huusi Semestre, tulematta ollenkaan liikutetuksi näistä sanoista. "Oletko sinä jo tänä aamuna nähnyt lemmikkiäs? Et! Tiedätkö sinä, missä hän on maannut edellisen ja viime yön?"
"Kaiketi omalla vuoteellansa."
"Teidän talossanne?"
"Minä en suinkaan juokse nuorukaisen jäljessä, sittenkuin hän on kasvanut isoksi.
"Me emme suinkaan tee sitä! Sinä vaivaat itseäsi turhaan, Iason, ja minä pyydän sinua totisesti, ett'et nyt kauemmin häiritse minua, sillä tuossa jo näyttäytyy tumma paikka paistissa. Pian, Chloris, nosta varras tulelta!"
"Tahdon niinpä toivottaa Lysanderille iloista aamua."
"Hän on väsynyt, eikä tahdo ketään nähdä. Palvelusväen tähden on oltu suutuksissa."
"Niin oleskelen minä sitten puutarhassa vähän."
"Koettaaksesi onneasi Xanthen luona? Minä sanon sinulle, se on turha vaiva, sillä hän järjestää hiuksiansa Messineläisen vieraamme tähden, ja jospa hän seisoisikin tuolla, jossa nuo kaalinlehdet ovat, niin ei hän kuitenkaan vastustaisi minua, jos minä tahtoisin sitä sinulle toistaa, jota sinä jo auringon noustessa kuulit tästä suusta. Ennen ei meidän tyttö ole tuleva Phaonin puolisoksi, kuin minä itse vien uhrin Aphroditelle, jotta hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia kohtaan."
Iason kohotti olkapäitään ja aikoi kääntää eukolle selkänsä, kun Dorippe astui ovesta takan ääreen. Hänen silmänsä olivat punaisiksi itkettyneet, mutta hänen käsivarrellansa lepäsi sätkytellen ja pieniä jalkojansa ilmaan ojentaen pyöreä, kellertävän-valkoinen luontokappale, joka huusi vielä kovemmin ja valittavammin ja niin surkean kirkuvalla äänellä kuin nälkäinen kapalolapsi.
Se oli sorea, hyvin syötetty porsas.
Iason katsoi sitä ymmärtäväisesti, mutta Semestre tempasi sen piikatytön käsistä, painoi sitä omaa rintaansa vastaan, käänsi vanhukselle merkillisellä päättäväisyydellä selkänsä, ja sanoi kyllin kovaa, niin että Iason taisi kuulla sen, mutt'ei kovempaa.
"Paisti pitoja varten."
Niinpian kuin Iason oli lähtenyt huoneesta, asetti hän puhtaaksi pestyn porsaan puiselle penkille, käski Chlorisia pitämään vaaria, ett'ei se likaisi itseänsä, otti lähellä kangaspuita seisovasta vakkasesta yhden sinisen ja kaksi punaista nauhaa, sitoi ensimainitun huolellisesti eläimen pikkuisen kierretyn saparon ympäri, mutta molemmat viimemainitut sen korviin, nosti porsaan uudestaan, katseli sitä, kuin äiti katselee somasti puettua lemmikkiänsä, taputti oikealla kädellänsä sen lihavinta paikka ja käski Dorippen paikalla viemään eläin Aphroditen temppeliin.
"Se on kaunis ja aivan moitteeton, ja pappi on teurastava sen kohta lempeälle jumalattarelle. Minä tulen itse sinne, kun kaikki on täällä valmiina, ja semmoisen lahjan jäljestä kuulee kuohusta syntynyt Kypris ihan varmaan minun rukoukseni. Kätke tuo aarre hyvin vaatteen alle, ett'ei kukaan näe sitä."
"Se sätkyttelee ja huutaa, kun minä sitä kannan", vastasi tyttö.
"Niin se huutaa", myönsi vanhus. "Odota, minä haen sopivan korin."
Emännöitsijä meni ulos, ja kun hän palasi, huusi hän:
"Mopsos seisoo tuolla ulkona meidän aasin kanssa, viedäksensä kaikki kalunsa ja kampsunsa äitinsä taloon, mutta tänään palvelee hän vielä Lysanderia. Pane hänelle eläin yhteen noista korista, jotka ovat aasin seljässä, ja sitten voi hän viedä sen pian temppeliin. Pian ilman viivyttelemättä, sillä jos en minä tunnin kuluttua löydä sitä jumalattaren alttarilla, olet sinä sen minulle maksava! Sano se hänelle ja tuo samassa rosmarinia ja myrtin oksia takkamme seppelöimiseksi."
Mopsos ei kiiruhtanut täyttämään tätä toimitettavaa asiaa nopeasti.
Ensin oli hänellä autettava Dorippea viheriäisten oksien taittamisessa, ja sitä tehdessä ei hän hakenut mieluisia lahjoja ainoastaan maasta, vaan myös rakastettunsa punaisilta huulilta, mutta sitten ajoi hän aasinsa kanssa ylöspäin mäkeä hyvin hitaasti, pakottamatta ensinkään harmaata eläintä. Tämä kantoi toista koria oikealla ja toista vasemmalla puolella satulaa, kirjavaa hanhensulkaa päässä ja tulipunaisia ohjaksia. Se näytti koristuksissansa kylläksi iloiselta, mutta se antoi kuitenkin päänsä riippua, mutta kuitenkin aina vähemmin syvälle, kuin nuori ajajansa, jonka Semestre oli ajanut pois herransa talosta ja rakastettunsa luota.
Puoli tuntia tarvitsi hän, saavuttaaksensa pyhää huonetta.
Pienen lehdon edessä portaitten vieressä, jotka veivät cellan luo, seisoi samaan aikaan vanha Iason.
Samalla lailla, kuin vähän aikaa sitten palvelija Lysanderin talossa, tuuditti täällä arvoisa vanhus jotain pientä kirkuvaa käsivarrellansa, ja myös tämäkin oli porsas; mutta sillä ei ollut minkäänlaisia nauhoja hännän ja korvien ympärillä, ei se ollut myöskään erinomaisen lihava ja oli täynnä mustia pilkkuja harvaan kylvetyn harjaksen ja terävän kärsän alla.
Vanhus ei katsellut tuota viatointa eläintä ensinkään sääliväisyydellä, vaan sangen vastenmielisesti, ja hänellä oli syytäkin suuttua sille, sillä papista ei se ollut kyllin arvoisa jumalattarelle mestattavaksi, sehän oli niin köyhä lihavuudesta ja rikas pahoista merkeistä.
Oi, eikä Iasonilla ollut ainoatakaan toista tallissa, ja hän tahtoi kuitenkin niin mielellään voittaa jumalattaren Phaonin asian puolelle!
Kohta kun hän oli nähnyt Semestren uhrin, oli hän kiiruhtanut kotiin, ehtiäksensä omallansa ennen häntä ja voittaaksensa jumalattaren sydämmen ennen kuin hän nuorelle herrallensa.
Tuolla seisoi hän ja kysyi itseltänsä, tappaisiko hän tuon onnettoman eläimen tai veisikö hän sen takaisin emänsä luo.
Säästäväisen talonhoitajan tavoin päätti hän tehdä viimeksimainitun, ja juuri kun kuvaili tuon täplikkään laihan luontokappaleen kuvaa, tulevassa kauniinpyöreässä tilassa, kuuli hän Mopsoksen ajaman aasin kavion-kapsetta, kepin vahvaa lyöntiä pullistuneelle lihalle ja jokaisen iskun jälkeen huudon: "Semestre."
Kohta sen jäljestä kulki Mopsos aasinensa vanhuksen ohi, ja kun poika, katsomatta kummallekaan puolelle, ei oikealle eikä vasemmalle, antoi harmaalle elävälle uuden iskun ja taas huusi emännöitsijän nimeä ja sen yhteydessä jonon katkeran-pahoja ja jäykkiä sanoja, katsoi Iason hyväksyvällä katseella ja melkein hellästi nuorta miestä.
Tämän oli tapana muutoin, kun hän tapasi vanhuksen, jo kaukaa huutaa hänelle "iloitse!" vastaan, mutta tänään vastasi hän hänen tervehdystänsä surullisella päännyykäyksellä ja hiljaisella murinalla.
Nyt astui talonhoitaja hänen tiellensä ja pani kovanahkaisen kätensä aasin pään päälle ja kysyi:
"Semestreksikö sinä kutsut harmaata elävääsi?" Mopsos punastui ja vastasi:
"Kaikkia aasintammoja kutsun minä vast’edes sillä nimellä, mutta tätä kutsui tuo vanha noitaIasoniksi."
"Katsos tuota", huusi vanhus, "kuinka kauniisti tuo arvoisa rouva minua muistaa. Mutt’eipä häntäkään ole unhoitettu, sillä joka kerta, kuin sinä nostit sauvaa, ajattelit sinä häntä, luulisin minä."
"Sen tein minä!" huusi Mopsos ja lisäsi ystävällisesti sivellessään naarmuja aasin säärissä:
"Iason parka, ei sinunkaan ole mistään hyvyydestä sitä eukkoa kiittäminen."
Tämän sanottuansa kääntyi hän taas talonhoitajan puoleen ja sanoi:
"Jospa sinä tietäisit, kuinka hävytön tuo vaimo on…"
"Minä tiedän", keskeytti häntä harmaaparta, "Mutta hän on kuitenkin aina vanha eukko, eikä sinun sovi häntä haukkua; hän on tuolla alhaalla talossa kipeän käskijän sijaisena."
"Häntäminä voisin käsilläni kantaa", huusi poika. "Mutta Semestre on ilman syyttä ajanut minut pois palveluksesta, pois täältä ja pois Dorippen luota, ja mistäpä minä kohta löydän paikan naapuristosta?"
Kummallisesti kaunisti tämä melkein itkien lausuttu valitus suuren leveähartiaisen Mopsoksen kasvoja, sen lisäksi nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, kun hän kertoi talonhoitajalle silmänkääntäjästä, tanssista ja Semestren vihasta, hänen, Mopsoksen, karkoittamisesta Lysanderin talosta ja emännöitsijälle toimitettavasta asiasta viedä porsas häntä varten Aphroditen temppeliin.
Iason kuunteli häntä ainoastaan puolella tarkkuudella, sillä paljon puoleensa vetävämpää, kuin poika paran kertomus, oli hänelle porsaan hiljainen murina, joka tunki hänen korvaansa aasin sivulla olevasta korista.
Hän tunsi jokaisen kotieläimen tavat, ja semmoisia ääniä antoi vaan pieni sika, jolla oli hyvä olla lihavuudessansa ja eli onnellisissa oloissa.
Suuri ajatus heräsi hänessä ja hän oli ihan varmaan hyvin iloinen siitä, sillä hänen silmänsä alkoivat loistaa, suunsa rypistyi muhoilevaisesti ja hän näytti aivan satyrilta, joka lähestytti huulillensa viinitarhan täysintä ja kypsintä viinirypälettä.
Kun Mopsos lopetti, huomasi hän harmiksensa, kuinka iloisesti hänen surullinen kertomuksensa oli vaikuttanut vanhukseen, mutta pian nauroi hänkin, sillä ennenkuin hän oli antanut osoitusta tyytymättömyydestä, oli Iason avannut korin aasin vasemmalla puolella, ottanut ulos Semestren koristetun porsaan, pannut sen sijaan oman vaillinaisen porsaansa ja sen ohessa tyytyväisesti hihittäen sanonut:
"Semestre ei ansaitse millään tavalla sen jälkeen, mitä hän sinulle raukalle on tehnyt, jumalattaremme suosiota. Anna minun uhrata Kyprisille tämän suloisimman kaikista pienistä porsaista ja tarjoo sinä hänelle emännöitsijän nimessä minun pieni ruma eläväni; silloin ei hänen rukoustansa varmaankaan kuulla."
Mopsoksen leveät kasvot kirkastuivat tämän puheen aikana, ääneen naurettuansa löi hän nyrkillä tyhjään vasempaan käteen, pyörähti oikean jalan korolla ympäri ja huusi:
"Niin, se on oikein!"
Kohta sen jäljestä katseli hän kuitenkin niin arvelevaisesti sinne, kuin olisi näkymätöintä myrttisauvaa huiskuteltu hänen selkänsä takana, ja kysyi:
"Mutta jos hän huomaa sen?"
"Minä tiedän jo, kuinka me teemme", vastasi vanhus, antoi Mopsokselle Semestren porsaan käsivarrelle ja otti siltä nauhat pois korvista ja kiertyneestä saparosta.
Pieni sika röhki silloin niin valittavasti, kuin huomaisi se, että siltä anastettaisiin sen koristus ja tultaisiin liian lähelle sen kauneutta.
Kun Iason kohta sen jäljestä pani pojan avulla nuo nauhat omaan laihaan porsaasensa, ei se tullut sittenkään kauniimmaksi eikä näyttänyt ylpeemmältä kuin ennenkään, sillä ei se ollut juuri mikään onnellinen pieni sika ja oli tajuamaton jaloille lahjoille.
Käynti merelle.
Sill'aikaa kuin Aphroditen pappi otti vastaan Iasonin lahjan, kiitti sen kauneutta, lupasi paikalla teurastaa sen, mutta sen ruman sian, jonka Mopsos Semestren nimessä oli tuonut, selitti hän voivansa ottaa uhrina vastaan ainoastaan antajan ja koristuksien tähden, astui Xanthe isänsä huoneesta.
Hän kantoi parasta pukuansa yllänsä ja oli järjestänyt kauniisti vaalean tukkansa ja oli sen ohessa miettinyt kaikenlaista, sillä tytöt ajattelevat mieluimmin istuessaan kangaspuitten tai kehruurukin ääressä tahi myös työksennellessään rauhassa tukan koristamisessa.
Semestre oli kiinni hänen kintereissänsä, ojensi hänelle pienen veitsen ja sanoi:
"On kohtuullista koristaa kukilla ovea tervetulleelle vieraalle. Pensaat ovat nyt täynnä ruusuja; mene nyt sitten ja leikkaa niin paljon, kuin tarvitaan komeaan seppeleesen, mutta vaan punaisia ja keltaisia, mutt'ei millään muotoa valkoisia, sillä ne eivät tuota mitään onnea. Täysinäisimpiä löydät sinä tuolla alhaalla meren rannalla penkin luona."
"Minä tiedän jo.”
"Odotahan nyt toki ja kuule minua loppuun."
"No?"
"Ilma on oivallinen, yöllä on tuullut hiljaisesti pohjoisesta, ja niin muodoin voi tapahtua, että laiva Messenestä jo ennen päivällistä on laskenut rantaan luoksemme."
"Niinpä laske minua sitten tuonne alas."
"Mene vaan ja tarkastele purjeita, ja kun sinä näet meidän, kiiruhda tänne ja sano Chlorisille, että hän kutsuisi minua, sillä minun täytyy Kyprisin temppeliin.
"Sinunko?" kysyi Xanthe ja nauroi.
"Minun, ja sinun sopii kaikkein vähemmin pilkata tätä käyntiä, jotta sinä voisit seurata minua."
"En! Minä leikkaan ruusuja."
Nämä sanat olivat lausutut semmoisella äänellä, jota emännöitsijä tunsi.
Joka kerran kuin Xanthe vaan käytti sitä, pysyi hän lujana tahdossansa ja teki, mitä itse tahtoi; mutta Semestre, joka ei tavallisesti koskaan myöntänyt, ett'ei hänen kuulonsa ollut samanlainen kuin aikaisempina vuosina, käytti mielellään semmoisissa tilaisuuksissa kuurouttansa hyväksensä, välttääksensä viisaasti peräytymistä.
Tänään varsinkin kartti hän härsyttää tuota helposti liikutettua tyttöä, ja vastasi senvuoksi:
"Mitä sinä sanoit? Eiköhän se olisi sentään parasta, että sinä menisit ruusujen luo, kyyhkyseni? Kiiruhda nyt, sillä laiva, jonka perään sinä aiot katsella, kantaa sinun onneasi. Kuinkahan kauniilta tuo koristus, jonka Leonax tuo sinulle, mahtaneekaan näyttää. Jotain sen vertaista, luulen minä, emme me ole täällä vielä koskaan nähneet. Eivätpä minuakaan raukkaa unhoittaneet, sillä minä olen kuullut hoettavan puvusta semmoisesta, jota rouvat kantavat. Se on, — se olisi; — no kyllähän me tulemme näkemään!"
Hiljaa naureskellen ja melkein häveliäästi katsoi hän puhuessaan maahan, kehoitti Xanthea vielä kerran kutsuttamaan häntä, niinpian kuin laiva Messenestä alkaisi näyttäymään, ja hoiperoitsi sitte myrttisauvaansa nojautuneena alas tietä pitkin, joka vei jumalattaren temppeliin.
Xanthe ei mennyt paikalla alas merelle; päinvastoin lähestyi hän ensin enonsa huonetta, hakeaksensa silmillänsä Phaonia tuolla.
Kun ei hän voinut huomata häntä talleista eikä viikunaoksilla ympäröidystä säleistö-käytävästä talon vieressä, kääntyi hän nopeasti pois ja tukahdutti ylpeydestä halun huutaa Phaonia.
Tiellä merelle mennessä tapasi hän ensin enonsa leveähartiaisen orjan.
Hän pidätti tätä ja kyseli Phaonia tarkoin.
Semestre ei ollut valehdellut. Phaon ei yhä vieläkään ollut palannut kotia yölliseltä lennoltaan, ja useampiakin päiviä sitten oli hän tullut kotiin vasta vähän ennen auringon nousua.
Ei, Phaon ei ollut mies, tarjoomaan hänen kipeälle isälle tukea. Hän haki rikasta perillistä, ja unhoitti huikentelevaisten veikkojen ja tyttöjen tähden hänet ja omansa.
Tämä ajatus karvasteli hänen mieltänsä, karvasteli niin, että hän mielellään olisi ruvennut uudestaan niinkuin lähteellä itkemään.
Mutta hän pakoitti kyyneleet takaisin, eikä yksi ainoakaan kastellut hänen poskiansa, mutta kuitenkin tahtoi hänestä näyttää siltä, kuin olisi hänen sydän parkansa saanut silmiä, jotka vuodattivat kyyneleitä.
Pieni veitsi hänen kädessänsä muistutti häntä toimitettavasta tehtävästänsä, leikata ruusuja ja tähystellä laivaa, jonka oli määrä tuoda tänne hänen enonsa poikaa Messenestä.
Jos Leonax oli semmoinen, kuin Semestre häntä kuvaili, ei hän tahtonut lähettää häntä pois, samaten kuin toisia kosijoita, joita hän naurusuin oli lähettänyt kotiin.
Niin, hän tahtoi ruveta hänelle puolisoksi, ei ainoastaan isänsä tahdon vuoksi, ei, myös rangaistaksensa Phaonia!
Haikeus, mielikarvaus semmoinen, jonkamoista ei hän vielä koskaan ollut tuntenut, täytti tämän päätöksen jälkeen hänen sydämmensä.
Sen sijaan, että olisi astunut alas merelle, kulki hän kokonaan noitten ristiriitaisten tunteitten hänen rinnassansa riehuessa aivan suoraan, siksi kuin hän saavutti suuren maatilalle vievän portin.
Siinä muistui hänelle taas ulosmenonsa tarkoitus, ja jo kääntyi hän palataksensa, kun silmänkääntäjä, joka lepäsi kärryissänsä portin ulkopuolella aidan varjossa, huusi hänelle:
"Sinä seuraat minun neuvoani, kaunis Xanthe, ja käyt eteenpäin miettien kuin sofisti."
"Senpätähden et saa häiritä minua", huusi tyttö nostaen uhkamielisesti päätänsä.
"Anna anteeksi, jos minä sen tein", vastasi toinen, "mutta minä tahdoin sinulle sanoa, että minä tietäisin kenties neuvoa sinun isällesi. Kototienoossani…"
"Mistä sinä olet kotoisin?
"Messenestä."
"Messenestä!" huusi Xanthe iloisasti.
"Siellä," keskeytti häntä silmänkääntäjä, "on paljon kokenut lääkäri."
"Ei kukaan ole vielä voinut auttaa isää."
"Ja kuitenkin -"
"Tule nyt sitten sisään ja puhu hänen kanssansa",
"Minä pelkään tuota pahaa eukkoa, joka tuolla sisällä hallitsee."
"Hän on mennyt ulos ja sinä löydät isän yksinänsä."
"Silloin menen minä hänen luoksensa."
"Sinä sanoit olevasi Messenestä?"
"Se on minun kotipaikkani."
"Tunnetko sinä minun enoani, kauppamies Alkiphronia?
"Tietysti, hän omistaa useimmat laivat paikkakunnassa."
"Ja myös hänen poikaansa Leonaxia."
"Myös häntä näin minä usein, sillä minun majani on merenrannalla vastapäätä sinun enosi laivojen laskemasijaa, ja nuorukainen johtaa aina lastausta ja purkausta. Jos kukaan, niin juuri hän kuuluu semmoisiin onnen lempilapsiin, jotka saattavat semmoisille kääpiöille kuin minä tehdä elämää vastenmieliseksi ja pakoittavat meikäläisiä nauramaan, kun ihmiset sanovat, että tuolla ylhäällä on vanhurskaita jumalia."
"Sinä olet ilkeä!"
"Minä puhun vaan sitä, mitä toiset ajattelevat."
"Olethan sinäkin joskus ollut nuori!"
"Mutta minä olin kääpiö, ja hän on kasvultansa Akilleyn kaltainen; minä olin köyhä, hän ei tiedä, mitä tehdä rikkaudellansa, minua tytöt pakenivat, häntä ne taas etsivät; minä löydettiin kadulta, ja häntä johdattaa isä vielä tänä päivänä ja suutelee hellä äiti. Minä suon sen hänelle, sillä joka astuu elämään orpona, siltä säästyy tuska myöhemmin tulla semmoiseksi."
"Sinä puhut katkeria sanoja."
"Joka on tullut lyödyksi, ei se naura."
"Kadehditko sinä siis Leonaxilta hänen onneansa?"
"En, sillä niin tukeva perustus kuin minulla olisikin valittamiseen, niin minä en sittenkään kadehtisi yhtäkään kuningasta, sillä ainoastaan yhdestä tiedän minä, kuinka sen laita on tuolla sisällä, ja se yksi seisoo sinun edessäsi."
"Sinä soimaat kohtaloa ja pidät kuitenkin mahdollisena, että meillä kaikilla on enemmän kärsimyksiä kannettavina kuin sinulla."
"Sinä olet ymmärtänyt minua oikein."
"Niin otaksun kuitenkin, että sinä olet onnellisempi kuin moni muu!”
"Joll'eivät vaan useammat tyytyväiset olisi tuhmien joukossa! Muuten niin tänpäiväinen aamu on minulle mieleen, koska sinun isäsi antoi minulle tämän uuden vaatteen, ja ainoastaan harvoin täytyy minun joutua epätoivoon; ansaitsenhan minä kanoillani kylläksi leipää, juustoa ja viiniä, ja eihän minun tarvitse kysyä kenenkään ihmisen suosiota tai epäsuosiota."
"Sinä tapauksessa täytyisi sinun kiittää jumalia, eikä moittia heitä."
"Ei, sillä puuttuva suru ei ole vielä läheskään onni."
"Ja pidätkö sinä Leonaxia liian onnellisena?"
"Tähän saakka näyttää hän olevan sitä, ja huikentelevainen jumalatar pysyy kenties hänelle kauemmin uskollisena kuin monelle muulle, sillä hän on uuttera varhaisesta myöhään ja isänsä oikia käsi. Ei hän ainakaan siihen kuoppaan, jota kohtalo kaivaa kuolevaisille, tule lankeemaan?"
"Ja sitä sanotaan?"
"Ikävyydeksi. Tuhannet ovat ilkeämpiä ja vähemmän hyviä kuin sinun serkkusi; niin, se neito, jonka hän valitsee puolisoksi, voi iloita."
Xanthe punastui tämän puheen aikana, ja tuo pieni kysyi paikalla, astuessaan maatilalle:
"Leonax kosii serkkustansa?"
"Kenties."
"Mutta serkkusella on jo toinen mielessä?"
"Kuka sen sanoo sinulle?"
"Minun kanani."
"Niinpä tervehdä heitä sitten minulta!" huusi Xanthe, jätti silmänkääntäjän seisomaan ja juoksi oikotietä merelle vievää polkua kohti.
Siinä, jossa se poikkesi leveämmästä, myös vaunuilla kuljettavasta tiestä, seisoi omituinen muistopatsas, ja siinä pidätti hän jalkansa.
Kiitos, jota silmänkääntäjä oli jakanut Leonaxille, ilahutti häntä hyvin vähän, niin, hän olisi mieluummin kuullut moittivia sanoja Messenen kosijasta, sillä jos hän vastasi tuon pienen kuvausta, oli hän oikea mies olemaan hänen, Xanthen, isälle pojan sijaisena ja isännöimään talossa, jossa paljon kävi sillä tavalla, kuin sen ei pitäisi käydä, silloinhan olisi kysymys unohtaa tuo uskoton yöjalkalainen Phaon — jospa hän sitä voisi.
Jokainen omaisuus näyttää sillä hetkellä, jona meidän pitäisi luopua siitä, viehättävimmältä, ja niin lämpimästi ja haikeasti ei hän vielä koko elämässänsä ollut Phaonia ajatellut kuin juuri nyt ja tällä paikalla.
Muistopatsas, jonka edessä hän seisoi liikkumattomana, oli omituinen rakennus, joka, kukkivien köynnöskasvien ympäröimänä, oli rakennettu tiilikivestä hänen ja hänen enonsa puutarhojen välille.
Se oli mahdottoman vahva, kahden korkean pilarin ympäröimä muuri.
Siinä nähtiin useampia riviä syviä komeroita kaarevalla laella; mutta pilareilla, jotka olivat kauniisti maalatut ruskean-punaisella pohjalla, näkyi soihtuansa vaivuttava kuoleman henki erään alttarin edessä, tuolla Orpheus, joka on pelastanut puolisonsa Manalasta ja vetää nyt pelastettua yläilmoihin.
Useammat komeroista olivat vielä tyhjät; mutta muutamissa seisoi majakoita puoleksi läpikuultavasta alabasterista.
Uusimmat, jotka olivat saaneet sijansa alimmaisessa rivissä, sisälsivät hänen isoisänsä Dionysuksen ja hänen puolisonsa ja toinen uurnapari kahden äidin, hänen omansa ja Phaonin äidin tuhan.
Molemmat vaimot olivat samana päivänä joutuneet ruton uhriksi, ainoan, joka miesmuistiin oli vaivannut tätä iloista rannikkoa.
Kahdeksan vuotta sitten oli se tapahtunut.
Hän itse oli silloin vielä kuulunut lasten joukkoon, mutta Phaon oli silloin jo ollut iso poika.
Kymmenen kertaa päivässä tuli Xanthe tälle paikalle, usein ajatteli hän silloin myös noita rakkaita kuolleita ja viittasi, kun hän elävämmin muisti heitä, iloisen tervehdyksen kalliille tuhalle, koska se pakoitti häntä antamaan rakkaille muistoille ulkonaista osoitusta.
Sitävastoin tuli hänen sielunsa eteen vaan harvoin se päivä, jona polttorovio oli sammunut, ja molempien niin nuorina Manalaan kutsuttujen äitien tuhka koottiin, pantiin maljoihin, jotka asetettiin toiselle uurnalle. Nyt täytyi hänen ajatella tuota päivää, kuinka hän oli istunut erään hautapatsaan pilarin edessä, itkenyt katkerasti ja kysynyt itseltänsä yhä uudelleen, olisiko se mahdollista, että hänen äitinsä ei milloinkaan enää tulisi häntä suutelemaan, sanomaan hänelle ystävällisiä sanoja, järjestämään hänen hiuksiansa ja silittelemään häntä; niin ensimäisen kerran olisi hän silloin halunnut toruvaa sanaa rakkaasta, iäksi suljetusta suusta.
Phaon seisoi sinä hetkenä nojautuneena toiseen pilariin ja peitti silmänsä oikealla kädellä.
Niin surullisena ei Xanthe vielä koskaan, ei ennen eikä myöhemminkään, ollut häntä nähnyt ja se vihlasi hänen sydäntänsä, kun hän näki, että Phaon vapisi, aivan kuin olisi pakkanen tarttunut häneen, ja hän pyyhkäisi syvään huoaten hiuksensa, jotka sysimustan esiriipun tavoin peittivät puolet hänen otsastansa, taaksepäin.
Hän oli itkenyt täydestä sydämmestä, mutta Phaon ei löytänyt ainoatakaan kyyneltä.
Ainoastaan muutamia vaivaisia sanoja oli silloin heidän välillänsä vaihdettu, mutta jokainen kaikui vielä tänään, kuin olisi sen ajan ja nykyisen hetken välillä yhtä monta tuntia kuin vuosia, hänen sisällisen korvansa edessä.
"Minunoli niin hyvä", oli Xanthe niiskuttanut, mutta hän oli vaan nyykäyttänyt päätänsä eikä, hyvinkin neljännes-tunnin kuluttua, mitään muuta sanonut kuin: "Jaminunmyös."
Huolimatta pitkästä väliajasta, joka eroitti tytön sanat pojan sanoista, olivat he kuitenkin sydämmellisesti liittyneet yhteen, sillä heitä yhdisti molemmissa lapsensydämmissä lakkaamatta elävä ajatus: "Minun äitini on kuitenkin ollut niin hyvä."
Xanthe se taas oli se, joka vähän ajan kuluttua katkaisi äänettömyyden, kun hän oli kysynyt:
"Kuka minulla nyt vielä on?"
Ja uudestaan kesti kauan, ennenkuin Phaon ainoana vastauksena taisi hiljaa kertoa häntä:
"Niin, kuka?"
Nämä olivat taaskin vaan kaksi pientä mitätöntä sanaa, mutta niistä kaikui niin syvä suru, jonkamoista ainoastaan lapsen sydän voi tuntea.
Ne olivat tuskin ennättäneet päästä hänen huuliltansa, kun hän painoi vasemman kätensä silmiensä eteen, lyhyt suonenveto vavahdutti hänen rintaansa ja kuumien kyyneleitten virta tulvasi hänen poskillensa.
Olihan molemmilla lapsilla vielä isänsä, mutta he unohtivat sen tällä hetkellä.
Kukapa muistaisikaan kohta, kun lämmin aurinko sammuu, että on olemassa kuu ja tähdet?
Kun Phaon purskahti niin ankaraan itkuun, alkoivat Xanthen kyyneleet valua harvemmin ja hän katseli häntä kauan sydämmellisellä sääliväisyydellä, Phaonin sitä huomaamatta, sillä hän painoi käsiänsä yhä vielä silmiänsä vastaan.
Tuo pienokainen oli kohdannut tässä suurempaa surua kuin hänen omansa, ja niinpian kuin hän huomasi, että hän oli kuitenkin vähemmin surullinen, kuin hänen kumppaninsa, pakoitti se häntä helpottamaan pojan surua.
Niinkuin puhkeavassa taimessa on koko kasvi kukkinensa ja hedelminensä, niin on nuorimmassakin tytössä tuleva äiti, joka mielellään pyyhkii kyyneleet, huolehtii ja lohduttaa.
Kun Phaon silloin yhä jäi samaan asentoon, nousi Xanthe ylös, lähestyi häntä, veti arasti häntä takista ja sanoi:
"Tulehan nyt kuitenkin meille tuonne ylös; minä tahdon näyttää sinulle jotain nättiä; neljä nuorta kyyhkystä on kontannut ulos, niillä on aivan leveät nokat ja ovat hyvin rumia."
Hänen kumppaninsa otti kädet silmiltänsä ja vastasi ystävällisesti:
"Ei, minä pyydän, jätä minut."
Tyttö tarttui nyt hänen käteensä, veti häntä eteenpäin ja sanoi:
"Sittenkin! Sinun täytyy tulla; minun vaunuistani on aisa poikki."
Phaon oli niin tottunut aina olemaan käsillä, jos oli kysymys parantaa jotain tuon pienokaisen leikkikaluissa, että hän seurasi häntä, ja myöskin seuraavina päivinä antoi tytön käskeä häntä moniin asioihin, joihin hänen ei olisikaan tehnyt mieli.
Phaon seurasi Xanthea senvuoksi, ett'ei hän surettaisi häntä, ja kun Phaon silloin taas tuli iloisemmaksi ja vieläpä yhdistyi hänen hilpeään nauruunsa, iloitsi hän siitä niin, kuin olisi hän vapauttanut Phaonia hänen murheestansa, ja sen jäljestä käytti Xanthe hänen palvelustansa aivan yhtä mielellään kuin ennenkin, mutta hänestä näytti, että hän oli pieni äiti ja valvoi hänen tekojansa ja toimiansa, kuin olisi hän siihen määrätty.
Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, ei hän arastanut kehoittaa taikka moittia, niin, hän taisi joskus suuttua ja harmistuakin tuolle pojalle, erittäinkin kun hän leikeissä tai tansseissa enemmän, kuin oli kohtuullista, hääräsi tyttöjen kanssa, joita vastaan oli paljon tai vähän ja välistä myös ei mitään muistutettavaa. Ei itsensä tähden, sanoi hän, sillä se voisi olla hänelle yhdentekevä, mutta hän tunsi tytöt, ja se oli hänen velvollisuutensa varoittaa häntä.
Mielellänsä antoi hän Phaonille paljon anteeksi, mutta tässä kohdassa oli hän ankara ja taisi kiivastua liiaksikin.
Kun hän nyt seisoi hiljaa hautapatsaalla, muisteli hän sitä hetkeä, jona hän oli lohduttanut Phaonia, ja huolenpitoansa häntä kohtaan, ja että kaikki oli nyt kuitenkin ollut turhaa, sillä huilunsoittajanaisten kanssa vietti hän nyt yöt.
Niin, huilunsoittajanaisien kanssa!
Semestre oli sen sanonut!
Kadotetulta näytti Phaon senvuoksi hänen mielestänsä, täydellisesti kadotetulta.
Kun hänen oli täytynyt itkeä tänään lähteellä, arveli hän nyt, ett'ei hän ollut itkenyt tuon vieraan Messeneläisen neidon tähden, ei, hänen silmiinsä oli muka tunkeutunut ainoastaan semmoisia kyyneleitä, jommoisia äiti vuodattaa harhateille joutuneen poikansa tähden.
Hänestä hän tuntui sangen arvokkaalta ja olisi pitänyt sen aivan luonnollisena, jos harmaat hiukset olisivat koristaneet vaaleitten sijaan hänen tuskin seitsemäntoistavuotista pientä päätänsä.
Hän otti myös rouvamaisen arvokkaita askeleita, mutta oikein äidillistä ei se kuitenkaan ollut, kun hän ahkerasti vaivasi itseänsä pitkällä matkalla meren äärellä olevien ruusupensaitten luo, hartaasti väärin tuomiten ja kääntäen pahaksi kaikkea hyvää Phaonissa, sanomalla hänen rauhallista luontoansa haluttomuudeksi, hänen intoansa olemaan hänelle avulias heikkoudeksi, hänen harvapuheista olentoansa ujoksi tyhmyydeksi, ja vieläpä hänen kauniita haaveksivia silmiänsä unisiksi.
Kaiken tämän ohessa oli hänellä vaan vähän aikaa ajatella uutta kosijaa, ensinhän oli kysymys rikkoa vanha jumalankuva, mutta jokainen vasaranlyönti koski hänelle niin kovin, kuin olisi hän vienyt sitä itseänsä vastaan.
Vastaus.
Se ruusupensas, jonka luo hän meni, oli rannalla aivan meren vieressä, joka kuului hänen isällensä ja enollensa yhteisesti, ja kauniisti silitetyn valkoisen marmorisen penkin luona.
Monet talvet olivat pehmittäneet yksityisten nelitahkoisten kivien liitteitä ja reunustaneet keltaisilla laidoilla.
Jo kaukaa huomasi hän, ett'ei istuin ollut vapaa.
Sen alla laski hänen lähteestänsä tuleva puro mereen, ja sen nopeasti virtaavassa vedessä oli piikatytöillä tapana pestä talon liinavaatteita.
Käyttivätkö he nyt penkkiä, levittääksensä sille huuhdottavia vaatteita ja liinoja?
Ei.
Kovalla marmorilla makasi mies, ja varjellaksensa itseänsä yhä korkeammalle nousevan auringon loistolta, oli hän vetänyt vaalean vaippansa kasvojensa yli.
Hänen kengillä varustetut jalkansa ja hänen ikäänkuin matkalle vyötetyt nilkkaluunsa näkyivät verhon alta.
Niistä tunsi hän kohta tuolla lepäävän nuorukaisen.
Se oli Phaon!
Hän olisi sen tiennyt, vaikkapa hän olisi nähnyt vaan kaksi sormea hänestä!
Auringon oli kohta saavuttaminen keskipäivän korkeuden, ja tuolla loikoi hän ja nukkui!
Ensin se oli häntä peljästyttänyt, että hän löysi Phaonin siinä, mutta kohta hän ei tuntenut mitään muuta kuin harmia, ja uudestaan astui huilunsoittajanaisten kuva, joiden kanssa hänen oli täytynyt riehua niin väsyksiin, hänen sielunsa eteen.
"Maatkoon hän vaan", mutisi hän ylpeästi, meni ylenkatseellisesti hänen luoksensa, leikkasi käden täydeltä ruusuja kokonaan purppuralla ja keltaisilla kukilla peitetyistä pensaista ja istuutui tyhjäksi jääneelle paikalle Phaonin pään viereen, katsasteli sitten laivaa Messenestä ja aikoi, kun ei sitä näkynyt, seppeleen sitomista.
Tätä työtä taisi hän täällä yhtähyvin kuin jokaisessa muussa paikassa tehdä, ja sanoi itsellensä, että se olisi hänelle aivan yhdentekevä, makaisiko Phaon siinä tai hänen isänsä liinavaatteet.
Mutta hänen sydämmensä rankaisi häntä näistä valheellisista ajastuksista, sillä se löi niin rajusti, että häneen koski.
Ja minkätähden eivät hänen sormensa tahtoneet liikkua, eivätkä hänen silmänsä voineet eroitta punaisia ruusuja keltaisista?
Hiljaa, täydellisesti äänettömänä lepäsi puutarha, sininen meri näytti uinailevan, ja jos joku leveä aalto nuoleskeli rantaa, niin teki se sen tuskin kuuluvalla hiljaisella sorinalla.
Unelman tavoin liihotteli mykkä perhonen hänen ruusujensa ympäri ja pikaisen ajatuksen lailla rientää suhisi sisilisko äänetönnä kivien liitokseen hänen jalkojensa luona.
Ei ainoakaan tuulen henkäys liikkunut, ei ainoakaan lehti tai oksa pudonnut puista.
Tuolla oli, aivan kuin sinisen hunnun alla maaten, kalabrialainen rannikko, lähempänä ja kauempana, mutta aivan kuulumattomina kiisivät hiukan kaarevilla seileillä laivat ja veneet kuni joutsenet yli veden. Itse cikaditkin näyttivät nukkuvan, ja niin hiljaista, niin kauhean hiljaista oli kaikki hänen ympärillänsä, kuin seisahtuisi mailman hengitys, joka ympäröi häntä kukoistavana ja valoisana.
Kuin kiinnisidottuna istui Xanthe nukkujan vieressä, ja yhä vaan löi hänen sydämmensä niin nopeasti ja voimallisesti, että hän luuli kuulevansa sen tykytystä ainoana äänenä tässä kiusallisessa hiljaisuudessa.
Auringon säteet kohtasivat hänen päälakeansa kuumina ja säälimättöminä, hänen poskensa hehkuivat, tuskallinen levottomuus valloitti äkkiä hänet, ja aivan varmaan ei Phaonia herättääksensä, vaan ainoastaan kuullaksensa jotain ääntä, yskäsi hän, vaan ei vaivatta, kerran ja taas uudestaan, ja kun hän teki sen kolmannen kerran, liikahti nukkuja, veti vaipan liepeen, joka peitti hänen päätänsä, kasvoiltansa syrjään, ojensi hitaasti itseänsä vähän ja sanoi, jättämättä makaavaa asentoansa, sointuisimmalla äänellä aivan teeskentelemättömästi ja levollisesti:
"Sinäkö se olet, Xanthe?"
Pikemmin hiljaa kuin kovaa, mutta kuitenkin iloisilta kuuluivat nämä yksinkertaiset sanat.
Tyttö oli vaan pikaisesti katsahtanut heräävää kasvoihin, mutta sitten toiminut niin innokkaasti ruusujensa kanssa, kuin istuisi hän aivan yksinänsä.
"No?" kysyi Phaon edelleen, katsoessaan häneen kummastuneena ja tervehdystä odottaen suurilla mustilla silmillänsä.
Kun hän itsepintaisesti pitkitti vaitioloaan, huusi hän, yhä vielä samassa asennossa:
"Minä toivotan sinulle iloista aamua, Xanthe."
Tyttö katseli, vastaamatta tätä tervehdystä, taivasta kohti ja aurinkoa, niin pitkälle kuin hän taisi sitä kärsiä.
Sitä tehdessä vavahtivat hänen punaiset huulensa, ja kiihkeästi heitti hän ruusut, joita hän oli pitänyt käsissä, niitten sisarien luo syliinsä.
Phaon oli seurannut hänen katsettansa ja katkaisi uudestaan, eikä yhtään vähemmin levollisesti kuin ennenkään, äänettömyyden, sanoessaan hymyillen:
"Niin, tosiaankin aurinko näyttää, että minä olen tässä kauan maannut; ei puutu enään paljon keskipäivästä."
Nuorukaisen rauhallisuus herätti neidon povessa suuttumuksen myrskyn.
Hänen nopeasti liikkuva verensä virtasi kuohuen, ja hänen täytyi pakoittaa itseänsä, pidättääksensä heittämästä ruusujansa vasten hänen kasvojansa.
Mutta hänen onnistui hillitä itseänsä ja elävästi näkyviin tuodulla innolla varjosti hän kaarevalla kädellä silmiänsä ja tarkasteli laivoja, jotka näyttäytyivät.
"En minä tiedä, mikä sinun on", sanoi Phaon silittäessään oikealla kädellä mustaa tukkaansa, joka peitti puolen hänen otsastansa. "Joko sinä nyt odotat laivaa Messenestä ja minun isääni?"
"JaLeonaxserkkua", vastasi tyttö nopeasti, mainiten erityisellä painolla tuon nimen.
Sitten katseli hän uudestaan kaukaisuuteen.
Nuorukainen pudisti päätänsä ja useampia minuuttia olivat molemmat ääneti.
Nyt nousi hän enemmän, käänsi kasvonsa kokonaan neidon puoleen, katseli häntä niin sydämmellisesti ja tarkasti, kuin haluaisi hän koko elämänsä ajaksi painaa tytön kuvan sieluunsa, veti hiljaa hänen peplosinsa pitkälle alas riippuvasta hiasta ja sanoi:
"Minä en luullut, että se olisi tarpeellista, — mutta minun täytyy kuitenkin kysyä sinulta jotain."
Xanthe nojasi sillävälin oikeata kyynärpäätä polveansa vasten, hypisteli sormillaan punaisia huuliansa, ja tarttui pitkäksi ojennetulla vasemmalla kädellä marmoripenkin selkänojaan.
Hänen silmänsä sanoivat Phaonille, että hän oli myöntyväinen häntä kuulemaan, mutta hän ei vastannut vieläkään ainoatakaan sanaa.
"Minulla on kysymys tehtävänä sinulle, Xanthe!" jatkoi Phaon.
"Sinulla?" keskeytti häntä tyttö selvästi näytetyllä kummastuksella.
"Minulla; kenelläkös muulla sitten? Iason sanoi minulle eilen illalla, että minun enoni Alkiphron oli kosinut sinua pojallensa Leonaxille, ja että hän voi olla varma saavansa hyvää vastaanottoa vanhan Semestren ja sinun isä-raukkasi puolesta. Minä olin jo matkalla teille, mutta minä käännyin takaisin, sillä silloin oli jo myöhäistä, oli vielä muuta tehtävää, ja minä arvelin, että me molemmathan kuulumme kuitenkin yhteen, etkä sinä voisi olla kenenkään muun niin hyvin kuin minun. Minä en mielelläni puhu turhia sanoja, ja kuinka minun sydämmeni laita on, en minä osaa sanoa, mutta sinä tiedät sen jo kauan sitten. Nyt odotellen katselet sinä serkku Leonaxia. Emmehän me kumpikaan ole vielä koskaan nähneet häntä, ja minä ajattelin —"
"Mutta minä tiedän", keskeytti häntä tyttö ja kohosi niin nopeasti, että hänen ruusunsa putosivat hänen huomaamattansa maahan, "mutta minä tiedän, että hän on kelvollinen mies, isänsä oikea käsi, mies, joka häpee viettää yöt huilunsoittajanaisten seurassa ja antaa kosia tyttöjä vaan senvuoksi, että ne ovat rikkaita."
"Enhän minäkään tee sitä", vastasi Phaon. "Sinun kukkasi ovat pudonneet maahan…"
Näin sanoen nousi nuorukainen, kumartui ruusuja ottaaksensa, kokosi ne yhteen, tarjosi ne Xanthelle vasemmalla kädellä ja koetti tarttua oikealla hänen käteensä mutta hän astui takaperin ja sanoi:
"Pane ne penkille ja mene ylös pesemään uni silmistäsi."
"Näytänkö minä niin väsyneeltä?"
"Tietysti, vaikka sinä olet maannut täällä keskipäivään asti."
"Mutta minä olenkin useampia öitä vielä vähemmin kuin vähän nukkunut."
"Ja siitä sinä uskallat kerskata?" kysyi Xanthe punoittavilla poskilla. "Min'en ole sinun äitisi, ja sinä saat tehdä ja toimittaa, mitä sinä vaan tahdot, mutta jos sinä ajattelet, että minä jo kuulun sinulle, sentähden että me olemme lapsina leikkineet yhdessä ja että min'en vastenmielisesti antanut kättäni ringissä sinulle, niin olet sinä erehtynyt. Min'en huoli ketään senlaista miestä, joka tekee päivän yöksi ja yön päiväksi!"
Viimeisien sanojen aikana olivat Xanthen silmät täyttyneet kyyneleillä ja Phaon huomasi sen kummastukseksensa.
Surullisena ja rukoilevaisesti katseli hän kauan aikaa maahan, mutta sitten alkoi hän vähitellen arvata syytä hänen mielipahaansa ja kysyi hymyillen:
"Sinä luulet varmaankin, että minä vietän kuljeskelemalla yöt?"
"Niin", huusi Xanthe, veti toistamiseen häneltä kätensä pois ja kääntyi puoleksi hänestä.
"Ah", vastasi hän kummastuneena ja surullisesti, "sitä ei sinun sentään olisi pitänyt luulla."
Tyttö kääntyi, kohotti hämmästyneenä silmänsä ja kysyi:
"Mutta missä sinä sitten olet ollut viimeiset yöt?"
"Ylhäällä öljypuumetsistössä kolmen Hermeksen luona."
"Sinä?"
"Kuinka kummastuneena sinä minua katsot!"
"Minä ajattelin noita pahoja veitikoita, jotka ovat meiltä varastaneet hedelmiä monista puista. Tuolla ylhäällä muurin vieressähän asuu raju Korax varastavien poikiensa kanssa."
"Heidän tähtensä, Xanthe, ja kun sinun isäsi on kuitenkin kipeä eikä voi katsoa omansa perään, ja Mopsoksen ja teidän kalastajien ja orjien täytyi mennä Messeneen soutamaan ja purjeita asettamaan, menin minä aina, niinpian kuin tuli pimeä, tuonne ylös."
"Ja olet siellä pitänyt vahtia?"
"Niin."
"Niin monta yötä?"
"Voihan sitä sulkea silmänsä myös auringon nousun jälkeen."
"Kuinkahan väsynyt sinä oletkaan?”
"Minä otan unen takaisin, sitten kun isäni on tullut takaisin."
"Sanotaan, että hän kosii rikkaan Mentorin ainoata tytärtä sinun puolestasi."
"Ei ainakaan minun myöntymykselläni hän sitä tee."
"Phaon!"
"Minua ilahuttaa, että sinä taas annat minulle kätesi."
"Sinä hyvä, rakas, erinomainen poika, kuinka on minun sinua kiittäminen!"
"Ei tuota ainakaan! Jos et sinä olisi ajatellut niin hulluja asioita minusta, en minä olisi koskaan puhunut vahtimisestani tuolla ylhäällä. Kenen tehtätä se sitten olisi ollut, ennenkuin Mopsos tulisi takaisin, joll'ei minun."?
"Ei kukaan, ei kukaan ole sinun vertaisesi! Mutta nyt, nyt tee kysymyksesi vielä kerran!"
"Saanko minä? Oi Xanthe, rakas hyvä Xanthe, tahdotko sinä minut tai serkkumme Leonaxin puolisoksesi?"
"Sinut, sinut ainoastaan, enkä ketään muuta maan päällä!" huusi tyttö ja kietoi molemmat kätensä nuorukaisen kaulaan; mutta hän veti tytön vasten rintaansa ja suuteli onnellisena hänen suutansa, otsaansa ja huuliansa.
Meri ja taivas, kirkas aurinko ja kaikki, mikä oli kaunista ja loistavaa sekä lähellä että kaukana, kuvastui heidän sydämmissänsä ja heistä tuntui, kuin kuulisivat he sisällisellä korvallansa kaikki, mikä laulaa, soi, nauraa ja riemuitsee. Kumpainenkin heistä ajatteli omistavansa toisessa koko mailman kaikkine iloinensa ja onnellisuuksinensa. He olivat yksi, kokonansa yksi, heitä paitsi ei ollut mitään, ja niin olivat he toinen toisillensa erinomaisen autuas maailma, jonka rinnalla kaikki muu luotu vaipui tyhjäksi.
Minuutti kului minuutin perästä, tunti lähestyi kulkunsa loppua, ja seppeleen sitomisen sijaan kiersi tyttö kätensä Phaonin kaulaan, kaukaisuuteen katsomisen sijaan katseli hän hänen silmiinsä, ja sen sijaan, että olisi ottanut vaaria lähestyvistä askeleista, kuunteli nuorukainen ja kuunteli neitonen suloisia sanoja, joita rakastavaiset aina kertovat, eivätkä kuitenkaan koskaan väsy sanomasta tai kuulemasta.
Ruusut lepäsivät maassa, laiva Messenestä laski poukamaan maatilan vasemmalle puolelle ja Semestre liikkasi alas merelle, etsiäksensä Xanthea ja herransa sijassa lemmikkinsä poikaa, joka nyt kosijana lähestyi, vastaanottaakseen.
Useita kertoja huusi hän, ennenkuin hän saavutti marmoripenkin, tytön nimeä, mutta aina turhaan.
Kun hän vihdoin oli kiertänyt myrttipensaston, jonka takana rakastavaiset tähän asti olivat piilossa olleet, näkivät hänen silmänsä, mitä vähin olivat toivoneet näkevänsä.
Xanthe nojasi päätänsä Phaonin rintaa vasten, mutta hän kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen silmiänsä, hänen suutansa ja vieläpä lopulta — kuka olisi hänen iässä tehnyt semmoista — hänen hienosti muodostunutta pientä nenäänsä.
Minuutin ajan oli hänen kielensä kuni voimatonna, vihdoin kohotti hän molemmat käsivartensa ja hänen suustansa pääsi voihkuva kiljaus, josta kuului vihaa ja surkeata valitusta.
Xanthe hypähti ylös peljästyneenä, mutta Phaon jäi istumaan marmoripenkille, piti kihlattunsa kättä omassansa, eikä näyttänyt enemmän kummastuneelta, kuin jos joku hedelmä olisi pudonnut puusta.
Tämä nuorukaisen rauhallisuus yllytti vanhuksen vihaa, ja hänen huulensa avaantuivat sanomaan kukistavan virran vihaisia sanoja, kun vanha Iason, keveäjalkaisena kuin nuorukainen, astui hänen ja kihlattujen väliin, heitti lemmikkiinsä katseen täynnä lämmintä iloa, samassa kun hän kumarsi itseänsä naurettavalla arvokkaisuudella Semestren edessä.
"Näistä molemmista tulee pari, vanha ystäväni, ja he saavat vaatia sinun siunaustasi, jos et sinä muutoin ajattele häijysti rikkoa pyhää valaa."
"Minä tahdon — minä tulen, koska minä olisin -" kirkui emännöitsijä.
"Etkö sinä ole minulle", keskeytti häntä Iason lujaksi korotetulla äänellä, "etkö sinä ole minulle tänä aamuna vannonut, että sinä tahdot valmistaa näille tässä juhlapaistin omalla kädelläsi, niinpian kuin sinä olisit pyhittänyt itse uhrin kyprisiläiselle jumalattarelle, jotta se yhdistäisi heidän sydämmensä?"
"Ja siinä se pysyykin, niin totta kuin korkea jumalatar minulle…"
"Minä pidän sinun sanoistasi kiinni!" huusi Iason. "Sinun porsaasi vietiin ensiksi Aphroditelle, ja mielellään otti pappi sen vastaan ja teurasti sen minun silmieni edessä, rukoillessaan ääneen minun kanssani jumalatarta, että hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia kohtaan."
Emännöitsijä puristi molemmat kätensä nyrkkiin, astui vanhusta lähemmäksi, ja näytti aikoessaan karata hänen päällensä niin peloittavalta, että talonhoitaja, joka kyllä oli karannut monen metsäkarjun päälle, ei niinkään pelottomasti peräytynyt.
Marmoripenkkiin saakka tunki hän hänet, mutta siinä huusi hän:
"Senpätähden siis ei pappi löytänyt ainoatakaan kiitossanaa minun herttaisesta porsaastani! Sinä olet varas, petturi. Minun suloisen pikku porsaani, jota kaikki muut jumalat saisivat kadehtia Erosin äidiltä, olet sinä anastanut itsellesi ja varmaankin pannut sijaan likaisen ruman elävän ja valehdellut, että se tuli minulta. Voi, minä ymmärrän koko leikin! Mopsos, tuo hyväkäs, on ollut sinun apurisi; mutta niin totta kuin minä -"
"Mopsos", nauroi Iason, "on astunut meidän palvelukseemme ja jos meidän Phaonimme morsian sen sallii, niin ottakoon hän mustan Dorippen vaimoksensa. Tästähän lähin kuuluu kaikki, mik'on meidän, teille."
"Ja teille, mik'on meidän", keskeytti häntä Xanthe. "Olehan nyt taas ystävällinen, Semestre; minä nyt en ota millään lailla ketään muuta kuin Phaonia miehekseni, ja isän saan minä pian puolellemme; luota siihen!"
Emännöitsijän kai täytyi uskoa noita sangen päättäväisesti lausuttuja sanoja, sillä lyödyn, mutta viisaan sotapäällikön tavoin alkoi hän taas ajattelemaan peräytymistä:
"Minä tulin viekkaudella voitetuksi; mutta jota minä eräänä heikkona hetkenä lupasin, sen olen minä nyt kerran vannonut. Minua pidättää vaan sinun isäparkasi, joka kyllä tarvitsisi luotettavaa poikaa ja kelpo Leonaxia."