Seuraavana päivänä pantiin teltti ja muut tarvekalut rekeen, ja Laagje, hänen vaimonsa, Mellet ja Laila läksivät Koutokeinoon, mutta Jaampa toisten palvelijoiden kanssa jäi kotiin karjaa hoitamaan. Jaampa oli luonnollisesti myös kutsuttu häihin, mutta saattoihan hän tulla jälkeenpäin, arveli ukko, eli odottaa kernaasti kotona, kunnes palaisivat kirkosta ja viettäisivät häitä kotona.
Tuskin olivat toiset lähteneet matkaan, kun Jaampa otti suksensa ja ohjaksensa ja meni porolaumalle. Täällä hän valitsi itselleen poron, jota Lappalaiset nimittävät "Njirroksi." Se on semmoinen eläin, jolla on se ominaisuus, että se ei tahdo seurata laumaa, vaan kuleksii mieluimmin itsekseen. Se on kesyttömämpi kuin muut porot, mutta myös nopeampi juoksemaan kuin tavallinen poro. Jaampa pani riimun sen päähän, kiinitti ohjaksen ja antoi mennä Alteniin päin, seisoen itse suksilla ja pitäen kiini ohjaksista. Luonnollisesti kuljetaan tällä tavalla hirveätä vauhtia ja paljon nopeammin, kuin jos reellä ajaisi. Vastamaassa on se porolle huokeampi, ja myötämaassa taas sukset sujuvat kilvassa poron perässä. Mutta harva Lappalainen osaa kulkea tällä tapaa, ja siinä ei saa polvet tutista muutaman penikuorman kulkemisen jälkeen.
Kello 12 lauantaiyönä oli Jaampa Ravdosjärven harjanteilla Garnäsin yläpuolella, mutta siinä poro kaatui kuoliaana maahan. Jaampalla oli toki viettävä maa edessään ja hän antoikin mennä aika vauhtia. Oli kuutamoyö, ja sitä paitsi oli seutu hänelle hyvin tuttu.
Lähestyessään taloa Jaampa kulki hiljaisilla askeleilla. Hän tahtoi päästä sisään kenenkään huomaamatta. Mutta talon koira syöksi ulos ja hyökkäsi hänen päällensä. Salaman nopeudella ja hyvin tähdätyllä iskulla halkaisi Jaampa koiran pään, jotta se kaatui kuoliaana tantereelle.
"Tuosta saat palkkasi siitä, että purit Lailan pientä koiraa!" sanoi Jaampa. Hänellä oli hyvä muisti ja hän ei tahtonut nostaa suurta melua. Kaikki makasivat syvässä unessa. Hän kääntyi erääsen sivurakennukseen, jossa hän tiesi Antero Lindin makaavan ja avasi hiljaa oven. Siihen aikaan ei ovia lukittu sisäpuolelta. Ääneti hän astui permannon poikki ja pysähtyi sängyn eteen, Kuu valaisi himmeästi säteillään sekä häntä että Lindiä, joka nukkui sikeässä unessa.
"Daro," sanoi Jaampa, "herää!"
Kauhistuen ja unen horroksissa katseli Lind hetkisen Jaampaa, ennenkuin selvisi ja tunsi hänet.
"Jaampa", sammalsi hän nousten istualle sängyssä, "mitä sinä täältä tahdot, aiotko tappaa minut?"
"En toki, en sinua enkä muita. Tänään olen jo kyllin verta vuodattanut."
"Mikä on hätänä, miksi tulet tänne keskellä yötä?"
"Minä tuon sinulle terveisiä."
"Keltä?"
"Lailalta."
"Lailalta!" huudahti Lind, "onko mitään vaarallista hankkeissa? Kuinka hän voipi?"
"Huonosti."
"Onko hän sairas?"
"Hän on suruissaan."
"Siitä etten minä tullut?"
"Sitä en tiedä, mutta hän lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että hän huomenna, pyhänä kello 12, on morsiamena Koutokeinon kirkossa."
"Se ei ole totta, sinä valehtelet, se on mahdotonta! Olihan hänellä aikomus viettää häänsä Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun."
"Huomenna kello 12 Laila ja Mellet vihitään Koutokeinon kirkossa."
"Voi minua onnetonta!" huudahti Lind ja viskautui sänkyyn, mutta hypähti jälleen seisoalle kalman kalpeana. "Se ei saa tapahtua, se ei voi tapahtua, se ei ole totta!" huusi hän.
"Petithän sinä hänet!"
"Ei, ja tuhatta kertaa ei, minä en häntä pettänyt. Isäni makasi kuolinvuoteellaan ja minun täytyi sulkea hänen silmänsä. Saatoinko semmoisena hetkenä jättää isäni?"
"Puhutko totta? Senkötähden et voinut tulla?"
"Sen tähden, muuten ei mikään este mailmassa olisi minua pidättänyt."
"Oliko aikomuksesi naida Lailan?"
"Oli, hän olisi ollut vaimoni, kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuin kuka hyvänsä muukin."
"Ovatko porosi 'Vihuri' ja 'Jivja' kotona?"
"Ne ovat molemmat täällä."
"Pue siis päällesi matkavaatteesi, hiljaa, mutta joutuisaan, ja sitten lähdemme matkalle poikki tunturien semmoista vauhtia, jommoista et vielä ikänäsi ole kulkenut. Minä menen valjastamaan."
"Pääsemmekö huomenna perille?"
"Pue päällesi, sanon minä, ja älä herätä ketään."
"Luuletko että ehdimme perille?" kysyi Lind, kun Jaampa tuli kahdella porolla.
"En tiedä. Voimmehan koettaa. Kaikissa tapauksissa ehdimme hääjuominkeihin."
Porot hypähtivät syrjään nähdessään koiran.
"Tuossa on Kaaro, Kaaro on murhattu!" sanoi Lind.
"Minä sen tapoin, se hyökkäsi päälleni."
Saavuttuaan kukkulalle Lind huomasi poron, joka makasi siinä kuolleena, ja osoitti sitä.
"Se pakahtui," sanoi Jaampa, "minä ajoin sillä 10 penikuormaa kahdessatoista tunnissa."
Sittemmin he eivät paljon puhuneet. Jaampa ajoi edellä "Vihurilla" ja antoi sen juosta niin paljon kuin se pääsi. Mutta heillä oli 16 penikuormaa Koutokeinoon. Vaan poroillakin näytti olevan halu päästä perille. Ne tunsivat tunturit, laaksot ja järvet yhtä hyvin kuin Jaampakin, ja kiitivät vapaehtoisesti eteenpäin tavatakseen vanhoja ystäviään. Kulettuaan 5-6 penikuormaa heidän täytyi levätä pari tuntia. Porot rupesivat heti kaapimaan itselleen jäkälää lumen alta. Jaampa viritti nuotion ja paistoi pari poron kieltä.
"Sano minulle totuus, Daro, äläkä salaa mitään," sanoi Jaampa. Hän nousi seisoalleen, nojausi sauvaansa ja katseli Lindiä, joka makasi lumella nuotion vieressä. "Aioitko naida lappalaistytön, Laagjen tyttären? Onko se totta? Vanno pyhä vala!"
"Niin totta kuin Jumala minua auttaa."
"Sinä et aio häntä pettää?"
"Jos sen teen, saat hirttää minut suopungillasi."
"Minä en välitä vähääkään sinusta. Minä voisin helposti tappaa sinut niin kuin koirasikin, ja jättää sinut tähän raatona makaamaan, jos siitä vaan olisi Lailalle iloa. Hän on ollut hyvä enkelini siitä hetkestä, jolloin hän ensi kerran istui polvellani. Hän on pelastanut sieluni saatanan ja hänen puisien ja kivisten jumalainsa vallasta, joita minä palvelin. Sen vuoksi teen kaikki, mitä hän käskee ja tahtoo, olkoon se sitten siunauksesi eli kiroukseksi, ja vaikka minun pitäisi pettää Laagje, hänen sukunsa ja oma kansani."
"Minäkin olen pannut henkeni alttiiksi Lailan tähden.
"Niin vainenkin, se ei ollut niinkään hullusti tehty. Sinä et silloin tiennyt, kuka hän oli, etkä nytkään tiedä, kuka hän on."
"Kuka hän on? Hän on kaunein neito, jonka koskaan olen nähnyt."
"Mitä joutavia!" sanoi Jaampa, hän oli vähällä suuttua tästä rakkauden innosta. "Mutta kenen tytär hän on? Tiedätkö sen?"
"Luonnollisesti Aslak Laagjen!"
"Mitä vielä! Se ei ole totta. Yhtä paljon Laila on Laagjen tytär, kuin sinä olet hänen poikansa."
"Mitä sinä mies puhut, oletko hullu?"
"En ole, mutta uskon, että puhuit totta vakuuttaessasi, että aiot naida hänet, ja sen vuoksi kerron nyt sinulle asioita, jotka saavat daroveresi koskena tulvaamaan sydämeesi, jotka saattavat sinut semmoiseen tuskaan, että riennät eteenpäin niinkuin se vaivainen, joka on myöhästynyt ja näkee taivaan portit sulkeutumaisillaan, ei koskaan enää auetakseen."
"Mitä sinä tarkoitat," sanoi Lind nousten seisoalleen, "eikö Laila oleLaagjen tytär?"
"Ei, sanon minä, hän ei ole Laagjen tytär, hän on sinun sukulaisesi, serkkusi, hän on setäsi tytär, hänen, joka kuoli Karasjoella 20 vuotta sitten. Lapsen me pelastimme ja otimme luoksemme."
"Taivaan Jumala, ett'en ennen sitä ole tiennyt."
"Voit olla kiitollinen, että tiedät sen nyt!"
"Niin, Jaampa, minä kiitän sinua siitä kaiken elinaikani, mutta Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä, paikalla, jokainen silmänräpäys on kallis. Minun täytyy päästä perille, ennenkuin he ovat vihityt. Jaampa, saata minut perille, minä annan sinulle mitä vaan tahdot, jos saatat minut perille, ennenkuin se on liian myöhäistä!"
"Sinun tähtesi en tee mitään, ylpeä Daro, sinulle en ole mitään velkaa, enkä huoli sinun kiitoksestasi ja vielä vähemmin tavaroistasi. Voisin helposti jättää sinut tähän, voisin ajaa 'Vihurilla' Koutokeinoon ja juoda siellä Lailan häissä itseni humalaan. Mutta Laila ehkä kuolisi nähdessään minun tulevan yksin, ja katsoisi minuun aina nuhtelevilla ja surullisilla silmillä; sillä hän ei lemmi Mellet'iä, eikä ketään muuta kuin sinua. Sen tähden minun täytyy noudattaa hänen tahtoaan, sen tähden tahdon jälleen saattaa hänet iloiseksi, tahdon nähdä ilon kyyneleet hänen silmissään, samoin kuin kerran näin hänen äitinsä, kun sinä tulet, ja hän tuskassaan vihdoin kuulee sinun äänesi, näkee sinut ja nojautuu rintaasi vasten, ja silloin hän ehkä myös ojentaa minullekin kätensä sanoen: 'Kiitoksia, vanha paha Jaampa!'"
"Kello on 12," sanoi Lind katsoen kelloaan, "nyt on pyhä, meidän täytyy rientää, meidän täytyy taas lähteä matkalle; minä tulen aivan mielettömäksi, ellemme ajoissa pääse perille!"
"Minä tiedän vallan hyvin, mikä aika nyt on päivästä, sinun ei tarvitse ilmoittaa sitä joutavasta kellostasi. Etkö näe pohjantähteä? Mutta jos yksi poroista pakahtuu, pääsee vaan toinen meistä perille, ja jos molemmat pakahtuvat, ei kumpikaan meistä pääse häihin."
Taas lähdettiin kulkemaan aukeita, autioita tunturilakeoita.
Sillä välin eräässä tuvassa Koutokeinossa paraillaan puettiin Lailaa morsiuspukuun. Hän vastusteli eikä ollenkaan tahtonut pukeutua morsiuspukuun. Se kuuluukin asiaan. Lappalaismorsiamen pitää tehdä vastarintaa pukeutuessa, hänen täytyy itkeä, ruikuttaa ja valittaa ja sanoa ei tahtovansa olla morsian, ja lopullisesti hänen kuitenkin täytyy suostua menemään alttarin eteen. Kaikki vaan osoitteeksi siitä että hän on viaton ja ujo neito. Sattuipa kuitenkin kerran, että muudan morsian alttarin edessä papin kysymykseen, tahtoiko hän ottaa tämän N. N:n aviomiehekseen, suoraa päätä vastasi:
"En."
"Sitten en saata teitä vihkiä," sanoi pappi.
"Saatat kyllä," sanoi morsian, "minä arvelin, että kysyisit sitä minulta vielä toistamiseen."
Mutta Lailassa ei ollut mitään teeskenneltyä ujoutta. Hän vastusteli toden teolla, sulasta epätoivosta, itki ja rukoili, ett'ei häntä pakoitettaisi. Morsiustytöt, jotka häntä pukivat, pitivät lopullisesti tätä vastustelemista melkein sopimattomana, sopihan kohtuullisella tavalla osoittaa ujouttaan, ja saisihan se jo kertakin loppua.
Vihdoin Laila oli puettu hopeavyöhön, hopeakaulukseen ja kaikkiin koristeihin, jotka asiaan kuuluvat. Sitten hän talutettiin kirkkoon ja asetettiin istumaan Mellet'in viereen, joka oli puettu punaiseen jakkuun. Kalpeana ja itkusilmin istui morsian siinä, silmät maahan luotuina.
"Missä on Jaampa?" kysyi hän kerran ja katseli tuskallisesti ympärilleen. Kukaan ei tiennyt missä Jaampa oli.
"Hän ei tule! Kaikki on hukassa!" huokasi Laila ja antoi horjuen taluttaa itsensä alttarin eteen, suureksi kummastukseksi Kovalle Hjorth'ille, joka vielä oli pappina Koutokeinossa silloin, kun nämä seikat tapahtuivat, ja joka hyvin tunsi Lailan siitä ajasta, jolloin hän oli käynyt rippikoulua. Hän oli kyllä usein nähnyt tämän kaltaisia tapauksia, vaan ei milloinkaan semmoista epätoivoa ja tuskaa joka tämän morsiamen kasvoilla kuvautui.
Sitten tuli kaksi neitoa ja poikaa, jotka kannattivat suurta vaatetta kunnia-taivaana morsiusparin päällä. Tämä vaate oli nimeltä "Pelli" [7] ja kuului kirkolle. Sen käyttämisestä maksettiin muutama killinki kirkon kassaan. Tapa on omituinen Koutokeinossa, eikä ainakaan ole tavallinen muualla Ruijassa. Se on luultavasti ruotsalaista syntyperää ja on säilynyt Koutokeinossa niistä ajoista, jolloin tämä oli ruotsalainen pitäjä.
Kirkko oli täpösen täynnä talvipukuihinsa puettuja Lappalaisia. Pappi otti käsikirjansa, kääntyi pariskunnan puoleen ja alkoi puhua heille, mutta hän oli tuskin ennättänyt lausua muutaman sanan, kun kirkon ovelta äkkiä kuului hirveä meteli. Ovi paiskattiin selälleen ja sisään hyökkäsi pitkä mies lappalaispuvussa. Hän työnsi voimakkaasti kaikki muut syrjään, jotta niitä kaatueli oikeaan ja vasempaan, ja tunkiihe alttarin eteen huutaen kuin mieletön:
"Pysähdy, pysähdy, pappi, Jumalan tähden odota!"
"Kuka se on, joka uskaltaa häiritä kirkon rauhaa? Ken sinä olet?" huusiKova Hjorth.
"Nimeni on Antero Lind," vastasi vieras, astui alttarin eteen, työnsi Mellet'in syrjään ja sieppasi Lailan, joka oli vähällä vaipua maahan, voimakkaihin käsivarsiinsa. Laila oli kuullut, nähnyt ja tuntenut hänet.
"Laila, sinä et vielä ole vihitty," sanoi Lind, "sinä et ole hänen vaimonsa?"
"En."
"Jumalan kiitos!" huudahti hän ja painoi ensimmäisen suudelman neidon kalpeille huulille.
Mellet tahtoi riuhtaista morsiamen irti, mutta vasemmalla kädellään piti Lind Lailaa vyötäryksiltä kiini ja oikealla hän tarttui Lappalaisen kulkkuun ja työnsi häntä pois luotaan.
Pappi ja läsnä oleva kansa katselivat hämmästyksissään tätä tapausta, eivätkä saattanet käsittää sitä, mutta Laagje ja hänen puolisonsa käsittivät kaikki nähdessään Jaampankin.
"Kurja kavaltaja!" huusi Laagje, "sinä olet meidät pettänyt!"
"Mitä te huudatte ja meluatte?" sanoi pappi. "Hiljaa herran huoneessa!Onko tämä mies hullu, joka tulee häiritsemään pyhää toimitusta?"
"Ei, pappi, minä en ole hullu, minulla on oikeus olla täällä ja pitää tätä neitoa sylissäni", vastasi Lind.
Laila ei tiennyt muuta kuin että oli pelastettu, ett'ei hän ollut vihitty Mellet'in kanssa ja että tuo suuri, väkevä Daro tuki ja puolusti häntä.
"Tiedä se, pappi," sanoi Lind, "että tämä neito ei ole Laagjen tytär eikä häntä myöskään vihitä kehenkään Lappalaiseen, vaan että hän on norjalainen tyttö, setäni tytär, ja että hän on oleva minun vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä."
"Onko se totta, mitä tässä puhutaan," kysyi pappi Laagjelta, "eiköLaila ole sinun tyttäresi?"
"Ei, tapahtukoon Jumalan tahto!" vastasi Laagje ja kertoi hämmästyneelle kansalle kertomuksen tyhjästä kätkyeestä. "Ja nyt," lausui hän lopuksi, "olen taas lapseton ja köyhä kuin Job."
"Andasjam," sanoi Laila Lindille, käyttäen ensi kerran tätä lemmen osoitusta, "onko se ihan totta, että olen sinun ja Inkerin serkku ja setäsi tytär?"
"On, Lailasjam, se on niin totta, kuin että seison tässä, ja siitä, että tämän tiedän ja että olen tässä, saat kiittää 'Vihuria' ja vanhusta, joka seisoo tuossa."
"Kiitoksia vanha Jaampa, paha Jaampa, ilkeä Jaampa!" sanoi Laila kietoen kätensä ukon kaulaan ja suuteli tuota vanhaa, kurttuista naamaa. Sitten hän astui Laagjen luo, joka oli istaunut kirkon lattialle, ja lankesi polvilleen hänen eteensä.
"Anna anteeksi, rakas isä," sanoi Laila, "ilman sinutta en olisi elänyt, ja sinä olet aina ollut hyvä isä minulle."
"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, lapseni," vastasi Laagje, "sinä et ole mitään rikkonut; mutta minulla ei ole tässä mailmassa enää mitään toivoa, ja me Lappalaiset emme koskaan pääse kurjuudestamme."
Sen jälkeen astui Kova Hjorth saarnastuoliin, ja vihkimäpuheen sijaan saarnasi hän Room. 10 luvun 33 värsyn johdosta: "Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!"
Jumalan palveluksen loputtua menivät Laila ja Lind pappilaan.
Seuraavana päivänä olivat kaikki Lappalaiset kadonneet ja kaksi päivää myöhemmin saapui nuori pariskunta Garnäsiin, jossa Inkeri avosylin otti heitä vastaan.
Vuoden kuluttua vietettiin Garnäsissä häitä. Altenin kirkko, jossa Laila ja Antero Lind vihittiin oli täpösen täynnä Lappalaisia, Suomalaisia ja Norjalaisia. Uutinen jälleenlöydetystä norjalaistytöstä oli levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä hänet morsiamena, puettuna kauneimpaan lappalaispukuunsa; sillä ainoastaan sillä ehdolla oli Laagje luvannut tulla häihin. Laagjen emäntä ja Mellet eivät tulleet, mutta Jaampa sitä vastoin tuli. Laila oli niin pyytänyt, että Jaampa tulisi ja näkisi hänet morsiamena, vaikkapa norjalaisessa puvussakin, ja että Jaampa iloitsisi sinä päivänä, sillä muuten ei Laila sanonut voivansa itsekään olla oikein iloinen. Laagje ja vanha Jaampa istuivat kunniapaikalla alttarin puolella, ja Jaampa joi sinä päivänä kuin mies ja lauloi illalla lappalaisia runoja, joista vieraat eivät ymmärtäneet sanaakaan.
Muuten ei ole häistä paljon kerrottavaa. Sen saatamme vaan mainita, että, kun morsian Inkerin kanssa seuraavana aamuna kulki vieraille tarjoilemassa kahvia ja viinaa sängyssä, niinkuin tavallista on oikeissa lappalaishäissä, Jaampaa ei löytynyt mistään. Hänelle oli kyllä annettu huone, jossa Laagjen kanssa saisi levätä, mutta eipä kauan kestänyt, ennenkuin ukosta tuntui liian kuumalta ja ahtaalta olo lukittujen ovien sisäpuolella. Hän hiipi siis hiljaa ulos ja kävi makaamaan pihalle paksussa poronnahka-turkissaan, johon hän vetäytyi huppuun, ikäänkuin etana kuoreensa. Mutta syntyipä yöllä ankara lumisade, jotta aamusella vähintäinkin kyynärän paksuinen lumivaippa peitti maat mantereet ja samassa Jaampankin. Tästä ei ukko kuitenkaan herännyt. Hän veti vaan makeata unta valkoisen vaippansa alla, jonka itse taivas oli hänelle valmistanut, aamuun asti, jolloin morsiamen häntä löytääkseen täytyi pistää sukset jalkaansa ja kulkea pitkin pihaa, pistellen suksisauvalla lumeen, kunnes vihdoin tapasi pehmeän esineen, ja ylös lumesta kohosi Jaampa. Hänkin siis sai "karhukupin" sängyssä.
Jaampan viimeinen retki.
Varsinaiseen Ruijaan eivät Norjalaiset näy asettuneen, ainakaan ei suuremmassa määrässä, ennenkuin neljännellätoista vuosisadalla. Aikaisemmin on, kuten lappalaiset sadut kertovat, vaan joku rauhaton karkulainen asettunut sinne tänne autiolla rannikolla, hankkien elatuksensa osaksi kalastuksella, osaksi rosvoamalla Lappalaisia. Kohtaukset tuommoisten rosvojen kanssa ovat luultavasti antaneet aihetta Lappalaisten monilukuisiin satuihin eräästä kummituksen tapaisesta sankarista, nimeltä "Stallo", s.o. rautamies eli rautapaidalla ja ampuma-aseilla varustettu soturi.
Mutta vähitellen huomattiin, ett'ei sitä vähäpätöistä veroa, jota voitiin kiskoa varsinaisilta paimentolaisilta, läheskään sopinut verrata niihin rikkauksiin, joita maan kalaiset rannikot ja vuonat runsaassa määrässä tarjosivat. Seuraus tästä oli, että Ruijan rannoille aikaa voittaen asettui toimellisia norjalaisia kalastajia. Nämä Ruijan kalastusasemat herättivät pian Bergeniläisten huomion. He huomasivat kaupankäynnin ulkomaiden kanssa edullisemmaksi suorastaan Ruijasta kuin Bergenistä, johon maan tuotteet alussa koottiin ja josta niitä vietiin ulos joko norjalaisissa tahi ulkolaisten laivoissa.
Osa "porvareista" muutti sen vuoksi perheineen Ruijaan ja asettui asumaan kalastusasemiin. Tätä esimerkkiä noudattivat pian useat muutkin. Kun kalastus lakkaamatta oli hyvin tuottava ja tänne muuttaneet kauppiaat siitä syystä kokivat houkutella Ruijaan yhä useampia Norjalaisia, osittain palvelijoita, osittain "asianajajia ja toimitusmiehiä", niin muutti tänne ei ainoastaan Bergenistä, vaan Norjan muistakin kaupungeista, etenkin Trondjemista, yhä enemmän väkeä. Seuraus tästä liikkeestä oli että "Ruijan rannikoilla ja saarilla pian vilisi ihmisiä".[8]
Useat kalastusasemat, joihin Bergeniläiset olivat asettuneet, muuttuivat vähitellen "pieniksi kaupungeiksi ja kauppiaat kulettivat tavaroitaan sekä omilla, että vuokratuilla laivoilla Bergeniin, Trondjemiin, Tanskaan ja Hollantiin ynnä muihinkin ulkomaan kaupunkeihin," samalla kun toiselta puolen "englantilaisia, hollantilaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia laivoja purjehti Ruijaan tuoden asukkaille viljaa y.m. helpommasta hinnasta, kuin Bergeniläiset." Tämän suoranaisen ulkomaan kaupan kautta näyttää Ruijan väestö kohonneen jotenkin hyvään varallisuuden tilaan, joka oli yleinen ei ainoastaan porvareissa eli varsinaisissa kauppiaissa, vaan koko väestössä ylimalkaan; sillä nimen omaan mainitaan, että useimmilla talonpojilla oli omat aluksensa. Selvin todistus väestön varallisuudesta näinä aikoina on ehkä se, että Ruijan väestö rakensi 24 kirkkoa ja "sisusti useimmat niistä komeasti" ja "että he omasta puolestaan kustansivat vähintäin 12 pappia."
Mutta tämä kukoistus sai äkkinäisen lopun, ei sen kautta, että kalastus huononi, vaan niiden etuoikeuksien kautta, joita Bergenin kauppiaat hankkivat itselleen Tanskan hallitukselta.
Se varallisuus, johon ne kauppiaat, jotka Bergenistä olivat muuttaneet Ruijaan, aikaa voittaen kohosivat, herätti ei ainoastaan Bergeniläisten huomion, vaan myös suuressa määrässä heidän kateutensakin, ja heidän onnistui pian, tietämättömän hallituksen avulla, antaa näille pohjoisille kilpailijoilleen kuolinisku sen kautta, että saivat toimeen sopimattoman ja tunnottoman asetuksen, jommoista tuskin ainoakaan hallitus koskaan lienee julkaissut.
Saadakseen siis jälleen käsiinsä ulkomaan kaupan, jonka nuo Ruijaan muuttaneet olivat ikäänkuin vieneet mukaansa, saivat Bergenin kauppiaat toimeen asetuksen, joka sääsi, että "tästälähin ei yksikään ulkomaan laiva saa purjehtia pohjoisemmaksi Bergeniä, ei myöskään saa mikään laiva purjehtia pohjois-Norjasta ja Ruijasta Hollantiin eli muuanne, poikkeamatta sitä ennen tavaroineen Bergeniin." Tämä etuoikeus masensi kerrassaan sekä Ruijan kaupan että myöskin koko väestön kalastusinnon ja uutteruuden. Vientitavaroiden hinta meni alaspäin eli riippui Bergeniläisten mielivallasta, samalla kun tuontitavaroiden hinta nousi äärettömiin, molemmat kalastusta harjoittavan väestön suureksi vahingoksi. Tästä lähin kävi kauppiaille mahdottomaksi asettua Ruijaan kalastusta harjoittavan väestön keskuuteen. Seurauksena olikin varsin pian se, että varakkaimmat porvarit muuttivat takaisin Bergeniin hankkiakseen siellä itselleen oikeuden vapaasen kauppaan ulkomailla.
Voisi jo luulla, että Bergeniläiset nyt olivat saaneet hartaimman halunsa toteutetuksi, nimittäin koko Ruijan kalakaupan haltuunsa, ja että he nyt olivat tyytyväiset, mutta kaukana siitä. Kymmenen vuotta myöhemmin julkaistiin nimittäin asetus, joka määräsi, että "ei kukaan kauppias, pohjoiseenpäin menevä eli sieltä tuleva saa tehdä kauppaa toisen kauppiaan velkahisen kanssa." Siis oli varsin helppo asia niille kauppa-apulaisille, joita porvarit palatessaan Bergeniin olivat jättäneet Ruijaan heidän kauppaansa hoitamaan, toimittaa niin, että väestö alituisesti oli heille velassa. "Useimmat eivät tienneet eivätkä saaneet tietää, mitä he oikeastaan olivat antaneet eli saaneet."
Vapaan kaupan aikana oli kauppiailla ja useimmilla talonpojilla omat aluksensa, joilla he purjehtivat Bergeniin, mutta kun heitä kiellettiin viemästä Ruijasta muuta kuin "omia tuotteitaan" eli mitä palvelijoittensa avulla voivat kalastaa, saamatta ostaa mitään toisilta lastinsa täytteeksi, kun nimittäin väestö oli velassa kauppiaille ja siis heidän vallassaan, niin oli seuraus tästä, "että heidän aluksensa saivat maata maalla mätänemässä."
Väestö valitti tuon tuostakin Ruijan virkamiesten kautta näistä vääryyksistä Tanskan hallitukselle, mutta Bergeniläiset osasivat niin sokaista hallituksen silmät, jotta ikäänkuin palkinnoksi käytöksestään saivat uuden oikeuden, jonka mukaan koko maa vuokrattiin kuudeksi vuodeksi Bergeniläisille, jotka saivat oikeuden itse "asettaa vouteja ja muita virkamiehiä," ja viisi vuotta oli nyt Ruija maaherratta, jolle onneton väestö olisi voinut valittaa hätäänsä. Perhekuntia myötiin kuin orjia kauppiaalta kauppiaalle ja saivat muuttaa kalastuspaikasta toiseen.
Tila oli nyt käynyt niin rasittavaksi, "että väestö päätti paeta Ruijasta, ja se pakeni niin suurissa joukoissa, että maa epäilemättä olisi tullut aivan autioksi," ellei Ruijaan taas olisi asetettu maaherra, joka Bergenin maaherran kanssa oli saanut käskyn lähteä Ruijaan "saattamaan rappeutuneet asiat järjestykseen."
Mutta eipä näyttänyt uusia asukkaita muuttavan Ruijaan. Tämän asian auttamiseksi määrättiin Ruija nyt, kärsittyään lähes 200 vuotta kovinta kauppatyranniutta, siirtopaikaksi rikoksellisille, johon (käskykirjeen mukaan vuosilta 1751 ja 1760) "rikoksellisia molempaa sukupuolta, jotka ovat tuomitut tahi vast'edes tuomitaan ikuiseen vankeuteen, oli lähetettävä maan asuttamisen edesauttamiseksi." Niinikään määrättiin, "että muutamia niistä naisista, jotka olivat Bergenin ja Trondjemin kuritushuoneissa, oli vuosittain lähetettävä Ruijaan, jossa maaherran tuli ottaa heitä vastaan ja toimittaa heille miehiä(!)."
Mutta tila ei tästä parantunut. Vihdoinkin huomattiin, "että Ruijaa koskeva kauppajärjestelmä ei ollut tuottanut toivottua hyötyä, vaan oli päin vastoin, samassa kun se tuotti melkoisia tappioita itse kaupalle, ollut turmiollinen etenkin väestölle," ja vihdoin vuodesta 1789 myönnettiin taas Ruijalle vapaa kauppaoikeus ja kolme uutta kauppalaa perustettiin.
Yksi niistä porvareista, jotka näinä surullisina aikoina kauimmin jaksoivat kestää Ruijassa, oli Antero Lind. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, joutui hän vuosi vuodelta yhä enemmän velkaan Bergeniin kauppiaille, ja paria vuotta ennen vapaan kauppa-oikeuden uudistumista täytyi hänenkin heretä kauppatoimistaan ja myödä sekä Garnäs että molemmat aluksensa. Sen verran hän vaan jätti itselleen, että vaimoneen ja lapsineen saattoi toisella aluksella purjehtia Bergeniin.
Vuonna 1790 tapaamme taas Lailan Bergenissä yksinkertaisessa huoneessa, jonka ainoa akkuna on kadulle päin. Hänen miehensä on konttoorissa entisen velkojansa luona, jolta hän on saanut pienen toimen. Tänään on ensimmäinen käräjäpäivä ja usein näkee kaduilla kulkevan Norlantilaisia, Ruijalaisia, joskus jonkun Lappalaisenkin. Laila itse istuu, pieni lapsi sylissään yksin kotona nojatuolissa, joka on tehty Garnäsin rantakoivusta ja on ainoa muisto talosta. Laila on nojautunut tuolin selkämystä vastaan, sulkenut silmänsä ja näyttää kalpealta ja kivuloiselta. Tunturin raitis väri on kadonnut. Puoleksi nukkuen hän uneksii entisestä elämästään tunturin tyttönä. Hän näkee tunturit, porot, kodat, Laagjen, Jaampan ja Mellet'in. Hän kiitää "Vihurilla" tunturilakeoita pitkin, eikä tiedä, mitä suru ja murhe jokapäiväisestä leivästä tahtoo sanoa. Kuitenkaan ei hän koskaan ole katunut naimistaan Antero Lindin kanssa. Kaikessa köyhyydessään hän ei suostuisi vaihtamaan kohtaloansa kenenkään toisen vaimon kanssa koko mailmassa, mutta hän ei kuitenkaan voi estää, että ajatukset toisinaan eksyvät ja palajavat muinaisiin muistoihin, entisiin elantoihin ja toimiin. Hän ei ole moneen vuoteen kuullut mitään vanhoista ystävistään. Laagje ei sen koommin tullut enää Ravdosjärvelle, kun Laila oli mennyt naimisiin Lindille. Ei edes Jaampa ole käynyt häntä katsomassa häiden jälkeen. Hän ei tiedä, ovatko he elossa vai kuolleet.
Äkkiä Laila herää siitä, että hänen pieni lappalaiskoiransa, jonka hän oli tuonut mukanaan, hyökkää haukkuen ulos ovesta. Hän menee, lapsi käsivarrellaan, akkunan luo ja näkee kadulla suuren joukon katupoikia, jotka ikäänkuin mehiläisparvi pyörivät pörhöisen ihmisolennon ympärillä, jolla on päällään harmaa jakku ja nahkapussi selässä. Poikanulikat repivät häntä ja heittävät hänen päällensä lokaa, ja koirat säestävät tätä melua haukunnallaan. Laila avaa akkunan, ja ukon tullessa lähemmäs hyökkää Mustikin hänen kimppuunsa, mutta sen sijaan että olisi purrut alkaa se liehakoida ukon ympärillä, hyppii hänen rinnoilleen ja ajaa poikajoukon hajalle. Laila huomaa nyt, että tuo outo olento on eräs Lappalainen, ja huutaa hänelle lapinkielellä:
"Tule tänne, tule tänne sisälle!"
Lappalainen hämmästyy kuullessaan omaa kieltänsä puhuttavan, pysähtyy ja katselee ympärillensä. Kuultuaan saman kehoituksen toistamiseen hän astuu etehiseen. Laila avaa hänelle oven ja ukko astuu huoneesen.
"Jaampa!" huudahti Laila, "Jumalan nimessä, onhan se Jaampa, voinko uskoa silmiäni, oletko sinä todellakin vanha Jaampa?"
"Minä olen Jaampa, mutta kuka sinä olet?" sammalsi ukko ja katsoa tuijotti Lailaan tässä hänelle oudossa pukineessa.
"Minä olen Laila, etkö tunne minua enää? Oletko unhottanut Lailan, oman lintusesi?"
Jaampa lankesi polvilleen, otti lakin päästään, pani kätensä ristiin ja rukoili:
"Isä meidän, joka olet taivaassa j.n.e.".
Jaampa oli tuntenut Lailan ja odottamattomassa ja ylenmääräisessä ilossaan ei ukko tiennyt muuta kuin lukea tuon ainoan rukouksen, jonka hän osasi.
"Kiitos Jumalan, vihdoinkin olen sinut löytänyt, Lailasjam!" huudahtiJaampa.
"En vieläkään oikein voi uskoa, että sinä, Jaampa, todella olet täälläBergenissä, minun luonani ja minun asunnossani!"
"Täällä nyt vaan olen kuin olenkin," sanoi Jaampa käyden istumaan permannolle. Lailakin hairahtui ja kävi hänkin vanhan tavan mukaan istumaan jalat ristissä Jaampan viereen. Eihän ollut kukaan heitä näkemässä, ja heillä oli molemmilla niin paljon kertomista ja kyselemistä, ja sen lisäksi oli niin suloista taas saada kuulla ja puhua omaa lapsuuden kieltä.
Vähän myöhempänä tuli Lind kotiin ja tapasi molemmat istumassa permannolla vierekkäin. Hän hämmästyi suuresti huomatessaan ja tuntiessaan Jaampan.
"Mutta miten ihmeen tavalla sinä olet tänne tullut? Oletko lappalaisena loihtijana muuttanut itsesi linnuksi ja lentänyt tänne?" kysyi Lind.
"En toki," vastasi Jaampa hymyillen, "minä olen kulkenut laivalla monen suuren meren poikki, niinkuin saduissa kerrotaan. Yö± päivät kuljimme kokonaisen kuukauden. Vihdoin saavuimme tänne, ja tässä suuressa kylässä olen poikanulikkain ja koirien hätyyttämänä kuleksinut monta päivää, kunnes vihdoin Musti tuli ulos eräästä huoneesta ja tunsi minut, sitten Laila huomasi minut ja vihdoin sain kuulla omaa kieltäni."
"Miten olette voineet, sinä, Laagje ja te kaikki, sitten kuin läksimme?"
"Laagjen emäntä on kuollut. Mellet on nainut Jaakon Ingan ja Laagjella on nyt pojanpoika, joka kantaa hänen nimeänsä ja on nyt hänen lohdutuksensa ja toivonsa."
"Oletko ollut sittemmin Garnäsissä, kun me sieltä läksimme?"
"Laagje ja minä tulimme tänä keväänä Ravdosjärvelle poronemme. Halusimme nähdä lapsuutemme seutuja ja tahdoimme myös nähdä sinut, Laila. Läksimme siis eräänä päivänä Garnäsiin sinua tapaamaan. Mutta taloon tullessamme tapasimme vaan vieraita ihmisiä. He eivät tunteneet meitä emmekä me heitä. Suruissamme palasimme takaisin jälleen. Sitten saimme kuulla toisilta Lappalaisilta, että miehesi oli köyhtynyt ja myynyt talonsa, ja että te olitte lähteneet kauas etelään, suureen kaupunkiin. Sen koommin en saanut lepoa enkä rauhaa. Sinua ajattelin päivin ja öin ja muistelin sinua siitä asti, jolloin lapsena istuit sylissäni. 'Lintusemme on lentänyt kauas etelään,' sanoin Laagjelle, 'mutta Jaampa lähtee vielä kerran häntä etsimään ja tuo hänet takaisin jälleen.' Sitten läksin matkaan ja, kiitos Jumalan, vihdoinkin olen sinut löytänyt."
"Eikö vanha isäni ole minua unhottanut? Onko hän minulle vihoissaan?" kyseli Laila.
"Hän ei ole sinua unhottanut, eikä tee sitä koskaan. Hän on tänä vuonna Ravdosjärvellä ja odottaa sinua. Hän tahtoisi niin mielellään nähdä sinut vielä kerran ennen kuolemaansa, ja kuulla sinun lukevan kirjaa, jota hän kantaa povessaan. Hänen silmänsä ovat niin heikot, jotta hän ei itse enää saata lukea. Nyt on kesä, nyt saat muuttolintujen lailla palata takaisin Ruijaan, Garnäsiin, tuntureille ja Ravdosjärvelle tapaamaan vanhaa isääsi!"
"Voi Jaampa, jos se olisi mahdollista!"
"Miksi ei? Sinä, miehesi ja lapsesi lähdette minun kanssani ja Mustin ehkä myös saamme ottaa mukaamme."
"Jaampa, me olemme nyt niin köyhiä, meillä on tuskin leivän palaa!"
"Oletko sinä köyhä, Lailasjam, ja nälkäinen? Eikä isäsi ole sinulle lähettänyt mitään, enkä minäkään. Sepä on paha. Mutta minulla on sinulle jotakin," sanoi hän, vetäen pussistaan kappaleen kuivattua poron lihaa, jonka tarjosi Lailalle.
"Kiitos Jaampa hyvä, se maistuu makealta."
"Ja sanot ett'ei sinulla ole yhtään rahaa, ei yhtään kirkasta hopeataalaria, sinulla, joka olet rikkaan Laagjen tytär ja tunturein komein tyttö, jota kaikki ihailivat.
"Se oli silloin."
"Missä ovat porolaumasi, missä ovat merkityt emät ja vasikkasi?"
"Niitä ei ole minulla enää!
"Ei 'Vihuria' eikä 'Jivjaa,' joilla ajat kirkkoon."
"Voi, älä niitä muistuttele!"
"Mainitsen kuin mainitsenkin kaikki vanhat asiat, sillä miehesi ostaa nyt Garnäsin takaisin."
"Valitettavasti, Jaampa," sanoi Lind, "en sitä voi tehdä. Jos minulla olisi rahaa, ostaisin kyllä talon. Nyt on meillä taas kauppa-vapaus, mutta Garnäs ei lähde vähemmästä kuin 2000 taalarista."
"Laila voi ostaa talon."
"Pahaksi onneksi on Laila yhtä köyhä, kuin minäkin."
"Ei niinkään, Laila ei ole köyhä. Laila on rikas, hänellä on monta tuhatta taalaria. Odottakaa vähän," sanoi hän ja meni nahkasäkkinsä luo, josta otti kaksi painavaa pussia. "Tässä on Lailan rahat, kaksi pussillista hopeataalareita ja kaksi tuhatta taalaria on minulla vielä laivalla."
"Onko se mahdollista, ovatko nuo todellakin Lailan rahoja?"
"Ne ovat hänen rahojaan. Laagje ja minä olemme koonneet ne poroilla, jotka olemme myöneet Lailan perintölaumasta, ja vieläkin on hänellä kaunis porokarja Ravdosjärven rannalla. Mitä nyt sanot, onko Laila köyhä?"
"Ei, nyt kiitän Jumalaa hänen hyvyydestänsä ja sinua, Jaampa, joka pelastat meidät köyhyydestämme. Nyt kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Minä ostan jälleen Garnäsin isännältäni, ja sitten lähdemme Ruijaan ja aloitamme kaupan uudestaan!"
"Niin," sanoi Jaampa, "ja sinä ostat paljon tavaroita Lappalaisille. Osta, mitä vaan tahdot, minulla on myös rahaa kätkössä tunturilla, ja kaikki, mitä minulla on, on jaettava Lailalle ja Mellet'ille."
Lind osti Garnäsin takaisin ja matkusti samana kesänä Ruijaan eräällä aluksella, joka ennen oli kuulunut hänelle.
Iloinen ja onnellinen oli Laila taas, kun hän lappalaispuvussa kulkiJaampan seurassa Garnäsin laaksoa tuntureille päin, ohi putouksen jaGaisatunturilla olevan vartiorovion ja sieltä alas Ravdosjärvenrannalle.
Ja iloiseksi tuli vanha Laagjekin, kun Laila astui hänen kotaansa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Kuu Laila iltasella oli lukenut hänelle vanhasta katekismosta, lausui vanhus kuten muinoin Jaakob: "Nyt minä mielelläni kuolen, nähtyäni sinun kasvosi ja kuultuani Jumalan sanaa sinun suustasi!"
Laagje otti Lailalta sen lupauksen että hän auttaisi Mellet'in poikaa, kasvattaisi häntä yhdessä oman poikansa kanssa ja tekisi hänestä lappalaispapin.
Laagje palasi taas Mellet'in luo, mutta Jaampa jäi olemaan Ravdosjärven rannalla ja asui siellä turvemajassa, jonka hän itselleen oli valmistanut. Jaampa halasi päästäkseen tunturille. Hän ei oikein voinut menestyä Garnäsissä, mutta melkein joka päivä tuli hän sinne, tuoden kesällä kaloja ja talvella lintuja.
Eräänä kesänä Jaampaa ei näkynyt viikkokauteen, joten Laila rupesi pelkäämään, että vanhus oli tullut sairaaksi. Hän riensi tunturille ja tapasi Jaampan makaamassa kurjalla vuoteellaan. Vanhus oli viimeisillään, vaan hän tunsi kuitenkin Lailan ja heikko hymy kuvautui hänen vanhoissa, ryppyisissä kasvoissaan.
"Kiitos tulemastasi, Laila," sanoi Jaampa, "minä kuolen pian, olen jo elänytkin kyllin, mutta rukoile edestäni ja lue minulle Jumalan sanaa, että saisin syntini anteeksi ja kuolisin rauhassa, sillä vanhat epäjumalani kiusaavat minua joka yö. Minä näen heidän irvissä suin tulevan sisälle, ja sitten ne tanssivat ja hyppivät ympärilläni ja päälläni. Sitten taas uneksin riippuvani savureiässä kuin kala hienossa langassa, ja hirmuinen tuska valtaa minut, pelkään putoavani helvetin tuleen, jonka näen hehkuvan allani. Laske pieni kätesi otsalleni ja lue minulle synnintunnustus ja synninpäästö."
Laila täytti hänen pyyntönsä, ja näytti siltä, kuin olisi vanhus vaipunut uneen. Laila jätti hänet hiljaisella toivotuksella: "Vatsus Jesus mu sagjai!" Olkoon Jesus minun siassani! niinkuin Lappalaiset usein sanovat hyvästi jättäessään. Seuraavana päivänä tuli Jaampan koira taloon ja hiipi vinkuen Lailan luo. Laila riensi taas Ravdosjärvelle. Jaampa makasi samassa asennossa kuin Lailan lähtiessä. Vanhus oli kuollut ja Laila sulki hänen silmänsä.
[1] Raide eli raitio = poroseurue, jossa on tavallisesti kymmenen poroa, jälkimäinen aina sidottuna edellisen rekeen. Suom. muist.
[2] Tämän kirjan tekijä on Norjalainen. Suoment. muist.
[3] Yksinkertaiset raakalaiskansat eivät sen vuoksi lausu: anna minulle suuta! vaan: anna minulle henkäyksesi!
[4] Hauska on joskus ryypiskellä.
[5] Kertoo Laestadius päiväkirjassaan.
[6] Stocksteth.
[7] Muinais. ruots. sanasta pell, hieno vaate (latinalais. sanasta palla eli pallium, mantteli, esirippu, nunnan huntu).
[8] Maaherra Hammer.