Mutta ulkopuolella kiihtyivät ihmiset kiihtymistään. Pari poikanulikkaa rupesi jyskyttämään seinää, muutamat lähestyivät ikkunoita, kiipesivät vesilaudalle ja painoivat kasvonsa lituskaisiksi ikkunalasia vastaan. Haugelaiset kätkeytyivät nurkkiin; Sivert Jespersen makasi melkein pöydän alla.
"Jonkun pitää mennä ulos ja saattaa heidät järkeensä", esitti yksi vanhemmista vaimoista.
Sivert Jespersen'in olisi pitänyt mennä, hän oli heistä vanhin, vaan hän ei uskaltanut. Hän tiesi varsin hyvin että hänen ilmestymisensä vaan pahentaisi huonoa asiaa. Vanha värjäri oli ylhäällä matami Torvestad'in luona; parempi olisi pyytää häntä koettamaan.
Ei kenenkään mieleen juolahtanut kääntyä polisin puoleen; kaupungissa eivät olleet — ainakaan haugelaiset — tottuneet toivomaan apua siltä taholta, vaikka melske nyt täytti koko tuon ahtaan kadun ja suuren osan torista kippari Worsen talon edustalla. Siellä oli varmaankin hienoa väkeä joukossa, sillä muutamat lyhdyt olivat noita kalliita, kuusikulmaisia, kiittävästä messingistä.
Vaan heidän keskustellessaan, oliko vanha värjäri haettava vai ei, vaikeni ihmisjoukko tuolla ulkona tykkönään; kuultiin ainoastaan niiden nopeita askeleita, jotka juoksivat ahtaalta kadulta ulos torille. Siellä he kokoontuivat jonkun ympäri, ja kaikki lyhdyt käännettiin keskikohtaan päin, jotta siinä oli verraten valoista; ja muiden päitten yli näkivät haugelaiset taas oman Hans Nilsen Fennefos'insa.
Hän puhui kansalle; sanoja he eivät kuulleet riehuvan myrskyn tähden, mutta he tiesivät että kaikkien sydämet taipuisivat jos hän tahtoi niitä taivuttaa; ja heidän kaikkien, miesten sekä naisten, rientäessä ikkunoille, kiittivät he Jumalaa tästä pelastuksesta, ikäänkuin heidän henkensä olisivat hiuskarvasta riippuneet.
Mutta Saara jäi yksinänsä istumaan sairashuoneesen. Nyt oli hänen mielensä kiintynyt tuohon ainoaan ajatukseen: että hän saisi nähdä Fennefos'in jälleen; hän värisi sitä ajatellessaan, melkeinpä vapisi, ja hänestä tuntui tuo kaikki kärsimättömältä.
Worse katseli häntä, vaan hänen kiihtyneistä kasvoistaan vanhus ei löytänyt mitään lohdutusta; hän ummisti silmänsä ja näytti menevän tainnoksiin.
Fennefos tuli portista sisään ja häntä vastaanotti pimeässä käytävässä lukuisat kädet ja hellät sanat. Ensimmäiset sanansa, kun hän astui huoneesen, olivat: "Miksikä istutte tässä pimeässä? Peloittaako teitä valo?"
Heidän mielestänsä hän puhui liian kovalla äänellä, he kun olivat koko ajan kuiskanneet; mutta pari naisista meni noutamaan kynttilöitä ja ikkunaverhot laskettiin alas.
"Sinä tulit parhaasen aikaan, Hans Nilsen!" sanoi Sivert Jespersen ja taputti häntä hellästi olkapäälle.
"Kuinka ihanat niiden jäljet, jotka rauhaa puhuvat, jotka iloisia sanomia tuovat", sovitti Nikolai Egeland.
"Minä muuten tuon teille surusanoman", sanoi Hans Nilsen, katsellen totisesti toisesta toiseen, "vaikka näen että tässä talossa on surua kylläksi. Me saimme tuolla Smörvikissä iltapäivällä tietää, että laivanne Ebenezer on joutunut haaksirikkoon Bratwald'in eteläpuolella; ei ainoakaan mies pelastunut; sentähden tulin tänne, jotta valmistuisitte pitämään huolta leskistä ja orvoista."
"Herra antoi ja Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi", sanoi NikolaiEgeland.
Sivert Jespersen kääntyi pois ja meni yksinään toiseen huoneesen; hän näytti lukua laskevan.
Kadulta ihmiset hajosivat vähitellen. Fennefos oli tunnettu ja laillansa kunnioitettu; sekin vaikutti että hän, jonka kaikki tiesivät lähteneen ruvetakseen lähetyssaarnaajaksi Intiassa, nyt yht'äkkiä seisoi heidän keskellänsä.
Paitsi sitä oli Fennefos'issa erinomainen ominaisuus, joka vaikutti että jokaisen täytyi kuunnella hänen puhuessaan. Hän puhui heille muutamia totisia sanoja siitä, kuinka kohtuutonta on lisätä painoa taakkaan kun Herran käsi raskaasti on koskenut jonkun veljen huoneesen.
Nuo hienot lyhdyt katosivat ja muut seurasivat; paitsi sitä oli niin kolkkoa ja märkää myrskyn raivotessa torilla; joukko hajosi hajoomistaan, muutamat löivät seinään pahankurisella tavalla, mennessään matami Torvestad'in kulman ohitse.
Fennefos oli istuutunut haugelaisten pariin sairashuoneessa ja puhui vielä kerran heille. Henrietten kuolema oli syvästi häntä liikuttanut ja jokainen sanansa värähteli liikutuksesta ja säälistä ja vaikutti jokaiseen tuskastuneesen sydämeen.
Kaikki huusivat, muutamat itkivät hiljaa; ainoastaan Saara istui puoleksi pois kääntyneenä, kasvot muuttumattomina. Välistä kääntyi hän Fennefos'in puoleen; ja Fennefos katseli häntä aivan niinkuin muitakin suorilla kirkastuneilla silmillään. Vaan Saaran syvät, tenhosat silmät tunkeusivat hänen silmiinsä kuin valitus, kuin huuto suurimmassa hädässä: nyt kun hän oli vapaaksi pääsemäisillään, nytkö olisi kaikki myöhäistä, turhaa, autiota; eikö tahtonut hän auttaa? Hän ei tahtonut mitä Saara tahtoi. Hän puhui niinkuin hän jo olisi ollut kaukana heistä ja he vaan kuulivat rakastetun äänen Jumalan siunauksen sanoja heille etäältä.
Sitten hän nousi, sanoi hyvää yötä ja hyvästi heille.
Se hämmästytti ja koski heitä kipeästi: nytkö hän taas heidät hylkäisi, veisi rauhan pois, jonka tullessansa oli tuonut? He tunkeusivat hänen ympärilleen rukouksilla ja hyvillä sanoilla, puhuivat myöskin myrskystä ja kamalasta ilmasta — "tuskin sinä löydät tien, Hans Nilsen, tässä pimeydessä."
Siihen vastasi hän tyynesti äitinsä virrellä:
"Sa sydän-surus jällenJa tiesi louhikkaatOi usko'os ne Hällen,Mi johtaa taivaat, maat.Ken lepoon sinilaineenJa myrskyn tyyneks saa,Hän tiesi perkaa, saineenSydämmes lohduttaa".
Ovella kääntyi hän vielä kerran ja katseli lempeästi heitä kaikkia. Viimein tuli hän Saaran luo, joka seisoi ihan hänen läheisyydessään; ojensi hänelle viimeisen kerran kättä jäähyväiseksi, hänen silmistään loisti koko tuo vanha, viaton rakkaus heidän nuoruutensa ajoilta, hartaana ja suorana, mutta surumielisenä ja täynnä sydämellistä sääliä.
Muut saattoivat häntä porstupaan; Saara otti kynttilän ja meni ylikerrasta noutamaan jotakin liinavaatetta. Mutta liinakaapin edustalla vaipui hän maahan ja rupesi yht'äkkiä itkemään.
Ensin itki hän intohimosta ja katkeruudesta, vaan vähitellen kaikki suli ja hän itki Henriette paran tähden, itki oman itsensä tähden, itki kaikkea tätä ääretöntä kurjuutta. Muuta ei hänelle jäänyt kuin tuo kirkas, puhdas katse, ja siinä katseessa kyyneleet sulattivat hänen paatumuksensa, ja lempeät, hurskaat ajatukset palasivat siitä ajasta, jolloin Hans Nilsen ja hän seurasivat toisiansa rukoushetkiin ja kotia ja jolloin puhuivat niin viattomasti ja suloisesti toisillensa.
Näin tapasi kaksi naista hänen itkemässä liinakaapin edessä, ja toinen sanoi toiselle: "Kas kuinka hän häntä rakasti!"
Saara nousi hämmästyneenä, mutta tyyntyi heti kun ymmärsi heidän tarkoittavan hänen miestänsä.
Muutamat äidit, joilla oli pieniä lapsia, menivät nyt kotia, havaittuaan kadun tyhjäksi. Vaan enin osa tahtoi jäädä sinne koko yöksi valvomaan ja rukoilemaan kippari Worse raukan edestä ja ollakseen saapuvilla jos jotain tapahtuisi piharakennuksessa. Silloin tällöin joku meni sinne kuuntelemaan oven takaa. Vanhan värjärin ääni kuului, ja se ilahutti heitä, sillä he päättivät että matami Torvestad oli entisellään taas, koska vanhus voi hänelle puhua.
Keskiyön aikana tuotiin kahvia saliin, ja he menivät vuorottain sinne kupillista ottamaan, pysyäkseen hereillä.
Vaan sairashuoneessa istuivat he lukemassa pyhistä kirjoista, taikka joku rukoili sairaan edestä, että Herra pian päästäisi hänet vaivoista ja siunaisi hänen viimeiset hetkensä, suoden hänelle rauhaa.
Jaakko Worse oli maannut ihan liikkumattomana pari tuntia; he eivät tietäneet oliko hän tunnoissaan vai ei. Saara istuutui sängyn viereen ja otti häntä kädestä; ensi kerran hän siten osoitti miehellensä vapaaehtoisen hyväilyn tapaista. Vaan se oli myöhäistä. Worse ei sitä huomannut.
Yön kuluessa myrsky asettui, ja rukoukset sekä lukemiset laimentuivat myöskin. Kaikilla oli ollut niin paljon mielenliikutusta, että väsymys heidät valloitti kun myrsky ei enää riehunut niin ankarasti; sairas makasi äänetönnä ja tyyneenä.
Muutamat nukahtivat; Sivert Jespersenkin ummisti silmänsä; vaan hän ei nukkunut, hän yhä lukua laski. Lukeminen taukosi. Oli vallan hiljaa huoneessa.
Mutta yht'äkkiä kaikki heräsivät. Sillä sängystä Jaakko Worse huusi;"Laurits! Perhanan poika! ylös ja viiri selville!"
He juoksivat sängyn luo kynttilät kädessä, ja hämmästyneinä he katsoa tuijottivat kuolevaan, luulivat että perkele itse puhui hänen suustansa; Saara oli laskeutunut polvilleen sängyn viereen ja rukoili.
Mutta siinä makasi Jaakko Worse aivan muuttuneena; silmät olivat puoliavoinna eivätkä nähtävästi kyenneet näkemään enään; vaan tuo kärsivä, levoton katse oli poistunut hänen kasvoistansa, olipa siinä melkein tuo vanha, lystikäs laivuri Worse; tuuhea, lumivalkea tukka kauniisti muodosti nuo muuttumattomat myrskylaineet, ja kädet hän hiljaa asetti peitteelle, ikäänkuin nyt olisi jonkun tehtävän suorittanut.
Sillä viimeisellä hetkellä paholainen jätti hänet rauhaan ja kun tauti viimeisen kerran tärisytti hänen vahvaa ruumistansa ja aivot viimeisen kerran vavahtivat, silloin välähti keskeltä kirjavia, epäselviä muistoja ja sekasia ajatuksia, jotka riensivät ohitse, yksi kuva, joka hetkeksi loisti tuon kärsivän miehen mielessä.
Se kuva oli tuo mainio kotiintulo Rio-de-Janeirosta, hänen kunniapäivänsä.
Laivuri Worse seisoi "Perheen Toivossa"; raitis pohjoistuuli puhalteli yli vuonon ja vanha priki hiljaa purjehti satamaan pienillä purjeilla.
Hän avasi silmänsä, vaan hän ei nähnyt noita kalpeita kasvoja ympärillänsä.
Hän näki auringon loistavan Sandsgaardin lahdella, jossa siniset kesäaallot joukottain riensivät rannalle ilmoittamaan, että Jaakko Worse oli vuonolla.
Hän yritti nostamaan päätänsä nähdäkseen paremmin, mutta se vaipui takaisin pään-alukselle, ja hän sanoi sanomattoman tyytyväisesti hymyillen:
"Me tulemme myöhään, herra konsuli, mutta me tulemme varmasti!"
Näin vanha kippari Worse purjehti pois elämästä.
[1] Merkitsee: Ylpeä mies.
[2] = Pyöreä mies.
[3] Englantilaista kultarahaa.
[4] Viime vuosisadan lopussa ja tämän alussa olivat papit Norjassa kuivia rationalisteja (järkeis-oppisia), jotka eivät voineet tyydyttää kansan hengellistä tarvetta, jota eivät käsittäneet, ja jotka kansan sivistymättömyyttä ylenkatsoivat.
Silloin rupesi oppimaton talonpoika — Hans Nilsen Hauge — syntynyt 1771 — kulkemaan ympäri maata, ja keskustelujen sekä hengellisten kokouksiensa kautta hän vähässä ajassa sai hengellisen elämän rahvaassa kukoistamaan. Talonpojat jättivät tappelut ja juomingit ja rupesivat työhönsä; ja pian oli tällä hengellisellä liikkeellä useita keskikohtia avarassa maassa, joissa ahkerat ihmiset perustivat tehtaita ja kaikenlaisia hyödyllisiä laitoksia ja työntekijät sekä työn teettäjät veljellisessä rakkaudessa kokountuivat Jumalan sanaa kuulemaan.
Että rahvas näin auttoi itseänsä sekä hengellisissä että maallisissa asioissa, sitä ei virkasääty voinut kärsiä. Papit saivat ystävällisen käden-ojennuksen lakimiehiltä ja vanhan asetuksen nojalla vuodelta 1741, joka koski hengellisiä kokouksia, saivat he Haugen vangituksi.
Kymmenen vuotta hän pidettiin vankeudessa. Mutta kun kaikki, mitä ilmi saatiin lukemattomien kuulustuksien ja tutkimusten kautta, ainoastaan oli uutta todistusta miehen nuhteettomasta elämästä, suurista lahjoista ja jalosta luonteesta, hänen vihamiestensä viimeinkin täytyi päästää hänet vapaaksi ja tyytyä ryöstämään häneltä loput hänen omaisuudestaan.
Kuitenkin he olivat voittaneet, sillä Hauge oli ruumiillisesti masennettu pitkästä epäterveellisestä vankeuden elämästä; monta vuotta ei hän sen jälkeen elänyt, — sairaana ja rampana, mutta uljaana ja rohkeamielisenä loppuun asti.
V. 1824 hän kuoli. Mutta vasta 1842 saivat maan edusmiehet tuon vanhan asetuksen vuodelta 1741 kumotuksi — huolimatta kuninkaasta, valtioneuvostosta, amtmaend'eistä, yliopistosta, piispoista ja papeista.
(Tämä muistutus seuraa saksalaista painosta.)