"Noutaisin miss Gethingin takaisin laivaan", sanoi poika, "ja sillä olisi koko asia autettu."
"Tuhat tulimmaista, poika on oikeassa", huudahti perämies. "Kunhan vaan ehdittäisi." Mutta laivuri oli jo matkalla. "Sinä olet kiltti poika, Henry", sanoi perämies. "Juokse nyt uudestaan ja pidä tarkkaa tähystystä 'Febestä'. Heti kun huomaat sen aikovan purjehtia, kiiruhda takaisin ilmoittamaan. Jos se purjehtii sivutse ennenkuin laivuri on tullut, koitan minä jollakin tavalla ottaa selvän, mitä tämä kaikki merkitsee." Laivuri oli tällä aikaa juossut, henki kurkussa, Overcourtiin. Numero viisi oli pimeän peitossa, mutta kun laivuri hetkisen moukaroitsi ovea, ilmestyi valoa ikkunaan.
"Kuka siellä? Mitä te tahdotte?" kuului kimakka, kiukkuinen ääni ja äskeisen vaimoihmisen pää pisti ulos avatusta ikkunasta.
"Tahdon tavata sen nuoren naisen, jonka hetkinen sitten saatoin tänne", sanoi laivuri. "Heti!"
"Mitä? Näin myöhään yöllä?" sanoi vaimo. "Olkaa toki järkevä, nuori mies, niin rakastunut kuin lienettekin."
"Asiani on erittäin tärkeä", sanoi laivuri kärsimättömästi.
"Ettekö saata minulle sitä ilmoittaa?" kysyi eukko, joka välttämättä tahtoi saada uteliaisuutensa tyydytetyksi.
"Olen saanut tietoja hänen isästään", sanoi laivuri, koettaen pysyä rauhallisena.
Pää katosi ja ikkuna suljettiin. Hetken perästä, mikä laivurista tuntui ijankaikkisuudelta, kuului askeleita eteisessä, ovi aukeni ja Annis seisoi hänen edessään.
Lähdettiin takaisin satamaan ja laivuri kertoi matkalla tietonsa. Tie oli pitkä ja Annis tunsi väsyvänsä, mutta kieltäytyi kuitenkin ylpeästi nojautumasta seuraajansa käsivarteen — liiaksikin hyvin muistaen edellisen matkansa samalla tiellä. Päästyään laiturille näkivät he perämiehen tulevan juosten vastaan. Laivuri sai ankaran sydämentykytyksen.
"Sinne ei enään kannata mennä", sanoi perämies. "'Febe' on jo matkalla.Huudammeko kun se menee ohitse?"
Laivuri unohti Anniksen laiturille, hyppäsi laivaan ja tirkisti jokea ylös. Yö oli tähtikirkas ja hetkisen katseltuaan eroitti hän epäselvästi pienen kuunarin, joka hiljalleen lähestyi.
"Vetäkää ylös pari merkkilyhtyä, Jack, ja ajakaa miehet kojusta", huusi hän perämiehelle.
"Miksi niin?" kysyi tämä ihmeissään.
"Tehkää kuten käskin", huusi laivuri kiukkuisesta "Henry, auta näiden luukun kansien nostamisessa."
Perämies sytytti lyhdyt ja juoksi keulaan herättämään miehistöä. "Febe" oli enään parikymmentä metriä peränpuolella.
"Ohoii! Kuunari, ohoi!" huusi Wilson ja juoksi syrjälle.
"Halloo", kuului käheä ääni.
"Onko teillä täysi lasti?" kysyi "Merilokin" kapteeni.
"Ei."
"Laskekaa sitten ankkuri ja tulkaa viereen", huusi Wilson. "Meidän pitää vielä viikon päivät viipyä täällä ja ruumassa on pari tusinaa sillitynnöreitä, joiden välttämättä pitää olla Lontoossa tällä viikolla."
"Febe" oli nyt aivan "Merilokin" rinnalla; laivuri pidätti henkeään levottomuudesta.
"Ette siinä viivy jos puolen tuntia", huusi hän huolestuneena.
Ankkurin kolina oli musiikkia hänen korvilleen ja tuskin luottaen silmiinsä, näki hän "Feben" miesten korjaavan juuri ylös saatuja purjeita. Kymmenen minuutin kuluttua keinuivat kuunarit vieretysten.
"Merilokin" lastiruuman luukut olivat auki ja keinuva merkkilyhty märssyssä levitti heikkoa valoaan miehistön unisille kasvoille. Perämies seisoi kajuutan seinän nojalla ja supatti ohjeita Anniksen korvaan.
"Rientäkää", sanoi "Feben" laivuri, "otan ne vaan kannelle kun matka ei ole pitempi."
Toimekkaana riensi hän syrjälle ohjaamaan lastin siirtoa ja tarkasti uteliaana toimitusta katselevaa tyttöä.
"Kaunis laiva", sanoi Annis. "Saanko tulla katsomaan sinne?"
"Kernaasti, ellette vaan tule tielle", kuului vastaus.
Käyttäen hyväkseen tätä ehdollista lupausta, astui Annis "Febeen" ja kuljeskeli ympäri sen kantta. Saavuttuaan kajuutan rappusille, hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kaikki olivat toimissaan, eikä kukaan näyttänyt enempää kiinnittäneen huomiotansa häneen. Tyttö epäili silmänräpäyksen ja astui sitten pimeään kajuuttaan.
"Oletteko se te, kapteeni?" kuului ääni. "Minkätähden pysähdyimme?"Annis ei vastannut.
"Kuka se on?" kuului ääni uudestaan, tällä kertaa jyrkemmin.
"Hiljaa", sanoi Annis.
"Mikä hätänä?" kysyi herra Tillotson.
Annis säpsähti ja koetti kuunnella toista ääntä. Mutta ainoastaan heikko hengitys oli kaikki mitä hän saattoi eroittaa.
"Isä!" huudahti hän yht'äkkiä. "Se olen minä, — Annis! Missä sinä olet?"
Kuului huudahdus toiselta puolen kajuuttaa ja Annis näki jonkun hypähtävän pystyyn ja lähestyvän häntä. Se tarttui hänen vyötäisiinsä ja partaset kasvot koskettivat hänen hienoa hipiäänsä. Vuoroin nauraen, vuoroin itkien, kiersi Annis käsivartensa isänsä kaulaan ja puristi häntä suonenvedontapaisesti.
"Kas niin! — kas niin, lapseni", sanoi lopulta kapteeni Gething.
"Oli kerrassaan ihme, että onnistuimme pysäyttää teidät", sanoi Annis innoissaan. "'Merilokki' on aivan vieressä, enkä minä ymmärrä miksi sinä uudestaan aiot mennä matkaasi."
"Sitä en itsekään ymmärrä", sanoi Gething väsyneesti.
"Voit toki käsittää, etten minä johda sinua mihinkään vaaraan. Ota takki päällesi ja tule mukaan."
Sanomatta sanaakaan teki kapteeni Gething mitä käskettiin ja seurasi tytärtään kannelle.
"En tulekaan mukaan, kapteeni", sanoi hän, tavatessaan "Feben" laivurin nostamassa sillitynnöreitä.
"Vai niin", vastasi tämä lyhyesti, "mutta rahoja ette enää saa takaisin."
Häpeissään ja pitäen tyttärensä käsivarresta, astui kapteeni Gething "Merilokkiin" ja pudisti Wilsonin kättä. Saavuttuaan kertomuksensa ja selvityksensä puoliväliin sai laivuri ihmeellisen halun kohdata Tillotsonia, mutta Annis sai hänet sentään estettyä, ja kun "Febe" oli saanut lastattua sillinsä, liukui se hiljalleen, toivotettuaan ystävällisesti hyvää yötä, jokea ulos ulapalle. "Merilokin" miehistö pääsi jatkamaan häirittyä untansa.
"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi laivuri Annikselta, kun kapteeniGething väsyneenä oli mennyt kajuuttaan.
"Täydellisesti", vastasi Annis.
"Mutta minä en ole", sanoi Wilson merkitsevällä äänenpainolla.
Miss Gething hymyili ja nojautui laivan syrjälle katselemaan tummaa vettä ja nukkuvaa kaupunkia. Hän ei liikahtanut, kun Wilson asettui hänen viereensä ja kun tämä tarttui hänen käteensä ei hän estellyt.
"Minä en ole tyytyväinen — — vielä", sanoi Wilson ja vei tytön käden huulilleen.
Samassa huomasi hän merkkilyhtyjen loistavan liian kirkkaasti. Hän laski ne alas ja puhalsi sammuksiin. Vaan yht'äkkiä kuului pidätettyä naurua, laivuri kääntyi ympäri — silmänräpäystä liian myöhään. Annis Gething katosi kajuutan rappusista.