Koska luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan siten, että se kartuttaa lieviä, toisiaan seuraavia edullisia muunteluita, ei se voi aikaansaada mitään suuria äkillisiä toisintoja. Se etenee vain hitain ja lyhyin askelin. Näin on oppilause "Natura non facit saltum", jota jokainen uusi lisä tietovarastoomme on omansa vahvistamaan, teoriamme kannalta käsitettävissä. Me voimme havaita, kuinka kaikkialla luonnossa sama yleinen tarkotusperä saavutetaan miltei äärettömän erilaisin keinoin, sillä jokainen kerran kehittynyt erikoisuus periytyy kauan, ja rakennelmien, jotka jo ovat toisintuneet monin erilaisin tavoin, on mukauduttava samaan yleiseen tarkotukseen. Voimme sanalla sanoen ymmärtää, miksi luonto on tuhlailevainen vaihtelussaan, mutta itara luomaan mitään varsinaisesti uutta. Mutta miksi luonnonlaki olisi tällainen, jos jokainen laji olisi erikseen luotu, sitä ei kukaan kykene selittämään.
Monet muutkin seikat ovat nähdäkseni selitettävissä teoriamme avulla. Kuinka omituista onkaan, että tikan muotoinen lintu pyytää hyönteisiä maasta, että vuoristohanhella, joka harvoin, jos milloinkaan, laskeutuu veteen, on uimaräpylät, että rastaantapainen lintu sukeltelee ja elää vesihyönteisillä ja että jonkin myrskylinnun rakenne ja elintavat ovat sovelluttaneet sen ruokin tapaisen linnun elämään j.n.e. Mutta jos otamme huomioon, että jokainen laji pyrkii lakkaamatta kartuttamaan lukumääräänsä ja että luonnollinen valinta on aina valmiina sovelluttamaan kunkin lajin hitaasti muuntuvia jälkeläisiä johonkin luonnossa esiintyvään valtaamattomaan tai vaillinaisesti täytettyyn paikkaan, eivät tuollaiset ilmiöt meitä enää kummastuta, päinvastoin tuntuvat ne meistä voivan olla ennalta odotettavissakin.
Voimme jossain määrin ymmärtää, miksi luonnossa näemme niin paljon kauneutta, koska tämä kauneus voidaan suureksi osaksi lukea valinnan ansioksi. Ettei kauneus, sellaisena kuin me sen käsitämme, kuitenkaan ole yleisesti vallitsevana, se täytyy jokaisen myöntää nähdessään esim. eräitä myrkyllisiä käärmeitä, eräitä kaloja ja joitakin lepakkoja, joiden kasvot irvikuvan tavoin muistuttavat ihmiskasvoja. Sukupuolivalinta on antanut mitä loistavimmat värit, siroimmat muodot ja muut koristukset lintujen, perhosten ja muiden eläinten uroksille ja joskus naaraksille. Se on usein antanut uroslinnulle äänen, joka soi kauniilta naaraksen ja meidänkin korvissamme. Kukat ja hedelmät ovat saaneet kirkkaat, vihreistä lehdistä erottuvat värinsä, jotta hyönteiset helposti keksisivät kukat niissä vieraillakseen ja niitä hedelmöittääkseen ja jotta linnut levittäisivät siemeniä. Mistä johtuu, että eräät värit, äänet ja muodot tuottavat mielihyvää ihmiselle ja alhaisemmille eläinkunnan jäsenille — s.o. kuinka kauneuden taju yksinkertaisimmassa muodossaan on kehittynyt — sitä emme tiedä, yhtä vähän kuin sitäkään, miksi eräät tuoksut ja maut ovat ensinnä alkaneet tuntua miellyttäviltä.
Koska luonnollisen valinnan vaikutus perustuu kilpailuun, sovelluttaa ja kehittää se kunkin alueen asukkaita ainoastaan mikäli suhde muihin asukkaihin tätä vaatii. Meidän ei siis tule ihmetellä, että jonkun alueen alkuperäiset asukkaat, joiden tavallisesti otaksutaan olevan erikoisesti tätä aluetta varten luotuja ja siihen sovellettuja, joutuvat tappiolle ja saavat väistyä toiselta alueelta tulleiden, seudulle kotiutuneiden muotojen tieltä. Meidän ei myöskään tule kummastella, etteivät kaikki luonnossa tavattavat rakennelmat ole ehdottoman täydellisiä, mikäli kykenemme asiaa arvostelemaan, ei edes ihmisen silmäkään, tai että jotkut tuntuvat meistä olevan kaikkea muuta kuin tarkotuksenmukaisia. Älkäämme kummastelko, että mehiläisen pistin, eläimen käyttäessä sitä vihollistaan vastaan, tuottaa mehiläiselle itselleen kuoleman, että kuhnureita syntyy suunnattomat joukot yhtä ainoata siitostointa varten ja että niiden hedelmättömät sisaret surmaavat veljensä, niin pian kuin nämä ovat suorittaneet tämän tehtävänsä. Älkäämme kummastelko havupuittemme suunnatonta siitepölyn tuhlausta, mehiläiskuningattaren vaistomaista vihaa omia hedelmällisiä tyttäriään kohtaan tai sitä, että loisampiaiset saavat kehittyessään ravintonsa eräiden toukkien elävistä ruumiista y.m. sellaisia tapauksia. Päinvastoin on luonnollisen valinnan teorian kannalta omituista, ettei ole havaittu lukuisampia tapauksia, joissa ehdoton täydellisyys puuttuu.
Monimutkaiset ja vähän tunnetut luonnonlait, jotka aiheuttavat muunnosten syntymisen, ovat mikäli voimme arvostella samat kuin ne, mitkä ovat aiheuttaneet eri lajien syntymisen. Kummassakin tapauksessa fysillisillä elinehdoilla näyttää olleen jonkinmoinen suoranainen ja määräävä vaikutus, mutta kuinka suuri, sitä emme kykene sanomaan. Niinpä muunnokset, jotka ovat saaneet jalansijaa jollakin uudella seudulla, toisinaan omaksuvat joitakin tuon seudun lajeille kuuluvia ominaisuuksia. Sekä muunnoksiin että lajeihin näyttää elimistön osien käytöllä tai käytön puutteella olevan melkoinen vaikutus; on mahdotonta olla tekemättä tätä johtopäätöstä tarkastaessa esim. paksupäistä sorsaa, jonka siivet ovat lentämiseen kelvottomat, melkein samanlaiset kuin ankan, tai tuku-tuku nimistä maankoloissa elävää eläintä, joka on toisinaan sokea, tai eräitä myyriä, joiden silmät ovat säännöllisesti sokeat ja nahan peittämät, taikkapa Amerikan ja Europan pimeissä luolissa eläviä sokeita eläimiä. Sekä muunnokset että lajit näyttävät olleen huomattavasti vuorosuhteellisen muuntelun alaisia, siten, että jonkin elimistönosan muuntuminen on välttämättä aiheuttanut eräiden muidenkin osien muuntumisen. Sekä muunnoksissa että lajeissa havaitsemme toisinaan aikoja sitten hävinneiden ominaisuuksien palautumista. Kuinka selittämätöntä onkaan luomisteorian kannalta, että hevosen suvun lajien ja niiden sekasikiöiden jaloissa ja lavoilla toisinaan esiintyy juovia. Ja kuinka yksinkertaisesti tämä seikka onkaan selitettävissä, jos otaksumme kaikkien näiden lajien polveutuvan juovikkaasta esi-isästä, samoinkuin eri kotikyyhkysrodut polveutuvat siniharmaasta juovikkaasta kalliokyyhkysestä.
Jos jokainen laji olisi erikseen luotu, miksi olisivat lajitunnusmerkit, s.o. ne ominaisuudet, joilta suvun eri lajit eroavat toisistaan, muuntelevaisempia kuin näille lajeille yhteiset sukutunnusmerkit? Miksi olisi esim. kukan väri alttiimpi muuntelemaan, jos muilla suvun lajeilla on erivärisiä kukkia, kuin jos kaikkien kukat ovat samanväriset? Jos lajit ovat ainoastaan selväpiirteisiä muunnoksia, joiden ominaisuudet ovat erittäin vakaantuneet, voimme tämän ymmärtää; sillä ne ovat jo ennenkin, haarautuessaan erilleen yhteisestä kantamuodostaan, muunnelleet eräiltä ominaisuuksiltaan, minkä johdosta ne ovat tulleet toisistaan lajinomaisesti eroaviksi. Tämän vuoksi on otaksuttavampaa, että juuri nämä ominaisuudet edelleenkin muuntelevat enemmän kuin sukutunnusmerkit, jotka ammoisista ajoista ovat muuntumattomina periytyneet. Luomisopin kannalta on selittämätöntä, miksi elimistönosa, joka ainoastaan yhdellä suvun lajilla on kehittynyt hyvin erikoisella tavalla ja siis, kuten tästä luonnollisesti päätämme, on lajille erittäin tärkeä, on tavattoman herkkä muuntelemaan. Meidän käsityksemme taas on se, että tämä osa on, aina siitä pitäin kuin eri lajit haarautuivat yhteisestä kantamuodosta, ollut tavattoman suuren muuntelun alainen, minkä vuoksi voimme olettaa osan edelleenkin olevan muuntelevaisen. Mutta jokin osa saattaa olla mitä omituisimmalla tavalla kehittynyt, kuten esim. lepakon siipi, olematta silti sen muuntelevampi kuin mikään muukaan rakennelma, jos se on yhteinen monelle vähempiarvoiselle muodolle, s.o., periytynyt hyvin etäisiltä ajoilta; sillä tässä tapauksessa on luonnollinen valinta sen vakiinnuttanut.
Tarkastaessamme vaistoja havaitsemme, etteivät ne, niin omituisia kuin jotkut niistä ovatkin, tarjoa teoriallemme sen suurempia vaikeuksia kuin ruumiilliset rakennelmatkaan. Voimme käsittää, kuinka luonto on aste asteelta kehittänyt saman luokan eri eläimille ominaisia vaistoja. Olen yrittänyt osottaa, kuinka suuresti asteittaisen muuntelun periaate on omansa valaisemaan mehiläisen ihmeellistä rakennustaiteellista kykyä. Elintavat epäilemättä usein osaltaan myötävaikuttavat vaistojen muuntumiseen; mutta tämä ei suinkaan ole välttämätöntä, kuten havaitsemme suvuttomista hyönteisistä, jotka eivät jätä mitään jälkeläisiä, mitkä perisivät kauan pitkitettyjen elintapojen vaikutukset. Jos suvun kaikki lajit polveutuvat yhteisestä kantamuodosta ja ovat perineet tältä paljon yhteistä, käsitämme miksi sukulaislajit jouduttuaan aivan erilaisiin olosuhteisiin kumminkin noudattavat miltei samoja vaistoja; miksi esim. Etelä-Amerikan tropillisessa ja lauhkeassa vyöhykkeessä elävät rastaat vuoraavat pesänsä mudalla, kuten brittiläiset lajimme. Jos vaistot ovat luonnollisen valinnan hitaasti kehittämiä, ei ole ensinkään ihmeellistä, että jotkin vaistot eivät ole täydellisiä ja ovat helposti omansa hairahtumaan ja että monet vaistot aiheuttavat muille eläimille kärsimyksiä.
Jos lajit ovat ainoastaan selväpiirteisiä ja pysyväisiä muunnoksia, käsitämme ilman muuta, miksi niiden risteytetyt jälkeläiset ovat samojen monimutkaisten lakien alaisia kuin tunnustettujen muunnosten risteytetyt jälkeläiset, mitä tulee sekasikiöiden ja näiden vanhempien suurempaan tai pienempään yhtäläisyyteen ja tämän yhtäläisyyden laatuun, sekä siihen, että ne jatkuvasti risteytyessään voivat sulautua toisiinsa, y.m. sellaisiin seikkoihin. Tämä lajien ja muunnosten välinen yhtäläisyys olisi varsin oudostuttava, jos lajit olisivat luodut riippumatta toisistaan ja muunnokset olisivat syntyneet sekundaristen lakien vaikutuksesta.
Jos myönnämme, että geologian aikakirjat ovat peräti vaillinaiset, tukevat geologiset tosiasiat vankasti polveutumis- ja muuntumisteoriaa. Uusia lajeja on ilmestynyt näyttämölle hitaasti ja pitkien väliaikojen jäljestä; ja saman ajanjakson kuluessa eri ryhmissä tapahtuneiden muutosten suuruus on hyvin erilainen. Lajien ja kokonaisten lajiryhmien sukupuuttoon-häviäminen, jolla on ollut niin huomattava osansa elollisen maailman historiassa, on miltei välttämätön seuraus luonnollisen valinnan laista, sillä uudet ja kehittyneemmät muodot syrjäyttävät vanhat. Yksityiset lajit ja lajiryhmät eivät enää esiinny uudelleen, senjälkeen kuin polveutumisketju kerran on katkennut. Valtamuotojen asteittainen leveneminen ja niiden jälkeläisten hitaasti tapahtunut toisintuminen ovat syynä siihen, että elämänmuotoja pitkien aikakausien kuluttua esiintyy ikäänkuin samalla haavaa muuttuneina kaikkialla maapallolla. Se seikka, että jokaisen muodostuman kivettyneet jäännökset ovat johonkin määrin välimuotoja ylä- ja alapuolella sijaitsevien muodostumien kivettymille, saa yksinkertaisesti selityksensä niiden välittävästä asemasta polveutumisketjussa. Se merkillinen seikka taas, että kaikki sukupuuttoon kuolleet oliot ovat ryhmiteltävissä samoihin luokkiin kuin kaikki nykyään elävät muodot, on luonnollinen seuraus siitä, että elävät ja sukupuuttoon kuolleet eliöt ovat samojen esivanhempien jälkeläisiä. Koska lajit ovat yleensä erilaistuneet pitkän polveutumis- ja toisintumisaikansa kuluessa, käsitämme, miksi jokaisen ryhmän vanhemmilla muodoilla eli sen varhaisilla esivanhemmilla niin usein on johonkin määrin välittävä asema nykyisten ryhmien välillä. Uudempien muotojen katsotaan yleensä olevan korkeammalla organisationiasteella kuin vanhojen; näin täytyykin olla, koska myöhemmät ja kehittyneemmät muodot ovat elämäntaistelussa voittaneet vanhemmat ja vähemmän kehittyneet; niiden elimet ovat myöskin yleensä enemmän erikoistuneet eri tehtäviä suorittamaan. Tämä ei ensinkään ole ristiriidassa sen kanssa, että lukuisilla eliöillä yhä vieläkin on yksinkertainen ja kehittymätön, yksinkertaisiin elinehtoihin sovellettu rakenne, eikä sen kanssa, että jotkin muodot ovat organisationiltaan taantuneet jokaisella polveutumisasteellaan yhä paremmin soveltautuessaan uusiin yksinkertaisempiin elinehtoihin. Ja vihdoin on myöskin se ihmeellinen seikka helposti käsitettävissä, että eräät sukulaismuodot ovat pitkien aikakausien kuluessa olleet vallitsevina jollakin mantereella — kuten pussieläimet Australiassa ja Hampaattomat Etelä-Amerikassa — koska yhteinen alkuperä liittää läheisesti toisiinsa sukupuuttoon hävinneet ja nykyiset muodot.
Jos maantieteelliseen levenemiseen nähden myönnämme, että aikojen kuluessa on tapahtunut runsaasti siirtymisiä maanosista toisiin, johtuen aikaisemmista ilmastollisista ja maantieteellisistä muutoksista ja monista satunnaisista ja tuntemattomista levenemistavoista, voimme polveutumisteorian kannalta käsittää useimmat levenemistä koskevat pää-ilmiöt. Voimme ensinnäkin käsittää tuon omituisen rinnakkaisuuden elollisten olentojen paikallisessa levenemisessä ja niiden ajallisessa geologisessa jatkuvaisuudessa. Kummassakin tapauksessa liittää eliöitä toisiinsa luonnollisen polveutumisen side ja muuntumisen syyt ovat olleet samat. Käsitämme täydelleen tuon ihmeellisen seikan, joka on pistänyt jokaisen matkailijan silmään, että samalla mantereella kunkin luokan useimmat jäsenet ovat selvästi toisilleen sukua, vaikka elävätkin mitä erilaisimpien elinehtojen alaisina, kylmissä ja kuumissa seuduissa, vuoristoissa ja tasangoilla, erämaissa ja soissa, koska ne ovat samojen esivanhempien ja ensimäisten siirtolaisten jälkeläisiä. Aikaisemmat siirtymiset ja niitä useimmiten seurannut toisintuminen ynnä jääkausi selittävät, miksi kaukana toisistaan olevissa vuoristoissa ja pohjoisessa ja eteläisessä lauhkeassa vyöhykkeessä tavataan muutamia identisiä ja useita lähisukuisia kasvilajeja; samoin ne selittävät muutamien pohjoisen ja eteläisen lauhkean vyöhykkeen merenasujanten läheisen sukulaisuuden, huolimatta siitä, että alueita erottaa kääntöpiirien välinen valtameri. Meidän ei tule ihmetellä sitä, että vaikka kaksi eri aluetta voikin tarjota niin yhtäläisiä elinehtoja, kuin saman lajin yksilöt suinkin voivat kaivata, asukkaat kumminkin saattavat olla hyvin erilaisia, jos alueet ovat pitkien aikojen kuluessa olleet täysin erillään toisistaan. Sillä koska eliöiden keskinäisillä suhteilla on kaikkein tärkein merkitys ja koska nuo kaksi aluetta lienevät saaneet toisiltaan tai joltakin muulta alueelta uusia siirtolaisia eri aikoina ja eri suhteissa, on muuntelun kummallakin alueella täytynyt käydä aivan eroavaan suuntaan.
Olettamamme vaellukset ja niitä seurannut toisintuminen selittävät, miksi valtamerensaarilla asustaa vain muutamia harvoja lajeja, joista useat ovat endemisiä muotoja. On hyvin ymmärrettävää, miksi valtamerensaarilla ei asusta sellaisiin eläinryhmiin kuuluvia lajeja, jotka eivät kykene siirtymään aavojen valtamerenulappain ylitse, kuten sammakkoja ja maaimettäväisiä, ja miksi kaukana mantereesta olevilla saarilla sen sijaan usein tavataan useita erikoisia lepakkolajeja, eläimiä, jotka kykenevät siirtymään valtameren ylitse. Tällaiset tapaukset kuin valtamerensaarille erikoiset lepakkolajit ja kaikkien maaimettäväisten täydellinen puuttuminen ovat luomisopin kannalta aivan selittämättömiä.
Kun kahdella alueella tavataan lähisukuisia eli toisiaan edustavia lajeja, edellyttää tämä, että kummallakin on aikaisemmin elänyt samoja kantamuotoja; havaitsemmekin miltei aina, kun kahdella alueella elää useita lähisukuisia lajeja, joidenkin lajien vieläkin olevan alueille yhteisiä. Missä tahansa esiintyy useita lähisukuisia vaikkakin erikoisia lajeja, siellä myöskin tavataan samoihin ryhmiin kuuluvia epävarmoja muotoja ja muunnoksia. On hyvin yleinen sääntö, että kunkin alueen asukkaat ovat sukua lähimmän seudun asukkaille, mistä siirtolaisia on voinut saapua. Näemme tämän esim. siitä, että Galapagos-saariston, Juan Fernandez-saarten ja muiden Amerikan saarten kaikki kasvit ja eläimet ovat ilmeisesti sukua läheisen Amerikan mantereen asukkaille; samoin ovat Kap Verde-saarten ja muiden Afrikaan kuuluvien saarten asukkaat läheistä sukua Afrikan mantereen asukkaille. Ja myönnettäneen, ettei luomisteoria ensinkään voi selittää näitä seikkoja.
Se seikka, että kaikki muinaiset ja nykyiset elolliset oliot voidaan, kuten olemme nähneet, järjestää muutamiksi suuriksi toisten ryhmien alaisiksi ryhmiksi, ja että sukupuuttoon kuolleet ryhmät usein lankeavat nykyisten väliin, on käsitettävissä luonnollisen valinnan teorian ja siihen sisältyvän sukupuuttoonhäviämisen sekä ominaisuuksien erilaistumisen avulla. Nämä samat periaatteet selittävät myöskin, miksi kuhunkin luokkaan kuuluvien muotojen keskinäiset sukulaisuussuhteet ovat niin monimutkaiset. Ne selittävät, miksi eräät tunnusmerkit paljon paremmin soveltuvat jaotusperusteiksi kuin toiset; miksi adaptivisilla ominaisuuksilla, vaikka ne eliöille itselleen ovat verrattomasti tärkeimmät, on tuskin mitään merkitystä jaotuksessa; miksi surkastuneiden elinten tarjoomilla tunnusmerkeillä, vaikka niillä ei ole mitään arvoa eliöille, on usein erittäin suuri jaotuksellinen arvo; ja miksi embryologiset tunnusmerkit ovat usein kaikkein arvokkaimmat. Elollisten olentojen todelliset sukulaisuudet johtuvat, päinvastoin kuin adaptiviset yhtäläisyydet, perinnöllisyydestä eli alkuperän yhteisyydestä. Luonnollinen järjestelmä on genealoginen; saavutettuja eroavaisuusasteita osottavat siinä nimitykset "muunnos", "laji", "suku", "heimo" j.n.e., ja meidän on polveutumisviivoja seuratessamme pidettävä silmällä pysyväisimpiä tunnusmerkkejä, mitkä nämä lienevätkin ja kuinka vähäinen niiden merkitys lieneekin lajien elämälle.
Ihmisen kädessä, lepakon siivessä, merisian uimuksessa ja hevosen jalassa havaitsemamme samankaltainen luusto, sama kaulanikamien lukumäärä giraffilla ja norsulla ja lukemattomat muut sellaiset seikat selviävät muitta mutkitta polveutumisteorian valossa, joka edellyttää hitaita ja lieviä toisiaan seuraavia muunteluita. Lepakon siiven- ja takajalanrakenteen yhtäläisyys, huolimatta elinten erilaisista tarkotusperistä, samoinkuin ravun leukojen ja raajojen sekä kukan terälehtien, heteiden ja emien yhtäläinen muovailu on myöskin suurimmaksi osaksi selitettävissä siten, että osat ja elimet, jotka alkuaan olivat yhtäläiset kunkin luokan muinaisella kantamuodolla, ovat asteittaisesti toisintuneet. Olettaen, että toisiaan seuraavat muuntelut eivät aina esiinny varhaisessa iässä ja että ne periytyvät jälkeläisiin samalla ikäkaudella, millä ne vanhemmissa esiintyivät, käsitämme miksi imettäväisten, lintujen, matelijoiden ja kalojen sikiöt ovat niin toistensa kaltaisia ja täysinkehittyneistä muodoista niin eroavia. Meidän ei enää tarvitse ihmetellä sitä, että ilmaahengittävän imettäväisen tai linnun alkiolla on kidusaukot ja kiduksissa kaareutuvat valtimot niinkuin kalalla, jonka on hengitettävä happea vedestä hyvinkehittyneillä kiduksillaan.
Käytön puute lienee, toisinaan luonnollisen valinnan avustuksella, pienentänyt elimiä, kun nämä ovat käyneet tarpeettomiksi elintapojen tai elinehtojen muututtua. Tämä antaa meille oikean käsityksen surkastuneiden elinten merkityksestä. Mutta käytön puute ja valinta vaikuttaa yleensä jokaiseen olentoon vasta kun olento on saavuttanut täyden kehityksensä ja joutunut toden teolla taistelemaan olemassaolostaan, eikä niillä siis ole suurta vaikutusta elimistöön eliön varhaisella ikäkaudella. Näin ollen ei elin tällä ikäkaudella vielä pienene eikä surkastu. Niinpä on esim. vasikka perinyt hampaansa, jotka eivät milloinkaan puhkea yläleuan ikenistä, joltakin muinaiselta esi-isältä, jolla on ollut hyvinkehittyneet etuhampaat yläleuassa; ja on syytä otaksua, että täysi-ikäisen eläimen hampaat ovat muinoin surkastuneet käytön puutteessa, sittenkuin luonnollinen valinta on tehnyt sen kielen ja kitalaen tai huulet oivallisesti soveltuviksi ruohon katkaisemiseen ilman hampaitten apua. Vasikan hampaat ovat sen sijaan jääneet tästä vaikutuksesta osattomiksi, ja tuon lain mukaan, että ominaisuudet periytyvät vastaavassa iässä, ne ovat kaukaisista ajoista periytyneet nykyaikaan saakka. Jos jokainen eliö kaikkine eri osineen olisi erikseen luotu, kuinka selittämätöntä olisikaan, että niin usein tavataan elimiä, jotka ilmeisesti ovat aivan hyödyttömiä, sellaisia kuin sikiötilassa olevan vasikan hampaat tai useiden kuoriaisten peitinsiipien alla olevat käpertyneet siivet. Voimme sanoa, että luonto on tahtonut paljastaa meille muuntelusuunnitelmansa surkastuneiden elinten ja embryologisten sekä homologisten rakennelmien avulla, mutta me olemme sokeat ymmärtämään luonnon tarkotusta.
Olen nyt toistanut kaikki tärkeimmät tosiasiat ja syyt, jotka ovat täysin vakuuttaneet minut siitä, että lajit ovat pitkien sukupolvijaksojen kuluessa toisintuneet. Tämä on tapahtunut pääasiassa siten, että luonto on valinnut lukuisia, toisiaan seuraavia lieviä ja edullisia muunteluita. Luonnollista valintaa ovat tärkeällä tavalla avustaneet lisääntyneen tai vähentyneen käytön perinnölliset vaikutukset ja vähäisemmässä määrässä ulkonaisten elinehtojen suoranainen vaikutus adaptivisiin rakennelmiin, joko muinaisiin tai nykyisiin, sekä muuntelut, jotka meistä näyttävät syntyneen spontanisesti, koska emme tunne niiden syitä. Minusta tuntuu siltä, että olen aikaisemmin arvostanut liian vähäisiksi jälkimäisten muuntelumuotojen tavallisuuden ja merkityksen muunteluina, jotka johtavat pysyväisiin toisintoihin riippumatta luonnollisesta valinnasta. Mutta koska johtopäätöksiäni on viime aikoina aivan vääristelty ja väitetty minun lukevan lajien muuntumisen yksinomaan luonnollisen valinnan ansioksi, sallittakoon minun huomauttaa, että teokseni ensimäisessä ja myöhemmissä painoksissa olen hyvin huomattavalla paikalla — Johdannon lopussa — lausunut seuraavat sanat: "Olen vakuutettu siitä, että luonnollinen valinta on ollut muutosten tärkeimpänä, vaikkakaan ei yksinomaisena syynä." Tämä ei ole mitään hyödyttänyt. Asioiden jatkuvalla vääristelyllä on suuri vaikutus. Mutta onneksi tieteen historia osottaa, ettei tämä vaikutus ole pitkäikäinen.
Voitaneen tuskin kieltää, ettei väärä teoria voisi niin tyydyttävällä tavalla kuin luonnollisen valinnan teoria selittää edellä esittämiämme lukuisia tosiasioita. Äskettäin on väitetty, että tämä epäsuora todistelutapa on epäluotettava. Kumminkin se on tapa, jolla arvostellaan elämän jokapäiväisiä ilmiöitä, ja sitä ovat usein käyttäneet suurimmat luonnontutkijamme. Sitä tietä on keksitty valonaaltoiluteoria ja viime aikoihin saakka on tuskin voitu esittää mitään suoranaisia todisteita senkään otaksuman tueksi, että maa pyörii akselinsa ympäri. Mikään pätevä vastaväite ei ole sekään, ettei tiede vielä voi luoda mitään valoa tuohon paljon korkeampaan problemiin, elämän olemukseen ja alkuperään. Kuka voi selittää, mikä on veto- tai painovoiman olemus, vaikka Leibnitz aikoinaan syytti Newton'ia siitä, että tämä oli "tuonut filosofiaan salattuja aineksia ja ihmeitä".
En ymmärrä, että tässä teoksessa esitetyt mielipiteet voisivat loukata kenenkään uskonnollisia tunteita. Riittänee, jos muistutan osotukseksi siitä, kuinka ohimeneviä sellaiset vaikutelmat ovat, että Leibnitz kiivaasti vastusti suurinta keksintöä, minkä kukaan ihminen on tehnyt, nimittäin painovoiman lakia, koska se muka oli "omansa hävittämään luonnollisen ja siis myöskin ilmoitetun uskonnon". Eräs kuuluisa kirjailija ja jumaluusoppinut on kirjottanut minulle "vähitellen oppineensa ymmärtämään, että on aivan yhtä ylevä jumaluuden käsitys uskoa, että Jumala on luonut muutamia harvoja muotoja, jotka ovat kykeneviä kehittymään toisiksi hyödyllisiksi muodoiksi, kuin että Hänen tarvitsisi turvautua uusiin luomistöihin täyttääkseen ne tyhjät tilat, jotka ovat syntyneet Hänen lakiensa vaikutuksesta".
Voitaneen kysyä, miksi kaikki etevimmät nykyään elävät luonnontutkijat ja geologit eivät viime aikoihin saakka ole uskoneet lajien muuttuvaisuutta. Ei voida väittää, etteivät lajit ole luonnontilassa minkään muuntelun alaisia, eikä voida näyttää toteen, että pitkien aikakausien kuluessa tapahtuvan muuntelun määrä on rajotettu; mitään selvää rajaa ei ole voitu eikä voida vetää lajien ja vakaantuneiden muunnosten välille. Ei voida väittää risteytyneiden lajien olevan poikkeuksetta hedelmättömiä ja risteytyneiden muunnosten poikkeuksetta hedelmällisiä, eikä sitäkään, että hedelmättömyys on jokin luomisessa annettu erikoinen lajintunnus. Se usko, että lajit ovat muuttumattomia luomia, oli miltei välttämätön niin kauan kuin arveltiin maapallon historian käsittävän vain lyhyen ajan. Ja nyt, kun olemme saaneet jonkinmoisen käsityksen kuluneen ajan pituudesta, olemme vain liian kärkkäät enemmittä todisteitta olettamaan geologian aikakirjojen kertomuksen olevan siksi täydellisen, että se tarjoisi meille selviä todistuksia lajien muuttumisesta, jos tällaista todella olisi tapahtunut.
Mutta pääsyynä luontaiseen haluttomuuteemme myöntää, että toinen laji on synnyttänyt toisia eroavia lajeja, on se, ettemme koskaan mielellämme myönnä suuria muutoksia tapahtuneen, ellemme näe näiden muutosten eri asteita. Samanlaisia epäilyksiä heräsi monissa geologeissa, kun Lyell ensinnä esitti väitteensä, että pitkät sisämaan vuorenselänteet ja syvät laaksot ovat muodostuneet samojen voimien vaikutuksesta, joiden yhä vieläkin näemme toimivan. Ihmisajatuksen on vaikea käsittää, mitä todella merkitsee vain miljoonakin vuotta. Se ei voi laskea yhteen eikä täysin tajuta niiden monien pienten muunteluiden vaikutuksia, jotka ovat karttuneet miltei lukemattomien sukupolvien toisiaan seuratessa.
Vaikka olenkin täysin vakuutettu tässä teoksessa esitettyjen ajatusten oikeudesta, en ensinkään odota voivani vakuuttaa kokeneita luonnontutkijoita, jotka ovat pitkien vuosien kuluessa tottuneet katselemaan asioita vastakkaiselta kannalta. Meidän on niin helppoa kätkeä tietämättömyytemme sellaisten lauseparsien taakse kuin "luomissuunnitelma", "peruskaavan yhteisyys" j.n.e., ja luulla niillä jotain selittävämme, vaikka itse asiassa ainoastaan mainitsemme saman asian uusin sanoin. Jokainen, joka panee enemmän painoa selittämättömiin vaikeuksiin kuin tiettyyn määrään selitettyjä tosiasioita, on varmaankin hylkäävä teoriamme. Muutamiin harvoihin luonnontutkijoihin, joilla on suuri mielen joustavuus ja jotka jo ovat alkaneet epäillä lajien muuttumattomuutta, voi teokseni kenties jotakin vaikuttaa. Mutta minä katson luottamuksella tulevaisuuteen — nuoreen, nousevaan luonnontutkijapolveen, joka kykenee näkemään molemmat puolet asiassa ja arvostelemaan niitä puolueettomasti. Jokainen, joka on johtunut uskomaan, että lajit ovat muuttuvaisia, tekee asialle hyvän palveluksen omantunnon mukaisesti lausumalla julki vakaumuksensa. Ainoastaan siten saadaan hävitetyksi se ennakkoluulojen verho, joka on kietoutunut tämän kysymyksen ympärille.
Useat etevät luonnontutkijat ovat äskettäin lausuneet ajatuksen, että monet lajeina pidetyt muodot eivät ole todellisia lajeja; toiset sitävastoin ovat oikeita lajeja, s.o. erikseen luotuja. Tämä johtopäätös on mielestäni omituinen. Nuo luonnontutkijat myöntävät, että joukko muotoja, joita he itsekin vielä hiljattain ovat pitäneet erikoisina luomina, joita luonnontutkijain enemmistö edelleenkin sellaisina pitää ja joilla siis on kaikki todellisten lajien ulkonaiset luonteenomaiset piirteet, ovat syntyneet muuntelusta, mutta sen ohella he kieltäytyvät ulottamasta samaa käsityskantaa toisiin, lievästi eroaviin muotoihin. Kumminkaan he eivät väitä kykenevänsä ratkaisemaan, eivätpä edes arvailemaankaan, mitkä elämänmuodot ovat luotuja ja mitkä ovat syntyneet sekundaristen lakien vaikutuksesta. He myöntävät muuntelun olevan todellisena, vaikuttavana syynä toisessa tapauksessa, toisessa he sen mielivaltaisesti epäävät, millään tavoin erottamatta näitä kahta tapausta toisistaan. On tuleva päivä, jolloin tätä tullaan mainitsemaan omituisena esimerkkinä siitä, kuinka ennalta omaksuttu mielipide tekee sokeaksi. Näitä tiedemiehiä ei luomisen ihmetyö näytä hämmästyttävän sen enempää kuin luonnollinen syntyminenkään. Mutta uskovatko he tosiaankin, että lukemattomina aikakausina maapallon historiassa jotkut alkuaineatomit ovat yhdellä välähdyksellä muuttuneet eläviksi kudoksiksi? Uskovatko he, että kussakin heidän olettamassaan luomisessa on syntynyt yksi ainoa vaiko useampia yksilöitä? Ovatko kaikki nuo lukemattomat eläin- ja kasvilajit luodut munina ja siemeninä vaiko täysinkehittyneinä? Ja mitä imettäväisiin tulee, ovatko ne jo luomisessa kantaneet merkkejä, jotka osottavat niiden saavan ravintonsa äitinsä kohdussa? Epäilemättä niiden, jotka uskovat vain muutamien harvojen elämänmuotojen ilmestymiseen eli luomiseen, on mahdotonta vastata muutamiin näistä kysymyksistä. Useat kirjottajat ovat väittäneet, että on yhtä helppoa uskoa miljoonan olennon luomiseen kuin yhden ainoan; mutta Maupertuis'in filosofinen selviö "vähimmästä työstä" vaikuttaa, että kernaammin oletamme tapahtuneen pienemmän lukumäärän luomistöitä. Ja hyvin uskomatonta on, että kussakin suuressa luokassa olisi luotu lukemattomia olentoja, jotka kantaisivat ilmeisiä, mutta pettäviä merkkejä siitä, että ne polveutuvat yhdestä ainoasta kantamuodosta.
Edellisissä kappaleissa ja siellä täällä muuallakin teoksessani olen säilyttänyt eräitä lauseita, jotka viitaten asioiden aikaisempaan tilaan edellyttävät, että luonnontutkijat uskovat kunkin lajin erikseen luoduksi, ja minua on paljon moitittu siitä, että olen käyttänyt tällaisia sanoja. Mutta teokseni ensipainoksen ilmestyessä oli tämä usko epäilemättä aivan yleinen. Olin aikaisemmin puhunut hyvin monelle luonnontutkijalle evolutioniaatteesta, mutta kertaakaan saamatta myötätuntoista kannatusta. Mahdollisesti jotkut todella uskoivat evolutioniin, mutta he joko olivat ääneti tai ilmaisivat ajatuksensa niin epäselvin sanoin, ettei ollut helppoa käsittää heidän tarkotustaan. Nyt ovat asiat kokonaan muuttuneet ja melkein jokainen luonnontutkija myöntää suuremmoisen evolutioniaatteen oikeuden. On kumminkin muutamia, jotka yhä arvelevat, että lajit ovat äkkiä aivan selittämättömällä tavalla synnyttäneet uusia, kokonaan eroavia muotoja. Mutta, kuten olen yrittänyt osottaa, on olemassa painavia todisteita, jotka vastustavat suurten ja äkillisten muutosten olettamusta. Tieteelliseltä kannalta katsoen ei se otaksuma, että uudet muodot ovat äkkiä selittämättömällä tavalla kehittyneet vanhoista, peräti eroavista muodoista, vie meitä paljoa pitemmälle kuin vanha usko lajien luomiseen maan tomusta.
Voitaneen kysyä, kuinka laajalle ulotan opin lajien muuntumisesta. Kysymykseen on vaikeata vastata, sillä kuta eroavammat tarkastamamme muodot ovat, sitä niukemmat ja heikommat ovat yhteisen alkuperän puolesta puhuvat todisteet. Mutta eräiden todisteiden todistusvoima ulottuu hyvin kauas. Kokonaisten luokkien kaikkia jäseniä liittää toisiinsa sukulaisuussuhteiden ketju ja kaikki voidaan ryhmittää tämän jakoperusteen mukaan toistensa alaisiksi ryhmiksi. Kivettyneet jäännökset täyttävät usein nykyisten lahkojen välillä olevat ammottavat aukot.
Surkastuneet elimet osottavat selvästi, että jollakin muinaisella esi-isällä oli elin täysin kehittyneenä; tämä edellyttää muutamissa tapauksissa, että jälkeläiset ovat tavattomassa määrässä muuttuneet. Kautta kokonaisten luokkien ovat eräät rakennelmat muodostuneet saman peruskaavan mukaisesti ja hyvin varhaisella ikäasteella muistuttavat alkiot läheisesti toisiaan. En siis voi epäillä polveutumis- ja toisintumisteorian käsittävän kaikki saman suuren luokan jäsenet. Uskon eläinten polveutuvan enintään neljästä tai viidestä ja kasvien yhtä monesta tai harvemmista kantamuodoista.
Analogia saattaisi kehottaa minua astumaan vielä askelta pitemmälle, nim. otaksumaan kaikkien eläinten ja kasvien polveutuvan samasta alkumuodosta. Mutta analogia saattaa olla petollinen opas. Kaikesta huolimatta on kaikilla elollisilla olioilla paljon yhteistä kemiallisessa kokoomuksessaan, solurakenteessaan, kasvunlaeissaan ja alttiudessaan turmiollisille vaikutuksille. Näemme tämän niinkin vähäpätöisestä seikasta kuin siitä, että jokin myrkky vaikuttaa samalla tavalla kasveihin ja eläimiin tai että äkämäampiaisen erittämä myrkky synnyttää epämuodostumia yhtä hyvin orjantappurassa kuin tammessakin. Kaikilla elollisilla olennoilla, paitsi kenties kaikkein alhaisimmilla, on sukupuolisiitos oleellisesti samanlainen. Kaikilla on, mikäli nykyään on tunnettua, iturakko sama, joten siis kaikki eliöt syntyvät samanlaisesta alusta. Ja jos tarkastamme luomakunnan kahta pääluokkaa — eläin- ja kasvikuntaa — ovat eräät alhaiset muodot luonteeltaan niin välittäviä, että luonnontutkijat ovat väitelleet siitä, kumpaanko nuo muodot ovat luettavat. Professori Asa Gray on huomauttanut, kuinka "useiden alhaisempien levien itiöiden ja muiden lisääntymiselimien voi sanoa aluksi viettävän ensinnä luonteenomaisesti eläimellistä ja sitten ilmeisesti kasvin elämää". Luonnollisen valinnan teorian kannalta, johon sisältyy ominaisuuksien erilaistuminen, ei siis tunnu uskomattomalta, että jostakin tuollaisesta alhaisesta, välittävästä muodosta on voinut kehittyä sekä eläimiä että kasveja. Ja jos tämän myönnämme, täytyy meidän myöskin myöntää, että kaikki elolliset oliot, mitkä milloinkaan ovat tämän maan pinnalla eläneet, ovat voineet polveutua jostakin yhteisestä kantamuodosta. Mutta tämä johtopäätös perustuu etupäässä analogiaan ja yhdentekevää on, saavuttaako se hyväksymisen vai eikö. Epäilemättä on mahdollista, kuten G.H. Lewes on arvellut, että elämän alkaessa maapallolla kehittyi useita erilaisia muotoja; mutta jos näin on laita, ovat vain hyvin harvat niistä jättäneet toisintuneita jälkeläisiä. Sillä kuten äskettäin olen huomauttanut kunkin suuren luokan, kuten luurankoisten, niveljalkaisten y.m. jäseniin nähden, osottavat niiden embryologiset, homologiset ja surkastuneet rakennelmat selvästi, että kunkin luokan kaikki jäsenet polveutuvat yhdestä ainoasta esi-isästä.
Kun minun tässä teoksessa esittämäni sekä Wallacen esittämät ja muut samaan suuntaan käyvät mielipiteet lajien synnystä kerran ovat saavuttaneet yleisen hyväksymisen, tapahtuu epäilemättä luonnonhistoriallisen tutkimuksen alalla huomattava vallankumous. Systematikot kykenevät silloin yhtä hyvin kuin nykyäänkin harjoittamaan tutkimuksiaan, mutta heitä ei silloin enää ole alituisena painajaisena rasittamassa epäilys, onko tätä tai tuota muotoa pidettävä tosi lajina. Voin vakuuttaa oman kokemukseni nojalla, että tämä ei ole mikään vähäinen huojennus. Silloin lakkaavat nuo loppumattomat kiistat siitä, ovatko Britannian viisikymmentä Rubus-lajia aito lajeja vai eivätkö. Systematikkojen on silloin ainoastaan ratkaistava, (mikä ei tosin ole niinkään helppoa), onko jokin muoto kylliksi vakaantunut ja muista eroava, jotta se voidaan määritellä; ja jos se on määriteltävissä, ovatko eroavaisuudet siksi tärkeät, että muoto ansaitsee lajin nimen. Jälkimäisellä seikalla tulee olemaan paljon oleellisempi merkitys kuin nykyään. Sillä nykyään pitävät useimmat luonnontutkijat kahden muodon vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä eroavaisuuksia, elleivät muodot liity toisiinsa välittävin siirtymäastein, riittävinä kohottamaan kummankin muodon lajien arvoon.
Näin ollen minun on pakko tunnustaa ainoan erotuksen lajien ja selväpiirteisten muunnosten välillä olevan sen, että jälkimäisten tiedetään tai arvellaan nykyään liittyvän toisiinsa välimuotojen avulla, kun taas lajit muinoin liittyivät samalla tavoin toisiinsa. Väheksymättä niiden siirtymäasteiden merkitystä, jotka nykyään liittävät toisiinsa kaksi muotoa, punnitsemme huolellisemmin ja annamme suuremman arvon muotojen nykyiselle eroavaisuusmäärälle. On varsin mahdollista, että muotojen, jotka nykyään tunnustetaan ainoastaan muunnoksiksi, myöhemmin katsotaan ansaitsevan lajien nimen; tällöin, tieteellinen ja jokapäiväinen kieli tulevat keskenänsä sopusointuun. Sanalla sanoen, meidän on käsiteltävä lajeja samalla tavalla kuin ne luonnontutkijat käsittelevät sukuja, jotka pitävät näitä vain käytännöllisyyden vuoksi laadittuina keinotekoisina yhdistelminä. Tämä ei kenties ole mikään ilahduttava tulevaisuudenkuva; mutta ainakin pääsemme silloin turhaan tutkimasta laji-nimityksen oleellista sisällystä, joka on ja jää selvittämättä.
Muut, yleisemmät luonnonhistorian alat tulevat vastaisuudessa paljon mielenkiintoisemmiksi. Luonnontutkijain käyttämät tiedesanat, sellaiset kuin sukulaisuus, tyypin yhteisyys, polveutuminen, morfologia, adaptiviset ominaisuudet, surkastuneet ja kehityksessään pysähtyneet elimet j.n.e. lakkaavat olemasta kuvaannollisia ja saavat sananmukaisen merkityksen. Kun emme enää katsele elollista olentoa niinkuin villi-ihminen katselee laivaa, jonakin, joka käy yli hänen ymmärryksensä, kun katselemme jokaista luonnon tuotetta jonakin, jolla on ollut pitkä historiansa, kun jokaisessa monimutkaisessa rakennelmassa näemme lopputuloksen monista eri asteista, joista jokainen on omistajalleen hyödyllinen, samoinkuin jokainen suuri koneellinen keksintö on monen työntekijän työn, kokemuksen, järjen ja erehdysten tulos — kun näillä silmillä katselemme kutakin elollista olentoa, niin kuinka paljon mielenkiintoisemmaksi tuleekaan luonnonhistoria, kuten oman kokemukseni perusteella voin vakuuttaa!
Eteemme aukenee laaja ja melkein koskematon tutkimusala: muuntelun syyt ja lait, vuorosuhteellisuus, käytön ja sen puutteen vaikutukset, ulkonaisten elinehtojen suoranainen vaikutus j.n.e. Viljelystuotteiden tutkimus saa verrattoman paljon suuremman merkityksen. Ihmisen kasvattama uusi muunnos on oleva paljon arvokkaampi ja mielenkiintoisempi tutkimuksen esine kuin jokin uusi laji lisää jo tunnettujen lajien äärettömään lukumäärään. Jaotuksemme muuttuvat mikäli mahdollista sukujohdoiksi ja silloin ne todella ilmaisevat jotakin, mitä voi kutsua luomissuunnitelmaksi. Jaotussäännöt tulevat epäilemättä yksinkertaisemmiksi, kun meillä on silmäimme edessä määrätty tutkimuksen esine. Meillä ei ole käytettävänämme mitään sukutauluja eikä vaakunamerkkejä. Meidän on keksittävä ja seurattava luonnollisten sukujohtojemme monia haarautumia, kiinnittämällä katseemme sellaisiin tunnusmerkkeihin, jotka ovat kauan olleet perinnöllisiä. Surkastuneet elimet puhuvat pettämätöntä kieltään ammoin hävinneiden rakennelmien luonteesta. Lajit ja lajiryhmät, joita nimitetään poikkeaviksi (aberrant), ja joita voisi kutsua eläviksi kivettymiksi, auttavat meitä luomaan itsellemme kuvan muinaisista elämänmuodoista. Embryologia paljastaa meille usein kunkin pääjakson esityypin jonkun verran himmenneen rakenteen.
Kun pääsemme varmuuteen siitä, että kaikki saman lajin yksilöt ja useimpien sukujen kaikki lähisukuiset lajit ovat verrattain myöhäisellä aikakaudella polveutuneet samasta esi-isästä ja muuttaneet samalta syntymäseudulta, ja kun paremmin olemme oppineet tuntemaan monia eri vaellustapoja, kykenemme varmaankin siinä valossa, jota geologia nykyään luo ja jota se vastaisuudessa on yhä enemmän luova aikaisempiin ilmaston- ja maanpinnanmuutoksiin, oivallisesti seuraamaan koko maapallon asukasten muinaisia vaelluksia. Jo nykyäänkin on mahdollista saada jokin käsitys muinaisajan maantieteestä vertailemalla jonkun mantereen kummallakin puolella elävien merieliöiden eroavaisuuksia ja mantereen eri asukasten luonnetta silmälläpitäen niiden oletettavia vaellusmahdollisuuksia.
Geologian, tuon ylvään tieteen, loistoa himmentää sen aikakirjojen ääretön epätäydellisyys. Maan kuori, sen kerroksiin hautautuneine jäännöksineen, ei suinkaan ole verrattava mihinkään täyteen ahdettuun museoon, vaan niukkaan kokoelmaan, jonka esineet ovat kerätyt umpimähkään ja pitkien väliaikojen perästä. Tullaan kaiketi myöntämään, että jokaisen kivettymiä sisältävän muodostuman kerrostuminen on riippunut suotuisien asianhaarojen harvinaisesta yhteensattumisesta ja että toisiaan seuraavien kerrostumien väliin sattuvat tyhjät aikakaudet ovat olleet äärettömän pitkiä. Kumminkin voinemme jonkinmoisella varmuudella arvioida näiden väliaikojen pituutta vertaamalla toisiinsa niiden edellisiä ja niiden jälkeisiä elollisia muotoja. Meidän on oltava varovaisia tahtoessamme elämänmuotojen yleisen vuorojärjestyksen perusteella täydelleen yhdenikäisinä rinnastaa kaksi muodostumaa, jotka eivät sisällä monia samoja lajeja. Koska lajit syntyvät ja häviävät sukupuuttoon hitaasti ja vielä nykyäänkin työskentelevien voimien, eikä suinkaan ihmeellisten luomistöiden vaikutuksesta, ja koska kaikkein tärkein organisten muutosten syy — eliöiden keskinäiset suhteet — on miltei riippumaton useinkin kenties äkkiä muuttuneista fysillisistä elinehdoista, johtuu tästä, että toisiaan seuraavien muodostumien kivettymissä huomattava organisten muutosten määrä jotenkin tarkoin osottanee kuluneen ajan suhteellisen, joskaan ei sen todellista pituutta. Joukko lajeja, jotka pysyvät yhdessä ko'ossa, voi pitkät ajat säilyä muuttumatta, samalla kuin jotkut näistä lajeista samalla aikakaudella vaeltaessaan uusille alueille ja joutuessaan kilpailuun niiden outojen asujanten kanssa voivat toisintua. Me emme näin ollen saa antaa organisten muutosten määrälle ajanmittana liian suurta arvoa.
Tulevaisuudessa näen aukeavan uusia aloja vielä paljon tärkeämmille tutkimuksille. Psykologia tulee rakentamaan Herbert Spencerin jo laskemalle lujalle perustukselle, hänen opillensa jokaisen sielunkyvyn asteittaisesta kehityksestä. Ihmisen alkuperä ja hänen historiansa on saava paljon valaistusta.
Useita kaikkein etevimpiä tiedemiehiä näyttää täysin tyydyttävän käsitys, että kukin laji on erikseen luotu. Mutta minusta on paremmin sopusoinnussa niiden lakien kanssa, joille Luoja on antanut ilmaisun aineessa, että maailman muinaisten ja nykyisten asukasten syntyminen ja häviäminen aiheutuu sekundarisista syistä, samantapaisista kuin ne, jotka määräävät yksilön syntymän ja kuoleman. Eliöt muuttuvat minun silmissäni vain jalommiksi, jos en pidä niitä erikoisina luomina, vaan muutamien harvojen, ennen kambrista aikakautta eläneiden eliöiden suoranaisina jälkeläisinä. Muinaisten lajien tarjoaman analogian nojalla voimme päättää, ettei ainoakaan nykyään elävä laji tule säilyttämään muotoansa muuttumattomana etäiseen tulevaisuuteen. Ja hyvin harvat nykyisistä lajeista tullevat jättämään minkäänlaisia jälkeläisiä kovin etäiseen tulevaisuuteen; sillä se tapa, millä kaikki elolliset olennot ovat ryhmittyneet, osottaa että suurin osa kunkin suvun lajeista ja monet kokonaiset suvut eivät ole jättäneet mitään jälkeläisiä, vaan tyyten hävinneet sukupuuttoon. Niin paljon voimme tulevaisuuteen nähden ennustaa, että voimme sanoa yleisten ja laajalle levinneiden lajien, jotka kuuluvat kukin luokassaan laajempiin ja vallitseviin ryhmiin, lopuksi pääsevän voitolle ja luovan uusia valtalajeja. Koska kaikki elolliset muodot ovat kauan ennen kambrista aikakautta eläneiden muotojen suoranaisia jälkeläisiä, voimme olla varmat siitä, ettei luonnollinen polveutumisketju milloinkaan ole katkennut eikä mikään luonnonmullistus hävittänyt autioksi maailmaa. Voimme sen vuoksi joltisellakin varmuudella katsoa pitkäaikaiseen turvalliseen tulevaisuuteen. Ja koska luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan työskentelemällä kunkin olennon hyväksi, pyrkivät kaikki ruumiilliset ja sielulliset kyvyt kehittymään täydellisyyttä kohti.
On mielenkiintoista tarkastella reheväkasvuista rinnettä, jota verhoavat monenlaiset kasvit, jossa linnut laulavat pensaikossa, jossa erilaiset hyönteiset liihoittelevat ja madot ryömivät kosteassa maassa — on mielenkiintoista katsella kaikkea tätä ja ajatella, että nämä taiten rakennetut muodot, jotka niin suuresti eroavat toisistaan ja niin monimutkaisella tavalla ovat toisistaan riippuvaisia, ovat kaikki samojen luonnonlakien synnyttämiä, jotka vieläkin vaikuttavat ympärillämme. Nämä lait ovat, laajimmassa merkityksessä käsitettyinä, kasvamisen ja suvunjatkumisen laki, perinnöllisyys, joka jo miltei sisältyy suvunjatkumiseen, muuntelevaisuus, joka johtuu elinehtojen välillisestä ja suoranaisesta vaikutuksesta ynnä käytöstä ja käytön puutteesta, sekä lisääntyväisyys, joka on niin suuri, että se johtaa taisteluun elämästä, josta on seurauksena luonnollinen valinta, mikä taas tuo mukanaan ominaisuuksien erilaistumisen ja vähemmän kehittyneiden muotojen sukupuuttoonkuolemisen. Luonnossa vallitsevasta sodasta, nälästä ja kuolemasta on siis suoranaisena seurauksena ylevin ilmiö, minkä voimme ajatella, nimittäin korkeampien eläinten syntyminen. Jotakin suuremmoista on tässä ajatuksessa, että Luoja on puhaltanut elämän ja sen voimat aluksi vain muutamiin harvoihin tai yhteen ainoaan muotoon ja että kiertotähtemme kiertäessä rataansa järkähtämättömän painolain mukaisesti tuosta yksinkertaisesta alusta on kehittynyt ja edelleen kehittyy mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä muotoja.