Luonnollinen valinta muovailee poikasta vanhemman mukaan ja vanhempaa poikasen mukaan. Yhteiskunnittain elävien eläimien kunkin yksilön rakenteen se sovelluttaa koko yhteiskunnan edun mukaan, jos yhteiskunta hyötyy valitusta muutoksesta. Mutta toisen lajin hyväksi ei luonnollinen valinta voi muuttaa lajin rakennetta antamatta sille itselleen jotakin etua, sillä vaikka luonnonhistoriallisissa teoksissa tavataan kertomuksia tällaisista tapauksista, en tiedä ainoatakaan tapausta, joka kestäisi tarkastusta. Rakenteen-osa, jota eläin käyttää yhden ainoan kerran elämässään, voi, jos se on eläimelle erittäin tärkeä, luonnollisen valinnan vaikutuksesta muuttua kuinka paljon tahansa, kuten esim. muutamilla hyönteisillä tavattavat suuret leukanivelet, joita ne käyttävät kotelonsa avaamiseen, taikkapa munien särkemiseen tarvittava kova nokankärki sellaisilla linnuilla, joiden emät eivät kuori muniansa. Väitetään, että paraista lyhytnokkaisista kuperkeikkakyyhkysistä kuolisi munaan useampia kuin mitä pääsee munasta ulos, jolleivät kasvattajat olisi apuna kuorimisessa. Jos nyt luonnon olisi muodostettava täysikasvuisen kyyhkysen nokka hyvin lyhyeksi linnun omaksi hyödyksi, olisi muutosprosessi sangen hidas ja sen kestäessä tapahtuisi samalla kaikkien niiden munassa olevien nuorten lintujen mitä ankarin valinta, joilla olisi voimakkaimmat ja kovimmat nokat, sillä kaikki heikkonokkaiset tuhoutuisivat auttamattomasti; taikkapa saattaisi myöskin käydä niin, että luonto valitsisi heikommat ja helpommin särkyvät munat, sillä tiedämmehän munankuoren paksuuden muuntelevan, samoinkuin jokaisen muunkin rakenteen.
Tässä lienee paikallaan huomauttaa siitä, että kaikkien olioiden täytyy joutua monen satunnaisenkin hävityksen alaisiksi, jolla on vain vähän tai ei ensinkään vaikutusta luonnollisen valinnan menoon. Niinpä suunnaton joukko munia ja siemeniä joutuu vuosittain eläinten ruo'aksi, ja nämä saattaisivat muuttua luonnollisen valinnan vaikutuksesta ainoastaan muuntelemalla tavalla, joka suojelisi niitä niiden vihollisilta. Kuitenkin monet näistä munista tai siemenistä olisivat kenties, jolleivät olisi tuhoutuneet, synnyttäneet yksilöitä, jotka olisivat olleet paremmin soveltuneita elinehtoihinsa kuin mitkään niistä, jotka sattuivat jäämään eloon. Samoin täytyy suuren joukon täysinkehittyneitä eläimiä ja kasveja, joko sitten ovat paraiten elinehtoihinsa soveltuneita tai eivät, vuosittain tuhoutua satunnaisista syistä, joita eivät jotkut rakenteen tai elimistönlaadun muutokset, jotka muilla tavoin olisivat olleet suotuisia lajille, olisi voineet vähimmässäkään määrässä ehkäistä. Mutta olkoonpa täysinkehittyneiden yksilöiden hävitys kuinka ankara tahansa, kunhan vain ei niiden yksilöiden lukumäärä, jotka voivut alueella elää, sellaisista syistä pysy aivan alhaisena, tai olkoonpa munien ja siementen tuhoutuminen niin suuri, että ainoastaan sadas tai tuhannes osa pääsee kehittymään — sittenkin pyrkivät eloonjääneistä paraiten soveltautuneet yksilöt, jos muuntelevaisuutta suotuisaan suuntaan on olemassa, jatkamaan sukuansa lukuisammin kuin huonommin soveltautuneet. Jos sitävastoin lukumäärä mainituista syistä pysyy aivan alhaisena, kuten usein tapahtuu, on luonnollinen valinta voimaton vaikuttamaan mihinkään suotuisaan suuntaan; mutta tämä ei kumoa sen tehokasta vaikutusta toisina aikoina ja toisin keinoin; sillä meillä ei suinkaan ole syytä olettaa, että useissa saman alueen lajeissa samaan aikaan tapahtuisi toisintumista ja kehitystä.
Samoinkuin kesytys- ja viljelystilassa toisessa sukupuolessa usein esiintyy sille erikoisia ominaisuuksia, jotka vakiintuvat siinä perinnöllisiksi, samoin epäilemättä käy luonnossakin. Siten kummallekin sukupuolelle käy mahdolliseksi luonnollisen valinnan avulla muodostua erilaisten elintapojensa mukaan, kuten joskus on laita; taikkapa toiselle sukupuolelle muodostua toisen sukupuolen mukaan, kuten yleisesti tapahtuu. Tämä antaa minulle aihetta lausua muutaman sanan siitä, mitä nimitän sukupuolivalinnaksi. Tämä valinnan muoto ei perustu siihen olemisen taisteluun, jonka aiheuttavat suhteet muihin elollisiin olentoihin tai ulkonaisiin elinehtoihin, vaan toisen sukupuolen yksilöiden (tavallisesti urosten) välillä tapahtuvaan taisteluun toisen sukupuolen omistuksesta. Taistelun tuloksena ei ole tappiolle joutuneen kilpailijan kuolema, vaan tämän jälkeläisten vähälukuisuus tai täydellinen jälkeisön puute. Sukupuolivalinta ei siis ole yhtä ankara kuin luonnollinen valinta. Yleensä elinvoimaisimmat urokset, s.o. ne, jotka paraiten soveltuvat paikkaansa luonnossa, jättävät enin jälkeläisiä. Mutta useissa tapauksissa ei voitto niinkään suuresti riipu yleisestä elinvoimasta, vaan erityisistä, ainoastaan urospuolelle kuuluvista aseista. Sarvettomalla uroshirvellä tai kannuksettomalla kukolla olisi vähän toiveita lukuisain jälkeläisten jättämisestä. Samoinkuin raaka kukkotaistelija kehittää rotuansa huolellisesti valitsemalla siitokseen paraat kukkonsa, samoin voisi varmaan sukupuolivalintakin, aina suoden voittajan siittää, antaa rodulle rajattoman rohkeuden, pitkät kannukset sekä siivet, jotka ovat voimakkaat iskemään. Kuinka alas luonnon asteikossa tämä taistelulaki ulottuu, en tiedä. Urosalligatorien kerrotaan taistelevan naaraista mylvien ja vinhasti kiertäen niiden ympäri kuin intiaanit sotatanssissa. Uroslohien on havaittu taistelevan päivät pitkät. Urostamminkaisilla on usein haavoja muiden urosten vahvojen leukapielten jäljeltä. Verraton havaintojen tekijä M. Fabre on usein nähnyt eräiden ampiaislahkoon kuuluvien urosten taistelevan naaraasta, joka näennäisesti sivullisena katselee taistelua, sitten poistuakseen voittajan kanssa. Ankarin on taistelu kenties moniavioisten eläinten urosten välillä, ja nämä näyttävät useimmiten olevan varustetut erikoisilla aseilla. Raatelevien eläinten urokset ovat jo sinänsä hyvin asestetut, joskin ne, kuten monet muutkin, ovat sukupuolivalinnan johdosta saaneet erikoisia puolustuskeinoja, sellaisia kuin ovat leijonan harja ja uroslohen väkäinen leuka; taistelussa saattaa näet kilpi olla voiton saamiseen yhtä tärkeä kuin keihäs tai miekka.
Lintujen kesken kiista on usein rauhallisempaa laatua. Kaikki, jotka ovat kiinnittäneet huomiotansa näihin seikkoihin, ovat yhtä mieltä siitä, että mitä kiihkein kilpakosinta vallitsee useiden lintulajien urosten välillä, jotka laulamalla koettavat houkutella luoksensa naarasta. Paratiisilinnut, Guianan kalliorastaat ja jotkut muut kokoontuvat parviin ja uros toisensa jälkeen astuu sitten esille pöyhkeilemään uljaalla höyhenpuvullaan, levitellen sitä mitä huolellisemmin ja parhaansa mukaan sitä pöyhistellen. Ne esittävät myöskin omituisia, hullunkurisia temppuja naarasten edessä, jotka seisottuaan katsojina, lopulta valitsevat viehättävimmän esiintyjän. Ken on läheltä tarkannut vankeudessa eläviä lintuja, tietää niiden usein osottavan yksilöllistä mieltymystä tai vastenmielisyyttä; niinpä Sir R. Heron kertoo, kuinka eräällä täplikkäällä riikinkukolla oli tavaton vetovoima kaikkiin hänen kanoihinsa. En voi tässä puuttua kaikkiin tärkeihin yksityisseikkoihin; mutta jos kerran ihminen lyhyessä ajassa kykenee antamaan bantamkanoillensa kauniin muodon ja siron ryhdin, jotka viehättävät hänen kauneudenkäsitystään, ei minusta ole mitään syytä epäillä naaraslintujen voivan aikaansaada huomattavia tuloksia, valitsemalla tuhansien sukupolvien kuluessa oman kauneudenkäsityksensä mukaan kauneimmat urokset. Muutamat yleisesti tunnetut lait, jotka koskevat uros- ja naaraslintujen höyhenpeitettä, verrattuna poikasten höyhenpeitteeseen, voidaan osaksi selittää johtuneiksi sukupuolivalinnan vaikutuksesta eri ikäkausina esiintyviin muunteluihin, jotka ovat periytyneet joko yksinomaan uroksiin tai molempiin sukupuoliin vastaavina ikäkausina. Mutta tilanpuute estää minua tässä lähemmin koskettelemasta tätä kysymystä.
Arvelen siis, että kun jonkin eläinlajin uroksilla ja naaraksilla on samat yleiset elintavat, mutta ne eroavat rakenteeltaan, väriltään tai koristuksiltaan, niin tällaiset eroavaisuudet johtuvat etupäässä sukupuolivalinnasta, s.o. joillakin urosyksilöillä on monet sukupolvet peräkkäin ollut jokin pieni etevämmyys muiden urosten rinnalla, mitä aseisiin, puolustuskeinoihin tai ulkomuodon viehättäväisyyteen tulee, ja tämä ominaisuus on mennyt perintönä ainoastaan urospuolisiin jälkeläisiin. Kumminkaan en tahdo lukea kaikkia sukupuolieroavaisuuksia tämän valinnan ansioksi, sillä me näemme kotieläimissämmekin syntyvän ainoastaan urospuolelle kuuluvia erikoisuuksia, joita ei ihmisen valinta näytä kartuttaneen. Villin kalkkunakukon rinnassa oleva karvatöyhtö ei voi olla miksikään hyödyksi ja on epäiltävää, onko se mikään kaunistus naaraslinnun silmissä; jos töyhtö olisi syntynyt kesytystilassa, olisi sitä varmaankin kutsuttu epämuodostumaksi.
Tehdäkseni selväksi sen tavan, millä luonnollinen valinta luuloni mukaan vaikuttaa, sallittakoon minun ottaa pari kuviteltua esimerkkiä. Olettakaamme että susi, joka pyydystää saaliikseen eri eläimiä, saavuttaa jotkut niistä viekkaudellaan, toiset voimallaan ja kolmannet nopeudellaan. Ja olettakaamme että nopein riista, esim. jokin kaurislaji on jonkun alueella tapahtuneen muutoksen johdosta lisääntynyt, tai että muu riista on vähissä sinä vuodenaikana, jona ruo'an hankkiminen on sudelle vaikeinta. Sellaisten olosuhteiden vallitessa nopeimmilla ja kevytrakenteisimmilla susilla on parhaat mahdollisuudet jäädä elämään ja siten säilyä eli tulla valituiksi siitokseen — edellyttäen, että niillä on kylliksi voimaa nujertaakseen saaliinsa, kun niiden tänä tai jonakin muuna vuodenaikana on pakko pyydystää muuta riistaa. Ei ole mielestäni mitään syytä epäillä tuloksen olevan tällaisen, sillä emmehän epäile, että ihminen voi kehittää vinttikoiriensa nopeutta huolellisella ja määräperäisellä valinnalla taikkapa sellaisella itsetiedottomalla valinnalla, joka on seurauksena siitä, että jokainen haluaa omistaa paraita koiria, ollenkaan yrittämättä muuntaa rotua. Saatan vielä lisätä, että Piercen kertoman mukaan Catskill-vuorilla Yhdysvalloissa on kaksi susimuunnosta, toinen kevyt vinttikoiran muotoinen, joka ahdistaa kaurista ja toinen järeämpi ja lyhytjalkaisempi, joka tavallisemmin hyökkää lammaslaumojen kimppuun.
Huomattakoon, että äskeisissä esimerkissä puhuin kevytrakenteisimpien susiyksilöiden, enkä jonkun erikoisen, selväpiirteisen toisinnon säilymisestä. Tämän teoksen aikaisemmissa painoksissa esitin asian toisinaan siten, ikäänkuin tämä jälkimäinen vaihtopuoli olisi hyvin tavallinen. Huomasin sittemmin yksilöllisten eroavaisuuksien suuren tärkeyden ja tämä johti minut perinpohjin selvittelemään ihmisen toimittaman itsetiedottoman valinnan tuloksia, valinnan, joka perustuu kaikkien enemmän tai vähemmän arvokasten yksilöiden säilyttämiseen ja huonompien hävittämiseen. Huomasin myöskin, että jonkun satunnaisen rakenteen-eroavaisuuden, esim. jonkun epämuodostuman säilyminen on luonnontilassa harvinainen tapaus, ja että se, jos se aluksi säilyykin, pian häviää myöhemmän, tavallisten yksilöiden kanssa tapahtuvan risteytymisen johdosta. Mutta vasta luettuani erään erittäin arvokkaan kirjotuksen "North British Reviewissa" (1867) oivalsin täydelleen, kuinka harvoin yksinäiset muunnokset, olkootpa lieviä tai selväpiirteisiä, voivat jäädä pysyväisiksi. Kirjottaja ottaa esimerkiksi eläinparin, joka elämänsä aikana siittää kaksisataa jälkeläistä, joista keskimäärin ainoastaan kaksi jää eloon jatkamaan sukuaan, muiden saatua surmansa eri syistä. Tämä on jotenkin korkea arviomäärä useimpiin ylempiin eläimiin, mutta ei suinkaan moniin alhaisempiin elimistöihin nähden. Kirjottaja osottaa sitten, että jos syntyisi yksinäinen, jollakin tavoin muunteleva yksilö, ja jos sillä olisi kahta vertaa suurempi elämisen mahdollisuus kuin muilla yksilöillä, niin sen eloonjäämisen mahdollisuus sittenkin olisi tuiki vähäinen. Olettaen että se jäisi eloon ja lisääntyisi ja että puolet sen jälkeläisistä perisivät suotuisan muutoksen, olisi jälkeläisillä kuitenkin, kuten kirjottaja edelleen osottaa, ainoastaan hiukan parempi eloonjäämisen ja suvun jatkamisen mahdollisuus; ja tämä mahdollisuus yhä vähenisi seuraavissa sukupolvissa. Näiden huomautusten pätevyyttä ei luullakseni voida evätä. Jos esim. jokin lintulaji voisi helpommin hankkia ravintonsa, jos sen nokka olisi käyrä, ja jos syntyisi joku tuollainen käyränokkainen lintu, joka sen johdosta hyvin menestyisi, olisi kuitenkin tällä ainoalla yksilöllä vain pieni mahdollisuus levittää lajiansa niin, että se syrjäyttäisi yleisen muodon. Mutta voi tuskin olla epäilystä, päättäen siitä mitä näemme tapahtuvan kesytystilassa, että tämä olisi seurauksena, jos lukuisat enemmän tai vähemmän käyränokkaiset yksilöt sukupolvi sukupolvelta säilyisivät ja jos vielä lukuisammat suoranokkaiset joutuisivat tuhon omiksi.
Älkäämme kuitenkaan jättäkö huomioon ottamatta, että muutamat selväpiirteiset muuntelut, joita ei kenenkään mieleen juolahda pitää pelkkinä yksilöllisinä eroavaisuuksina, usein palautuvat, koska samallainen elimistö on ollut samallaisen vaikutuksen alaisena — seikka, josta kotikasvattimme tarjoavat useita esimerkkejä. Sellaisissa tapauksissa muunteleva yksilö, jollei se olekaan jättänyt jälkeläisilleen perinnöksi äsken saavuttamiansa ominaisuuksia, epäilemättä jättää niille perinnöksi yhä vahvemman taipumuksen muuntelemaan samalla tavoin, niin kauan kuin vallitsevat olosuhteet pysyvät samoina. Voi tuskin myöskään olla epäilystä siitä, että taipumus samalla tavalla muuntelemaan on usein ollut niin vahva, että kaikki saman lajin yksilöt ovat toisintuneet samanlaisiksi, minkään valintamuodon auttamatta tätä toisintumista. Myöskin on saattanut ainoastaan kolmas, viides tai kymmenes osa yksilöitä tulla muutoksesta osalliseksi — seikka, josta voisi mainita useita esimerkkejä. Niinpä Graba arvelee noin viidennen osan Fär-saarten riskilöistä muodostavan niin selväpiirteisen muunnoksen, että se ennen yleisesti luettiin erityiseksi Uria lacrymans nimiseksi lajiksi. Tällaisissa tapauksissa alkuperäisen muodon piankin syrjäyttää toisintunut muoto kelvollisinten yksilöiden eloonjäämisen johdosta, jos muutos on laadultaan edullinen.
Otan vielä vastedes puheeksi sen seikan, miten ristisiitoksen vaikutukset poistavat kaikenlaisia muunteluja. Huomautettakoon tässä kumminkin, että useimmat eläimet ja kasvit pysyttelevät kotiseudussaan eivätkä tarpeettomasti vaella sieltä pois; tämän näemme muuttolinnuistakin, jotka melkein aina palaavat samoille seuduille. Senvuoksi jokainen äskenmuodostunut muunnos on yleensä aluksi paikallinen; tämä näyttää olevan yleisenä sääntönä luonnontilassa tavattaviin muunnoksiin nähden, joten samoin toisintuneet yksilöt piankin ovat kerääntyneinä pieneen ryhmään ja usein siittävät jälkeläisiä keskenänsä. Jos uusi muunnos menestyy taistelussaan elämästä, leviää se keskusalueeltaan, kilpaillen muuttumattomien yksilöiden kanssa ja voittaen nämä yhä laajenevan piirinsä rajamailla.
Maksanee vaivan antaa toinen, mutkikkaampi esimerkki luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Muutamat kasvit erittävät makeata nestettä, nähtävästi poistaakseen kasvimehustaan jotakin vahingollista ainetta. Tämä erittäminen tapahtuu esim. muutamissa palkokasveissa korvakkeiden juurella olevista rauhasista ja tavallisessa laakerissa lehtien nurjalta puolelta. Tätä nestettä, vaikka sitä onkin niukalti, etsivät hyönteiset ahnaasti, mutta niiden vierailut eivät mitenkään ole kasville hyödyksi. Olettakaamme nyt, että tätä nestettä eli mettä erittyisi kukkien sisästä joissakin kasveissa, kuuluivatpa nämä mihin lajiin tahansa. Etsiessään mettä hyönteiset pölyttyisivät siitepölystä ja kuljettaisivat sitä usein kukasta kukkaan. Kahden samaan lajiin kuuluvan eri yksilön kukat risteytyisivät siten, ja risteytymisestä — kuten täysin voidaan todistaa — syntyy voimakkaita taimia, joilla on paraat mahdollisuudet kukoistaa ja jäädä eloon. Kasveissa, jotka tuottaisivat suurimmilla rauhasilla eli mesinystyröillä varustettuja, runsaimmin mettä erittäviä kukkia, kävisivät hyönteiset useimmin ja ne risteytyisivät useimmin; ja siten ne aikaa myöten pääsisivät voitolle ja muodostaisivat paikallisen muunnoksen. Kukat, joiden heteet ja emit olisivat niin sijotetut, että ne soveltuisivat kukissa käyvien hyönteisten kokoon ja tapoihin, siten johonkin määrin helpottaen siitepölyn kuljetusta, tulisivat myöskin olemaan suotuisassa asemassa. Olettakaamme sellainen tapaus, että hyönteiset kävisivät kukissa kootakseen siitepölyä meden asemasta. Koska siitepöly on muodostunut ainoastaan hedelmöittämistä varten, niin sen hävittäminen näyttäisi olevan kasville tappio. Jos kuitenkin siitepölyä keräävät hyönteiset kuljettaisivat — aluksi satunnaisesti, sitten säännöllisesti — hiukan tätä pölyä kukasta kukkaan, niin olisi, vaikkapa yhdeksän kymmenesosaa pölystä joutuisi hukkaan, kasville suurta hyötyä tällaisesta ryöstöstä; ja yksilöt, jotka tuottaisivat yhä enemmän siitepölyä, tulisivat valituiksi.
Kun nyt kasvimme, edellämainitun tapahtumakulun kauan jatkuttua, olisi tullut hyvin houkuttelevaksi hyönteisille, kuljettaisivat ne tahtomattaan siitepölyä kukasta kukkaan säännöllisesti; ja että ne sen todella tekevätkin, sen voisin helposti osottaa monilla vakuuttavilla tosiasioilla. Tahdon mainita vain yhden, joka samalla olkoon esimerkkinä sukupuolieron ensi asteesta kasveissa. Muutamilla rautatammilla on ainoastaan hedekukkia, joissa on neljä pienehkön määrän siitepölyä tuottavaa hedettä ja surkastunut emi; toisilla rautatammilla on ainoastaan emikukkia; näillä on täydellinen emi ja neljä hedettä, joiden kurtistuneista ponsista ei voi löytää siitepölyn hiukkastakaan. Tavattuani emikukkia kantavan puun täsmälleen kuudenkymmenen yardin päässä eräästä hedekukkia kantavasta puusta, panin kahdenkymmenen eri oksista otetun kukan luotit mikroskoopin alle, ja havaitsin joka ainoassa muutamia siitepölyhiukkasia, muutamissa varsin runsaastikin. Koska tuuli oli useampia päiviä puhaltanut emikukkia kantavasta puusta hedekukkia kantavaan puuhun päin, ei siitepöly ollut voinut sen mukana kulkeutua. Sää oli ollut kylmä ja myrskyinen ja sen vuoksi mehiläisille epäsuotuisa, mutta siitä huolimatta jokainen tarkastamani emikukka oli todella hedelmöittynyt mehiläisten avulla, jotka olivat lentäneet puusta puuhun etsiessään mettä. Mutta palataksemme kuviteltuun tapaukseemme: niin pian kuin kasvi on tullut niin houkuttelevaksi hyönteisille, että ne säännöllisesti kuljettavat siitepölyä kukasta kukkaan, saattaa alkaa toisenlainen tapahtumakulku. Jokainen luonnontutkija myöntää n.k. "fysiologisen työnjaon" edullisuuden; meillä on senvuoksi syytä uskoa, että kasville on edullista tuottaa heteitä ainoastaan yhdessä kukassa tai yhdessä kasviyksilössä ja emiä toisessa kukassa tai kasviyksilössä. Viljellyissä ja uusien elinehtojen alaisiksi joutuneissa kasveissa tulevat toisinaan milloin uroselimet, milloin naaraselimet enemmän tai vähemmän siitokseen kykenemättömiksi. Jos nyt otaksumme samoin olevan laidan luonnontilassa, vaikkapa kuinka vähäisessä määrässä, niin koska siitepöly jo ennestään säännöllisesti kulkeutuisi kukasta kukkaan ja koska kasvimme sukupuolten täydellisempi eroaminen olisi sille edullinen työnjako-aatteen kannalta, tulisi luonto suosimaan ja siitokseen valitsemaan yksilöitä, joissa tämä taipumus yhä vahvistuisi, kunnes vihdoin olisi jouduttu sukupuolten täydelliseen eroon. Veisi liiaksi tilaa, jos koettaisin osottaa kaikki ne asteet — dimorphismin y.m. — joiden kautta kehitys nykyään on erilajisissa kasveissa ilmeisesti kulkemassa sukupuolten eroa kohti. Lisään vaan, että muutamat Pohjois-Amerikan rautatammilajeista ovat — mikäli Asa Gray kertoo, jonkinlaisessa välitilassa, eli kuten hän lausuu, enemmän tai vähemmän "kaksikotisesti sekasopuisia".
Palatkaamme nyt medellä eläviin hyönteisiin. Olettakaamme että kasvi, jonka mesimäärää olemme hitaasti kartuttaneet jatkuvan siitosvalinnan kautta, on yleinen laji, ja että muutamat hyönteiset pääasiallisesti elävät sen medellä. Voisin esittää useita tosiseikkoja, jotka osottavat, kuinka tarkkoja mehiläiset ovat ajastaan, esim. sen, että niillä on tapana puhkaista reikä eräiden kukkien kantaan ja imeä siitä mettä, vaikka ne vaan hiukkasta suuremmalla vaivalla voisivat päästä kukkaan sen suusta. Näin ollen on hyvin uskottavaa, että yksilölliset imukärsän kaarevuudessa, pituudessa y.m. esiintyvät eroavaisuudet, jotka meiltä jäävät huomaamatta vähäpätöisyytensä tähden, voivat määrätyissä olosuhteissa olla hyödyksi joillekin mehiläis- tai muille hyönteisyksilöille siten, että nämä yksilöt voivat hankkia ravintonsa nopeammin kuin muut; ja siten myöskin yhteiskunnat, joihin ne kuuluvat, tulevat menestymään ja tuottamaan monta parvea, jotka perivät samat ominaisuudet. Tavallisen puna-apilan (Trifolium pratense) ja Trifolium incarnatum'in teriön torvet eivät ensi katsannolla näytä eroavan toisistaan pituudeltaan; kuitenkin mehiläinen voi helposti imeä mettä T. incarnatum'ista, mutta ei tavallisesta puna-apilasta, jossa käyvät ainoastaan kimalaiset, joten kokonaiset puna-apilaniityt turhaan tarjoavat mehiläiselle runsaita aarteitaan. On varmaa, että mehiläiset pitävät kovin tästä mehusta, sillä olen monasti, vaikka tosin ainoastaan syksyllä, nähnyt useiden mehiläisten imevän sitä rei'istä, joita kimalaiset ovat purreet torven juureen. Molempien apilalajien teriön torven pituudessa huomattava eroavaisuus, jolla on ratkaiseva merkitys mehiläisten kukissa käynteihin nähden, on ilmeisesti varsin mitätön. Sillä olen kuullut vakuutettavan, että kun puna-apila on niitetty, jälkikasvun kukat ovat hiukan pienempiä ja että näissä käy paljon mehiläisiä. En tiedä, onko tämä tiedonanto oikea, enkä myöskään, voiko luottaa erääseen toiseen tiedonantoon, että Ligurian mehiläinen, jota yleensä pidetään ainoastaan tavallisen mehiläisen muunnoksena ja joka esteettömästi risteytyy sen kanssa, ulottuisi imemään mettä puna-apilasta. Seudulla, missä on runsaasti puna-apilaa, olisi sen vuoksi hieman tavallista pitempi ja toisin muodostunut imukärsä mehiläiselle suureksi eduksi. Ja koska tämän apilalajin hedelmöittyminen on kokonaan kukissa käyvien mehiläisensukuisten hyönteisten varassa, niin olisi toisaalta, jos kimalaiset sattuisivat seudulta vähenemään, kasville suurta etua lyhyemmästä tai syvemmälle jakautuneesta teriöstä, joka tekisi mehiläisille mahdolliseksi imeä mettä sen kukista. Täten voin käsittää, kuinka kukka ja mehiläiset voivat, joko samalla haavaa taikka toinen ensin ja toinen sitten, vähitellen muuttua ja soveltautua toistensa mukaan mitä täydellisimmin kaikkien niiden yksilöiden jatkuvan säilymisen johdosta, joissa esiintyy lievää, molemminpuolisesti suotuisia rakenteen-poikkeavaisuuksia.
Tiedän hyvin, että ylläolevilla kuvitelluilla esimerkeillä valaisemaani luonnollisen valinnan oppia vastaan voidaan tehdä samoja vastaväitteitä kuin mitä aluksi tehtiin Charles Lyell'in suuremmoisia ajatuksia vastaan, "maan nykyisistä muutoksista, mikäli ne luovat valoa geologiaan." Nykyään kuitenkin harvoin kuulemme väitettävän mitättömiksi tai merkityksettömiksi niitä voimia, joiden yhä vieläkin näemme olevan työssä, kun niiden avulla selitetään syvimpienkin laaksojen uurtumista tai pitkien sisämaan vuorenselänteiden muodostumista. Luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan säilyttämällä ja kehittämällä vähäisiä perinnöllisiä toisintoja, joista jokainen on säilyneelle olennolle hyödyllinen. Ja samoinkuin uudenaikainen geologia on melkein julistanut pannaan sellaiset mielipiteet kuin että esim. jokin suuri laakso on syntynyt siten, että yksi ainoa vedenpaisumusaalto on sen uurtanut, samoin on luonnollisen valinnan oppi julistava pannaan uskon, että uusia elollisia olentoja muka syntyy jatkuvan luomisen kautta tai että suuria äkillisiä muutoksia tapahtuu niiden rakenteessa.
Minun on tässä tehtävä pieni poikkeus aineestani. On tietysti selvää, että yksineuvoisten eläinten ja kasvien joukossa kahden yksilön aina täytyy yhtyä jokaista siitosta varten (lukuunottamatta omituisia ja hieman hämäriä parthenogenesis-tapauksia.) Mutta kaksineuvoisiin nähden ei asian laita ole läheskään sama. Kuitenkin on syytä uskoa kaikkien kaksineuvoisten joukossa tapahtuvan sellaistakin, että kaksi yksilöä joko tilapäisesti tai säännöllisesti yhtyy jatkaakseen sukuansa. Tämän mielipiteen ovat jo kauan sitten epäröiden esittäneet Sprengel, Knight ja Kölreuter. Saamme heti nähdä sen tärkeyden. Minun on kuitenkin pakko tässä käsitellä tätä seikkaa hyvin lyhyesti, vaikka minulla onkin aineksia varattu laajaan esitykseen. Kaikki luurankoiset, kaikki hyönteiset ja jotkut muut laajat eläinryhmät pariutuvat jokaista siitosta varten. Nykyajan tutkimus on suuresti supistanut oletettujen kaksineuvoisten eläinten lukua, ja todellisista kaksineuvoisista pariutuu suuri joukko, s.o. kaksi yksilöä yhtyy säännöllisesti siittääkseen — muusta ei meidän tällä erää tarvitse pitää lukua. Vielä jää kuitenkin jäljelle paljon kaksineuvoisia eläimiä, jotka epäilemättä eivät tavallisesti pariudu, ja kasvien suuri enemmistö on kaksineuvoisia. Mutta, kysyttänee kenties, onko sitten syytä olettaa, että kaksi kaksineuvoista yksilöä koskaan yhtyisi siittämistä varten? Koska minun on mahdotonta tässä puuttua yksityisseikkoihin, täytyy minun tyytyä vaan muutamiin yleisiin huomautuksiin.
Ensinnäkin olen kerännyt suuren joukon tosiasioita ja tehnyt monia kokeita, jotka pitäen yhtä eläinten-kasvattajien kesken melkein yleisen mielipiteen kanssa osottavat, että eri kasvi- ja eläinmuunnosten välillä tai saman muunnoksen erirotuisten yksilöiden välillä tapahtunut ristisiitos lisää jälkeläisten elinvoimaa ja hedelmällisyyttä ja että toisaalta ahdas sisäsiitos vähentää elinvoimaa ja hedelmällisyyttä. Pelkästään nämä tosiasiat saavat minut uskomaan, että on olemassa yleinen luonnonlaki, jonka mukaan ei mikään elollinen olento hedelmöitä itseään ikuisesti sukupolvesta sukupolveen, vaan että risteytyminen toisen yksilön kanssa on ajottain — kenties pitkien väliaikojen jäljestä — välttämätön.
Olettaen luonnonlain olevan tällaisen, voimme luullakseni käsittää useita laajoja tosiasiaryhmiä, jotka, kuten seuraavassa esittämäni, ovat muilta näkökannoilta selittämättömiä. Jokainen kasvien ristisiitosta harjottava tietää, kuinka epäsuotuisaa kukan hedelmöittymiselle on sen joutuminen alttiiksi kosteudelle; mutta kuinka monien kukkien ponnet ja luotit siitä huolimatta ovatkaan täydellisesti alttiina ilman vaikutuksille! Jos tilapäinen risteytyminen on välttämätön, huolimatta siitä, että kasvin omat ponnet ja emi ovat niin lähellä toisiaan, että ne tekevät itsensä-hedelmöittämisen miltei varmaksi, niin vieraan siitepölyn täysin esteetön pääsy kukkaan selittää, miksi mainitut elimet ovat alttiina ilman vaikutuksille. Monien kasvien siitoselimet taas ovat tyyten peitossa, kuten laajan papilionaceae- eli hernekukkaisten heimon; mutta näissä ilmeneekin miltei aina kauniita ja omituisia, hyönteisten vierailuja suosivia soveltautumistapauksia. Niin tärkeitä ovat hyönteisten vierailut monille hernekasveille, että kasvien hedelmällisyys suuresti vähenee, jos nämä vierailut estetään. Mutta hyönteisten on tuskin mahdollista lennellä kukasta kukkaan kuljettamatta — kasvin suureksi hyödyksi — siitepölyä kukasta toiseen. Hyönteiset tekevät tässä saman työn kuin puutarhurin kameelinkarvapensseli, ja hedelmöittymisen aikaansaamiseksihan ei tarvita muuta, kuin että koskettaa samalla pensselillä ensin toisen kukan ponsia ja sitten toisen luottia. Älköön kuitenkaan luultako mehiläisten näin aikaansaavan monilukuisia eri lajien sekasikiöitä; sillä jos kasvin omaa ja toisen lajin siitepölyä joutuu samalle luotille, on edellinen niin paljon tehokkaampaa, että se aina täydellisesti tekee tyhjäksi vieraan siitepölyn vaikutuksen, kuten Gärtner on osottanut.
Sellainen järjestelmä, että kukan heteet äkkiä ponnahtavat emiä vasten tai toinen toisensa jälkeen hitaasti kallistuvat sitä kohti, näyttää yksinomaan tarkottavan kasvien itsensä-hedelmöittämistä; ja siihen tarkotukseen se epäilemättä onkin hyödyllinen. Mutta usein tarvitaan hyönteisten toimintaa, jotta heteet ponnahtaisivat emiä vasten. Kölreuter on osottanut, että näin on esim. happomarjapensaan laita. Ja tiedämmehän hyvin, että juuri tästä suvusta, jolla näyttää olevan aivan erikoinen laite itsensä-hedelmöittämistä varten, on tuskin mahdollista saada sekottumattomia taimia, jos läheissukuisia muotoja tai muunnoksia istutetaan lähelle toisiaan; niin helposti ne luonnostaan risteytyvät. Lukuisissa muissa tapauksissa ei itsensä-hedelmöittämistä suinkaan ole suosittu, vieläpä on olemassa erityisiä laitteita, jotka tykkänään estävät luotin saamasta siitepölyä omasta kukastaan, seikka, jonka voisin osottaa Sprengelin ja muiden teosten, samoinkuin omien huomioittenikin perustuksella. Lobelia fulgens'illa esim. on todella soma ja huolekkaasti laadittu laite, joka pyyhkäisee pois kaikki lukemattomat siitepölyhiukkaset jokaisen kukan yhteenliittyneistä ponsista, ennenkuin saman kukan luotti on valmis ottamaan ne vastaan; ja kosk'ei tässä kukassa, ainakaan minun puutarhassani, milloinkaan käy hyönteisiä, ei se milloinkaan itsestään tee siementä; panemalla toisen kukan siitepölyä toisen luotille saan kuitenkin syntymään runsaasti taimia. Toinen Lobelia-laji, jossa mehiläiset käyvät, siementää runsaasti puutarhassani. Useissa muissa tapauksissa, joissa ei ole mitään erityistä laitetta estämässä luottia saamasta siitepölyä samasta kukasta, joko — kuten Sprengel ja äskettäin Hildebrand y.m. ovat osottaneet ja kuten omasta puolestanikin voin vahvistaa — halkeavat ponnet ennenkuin luotti on valmis hedelmöittymiseen, tai on luotti valmis ennen saman kukan siitepölyn valmistumista; siten n.k. dichogamiset kasvit itse asiassa ovat yksineuvoisia ja niiden on säännöllisesti risteydyttävä. Samoin on molemminpuolisesti dimorphisten ja trimorphisten kasvien laita, joihin on ennen viitattu. Kuinka ihmeellisiä nämä tosiseikat ovatkaan! Kuinka ihmeellistä onkaan, että vaikka saman kukan siitepöly ja luotin pinta ovat niin lähellä toisiaan, että tarkotuksena luulisi juuri olevan itsensä-hedelmöittämisen, nämä kuitenkin niin monissa tapauksissa ovat toisilleen hyödyttömät! Ja kuinka yksinkertaisesti ovat nämä tosiseikat selitettävissä siltä näkökannalta, että aika-ajottainen risteytyminen toisen yksilön kanssa on hyödyllinen tai välttämätön!
Jos eräiden kaalin, retiisin, sipulin ja muiden kasvien muunnosten sallitaan siementää lähellä toisiaan, olen havainnut siten syntyneiden taimien suuren enemmistön tulevan sekasikiöitä. Niinpä sain 233 kaalintainta muutamista toisiaan lähellä kasvavista eri muunnoksista; näistä oli ainoastaan 78 sekottumattomia, eivätkä kaikki nekään aivan täydelleen. Ja kuitenkin ympäröivät jokaisen kaalinkukan emiä, ei ainoastaan sen kuusi omaa hedettä, vaan myöskin monien muiden samassa kasvissa olevien kukkien heteet, ja jokaisen kukan siitepöly joutuu helposti sen omalle luotille hyönteisten avuttakin; olen näet huomannut, että kasvit, joita on huolellisesti suojeltu hyönteisiltä, ovat tuottaneet täyden määrän lituja. Mistä sitten johtuu, että niin suuri määrä taimista tulee sekasikiöitä? Sen täytyy johtua siitä, että erimuunnoksensiitepölyllä on tehokkaampi vaikutus kuin kukan omalla siitepölyllä; tässä näemme sovellettuna sen yleisen luonnonlain, jonka mukaan kelvollisia olentoja syntyy saman lajin eri yksilöiden risteytymisestä. Erilajienristeytyessä on asian laita päinvastainen, sillä kasvin oma siitepöly on miltei aina vierasta siitepölyä tehokkaampaa; mutta tähän kysymykseen palaamme myöhemmin.
Kun on kysymys suurista puista, joita peittävät lukemattomat kukkaset, voidaan väittää, että siitepöly harvoin voi kulkeutua puusta puuhun, korkeintaan ainoastaan kukasta kukkaan samassa puussa; ja saman puun kukkasia voidaan ainoastaan rajotetussa merkityksessä pitää eri yksilöinä. Tämä väite on mielestäni perusteltu, mutta uskon että luonto, antamalla puille vahvan taipumuksen tuottaa yksineuvoisia kukkia, on suuressa määrin huolehtinut tämän vastuksen poistamisesta. Sukupuolten ollessa erillään täytyy siitepölyn — olkoonpa niinkin, että sama puu tuottaa hede- ja emikukkia — säännöllisesti kulkeutua kukasta kukkaan, ja täten siitepölyllä on parempi mahdollisuus toisinaan kulkeutua puusta puuhun. Olen huomannut, että kaikkiin luokkiin kuuluvilla puilla maassamme on useammin kuin muilla kasveilla yksineuvoiset kukat. Pyynnöstäni on toht. Hooker tehnyt luettelon Uuden Seelannin ja toht. Asa Gray Yhdysvaltojen puista, ja tulos on se, minkä olin ennakolta arvannutkin. Sitävastoin ei sääntö Hookerin ilmotuksen mukaan pidä paikkaansa Australiassa; mutta jos useimmat Australian puut ovat dichogamisia, on tulos sama kuin jos niillä olisi yksineuvoiset kukat. Olen tehnyt nämä puita koskevat huomautukset ainoastaan johtaakseni huomion tähän kysymykseen.
Siirtykäämme nyt hetkeksi eläimiin. Muutamat maalla elävät lajit, kuten maanilviäiset ja kastemadot, ovat kaksineuvoisia, mutta pariutuvat kaikki. Tähän saakka en ole löytänyt ainoatakaan maalla elävää eläintä, joka voisi hedelmöittää itsensä. Tämä merkillepantava tosiseikka, joka muodostaa niin jyrkän vastakohdan maakasveille, on ymmärrettävissä siltä näkökannalta, että aika-ajottainen risteytyminen on välttämätön; sillä hedelmöittävän aineen laadun vuoksi ei ole olemassa mitään keinoa, joka olisi verrattavissa tuulen tai hyönteisten välitykseen kasvien siitoksessa ja tekisi maaeläimille mahdolliseksi tilapäisesti risteytyä kahden yksilön yhtymättä. Vesieläinten joukossa on monia itseään-hedelmöittäviä kaksineuvoisia, mutta veden virtauksethan tarjoovatkin mainion välityksen tilapäiselle risteytymiselle.
Yhtä vähän kuin kasveissa on minun tähän saakka onnistunut eläimissäkään tavata (neuvoteltuani myöskin professori Huxleyn kanssa, joka on yksi etevimpiä asiantuntijoita,) ainoatakaan kaksineuvoista, jonka siitoselimet olisivat niin täydelleen peitossa, että pääsy ulkoapäin tai toisen yksilön tilapäinen vaikutus voitaisin osottaa fysillisesti mahdottomaksi. Siimajalkaiset (Cirrhipedia) näyttivät minusta kauan aikaa tarjoavan tässä suhteessa varsin vaikean pulman; mutta minulla on ollut tilaisuus suotuisan sattuman avulla todeta, että kaksi yksilöä toisinaan risteytyy, vaikka molemmat ovatkin itseään-hedelmöittäviä kaksineuvoisia.
Useimpia luonnontutkijoita on varmaankin kummastuttanut se omituinen säännöttömyys, että sekä eläimissä että kasveissa samaan heimoon, jopa samaan sukuunkin kuuluvista lajeista toiset ovat kaksineuvoisia, toiset taas yksineuvoisia, vaikka ovatkin hyvin yhdenkaltaisia miltei koko elimistöltään. Mutta jos kaikki kaksineuvoiset todella tilapäisesti risteytyvät, on erotus niiden ja yksineuvoisten lajien välillä, mitä funktioon tulee, varsin pieni.
Siitä, mitä edellisessä on esitetty ja monista keräämistäni yksityisistä tosiseikoista, joita en tässä voi ryhtyä mainitsemaan, käy siis ilmi, että eri yksilöiden välillä tapahtuva tilapäinen risteytyminen on sekä eläin- että kasvikunnassa hyvin tavallinen, joskaan ei universalinen luonnonlaki.
Tämä kysymys on erittäin monimutkainen. Suuri muuntelevaisuus — johon aina sisältyvät myöskin yksilölliset eroavaisuudet — on ilmeisesti suotuisa asianhaara. Suuri yksilöluku korvaa yksilöiden vähemmän muuntelevaisuuden, koska se antaa paremmat takeet edullisten muunnosten syntymisestä kunakin ajanjaksona, ja sillä on luullakseni sangen tärkeä merkitys tuloksiin nähden. Vaikka luonto suokin luonnolliselle valinnalle pitkän työskentely-ajan, ei tämä sille suotu aika kumminkaan ole rajattoman pitkä; sillä koska kaikki elolliset olennot pyrkivät valtaamaan jokaisen sijan luonnon taloudessa, häviää laji, joka ei muutu ja parane samassa määrässä kuin sen kilpailijat, sukupuuttoon. Jolleivät ainakin muutamat jälkeläisistä peri suotuisia muunteluja, ei luonnollinen valinta voi mitään aikaansaada. Taipumus esivanhempain kannalle palaamiseen saattaa usein hidastuttaa ja ehkäistä työtä; mutta koska tämä taipumus ei ole estänyt ihmistä valinnan avulla muodostamasta lukuisia kotirotuja, niin miksi se olisi voitokkaampi luonnollista valintaa?
Määräperäistä valintaa harjottaessaan kasvattaja pitää silmällä jotakin vissiä tarkotusta, ja jos yksilöt saisivat vapaasti risteytyä, menisi hänen työnsä kokonaan hukkaan. Mutta kun useilla ihmisillä on lähipitäin sama käsitys täydellisyydestä ja kun kaikki, yrittämättä muuttaa rotua, koettavat saada haltuunsa ja käyttää siitokseen paraita eläimiä, seuraa tästä itsetiedottomasta valinnasta hitaasti mutta varmasti rodun parantuminen, vaikkei valittuja yksilöitä olekaan erotettu erikseen. Samoin käy luonnossakin. Sillä rajotetulla alueella, missä jokin paikka luonnon taloudessa ei vielä ole täydelleen vallattu, ovat kaikki oikeaan suuntaan, vaikkakin eri tavoin muuntelevat yksilöt taipuvaiset säilymään. Mutta jos alue on laaja, on miltei varmaa, että elinehdot sen eri osissa ovat erilaiset; ja jos samat lajit muuntelevat alueen eri osissa, risteytyvät äskenmuodostuneet muunnokset kunkin piirin rajoilla. Saamme kuitenkin kuudennessa luvussa nähdä, että piirien välimailla asustavien sekamuunnosten on pakko aikaa myöten väistyä jonkun naapurimuunnoksen tieltä. Risteytyminen on yleistä etupäässä niiden eläinten joukossa, jotka yhtyvät jokaista siitosta varten, viettävät kuljeksivaa elämää eivätkä lisäänny erittäin nopeasti. Tällaisten eläinten, esim. lintujen joukossa tavattavien muunnosten voi senvuoksi olettaa rajottuvan eristetyille alueille — ja näin olen huomannut todellisuudessa olevankin laidan. Kaksineuvoisista elimistöistä, jotka risteytyvät ainoastaan tilapäisesti, sekä eläimistä, jotka tosin yhtyvät jokaista siitosta varten, mutta jotka eivät kuljeksi paljon ja lisääntyvät nopeasti, voinee jollakin seudulla nopeasti muodostua uusi parantunut muunnos, ja tämä voi siellä aluksi pysyä yhdessä kohti ja sittemmin levitä ympäristöön, yksilöiden pariutuessa etupäässä keskenään. Tämän vuoksi taintenkasvattajat ottavat siemenensä mieluummin suuresta kasvijoukosta, koska sekasiitoksen mahdollisuus tällöin on pienempi.
Älkäämme luulko, että niissäkään eläimissä, jotka yhtyvät jokaista siitosta varten eivätkä lisäänny nopeasti, vapaa risteytyminen aina hävittää luonnollisen valinnan vaikutukset; voisin esittää melkoisen joukon tosiseikkoja, jotka osottavat, että kaksi saman eläinlajin muunnosta voi kauan säilyä sekottumatta samalla alueella, jos ne oleskelevat eri paikoilla, sikiävät hiukan eri vuodenaikoina tai jos kummankin muunnoksen yksilöt mieluummin pariutuvat keskenään.
Risteytymisellä on hyvin tärkeä tehtävä luonnossa, koska se säilyttää saman lajin tai saman muunnoksen yksilöt luonteeltaan yhdenmukaisina. On siis selvää, että se vaikuttaa paljon tehokkaammin niihin eläimiin, jotka yhtyvät jokaista siitosta varten. Mutta, kuten jo on mainittu, meillä on syytä uskoa, että tilapäisiä risteytymisiä tapahtuu kaikkien eläinten ja kasvien joukossa. Silloinkin kun niitä tapahtuu pitkien väliaikojen kuluttua, ovat risteytymisestä syntyneet jälkeläiset siksi paljon kauan jatkuneesta itsesiitoksesta syntyneitä jälkeläisiä elinvoimaisempia ja hedelmällisempiä, että niillä on parempi eloonjäämisen ja sukunsa lisäämisen mahdollisuus. Siten risteytymisten vaikutus tulee ajan pitkään olemaan suuri, tapahtukoot ne vaikka pitkienkin väliaikojen jälestä. Mitä hyvin alhaisiin eliöihin tulee, jotka eivät sukupuolisesti lisäänny eli pariudu, ja jotka siis eivät voi risteytyä, voi ominaisuuksien yhdenmukaisuus säilyä niissä, elinehtojen pysyessä samoina, ainoastaan perinnöllisyyslain ja luonnollisen valinnan avulla, joka hävittää kaikki oikeasta tyypistä poikkeavat yksilöt. Jos elinehdot muuttuvat ja muoto sen johdosta toisintuu, voivat toisintuneet jälkeläiset saavuttaa ominaisuuksien yhdenmukaisuuden ainoastaan sen kautta, että luonnollinen valinta säilyttää samallaiset suotuisat muuntelut.
Myöskin eristys on tärkeänä tekijänä lajien toisintumisessa luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Rajotetulla ja eristetyllä alueella ovat tavallisesti organiset ja epäorganiset elinehdot melkein yhdenmukaiset, jollei alue ole kovin laaja, joten luonnollinen valinta pyrkii toisintamaan kaikkia saman lajin muuntelevia yksilöitä samalla tavalla. Siten estyy myöskin risteytyminen ympäristön asujanten kanssa. Moritz Wagner on hiljattain julkaissut mieltäkiinnittävän tutkielman tästä aiheesta ja osottanut siinä, että eristys on todennäköisesti tehokkaampana esteenä äsken muodostuneiden muunnosten risteytymiselle, kuin mitä minäkään olin olettanut. Mutta ennenmainituista syistä en voi mitenkään yhtyä tämän luonnontutkijan mielipiteeseen, että vaellukset ja eristys muka ovat välttämättömiä, jotta voisi muodostua uusia lajeja. Eristyksellä on myöskin suuri merkitys estäessään paremmin soveltautuneiden elimistöjen maahansiirtymistä sellaisten ulkonaisten olosuhteiden muutosten kuin ilmastonmuutosten, maankohoamisen y.m. tapahduttua; sen kautta uudet sijat seudun luonnontaloudessa jäävät avoimiksi, kunnes vanhojen asujanten toisinnot ne täyttävät. Ja vihdoin eristys suo uudelle muunnokselle aikaa hitaasti kehittymään, mikä saattaa toisinaan olla hyvin tärkeätä. Jos kuitenkin eristetty alue, jota rajottavat ympäröivät esteet, tai jolla vallitsevat aivan erikoiset ulkonaiset olosuhteet, on hyvin pieni, on asukkaiden yhteislukukin pieni, ja tämä puolestaan hidastuttaa uusien lajien syntymistä luonnollisen valinnan avulla, vähentämällä suotuisien muunnosten syntymisen mahdollisuutta.
Ajan pituus ei itsessään vaikuta mitään luonnollisen valinnan hyväksi tai sitä vastaan. Mainitsen tämän, koska on väärin väitetty, että muka olettaisin ajalla olevan tuiki tärkeän tehtävän lajien toisintumisessa, ikäänkuin kaikkien elämänmuotojen täytyisi muuttua jonkun sisäisen lain pakosta. Ajan pituus on ainoastaan sikäli tärkeä — ja sen merkitys tässä suhteessa on suuri — että se antaa paremman mahdollisuuden hyödyllisten muunnosten syntymiseen sekä niiden valituiksi tulemiseen, kehittymiseen ja vakaantumiseen. Samalla se on omansa kartuttamaan ulkonaisten elinehtojen suoranaista vaikutusta kunkin elimistön laatuun.
Jos käännämme katseemme luontoon, todistaaksemme nämä huomautukset tosiksi, ja tarkastamme jotakin pientä aluetta, esim. jotakin valtameren saarta, huomaamme, että vaikka sillä elävien lajien lukumäärä onkin pieni, kuten maantieteellistä levenemistä käsittelevässä luvussa saamme nähdä, ovat suhteellisesti hyvin monet näistä lajeista endemisiä, — s.o. ne ovat syntyneet siellä, eivätkä missään muualla maailmassa. Siksi valtameren saari ensi silmäyksellä näyttää erittäin suotuisalta uusien lajien syntymispaikalta. Mutta me voimme tässä pettyä, sillä saadaksemme varmuuden siitä, onko pieni eristetty alue tai laaja avoin alue, kuten mannermaa, ollut suotuisampi uusien elimellisten muotojen syntymiselle, täytyisi meidän verrata niitä toisiinsa yhtä pitkien aikojen kuluessa, ja siihen emme kykene.
Vaikka eristyksellä on hyvin suuri merkitys uusien lajien syntymiselle, olen ylipäänsä taipuvainen uskomaan, että alueen laajuudella on vielä tärkeämpi merkitys, varsinkin jotta voisi kehittyä lajeja, jotka kykenevät kauan säilymään ja leviämään laajalle. Suurella ja avonaisella alueella ei ainoastaan ole parempi mahdollisuus suotuisien muunnosten syntymiseen, koska samaan lajiin kuuluvien yksilöiden luku siellä on suurempi, vaan elinehdotkin ovat paljon monimutkaisemmat jo ennestään olemassa olevien lajien lukuisuuden vuoksi; ja jos muutamat näistä monista lajeista kehittyvät paremmiksi, on muidenkin joko parannuttava samassa suhteessa tai jouduttava häviöön. Jokainen uusi muoto voi myöskin, tuntuvasti parannuttuaan, levitä yli laajan ja yhtenäisen alueen, ja se joutuu silloin kilpailuun useiden muiden muotojen kanssa. Sitäpaitsi suuret alueet, vaikka nykyään ovatkin yhtenäisiä, ovat aikaisempien maanpinnan kohoamisten tai laskeutumisten johdosta saattaneet olla katkonaisia. Teen siis edellisestä sen johtopäätöksen, että vaikka pienet eristetyt alueet ovatkin muutamissa suhteissa olleet erittäin suotuisia uusien lajien syntymiselle, on laajoilla alueilla toisintuminen kumminkin ollut nopeampaa ja, mikä on tärkeämpää, uudet laajoilla alueilla syntyneet muodot, jotka jo ovat päässeet voitolle monista kilpailijoistaan, ovat juuri sellaisia, jotka leviävät laajimmalle ja synnyttävät lukuisimmin uusia muunnoksia ja lajeja.
Tältä kannalta lähtien ovat kenties käsitettävissä muutamat tosiseikat, joita tulemme uudelleen koskettamaan maantieteellistä levenemistä käsittelevässä luvussa; esim. se seikka, että pienen Australian mantereen elimistöt nykyään väistyvät suuremman europalais-aasialaisen mantereen elimistöjen tieltä. Samoin sekin, että suuri joukko manner-elimistöjä on kotiutunut saarille. Pienellä saarella on kilpailu olemassa-olosta tietenkin ollut vähemmän ankara, ja siellä on toisintuminen ja sukupuuttoon häviäminen ollut vähäisempi. Sen vuoksi voimme ymmärtää, miksi Madeiran kasvisto — kuten Oswald Heer kertoo — muistuttaa jossakin määrin sukupuuttoon hävinnyttä tertiäri-ajan kasvistoa Europassa. Kaikki suolattomat vesistöt yhteensä muodostavat mereen tai kuivaan maahan verraten ainoastaan pienen alan. Sen vuoksi on suolattoman veden elimistöjen kesken vallinnut kilpailu ollut vähemmän ankara kuin muualla; uusia muotoja on syntynyt hitaammin ja vanhat muodot ovat hitaammin hävinneet. Suolattomissa vesistöissä tapaamme seitsemän ganoidien (kiillesuomuisten kalojen) sukua, jotka ovat jätteitä eräästä muinoin vallitsevana olleesta lahkosta; ja suolattomassa vedessä tapaamme muutamia kaikkein poikkeuksellisimmista muodoista, mitä maailmassa nykyään tunnetaan, kuten ornithorhynchus- ja lepidosiren-muodot, jotka samoinkuin kivettymät jossakin määrin liittävät toisiinsa lahkoja, jotka nykyään ovat hyvin etäällä toisistaan luonnon asteikossa. Näitä poikkeuksellisia muotoja saattaa kutsua eläviksi kivettymiksi. Ne ovat säilyneet elossa nykypäiviin asti, koska ovat eläneet rajotetulla alueella ja koska kilpailu, joka niiden on ollut kestettävä, on ollut luonteeltaan vähemmän vaihteleva ja sen vuoksi vähemmän ankara.
Mainitsen vielä lyhyesti, mikäli kysymyksen tavaton monimutkaisuus sen sallii, ne asianhaarat, jotka ovat suotuisia tai epäsuotuisia luonnollisen valinnan kautta tapahtuvalle uusien lajien syntymiselle. Mitä tulee maa-olentoihin, teen sen johtopäätöksen, että monien pinnanhuojumisten alaisena ollut laaja mannermaa-alue on ollut suotuisin lukuisten uusien muotojen syntymiselle, muotojen, jotka ovat olleet omansa säilymään kauan ja leviämään laajalle. Alueen ollessa mannermaana ovat sen asujamiston muodostaneet lukuisat yksilöt ja lajit, ja keskinäinen kilpailu on ollut ankara. Mantereen jakautuessa maanpinnan laskeutumisen johdosta suuriksi saariksi, on jokaiselle saarelle yhä jäänyt lukuisasti saman-lajisia yksilöitä. Risteytyminen kunkin uuden lajin levenemisalueen rajoilla on ehkäistynyt. Ulkonaisten muutosten johdosta on maahansiirtyminen estynyt, jotenka uudet sijat jokaisen saaren luonnonvaltiossa ovat joutuneet vanhojen asujanten toisintojen täytettäviksi; ja jokaisen saaren muunnoksille on suotu aikaa toisintua ja täydellistyä. Jos saaret ovat uuden maanpinnan kohoamisen johdosta uudelleen yhdistyneet mantereksi, on taaskin syntynyt sangen ankara kilpailu: luonnon parhaiten suosimat ja parhaimmiksi kehittyneet muunnokset ovat levinneet, vähemmän kehittyneitä muotoja on paljon hävinnyt sukupuuttoon ja uudelleen yhdistyneen mannermaan eri asujanten suhdeluvut ovat uudelleen muuttuneet. Ja luonnollisella valinnalla on taaskin ollut oivallinen tilaisuus yhä kehittää asujamia ja siten luoda uusia lajeja.
Myönnän kernaasti, että luonnollinen valinta yleensä toimii erittäin hitaasti. Se voi vaikuttaa ainoastaan silloin, kun jonkun piirin luonnonvaltiossa on sijoja, jotka soveltuvat paremmin joidenkin alueella elävien lajien toisintojen täytettäviksi. Sellaisten sijojen olemassa-olo johtuu usein ulkonaisista luonnonmuutoksista, jotka yleensä tapahtuvat hyvin hitaasti, sekä paremmin soveltautuneiden muotojen maahanmuuton ehkäistymisestä. Kun muutamat vanhoista asujamista ovat toisintuneet, hämmentyvät usein muiden asujanten keskinäiset suhteet, ja tämä seikka on omansa valmistamaan uusia sijoja paremmin soveltautuneiden muotojen täytettäviksi; mutta kaikki tämä tapahtuu hyvin hitaasti. Vaikka kaikki saman lajin yksilöt hieman eroavatkin toisistaan, kestää usein kauan, ennenkuin elimistön eri osissa esiintyy suotuisia eroavaisuuksia. Tulosta hidastuttaa suuresti vapaa risteytyminen. Mutta nämä kaikki seikathan riittävät täydelleen tyhjäksi tekemään luonnollisen valinnan vaikutuksen! huudahtaa kenties moni. Minä en sitä usko. Mutta minä uskon, että luonnollinen valinta yleensä vaikuttaa hyvin hitaasti, ainoastaan pitkien väliaikojen perästä ja ainoastaan muutamiin harvoihin saman seudun asujamista. Uskon edelleen, että nämä hitaasti saavutetut, usein keskeytyneen kehityksen tulokset hyvin pitävät yhtä sen kanssa, mitä geologia meille kertoo maailman asujanten muuttumistavasta.
Olkoonpa valinnan prosessi kuinka hidas tahansa, en käsitä, miksei, katsoen siihen että heikko ihminenkin voi aikaansaada suuria keinotekoisella valinnallaan, tuloksena luonnon pitkien aikakausien kuluessa harjottamasta valinnasta eli kelvollisten eloonjäämisestä olisi voinut syntyä kuinka suuria muutoksia ja kuinka kauniita ja monimutkaisia soveltautumisia tahansa, joita tapaamme kaikkien elollisten olentojen suhteissa toisiinsa ja ulkonaisiin elinehtoihin.
Tätä seikkaa tulemme perinpohjaisemmin selvittelemään geologiaa käsittelevässä luvussa. Tässäkin siihen kuitenkin on viitattava, koska se on läheisessä yhteydessä luonnollisen valinnan kanssa. Luonnollisen valinnan vaikutus perustuu ainoastaan siihen, että se säilyttää jollakin tavoin edullisia toisintoja, jotka siten jäävät pysyväisiksi. Kaikkien elimellisten olentojen suuren, geometrisena sarjana tapahtuvan lisääntymisen vuoksi on kullakin alueella täysi asukasmääränsä; ja tästä on seurauksena, että suosittujen muotojen lisääntyessä vähemmän suositut yleensä vähenevät ja tulevat harvinaisiksi. Ja harvinaisuus on, kuten geologia meille kertoo, sukupuuttoon häviämisen enne. Me näemme, että jokaista muotoa, jota edustavat vain muutamat yksilöt, uhkaa täydellinen sukupuuttoon häviö, milloin vuodenaikojen luonteessa sattuu suuria häiriöitä tai milloin vihollisten luku tilapäisesti kasvaa. Mutta voimmepa mennä vieläkin pitemmälle ja väittää, että sitä myöten kuin uusia muotoja syntyy, täytyy monien vanhojen muotojen hävitä — jollemme oleta lajinomaisten muotojen voivan karttua luvultaan äärettömiin saakka. Geologia taas kertoo meille selvästi, ettei lajinomaisten muotojen luku voi kasvaa äärettömiin. Koetamme nyt osottaa, mistä syystä maailmassa tavattavien lajien luku ei ole kasvanut suunnattoman suureksi.
Olemme nähneet lajeilla, joihin kuuluu runsaimmin yksilöitä, olevan paraan mahdollisuuden tuottaa suotuisia muunnoksia jonakin tiettynä aikana. Todistuksena tästä ovat toisessa luvussa esitetyt tosiseikat, jotka osottavat yleisten ja laajalle levinneiden eli vallitsevien lajien tarjoavan suurimman luvun havaittuja muunnoksia. Harvinaiset lajit näin ollen toisintuvat eli paranevat hitaammin jonkun tietyn ajan kuluessa. Taistellessaan olemassa-olosta yleisempien lajien toisintuneiden ja parantuneiden jälkeläisten kanssa ne tämän vuoksi joutuvat alakynteen.
Välttämättömänä johtopäätöksenä edellä sanotusta näyttää minusta olevan se, että kun aikojen kuluessa muodostuu uusia lajeja luonnollisen valinnan kautta, käyvät toiset yhä harvinaisemmiksi ja kuolevat lopulta sukupuuttoon. Muodot, jotka lähinnä kilpailevat toisintuvien ja kehittyvien muotojen kanssa, tulevat tietysti kärsimään enin. Ja me olemme nähneet (olemisen taistelua käsittelevässä luvussa), että juuri läheisimmät sukulaismuodot — saman lajin muunnokset ja samansukuiset tai läheistä sukua olevat lajit —, ollen rakenteeltaan, elimistönlaadultaan ja elintavoiltaan miltei samanlaisia, yleensä joutuvat ankarimpaan kilpailuun toistensa kanssa. Sen vuoksi jokainen uusi muunnos tai laji ahdistaa muodostumiskautenaan ankarimmin läheisimpiä heimolaisiaan, pyrkien hävittämään ne. Sama hävitys kohtaa kotikasvattejamme sen johdosta, että ihminen valitsee jalostuneet muodot. Voisin antaa monia omituisia esimerkkejä siitä, kuinka nopeasti uudet karja-, lammas- y.m. eläinrodut ja uudet kukkamuunnokset anastavat vanhempien ja vähemmänarvoisten lajien tilan. Niinpä on historiallisesti tunnettua, että Yorkshiren vanhan mustan karjarodun tunki tieltään pitkäsarvinen karjarotu ja tämän vuorostaan (käyttääkseni erään maatalouskirjailijan sanoja) "hävitti lyhytsarvinen karjarotu ikäänkuin jokin surmaava rutto".
Sillä aatteella, jota nimitän "ominaisuuksien erilaistumiseksi" on erittäin suuri merkitys ja uskon sen selittävän useita tärkeitä tosiseikkoja. On varmaa, että selväpiirteisetkin muunnokset, vaikka niillä olisikin jonkun verran lajin luonnetta — minkä on useissa tapauksissa osottanut toivoton epätietoisuus siitä, miksi ne ovat luettavat — eroavat toisistaan paljon vähemmän kuin selvät aito lajit. Tästä huolimatta ovat mielestäni muunnokset muodostumistilassa olevia lajeja eli, kuten olen niitä nimittänyt, alulla olevia lajeja. Millä tavoin sitten nuo vähäisemmät muunnosten välillä huomattavat eroavaisuudet karttuvat suuremmiksi lajien-välisiksi eroavaisuuksiksi? Että näin tavallisesti tapahtuu, sen voimme päättää siitä, että useimmat luonnossa tavattavat lukemattomat lajit osottavat selväpiirteisiä eroavaisuuksia, kun taas muunnokset, nuo vastaisten selväpiirteisten lajien oletetut alkutyypit ja esivanhemmat, osottavat lieviä ja vaivoin määriteltäviä eroavaisuuksia. Pelkkä "sattuma", käyttääksemme tätä sanaa, voi aiheuttaa sen, että jokin muunnos eroo vanhemmistaan joltakin ominaisuudeltaan ja että tämän muunnoksen jälkeläiset edelleen eroovat kantamuodostaan vielä suuremmassa määrässä juuri samalta ominaisuudeltaan. Mutta tällainen sattuma yksin ei mitenkään selitä niin yleistä ja suurta eroavaisuusmäärää kuin se, mikä erottaa toisistaan saman suvun eri lajit.
Kuten muulloinkin, olen etsinyt valaistusta tähänkin asiaan kotikasvateistamme. Havaitsemme niissä jotakin tähän verrattavaa. Myönnettänee, etteivät niin erilaiset rodut kuin lyhytsarvinen nautakarja ja Herefordin karja, kilpa- ja kuormahevoset, eri kyyhkysrodut y.m. mitenkään ole voineet muodostua ainoastaan sattumalta esiintyneiden samallaisten muuntelujen karttumisesta sukupolvi sukupolvelta. Sattuu esim. niin, että jonkun kyyhkysharrastelijan huomiota herättää tavallista hiukan lyhytnokkaisempi kyyhkynen, kun taas toisen harrastelijan huomiota herättää hiukan pitkähkönokkainen kyyhkynen. Ja koska, kuten yleisesti tunnettua on, "harrastelijat eivät ihaile keskinkertaisuutta vaan rakastavat äärimäisyyksiä", niin he yhä edelleen valikoivat ja käyttävät siitokseen — kuten todellisuudessa on ollut kuperkeikkakyyhkysen alarotujen laita — yhä lyhytnokkaisempia tai yhä pitkänokkaisempia kyyhkysiä. Olettakaamme edelleen, että joskus muinaisaikana joku kansa tai jonkun seudun väestö halusi nopeampia hevosia, kun taas toiset halusivat voimakkaampia ja jykevämpiä. Alussa eroavaisuuksien täytyi olla hyvin vähäpätöisiä. Kun kumminkin aikojen kuluessa toisaalla yhä nopeampia, toisaalla yhä voimakkaampia hevosia valitessa eroavaisuudet suurenivat, muodostui kaksi alarotua. Vihdoin vuosisatojen kuluttua näistä alaroduista muodostui kaksi vakaantunutta ja toisistaan selvästi eroavaa rotua. Eroavaisuuksien suuretessa ei enää käytetty siitokseen huonompia eläimiä, jotka, olematta erityisen nopeita tai erityisen voimakkaita, olivat luonteeltaan molempien keskivälillä, jotenka nämä olivat tuomitut häviämään. Tässä siis näemme erilaistumislain vaikuttavan ihmisen harjottaman valinnan tuloksiin; näemme sen alussa aikaansaavan tuskin huomattavia eroavaisuuksia, näemme eroavaisuuksien sitten yhä kasvavan ja rotujen yhä enemmän eroavan ominaisuuksiltaan sekä toisistaan että yhteisistä kantavanhemmistaan.
Mutta kuinka, kysyttänee kenties, on mikään tällainen erilaistumislaki sovitettavissa luontoon? Minä uskon, että tämä laki voi vaikuttaa ja todella vaikuttaakin luonnossa mitä tehokkaimmin (joskin kauan olin epätietoinen siitä, millä tavoin) siitä yksinkertaisesta syystä, että kuta erilaisemmiksi jonkun lajin jälkeläiset tulevat rakenteeltaan, elimistönlaadultaan ja elintavoiltaan, sitä paremmin ne kykenevät anastamaan itselleen useita ja sangen erilaisia sijoja luonnon taloudessa ja siten lukumäärältänsä karttumaan.
Me voimme nähdä tämän selvästi eläimistä, joilla on yksinkertaiset elintavat. Ottakaamme esimerkiksi jokin nelijalkainen petoeläin, jonka yksilöiden lukumäärä jossakin seudussa on aikoja sitten kasvanut niin suureksi, kuin mainittu seutu voi elättää. Jollei seudun olosuhteissa tapahdu mitään muutoksia on sillä, edellyttäen ettei mikään ehkäise sen luonnollista sikiämiskykyä, ainoastaan siinä tapauksessa lisääntymisen mahdollisuutta, että sen muuntelevat jälkeläiset anastavat muiden eläinten siihen saakka hallussaan pitämiä sijoja, jotkut esim. siten, että saattavat ravinnokseen käyttää uudenlaatuisia, joko eläviä tai kuolleita otuksia, toiset siten, että asustavat uusilla paikoilla, kiipeilevät puissa, oleskelevat vedessä, tai jotkut kenties siten, että muuttuvat vähemmän raateleviksi. Kuta erilaisemmiksi elintavoiltaan ja rakenteeltaan petoeläimen jälkeläiset tulevat, sitä useampia sijoja ne kykenevät anastamaan. Se, mikä pitää paikkansa yhteen eläinlajiin nähden, pitää myöskin paikkansa kaikkiin eläinlajeihin nähden kaikkina aikoina — nimittäin jos ne muuntelevat, sillä muutoin ei luonnollinen valinta voi aikaansaada mitään. Samoin on kasvienkin laita. On kokeilla näytetty toteen, että jos toiseen maatilkkuun kylvetään yhtä ainoata heinälajia ja toiseen samallaiseen tilkkuun useita erisukuisia heinälajeja, on jälkimäisessä tapauksessa kasviyksilöiden lukumäärä ja kuivien heinien paino suurempi kuin edellisessä. Sama havainto on tehty, kun on kylvetty samanlaatuisiin maa-aloihin yhtä ainoata vehnämuunnosta tai useita vehnämuunnoksia sekaisin. Jos siis jokin heinälaji muuntelemistaan muuntelee ja muunnoksista kerta toisensa jäljestä valitaan ne, jotka eroavat toisistaan samalla tavoin kuin eri heinälajit ja suvut, joskin hyvin lievästi, niin saadaan samalla maapalasella kasvamaan yhä suurempi joukko tämän lajin kasviyksilöitä ja niiden toisintuneita jälkeläisiä. Tiedämme jokaisen heinälajin ja -muunnoksen vuosittain kylvävän lukemattoman joukon siemeniä, joten voisi siis sanoa sen yrittävän kartuttaa lukuaan äärettömiin. Monien tuhansien sukupolvien kuluessa olisi näin ollen jokaisen heinälajin selvimmin eroavilla muunnoksilla paras menestymis- ja lisääntymismahdollisuus ja siten myös paras mahdollisuus tunkea tieltään vähemmän selvästi eroavat muunnokset; ja kun muunnokset ovat tulleet toisistaan hyvin selvästi eroaviksi, myönnetään niille lajien arvo.
Monet seikat luonnossa osottavat, että kuta enemmän jonkin alueen asukkaat eroavat rakenteeltaan, sitä suuremman määrän elämää alue voi ylläpitää. Aivan pienen maa-alueen asujamissa tapaamme aina suurta erilaisuutta, varsinkin jos maa-alue on aivan avoimena maahanmuutolle, joten taistelu yksilöiden välillä siellä on hyvin ankara. Niinpä havaitsin neljän jalan pituisella ja kolmen jalan levyisellä turvekappaleella, jossa olosuhteet olivat vuodet päästään olleet aivan samat, kaksikymmentä kasvilajia, jotka kuuluivat kahdeksaantoista sukuun ja kahdeksaan lahkoon, mikä osottaa kuinka paljon nämä kasvit erosivat toisistaan. Samoin on kasvien ja hyönteisten laita, jotka elävät pienillä ja kauttaaltaan yhdenmukaisilla saarilla sekä myöskin pienissä suolattomissa vesilammikoissa. Maanviljelijät tietävät saavansa runsaimpia satoja vuoroviljelemällä kasveja, jotka kuuluvat mitä erilaisimpiin lahkoihin; luonto taas harjottaa jonkunlaista samanaikaista vuoroviljelystä. Jonkun pienen maakappaleen ympärillä elävistä eläimistä ja kasveista voisivat useimmat elää tällä maakappaleella (jollei se laadultaan ole aivan erikoinen) ja ne niin sanoakseni pyrkivät kaikin voimin elämään siellä; mutta siinä, missä ne joutuvat kovimpaan kilpailuun, siinä rakenteen erikaltaisuudesta johtuvat edut ja tätä seuraavat elintapojen ja elimistön laadun erilaisuudet vaikuttavat, että asujamet, jotka paraiten kykenevät tunkeutumaan toistensa alueille, kuuluvat eri sukuihin ja lahkoihin.
Samaa havaitsemme kasveista, jotka ihmisen toimesta ovat kotiutuneet vieraisiin maihin. Saattaisi luulla kasvien, jotka pääsevät kotiutumaan johonkin maahan, yleensä olevan läheistä sukua kotoperäisille kasveille. Näitähän pidetään omaa maatansa varten erityisesti luotuina ja sovellettuina. Saattaisi kenties myöskin luulla kotiutuneiden kasvien kuuluvan joihinkin sellaisiin ryhmiin, jotka olisivat erityisesti soveltuneita elämään määrätyillä asuinsijoilla uudessa kotiseudussaan. Mutta asian laita on aivan toinen. Alph. de Candolle onkin aivan oikein huomauttanut laajassa ja erinomaisessa teoksessaan, että kasvistot uusien kasvien kotiutumisen kautta voittavat paljon enemmän uusia sukuja kuin uusia lajeja, kotoisiin sukuihin ja lajeihin verraten. Mainitsen yhden ainoan esimerkin: Toht. Asa Grayn teoksen "Manual of the Flora of the Northern United States" viimeisessä painoksessa luetellaan 260 kotiutunutta kasvia, ja nämä kuuluvat 162 sukuun. Näemme siis näiden kotiutuneiden kasvien olevan hyvin erilaatuisia. Ne eroavat sitäpaitsi suuresti kotoperäisistä, sillä näissä 162 kotiutuneessa suvussa on kokonaista 100 sukua, jotka eivät ole kotoperäisiä. Yhdysvalloissa nykyään elävät suvut ovat siis saaneet suuren suhteellisen lisäyksen.
Tarkastaessamme, minkälaatuisia ne kasvit ja eläimet ovat, jotka jossakin maassa ovat menestyksellä taistelleet kotoperäisten kanssa ja sinne kotiutunut, voimme saada jonkummoisen käsityksen siitä, millaisiksi muutamain kotoisista lajeista olisi ollut toisinnuttava, saavuttaakseen etusijan alueen muiden kasvien rinnalla; ja me voimme ainakin päättää, että rakenteen erilaistuminen siihen määrään saakka, että olisi muodostunut uusia suku-eroavaisuuksia, olisi ollut niille hyödyllinen.
Rakenteen erilaistumisesta on saman seudun asujamilla sama etu, mikä yksilön ruumiinelimillä on fysiologisesta työnjaosta — seikka, jonka Milne Edwards on selvästi osottanut. Ei kukaan fysiologi epäile, että vatsa, joka on soveltautunut sulattamaan yksinomaan kasviravintoa tai yksinomaan lihaa, voi paraiten käyttää näitä ravintoaineita hyödykseen. Samoin on jokaisen seudun yleisen luonnontalouden laita; mitä enemmän ja mitä täydellisemmin seudulla elävät eläimet ja kasvit eroavat elintavoiltaan, sitä suurempi yksilöluku voi siellä saada elantonsa. Joukko eläimiä, joiden elimistö on vain vähän eroava, kestäisi tuskin kilpailua toisen rakenteeltaan täydellisemmin eroavan eläinjoukon kanssa. Saattanee esim. epäillä, voisivatko Australian pussieläimet, jotka jakautuvat toisistaan vaan vähän eroaviin ryhmiin ja, kuten Waterhouse y.m. ovat huomauttaneet, heikosti edustavat meidän petoeläimiämme, märehtijöitämme ja jyrsijöitämme, menestyksellä kilpailla näiden kehittyneiden eläinlahkojemme kanssa. Australian imettäväisissä näemme erilaistumisprosessin varhaisella ja epätäydellisellä kehitysasteellaan.
Sen nojalla, mitä edellisessä on hyvin suppeasti esitetty, voimme otaksua jokaisen lajin toisintuneiden jälkeläisten menestyvän sitä paremmin, kuta erilaisemmiksi ne rakenteeltaan kehittyvät ja kuta paremmin ne siten kykenevät tunkeutumaan muiden olentojen hallitsemille tiloille. Katsokaamme nyt, kuinka tämä ominaisuuksien erilaistumisesta johtuvan hyödyn aate pyrkii vaikuttamaan yhdessä luonnollisen valinnan ja sukupuuttoon-häviämisen kanssa.
Oheen liitetty kuvio [täytynyt jättää pois] auttaa meitä ymmärtämään tätä jotenkin mutkallista kysymystä. Kirjaimet A—L esittävät alueellaan laajan suvun lajeja; nämä lajit muistuttavat toisiaan eri määrässä, kuten luonnossa yleensä on laita; kuviossamme tämä on osotettu siten, että kirjaimet ovat eri matkojen päässä toisistaan. Sanon "laajan suvun", koska suhteellisesti useammat lajit muuntelevat laajoissa suvuissa kuin pienissä, kuten toisessa luvussa näimme; ja laajojen sukujen muuntelevista lajeista esiintyy enemmän muunnoksia. Olemme myöskin nähneet, että yleisimmät ja laajimmalle levinneet lajit muuntelevat enemmän kuin harvinaiset ja ahtaalle alalle rajottuvat lajit. Esittäköön A yleistä, laajalle levinnyttä ja muuntelevaa, omalla alueellaan suureen sukuun kuuluvaa lajia. A:sta lähtevät, eri suuntiin haarautuvat eripituiset pisteviivat esittäkööt sen muuntelevia jälkeläisiä. Oletamme muuntelujen olevan erittäin vähäisiä, mutta mitä erilaatuisimpia; ne eivät kaikki esiinny samalla haavaa, vaan usein pitkien väliaikojen jäljestä, eikä kaikkien elinaika ole yhtä pitkä. Vain ne muuntelut, jotka ovat jollakin tavoin hyödyllisiä, säilyvät eli tulevat luonnon valitsemiksi. Ja tässä osottautuu ominaisuuksien erilaistumisesta johtuva hyöty; sillä tämä tavallisesti johtaa enin eroavien muuntelujen (joita esittävät kuviossamme ulommaiset pisteviivat), säilymiseen ja karttumiseen luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Siinä kohdassa, missä pisteviiva leikkaa vaakasuoraa viivaa ja on merkitty pienellä, numerolla varustetulla kirjaimella, oletamme muuntumismäärän karttuneen kyllin suureksi, riittääkseen muodostamaan siksi selväpiirteisen muunnoksen, että sitä pidettäisiin mainitsemisen arvoisena jossakin systematisessa teoksessa.
Vaakasuorien viivojen välit kuviossa esittävät tuhansia tai vieläkin useampia sukupolvia. Tuhannen sukupolven jäljestä oletamme lajin A tuottaneen kaksi jotenkin selväpiirteistä muunnosta, nimittäin muunnokset a1 ja m1. Nämä kaksi muunnosta ovat tavallisesti yhä vielä samojen elinehtojen alaisina kuin ne, mitkä tekivät niiden vanhemmat muuntelevaisiksi, ja taipumus muuntelevaisuuteen on itsessään perinnöllinen; tämän johdosta nekin ovat taipuvaisia muuntelemaan, ja tavallisesti melkein samalla tavalla kuin niiden vanhemmat. Sitäpaitsi nämä kaksi muunnosta, ollen ainoastaan lievästi toisintuneita muotoja, taipuvat perimään samat edulliset ominaisuudet, mitkä tekivät niiden vanhemmat alueensa muita asukkaita lukuisammiksi. Ja kaikki nämä asianhaarat suosivat uusien muunnosten syntymistä.
Jos nyt nämä kaksi muunnosta ovat muuntelevaisia, säilyvät tavallisesti eroavimmat niiden muunteluista seuraavien tuhannen sukupolven ajan. Tämän ajan kuluttua oletamme kuvion a1 muunnoksen tuottaneen muunnoksen a2, joka erilaistumisen aatteen mukaan eroo enemmän A:sta kuin muunnos a1. Muunnoksen m1 oletamme tuottaneen kaksi muunnosta, nimittäin m2 ja s2, jotka eroavat toisistaan ja vielä huomattavammin yhteisestä esivanhemmastaan A:sta. Voimme seurata tätä kehitystä aste asteelta kuinka pitkälle tahansa; muutamat muunnokset ovat jokaisen tuhannen sukupolven kuluttua synnyttäneet yhden ainoan, mutta yhä enemmän erilaistuneen muunnoksen, toiset ovat synnyttäneet kaksi tai kolme muunnosta, muutamat taas eivät ole synnyttäneet ainoatakaan. Siten yhteisen vanhemman A:n muunnokset eli toisintuneet jälkeläiset tavallisesti yhä kasvavat luvultaan ja erilaistuvat ominaisuuksiltaan. Kuviossa on tämä kehitys esitetty kymmenenteen tuhannenteen sukupolveen saakka, sekä suppeammassa ja yksinkertaistutetussa muodossa neljänteentoista tuhannenteen polveen saakka.
Minun on tässä kuitenkin huomautettava, etten suinkaan oleta kehitystä niin säännölliseksi kuin kuviossa esitetty, joskin sekin on tehty jonkun verran epäsäännölliseksi, enkä myöskään oleta sen tapahtuvan niin yhdenjaksoisesti. On paljon todennäköisempää, että kukin muoto säilyy pitkät ajat muuttumatta ja sitten jälleen toisintuu. En myöskään oleta enin erilaistuneiden muunnosten aina säilyvän; välimuotokin voi usein säilyä kauan ja voi synnyttää (tai olla synnyttämättä) useamman kuin yhden toisintuneen jälkeläisen. Sillä luonnollinen valinta toimii aina sen mukaan, minkä laatuisia muista olennoista tyhjät tai niiden vaillinaisesti täyttämät sijat ovat; ja tämä riippuu äärettömän monimutkaisista suhteista. Mutta yleisenä sääntönä on, että kuta erilaisemmiksi rakenteeltaan jonkun lajin jälkeläiset tulevat, sitä useampia sijoja ne kykenevät valtaamaan ja sitä enemmän niiden toisintunut jälkeisö lisääntyy. Kuviossamme katkaisevat polveutumisviivan pienet säännöllisten välimatkojen päässä olevat, numeroilla varustetut kirjaimet, osottaen niitä toisiaan seuraavia muotoja, jotka ovat tulleet kyllin eriäviksi, jotta niitä voidaan katsoa muunnoksiksi; mutta nämä katkokohdat ovat kuviteltuja ja niitä olisi voinut asettaa mihin tahansa, kunhan välimatkat ovat tarpeeksi pitkiä osottaakseen, että muuntelun aiheuttama erilaistuminen on ollut melkoinen.
Koska kaikki yleisen ja laajalle levinneen, suureen sukuun kuuluvan lajin jälkeläiset ovat taipuvaisia perimään samat edulliset ominaisuudet, mitkä antoivat niiden vanhemmille menestystä elämässä, niin ne tavallisesti yhä lisääntyvät luvultaan ja yhä enemmän erilaistuvat luonteeltaan; tätä osottavat kuviossamme A:sta lähtevät haarautumat. Polveutumis-kuvion viimeisten ja oivallisimmiksi kehittyneiden haarautumien jälkeisö on todennäköisesti usein anastava aikaisempien ja vähemmän kehittyneiden haarautumien tilan ja siten hävittävä ne. Tämä seikka on osotettu kuviossamme siten, että muutamat alemmista haarautumista eivät ulotu ylempiin vaakasuoriin viivoihin asti. Joissakin tapauksissa toisintumisprosessi epäilemättä rajottuu yhteen ainoaan polveutumisviivaan eikä toisintuneiden jälkeläisten luku lisäänny, vaikka erilaistumista aiheuttavan toisintumisen määrä on saattanut karttua suureksi. Tällainen tapaus olisi esitettynä kuviossamme, jos poistettaisiin kaikki muut A:sta lähtevät viivat paitsi a1 ja a10. Juuri tällä tavoin ovat nähtävästi englantilainen kilpahevonen ja englantilainen pointeri hitaasti etenemistään edenneet alkuperäisestä kantamuodostaan, luomatta mitään uutta haarautumaa tai rotua.
Kymmenentuhannen sukupolven perästä oletamme lajin A luoneen kolme muotoa a10, f10 ja m10, jotka erilaistuttuaan ominaisuuksiltaan sukupolvi sukupolvelta ovat tulleet suuresti, mutta kenties eri tavalla toisistaan ja yhteisistä esivanhemmistaan eriäviksi. Jos oletamme sen muuttumismäärän, jota jokaisen vaakasuoran viivan väli kuviossamme esittää, erittäin pieneksi, saattavat nämä kolme muotoa yhä vielä olla ainoastaan selväpiirteisiä muunnoksia; mutta meidän on vain oletettava toisintumiskulussa nähtävät askeleet lukuisammiksi tai pitemmiksi, jotta näistä muodoista sukeutuisi epävarmoja tai selviä lajeja. Siten tämä kuvio valaisee aste asteelta tapahtunutta kehitystä, jonka kautta pienet muunnoksia erottavat eroavaisuudet ovat kasvaneet suuremmiksi lajeja erottaviksi eroavaisuuksiksi. Jatkamalla samaa muuntumismenoa läpi vieläkin pitemmän sukupolvijonon, saamme, (kuten kuviomme osottaa suppealla ja yksinkertaisemmalla tavalla), kahdeksan kirjaimilla a11 — m14 merkittyä lajia, jotka kaikki polveutuvat A:sta. Tällä tavoin arvelen lajien monistuvan ja sukujen muodostuvan.
Suuressa suvussa muuntelee todennäköisesti useampi kuin yksi laji. Kuviossa olen olettanut, että toinen laji I on samanlaisten asteiden kautta kuljettuaan kymmenentuhannen sukupolven jäljestä synnyttänyt joko kaksi selväpiirteistä muunnosta w10 ja z10 taikkapa kaksi lajia, riippuu siitä, kuinka suurta muuntumismäärää oletetaan vaakasuorien viivojen välien esittävän. Neljäntoistatuhannen sukupolven jäljestä oletamme syntyneen kuusi uutta lajia, jotka ovat merkityt kirjaimilla w14 — z14. Jokaisessa suvussa lajit, jotka jo ennestään ovat hyvin eriäviä luonteeltaan, tavallisesti pyrkivät synnyttämään lukuisimmin toisintuneita jälkeläisiä, sillä näillä lajeilla on paras toivo saada vallatuksi uusia ja hyvin eroavia sijoja luonnon taloudessa. Siksi olen esittänyt kuviossa äärimäisenä olevan lajin A ja miltei äärimäisen lajin I sellaisiksi, jotka ovat suuresti muunnelleet ja synnyttäneet uusia muunnoksia ja lajeja. Kantasukumme muut yhdeksän lajia (merkityt kirjaimilla B—H ja K—L) voivat vielä pitkien, mutta eripituisten aikakausien kuluessa synnyttää muuttumattomia jälkeläisiä. Tätä osottavat kuviossa eri korkeudelle ulottuvat pisteviivat.
Mutta kuviossamme esitetyn toisintumiskulun kestäessä on toisellakin mainitsemistamme laeista, sukupuuttoon kuolemisella, ollut tärkeä osansa. Koska luonnollinen valinta vaikuttaa jokaisella täysinasutetulla alueella siten, että valituksi tulee se muoto, jolla on olemisen taistelussa jokin etu ennen muita muotoja, on jokaisen lajin parantuneiden jälkeläisten alituisena pyrkimyksenä jokaisella polveutumisasteellaan raivata tieltään ja hävittää sukupuuttoon edeltäjänsä ja kantavanhempansa. On nimittäin muistettava, että kilpailu on yleensä ankarin niiden muotojen välillä, jotka ovat elintavoiltaan, elimistönlaadultaan ja rakenteeltaan toisiaan lähinnä. Sen vuoksi kaikki aikaisempien ja myöhempien asteiden välimuodot, s.o saman lajin enemmän ja vähemmän kehittyneiden asteiden väliset muodot, samoinkuin alkuperäinen kantalaji itsekin, ovat yleensä taipuvaisia häviämään. Sama on todennäköisesti kokonaisten rinnakkaisten polveutumisjonojen laita, joille myöhemmät parantuneet polveutumisjonot tuottavat tappion. Jos kumminkin lajin toisintunut jälkeisö joutuu johonkin toiseen seutuun tai nopeasti soveltautuu aivan uuteen olinasemaan, missä jälkeläiset ja kantamuoto eivät joudu kilpailuun, voivat molemmat edeskinpäin pysyä elossa.
Jos siis oletetaan kuviomme esittävän melkoista toisintumismäärää, ovat laji A ja kaikki aikaisemmat muutokset hävinneet sukupuuttoon ja niiden sijalle on tullut kahdeksan uutta lajia (a14 — m14) sekä lajin I sijalle kuusi uutta lajia (n14 — z14).
Mutta voimmepa mennä vielä pitemmälle. Oletimme sukumme alkuperäisten lajien olevan eri määrässä toistensa kaltaisia, kuten niin usein on luonnossa laita, joten laji A on läheisempää sukua B:lle, C:lle ja D:lle kuin muille lajeille ja laji I läheisempää sukua G:lle, H:lle, K:lle ja L:lle kuin muille. Oletimme myöskin näiden kahden lajin A:n ja I:n olevan hyvin yleisiä ja laajalle levinneitä lajeja, joten niillä alkuaan täytyi olla jokin etu useimpien muiden saman suvun lajien rinnalla. Niiden toisintuneet jälkeläiset, joita neljännessätoista tuhannennessa sukupolvessa on 14, ovat todennäköisesti perineet jotakin samoista eduista. Ne ovat myöskin jokaisella polveutumisasteellaan monin tavoin toisintuneet ja parantuneet, joten ne ovat soveltautuneet moniin niille suotuisiin paikkoihin seutunsa luonnontaloudessa. Näyttää siis hyvin todenmukaiselta, etteivät ne ole anastaneet paikkoja ainoastaan vanhemmiltaan A:lta ja I:ltä, siten hävittäen nämä sukupuuttoon, vaan myöskin muutamilta niistä alkuperäisistä lajeista, jotka olivat sangen läheistä sukua niiden esivanhemmille. Hyvin harvat alkuperäisistä lajeista ovat senvuoksi tuottaneet jälkeläisiä aina neljänteentoista tuhannenteen sukupolveen saakka. Otaksukaamme vain yhden ainoan, F:n, kahdesta lajista E ja F, jotka olivat etäisintä sukua muille yhdeksälle alkuperäiselle lajille, tuottaneen jälkeläisiä tälle viimeiselle polveutumisasteelle saakka.