VIIDESKOLMATTA LUKU.

Miks tuolta kaukaa leimuaa — miks kipinätnäin niinkuin tähdenlennot säihkyin kiitävät?Häviön sadett' on se, kotis onnetontuo kotkanpesä hehkuvainen on.Campbell.

Miks tuolta kaukaa leimuaa — miks kipinätnäin niinkuin tähdenlennot säihkyin kiitävät?Häviön sadett' on se, kotis onnetontuo kotkanpesä hehkuvainen on.

Campbell.

Viime luvun lopussa kerrotut seikat selittävät meille sen, että Wolfs-Hopen kylässä kaikki oli niin valmiiksi varustettu markiisi A——n sekä Ravenswoodin nuorenherran vastaanottoa varten ja että heidät otettiin niin suurella ilolla vastaan. Tuskin oli Kaleb virkkanut sanan tornin syttymisestä, niin koko kyläkunta oli jaloillaan rientääkseen sammuttamaan. Ja kun mainittu Ravenswoodin suvun uskollinen palvelija sai heidän intonsa ehkäistyksi sillä, että hän puolin sanoin ilmoitti tornin kellarien peloittavasta sisällyksestä, niin tämä este ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin että into kääntyi toiseen suuntaan. Ei siellä oltu koskaan ennen nähty niin suurta salvokukkojen ja syöttöhanhien ja muun siipikarjan murhaamista; ei koskaan sen vertaista savustettujen kinkkujen keittämistä; ei ikänä semmoista juustokakkujen, torttujen, Selkirkin kakkujen, teeleipien ja pikkuleipien leipomista — joista kaikista herkuista ei nykyinen polvi ole enää perinyt mitään tietoa. Eikä ollut ikinä ennen ollut Wolfs-Hopen kylässä senkaltaista tynnyrien laskemista ja homekaulaisten pullojen aukaisemista. Kaikki köyhemmät talot olivat avoinna markiisin palvelijoille; sillä näiden tulohan muka oli enteenä siitä armon sateesta, joka tästä lähtien oli vuodattava runsaan siunauksensa Wolfs-Hopen kylään, jättäen koko muun Skotlannin poudasta paahtumaan. Kirkkoherra pyysi saada vallasvieraat pappilaan; hänen silmiensä näet sanottiin halukkaasti katselevan läheistä parempaa seurakuntaa, jonka kirkkoherra sairasteli. Mutta Kaleb oli tämän kunnian määrännyt tynnyrintekijälle, hänen vaimolleen ja anopilleen, jotka heille suodusta armosta iloitsivat niin että vedet tulvivat silmiin.

Monin niiauksin ja kumarruksin korkeasukuiset vieraat talutettiin pöytään, jossa vieraanvarat olivat niin hyvät, etteivät senkaltaiset isännät koskaan ole tarjonneet parempaa senkaltaisille vieraille. Ja vanha emäntä, joka ennen muinoin oli palvellut Ravenswoodin kartanossa ja vakuutti tuntevansa herrasväen tavat ja menot, laitteli kaikki asiat niin paljon kuin mahdollista senaikuisen muodin mukaan. Tynnyrintekijän talo oli niin tilava, että kumpaisellakin vieraalla oli eri makuukamarinsa, mihin heidät saatettiin säädynmukaisilla kunnianosoituksilla siksi aikaa, kun komea illallinen tuotiin pöytään.

Ravenswood ei yksin jäätyään voinut hillitä tuhansia sydämessään raivoavia tunteita, vaan hän läksi ulos kamarista, ulos talosta, ulos koko kylästäkin, ja nousi joutuisaan samaa tietä mitä oli tullut sen mäen harjulle, joka esti tornia kylään näkymästä. Hän tahtoi nähdä esi-isiensä asunnon lopullisen häviön. Jotkut joutilaat poikanulikat, katseltuansa ensin kuinka herrat ajoivat kylään vaunuissaan kuusi hevosta edessä, riensivät nyt myös samalle mäelle. He juoksivat toinen toisensa perästä Ravenswoodin ohitse huutaen toisilleen: "Tulkaa katsomaan kuinka tuo vanha torni lentää kappaleina ilmaan niinkuin sipulin kuoret!" Tämän kuullessaan Ravenswood ei voinut olla suuttumatta. "Ja nämäkö ovat minun isäni vasallien poikia", virkkoi hän itsekseen, "samojen miesten, joita sekä laki että kiitollisuus velvoittivat seuraamaan meitä taistelujen, tulen ja veden kautta. Ja nyt on heidän lääniherransa kartanon häviö heistä vain huvittava näky!"

Näiden tuskallisten ajatusten katkeruus ilmeni siinä kiivaudessa, jolla hän huusi, kun joku häntä hihasta nykäisi: "Mitä sinä tahdot minulta, koira?"

"Koira minä olen, ja vanha koira päälliseksi", vastasi Kaleb, sillä hän se oli ollut niin rohkea; "ja koiran palkka on minulle luultavasti tuleva — mutta eihän se auta enempää kuin hyppysellinen nuuskaa, sillä minä olen liian vanha koira oppiakseni vielä uusia konsteja tai tottuakseni uuteen isäntään."

Hänen näin puhuessaan Ravenswood saapui harjun kukkulalle, johon Wolfs Crag näkyi. Tuli oli jo aivan sammumaisillaan, ja Ravenswoodin suureksi kummastukseksi näkyi nyt vain hämärää rusotusta pilvissä tornin yläpuolella, ikäänkuin loppuun palaneen tulen kekäleitten kajastusta.

"Ei ole mahdollista, että torni olisi jo räjähtänyt ilmaan", sanoi Ravenswood. "Me olisimme kuulleet räjähdyksen. Jos siinä olisi ollut neljättä osaakaan siitä ruudin paljoudesta, mitä sinä sanoit olevan, niin se olisi kuulunut kolmen penikulman päähän."

"Niinhän se luultavasti olisi tehnyt", vastasi Kaleb totisesti.

"Sitten tuli ei ole mahtanut päästä alas kellareihin?"

"Arvattavasti", vastasi Kaleb yhtä järkähtämättömän totisesti.

"Kuule, Kaleb", virkkoi herra, "minun malttini ei kestä nyt enää kauemmin. Minun pitää itse mennä katsomaan miten Wolfs Cragin laita on."

"Sinne te, armollinen herra, ette saa mennä", vastasi Kaleb lujasti.

"Ja miksikä ei"? kysyi Ravenswood tuikeasti. "Kuka tai mikä minua estäisi?"

"Juuri minä", sanoi Kaleb yhtä lujasti.

"Sinäkö, Balderston!" vastasi herra. "Sinä näyt unohtaneen, kuka olet, luulen minä."

"Mutta sitä minä en luule", virkkoi Balderston. "Sillä minä voin kertoa teille kaikki tornin asiat täällä tämän harjun kukkulalla, yhtä hyvin kuin jos olisitte itse siellä. Älkää vain vihastuko ja alentako arvoanne näiden poikien tai markiisin silmissä, kun menette tuonne alas."

"Puhu suusi puhtaaksi sitten, vanha hupsu", vastasi herra, "ja anna minun kuulla parhaat ja pahimmat kerrassaan."

"No niin, paras ja pahin sanoma on vain se, että torni tuolla seisoo eheänä ja rikkomatta, yhtä hyvässä korjuussa ja yhtä tyhjänä kuin teidän lähtiessänne."

"Vai niin! — Entäs tulipalo?" kysyi Ravenswood.

"Ei puhettakaan tulipalosta, paitsi vähän turvevalkean kekäleitä ja kukaties joku kipinä Anna Maijan piipunnysässä", vastasi Kaleb.

"Mutta leimu!" kysyi Ravenswood "Tuo korkea leimu, joka näkyi parin penikulman päähän — mistä se sitten tuli?"

"Ho, ho! Onhan se vanha ja tosi sananlasku:

"Pienikin näkyy kynttiläkauas kun yö on pimeä."

"Pienikin näkyy kynttiläkauas kun yö on pimeä."

"Sytytin vain vihkosen kanervaa ja pehkuja pihassa palamaan sen jälkeen kun olin lähettänyt pois tuon palvelijalurjuksen. Ja puhuakseni totista totta, kun te taas toiste lähetätte tai tuotte tänne jonkun, niin tuokaa vain herrasväkeä, eikä mitään vieraita palvelijoita, semmoisia kuin tuo Lockhard-pahuus, joka yhtenään tirkisteli ja tarkasteli ja katsasteli talouden nurjaa puolta meidän talon kunnian häväistykseksi ja pakotti minut saattamaan sieluni helvetin omaksi sillä, että laskin suustani valheen toisensa perästä kiireemmin kuin voi lukeakaan. Mieluummin minä sytyttäisin tornin oikein toden teolla palamaan ja palaisin sinne itsekin päälliseksi kuin tahtoisin antaa talon kunniaa häväistä tuolla lailla."

"Tuhannen kiitosta siitä tarjouksesta totta tosiaan, Kaleb", sanoi herra, joka töin tuskin saattoi hillitä nauruansa, vaikka hän samalla myös oli vähän suutuksissaan. "Entäs ruuti? Onko niitä tornissa? Markiisi näkyi tietävän jotain semmoista."

"Ruuti! — Ha, ha, haa! — Markiisi! — Ha, ha, haa!" nauroi Kaleb. "Vaikka te, armollinen herra, löisitte päänikin poikki, enpä nyt voisi olla nauramatta — markiisi — ruuti! — Sitäkö olisi siellä? Kyllä kai! Ja tiesikö hän siitä? Tiesi kyllä! Markiisi tiesi sitä olevan, ja se oli juuri taas temppu. Sillä kun en saanut teitä, armollinen herra, tyydytetyksi muulla puheellani, niin minä laskettelin jonkun sanan lisäksi tuosta ruudista ja narrasinpa sillä markiisin käymään itse asiaan käsiksi."

"Mutta sinä et vielä ole vastannut kysymykseeni", sanoi Ravenswood maltittomasti. "Millä lailla ruuti sinne tuli, ja missä se nyt on?"

"Voi, tulihan se, jos tahdotte sen tietää", vastani Kaleb salaisella katseella kuiskuttaen, "silloin kun täällä piti nostettaman pikku kapina. Ja markiisi ja muut Pohjoismaan suuret herrat, ne olivat kaikki samassa puuhassa. Ja monta kelpo pyssyä ja miekkaa kuljetettiin tänne Dunkirkestä paitsi tuota ruutia. Hirmuisen paljon vaivaa meillä olikin tuodessa niitä torniin yön pimeydessä, sillä sen te ymmärrätte, ettei jokaisen pitänyt saada vihiä tämmöisistä arkaluontoisista hankkeista. Mutta jos te nyt tahdotte palata kestikievariin illalliselle, niin kerron teille kaikki tyynni matkalla."

"Ja nämä poika-raukat", kysyi Ravenswood, "tahdotko, että he istuvat tässä kaiken yötä odottamassa siksi kunnes torni, joka ei edes palakaan, räjähtäisi ilmaan?"

"En suinkaan, jos te, armollinen herra, tahdotte, että he menevät kotiin. Vaikka", lisäsi Kaleb, "eipä siitä tulisikaan heille liiaksi vahinkoa; he kiljuisivat vähemmin huomenna ja nukkuisivat sikeämmin illalla. Mutta olkoon niinkuin te tahdotte, armollinen herra."

Kaleb lähestyi siis poikanulikoita, jotka seisoivat mäen kukkuloilla, ja ilmoitti heille ankaralla äänellä armollisten herrojen, lordi Ravenswoodin ja markiisi A——n käskeneen, ettei torni saisi räjähtää ilmaan ennenkuin seuraavana päivänä päivällisajalla. Pojat kuultuaan tämän lohdullisen ilmoituksen hajaantuivat. Pari heistä sentään seurasi Kalebia saadaksensa enemmän tietoja asiasta, varsinkin paistinvartaan vääntäjä, jonka Kaleb oli peijannut. Hän kiljui: "Herra Balderston! Herra Balderston! Onko torni sitten sammunut aivankuin vanhan ämmän taula?"

"Niin onkin, nulikka", vastasi hovimestari. "Luulitko, että semmoisen lordin kartano kuin lordi Ravenswoodin palaisi vain palamistaan huolimatta siitä, että hän itse omin silmin on katsomassa? — Pitää aina", jatkoi Kaleb, päästyänsä irti ryysyisestä kantapojastaan ja tultuaan likemmäksi herraansa, "taivutella poikia, niinkuin viisaat miehet sanovat, sinnepäin mihin heidän tulee kääntyä, ja ennen kaikkea muuta opettaa heitä pitämään parempia ihmisiä kunniassa — —"

"Mutta etpä vielä, Kaleb, olekaan virkkanut minulle, mihin nuo aseet ja ruudit joutuivat", sanoi Ravenswood.

"No niin, mitä aseihin tulee", vastasi Kaleb, "niin kävihän niinkuin kehtolaulussa veisataan:

"Yks meni sinne, yks meni tänne,yks tais harakan pesään mennä."

"Yks meni sinne, yks meni tänne,yks tais harakan pesään mennä."

Ja mitä ruuteihin tulee, niin vaihtelinhan niitä aina milloin tilaisuutta tuli, hollantilaisille ja ranskalaisille kippareille viinaa ja geneveriä vastaan, ja näin siitä oli apua talolle monta monituista vuotta — hyvää vaihtokauppaa se olikin, kun annoin pois sen, mikä lennättää ihmisen sielun ruumiista, ja sain sijaan sielun kostuketta ja virvoitusta. Ja sitä paitsi säästin muutamia nauloja teitä varten, että olisi varalta, kun teitä halutti mennä ampumaan — muuten en näinä nykyisinä poloisina päivinä suinkaan olisi tietänyt mistä saada ruutia teidän huvitustanne varten. — Ja sanokaapa nyt, hyvä herra, koska teidän vihanne on lauhtunut, enkö ole tätä suorittanut hyvin ja ettekö voi paljoa paremmin tuolla alhaalla kuin mitä olisitte voineet teidän oman torninne raunioitten sisäpuolella, niinkuin meidän asiamme — Jumala paratkoon! — tätä nykyä ovat?"

"Kylläpä taidat olla oikeassa, Kaleb, luullakseni. Mutta ennenkuin poltat tornini todenteolla taikka leikilläkin, saattaisipa sentään minulla olla oikeus saada tietoa sinun salahankkeistasi."

"Hyi hävetkää, armollinen herra!" vastasi Kaleb. "Kyllähän minun kaltaisen vanhan ukkorähjän hyvin sopii valehdella talon kunnian kannattamiseksi; mutta se ei kävisi laatuun semmoiselle herralle kuin te. Ja sitä paitsi, nuorilla ihmisillä ei ole tarpeeksi ymmärrystä; he eivät osaa käyttää pientä hätävaletta parhaimmalla tavalla. Mutta tämä tulipalo — sillä tulipalosta sen nyt tulee käydä, vaikka minun täytyisi polttaa vanha talli maahan tehdäkseni asian uskottavammaksi — tämä tulipalo, paitsi sitä, että siitä saamme syyn pyytää mitä ikänä tarvitsemme lähikylistä ja alhaalta satamasta — tämä tulipalo on sellainen, että se on kääntävä kunniaksi talolle montakin seikkaa, joista minun on täytynyt kaksikymmentä kertaa joka päivä lasketella valheita joutilaille nulikoille ja naikkosille, ja pahinta kaikista oli se, että he eivät sittenkään tahtoneet uskoa."

"Se oli kova onni tosiaan, Kaleb. Mutta enpä käsitä sentään, kuinka tästä tulipalosta olisi apua totuudenhalullesi tai uskottavuudellesi."

"No siinäpä se onkin!" virkkoi Kaleb. "Enkö juuri sanonut, ettei nuorilla ihmisillä ole tarpeeksi ymmärrystä? — Mitä apua minulla siitä muka olisi, kysyi hän? — Siitä koituu hyvin uskottava syy, jolla voi hoitaa talon kunniaa parikymmentä vuotta eteenpäin, jos sitä taitavasti käytetään. — Missä ovat talon maalauskuvat? sanoo joku nokkela. — Tuo suuri tulipalo Wolfs Cragissa! vastaan minä. — Missä ovat talon hopea-astiat? kysyy toinen. — Tuossa suuressa tulipalossa. Kukapa silloin olisi muistanut hopeita, kun henki oli hädässä! — Missä ovat käymä- ja talousvaatteet! — Missä ovat tapetit ja seinäkoristeet? — Missä komeat vuoteet, uutimet, peitot, päänalaiset ja kirjaillut kankaat? — Tulipalo — tulipalo — tulipalo! — Käyttäkää tätä tulipaloa hyvin, niin se on korvaava kaikki, mitä teillä ei ole, mutta pitäisi olla — ja onhan tavallansa tämmöinen hyvä syy, millä puutteen voi peittää, parempi kuin itse puuttuvat kalut. Sillä ne kuluvat ja menevät rikki ja häviävät aikaa myöten; mutta hyvä selitys, jos sitä käyttää ymmärtäväisesti ja varovasti, saattaa tuottaa apua aatelisherralle ja hänen suvulleen Jumala tiesi kuinka kauan!"

Ravenswood tunsi liian hyvin hovimestarinsa itsepäisyyden ja itserakkauden ruvetaksensa enemmän taistelemaan tätä asiata vastaan. Hän jätti siis Kalebin iloitsemaan onnistuneesta keksinnöstään ja palasi kylään, jossa markiisi sekä hyvät talonemännät jo olivat vähän huolissaan — edellinen Ravenswoodin poissaolosta, jälkimmäiset siitä pelosta, että heidän keittotaitonsa tämän viivytyksen vuoksi saattaa tulla häväistyksi. Kaikki huoli nyt jälleen hälveni, ja he kuulivat ilolla sen sanoman, että tuli tornissa oli sammunut pääsemättä kellareihin. Se oli ainoa seikka, jonka Ravenswood katsoi sopivaksi ilmoittaa hovimestarinsa salahankkeesta.

He kävivät nyt kelpo illalliseen käsiksi. Mutta mestari Girderiä ja hänen emäntäänsä ei saatu millään pyynnöllä istumaan samaan pöytään korkea-arvoisten vierasten kanssa, vaikka he olivatkin omassa talossaan. He seisoivat lattialla, kunnioittavasti ja huolellisesti palvellen pöydän ääressä istuvia herroja. Semmoinen oli sen ajan tapa. Vähemmin kursaileva oli vanha muori, jolle ikä ja tuttavuus Ravenswoodin kanssa antoi rohkeutta. Hän käyttäytyi puoleksi kuin ravintolan emäntä, puoleksi kuin yksityisen talon rouva, jonka vieraat ovat korkeampaa säätyä kuin hän itse. Hän pyysi, jopa käskikin vieraita ottamaan niitä ruokia, jotka hänen mielestään olivat parhaat; ja tottelipa hän myös aivan mielellään heidän pyyntöjään, maistellen hiukkasen kaikista herkuista, kehoittaakseen vieraita esimerkillään. Usein hän kuitenkin jätti syömisensä kesken ja valitti, "että herra markiisi söi niin vähän — että nuoriherra kalusi paljasta luuta — että tietysti tässä pöydässä ei ollut mitään niin korkea-arvoisille herroille kelpaavaa — että lordi Allan Ravenswood, olkoon hänen sielunsa autuas, mielellään otti 'ön verr', se, sanoi hän, merkitsi viinaryyppyä latinaksi — että paloviina oli suoraan Ranskasta tuotu; sillä huolimatta kaikista Englannin tullisäännöistä ja tullinuuskijoista eivät Wolfs-Hopen alukset vielä ole unohtaneet Dunkirken tietä."

Nyt tynnyrintekijä tyrkki anoppiansa kylkeen, mutta siitä ei ollut muuta hyötyä kuin että ämmä jatkoi puhettansa hänestä.

"Eipä tarvitse tyrkkiä tuolla tavalla, John", pitkitti muori. "Eihän sitä kukaan ole sanonut, ettäsinätiedät, mistä tämä viina tulee. Eikä sinun sopisikaan tietää sitä, sinä kun olet kuninkaallinen tynnyriseppä. Ja mitä", jatkoi hän Ravenswoodin puoleen kääntyen, "siitä huolii kuningas tai kuninkaan rouva tai keisari, mistä minun kaltaiseni vanha ämmä ostaa hyppysellisen nuuskaa tai tilkkasen viinaa, jolla sydäntänsä virvoittaa?"

Näin päästyään pois siltä harhatieltä, jolle hän luuli poikenneensa, matami Loup-the-Dyke suurella kielevyydellä ja melkein vierastensa avutta hoiteli keskustelua kaiken iltaa, kunnes herrat, kieltäen lasejansa enää täyttämästä, pyysivät häneltä luvan saada kumpikin vetäytyä makuukamariinsa.

Markiisille oli varustettudais-kamari, joka kaikissa mökkiä paremmissa taloissa oli tämmöisiin juhlatilaisuuksiin pyhitetty. Nykyaikaista seinäin kalkitsemista ei silloin vielä tunnettu, eikä tapetteja nähty muualla kuin aateliston ja rikkaampien maakartanon isäntien huoneissa. Tynnyrintekijä, joka oli jokseenkin varakas ja jokseenkin ylpeä mies, oli sen sijaan noudattanut pienempien maakartanon isäntien ja papiston tapaa. He näet tavallisesti koristivat vieraskamariensa seiniä nahkaisilla verhoilla, jotka olivat Alankomaissa tehdyt ja joissa oli vaskilevyillä kirjailtuja puita sekä eläimiä. Olipa niissä myös monta voimakasta, opettavaa sananpartta, joita, vaikka ne olivat hollannin kielellä kirjoitetut, kuitenkin käytännössä noudatettiin yhtä tarkasti kuin jos ne olisivat olleet selvää Skotlannin murretta. Nämä seinäverhot tekivät kamarin jotenkin synkän näköiseksi, mutta vanhoista tervatynnyrin laudoista tehty tuli kamiini-takassa tuprueli iloisesti savutorveen. Ja sänky oli varustettu puhtailla, hohtavan valkoisilla lakanoilla, joilla kenties ei kukaan ollut ikänä maannut ennenkuin ne tässä juhlallisessa tilaisuudessa otettiin esille. Yöpöydällä vuoteen vieressä oli vanhanaikuinen peili kullatuissa kehyksissä; se oli aikanaan kuulunut herraskartanon hajonneeseen kalustoon. Rinnakkain sen kanssa seisoi pitkäkaulainen pullo täynnä Firenzen viiniä sekä myös melkein yhtä korkea lasi, samanmuotoinen kuin se, jonka Teniers tavallisesti on maalannut omaan käteensä kuvatessaan itseänsä keskellä kyläjuominkia. Vastakuvana näille molemmille ulkomaalaisille vahdeille seisoi peilin toisella kupeella kaksi vahvaa skotlantilaista vartiaa, nimittäin tuoppi täynnä väkevää olutta, sekä norsunluusta ja ebenpuusta tehty pikari, joka oli hopeavanteilla vyötetty, John Girderin omaa tekoa ja hänen sydämensä ilo. Nämä olivat siellä janon varalta, ja lisäksi nähtiin vielä melkoisen suuri rieskaleivän möhkäle; näillä varoilla varustettuna olisi luullut tämän huoneen hyvin voivan kestää parin kolmen päivän piiritystä.

Muuta ei nyt ole lisättävää kuin että markiisin palvelija oli siellä palvelemassa. Hän levitteli herransa kullalla kirjaillun ja Brysselin pitseillä reunustetun yönutun suunnattoman tilavalle, nahkapäällyksiselle nojatuolille, joka oli niin päin käännetty, että istuja saattoi nauttia siinä jo yllä mainitusta hauskasta takkavalkeasta. Me voimme siis jättää korkean herran yölevollensa luottaen siihen, että hänellä oli paljon hyötyä noista häntä varten suurella puuhalla hankituista varustuksista, jotka olemme niin tarkkaan maininneet siitä syystä, että ne kuvaavat sen ajan tapoja Skotlannissa.

Yhtä suurella tarkkuudella emme huoli katsella nuoren Ravenswoodin herran makuukammiota, jossa talon isäntä ja emäntä tavallisesti itse lepäsivät. Sen seinät olivat verhotut heleävärisellä, Skotlannissa kudotulla villakankaalla. Koristuksena riippui tuijottava John Girderin kuva, jonka oli maalannut joku ranskalainen nälkäkurki, Jumala ties millä tavalla jouduttuaan Vliessingistä tai Dunkirkestä tänne tullivarkaan jaalassa. Siinä kuvassa olivat tosiaan meidän itsepäisen ja ylpeän, mutta älykkään mestarin kasvojen piirteet nähtävinä; muttamonsieuroli myös osannut panna katsantoon ja koko ulkomuotoon jotain ranskalaista sulavuutta, joka soveltui niin huonosti kuvatun miehen omaan jäykkään vakavuuteen, että sitä oli mahdoton nauramatta katsella. Mutta John ja hänen kotiväkensä ylpeilivät sittenkin tästä kuvasta. Naapurit sitä vastoin moittivat heitä yhtä paljon, väittäen, että tynnyrintekijä teettämällä tämmöisen kuvan ja vielä lisäksi uskaltamalla ripustaa makuukamariinsa oli yrittänyt korkeammalle kuin hänen sopi, vaikka hän olikin kylän rikkain mies. Hän oli poikennut oman säätynsä rajan yli ja astunut herrasväen maaperälle. Sanalla sanoen, hän oli tehnyt äärettömän turhamaisen ja uhkaylpeän teon.

Muut varustukset Ravenswoodin makuukamarissa olivat samanlaiset kuindais-huoneessa.

Sangen varhain aamulla, niinkuin siihen aikaan oli tapana, markiisi A—— ja hänen sukulaisensa suoriutuivat matkaansa jatkamaan. Ennen ei kuitenkaan päästy lähtemään kuin runsaan aamiaisen jälkeen, jossa tilaisuudessa kylmä ja paistettu liha, kauravelli, viini ja paloviina sekä myös maito kaikissa mahdollisissa muodoissa, todistivat taas samaa halua kunnioittaa vieraita, jota kohtelias talonväki jo oli illallakin osoittanut. Lähtöhankkeitten hälinä kaikui nyt pitkin Wolfs-Hopen kylää. Laskuja maksettiin ja käsiä puristettiin ja hevosia satuloitiin tai valjastettiin vaunujen eteen ja juomarahoja jaeltiin. Markiisi antoi kultakolikon juomarahoiksi Girderin palvelijoille, jonka kolikon Girder ensin kovin halusi pitää omaksi tarpeekseen; ja Dingwall, nurkkasihteeri, vakuuttikin hänellä olevan täyden oikeuden siihen, koska hän oli omasta kukkarostaan maksanut kaikki ne kulungit, joiden korvaukseksi lahja annettiin. Mutta vaikka hänellä täten oli laki tukenansa, ei John kuitenkaan kehdannut sumentaa äskeisen vierasvaraisuutensa loistoa jonkunlaisen maksun vastaanottamisella. Hän siis vain ilmoitti rengeilleen, että hän pitäisi heitä senkin vietävinä, kiittämättöminä lurjuksina, jos he sillä rahalla ostaisivat tilkankaan paloviinaa muualta kuin hänen aitastansa. Ja koska juomarahat epäilemättä tulisivat menemään tähän tarkoitukseen, niin hän lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että markiisin lahja tällä tavalla oli lopulta kokonaan joutuva mestari Girderin omaan kukkaroon, hänen nimensä ja maineensa joutumatta häväistyksi.

Sillä aikaa kun valmistettiin lähtöä, Ravenswood ilahutti vanhan hovimestarinsa sydäntä sillä, että varovaisesti (hän näet tiesi Kalebin vilkkaan mielikuvituksen) ilmoitti hänelle, miten hänen onnensa luultavasti oli muuttuva myötäisemmäksi. Näin puhuen hän antoi Balderstonin haltuun enimmän osan vähiä varojansa vakuuttaen, mikä vakuutus hänen täytyi useat kerrat toistaa, että hänellä oli riittävästi rahoja varmassa tiedossa. Siitä syystä hän varoitti Kalebia suosionsa menettämisen uhalla pitkittämästä vehkeitänsä wolfs-hopelaisten kellareita, kanakoppeleita tai muuta tavaraa vastaan, oli se mitä lajia hyvänsä. Ja siihen kieltoon vanha palvelija suostuikin kernaammin kuin mitä hänen herransa oli luullut.

"Se olisikin tosiaan häpeä", sanoi Kaleb, "kunniaton teko ja synti, jos minä kiusaisin näitä ihmisparkoja, kun meidän herrasväkemme saattaa tulla omilla varoillansa kunniallisesti toimeen. Ja taitaisipa myös olla viisainta", lisäsi hän, "ainakin nyt suoda heille hiukan loma-aikaa, niin he sitä kernaammin taipuisivat vasta, jos te, armollinen herra, jotain tarvitsisitte."

Näin suoritettuaan tämän asian ja otettuaan sydämelliset jäähyväiset vanhalta palvelijaltaan Ravenswood meni korkeasukuisen heimolaisensa luokse, joka paraikaa nousi vaunuihinsa. Molemmat talon eukot, vanha ja nuori, saatuaan kaikessa kunniallisuudessa suutelon kummaltakin korkealta vieraaltaan, seisoivat hymyillen ja niiaillen talonsa kynnyksellä, kun vaunut, kuusi hevosta edessä, suuri joukko kolistelevia ratsumiehiä jäljessään, ajaa jyristivät ulos kylästä. John Girder seisoi myös kynnyksellään. Hän katseli väliin oikeaa kättänsä, jolle juuri äsken oli tapahtunut se suuri kunnia, että markiisi ja lordi olivat sitä puristaneet; väliin taas hän vilkaisi talonsa huoneisiin, jotka olivat aivan mullin mallin kestien jäljeltä. Näytti siltä kuin olisi mestari mielessään verrannut keskenään saamaansa kunniaa ja kuluneita kulunkeja.

Vihdoin viimein aukeni sitten hänen oraakkeleita lausuva suunsa. "Käyköön joka mies ja joka nainen omaan työhönsä, ikäänkuin ei maailmassa olisikaan tuommoisia eläviä kuin markiisit ja majesteetit, herrat ja herttuat sekä armolliset lordit. Siivotkaa talo, korjatkaa ruoan tähteet, ja jos on jotain, joka ei yhtään maksa säästämisen vaivaa, niin antakaa köyhille. Ja kuulkaa, anoppi ja vaimoni, sitä minä teiltä pyytäisin, ettette koskaan enää hiiskuisi minulle ainoatakaan sanaa, ei hyvää eikä pahaa, tästä tämänpäiväisestä joutavasta puuhasta. Mutta pitäkää kaikki lorunne siitä omana ja juomaeukkojenne tietona, sillä pääni on jo aivan pyörryksissä siitä."

Johnin valta oli melkoisen suuri, ja kaikki riensivät siis tavallisiin askareihinsa, jättäen isännän rakentamaan pilvilinnoja, jos hänen mielensä teki, sen korkean suosion perustukselle, jonka hän maallisten varojensa kulutuksella oli saanut.

Nyt sain ma Onnen reudotuksi rekehein,ja mun on syyni, jos se pääsee käsistäin.Se, joka luovi vasta-onnell' ankaralla,se kyllä myötätuulell' osaa kulkea.Vanha näytelmä.

Nyt sain ma Onnen reudotuksi rekehein,ja mun on syyni, jos se pääsee käsistäin.Se, joka luovi vasta-onnell' ankaralla,se kyllä myötätuulell' osaa kulkea.

Vanha näytelmä.

Matkalaisemme saapuivat Edinburghiin ilman sen merkillisempiä tapahtumia, ja Ravenswood, niinkuin ennen oli sovittu, kävi korkeasukuisen ystävänsä luo asumaan.

Sillä välin tuo jo kauan odotettu valtiollinen muutos tapahtui, ja tory-puolue pääsi Anna kuningattaren sekä skotlantilaisessa että englantilaisessa neuvoskunnassa vähäksi aikaa valtaan. Tämän valtiovehkeen syytä ja seurauksia ei meidän kuitenkaan tarvitse tarkemmin tutkia. Siinä kyllin, kun sanomme, että se vaikutti valtiollisiin puolueisiin heidän aatteittensa luonteen mukaan. Englannissa melkoinen osa episkopaalista puoluetta, etunenässä Harley, josta sittemmin tuli Oxfordin kreivi, olivat erottavinaan omat periaatteensa jakobiiteista ja saivat siitä syystä liikanimen oikulliset. Skotlannin piispalaiset eli kavaljeerit, jolla nimellä he itse nimittivät itseään, olivat sitä vastoin lujemmat, vaikkeivät juuri yhtä varovaiset valtiollisissa toimissaan. Heidän mielestänsä kaikki nämä muutokset olivat vain valmistuksia siihen, että Annan kuoltua hänen veljensä[15]Pyhän Yrjön ritari kutsuttaisiin kuninkaaksi. Hänen puolestansa vainoa kärsineet olivat nyt sydämessään äärettömän toivehikkaita; he luulivat nyt saavansa täyden korvauksen vahingostaan, vieläpä lisäksi voivansa kostaa valtiollisille vihollisilleen. Whig-puolueen suvuilla sitä vastoin oli edessään sama sorto, joka heitä Kaarle II:n ja Jaakko II:n hallitessa oli rasittanut, sekä myös samanlaiset omaisuuden ryöstöt, jotka Wilhelm kuninkaan aikana olivat kohdanneet jakobiitteja.

Mutta enemmän vielä kuin muita säikähdytti tämä valtiollinen muutos sitä varovaisten miesten polvea, joita aina on jokaisessa kansassa ja joita on vielä runsaammin vieraan vallan alaisessa maassa, niinkuin Skotlanti silloin oli — noita ihmisiä, joita Cromwell nimitti "Sallimuksen noudattajiksi", se on toisin sanoin, niitä, jotka aina taipuvat vallalla olevan puolueen puoleen. Moni näistä riensi markiisi A——n luokse ilmoittamaan luopumustansa toisesta puolueesta. Ja koska oli helppo havaita, kuinka hellää huolta hän piti sukulaisensa Ravenswoodin nuorenherran asioista, niin he olivat kiihkeät ehdottamaan keinoja, joilla edes joku osa hänen omaisuudestaan olisi takaisin saatava, hänen lordi-arvonsa uudelleen hankittava ja isää vastaan tehty tuomio kumottava.

Vanha lordi Tuuliviiri oli olevinaan hartaimpia tämän asian ajajia. "Sydäntäni särkee pohjimmaiseen perukkaan asti", vakuutti hän, "kun näen niin uljaan nuoren herran, jonka aatelinen sukuperä on niin vanha ja epäämätön, tämmöisessä pahassa pulassa, nuoren miehen, joka — se merkitsee vielä enemmän kuin kaikki muu yhteensä — on markiisi A——n oma heimolainen, sillä tätä korkeaa herraa", vakuutti hän, "minä kunnioitan yli kaiken, mitä on tämän ilman kannen alla." Ja "omalta vähäpätöiseltä osaltaan hänkin vaikuttaakseen näin vanhan suvun auttamiseen" lordi Tuuliviiri lähetti kolme Ravenswoodin suvulle kuuluvaa puitteetonta muotokuvaa sekä kuusi korkeaselkäistä nojatuolia, joiden turkkilaisille istumatyynyille Ravenswoodin vaakuna oli kirjailtu. Niin tehdessään ei hän vaatinut takaisin pennyäkään pääomaa eikä korkoja siitä summasta, jonka hän oli maksanut mainituista tavaroista ostaessaan ne kuusitoista vuotta takaperin, silloin kun huonekalut lordi Ravenswoodin kaupunkiasunnossa Edinburghissa, Canonkadun varrella, menivät vasarakaupalla.

Mutta lordi Tuuliviirin säikähdykseksi, joka oli vielä suurempi kuin hänen kummastuksensa, vaikka hän oli tuntevinansa jälkimmäistä enemmän, markiisi otti sangen kylmäkiskoisesti tämän lahjan vastaan. Jos hän tahtoi, niin korkea herra markiisi ilmoitti, tyydyttää Ravenswoodin ja tämän nuorenherran ystäviä, piti hänen vielä lisäksi antaa takaisin melkoisen laaja lampuodin tila, joka oli pantattuna lordi Tuuliviirille suhteettoman pienestä summasta ja johon mainittu lordi, Ravenswoodin asioiden jouduttua rappiolle, oli keinoilla, joissa sen ajan lakimiehet olivat sangen taitavia, osannut hankkia itselleen täyden omistusoikeuden.

Vanha, tuulen mukaan kääntyvä lordi hangoitteli kovasti tätä vaatimusta vastaan valallaan vakuuttaen, ettei hänen ymmärryksensä mukaan nuoriherra millään muotoa tarvinnut tätä maatilkkua heti paikalla takaisin, koska hän nyt epäilemättä oli saava parhaan osan maitansa herra William Ashtonin käsistä. Tätä takaisinsaamista lordi Tuuliviiri lupasi kernaasti auttaa kaikin voiminsa, niinkuin oikeus ja kohtuus olikin; ja lopuksi hän vielä vakuutti mielellään jättävänsä luonnollisen kuolemansa jälkeen puheenalaisen talon perinnöksi nuorelleherralle.

Mutta kaikista näistä verukkeista ei ollut mitään apua. Lordi Tuuliviirin täytyi luopua siitä talosta saaden takaisin saman summan, josta se oli pantattu. Hänen täytyi tähän suostua, hänellä kun ei ollut muuta keinoa päästä vallanpitäjien suosioon. Mutta hän oli kotiin palatessaan kovasti surullinen ja suutuksissaan ja valitti uskotuille ystävilleen: "Ainahan tähän asti on minulle jokaisesta valtiollisesta muutoksesta ja mullistuksesta ollut joku pieni hyöty omissa rauhallisissa asioissani. Mutta tämä nykyinen muutos — saakeli soikoon! — on vienyt yhden siipeni parhaista sulista!"

Samalla lailla meneteltiin useampien muidenkin suhteen, jotka olivat Ravenswoodien onnen haaksirikosta saaneet palan. Etenkin uhattiin herra Ashtonia vetoamisella Englannin ylähuoneeseen ja niiden tuomiopäätösten kumoamisella, joiden nojalla hän oli omistanut Ravenswoodin kartanon alusmaineen. Hänelle kuitenkin nuori Ravenswood sekä Lucyn tähden että myös hänen luonaan nautitun vieraanvaraisuuden vuoksi piti velvollisuutenaan osoittaa julkista suoruutta. Hän kirjoitti entiselle valtiosinetinvartialle — sen viran herra Ashton oli nyt menettänyt — ja tunnusti suoraan olevansa kihloissa neiti Ashtonin kanssa ja anoi häneltä hänen tytärtänsä vaimokseen vakuuttaen, että hän sitten mielellään tahtoi sovittaa kaikki heidän välillään olevat raha-asiat semmoisella tavalla, jonka herra Ashton itse katsoisi edulliseksi.

Tämän kirjeen viejä sai vielä toisenkin kirjeen, jossa Ravenswood pyysi rouva Ashtonilta anteeksi kaikkea sitä, millä hän tietämättänsä ehkä oli pahoittanut häntä, puhui rakkaudestaan neiti Ashtoniin, ilmoitti siitä seuranneen liiton, ja rukoili viimein, että rouva osoittaisi olevansa oikea Douglas niin nimeltään kuin myös luonteeltaan ja jalomielisesti unohtaisi vanhat ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän vakuutti viimein, että Ashtonin suku oli saanut ystävän ja rouva itse kunnioittavan, rakastavan, nöyrän palvelijan allekirjoittaneesta Edgarista, Ravenswoodin nuorestaherrasta.

Kolmannen kirjeen Ravenswood lähetti Lucylle ja sananviejä sai käskyn koettaa jollakin salaisella keinolla saattaa sen neiti Ashtonin omiin käsiin. Tämä kirje sisälsi mitä innokkaimmat vakuutukset hänen muuttumattomasta rakkaudestaan ja sanoi, että se muutos, joka näytti tapahtuneen kirjoittajan onnessa, pääasiallisesti oli vain apukeino, jonka avulla heidän väliset esteet saataisiin poistetuiksi. Ravenswood kertoi millä keinoin hän oli yrittänyt viihdyttää Lucyn vanhempien, varsinkin äidin vihaa, ja puhui toivostansa, että se hänelle onnistuisi. Ja jollei niin kävisikään, olisi tällä vihalla, arveli hän, aikaa raueta sillä välin kuin hän olisi poissa Skotlannista tärkeällä, kunniaa tuottavalla lähettiläsmatkalla. Ja hän toivoi ja uskoi, että Lucyn uskollisuus, johon hän varmasti luotti, oli tekevä tyhjäksi kaikki yritykset rikkoa heidän rakkauden liittoaan. Kaikkiin kolmeen kirjeeseen saikin Ravenswood vastaukset, vaikka eri teitä ja aivan eri sanoilla.

Rouva Ashton lähetti vastauksen hänen oman sanansaattajansa kera, joka ei saanut viipyä Ravenswoodin kartanossa kauemmin kuin siksi, että rouva oli saanut kirjoitetuksi seuraavat rivit:

Herra Ravenswoodille Wolfs Cragissa.Käteen.Herra tuntematon.Minulle on saapunut kirje allekirjoituksella Edgar, Ravenswoodin nuoriherra, jonka kirjoittajasta ei minulla ole varmaa tietoa, koska mainitun suvun aatelis-arvo on lakkautettu lordi Allan Ravenswood vainajan maanpetoksen vuoksi. Mutta jos te, herra, kenties lienette se, joka sillä tavalla on nimensä allekirjoittanut, niin tietäkää, että minulla on täysi äidin valta neiti Lucy Ashtoniin, jonka vallan nojassa minä peruuttamattomasti olen määrännyt hänet semmoisen kunnian arvoisen miehen omaksi. Ja jollei niin olisikaan, herra, niin en ottaisi sittenkään vastaan mitään naimisliiton tarjoomusta teiltä tai teidän sukulaiseltanne siitä syystä, että heidän kätensä aina on taistellut alamaisten vapautta ja Jumalan asettaman kirkon itsenäisyyttä vastaan. Teidän nykyinen onnen välkähdyksenne, herra, ei millään muotoa voi muuttaa vakiintunutta periajatustani tässä asiassa. Sillä minä olen ennenkin, samoinkuin Daavid kuningas, nähnyt häijyt korkeassa vallassa ja täydessä kukoistuksessa niinkuin viheriäisen laakeripuun; mutta aika kului ja he katosivat, eikä heidän sijansakaan enää heitä tuntenut. Minä tahtoisin, että te painaisitte nämä asiat mieleenne omaksi eduksenne, sen verran kuin ne teitä liikuttavat, ja pyydän että te tästä lähtien antaisitte olla rauhassa allekirjoittaneen, joka soisi aina saavansa pysyä teidän tuntemattomana palvelijananne.Margareta Douglas eli Ashton.

Herra Ravenswoodille Wolfs Cragissa.

Käteen.

Herra tuntematon.

Minulle on saapunut kirje allekirjoituksella Edgar, Ravenswoodin nuoriherra, jonka kirjoittajasta ei minulla ole varmaa tietoa, koska mainitun suvun aatelis-arvo on lakkautettu lordi Allan Ravenswood vainajan maanpetoksen vuoksi. Mutta jos te, herra, kenties lienette se, joka sillä tavalla on nimensä allekirjoittanut, niin tietäkää, että minulla on täysi äidin valta neiti Lucy Ashtoniin, jonka vallan nojassa minä peruuttamattomasti olen määrännyt hänet semmoisen kunnian arvoisen miehen omaksi. Ja jollei niin olisikaan, herra, niin en ottaisi sittenkään vastaan mitään naimisliiton tarjoomusta teiltä tai teidän sukulaiseltanne siitä syystä, että heidän kätensä aina on taistellut alamaisten vapautta ja Jumalan asettaman kirkon itsenäisyyttä vastaan. Teidän nykyinen onnen välkähdyksenne, herra, ei millään muotoa voi muuttaa vakiintunutta periajatustani tässä asiassa. Sillä minä olen ennenkin, samoinkuin Daavid kuningas, nähnyt häijyt korkeassa vallassa ja täydessä kukoistuksessa niinkuin viheriäisen laakeripuun; mutta aika kului ja he katosivat, eikä heidän sijansakaan enää heitä tuntenut. Minä tahtoisin, että te painaisitte nämä asiat mieleenne omaksi eduksenne, sen verran kuin ne teitä liikuttavat, ja pyydän että te tästä lähtien antaisitte olla rauhassa allekirjoittaneen, joka soisi aina saavansa pysyä teidän tuntemattomana palvelijananne.

Margareta Douglas eli Ashton.

Noin kaksi päivää sen jälkeen kun tämä ylen loukkaava kirje oli tullut, nuori Ravenswoodin herra käveli Edinburghin Isolla kadulla. Töytäisipä silloin mies häntä vastaan, jonka, kun hän nosti lakkiaan anteeksi pyytäen, Ravenswood tunsi Lockhardiksi, herra Ashtonin uskotuksi palvelijaksi. Tämä mies kumarsi, livahutti hänelle kirjeen käteen ja katosi. Kirje sisälsi neljä tiheään kirjoitettua arkkia, joista, niinkuin taitavien lakimiesten kirjoituksista useinkin, ei kuitenkaan voitu saada paljon muuta selvää kuin että kirjoittaja oli sangen vaikeassa välikädessä.

Herra Ashton puheli laveasti siitä, kuinka suuressa arvossa ja kunniassa hän piti rakasta nuorta ystäväänsä ja kuinka suuressa arvossa ja kunniassa hän piti markiisi A——ta, hyvin rakasta, vanhaa ystäväänsä. Hän sanoi luottavansa siihen, että he kaikissa hankkeissaan häntä vastaan pitäisivät pyhänä laillisen oikeuden tuomiot ja säädökset. Hän vakuutti, ottaen ihmiset ja enkelit todistajikseen, että jos Skotlannin ylioikeuden päätös Englannin ylähuoneessa tulisi kumotuksi, niin siitä hänen maallensa seuraava vahinko oli tuntuva paljon kipeämmästi hänen sydämessään kuin tämmöisestä laittomasta menettelystä hänelle itselleen johtuva tappio, olisipa se miten suuri hyvänsä. Hän lateli paljon koreita sanoja jalomielisyydestä ja velvollisuudesta antaa anteeksi molemminpuolista vääryyttä; niin myös hän viittasi siihen, että onni on vaihtelevainen, mikä aina on heikomman puolen mielilause. Hän valitti innokkaasti ja hiukan moittikin sitä, että hänet niin ylen kiireesti oli erotettu valtiosinetinvartian virasta, jota hän kokemuksensa nojalla oli osannut hoitaa valtion hyödyksi. Olisipa pitänyt suoda hänelle tilaisuutta selittää mielipiteensä ja tutkia, erosivatko hänen ajatuksensa valtiollisissa asioissa niin perinjuurin nykyisten vallanpitäjien ajatuksista. Hän oli varma siitä, että markiisi yhtä rehellisesti kuin hän itse tai kuka muu hyvänsä tarkoitti kansan etua; ja jos he, keskusteltuaan yhdessä olisivat voineet sopia siitä, millä keinoin tätä kansan etua oli edistettävä, niin olisi nykyinen hallitus saanut hänen kokemuksensa ja voimansa avukseen. Ravenswoodin ja tyttärensä välisestä kihlauksesta hän puhui lyhyin sekavin sanoin. Hän paheksui, että nuori pari oli sopimattomaan aikaan solminut tämmöisen liiton, ja pyysi Ravenswoodia muistamaan, että hän ei ollut koskaan millään tavalla kehoittanut siihen. Vielä hän muistutti, että tämä liitto, koska se oli tehtyinter minores(holhouksen alaisten välillä), ilman neiti Ashtonin luonnollisten holhoojien suostumusta, oli aivan tyhjä ja mitätön lain edessä. Tämä ajattelematon teko, lisäsi hän, oli rouva Ashtonin mielessä nostanut ankaran vihastuksen, jota tätä nykyä ei ollut mahdollista viihdyttää. Samoin oli hänen vanhin poikansakin eversti Sholto Douglas Ashton aivan yhtä mieltä äitinsä kanssa. Herra Ashton ei siis saattanut millään tavalla asettua ajamaan heille niin vastenmielistä asiaa, ilman että perheessä syntyisi turmiollinen, auttamaton eripuraisuus. Tätä nykyä ei siis koko asiaa ollut ajatteleminenkaan. Aika, lääkäreistä paras, toivoi hän, oli kaikki parantava.

Jälkikirjoituksessa herra Ashton lausui muutamia selvempiä sanoja, jotka näyttivät viittaavan siihen, että hän oli taipuvainen lainkäynnittä myöntymään jokseenkin suuriin uhrauksiin välttääkseen sitä Skotlannin lain häväistystä, että Ravenswoodin paronikunnan suhteen skotlantilaisessa ylioikeudessa tehdyt päätökset kumottaisiin (hänen mielestään ainakin, kaikessa nöyryydessä puhuen)ulkomaisenoikeuden sekaantumisella.

Lucy Ashtonilta Ravenswood jollakin salaisella tavalla sai seuraavat rivit: "Minä sain sinun kirjeesi, mutta mitä suurimman vaaran uhalla; älä koeta kirjoittaa uudestaan ennenkuin ajat muuttuvat paremmiksi. Minua kovasti ahdistetaan, mutta tahdon uskollisesti pysyä sanassani, niin kauan kuin saan pitää järkeni terveenä. Minua lohduttaa se, että sinulle käy onnellisesti ja hyvin, ja lohdutusta minä tilassani suuresti tarvitsenkin." Kirjeen alla olivat kirjaimet L.A.

Tämä kirje nostatti Ravenswoodin mielessä mitä pahimman pelon. Huolimatta Lucyn kiellosta hän yritti useampaan kertaan lähettää hänelle kirjeitä, jopa päästä hänen puheilleenkin. Mutta kaikki hänen yrityksensä tehtiin tyhjiksi, eikä siitä seurannut muuta kuin että hän harmikseen havaitsi Ashtonien huolellisesti ja tarkasti vartioivan, jotta nuorien kirjeenvaihto kävisi mahdottomaksi. Nuori Ravenswoodin herra oli tästä vastoinkäymisestä sitä enemmän pahoillaan, kun hänen ei käynyt kauemmin enää viivytteleminen lähtöänsä tuohon tärkeään, hänelle uskottuun lähettilästoimeen. Ennen lähtöänsä hän antoi Ashtonin kirjeen markiisi A——n käsiin, joka hymyillen vastasi herra Ashtonin armonajan nyt olevan ohitse ja vakuutti, että entinen valtiosinetinvartia sai nyt kokea, kummalleko puolen aitaa aurinko paistoi. Suurella vaivalla Ravenswood sai markiisilta edes sen lupauksen, että vetoaminen parlamenttiin keskeytettäisiin siinä tapauksessa, että herra Ashton taipuisi suostumaan naimisliittoon nuorenherran ja Lucyn välillä.

"Tuskinpa suostuisinkaan", virkkoi markiisi, "että te tällä tavoin hukkaatte perintöoikeutenne, jollen olisi aivan varma siitä, että rouva Ashton eli rouva Douglas, eli miksi hän itseänsä nimittäneekään, on itsepintaisesti pitävä puolensa. Eikä hänen miehensä uskalla hiiskua vastaan."

"Mutta kuitenkin", sanoi Ravenswood, "pyytäisin, että te, korkea-arvoinen herra, katsoisitte kihlaukseni liitoksi, jota ei saa rikkoa."

"Luottakaa kunniasanaani", vakuutti markiisi, "minä tahdon auttaa teitä, vaikkapa teidän hullutuksissannekin. Ja nyt ilmoitettuani teille oman mieleni asiasta tahdon yrittää, tilaisuuden tarjoutuessa, auttaa teitä sillä tavalla kuin teidän mielenne tekee."

Ravenswood ei voinut muuta tehdä kuin kiittää jalomielistä sukulaistansa ja suojelijaansa ja jättää hänelle täyden vallan ajaa kaikkia hänen asioitaan. Sitten hän läksi ulkomaille lähettilästoimeensa, jolla matkalla hänen, niin luultiin, piti viipyä muutamia kuukausia.

Näin onko naista koskaan kosittu?Ja onko koskaan saatu naista näin?Mä tahdon häntä.Rikhard III.

Näin onko naista koskaan kosittu?Ja onko koskaan saatu naista näin?Mä tahdon häntä.

Rikhard III.

Kaksitoista kuukautta oli kulunut sen jälkeen kun Ravenswoodin nuori herra läksi ulkomaille. Hänen oli luultu voivan aikaisemmin palata takaisin; mutta hänelle uskottu valtiotoimi, tai jos yleistä huhua oli uskominen, toinen häntä itseään koskeva asia viivytti häntä yhä vielä. Sillä välin olivat seikat herra Ashtonin perheessä muuttuneet tavalla, jonka saamme kuulla seuraavasta keskustelusta Bucklaw'n ja hänen uskotun viinaveikkonsa ja syöttiläänsä, tuttavamme kapteeni Craigengeltin välillä.

He istuivat kumpikin kulmallaan suunnattoman, hautakivennäköisen, kivilaatoista kyhätyn takan äärellä Girningtonin kartanon matalalakisessa salissa. Halkovalkea leimui iloisesti liedessä; ympyriäinen, tamminen pöytä heidän välillään kannatteli tuopillista kelpo klaret-viiniä, kahta lasipikaria sekä monenlaisia herkkuja. Mutta sittenkin, kaikista näistä mukavuuden ja virvoituksen apukeinoista huolimatta, oli talon herran muoto epäröivä, arveleva ja huolestunut; ja syöttiläs sai koettaa keksintötaitonsa kaikkia voimia estääkseen suojelijaansa pahan mielen puuskasta, jota Craigengelt aina suuresti pelkäsi. Pitkän vaitiolon jälkeen, jona aikana ei kuulunut muuta kuin rummutusta, kun Bucklaw löi saappaansa kärkeä takkaa vasten, Craigengelt vihdoin viimein uskalsi puhjeta sanoihin:

"Vieköön minut piru vaikka kaksikin kertaa", sanoi hän, "jos olen ikänä nähnyt miestä, joka on vähemmän sulhasen näköinen! Saakeli soikoon, jollet pikemmin ole semmoisen miehen kaltainen, joka on hirteen tuomittu!"

"Sulimmat kiitokset näistä koreista sanoista", vastasi Bucklaw. "Mutta sinulla taitaa se paikka aina olla mielessä, johon luultavasti viimein myös joudut. — Ja virkapas, kapteeni Craigengelt, jos armollinen herra niin suvaitsee, miksi minun pitäisi olla iloisen näköinen, minä kun olen surullinen, oikein saakelin surullinen?"

"Ja sepä se juuri minua kummastuttaa", virkkoi Craigengelt. "Tämä naimiskauppa, joka on paras koko meidän kreivikunnassa ja jota sinä niin hartaasti halusit, on nyt melkein valmiiksi solmittu, ja kuitenkin olet allapäin, pahoilla mielin, niinkuin karhu, jolta pennut on viety."

"Enpä tiedä", vastasi Bucklaw äreästi, "tokko vetäisinkään solmun aivan kiinni, jollen jo olisi tässä asiassa käynyt niin pitkälle, ettei enää sovi hypätä taaksepäin."

"Hypätä taaksepäin!" huusi Craigengelt taitavasti teeskennellen kummastusta. "Sittenhän päästäisit varman pelin hyppysistäsi. Hypätä taaksepäin! Mitä, eikö tuon naikkosen raha — —"

"Nuoren aatelisneidon, pyytäisin sinua sanomaan", keskeytti Bucklaw.

"No, no, en minä mitään loukkausta tarkoittanut. Eivätkö neiti Ashtonin myötäjäiset vedä vertoja parhaimmillekin Lothianin kreivikunnassa?"

"Aivan oikein", vastasi Bucklaw. "Mutta minä en huoli hiukkaakaan hänen myötäjäisistään — minulla on kyllin omaakin rahaa."

"Entäs äiti, joka rakastaa sinua niinkuin omaa lastansa?"

"Enemmänkin kuin lastansa, luullakseni", virkkoi Bucklaw. "Muuten ei siitä rakkaudesta olisi paljonkaan."

"Ja eversti Sholto Douglas Ashton, joka toivoo tätä naimiskauppaa hartaammin kuin kaikkea muuta maailmassa?"

"Siitä syystä", vastasi Bucklaw, "että hän minun avullani toivoo tulevansa valituksi parlamenttiin ——n kreivikunnasta."

"Ja isä, joka on yhtä kiihkeä saamaan tämän naimiskaupan solmituksi kuin ikänä minä olen ollut kiivas korttipelin panosrahaa voittamaan?"

"Niin kyllä", virkkoi Bucklaw samalla halventavalla tavalla; "herra Ashton on niin viisas, että hän koettaa ainakin saada varmaksi tämän jokseenkin hyvän naimisliiton, koska hän ei voi tyttärensä myömisellä pelastaa suurta Ravenswoodin kartanoansa, jonka Englannin ylähuone pian on ryöstävä hänen kynsistään."

"No entä, mitä sanot itse nuoresta neidistä?" kysyi Craigengelt. "Onhan se korein tyttö koko Skotlannissa — ja rakastithan sinä häntä niin tulisesti, niin kauan kuin hän oli itsepintainen; ja nyt kun hän on suostunut ottamaan sinut ja rikkomaan kihlauksensa Ravenswoodin kanssa, sinä sanot 'pass', niinkuin korttipelissä sanotaan. Totta puhuen, Bucklaw, piru on sinut riivannut, sinä kun et enää ollenkaan tiedä mitä tahdot ottaa, mitä jättää."

"Minä tahdon yhdellä sanalla sanoa sinulle mitä mielessäni liikkuu", vastasi Bucklaw nousten ja ruveten astumaan edestakaisin. "Minä tahtoisin tietää, mikä piru on syynä tähän äkilliseen muutokseen neiti Ashtonin mielessä?"

"Mitä sinä siitä huolit", virkkoi Craigengelt, "koska tämä mielenmuutos on sinulle eduksi?"

"Minä tahdon sanoa sinulle mitä ajattelen", vastasi talon herra. "En ole koskaan paljon ymmärtänyt noiden hienojen aatelisnaisten menoja, ja voivat ne olla yhtä oikulliset kuin piru itse. Mutta tässä neiti Ashtonin mielenmuutoksessa on jotain, joka on niin pirullisen äkillistä ja liian tärkeää ollakseen vain hänen oma oikkunsa. Tahtoisinpa vannoa, että rouva Ashton osaa käyttää kaikkia kojeita, joilla ihmismielen saa taipumaan, ja niitä kojeita on yhtä monta kuin on kuolaimia ja suitsia varsoja varten."

"Ja jos niitä ei olisi", virkkoi Craigengelt, "millä helvetin tavalla sitten saisimmekaan varsat opetetuiksi?"

"Se on totta sekin", sanoi Bucklaw pysäyttäen astumisensa lattialla ja nojautuen tuolin nojaan. "Ja paitsi sitä, onhan Ravenswood kuitenkin vielä tiellä. Luuletko, että hän antaa takaisin Lucyn lupauksen?"

"Aivan varmaan hän niin tekee", vastasi Craigengelt. "Mitä varten hän kieltäisi, koska hän kuitenkin tahtoo naida toisen tytön ja neiti Ashton toisen miehen?"

"Ja uskotko sinä todella", kysyi Bucklaw, "että hän aikoo naida tuon ulkomaalaisen aatelisneidon, josta huhu kertoo?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Craigengelt, "mitä kapteeni Westenho siitä kertoi, ja heidän häittensä suurista varustuksista."

"Kapteeni Westenho", sanoi Bucklaw, "on liiaksi sinun kaltaisesi, Craigie-veikkonen, että hän kelpaisi siksi, mitä herra Ashton sanoisi 'uskottavaksi vieraaksimieheksi.' Hän juo kuin mies, kiroilee kuin mies, ja osaapa hän, pelkään minä, myös hiukan valehdella ja puijaillakin vielä päälliseksi. Ne ovat kylläkin kelpo avuja, Craigie-veikkonen, jos niitä sopivalla paikalla käytetään; mutta ne maistuvat kuitenkin liiaksi rosvolta, jotta tekisivät hyvän vaikutuksen oikeuden edessä."

"No hyvä", sanoi Craigengelt, "mutta uskotkos sitten eversti Douglas Ashtonin sanaan, joka kuuli markiisi A——n (se herra ei älynnytkään hänen olevan saapuvilla) julkisessa seurassa kertovan, että hänen sukulaisensa oli saattanut asiansa paljon paremmalle kannalle eikä enää huoli vaihtaa isänsä kartanoa hävinneen uskonkiihkolaisen vaaleaposkiseen tyttäreen ja että hänen puolestaan Bucklaw ottakoon vaan Ravenswoodin kuluneet kengät pitääksensä?

"Sanoiko hän niin!" huusi Bucklaw riehahtaen hillittömään vimmastukseen, jommoiset puuskat hänellä eivät olleet harvinaisia. "Saakeli soikoon! Jos minä sen olisin kuullut, olisinpa kiskonut häneltä kielen suusta kaikkien hänen armastensa ja armolaistensa ja Vuoriston tappelukukkojenkin nähden! Miksikä ei Ashton iskenyt miekkaansa sen miehen läpi?"

"Piru vie, jos sen tiedän", virkkoi kapteeni. "Hyvin ansaittu palkka se olisi epäilemättä ollut. Mutta markiisi on vanha mies, ja hänen kimppuunsa käymisestä olisi ollut enemmän vaaraa kuin kunniaa. Parempi olisi, että ajattelisit, miten saisit neiti Ashtonin suojelluksi häväistykseltä, kuin että pyrkisit semmoisen miehen kimppuun, joka jo on liian vanha kaksintaisteluun ja istuu niin korkealla istuimella, ettei sinun kätesi sinne yletykään."

"Kylläpä se kuitenkin joskuson ylettyvä", sanoi Bucklaw, "ja hänen sukulaiseensa Ravenswoodiin myös vielä päälliseksi. Sillä välin tahdon pitää huolta siitä, ettei heidän aiheuttamansa häväistys tuota vahinkoa neiti Ashtonille. On se saakelin ikävä asia sentään, ja minä soisin, että se olisi jo suoritettu. Tuskinpa tiedän, miten häntä pitäisi puhutella — mutta täytä pikarit, Craigie-veikkonen, ja juokaamme hänen maljansa. Ilta on jo kulunut myöhään ja kelpo klaret-viinistä tehty yömyssy on parempi kuin parhaatkin miettimismyssyt koko Euroopassa."


Back to IndexNext