The Project Gutenberg eBook ofLankeemusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: LankeemusAuthor: Emmanuel BoveTranslator: Valfrid HedmanRelease date: January 31, 2025 [eBook #75259]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1929Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LANKEEMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: LankeemusAuthor: Emmanuel BoveTranslator: Valfrid HedmanRelease date: January 31, 2025 [eBook #75259]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1929Credits: Tuula Temonen
Title: Lankeemus
Author: Emmanuel BoveTranslator: Valfrid Hedman
Author: Emmanuel Bove
Translator: Valfrid Hedman
Release date: January 31, 2025 [eBook #75259]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1929
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LANKEEMUS ***
language: Finnish
Kirj.
Ranskankielestä (»Armand») suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1929.
Kello oli kaksitoista. Pakkasen tähden aurinko näytti tavallista pienemmältä. Ikkunain ruudut eivät heijastaneet sen säteitä. Huomioni kiintyi, kuten lasten, kaikkeen liikkuvaan. Toisinaan hyväilin jonkun hevosen otsaa, jottei se purisi minua.
Kävelin niin ahdasta katua pitkin, että ajurien ruoskat hipaisivat minua ohi mennessäni, kun äkkiä olalleni laskeutui käsi.
Näin sen ja sitten käännyin.
Siinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut koskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.
En ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu, toinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut. Kuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä, ilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen siitäkin ajella partansa.
Minä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä. Panin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka antoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä kohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa. Hänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän nyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita aina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat, sileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne näkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.
Lucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan napinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin taskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.
Jouduimme molemmat hämillemme, Lucien siksi, että hän oli lähestynyt minua tuttavallisesti, ja minä siksi, että näytin siitä kiusaantuneelta. Me pysyimme liikkumattomina. Odotin hänen puhuvan. Nähdessäni hänet noin huonosti puettuna välähtelivät entiset onnettomat vuodet silmieni ohitse. Olin ne vähitellen unohtanut. Nyt ne olivat yhtä selväpiirteiset kuin jos ei mikään väliaika olisi niitä erottanut nykyisyydestä.
Uuninpiippujen savu naamioi toisinaan auringon pienten pilvien lailla.Tuuli kohotteli ulkokaihtimien kangasreunuksia.
Vihdoin lähdimme yhdessä kävelemään. Hän asettui vasemmalle puolelleni, ikäänkuin olisin nainen, jonkinlaisesta hämärästä kunnioituksesta oikeanpuolista kohtaan. Jokaisessa kadunkulmassa hän pelkäsi, että mitään edeltäpäin mainitsematta muuttaisin suuntaa. Silloin sanoin hänelle aina: »Suoraan eteenpäin.»
Oli vielä keskipäivä. Kävelimme katuja pitkin, kumpikin kuin yksikseen, kummankaan meistä välittämättä siitä, mitä saattoi toiselle tapahtua.
Erään puistikkokadun kulmassa oli kahvila torin varrella, joka oli pienempi kuin valokuvista voisi päätellä.
Kutsuin sinne Lucienin nauttimaan jotakin.
Istahdimme parvekkeelle, jota lämmitti kolme hopeoitua hiiliastiaa. Jalkamme murskasivat pistasiapähkinöitä. Sifonipullot olivat varustetut metallitangoilla, jotteivät räjähtäisi.
Lucien otti hattunsa ja laski sen pienelle pyöreälle pöydälle. Mutta kun hän alati yritti arvailla tapoja, juolahti hänen päähänsä, ettei hattua ehkä saanutkaan panna pöydälle, ja hän sieppasi sen heti takaisin.
Molemmista päistä tupruava savuke sormien välissä ja niska kohotetun kauluksen suojaamana katselin ohikulkevia. Se oli kuulunut isäni huvituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen vapautuneena siitä pelosta, että hän yllättäisi minut itseään matkimasta, katselen ilman kovinkaan suurta nautintoa ihmisvilinää ja vertailen ratokseni heidän kasvonpiirteittensä vastakohtia.
Lucien oli tilannut kahvia, jonka päällä kellui sakariinimaista vaahtoa. Hän oli hämillään. Hänen sormensa, joista toiset olivat toisiaan tuskin pitemmät, värähtelivät omituisesti, niin että jänteiden liikkeet näkyivät ranteeseen asti.
Hän kääntyi minua kohti. Hän alkoi syödä puolikuunmuotoista leivosta sen keskikohdalta. Meidän katseemme kohtasivat toisensa. Tuokion verran näin oman kuvani hartioihin asti hänen silmissään. Silloin laskin luomeni, silti kuitenkaan sulkematta silmiäni. Ne kohdistuivat molemmat suoraan hänen kasvoihinsa. Nyt tunsin, että hän valmistausi puhumaan. Hänen kulmakarvojensa kaari jyrkkeni. Hän avasi suunsa niin hitaasti, että huulten puna tuli näkyville ennenkuin ne erkanivat toisistaan. Myöskin havaitsin hänen kielensä, joka oli lyhyt kuin hänen sormensakin, kohoavan muovaamaan ääntä. Minä kuuntelin jo. Hän teki kädellään eleen.
»Kuinka sinä olet muuttunut, Armand! Nykyään sinä olet varmaan rikas.Sinä et enää voisi tulla meidän ravintolaamme. Muistatko viime vuotta?»
Seltterivesi poreili vielä ryyppylasissani. Pitelin savukettani sen kuivalta kohdalta heittääkseni sen pois. Sitten otin uuden. Oli niin kirkas päiväpaiste, etten tiennyt leimahtiko tulitikkuni.
Tosiaan muistin aikaisemman elämäni. Nyt siitä oli päästy. Mutta arvasin, että Lucien söi yhä ateriansa samoissa ravintoloissa, asui edelleenkin samassa kamarissa.
Jottei hän nuhtelisi minua muuttumisesta, koetin palauttaa entisiä, arkoja ja kömpelöitä eleitäni. Minua hävetti lämmin päällystakkini ja varsinkin silkkinen kaulahuivini. En ollut välittävinäni mitään vaatteistani, ja kun tippa putosi päällystakilleni, sallin siihen tulla tahran.
Mutta vaikka puhuinkin samoilla sanoilla, matkin entisiä eleitäni, en kuitenkaan voinut enää tulla siksi, mikä olin ennen ollut. Hyvinvointi, jota olin kaksitoista kuukautta nauttinut, oli jyrkästi karkoittanut kaikki tapani. Minä puhuin nyt enemmän. Minusta tuntui, ettei minulla enää ollut syytä kaunaan ihmisiä kohtaan. Ne, jotka valittivat, näyttivät minusta ärtyneiltä tai lyhytnäköisiltä, mihin heidän köyhyytensä oli syynä.
Lucien katseli minua ilman pahansuopuutta, mutta niin hartaasti, että se suljetussa paikassa olisi saanut minut punastumaan. Nyt tunsin samaa hämmennystä kuin ennen lapsena, jos minua tähysteltiin liian likeltä.
Tänä päivänä, kymmenen vuoden kuluttua, minut taas hetkeksi valtasi arkuus. Vaistomaisella liikkeellä käänsin pääni poispäin, jottei hän näkisi korviani, jotteivät ne ruumiinosat, jotka kuvastimessakin välttivät oman katseeni, esiintyisi hänelle selvästi.
Tässä tilassa olin muutaman sekunnin ajan. Luulenpa, että olin punastumaisillani. Veri kihosi päähäni, mutta liian heikosti värittääkseen poskeni. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, punastun usein samalla tavalla, ja minä yksin sen tiedän.
Sitten kääntäen katseeni jälleen Lucieniin tunsin, että hän oli lihaa niinkuin minäkin, kun kuvastimessa katselen kieleni alle.
Hän eli. Hänen sieraimensa tunsivat tuoksut. Eräänä päivänä, kun useampia tuoksuja oli sekaisin, hän oli ne erottanut ja sitten luetellut. Hän ei sekoittanut toisiinsa kuulemiaan meluja. Hän näki kellontaulun yhtä kaukaa kuin minäkin. Hänen hengityksensä poljento oli tuskin omaani hitaampi. Hänen kasvojensa hipiä jatkui hänen kauluksensa alla. Hänellä oli povi — ruskea, koska hän oli tummaverinen, — utukarvoja, napa, täyteläinen tai kovero, riippuen kätilön taitavuudesta.
Itseluottamukseni alkoi palata. Minua tarkkaili ihminen, joka oli kaltaiseni. Viat, jotka hän keksi kasvoissani, olisin minäkin havainnut hänen kasvoissaan.
Läheiseltä pöydältä putosi teevati särkymättä. Kaihtimet läpättivät tuulessa. Niiden messinkivarret nousivat ja laskivat kuivissa uurteissaan. Hiilipannuista löyhähtelevät hiilihapon tuprut verhosivat meitä. Joka kerta Lucien yskäisi kuivasti ikäänkuin alkavassa katarrissa.
Sääremme pöydän ainoan jalan erottamina varoimme polvilla koskettamasta marmorilaatan alustaa. Silloin tällöin yllätin hänen huulillaan ääliömäisen ilmeen. Hyväksyin kaikki, mitä hän sanoi, jottei hän olisi luullut minun käyneen ylpeäksi. Mutta samalla käsitin, että juuri se minut kavalsi.
Kerran halusin haastella hänelle toverillisesti, mainita häntä ivallisella nimellä, niinkuin ennen muinoin. Mutta en uskaltanut: hän ei olisi sitä sietänyt.
Tarkkasin häntä salavihkaa. Hän oli juonut kahvinsa. Lasi huulilla hän odotti, että sulamaton sokeri lipuisi suuhun.
Tällöin muistin, että hänen tapansa oli ollut nauraa täyttä kurkkua, innostua ja riehahtaa. Nyt hän ei minun seurassani tohtinut edes puhua.
Käsi säärieni välissä vetääkseni tuoliani lähestyin häntä. Hän vavahti kuin aikoen perääntyä.
»Pelkäätkö sinä minua?»
»Ei, ei. Se oli vaistomainen liike.»
Hän vaikeni. Ikäänkuin odottaen, että leikilläni olisin häntä lyövinäni, koetti hän malttaa mieltään. Hän oli sulkenut kätensä, jotteivät hänen sormensa pelkän rasahduksen vuoksi voisi antaa häntä ilmi. Miehen osoittama näin suuri lapsellinen pelko liikutti minua.
»Lucien, tulehan huomenna luokseni aamiaiselle. Minä puhun sitten sinusta. Koetan löytää sinulle paikan. Kaikki järjestetään. Siellä on mukavampaa kuin täällä. Saat nähdä ystävättäreni. Hän on hyvin herttainen. Me asumme Vaugirard-kadun varrella neljäkymmentäseitsemän.»
»Aamiainen on kai kello kahdeltatoista?»
»Niin on; tule hiukkasta myöhemmin, jotta kaikki on valmista.»
Hymy välähti hänen huulillaan. Hänen siniset silmänsä viipyivät minussa tavallista kauemmin. Hän sopersi muutamia sanoja. Hänessä ilmeni hieman riemastusta.
Kello oli nyt puoliyksi. Kutsuin tarjoilijaa maksaakseni laskuni, mutta ketään ei tullut. Minun oli pakko etsiä kynäveitsi taskuistani koputtaakseni kyllin kovaa.
Lucien oli noussut. Hän odotti minun myös nousevan pannakseen hatun päähänsä. Hänellä oli housujensa laskoksissa leivoksen muruja. Sillä välin kun laskin rahoja, lämmitteli hän hiilipannun ääressä päällysnuttu avattuna, jotta kuumuus pikemmin saavuttaisi hänen ruumiinsa.
Kävelimme muutamia askelia puistikkokadulla epäröivinä, ikäänkuin emme tuntisi toisiamme, ja pysähdyimme puun juurelle, joka oli muita nuorempi ja joka läheltä näytti kuin kolmannelta henkilöltä.
»Niinpä jätän sinut nyt, Lucien. Tiedät, että odotan sinua huomenna.Tule varmasti.»
Hän ei vastannut. Hän loi silmänsä maahan, mikä antoi hänen kasvoilleen tyttömäisen ilmeen, koska kaikki silmäripset muistuttavat toisiaan. Hän oli odottanut kohtauksestamme paljoa enemmän. Hän ei kaiketikaan tiennyt minne mennä. Ajattelin viedä hänet heti luokseni, mutta Jeannen tähden, jolle se olisi ollut epämieluista, en rohjennut.
Ojensin hänelle käteni. Hän otti sen ja piti sitä, niinkuin vanhus pitää nuoren hyväntekijän kättä, ilmeen muuttumatta, hänen edes liikahtamatta paikaltaan.
»Joko sinä menet, Armand?»
Hänen silmänsä rukoilivat minua jäämään.
»Jo. Jeanne odottaa minua.»
Hän päästi käteni. Hänen kasvoistaan luin, että hän olisi halunnut minua seurata, nähdä minun astuvan asuntooni, tietää vain oven meidät erottavan.
Kului muutama silmänräpäys. Viivyin siinä epäröiden. Otaksuin, että hän lähtisi ensiksi. Hän odotti kärsivällisesti, että tekisin päätökseni.
Uudestaan ojensin hänelle käteni suorasukaisesti, jotta hän ojentaisi minulle omansa, vaikkapa vasten lähtöäänkin. Hän puristi sitä. Näin yhteenliitettyinä ne näyttivät minusta hetkisen ikäänkuin vertauskuvalliselta otsakkeelta. Sitten jätin hänet muitta mutkitta, kääntymättä, puhumatta hänelle kauempaakaan.
Valitsin umpimähkään jonkin suunnan. Suorilla kaduilla puhalsi tuuli tällä hiljaisella hetkellä yhtä voimakkaasti kuin talojen yläpuolella. Vaikka liikuin eteenpäin, säilyttivät katulyhtyjen varjot saman vinouden. Taivaanrannalla törmäilivät eilisiltaiset pilvet toisiaan vastaan, ikäänkuin toiset pilvet toisilla taivailla estäisivät niitä liikkumasta.
Kun seuraavana päivänä astuin ruokasaliin, kattoi Jeanne pöytää epäröiden, mitkä veitset valitsisi.
Astiakaapin kaksoisovi oli auki, ja sieltä näkyi enemmän lautasia kuin me kaksi tarvitsimme. Seinäkello, joka ei käy, osoitti kahtatoista pettääkseen mahdollisimman vähän. Aurinko, joka aamulla oli valaissut huonetta, teki lähtöä, ikäänkuin päivä jo olisi lopussa.
Jeanne oli pannut mimoosoja lasimaljakkoon, vaikken mielelläni nähnyt niiden varsia. Hän valitsi sen kumminkin, ikäänkuin nuo kukat olisivat hyvin pitkiä ruusuja tai orvokkeja.
Hänellä oli yllään japanilainen aamunuttu, joka oli hänelle hankala, koska hän siinä sekoitti taskut hihoihin.
Jeanne lähestyi minua ja suuteli moneen kertaan. Näin itseni kuvastimessa hänen ruumistaan vasten. Hän luuli kai minun sulkeneen silmäni. Pitelin hänestä kiinni vyötäisiltä. Hän nojasi päätänsä olkaani vasten.
Vaikka Jeanne oli yhtä pitkä kuin minäkin, koetti hän aina tavoitella pienen naisen asentoja.
»Jeanne, pue jo yllesi; hän saapuu pian.»
Minä olin valmis. Minulla oli tumma puku, kirkasväriset liivit ja kaulahuivi, jonka Jeanne oli sommitellut niin hyvin kuin osasi, mutta hän ei osannut ommella mitään miesten tarpeita, ja jalassa minulla oli nappikengät, jotka hän oli minulle ostanut tehdäkseen minut vanhemmaksi.
Aikaa myöten hävisivät kasvojeni tuoreus, tukkani kiilto ja pukujeni laskokset. Vain silloin, kun olen juuri pukeutunut valmiiksi, mikä kestää ainoastaan muutaman minuutin, tunnen olevani oma itseni. Silloin haastelen älykkäästi. Liikkeeni ovat joustavia. Minä olen kuin toinen ihminen.
Olisin tahtonut, että Lucien saapuisi sillä hetkellä, ja kuitenkin kaduin, että olin hänet kutsunut.
Hän palauttaisi arkuudellaan, kiusallisella epäröimisellään joka hetki mieleen sen miehen, joka olin ollut. Hän söisi kömpelösti. Hän änkyttäisi, kun ystävättäreni puhuttelisi häntä. Hän käyttäisi minua tukenaan niin silmäänpistävällä tavalla, että vanhat siteet näkyisivät meitä vielä yhdistävän ja ettei hän siis olisi täällä armosta, vaan ystävyytemme vuoksi.
Mieleni kiihtyi. Toimettomana ja hermostuneena kävelin huoneesta toiseen. Jolleivät ikkunamme olisi olleet pihaan päin, olisin vaaniskellut Lucienin tuloa. Toisinaan pysähdyin eteiseen, kuunnellen astuisiko joku portaita ylös, katsellen sähköpatteria korkealla seinässä, vaikka lanka ei liikkunut soitettaessa.
Talousapulaisen avustamana Jeanne valmisti aamiaista. Hän puuhaili niin hartaasti kuin jos meille oli tulossa vieraaksi hänen veljensä, ja koetti kaikin mokomin muistaa pienet yksityisseikat, joita Lucien ei kumminkaan huomaisi.
Pelkäsin hänen piankin katuvan vaivojaan, kun toverini saapuisi. Säästääkseni häneltä pettymyksen lähestyin häntä hetkellä, jolloin hän kantaen lautaspinoa, niinkuin pilapiirrosten palvelijattaret, oli menossa ruokasaliin.
»Ei sinun ole tarvis niin paljon vaivautua. Ystäväni on varsin yksinkertainen poika. Hän on aina elänyt köyhissä oloissa. Minä kutsuin hänet etupäässä siksi, että minun kävi häntä sääliksi…»
Jeanne kummastui. Eilen olin hänelle puhunut paljon hyvää Lucienista, jottei hän moittisi minua hänen kutsumisestaan, mutta juuri siksi hän ei nyt käsittänyt, miksi jälkeenpäin arastelin. Hänellä oli jalomielinen sydän. Hän uskoi enemmän hyvään kuin pahaan. Heti tunsinkin, että sanani veivät hänet harhaan, että hän hetkiseksi epäili minua itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta.
Jatkoin kuitenkin:
»Älä välitä hänen äänettömyydestään. Hän puhuu tuskin mitään. Hän ei ole koskaan ollut perhepiireissä… Hän esiintyy kovin kömpelösti, mutta hän on kelpo poika.»
Menin ruokasaliin ja istahdin. Oli jo viides kerta, kun siihen huoneeseen astuin, ja siellä hivelivät silmiäni hauskasti pöytäliina, kukkaset ja mandariinin oksa astiakaapin päällä.
Yritin lukea sanomalehteä, mutta mieltäni kiinnitti ainoastaan sen isokokoisin ilmoitus. Sätkyttelin hermostuneesti säärtäni. Se liike tuotti minulle jonkunverran huojennusta, mutta Jeanne sanoi minulle joka kerta, kun minut siitä yllätti, että minussa oli jotakin hermotautia. Tai kouristuksessa, joka sai minut kiristämään hampaitani, ojensin pohkeeni ikäänkuin oksin halunnut, että ne olisivat lihavammat näyteltäviksi.
Minuutit kuluivat. Sytytin savukkeen. Jotten polttaisi ruokasalissa, siirryin vierashuoneeseen. Hieno tomu, jolle olisi jo voinut kirjoittaa, peitti huonekaluja. Istuuduin uudestaan panematta sääriäni ristiin, koska Lucien ei voinut enää kauan viipyä, ja kädet vastatusten kääntelin ikävissäni peukalottani molempiin suuntiin käsittämättä, kuinka paljon pilaa liittyy tähän merkityksettömään ajanviettoon.
* * * * *
Äkkiä kolkutettiin ovelle. Siellä oli Lucien. Hän ei uskaltanut soittaa.
Noustessani kouristi sydäntäni. En kuitenkaan tuntenut hengenahdistusta. Sanomalehti, jonka olin tahtonut laskea tuolille, oli pudonnut lattialle. Tunsin viileyttä sormieni välissä.
Tapasin Jeannen eteisessä. Sanoin hänelle:
»Siellä on Lucien. Anna minun avata.»
Ääneni tuntui värisevän ihan likellä korviani. Olisi voinut sanoa, ettei se kajahtanut ulospäin, vaan että kuulin sen sisältäni. Käteni olivat hiestä tahmaiset, ikäänkuin äsken olisin hyväillyt hevosta. En tiennyt, olinko punainen vai kalpea. Kylmä tuulahdus hipaisi kasvojani.
Käänsin sähkönappulaa loppuun asti, jottei se itsestään napsahtaisi takaisin. Huoneiston heikoin lamppu valaisi eteistä. Vapisin kiertäessäni lukon salpaa ja sain melkein naarmun tarttuessani ripaan.
Hän oli siellä. Seisoessaan olkimatolla hän näytti kookkaammalta. Huomasin heti, että ovelle koputtanut käsi oli ulkona taskusta, että hänellä oli hattu päässään ja että hän vilkuili huoneiston sisälle minun ohitseni.
Täten seisoimme muutaman silmänräpäyksen minun käskemättä häntä astumaan sisälle ja hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Olin hämilläni, kun minulla ei ollut hattua eikä päällystakkia, vaan olin sisäpuvussa siellä ulkona hänen edessään.
Vihdoin siirryin syrjemmälle. Hän kääntyi, koska hän aina jostakin paikasta lähtiessään pelkäsi unohtavansa jotakin, ja sitten hän astui sisälle. Osat näyttivät minusta hetkiseksi vaihtuneen. Hän asui huoneistossa. Minä tulin hänen luokseen vierailulle.
Hän pysähtyi äkkiä. Työnsin ovea kaukaa ja huolettomasti, jottei hän epäilisi minun sitä sulkevan avaimella. Hän tarkkasi löydettyä kävelykeppiä, jota en tohtinut käyttää. Kohotin käteni, jotta hän ojentaisi minulle hattunsa. Hän itse pisti sen kepin päähän, joka minusta silloin lyhyen hetken näytti jonkun kemuilijan sauvalta. Sitten autoin häntä riisumaan päällystakkinsa. Ripustin sen vaatenaulakon huonoimpaan koukkuun, koska toiset olivat täynnä. Nyt olimme molemmat avopäin ja ilman päällystakkia, ja niin sain itsevarmuuteni takaisin.
Kädet napitetun takkinsa taskuissa Lucien kääntyi minua kohti ja puhuen hiljaa otti kasvoilleen rikostoverin ilmeen.
Vaikka hän oli syvästi hämillään, koetti hän näyttää huolettomalta. Hänellä oli ilme, joka tarkoitti vihjaista minulle, että olin häntä ovelampi, että olin osannut käyttää hyvää tilaisuutta edukseni. Mutta minä en ollut ymmärtävinäni: niin suuresti pelkäsin, että Jeanne, äkkiä avaten oven, yllättäisi meidät.
»Pitääkö astua sisälle?» kuiskasi hän korvaani ja suoristausi, kädet valmiina ottamaan tukea seinistä siinä tapauksessa, että hän menettäisi tasapainonsa.
»Tottakai. Minä saatan sinua.»
Astuin edellä ruokasaliin. Hän seurasi minua. Sitten lähestyin ikkunaa.Hän seurasi minua yhä. Hän ei poistunut kauaksi luotani.
Silloin näin hänet päivänvalossa. Hänen housujensa raidat katkaisi polvesta repeämä, joka paikkaamisen sijasta oli harsittu kokoon. Hän oli pannut kaulaansa tärkätyn irtokauluksen ja mustan kaulahuivin, jonka toinen pää liivien alla varmaankin oli toista pitempi. Hänen ylhäältä alas asti napitettu takkinsa puristi häntä. Hänen kannaltaan oli välttämätöntä olla napitettu, kun tultiin vierailulle.
Hän ei lakannut häikäilemättä vilkuilemasta joka suunnalle, ikäänkuin olisi tiennyt, ettei mikään ollut minun omaani. Äkkiä hän katsahti minuun ja iski sitten silmää.
Minussa heräsi se vaikutelma, ettei tuo mies koskaan pääsisi köyhyydestään, että hän oli siihen iäkseen tuomittu hävyttömyytensä vuoksi hyväntekijöitään kohtaan.
En kuitenkaan voinut olla hänelle vastaamatta vilkuttamalla oikeaa silmääni, sillä minä osaan vilkuttaa vain oikeaa silmääni, koska se on likinäköinen niinkuin sisarellanikin, joka samoin vilkuttaa tahtoessaan huvikseen matkia katutyttöjä.
Lucien seisoi nyt astiakaapin luona. Hän koetti avonaisesta ovesta nähdä sen ylemmät hyllyt kumartumatta. Hän toimi ikäänkuin minua ei olisikaan saapuvilla. Katseista, joita hän silloin tällöin loi oveen, huomasin helposti, että hän arasteli vain Jeannen vuoksi. Menettelipä hän niinkin julkeasti, että minun täytyisi hänet ymmärtää. Jonkinlainen itserakkauden tunne kiihoitti häntä antamaan minun käsittää, että hän oli täällä yhtä suuri herra kuin minäkin, että vain sattumalta oli jotakin eroa meidän välillämme.
Tahdoin puhutella häntä. Koetin etsiä puheenaihetta, joka ei olisi suonut hänelle tilaisuutta lausua loukkaavaa sanaa.
»Istuhan, Lucien. Me alamme heti murkinoida.»
Hän kiersi pöydän ja lähestyi uunia.
»Istu jo, Lucien.»
Seinäkellon ja kynttilänjalan välillä hän katsasti itseään kuvastimesta, ja koska hän päätänsä liikauttamatta saattoi silloin nähdä koko huoneen, ei hän enää kääntänyt siitä silmiään.
»No, Lucien, istutaanpa jo viimein.»
Hän aikoi noudattaa kehoitusta, kun samassa ovi avautui.
Jeanne esiintyi heleänvärisessä puvussa, kaula ja käsivarret paljaina. Vaikka hänen korvalehtensä olivat lävistetyt, olivat ne kellukat, joilla hän niitä somisti, kiinnitetyt pienillä ruuveilla. Hän oli punannut huulensa, näyttelijäin tapaan enemmän tehostaen ylähuulta. Hänen kätensä olivat tyhjät. Kun hän juuri oli lopettanut pukeutumisensa, kierteli hän konemaisesti vihkimäsormustaan kuivatakseen sen täydellisesti.
Ruokasalin valaistus ei ollut lainkaan kirkas, mutta hän näkyi kuitenkin häikäistyvän. Hän pysähtyi kynnykselle ja etsi silmillään ikkunaa. Olisi voinut luulla, että hän oli juuri jättänyt käsistään tärkeän työn.
Hetkistä myöhemmin, ikäänkuin hän vasta nyt olisi meidät huomannut, hän hymyili.
Olen usein pannut Jeannessa merkille tuon esiintymistavan. Hän näyttää mielellään hämmästyneeltä. Kookkaana tahtoen olla kaikin puolin nainen hän yrittää tuoda esille hajamielisyyttä, lapsellisuutta, hämminkiä.
Hän astui lähemmäs. Vastaanottotilaisuus teki hänet niin onnelliseksi, ettei hän edes huomannut Lucienin olevan kehnosti puettu. Hän tahtoi heti herättää vieraassa viihtymyksen tunteen ja ojensi jo matkan päästä kätensä tervehdykseen.
Esitin hänelle ystäväni. Lucien oli iskenyt kantapäänsä yhteen vaistomaisella liikkeellä, jonka hän muuten oli sodan jälkeen jo ehtinyt unohtaa. Hänen arkuutensa hävisi huomioasennon jäykkyydessä. Ainoastaan hänen kätensä, kun Jeanne sitä piteli, kavalsi hänet, ikäänkuin se olisi irrallaan hänen muusta ruumiistaan.
»Armand on teistä paljon puhunut», virkkoi Jeanne, siirtyen vuoroin hymystä vakavaan ilmeeseen perin ripeästi, mitä hän piti hyvänä sävynä.
Jeanne vilkaisi minuun tavalla, joka vihjaisisi, että hän osasi asettua kaikkien ulottuville. Niinkuin monet naiset, ajatteli hän, ettei moinen silmänisku ollut selvä muille kuin sille miehelle, jota hän rakasti. Jouduin siitä hämilleni, kun tunsin, että Lucien oli arvannut tuon katseen merkityksen.
Hän oli punehtunut. Hikipisaroita helmeili hänen otsallaan. Hänen arkuutensa riisti häneltä hänen mahdollisuutensa. Jeanne tehosi häneen. Tässä huoneessa hän tunsi olevansa hukassa. Ensi kertaa hän loi minuun silmäyksen, joka nöyryydellään imarteli minua.
Muutamaan sekuntiin ei kukaan puhunut mitään.
Kädet ristissä Lucien katseli mimoosamaljakkoa. Näistä kukista, ulkoa saapuneista kuten hänkin, hän sai tukea.
»No niin, nyt istutaan pöytään, hyvät herrat.»
Istuuduin. Pöytä oli katettu niin, että samalla kun noudatin sovinnaisia tapoja istuin tavallisella paikallani.
Mutta Lucien oli vielä jäänyt seisomaan. Hän ei rohjennut koskettaa tuoliin peläten raapaisevansa naarmun parkettilattiaan.
»Lucien, aletaanpa syödä aamiaista.»
Nyt hän istuutui ja katsahti pöydän alle mutkikkaaseen alirakenteeseen ennenkuin ojensi säärensä. Jeanne, joka oli välillämme, ryhtyi tarjoilemaan.
Vaikka Lucien koetti jäljitellä kaikkia liikkeitäni, ei hän huomannut, että lientä syötyäni jätin lusikkani lautaselle. Hän laski omansa pöytäliinalle.
Istuessaan pöydässä täällä ruokasalissa, niinkuin minä, niinkuin kaikki muut, olisi hänen kuitenkin tarvinnut vain haastella, vain elehtiä, jotta hän olisi esiintynyt muiden kaltaisena ihmisenä.
Koska apunainen oli jäänyt, oli Jeanne pannut pöydälle soittokellon. Nyt hän soitti. Mutta hän oli siihen niin vähän tottunut, ettei aluksi tiennyt, millä voimalla siihen oli painettava, ja vaikka hän kosketti sormellaan nappiin, ei kuulunut mitään helähdystä.
Tässä äänettömyydessä talousapulainen vaihtoi lautaset. Ennenkuin hän laski ne pöydälle, katseli hän niitä vinoon nähdäkseen niiden heijastukset. Hän oli ottanut vyölleen valkoisen esiliinan. Siitä huolimatta häneltä puuttui palvelijattaren tavallinen ilme.
»No niin, Lucien?»
Hän kohotti päätänsä. Leikkasin kananpoikaa, viipyen siipinivelessä, missä tunsin itseni varmimmaksi.
»Miltä sinusta tämä aamiainen maistuu?»
Hän epäröi hetkisen, loi silmäyksen kaikkeen, mitä pöydällä oli, ja sanoi vihdoin:
»Erittäin hyvältä.»
»Oletko tyytyväinen?»
»Kyllä.»
»Sinun pitää tulla tänne usein toistekin.»
* * * * *
Oli päätetty juoda kahvi vierashuoneessa. Minua värisytti, niinkuin aina aterian jälkeen. Jeanne taittoi kokoon lautasliinani ja omansa. Ainoastaan Lucienin jäi sellaisenaan pöydälle.
Kun mikään ovi ei vienyt ruokasalista vierashuoneeseen, täytyi meidän astua viileän ja synkän eteisen läpi keittiön ohi, jossa leijaili sinerviä savukerroksia.
Halkoa jäljittelevä kaasulämmitin loimusi vierashuoneen uunin edessä. Piano, johon huoneiston omistajalla oli avain, oli suljettu. Kaksi taulua, vaikkakin erikokoisia, oli sovitettu pariksi. Pieni lattiamatto, ikäänkuin heitettynä vahatulle parketille, oli poikittain. Nyöreillä sivuille vedettävissä oviverhoissa oli alakulmassa mutka, jota Jeanne päivittäin ojenteli useita kertoja.
»Istuppa taas, Lucien.»
Hän silmäili useita tuoleja.
»Niin, siihen.»
Hän istuutui, mutta vasta sitten, kun oli, ikäänkuin puutarhassa, pitkän aikaa katsellut nojatuoliaan.
Talousapulainen toi kahvin ja laski tarjottimen kiinalaiseen malliin veistetylle puupöydälle, joka tuskin oli jakkaraa korkeampi.
Selvisikö Lucienille tällä hetkellä, että hän tuskin ollenkaan puhui, saiko hän äkkiä varmuutensa takaisin, ihmetyttikö häntä tuo pöydän muoto niin paljon, ettei hän voinut olla tekemättä huomautusta, vai tahtoiko hän jollakin sutkauksella näyttää itsensä toisessa valossa? Sitä en tiedä. Totta vain on, että talousapulainen oli tuskin poistunut, kun hän ivalliseen sävyyn lausui seuraavat sanat:
»Tuo pöytä ei ole kovin korkea!»
Istuin silloin pianon edessä jakkaralla, joka ei enää pyöri, jalat polkimiin päin. Katsahdin Jeanneen. Hän oli jäykistynyt, kuten arvasinkin. Käsitin hänen olevan huonolla tuulella.
Jeanne oli ostanut tuon pöydän, jotta sali, joka hänen vuokratessaan tämän kalustetun huoneiston näytti epäystävällisen kolealta, kävisi kodikkaammaksi. Hän oli itse muovaillut varjostimet ja pyöreän töyrytuolin, jolla hän epämukavasti istui. Hän nimitti tätä huoneistoa kodikseen. Hän oli halunnut puolikorkeat ikkunaverhot ja makuuhuoneeseen sähköyölampun. Hän koetti muutella joitakuita kapineita, vaikka se häiritsi mukavuuttammekin, antaakseen aavistuksen naisen läsnäolosta. Niinpä Lucienin huomautus loukkasikin häntä tuntuvasti.
»Mitä tarkoitat, Lucien?»
Uunia ja pianoa pitkin, jotka molemmat näyttivät mustalta marmorilta, kulki samoja heijastuksia. Kaasuhalko, joka oli juovikas kuin korallinhaarat, oli käynyt ruusunpunaiseksi. Pihalta tuleva kalpea hohto valaisi huonetta.
Lucien ei vastannut. Hän oli tajunnut, että hänen huomautuksensa oli vihlaissut. Hänen kasvonsa olivat jäykät, kyynärpäät puristetut ruumista vasten.
Jeanne nousi. Hän toi vieraalle kupin kahvia.
Lucien ei tahtonut sitä ottaa.
»No, Lucien, mikä sinua vaivaa? Ota kuppi käteesi.» Hänen piirteensä höltyivät. Hän tarttui kuppiin niin kömpelösti, ettei Jeanne tiennyt, millä hetkellä päästäisi sen irti. Sitten hän aluksi maistellen ja sen jälkeen yhdellä kulauksella joi kahvinsa.
* * * * *
Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, alkoi salissa jo tulla pimeä. Jeanne oli poistunut. Talousapulainen ei viipyisi enää kuin neljännestunnin.
Nojatuolissa istuva Lucien ei hievahtanutkaan. Lämmittänen »halko» oli yhä koskematta. Keveä huuru himmensi ruutuja.
Emme vaihtaneet sanaakaan. Hän ei ollut noussut senjälkeen, kun astuimme vierashuoneeseen. Istuen kyynärpäät tuolinsa käsinojien varassa hän ei ollut lakannut tarkkaamasta kaikkea.
»Sinun olisi ehkä aika lähteä jo kotiisi.»
Hän säpsähti. Hänen suunsa aukeni raolle. Hänen tuettomat huulensa vavahtelivat. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja rypistyivät vuorotellen, silmien kertaakaan sulkeutumatta.
Hänen katseessaan kuvastui sellainen hätä, että äkkiä muistin hänen tilansa.
Nousin seisaalle. Hän väijyi kaikkia liikkeitäni. Astuin hänen luokseen.
»Lucien!»
Hän puristi sormensa ristiin niin tiukasti kuin voi, jottei niiden väliin jäisi minkäänlaista rakoa. Sitten hän keskeytti tuon hommansa. Hänen kätensä erkanivat. Sormet vielä erillään, vaikkei hän sitä aavistanut, hän katseli minua.
»Sinä et voi jäädä tänne. Tämä ei ole minun kotini.»
Hän ei näkynyt kuulevan tai käsittävän. Ikäänkuin ei ketään olisi huoneessa, hän loi silloin tällöin silmäyksen veistokoristeiselle pöydälle.
»No niin, tule nyt.»
Tartuin hänen käteensä. Vaikka se oli omaani isompi, tahdoin nostaa hänet seisomaan kuin nurmikolla istuvan Jeannen.
Hän suoristautui ja irroitti itsensä hiljaa.
»Ethän ole tosissasi, Lucien. Sinun täytyy lähteä kotiisi. Minä tulen sinua tervehtimään huomenna iltapäivällä.»
Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti. Hänen leukapielensä vapisivat liitoksissaan nahan alla.
»Tuletko varmaan?»
»Sen lupaan.»
Rauhoittuneena hän nousi. Sitten vein hänet eteiseen.
Salin ovi oli jäänyt raolleen. Sieltä nähtiin säteittensä ympäröimä halko. Sen lämpö seurasi meitä. Nähtynä näin etäämpää huone näytti perin kodikkaalta puolihämärässä.
Äkkiä, minun ehtimättä häntä pidättää, hän palasi saliin.
»Täytyyhän sinun käsittää, että on myöhä, Lucien.»
Hän oli istuutunut samaan nojatuoliin, käsivarret tuettuina samaan tapaan, ja pannut säärensä ristiin, jotta minun olisi vaikeampi nostaa hänet pystyyn.
»Sinun täytyy lähteä täältä, Lucien. Minä käyn luonasi huomenna.»
Hän ei tahtonut lähteä. Hän olisi jäänyt tänne ainaiseksi. Hän pelkäsi olla yksinään.
Suljin lämmittimen, niinkuin teatterissa sammutetaan kaasuliekit. Avasin ikkunan, vedin verhot syrjään ja kannoin kupit keittiöön, kaikki samassa kädessä, jotta voin avata ovet.
Palattuani hän nousi, astui jonkun askeleen, pysähtyi.
»Täytyykö minun siis lähteä, Armand?» kysyi hän.
»Täytyy kai. Tulee yö.»
Hän lähestyn minua. Silloin arvasin, että hän oli puhkeamaisillaan itkuun. Puristettujen huuliensa takana hän puri kieltään. Hän tarttui käsivarteeni, puristi sitä kaikin voimin. Hänen päänsä kallistui. Hän piti päällystakkiaan niin nurinkurisesti, että taskut avautuivat lattiaa kohti. Hän jäi siihen asentoon muutamaksi sekunniksi olkapäähän! nojaten.
Sitten hän jonkun päätöksen vahvistamana astui taas eteiseen.
»Näkemiin, Armand!»
Portaitten tasanteella hän kääntyi ja kurottausi katsahtaakseen vielä minun taakseni. Hän olisi uudestaan yrittänyt tunkeutua huoneistoomme, jollen olisi sulkenut häneltä tietä.
Nyt hän mietti, katsellen askelmia.
»Huomiseen! Minä tulen varmasti, Lucien.»
Suljin oven. Kuuntelin. En kuullut hänen astuvan alas. Avasin uudestaan. Hattu työnnettynä syvälle päähän, jottei se putoaisi, hän veti päällysnuttua ylleen. Hän ei nähnyt minua. Työnsin oven taas hiljaa kiinni.
Kello neljän tienoissa iltapäivällä lähdin lupaukseni mukaan Lucienin luo. Jeanne oli veljensä luona. Hän viipyi mielellään myöhään. Minä olin vapaa päivälliseen asti.
Oli samanlainen ilma kuin eilenkin. Viikon päivät oli sinisellä taivaalla joka aamu ollut sama valkoinen juova, joka keskipäivän tienoissa haihtui. Joka aamu, tuokiota aikaisemmin kuin eilen, koska vuosi oli alullaan, esiintyi aurinko minkään pilven sitä verhoamatta.
Kävelin ripeästi. Mielelläni käyn ystävän luona, sillä minua haluttaa tunkeutua jonkin huoneen omaan erikoiseen piiriin, arvailla esineiden käyttöä ja niitä syitä, miksi ne on sijoitettu jollakin määrätyllä tavalla.
Mitä kauemmaksi etenin, sitä kapeammiksi kävivät kadut, sitä matalammiksi talot, sitä vähemmän tärkeiksi kulmat, koska kaduilla oli risteyksen jälkeenkin edelleen sama nimi.
Ulkona pakkasessa eivät aluksi parturituvissa ja rihkamamyymälöissä syttyvät valot saavuttaneet toisiaan, ja niillä oli samanlaiset säteet kuin lapset piirtelevät.
Tänä kauniina talvisena iltapäivänä aurinko ei ollut korkeammalla kuin noustessaankaan. Sen voimattomuutta käytin hyväkseni niin, että kiinnitin siihen katseeni. Siinä oli täpliä niinkuin kuussakin. Olisi luullut, että se oli palannut, vaikka oli jo mennyt nukkumaan.
Lucien asui vanhassa talossa, jonka julkisivu oli lohkeillut. Olisi tehnyt mieli riuhtaista pois jokainen rappauksen siru, niinkuin kuori puista, tavatakseen sen alta sileän ja terveen kiviseinän. Kuten muistopatsaissa nousivat portaat kahden kostean muurin välitse. Toiseen niistä kiinnitetty rautatanko toimi kaiteena.
Jouduin holvin alle, missä pohja keskeltä oli laskettu kuivilla mukulakivillä. Astuin pihan yli, joka kuului useille rakennuksille, yksi niistä toisen kadun varrella. Erääseen huoneistoon oli sijoitettu ajoneuvoja. Menin erään avatun kellarin ohi, johon hävisi kynttilänlieska, mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut. Tunkeuduin käytävään, jossa vuokralaiset liikkuvat laskien askelten luvun, jopa silmät ummessa, kun se on niin pimeä.
Pakkanen teki herkkyyteni niin suureksi, että varoin kolhaisemasta itseäni. Minun täytyi, ennenkuin olin tottunut askelmien korkeuteen, tukea itseäni kiviseinää vasten sormenpäilläni, koska en halua enempää koskea seinää kuin maata, jos minun on poimittava pudonnut kolikko.
Kolmannesta kerroksesta lähtien näin auringon tasanteiden ikkunoista.Se oli jo voimaton. Mikään säde ei valaissut synkkiä askelmia.
Viimeiseen kerrokseen ehdittyäni odotin, että hengitykseni palautuisi tasaiseksi. Ei voinut mennä kauemmaksi. Rakennus loppui täällä. Minua ihmetytti, että minä, joka en ollut talon asukas, olin näin voinut liikkua sen läpi.
Tikapuut oli katolle nousemista varten pystytetty eräälle seinustalle. Erääseen oveen, siihen kohtaan, jossa oli ollut salpa, oli pistetty paperitulppa estämään ilman pääsyä sisälle. Seiniin, jotka olivat lukkojen korkeudelle asti ruskeat ja ylempää harmaat, oli piirrelty liidulla. Vaikka olisi voinut tietää, kuka hän oli, oli joku tuntematon piirtänyt törkeän sanan.
Kolkutin Lucienin ovelle, keskikohdalle, jotta se kajahtaisi paremmin.
En tuntenut vähääkään kiihtymystä. Vierailuni oli niin vähäpätöinen verrattuna siihen, jonka toverini oli minulle eilen tehnyt.
Ovi avautui. Heti näin verhottoman ikkunan, joka oli katolle päin, repaleiset seinäpaperit, joiden nurja puoli oli valkoinen liisteristä, häkkisängyn, jonka jalkarullia Lucienin täytyi pyörittää, kun se pantiin kokoon, ja kivilattian, jota oli kasteltu ruiskukannulla.
Astahdin askeleen. Joku lattianeliö liikahti.
Pölyn ja puuhiilen haju sekaantui yhden ainoan savukkeen tuoksuun. Lucienin komppanianosaston valokuva riippui yhä seinällä, samoin kuin vanha kalenteri, jota hän säilytti tauluna.
Katto oli matalalla. Kun minulta oli kauan puuttunut tilaisuutta koskettaa kattoa, kohotin nyt käteni tehdäkseni sen tempun. Naurettava tunnustus, mutta mielelläni kosken kattoon.
»Siinähän sinä olet!» huudahti Lucien. »Minä luulin, ettet sinä tulisikaan.»
Hänen kätensä olivat märät. Hän ojensi minulle kyynärpäänsä, jota hän kohotti sensijaan että olisi laskenut sen alemmaksi.
Hän oli tohveleissa ja käveli vesijuovien välissä. Hänellä ei ollut takkia yllään. Harmaa kangastilkku näkyi hänen liiviensä alta. Minusta näytti, että hänellä oli kaksi paitaa ja flanellivyö, puhtaita ja likaisia liinavaatteita samalla kertaa.
Istahdin pienattomalle tuolille, jonka jalat pysyivät kohtisuorassa niin kauan kuin sitä ei siirretty paikaltaan. Kohotin päällystakkini helmoja ja kiskaisin housujani polvista ylemmäs, niinkuin naiset eivät koskaan laiminlyö vetäistä hamettaan, kun tekevät pilaa miehistä. Kädet polvilla katselin ympärilleni.
Sanomalehti oli levitetty pöydälle niin, että sitä sopi lukea syödessään. Käytettyjä nauloja lojui siellä täällä. Erään tuolin selkänojaan Lucien oli kaivertanut liikanimensäGarinsuurilla kirjaimilla, paitsi G:tä, jota hän ei osannut piirtää.
Hän astui taakseni. Huone näytti nyt tyhjältä, ikäänkuin se kuuluisi minulle. Minusta tuntui kuin olisin jälleen köyhä ja yksinäinen enkä tietäisi, kuinka minun kävisi.
Ajattelin Jeannea. Se, että hänellä oli puuhaa ja että hän, vaikka olin kaikki hänelle, tällä hetkellä ei saanut minua muistella, hellytti mieltäni.
Ei, minä en asunut täällä. Minä olin nyt mies. Jos minulle tapahtuisi jotakin, niin ihmiset, Jeanne, hänen veljensä, hänen ystävänsä, pitäisivät puoltani.
Vilkaisin ikkunaan. Puolet auringosta oli kadonnut näkyvistä. Silloin muistin, että lapsena olisin mielelläni kävellyt katoilla. Rautalangat pitivät uuninpiippuja pystyssä. Silmiäni pisteli, mutta en uskaltanut niitä hieroa, koska olin äsken pidellyt vaskirahoja.
Olin jättänyt päällystakin ylleni. Minusta tuntui, että mintut olisi pitänyt nousta, riisua se, ripustaa se ovensäppiin, vaikkei se ollutkaan kyllin korkealla, puhua, laskea leikkiä.
Lucien oli istuutunut vuoteen pääpuoleen. Hän pisti kätensä peitteen alle tasoittaakseen sen pintaa. Siitä päästyään hän katseli minua, jääden silmäilemään taskuistani esille pistäviä esineitä: lyijykynänvartta, sanomalehtiä, kellonvitjoja, sikarinkärkeä.
Hän oli juonut. Veri punersi hänen poskiaan, hänen otsaansa ja vanhan arvenpohjan hienompaa hipiää. Hän hengitti niin hitaasti, että näin hänen runkonsa laajenevan. Hänen sormensa eivät olleet suorat. Niiden viimeiset nivelet kaartuivat kuten sellaisissa käsissä, joista isäni ei pitänyt.
Nyt olin ihan lähellä häntä, niin lähellä, että vähäisinkin liike, jopa yritys peräytyäkin, olisi heti saattanut minut häntä koskettamaan.
Hänen partansa oli ajamaton. Se oli runsaammin versonut poskilla, mutta molemmin puolin leukaa oli kaksi selittämätöntä tyhjää läikkää. Silmäluomiensa nurkassa hänellä oli hieman valkoista, mikä olisi sujahtanut nahan alle, jos hän olisi sulkenut silmänsä. Hänellä oli pöhöttymä toisella puolen sieraimia erottavaa väliseinää.
»Rakastaako ystävättäresi sinua hyvin paljon?»
Kahdenkesken minun kanssani ollen hän koetti välttää arkuutta, jota ei ollut milloinkaan tuntenut entisen seurustelumme aikoina. Muutamista vaoista, joita ei näkynyt silloin, kun hänen kasvoillaan oli niiden tavallinen ilme, päättelin varmasti, että hän kadehti minua.
»Kaiketi sinä nyt elelet onnellisena huoneistossasi. Sinulta ei puutu mitään. Ei ole enää, niinkuin oli ennen.»
Hän puhui sujuvasti, vieläpä jaksoi kääntää silmänsäkin minusta, ennenkuin lopetti lauseensa, mutta milloinkaan unohtamatta muistuttaa minulle entisyyttäni.
»Oletko tuntenut hänet jo kauan?»
Hän odotti vastaustani suu puoliavoinna, piirteet äkkiä vanhentuneina, kasvoilla levoton ilme, jota hän yritti verhota aiheettomilla lihasliikkeillä.
Siihen en vastannut. Hän hieroi käsiään ja katseli kynsiään, vaikkei niitä ollut siistitty, uskotellakseen minulle, että hän oli unohtanut vastikään tekemänsä kysymyksen.
Tunsin, kuinka paljon hän kärsi, kuinka onnellinen olin häneen verrattuna. Käsitin myös, ettei minun, kutsumalla hänet luokseni, olisi sopinut hänen köyhyydelleen paljastaa omaa hyvinvointiani.
Koetin häntä tyynnyttää ja rohkaista. Kykenemättä selittämään syytä arvasin, että mainitsemalla Jeannen lapsuudenystäväkseni, jonka sattuma oli johtanut taas luokseni, tuottaisin hänelle lohtua.
»Minä olen tuntenut Jeannen jo kymmenen vuotta.»
»Hänen nimensä on siis Jeanne?»
»Niin; se ei tosin ole siro nimi.»
Hänen kasvonsa pysyivät entisellään. Hänen toinen poskensa vavahteli hiukan pelkästä hermostumisesta, eikä hän voinut sitä hillitä koska se ei vaikuttanut lihaksiin. Nahka vain vuorotellen kurtistui ja kävi jälleen sileäksi.
»Antaako hän sinulle rahaa?»
Tällä kertaa liikahdin kuin torjuakseni jotakin. Minua ärsytti se, että Lucien kehtasi tehdä minulle moisen kysymyksen. Siksi, että hän näki minun säälivän hänen tuskiaan, hän luuli saavansa minua nöyryyttää millä tavalla tahansa.
Aurinko oli mennyt mailleen ruskotuksetta. Pimeys kohosi vielä sinistä taivasta kohti.
»Varmaan hän sinulle antaa. No, tunnusta suoraan!»
Hän lausui nuo sanat hyväntuulisesti, puhuen ikäänkuin onnettomalle, jollainen olin ollut. Nykyinen hyvinvointini oli hänestä satunnaista. Sitä ei kestäisi. Vaikka joka päivä yritin vakuuttaa itselleni, että minut oli kohtalo määrännyt nykyisin viettämääni elämään ja että entinen elämä oli ollut satunnaista, tuntui minusta tuokion verran siltä, että hän oli oikeassa.
Taivaalla välkähti tähti. Se oli niin korkealla, ettei voinut erehtyä luulemaan sitä maiseksi valoksi. Tuulenpuuska tärisytti ruutuja. Varjoa erotti kirkkaudesta vain jokin viiva. Meidän hengityksemme kohosi tuohon viivaan asti.
Veri oli painunut käsiini. Hievahdin paikaltani ja tunsin tuosta liikahduksesta koko ruumiissani vilunväreitä, jotka kiitivät kylkiäni pitkin.
Lucien oli noussut. Hän sytytti pienen kamiinan. Tarkkasin hänen puuhaansa. Hänen aataminomenansa värähteli toisinaan kuin hän olisi jotakin nieleskellyt. Kaulus pysähdytti sen liikkeen, ja sitten iho jäi alalleen.
»Sinä olet onnellinen, sinä, Armand!»
Hänen kielensä ei ollut liikahtanut. Näytti siltä kuin hänen huulensa eivät olisi raottuneet. Pimennosta tullen nämä sanat karkoittivat ärtymykseni.
Tuo mies ei ohut koskaan maistanut onnea. Vuosikausia hän oli elellyt yksinään, levottomana, huolissaan heikosta terveydestään, niiden halveksimana, jotka hänet tunsivat ulkonäöltä. Omaatuntoani kaiveli, että minulta oli puuttunut kärsivällisyyttä häntä kohtaan.
Katselin häntä jälleen. Hän istui tuolilla, jonka selkänojasta ei ollut jäljellä muuta kuin kuivalla liimalla tahrattu keskilauta. Hän istui siinä takaperin, poltellen savuketta.
Jeannen veljellä oli palveluksessaan neljä työmiestä. Niinpä olisin voinut hänelle mainita Lucienistä. Ehkä hän olisi antanut ystävälleni työtä. Mutta nyt tunsin, etten koskaan tohtisi esitellä häntä kenellekään sen käytöksen jälkeen, jota hän oli osoittanut Jeannen luona.
Koska kuitenkin halusin tehdä hänen hyväkseen jotakin, koska meidän asemamme erilaisuus oli minusta tuskallinen, en voinut olla hänelle virkkamatta:
»Luota tulevaisuuteen!»
Hän kohotti päätänsä avaamatta silmiään sen enempää. Tulisijan lieskat kirkastivat hänen leukaansa. Valo välähti joskus hänen korviinsa asti, joiden terävä varjo vuorotellen piteni ja lyheni. Hänen kasvonsa, jotka niitä valaisevien liikkuvien heijastusten kirkastamina pysyivät jäykkinä, näyttivät minusta entistä surullisemmilta.
»Sinun tulisi sytyttää myöskin lamppu, Lucien.»
Hän nousi. Hänen savukkeensa oli niin lyhyt, että hän piteli sitä hyppysissään kohotettuaan sen huulilleen. En hennonut hänelle näyttää hopeista koteloani.
Ennenkuin hän sytytti lampun, vilkaisin taivaalle. Se oli täynnä tähtiä. Lisäksi loisti toispuolinen kuu, joka ei vielä ollut ehtinyt kehittyä täysikuuksi. Lampunvalo, joka minut äkkiä yllätti, himmensi kaikki.
Käännyttyäni näin, että Lucien oli istuutunut tulen ääreen, jonka hän tunsi, tietäen, ettei se tuolta matkalta häntä kärventäisi.
Silloin tällöin kimmelsi kyynel hänen toisessa silmäkulmassaan, mutta joka kerta se puserrettuna sisälle päin hävisi luomien alle. Hän oli sammuttanut savukkeen sormiensa vähin. Hän lämmitti käsiään, toista puolta toisensa jälkeen, mutta kauemmin kämmentä, koska sen nahka on paksumpi.
Näin suurta köyhyyttä ja mukavuuden puutetta katsellessani minua hävetti suurellinen elämäni. Jollei olisi ollut Jeannea, olisin tuolla hetkellä noussut, tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle:
»Minä olen sinun ainoa ystäväsi.»
Kamiina oli punertunut niin nopeasti, että käsitin riittävän, jos vain kerrankin unohtaisi sen syöttämisen, jotta se sammuisi. Lucien hoiteli sitä. Hänen poskipäissään oli hieno suoniverkko. Hänen silmiensä sinervä kehä ulottui nenänselkää kohti, ikäänkuin hänellä olisi ollut silmälasit. Hän oli kumarassa. Sydämeni äkillinen heltyminen häntä kohtaan jäi häneltä huomaamatta. Jos olisin sen maininnut, olisi hän ehkä luullut minun valehtelevan. Hän ei aavistanut kaikkea rakkautta, jota häntä kohtaan tunsin. Hän ei odottanut keltään mitään hyvää työtä.
Hänen huulillaan ei ollut tupakanhitusta, ei pisaraa, ei sierottumaa. Niin sileinä ja tuoreina ne olivat vastakohtana hänen tuhansien pikkupiirteiden täplittämille kasvoilleen.
Hän yskäisi, vetäisi kieltään useita kertoja ja kumartui sitten ravistamaan kamiinanristikkoa. Hänen otsansa punertui siltä puolelta, jonne hän kallisti päätänsä.
Hän istuutui jälleen tuolinsa keskelle. Tunsin poskiani vasten hänen hengityksensä viime väreet. Hän loi katseensa minuun. En kohottanut päätäni enkä laskenut sitä alemmaksi. Olin ainoa inhimillinen olento, joka tunsi häntä kohtaan harrastusta. Läsnäoloni teki hänelle hyvää. »Kuuleppa, Lucien, mennään hengittämään raitista ilmaa. Se tuottaa ajatuksillemme vaihtelua.»
Tällä kertaa hän katsahti minuun tiukasti. Hänen kaksoisleukansa katosi. Hänen silmäluomensa vetäytyivät kokoon. Silmät valkoisen ympäröiminä, kasvot tarkkaavaisina, hän näytti minusta olevan täynnä vilpittömyyttä ja levottomuutta.
Sitten nousin. Kosketin uudestaan kädelläni kattoon. Odotin Lucienia ovella. Ennenkuin hän nousi tuoliltaan, järjesteli hän pukuaan, veti kengät jalkaansa ja etsi avaimen taskustaan, jotta sitten oli heti valmis minua seuraa maan.
Ulkona olivat tähdet niin lukuisat, että Iso Otava ja Pikku Otava näkyivät selvästi. Oli kirpeä pakkanen. Vesilätäköt olivat katukäytävillä peittyneet hienolla ja sileällä jäällä.
Lucien asteli vieressäni, pää hartiain välissä, vertaillen varjoaan omaani. Jotta se olisi samanmittainen, suoristausi hän ja astui jonkunverran edelleni.
Kadunkulmassa ilmestyi kuu talojen välistä ja oli niin lähellä, että näytti maasta singonneelta.
En kohottanut päällystakkini kaulusta, koska se on pyöristetty vartaloon. Kello oli kymmentä vailla kuusi.
Kävelimme syrjäistä katua. Läheisen puistikkokadun melut kuuluivat korviimme kahtaalta talojen välitse. Sytytin savukkeen. Liekki, joka hipaisi kulmakarvojani, säpsähdytti minua.
Lucien kohotti käsivartensa nähdäkseen, matkiko hänen varjonsa häntä. Hän käveli askeleen verran edelläni. Silloin tällöin hän tarkkasi minua liikuttamatta päätänsä.
Minä taas en kykene kääntymättä hallitsemaan katseellani neljännesympyrää isompaa alaa, mutta Lucien näki ponnistuksetta melkein taakseen.
Pitkulainen, suojaamaton sähkölamppu, joka näytti heikolta tuulessa, valaisi erään koulun ovea. Muuan maanalaisen rautatien virkailija, kulunut lakki päässä, palasi jalkaisin kotiinsa.
Lucien pysähtyi erään viinituvan edustalle.
»Täällä minä tavallisesti käyn», sanoi hän.
Kahvilasta tuli kadulle vastaamme kalpeata valoa. Sisäpuolelta olivat ruudut hiessä. Tuuli liikutteli kokoonkierretyn ulkokaihtimen helttoja.
Sisälle astuakseen täytyi nostaa ovenripaa sensijaan että sitä olisi kiertänyt alaspäin.
Kosteaa lämpöä huokui autiossa salissa. Se hiipi poskilleni, kylmästä jäykistyneihin korviini ja taskuista esille vetämiini käsiin ikäänkuin raikas vesi. Tuli oli uunissa sammunut. Kokoonlasketulla säkillä nukkui kissa, pää muuta ruumista alempana.
Valitsin itselleni istumapaikan. Lucien, tarkaten kaikkia liikkeitäni, yritti arvata ja suorittaa ne ennen minua. Hän oli luullut, että joisin tarjoilupöydän ääreltä. Hän oli jo nojautunut sitä vasten. Peläten minun huomanneen hänen menettelynsä hän punehtui.
Kun hänen kasvoilleen oli palannut niiden entinen vaaleus, tuli hän istumaan viereeni.
Nimettömällään, joka hänellä oli yhtä näppärä kuin muutkin sormet, hän pyyhkäisi puupöydälle läiskähtäneen tipan.
Kahvilan emäntä lähestyi meitä. Hänen kasvoillaan oli vanhan toverin myhäily. Sotaväestä päästyäni olen usein havainnut, että muutamilla henkilöillä on sama ilme kuin sotilailla, joita olen tuntenut. Olen heiltä kysynyt, eikö heillä ole eräissä itäisissä rykmenteissä palvelleita sukulaisia. He vastasivat aina kieltävästi. Vaikka nämä yhtäläisyydet edelleenkin minua ihmetyttävät, varon nykyään tekemästä heille pienintäkään kysymystä.
Tilasimme samaa likööriä. Muita vieraita ei ollut. Seinillä oli läkkipellille kiinnitettyjä reklaameja ja postikalenteri, jossa kuluneet kuukaudet olivat repäisemättä.
Lucien katseli reikää lattiassa. Eräästä lankusta oli oksansolmu ponnahtanut irti. Tuosta aukosta näki kellariin.
Hän pysyi hievahtamatta. Hänen suljettu oikea kätensä lepäsi pöydällä. Hän haaveili. Minä otin lasini. Hän piteli niin kömpelösti omaansa, että minun täytyi kilistäessäni koskettaa sen jalkaa.
Nähdessäni hänet noin murheellisena ja väsyneenä olisin tahtonut hänelle sanoa, kuinka säälin hänen tuskiaan, vaikken sitä osannut ilmaista. Olisin tahtonut, että hän olisi karkoittanut mielestään sen käsityksen, joka hänellä minusta oli. Hän olisi minua rakastanut, jos olisin arvannut, mitä hänestä ajattelin. Ja koska en saanut sitä hänelle sanoilla lausutuksi, koetin eleilläni näyttää, millainen oikeastaan olen. Niinpä esiinnyin suorasukaisena. Vältin niitä asentoja, joita Jeannen seurassa tavoittelin. Liikkeenikin suoritin hitaasti, jotta hän ehtisi niitä matkia.
Kutsuin häntä nimeltä. Ennen kääntymistään hän vielä katseli jotakin.Sitten tartuin hänen käteensä.
»Lucien!»
Vaikkeivät hänen kasvonsa olleet kääntyneet suoraan minua kohti, katsoi hän minua silmiin.
Sillä hetkellä olisin toivonut, että ainoastaan levon hetki olisi meitä erottamassa, että kumpikin meistä menisi huoneeseensa tavataksemme toisemme samanlaisina huomenna.
Hän oli juuri juonut lasistaan. Hiukan nestettä kimalteli sen särmillä.Hän odotti, kunnes se kerääntyisi kulaukseksi.
Mieleni oli liikutettu. Hieno hiki, tuskin kosteampi kuin kielen hipaisu, peitti otsaani. Pelkäsin, että jokin melu, jokin odottamaton tapaus katkaisisi siteen, joka oli punoutumassa Lucienin ja minun välilleni. Samalla tunsin huulieni kuivuudesta ja ikäänkuin kasvojeni päällykseksi liimattujen poskieni viileydestä, että olin kalpea. En ollut pannut sääriäni ristiin, jotta jalkani lämpiäisivät paremmin, jotta veri voisi nopeammin laskeutua niihin asti.
Puristin Lucienin kättä voimakkaasti niinkuin silloin, kun leikilläni haluan likistää niveliä niin, että tekee kipeätä.
Hän katsoi minuun hengittämättä, silmäluomiaan laisinkaan värähdyttämättä. Hänen valtimonsa tykytykset tunsin käteni alla voimakkaampina, nopeampina, koska sitä puristin.
Totellen sitten jotakin sisäistä käskyä, jota en ole koskaan voinut selittää, jollen kenties halunnut vain alentua, näyttäytyä toisessa valossa, asettua Lucienin tasolle, jupisin:
»Minä en ole onnellinen.»
Odotin. Hän katseli minua kummastumatta. Kaikki oli hiljaista ympärillämme. Vaunut menivät ohitse kadulla. En niitä havainnutkaan ennenkuin niiden jyrinä oli tauonnut.
Minusta tuntui nyt, että minun tarvitsi vain puhua. Lähelläni istuva mies kuunteli. Hän antaisi minulle neuvoja. Hän ei minua enää kadehtisi. Minulla oli ystävä. Jos Jeanne jättäisi minut, lohduttaisi hän minua, tukisi minua.
»Lucien… minä en ole onnellinen.»
Hän ei hievahtanut. Hänen takaansa kuului rasahdus. Hän ei kääntänyt silmiään. Noin suurta kylmäkiskoisuutta tarkatessani olin muuntamaisillani lauseeni merkityksen lisäämällä mitä hyvänsä, lisäämällä esim.: »koska sinä et puhele minulle, koska minun on vilu».
»Sinä et tiedä, Lucien, kuinka toisinaan haluaisin mieluummin olla vapaa, tehdä mitä tahdon, palata kotiin milloin huvittaa. Jeanne on hyvin herttainen, mutta minusta tuntuu, että olin onnellisempi silloin, kun vietimme päivämme yhdessä.»
Olin unohtanut, että pitelin hänen kättänsä. Hän veti sen pois. Minusta tuntui kuin minulta olisi otettu jotakin, tuntui että tuon käden olisi pitänyt odottaa, kunnes itse olisin sen päästänyt irti.
Lucienin kasvot kirkastuivat. Hänen silmänsä kapenivat. Hän hymyili. Mutta suu, joka jäi samaan asentoon, antoi tuolle hymylle kovin surullisen leiman.
Tunnustukseni oli herättänyt hänet turtumuksesta. Hänen päänsä nyökähdyksestä, hänen melkein sulkeutuvista silmistään, hänen minua kohti tähdätyistä sieraimistaan käsitin, että sanani olivat häntä liikuttaneet, että hän riemuitsi siitä ajatuksesta, että minusta jälleen tulisi hänen toverinsa.
Sitten rakkaudenpuuskassa tartuin hänen hartioihinsa, puristin häntä, häneen katsomatta, itseäni vasten, pää taaksepäin kallistuneena, jottei tuossa eleessä olisi mitään merkkejä miehen ja naisen välisestä hellyydestä.
Siinä asennossa olimme hetkisen. Sitten hän irroittautui. Silloin jouduin hämilleni. Äkkiä minusta tuntui, että olin antautunut liian tuntehikkaaksi, että olin ollut liian luottavainen, että minulta vielä puuttui kokemusta.
Näin herätyskellon eräällä hyllyllä. Osoittimet peittivät sekuntitaulua. Kello oli puoliseitsemän. Pian saapuisi Jeanne kotiin.
Sitten nousin. Lucien oli pannut säärensä ristiin tavalla, joka olisi minulle ollut väsyttävä.
Tunsin, että hänen elämänsä oli riippumaton omastani. Lähdettyäni hän jatkaisi juuri samaan tapaan. Hän oli vieras. Hän ei olisi kyennyt uhrautumaan minun hyväkseni. Kaikkea mielenkiintoa, jota häntä kohtaan tunsin, hän katsoi ylen. Hän ajatteli vain itseään. Epäilinpä hänen vain teeskentelevän arkuuttansakin.
Seisoessani tarjoilupöydän ääressä odotin, että hän tulisi luokseni. Mutta hän ei hievahtanut. Hän oli kummastunut, että noin äkkiä olin noussut, hänelle siitä mitään virkkamatta. Hänen herkkyyttään kahvilan kantavieraana loukkasi se, ettei hän vielä ollut lopettanut toista lasiaan. Sen kyllä arvasin. Se ei kuitenkaan minua kiusannut. Päin vastoin olisin ilman mitään aihetta suonut tehneeni jotakin, mikä olisi häntä vielä enemmän ärsyttänyt.
Hänen viettämänsä elämä vilisi silmieni ohi. Se tympäisi minua syvästi. Ne ajatukset, jotka risteilivät hänen aivoissaan, väsyttivät minua, koska ne olivat aina samoja. Enhän minä häntä sittenkään tarvinnut. Jeanne rakasti minua. Elämäni virta juoksi uraansa rauhallisesti. Miksi siis nöyrtyisin tuon miehen edessä, joka minun asemassani ei olisi laisinkaan piitannut toisesta?
Silloin tunsin Lucienia kohtaan syvää paatumusta. Hän sai seurata omaa tietään, minä menisin omaan suuntaani. Hänen ruikutustensa muisto kannusti minut puolustusasentoonkin. Hän oli suuruksissaan minulle, koska olin onnellinen, ja kadehti minua.
Kaikki, mikä minussa on hyvää, kaikkosi sellaisen suuttumuksen tieltä, että olisin tahtonut häntä tyrkätä, kaataa pöydän, potkaista tuolia ja lähteä pois.
Mutta hillitsin itseni. Hän ei ollut noussut. Molemmat kädet pöydällä, olkapäät käsivarsistani vapaina, hervottomina kuin naisen, joka juuri on riisunut turkkinsa, hän tuijotti minua silmiin.
Sitten hän jatkoi juontiaan. Tätä kiukkuani hän ei tajunnut enempää kuin äskeistä tunteenpurkaustanikaan. Hän oli laskenut lasinsa pöydälle ja kieritti sen jalkaa hyppysissään, niinkuin joskus kierrän vain hiussuortuvaani.
Hänkin tunsi tarvetta toisinaan kieritellä jotakin hyppysissään, leivänmurua, hiuksia.
»No, Lucien, nouseppa nyt. Minun täytyy lähteä. Jeanne odottaa minua päivälliselle.»
Hän totteli tavattoman äkkiä, mikä sai minut ensi kertaa häntä halveksimaan. Hän oli hämärästi oivaltanut, että jotakin erikoista oli tapahtunut.
Nyt hän näytti minusta arvottomalta ihmiseltä. Jos olisin häntä lyönyt, ei hän olisi edes puolustautunut.
Me jouduimme kadulle. Pimeys, samoin kuin valokin, sai minut räpyttelemään silmiäni. Kummallakin puolella oli katulyhty yhtä pitkän matkan päässä. Viranomaisten mielestä ne olivat sijoitetut niin, että niiden valot kohtaisivat toisensa. Siitä huolimatta seisoimme varjossa.
Odotin, että hän sulkisi oven. Mutta siitä ei tullut mitään, sillä lukonkieli ei liikahtanut.
Vihdoin hän saapui luokseni. Olin astunut muutaman askeleen kääntymättä. Kauempana hänestä olisin ehkä piankin lähtenyt tieheni.
»Vie minua suorinta tietä. Minulla on kiire.»
Hän mietti. Arvasin, että hän mielessään sovitteli katuja pääksytysten, vertaillen niitä toisiinsa ja laatien suoria viivoja, jotka hän kykeni helpommin laskemaan.
Hän oli kääntänyt alas hattunsa reunat, jottei tuntisi kylmää niin kipeästi. Vaikka hänen päällystakkinsa oli suora, piti hän siinä kahta nappiriviä. Hän oli kohottanut kaulurin, joka tuskin ollen takin kaulusta korkeampi antoi hänelle viheliäisen ulkonäön.
»No, liikutaanhan eteenpäin!»
Hän saattoi minut torille, missä oli autolinjojen korokkeita.Jalkakäytävät ja katulyhtyjen valot värähtelivät autobussienliikkuessa. Keskellä oli allas. Mustan veden kalvo oli liian alhaalla.Nähtiin pylväät, jotka kannattivat pronssisia merenhaltioita.
Pysähdyin.
»Lucien, minä eroan sinusta tässä. Nyt tiedän, missä olen.»
Erään myymälän näyteikkunat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän. Hänen huultensa poikki ulottuvat juovat olisivat hävinneet, jos hän olisi niitä kielellään kostuttanut. Kädet taskuissa, käsivarret pingoitettuina ja koukussa, hän näytti tahtovan jäljitellä länkkäsääriä.
»Näkemiin, Lucien.»
Hän ei vetänyt käsiä taskuistaan. Aluksi epäröin erota hänestä kädenpuristuksetta, koska muutoin olisin jälkeenpäin tuntenut hänen olevan ikäänkuin likelläni. Vaikka olisin ollut yksinäni, olisi jokin side liittänyt minut häneen. Hän olisi ollut alati luonani, ikäänkuin meiltä olisi jäänyt jokin puhelu kesken.