The Project Gutenberg eBook ofLapin muisteluksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lapin muisteluksiaAuthor: Samuli PaulaharjuRelease date: August 25, 2018 [eBook #57770]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPIN MUISTELUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lapin muisteluksiaAuthor: Samuli PaulaharjuRelease date: August 25, 2018 [eBook #57770]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto
Title: Lapin muisteluksia
Author: Samuli Paulaharju
Author: Samuli Paulaharju
Release date: August 25, 2018 [eBook #57770]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPIN MUISTELUKSIA ***
E-text prepared by Jari Koivisto
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.
Näinpä se ennen Lappi lauloKotapoika poimetteliTunturimäen takanaWuoren korkian kohalla
Kansanrunosta.
AlkusanaLapinkorven valtauksestaMajava ja peuraLappalaismuisteluksia UnariltaAlakylän ensimmäiset asukkaatSieppijärviKelontekemäLapin-KyrötPeräpohjan viimeisiä porolappalaisiaLapinkodallaPorolappalainen muuttoretkelläPoronvarkausJoikaaminenLapin suurnoitiaLoma-TuokkoSeitapalvonnan muistojaSalkko-NiilaMaahiaisistaSaivo ja kaltioTaivaanvalkiatVanhan lapinkirkon tarinaKoutokeinoAkamella ja KurjenpolviSana- ja asiaselityksiäViitteet
Alkusana
Seuraavien kirjoitusten ainekset on koottu kolmikesäisellä vaelluksella Länsi- ja Etelä-Lapissa sekä läntisessä Peräpohjassa. Kesällä 1920 kiertelin Kalevalaseuran matkarahoilla Ounasjoen mailla Kittilässä, Sodankylän Unaria sekä Inarin ja Enontekiön rajoja myöten. Seuraavana kesänä sain saman seuran avustamana käydä Tornion ja Muonion laakson useimmat kylät, jopa ulottaa retken ylös lappalaisalueille Enontekiön Pöyrisjärvelle ja Norjan-Lapin Koutokeinoon sekä Muoniota ylös Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymille, Enontekiön entiselle kirkonpaikalle. Ja kesällä 1922 juovatin vielä uudelleen viimekesäiset jälkeni Enontekiön Näkkälään asti; lisäksi retkeilin muutamat Muonion, Kolarin ja Turtolan syrjäisimmät seudut, joilla en ollut ennen käynyt.
Näillä matkoilla karttui papereihini kaikenlaista kansantietoutta: vanhoja tapoja, taikoja ja uskomuksia, tarinoita, loitsuja ja vanhoja runoja, sananlaskuja sekä arvoituksia y.m. Monet vanhat täällä muinaisessa "Lapinkorvessa" niitä vielä "muistelivat", 80-90:nkin ikäiset vaarit ja muorit juttelivat tietämyksensä. Joutuivatpa muutamat mainiot muistelijat antamaan keräilijälle kuin testamenttina viimeiset tietonsa, sillä taas seuraavana kesänä samoja seutuja samoillessani oli jo lähes kymmenkunta tuttua kertojaa joutunut Tuonelan tuville.
Olen osan näistä vanhojen "muisteluksista" liittänyt yhtenäisiksi kuvauksiksi ja kertomuksiksi, kirjoittaen ainoastaan sitä, mitä Lapin ja Peräpohjan kiveliöiden "äijit" ja "ämmit" haastelivat kulkijalle. Olen useinkin koettanut pysytellä vain metsä- ja tunturikansan tulkkina ja kirjoitusmiehenä sekä antanut heidän haastaa omaa kotoista kieltään ja katsella asioita omalta kannaltaan. Mutta olen samalla kumminkin, kuin metsäpolkujen tuntija, hoidellut muistelijoita pysymään oikealla palkaalla. Ja niin olen saanut lukuisan ja kirjavan kertojajoukkoni ohjatuksi haastelemaan yhtenäisiä muisteluksia. Niinpä siis,
"minkä suustani sulannen, minkä pannen parrastani, sep' on suusta suuremmasta, parrasta paremman miehen."
Kirjaan liittyvät kuvat ja piirrokset ovat myöskin keräyksistäni poimittuja. Vain valokuvat sivuilla 108, 112, 115 ja 212 ovat kirkkoherra J. Aholan kokoelmasta, sivuilla 79 ja 152 ylioppilas M. Häyrysen ottamia sekä sivulla 176 kruununvouti E. Sandströmin ottama. Lisäksi on kirjassa pari Ruotsin lappalaisen J. Tuurin piirroksen jäljennöstä. Lukujen alkukirjaimet ovat Peräpohjan ukkojen ja lappalaisten nimikirjaimia ja puumerkkejä, jotka olen poiminut vanhoista asiapapereista 1700—1800-luvuilta. Samoja asiapaperien nimimerkkejä olen käyttänyt myöskin kirjan nimessä kansilehdellä, ja kirjan nimilehden tekstiin olen saanut mallit kolarilaisen kauppamiehen, Simun Tuomaan, tilivihkosesta viime vuosisadan alkupuoliskolta, joita kirjaimia olen myös jäljitellyt lukujen otsakkeita piirtäessäni. Kansilehden yläkuvana on käytetty Enontekiön lappalaisen luupiirrosta, ja alakuva, haasteleva lappalaispari on jäljennetty lappalaisvaimon, Näkkälän Antin emännän, Elle-Marian, lyijykynäpiirroksesta.
Oulussa syyskuulla 1922.
Samuli Paulaharju.
Pitkät ajat sen jälkeen kuin Suomen rintamaat ja sydänseutujen korvet oli jo kiintonaiselle asutukselle vallattu, oli Perä Pohjola vielä "Lapinkorpena", jonka äärettömiä erämaita lappalainen yksinään sai vallita. Vain Karjalan mailta kainuulainen kävi silloin tällöin kiveliöitä kiertelevältä kansalta kiskomassa veroja, samoin sitten myöskin Hämeen ja Satakunnan rintamailta pirkkalaiset.
Mutta aikojen vieriessä asettui kainuulainen monesti kiertelemäänsä Lapinkorpeen asumaan vallaten lappalaisen ikivanhaa erämaata kappaleen toisensa jälkeen, ja Kyrönmailta käsin nousi Länsi-Suomen mies pitkin rantamaita jokisuulta jokisuulle, yhä ylemmäksi kohti Kainuunmeren pohjukkaa, ja joutui siellä kosketuksiin kainuulaisten kanssa. Niin syntyi Kemijokisuulle jo 1250:n paikoilla suomalainen seurakunta, ja Torniossa mainitaan itse piispa Hemmingin 1340-50 vaiheilla käyneen tarkastusmatkalla, vihkineen siellä hautausmaan sekä sikäläisen kirkon isossa ammeessa, suuren väkijoukon kummeina katsoessa, kastaneen omaan oppiinsa parikymmentä pakanaa, takamaiden lappalaisia sekä karjalaisia Kemistä, Simosta ja Oulusta.
Ja sitten jatkui Lapinkorven pakkoluovutus entiseen tapaan. Metsänriistalla ja kalastuksella elävä, nopeasti kasvava kansa tarvitsi toimeen tullakseen yhä suuremmat erämaat. Riistaisa, rannaton lappalaisten maa veti väkisinkin erämiestä helmoihinsa, ja pimeästä Pohjasta tulevat valtavat kalaiset virrat, Kemi- ja Tornionjoki, viittoivat tiet, joita myöten voitiin tunkeutua koskemattomiin korpiin. Ja mitäpä tarvitsi välittää vähäväkisestä metsäkansasta, karvaisista lintukotolaisista, enempää kuin muistakaan kiveliöitä kiertelevistä metsänelukoista, jotka myös jo ikiajoista olivat samoilleet samoja salomaita. Samanlaisia pakanoita kaikki.
Niin nousi kemiläinen asutus ylöskäsin Kemijokivartta ja hajosi haarajokia myöten yhä syvemmille sydänmaille. Ensin käytiin erämaajärvillä vain kesäkautisilla pyyntiretkillä, asusteltiin "asentokuusen" alla majoissa ja kodissa taikka rakennettiin kalasauna rannalle tai järven saarelle, kalasteltiin ja metsästeltiin syksyyn saakka ja sitten taas painuttiin alas. Mutta myöhemmin jo muutettiin mieluisimmille paikoille asumaankin, ja silloin entiset eläjät saivat pian painua pois lähimailta. Vieläkin muistavat Peräpohjan vanhat monia tarinoita "kemiläisten" eräretkistä, ja useilla kaukaisillakin metsäjärvillä on vielä "kemiläisten kalakenttiä". Näillä vanhoilla kentillä nähdään muinaisten kalasaunojen ja -aittojen jäännöksiä ja kuoppia, joita sanotaan "kemiläisten kalakellareiksi", sekä suuria kalansuomu- ja -ruotokasoja. Niin on "Kemiläissaari" kalakenttineen suuressa Unarijärvessä, samoin on muinaisia kalakenttiä Kittilän Kinis-, Molko-, Sotka-, Kuivasalmi-, Sirkka- ja Rautusjärvillä, jotka kaikki ovat suuren Ounasjoen vesialuetta. Ounasjokea myöten kohosivat etelänmiehet vähitellen aina sen latvoille, jopa Ounas-, Vuontis- ja Peltojärville asti.
"Kemiläisten" nimillä kulkivat kaikki Kemijoen ja Ounaan nousijat, vaikka hyvinkin saattoivat olla kauempaakin lähteneitä. Niinpä kerrotaan Sodankylän Riipijärven ensimmäisen asukkaan olleen Lumijoelta. Vainoa pakoon oli sieltä ukko lähtenyt, soutanut ylös Kemiä ja Ounasta, sitten sauvonut Meltausta myöten Unarille ja Kukasjärvelle, josta rupesi nousemaan Riipijokea ylös. Siellä katsoi karkulainen asentopaikakseen jo Matotievan ja paneutui nukkumaan, mutta unissa sanottiin hänelle:
— Ei tämä ole sinun asuinpaikkasi. Mene niin kauan kuin tulee rimpien kumpu ja asetu siihen. Siinä on leipää sinulle ja sinun lapsillesi!
Ja ukko lähti puskemaan yhä ylemmäksi, tuli Riipijärvelle, ja siellä oli järven rannalla suuri kumpu, jota joka puolelta rimmet ympäröivät. Ukko nousi kummulle ja rupesi siinä asumaan.
Kittilän Sirkankylän esikoisen sanotaan saapuneen alhaalta, kaukaa Sirkka-nimisestä kylästä, joka on "siellä, missä Vienanmeri pistää Pohjanmereen". Immel-järven pohjoispäähän, Konttisen törmälle, oli ukko asettunut, heittänyt konttinsa puun oksalle ja ruvennut taloksi. Siitä äijän asento oli saanut Konttisen nimen, ja se on Sirkan ensimmäinen talo. Kittilän Kirkonkylään, Pietulaan, kerrotaan ensimmäisen asukkaan niinikään tulleen Venäjän puolelta, ja sitä lyytä Pietulan taloa entisaikaan sanottiinkin Ryssäksi. Ounasjoen latvoille, Kittilän ja Enontekiön rajoille, Kyrönkylään, oli ensimmäinen korvenraivaaja tullut aina Kyrönmailta. Enontekiön Peltovuoman seutujen Hämeenkuotko ja Hämeenlantto viittaavat vielä kaukaisemmille seuduille. Ja Kittilän Kaukosenkylän tummanpuhuva alkukansa sanoo olevansa lähtöisin aina Kaukaasiasta asti.
Torniosta taas työntyi etelänmies Tornion ja Muonionjokia sekä niiden lisävesiä myöten pohjoisiin erämaihin. Jokilaakso sai ensinnä kiintonaiset asukkaansa. Sanotaan alhaalta saapuneen kolme veljestä, joista muuan asettui Vojakkalan Oravaiseen, toinen meni ylemmäksi Mämmilään, penikulman pohjoispuolelle nykyistä Turtolan kirkkoa, ja kolmas kulki vielä korkeammalle Muonionalustaan. Ja nämä ovat jokilaakson vanhimmat asutukset. Neljäntenä mainitaan olleen Nautapuodin, jonka Köngäsen ruukin perustaja Grape rakensi jokisaarelle penikulman alapuolelle nykyistä Alkkulankylää. (Arend Grape perusti Köngäsen ruukin lähelle Tornionjoen ja Muonionjoen yhtymää 1645, myi sen sitten Mommalle ja rakensi Nautapuodin talon. Talon hävitti "Keksin tulva" 1677. Sen jälkeen rakennettiin talo mantereelle.)
Jokivarrelta painui asutus selkosille, eränkävijäin kulkiessa etumiehinä. Täälläkin tavataan kaikkialla tarinoita ja muistoja torniolaisista erämiehistä. Niin kerrotaan alatorniolaisten käyneen kalastusretkillä aina Kolarin Vaattojärvellä. Olivatpa "pithääläiset" Tornionlaaksosta kulkeneet poikki kairan Ounasjoen vesistölle, Kallojärvellekin, kalaa pyytämään, vetäneet nuottaa ja saaneet kerran pyydykseensä pääkallon, josta sitten järvi sai nimensä. "Pithääläisten" vanha kala-aitta on aina viimeaikoihin saakka seisonut järven etelärannalla. Onpa niinkin korkealla tunturimaassa kuin Muoniossa, Pallas-, Keimiö-, ja Olostunturien tienoilla, Nivunki-, Toras-, Jieris-, Äkäs-, Särki- ja Vuontisjärvillä muistoja Tornion miesten kalaretkistä. Jierisjärven monilukuisten saarien joukossa on kolme, neljä pientä saarta, Rahtu, Tulkki, Huru ja Taavo. Ensinmainitulla saarella kerrotaan Ylitornion Rahtulan pyydysmiesten asustaneen, ja Tulkinsaarella on vieläkin vanha pieni kalasauna, jossa saman pitäjän Tulkkilan kalastajat ovat kesäkautensa majailleet. Sauna on jo hyvin rappeutunut, mutta sen seinät ovat aivan täpötäynnä sekä sisältä että ulkopuolelta kalamiesten nimimerkkejä, piirroksia ja vuosilukuja. Muutamat merkinnät ovat aina 1760-luvulta. Hurunsaarelia oli Karungin Hurulan miesten kalakenttä, ja Taavolla majailivat Ruotsin puolen Juoksenginkylän Taavolan miehet.
Kangosjärvellä, samoilla tunturimailla, kalastelivat Ylitornion Marjosaarelaiset ja Nuotiorantalaiset; Salmi-, Tiura- ja Äkäsjärvillä retkeilivät Karungin Kukkolan kalamiehet.[1] Äkäslompoloa, yhdeksän tunturin välistä pikkujärveä, josta vain kolme aukkoa vie muuhun maailmaan, piti Mämmilän ukko, Martin Pietari, kalavetenään, ja oli hänellä kalakenttänsä Autioniemessä, lompolon pohjoisrannalla, mutta sitten tuli Ruotsin puolelta Jarhoisten Taneli, teki talon järven rannalle ja valtasi Pietarin kala-apajat.[2]
Mahtavan Yllästunturin mailla, Kurtakko-,[3] Ylläs- ja Luosujärvillä sanotaan Pellon miesten käyneen kalaretkillä, ja Ylläsjärven etelärannalla, Kenttäniemessä, kyhjöttää vieläkin heidän vanha kalapirttinsä. Mutta sitten tuli Kurtakkoon jo vakinainenkin eläjä, asua tuhrusteli pöksässä suuressa siivottomuudessa elukkainsa kanssa, niin että "houvi", joka veroja perien matkusti järviseutuja myöten Muonioon, sanoi hänelle:
— Sie olet niin ryöttä! Mie ajan sinut pois ja panen tänne toisen miehen.
Ja vouti lähettikin toisen miehen, Jaakon talon pojan Kolarista. Tämä tekaisi järven rannalle uuden pirtin, Aapon talon, ja kun vouti taas tuli veroja perimään, kehuskeli hän:
— Tämä se on ihmisen asuma! Siepä isäntä olet!
Mutta Ylläsjärvellä Pellon miehet edelleenkin retkeilivät. Meni sinne sitten Kurtakosta Aapon Erkki, riiteli aikansa pellolaisten kanssa kalavesistä ja viimein osti heiltä koko järven rantoineen ja lompoloineen kahdella kalanelikolla. Erkki olikin toimen mies, teki talon tunturinjuuriselle järvelle, haki eukon Pajalasta ja siitti sille 35 lasta, joista 25 sai täyteen ristiin ja kasteeseen. Kymmenen vain meni kesken, mutta sen sijaan tehtiin viidet kaksoset. Ja kaksitoista Erkin poikaa makaa Köngäsen vanhassa kalmistokummussa.
Toisilla taas oli erämaajärvensä lähempänä. Niin Turtolan Juoksengin miehet, Tuoppalan ukko ja Kuidun vaari, kolusivat Kolarin Sieppi-, Vaatto- ja Pasmajärviä, jopa menivät kairan poikki Aalisjärvellekin. Alkkulan Joonaan ja Karkeisen taloilla oli kalakenttänsä kala-aittoineen ja -saunoineen Turtolan takamailla Lankojärvellä. Samoilla seuduilla, Sirkkajärvellä, kalasteli muuan Matarengin Pekka-ukko, joka viimein muutti erämaahansa elämään ja valtasi koko järviseudun niittyineen, jänkineen ja erämetsineen. Erämaansa jakoi ukko sitten pojilleen, Pekalle ja Aarolle. Ja vielä samoilla mailla, Turtolan Konttajärvellä, oli Kainuunkylän Auneksen talolla kalakenttä järven niemellä ja Aittasaarella kala-aitta. Tänne siirtyi sitten asumaan Auneksen Mikko, väkevä kuin karhu, ja otti haltuunsa koko kiveliön.
Rattosjärvellä, korkeiden vaarojen välisessä kurujärvessä, Tengeliön vesistön äärimmäisillä latvoilla, kulkivat Kukkolan "järvimiehet", kunnes järvelle tuli talontekijä Leppäniemeen. Silloin häätyivät Kukkolan järvimiehet heittämään kaukaiset kalavetensä; juurakkoryteikön, "puuton", vain vihoissaan työnsivät apajiinsa, etteivät enää muutkaan saattaisi niistä vetää nuottaa. Saman vesistön latvoilla, Palojärvellä, kalastelivat Ylitornion Maijanen ja Niska sekä rovaniemeläinen Paavoniemen ukko, kalastelivat ja alituisesti riitelivät järvestään, kunnes viimein käräjillä määrättiin Tornion ja Rovaniemen raja kulkemaan poikki järven, niin että toinen puoli joutui Paavoniemen ukolle, toinen ylitorniolaisille.
Monesti tulikin erämiehille riita kalavesistä ja riistamaista, ja joskus etelänmiehet joutuivat keskenäänkin toraamaan. Muonion Tapojärvellä kerran kalastajat kimpautuivat toisiinsa, niin että iskivät yhden kuoliaaksi ja upottivat pata kaulassa Halingonkosteeseen, Äkäsjoensuun alapuolelle. Järveä, jonka nimenä ennen oli ollut Tahkojärvi, ruvettiin tämän johdosta sanomaan Taponjärveksi. Ja siitä sitten on saatu Tapojärvi.[4]
Suurta jokiväylää kohosi lantalaisasutus yhä korkeammalle Lappiin. Ylimuonion vanhimpaan taloon, Päkkiin, sanotaan ensimmäisen asukkaan tulleen jostakin alhaalta Päkkilästä, Kokkoon Kokkolasta sekä Vuopioon "Maunuksen maalta". Puraseen tuli 1700-luvun puolivälissä eläjäksi Olli Pellon Purasesta. Ja Kätkäsuvantoon sauvoi 5-6 polvea takaperin pari asukasta Mämmilästä. Toinen teki turvekodan Alatalon tienoille, toinen Autiomen paikalle. Tulijat pyydystelivät kalaa ja metsästelivät, mutta sitten Autiomen asukas jätti kotansa autiomeksi ja muutti yhä ylemmäksi jokivarrelle, Kuttaiseen.
Myöskin Tornion- ja Muonionlaakson valtaajain joukossa oli pitkän taipaleen miehiä. Semmoisia oli Kolari-ukko, väkevä mies ja suuri noita, joka oli lähtenyt Rautalammelta. Ukko puski korkealle pohjoiseen, yläpuolelle Tornionjoen suuta, ajoi siellä eräältä isolta jokisaarelta pois suuren lappalaisjoukon ja asettui itse saarelle majailemaan. Jalkaisin kahlaili Kolari-ukko matalaa karia myöten saareltaan mantereen puolelle. Ja kun sitten karin kohdalle syntyi talo, sai se nimekseen Jokijalka, ja siitä taas tuli nimi koko kylälle. Kolarista, joka sitten myöhemmin monet kerrat tappeli vihavenäläisten kanssa ja teki niille kaikenlaisia rötöksiä, sanotaan saaren ja koko pitäjän saaneen nimensä. Ja Kolarin kirkko rakennettiin saarelle, lappalaisten vanhalle kotakentälle, Porokodanmellalle, lähelle Kolari-ukon entistä kahlaamoa, ja pappila joutui Lapinniemelle.
Erämaa antoi Lapinkorpeen tunkeutuville elatuksen: pyydettiin kalaa järvistä ja joista, kaadettiin metsänriistaa ja kiskottiin lappalaisilta veroja. Viljavia olivat silloin Lapin vedet: lohet nousivat suurin laumoin valtavia virtoja ylös, ja järvet oikein kuhisivat parasta kalaa, siikaa, harria, kueria ja rautua. Pieni Niesajokikin, joka Niesakeron juurelta parin penikulman pituisena laskee väylään, oli niin viljava, että vanha lapinäijäkin siitä sanoi: "Joka Niesajoen oikein osaa pyytää, se on tynnyrin mies". Ahvenella, hauella ja muulla "risukalalla" ei erämies viitsinyt edes kattilaansa pilata. Ja suunnattomat selkoset olivat vielä metsänkarjan laitumina. Villipeuroja silloin liikkui laumoittain kiveliöissä, samoin suurin joukoin hirviä, "hirvipeuroja"; oli myös karhuja, kettuja, näätiä ja saukkoja, ja suurimmissa erämaissa rakenteli majava piiloisiin metsäpuroihin ihmeellisiä patolaitoksiaan.
Silloin oli Lapinkorvessa rikkautta kaikkialla.
Erämaiden yhä kansoittuessa joutuivat Peräpohjan salomaat ositelluiksi yhä useammille erämiehille. Laajasta Lapinkorvesta sai kukin eränkävijä valita sen, minkä halusi ja ennätti, ja korpeen vakinaisesti asettuneet tulokkaat pitivät huolen, että saivat osalleen hyviä niittymaitakin, jokivarsia, jänkiä ja järvirantoja. Erämaa kulki sitten suvun perintönä polvesta polveen. On vieläkin monella vanhalla talolla muinaiset laajat niittymaansa ja metsästysalueensa, "virkamaansa", joissa yhä vielä vanhat eräukot käyvät "virkamatkoillaan" köpsytellen entisaikaan pilkotettuja suuntia pitkin virittelemässä ansoja ja loukkuja. Niin on Kittilän Kirkonkylän Marjalan talolla erä- ja niittymaansa Venejoella Särkelän takana, Särkijärvenmaasta penikulma ylöskäsin joen kahta puolta — Auneksen-kotamaa, Hyvämännikkö, Juurivalanmännikkö, Tervaleili, Kapustaselänpalo ja Niemimaa — aina Herrankaltioon asti. Samoilla mailla ovat Alatalon erämaat: Paartoselkä, Sarvivaara, Autiomännikkö, Tiukupuljut, Parviojansuu, Hyvämännikkö, Kapustaselkä ja Rovaselkä. Näiden pohjoispuolella, Aakenusjoesta etelään, on Salmen talojen riistamaa Vuotsukka vaaralla, Hangasselässä, Isossa-Lappalaisessa ja Kapustaselän ylipäässä. Anttilalla ja Kariniemellä on taas erämaansa Kelontekemän ja Ounasjoen välisellä suurella kairalla eteläpuolella Kuusajokea: Kuoskiskumpu ja Kuoskisselkä, Konkeloselkä, Kontiolaki, Nilipäät ja Rakkumaaselän Jäkälälaki. Kelontekemän taloilla on edellämainittujen maiden eteläpuolella, Maunukairalla, suuret pyyntimaansa.
Niin menetti erämaita kiertelevä pieni lapinukko taas mainiot kalavetensä, riistamaansa ja jäkäläkankaansa kintereillään kulkevalle vanhalle vainolaiselleen, etelänmiehelle, ja sai vähitellen väistyä yhä etemmäksi tunturien taakse. Oli kyllä suunnattomissa erämaissa tilaa kummankin kansan liikkua, ja vuosisatoja eli lappalainen ja lannanmies rinnakkain, mutta väkevämpi piti aina puolensa ja heikomman täytyä siirtyä syrjään.
Vain monilukuiset lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien rannoilla, poroaitojen lahoneet jätteet jäkäläkankailla sekä useat seitapaikat erämaassa kertovat Lapin korpien entisistä eläjistä, samoinkuin monet sadat tarinat ja muisteluksetkin, joita vanha kansa vielä kertoo. Ja tuhatmääräiset paikkainnimet on mailtaan karkoitettu pikku kansa jättänyt entisille asuinseuduilleen, niin että Peräpohjan paikannimistö on suurelta osaltaan lappalaista alkuperää. Näissä kiveliöiden nimissä elää vielä vanha lappi. Ja elää se myös kansan kielessä, sillä suuren joukon sanoja ja lausumatapoja on peräpohjalainen omistanut edeltäjiltään.
Jopa mailtaan karkoitettu lappi elää vielä itse Peräpohjan kansassakin. Paljon on pakenijakansan verta sekoittunut valtaajakansan suoniin. Monet lapinkävijät, erämiehet ja uudisasukkaat, joutuivat kosioretkille rikkaiden porolappalaisten tyttäriin ja saivat lapinsukua pirttiinsä. Joskus taas lannanmiesten tyttäret mielistyivät koreapukuiseen tunturienkiertäjään ja menivät hänen kiertolaistoverikseen. Näiden jälkeläiset saatuaan lannanverta suoniinsa sitten vähitellen lantalaistuivat ja rupesivat viimein etelästä tulleiden tavalla elämään kiintonaisissa asumuksissa. Siksipä näkeekin nykyisessä Peräpohjan väessä useasti monia tunturikansan piirteitä.
Joitakuita lappalaisnimisiä eläjiä asuu vielä Kittilässä jaTornion-Muonion laakson pitäjissä. Niin tavataan Kittilässä Suikki,Nikodemus, Päiviö ja Magga, Muoniossa ja Kolarissa Sieppi ja Marakatt,Turtolassa Unga ja Rovaniemellä Pokka. Mutta nämä ovat myöhemmin tännetulleita asukkeja taikka ovat entisten pororaitioiden jälkeläisiä.
Wanhan Lapinkorven arvokkaimpia ja enimmin pyydettyjä eläimiä olivat majava ja peura; edellinen on jo aikoja hävitetty sukupuuttoon, ja jälkimmäistäkään on tuskin enää tavattavana muualla kuin Lapin itäisillä äärillä, Kuollan niemimaan suurilla sydänmailla.
Mutta siihen aikaan kuin lappi vielä eleli omassa korvessaan, ja etelästä lapinkävijät sinne rupesivat tunkeutumaan, mahtui siellä vielä majavakin asumaan, ja suurilla villipeuralaumoilla oli kyllä tilaa samoilla selkosia ristiin ja rastiin. Vähälukuinen lapinkansa alkuperäsine pyyntineuvoineen toimitteli metsänväen joukossa vain tarpeellista "apuharvennusta". Erämaan asukas eli sovinnossa metsäläisnaapuriensa kanssa, otti sen minkä tarvitsi, ja sen metsä kyllä hänelle soikin.
Nämä suurimpien selkosien ja tunturimaiden arat metsäläiset viihtyivät hyvin yhdessä ja tulivat toimeen toistensa kanssa.
Mutta sitä mukaa kuin lantalainen nousi Lapinkorpeen ja ajoi lapin pois, hävisi sen joukossa majava ja peurakin. Sillä ne eivät saata elää lantalaisten valtaamilla mailla.
Kaikkialla Lapin erämaissa on vielä muistoja majavasta. On monia Majava-nimisiä paikkoja, Majavaniittyjä, -vuomia, -rimpejä, -kuusikoita, -järviä ja -suvantoja, sekä Tamminiittyjä, -jänkiä, -puroja, joissa majavilla on ennen ollut patonsa. Pienillä piiloisilla korpijoilla ja metsäpuroilla ne asustelivat, niinkuin Majavajoella Jokijalan kylän alapuolella, Venejoen Majavaniemessä, lähellä Nunnasta, Näkkäläjoessa Näkkäläjärven alapäässä, Luosujoessa Yllästunturin tienoilla, Naamijoessa Heinämukan niemessä ja vielä Kinisjärven Kärväsojalla, Kuusajoen latvoilla, Levitunturin takana Heteojalla, Jiesiöjoen latvoilla ja Roukkuojalla sekä Kapsajoen erämaissa Silasojalla, jossa vieläkin näkyy majavien tammen jäännöksiä; Levitunturin Heteojalla oli majava pitänyt majaansa vielä viitisenkymmentä vuotta takaperin kuolleen Erkkilän äijän muistannan aikana.
Majavat olivat korpien merkillisiä vesi-insinöörejä. Ne rakentelivat asuntopuroihinsa puunrungoista ja risuista vahvoja patoja ja nostivat niillä veden korkealle. Sitten syksyllä, kun puro oli jäätynyt, laskivat mestarit liikoja vesiä pois, niin että jään alle jäi kumisko, jossa saattoi majailla koko talvikauden. Rakennustarpeikseen katkoivat majavat jyrsimällä kaikki lähirannan ruotukat, pihlajat, halevat, tuomet ja vesakot, ja raahasivat ne sitten paikalle. Muuan oli määrätty vartavastiseksi "rekimajavaksi": kun puu oli kaadettu, heittäysi rekiäijä selälleen, otti rungon syliinsä, ja hakkuumiehet iskivät pitkät jyrsimensä rekimajavan hammaskoukkuun ja niin kelkkasivat puun patopaikalle. Myötäkarvaan liukuikin sileä selkä hyvästi, mutta ahkerasta kelkkaamisesta karva kului, niin että rekimajavan nahka oli aina huonompi muiden majavien nahkoja. Majavan terävissä hampaissa oli merkillinen kuolettava voima. Se puu ja pensaikko, minkä majava oli jyrsimällä kaatanut, oli kuollut ikipäiviksi, sillä majavan hampaanjälki ei kuuna päivänä enää kasvanut uutta vesaa. Vieläkin monet majavien entisaikoina raivaamat rantaniityt ovat vesattomia. Patosaarenkin niitty Kittilän Könkään kylässä on vielä näinä päivinäkin majavan hakkauksella, ja samoin Äkäsjoen suulla, Äkäslompolon rannalla oleva Pesosenniitty, missä aikoinaan on majavalla ollut "pesosensa". Ei liioin Heteojan Tamminiitylle, ei Kärväsojan eikä Sapakko-ojan niityille ole ukkojen tarvinnut koskaan käydä kirveineen. Ja Muoniossa tiedetään muutamien majavan ajamien niittyjen olevan jo niin vanhoja, että ovat ainakin "toisen Aatamin aikaisia". Eikä vieläkään vesa nosta varttansa. Majavanhampaan tappavan voiman saattoi tartuttaa kirveeseenkin. Vanhat ukot hivelivät sillä kirveenterää, kun menivät niittyä raivaamaan. Eikä sen terän jäljeltä niitty ottanut vesaa.
Majava oli parhain anti, minkä metsä soi pyytömiehelle. Sen komeasta turkista maksettiin suuret rahat, mutta vielä suuremmat summat sen ihmeellisistä havuksista, jotka olivat uroksen hännän alla paksuna pallina, sillä niistä valmistettiin mitä tehoisinta lääkettä. Majavanhavuksilla suuri tietäjä Päiviökin kävi parantamassa Ruotsin kuninkaan tyttären, jonka jo kaikki maan parhaat tohtoritkin olivat hylänneet. Päiviö kun sen kuuli, matkusti kuninkaanlinnaan majavanhoito mukanaan ja kysyi, saisiko hankin käydä sairasta katsomassa. — "Miksei, saahan sitä käydä", sanottiin. Ja Päiviö meni ja hiereskeli majavanhoidolla sairasta, ja heti rupesi kuoleva kuninkaantytär toipumaan. Autton Aapolla Enontekiön Kyrössä oli ollut majavanhavusta vielä parikymmentä vuotta takaperin, ja se oli ollut hyvää riisiin ja hammastautiin ja kohta vaikka mihinkä kipuun. Mutta sitten oli Aapolta loppunut koko hoito. Saattoi majavanhavustalla asettaa meren myrskynkin. Kun sitä vaikka vain vähäisenkin heitti veteen, niin heti asettui meri myöryämästä.
Ahkerasti metsien ihmeotusta pyydettiin, ja varsinkin Lapinkorven uudet tulokkaat, etelänmiehet, ahdistelivat sitä ankarasti. Kokonaisin retkikunnin kolusivat he kaukaisimmatkin piilopaikat. Mutta sitten otettiin majavat "kuninkaan omaisuudeksi", eivätkä niitä saaneet metsästää muut kuin ne, joilla oli siihen oikeus. Ja heitäkin vannotettiin ankarasti, etteivät salaisi saalistaan. Piti vannoa, että "majavia pyytämhän ja ei sallaamhan". Niin oli ennen muinoin vannotettu Hinganmaan Juntti-äijää Unarin kulmilla sekä Jiesiönmaan Humppilaista, samoin Kittilän Rautuskylän "Käry-Mikkoa", joka eli 1700-luvun lopulla Hanhimaassa. Oli tuomari vannottanut Tepsan Junnuakin, mutta Junnu, taitamaton metsänukko, typerteli vannoessaan:
— Majavia pyytämhän ja… ja… ja sallaamhan.
— Ei niin, vaan: majavia pyytämhän ja ei sallaamhan, opetti tuomari.
Mutta tyhmä Junnu typeröitsi yhä uudestaan samalla tavalla, niin että tuomari viimein tuskastui ja heitti äijän ulos sillä vannonnalla. Ja Junnu noudatti valaansa, pyysi ja salasi saaliinsa.
Sillä joka majavasta piti maksaa veroa kuninkaalle ja antaa osa papillekin. Tarkan huolen pitivät papit seurakuntalaistensa eränkäynnistä, kuulustelivat pappilassa kävijöiltä kunkin saalista, ja ukot kertoivat, että se ja sekin on saanut taas majavan. Niin meni Tepsan Junnukin kerran papin luo, ja pappi heti tiesi:
— Olethan sie majavankin saanut?
— Niin pojan, äijä vastasi.
— Osa siitä kuuluu papille.
— Niin ne kullit.
— Mitkä kullit? pappi suuttui.
— Na, ne havukset. Ne ne on samat kuin met sanomma kullit. Ne sie saatkin, koko hoion!
Monesti tuli eränkävijöille kovat riidat, jopa tappelut ja miesmurhatkin, kun satuttiin toisten pyytäjäin kanssa samoille seuduille taikka erehdyttiin menemään toistensa riistamaille. Sillä joka eränkävijä-piirillä oli omat pyyntialueensa, joille toisen seudun miehet eivät saaneet aseineen tunkeutua.
Niinpä kerran pari Kittilän miestä, Vesman äijä-raukaksi ja Ollilan ukoksi sanottiin, menivät majavaretkellään Pokan taakse ja joutuivat "Inarin maan sisälle" ja saivat saaliikseen muutaman majavan. Mutta Inarin vallesmanni, Morottaja, osuikin miesten asennolle ja vei heidän saaliinsa ja metsästysneuvonsa. Vihoissaan hiipivät Kittilän miehet vuorostaan Morottajan yönuotiolle, keihästivät ukon ja raahasivat ruumiin Ätsärijoen Koverijyrhämään. Vitsoilla vielä sitoivat ruumiin kädet ja jalat ja panivat kiviä painoksi. Tappoivat he koirankin ja upottivat samaan hautaan. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu, mutta eihän kaukaisen korven tihutöitä ollut kukaan näkemässä eikä kuulemassa. Oli keihästäjä kyllä joskus juovuspäissään kerskunut:
— On tämän keihään nenässä mieskin tärissyt!
Muuanna syksynä taas pari Kelontekemän miestä oli eräretkellä sodankyläläisten pyyntimailla ja saivat useita majavia. Mutta kun he eräänä iltana palasivat asentopaikalleen, oli se ryöstetty tyhjäksi, saaliit otettu, takkahärätkin viety majan luota.
Ukot heti arvasivat, että Sodankylän majavamiehet olivat keksineet heidän asentonsa, lähtivät koirineen juovattamaan jälkiä ja naakivat yöllä nukkuvalle nuotiolle, hyökkäsivät kimppuun ja keihäsvarsillaan pieksivät koko kuusimiehisen joukon tainnoksiin. Sitten ottivat Kelontekemän ukot pois saaliinsa, härkänsä ja muut neuvonsa, ja pakenivat omalle maalleen.
Alituisesti ahdisteltuna ja vainottuna katosi viimein koko majavain suku Lapin korpimaista. Ja ehkä vielä enemmän joudutti merkillisen otuksen häviötä se, että pyytömiehet niin paljon siitä riitelivät, tappoivatkin toisiaan ja olivat aina toisilleen kateellisia, sillä viha vie viljan maasta, kateus kalatkin vedestä. Lisäksi vielä eränkävijät tekivät kaikenlaista petosta, salasivat saaliinsa pyyntitovereiltaankin, vaikka oltiin yhteispyynnissä, eivät antaneet kuninkaalle, mikä kuninkaalle kuului, eivätkä papillekaan vieneet hänen havuksiansa.
Niin teki sitten metsäkin, puhdas metsä, jumalan luoma, sen, ettei enää suonut parasta riistaansa kelvottomille pyytömiehille.
Siitä on jo kohta kahdeksankymmentä vuotta, kun Sodankylän Könkään Jussa, 1840-luvulla, kerran tuohustamassa ollessaan atraimella surmasi majavaparin Saariselän tunturin laiteilla, Ätsärijoen latvoilla. Se lienee ollut metsän viimeinen majavananti, ja Ätsärijoen majavat sukunsa viimeiset Lapin erämaissa. Sen jälkeen saivat erämiehet koluta tyhjiä korpia ja katsella metsäpurojen autioita majavapatoja.
Viidestäkymmenestä ruplasta myi Könkään ukko koko saaliinsa, turkit ja havukset. Hampaat vain pani talteensa kirveen teroittimiksi, kun ei enää majavia ollut niittyjä raivaamassa.
* * * * *
Lapinkorven uljaimpia eläimiä olivat villipeurat, metsien kruunupäiset, kepeäjalkaiset juoksijat. Ne olivat oikeita Lapin tunturimaiden kasvatteja, jotka toisinaan sataisina laumoina samoilivat tuntureilta outaseutujen jäkälämaille ja vaaran tullessa kohisten ja rytisten kiitivät pakoon kuin tuulispuuska.
Vanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä, petollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan melkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka jänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään vieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten, Kuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion kiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa. Niinpä Raaskaltion ja Tuorgattajärven välisellä kapealla kannaksella on parikymmentä maatunutta kuoppaa, joita sanotaan lappalaisten entisiksi peurahaudoiksi, samoin Näkkälä- ja Lauttajärven kannaksella kymmenkunta sekä useita Muotkajärven itäpuolisilla tievoilla, Lompolon- ja Hotinharjuilla; alhaalla Turtolassakin tapaamme vanhoja maatuneita peurakuoppia Pellosta Saukkoriipiin mentäessä pitkän rivin Valkeajärvenkaulassa, Valkeajärven ja Makkaravuoman välissä.
Laittelivat lappalaiset metsiin myös hankaita, pitkiä peura-aitoja poikki kankaiden, jättivät aitoihin aukkoja ja virittelivät niihin nuora-ansoja. Taikka asettelivat peurojen poluille, rannioille, puiden väliin "kaula-ansoja", joihin peurat rannioita kulkiessaan puuttuivat.
Samoja pyyntikeinoja käyttivät sitten etelänmiehetkin, kun tulivat Lappiin, pettivät peuroja salahaudoilla ja rakentuivat hankaita pitkin selkosia. Näitä vanhojen eränkävijäukkojen peuranpyyntipaikkoja nähdään vielä siellä täällä kiveliöissä.
Niin on Tunturipäissä, Sodankylän ja Kittilän rajamailla, vielä Sattasen erämiehen, Töllin-Matin, peurahankaan raismeita. Täällä on rinnakkain kaksi mahtavaa lakea, Nuortsortonen ja Roivoivoinen, ja niiden välissä syvä kuru, johon ukko viritteli ansojansa. Tunturipäiden erämaa olikin parhaita peuramaita. "Roivoivoisessa jos ei peuroja ole, niin ei ole koko kairalla", olikin entisten ukkojen sanantapana. Kittilän Kallonkylän seudut olivat niinikään entisten erämiesten peuranpyyntipaikkoja. Täällä on pitkä Porttitievojen jono, joka Luosujärven tienoilta lähtien ojentuu aamukahdeksan aikaa kohden ja kulkee aina Ounasjoelle ja siitäkin poikki. Kallon puoleen, Kesä- ja Talviporttijärvien väliin, virittivät pyytäjät paulansa. Mutta pääpyyntipaikka oli Kallojärven ja Syvänjärven välisen korkean hiekkaharjun porttikurussa. Siitä kulki villipeurojen valtarannio, ja Kallojärven Kiviniemeen vartavasten rakennetusta pirtistä saatettiin heti huomata, milloin peura puuttui ansaan. Kittilässä Kapsajoen päällä, Tepastolompolon takamailla, nähdään myöskin jäännöksiä entisäijien peurahankaasta. Pitkin Silasselkää ja Mieliölakea kulki ukkojen metsäaita isoja mutkia tehden itään käsin kilometrittäin aina Mieliökuusikkoon ja Suvaskongelon vuomaan asti. Ja lähellä olevassa Kursujärvessä on pieni kalliosaari, johon äijät veivät peuranpyyntikojeensa kesäteloilleen. Saarella on vieläkin pystyssä pari patsasta ja niiden varassa poikkipuu, mihin peura-ansat ripustettiin. Siellä ne säilyivät metsänpalonkin sattuessa. Sillä entisaikaan erämiehet monesti ilman aikojaan pistivät metsän palamaan, jopa joskus kateellisina turmelivat tulella toistensa riistamaata. — Jiesiön seutujen vanhoja peuranpyyntimuistoja on Vipukuusi, joka seisoo Jiesiöjoella, kolme neljännestä Jiesiöjärvestä alaskäsin. Kuusessa kerrotaan entisten peuramiesten pitäneen vipuansojaan.
Paljon pyydettiin villipeuroja myöskin ajamalla. Syksyllä koirien kanssa seurattiin peurojen jälkiä ja ammuttiin, kun päästiin lähelle. Lihat pantiin talvea odottamaan vartavasten rakennettuihin pikku aittoihin, luoviin, lauttasiin ja nileihin.
Mutta lumen aikana, syksyllä ja keväthangilla lähdettiin miehissä oikein "väkiajoon". Pari-, kolmekymmentäkin miestä liittyi samaan joukkueeseen, yhteiseen seurapyyntiin ajamaan metsien vauhkoa karjaa. Keveät ahkiot, veturit, jukkonuorasta jäljessä juoksemassa, hiihdettiin salolle, valittiin sopiva asentopaikka, johon heitettiin ahkiot ja eväät. Sitten lähdettiin naakimaan peuroja, ja kun tavattiin tokka, niin pamautettiin ja taas lähdettiin miehissä laukomaan pakenijain perässä, niin että
— Sui, sui, suoravaranpuu, anna mennä mäntysauvan, vitsajuksut viuvotella, vaippahousut veuhkustella!
Ja taas ammuttiin ja ajettiin. Jos pelästyneet metsänelukat hätääntyivät eri parttioihin, jakautuivat vainolaisetkin joka joukon kintereille. Mutta ajon päätyttyä kokoonnuttiin kaikin taas saaliin kanssa asentopaikalle. Siellä toimitettiin saaliin jakaminen. Kunkin peuran saamamies sai aina ensin päältä-jaon kaatamansa otuksen selkärangan lihoineen, sitten muut lihat ja nahat tasattiin kaikkien pyyntimiesten kesken.
Ja taas kun oli yökausi asentopaikassa makailtu, painuttiin erämaihin tuottamaan surmaa metsänväelle. Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen oikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin sen muistoksi metsään "keripää": katkaistiin petäjä parin kyynärän korkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon nenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä leikattiin vuosiluku, joskus saamamiesten puumerkkejäkin. Monesti hakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten metsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjärven takamailla useassa paikassa, Liivajoella ja Vuohin Pöytämaassa; Mustanlompolon seuduilla on niitä koko joukko samalla tievalla.
Joskus satuttiin tavoittamaan peurat metsänsoljesta: peurahirvaat olivat tapellessaan sotkeutuneet sarvista yhteen ja niin tarttuneet merkilliseen metsänsolkeen, joka sitoi Tapion komeat ajokkaat, etteivät voineet paeta metsämiestä. Toisinaan löydettiin hirvaat metsänsolkeen kuolleina.
Vanhojen erämiesten, seurapyytäjien, entisiä asentopaikkoja muistetaan vielä muutamia. Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen lähellä oleva Jakovaara. Ne ovat Kangerkongottaman tienoilla kaukana erämaassa Seurujoen latvoilla, Kitisen ja Kapsajoen välisellä kairalla. Sinne kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja saaliinjakoon. Kinisjärven lähimailla, Kittilän, Rovaniemen ja Sodankylän rajakulmauksessa on korkea Liittovaara, koko seudun mahtavin kukkula, hyvin rakkainen ja moniröyhyinen vuori. Vaaran juurelle, Liittolammelle, kokoontuivat erämiehet neuvottelemaan pyynnistä ja sitten lähtivät ajoon. Vaaran lähimailla villipeurat palkivatkin hyvin ahkerasti. Kallojärven tienoilla, Vittakallonrovan, korkean vaaran laidalla, seisoi vielä takavuosina ikivanha Koirakuusi, jonka juurella sanotaan entisten seurapyytäjien asennoineen. Koirat oli kytketty kuusen luokse, kun oli lähdetty villipeuroja naakimaan. Samanlainen seuroinpyytäjien kokouspaikka lienee aikoinaan ollut myöskin edellämainittu Vipukuusi Jiesiöjoella.
Villipeuroja olikin vanhoina aikoina Lapissa monisataiset laumat liikehtimässä. Varsinkin sen jälkeen kuin kamala rutto toista sataa vuotta takaperin toimitti lappalaisten porokarjoissa suurkaadon, lisääntyi villipeurojen luku tavattomasti. Ihmisenhaju kun katosi erämaista, uskalsivat arat peurat lähteä tuntureiltansa alas aina kauas etelän kiveliöihin. Silloin niiden kintereillä metsämiehet talvikausin hiihtelivät ja kaatoivat niitä väliin kokonaisin laumoin. Mutta eivät ne siitä vähentyneet, uusia laumoja laskeutui pohjoisista tunturimaista, jossa oli oikein villipeurojen syntymäseutu. Vielä vanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen tuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin pääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään, ja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit, Juhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin lemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat pakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne menivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja Nuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niinkuin virta itäisiin korpiin.
Niin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion Kittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon, mutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan eteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet, väsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin Savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään, kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes viimeinenkin oli maassa.
Tämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei enää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu.
Sodankylän lounaisessa kulmauksessa, Rovaniemen ja Kittilän rajoilla, on suuri ja kaunis Unarijärvi. Kesäisin johtavat vain metsäpolut tänne jänkien ja monilukuisten vaarojen erämaahan, jonka keskellä puolitoistapeninkulmainen, monien saarien ja niemien pirstoma järvenselkä aukeaa. Harvoin tänne kesällä kukaan vieras pohjastuu, mutta talvella kulkee järven poikki vanha erämaakylien valtatie, joka Tornionlaaksosta vie Sodankylän kirkolle. Vain pari kylää on suuri järvi saanut äärelleen; pohjoisrannalla on iso Uimaniemi, eteläpuolella, Meltausjoen niskassa, Luusua.
Unari on oikea lappalaismuistojen järvi. Muinaiseen aikaan, jolloin koko Peräpohja oli vielä Lapinkorpena ja "tuhkalappalaisten" asuinmaana, eleli näilläkin mailla vain lappalainen. Järven niemien ja saarien, lahtien ja rantapoukamien monilukuiset nurmettuneet kentät kertovat kulkijalle tarinoita entiskansasta, ja maasta löydetyt kiviset työkalut, kattilaranit ja muut kummannäköiset esineet haastavat kadonneen kansan oudoista elämäntavoista. Ja nykyinen ristirahvas juttelee monia muisteluksia seudun entisestä "ristimättömästä kansasta" ja näyttelee heidän kalmistopaikkojaan ja asuinsijojaan.
Muisteluksien ensimmäisiä lappalaiseläjiä Unarilla oli suuri Jantukka-noita, jolla oli ollut kotansa nykyisen Rantalan talon paikalla Uimaniemellä. Mutta tarinat tästä Unarin ensimmäisestä ukosta ovat jo unohtuneet, vain hänen kotasijaltaan on löydetty joku kivikirves, kattilansanka, poronluita ja hiiliä. Samoin ovat kadonneet monet muutkin erämaajärven muinaiset asukkaat: Luusuan puolessa, Moulusjoen suussa, Päivänkentällä asunut Päivä, Pieskansaaren Pieska, pohjoisrannan Korkeanlietteen Junkku ja Kaarinanniemen Kaarina, Porosaaren Raunankentän Rauna ja Ulikasjoensuun Utsi-Matti. Ja toisista ei ole jäänyt muuta kuin nimetön kotasija. Kuolleet ovat ukot ja saaneet sijansa "ristimättömän kansan" kalmistossa Porosaaren lounaiskolkassa, taikka ovat paenneet pois koko paikkakunnalta.
Rauna-äijäkin muutti pois, ja piilotti aarrekattilan kotakenttäänsä.Juhannusyönä nähdään siitä vieläkin savun nousevan.
Mutta toisista tietävät tarinat kertoa enemmän.
Niin asusti ison Porosaaren Noidanniemessä suuri lovinoita, ja toinen lovinoita eleli Hamarankentällä, parin kilometrin päässä salmen takana — lappalaiset olivat siihen aikaan vielä mahtavampia noitia kuin nykyään. Äijät olivat toisilleen vihamielisiä ja kateellisia, niinkuin noidat tavallisesti ovat: noitakonsteillaan ja voimakeinoillaan he koettivat voittaa ja tuhota virkaveljensä.
Niinpä kerran Porosaaren noita ryhtyi Lapin suurnoitien vanhaan mahtavaan kalastuskeinoon: laulautui loveen, joi suuren salmen kuivaksi sekä toimitti akkansa ja tyttärensä kuivalta järvenpohjalta keräämään kaloja. Mutta kun kalamiehet salmen pohjalta parhaillaan kokoilivat kaloja kontteihinsa, heittäytyi Hamaran noitakin loveen ja lauloi vastalukunsa, ja niin tapahtui, ettei Porosaaren noita enää voinutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen solauttaa se takaisin järveen. Siitä kalankokoojat saaliineen hukkuivat, vieläpä Hamaran noidan manauksista muuttuivat kiviksi järvenselälle. Kahtena suurena kivenä, Isona-Akankivenä ja Pikku-Akankivenä, ne vieläkin veden pinnalla rinnakkain kyyköttävät. Iso-Akankivi hohtaa valkeaotsaisena möhkäleenä: äidillä kun oli kalaretkellään ollut valkea lakki päässä. Tappiolle joutuneena pakeni Porosaaren noita pois koko seudulta, hopeansa vain kätki Noidanniemelle aarnihautaan. Mutta niin vahvoilla uhreilla piilotti lapinukko aarteensa, ettei sitä ole kukaan keksinyt. Neljän kannun vaskinen kattilarani on kentältä aikoinaan löydetty, mutta tyhjänä.
Autioniemen luona, Naiholahdessa, asui Naiho-niminen lapinäijä. Hän kalasteli Unarissa niinkuin muutkin seudun lappalaiset, sillä Unari oli silloin vielä viljavampi kalavesi kuin nykyään. Olivat kerran Naihon ukko ja Hamaran noita Kaarkon laidassa inaa vetämässä ja saivat suuren lohen, mokoman koukkuleukaisen kojaman, jonka kaltaista otusta eivät koskaan olleet nähneetkään. Pelästyivät äijät kovin, jotta mikä tämä on? Oikea kala ei ainakaan… jokohan marras lienee. Muisti silloin Naihon äijä:
— Na, meijän poika kyllä tietää, mikä tämä on. Hän kun on käynyt kerran markkinassa ja kahesti myllyssä. Viijäänpä hänen nähä!
Mutta eivät uskaltaneet ukot ottaa outoa otusta veneeseen, inassa vain veneen jäljessä raahasivat sen rantaan. Ja poika kutsuttiin tunnustelemaan.
Tunsihan markkinat ja myllyt käynyt poika sen heti:
— Ellei tämä ole itte perkele, niin se on ainakin perkeleen poika.Tämä on tulella poltettava!
Ja koukkuleukainen kojama poltettiin heti roviolla.
Mutta niin sitten kävi, ettei sen erän perästä enää ole lohta Unarista saatu. Ei ole se kala enää noussut siihen veteen, jossa hänen sukuaan niin kamalasti kohdeltiin.
Mutta kauan eivät saaneet lappalaiset metsäjärvillään rauhassa kalastella, kun jo kintereillä kulkeva etelän erämies ennätti tännekin. "Kemiläiset" nousivat Kemi- ja Ounasjokea ja sitten sauvoivat Meltausta myöten ylös Unarille, rakensivat kalamajansa Kemiläissaarelle ja valtasivat pian lappalaisten parhaat kala-apajat. Syntyi pitkälliset riidat ja käräjöimiset Unarin seutujen kalavesistä sekä Lapin ja lannanmaan rajasta. Kemiläiset olisivat halunneet kokonaan haltuunsa kalaisen Unarin taikka ainakin rajan sen halki Liittovaarasta Lentovaaraan. Ja niin sitten raja määrättiinkin vedettäväksi. Mutta kun lähdettiin rajaa käymään, pettikin lappalainen opas rajamiehet, osoitti Liittovaaralta Joukahaisvaaraa, joka on 7-8 km etelään Liittovaarasta, ja sanoi: "Tuo se on Lentovaara, josta savu nousee!" Siihen raja ajettiin, ja Unari jäi kokonaan Lapin puolelle. Käräjöivät kemiläiset kyllä senkin jälkeen, mutta karttoihin merkitty raja piti paikkansa.
Ja kemiläiset kalastelivat Unarissa edelleen. Joka kevät saapuivat he koko joukolla erämaahan, viipyivät kesäkauden ja sitten taas syksyllä viimeisten muuttolintujen jäljessä laskettelivat alas omille mailleen. Nähdään vieläkin Kemiläissaaren rannassa heidän vanha kalakenttänsä, Kemiläisten kentäksi sanottu, mustuneine kiuaskivineen.
Osuivatpa Lapin erämaihin myös kaikkialle tunkeutuvat "vihavenäläiset" ryöstöretkillään, ja silloin saivat metsäjärvien eläjät kokea vielä kovempaa. Monesti he menettivät kaiken omaisuutensa, jopa useasti joutuivat tuhon omiksi kokonaisin kotakunnin.
Mutta toisinaan ovelat lappalaiset vuorostaan saattoivat ryöstelevän vainolaisjoukon surmilleen — ainaisesti ajeltuina ja vainottuina olivat vähäväkiset lappalaiset oppineet turvautumaan oveluuteensa. Monet tarinat kertovat kuulusta Päiviöstä sekä vielä kuulummasta Laurukaisesta, jotka vainolaisia kerran toisensa jälkeen syöksivät surman suuhun.
Unarillakin on omat vainolaistarinansa ja sankarinsa.
Unarin koillisrannalla, Korkeassa, Marjetanniemellä, asui lappalaisukko, Marjetta. Keitteli Marjetta-ukko muuanna iltana poronlihaa kodassaan ja kuori rasvaa kattilasta. Näki äijä silloin kattilaansa kuvastuvan, kuinka vainolaisen partainen naama ilmestyi kodan räppänäreikään. Mutta Marjetta ei ollut tietääkseenkään, kuori vain kattilaansa ja itsekseen hyräillen hyöriskeli kodassa. Sitten yht'äkkiä äijä kaappasi jousensa ja pinkaisi terävän nuolen partaiseen naamaan. Kuolleena rötkähti räppänästä kurkistelija alas, ja pelästyneinä lähtivät toiset pakoon. Saman vainolaisen luita on sitten myöhemmin, vanhain muistannan aikana, löydetty Korkean lietteestä; sääriluukin on ollut syrjäkämmentä tavallisen miehen sääriluuta pitempi, ja leukaluu niin leveä, että sen haarat sopivat miehen leuan ulkopuolelle; pääkallo on ollut suuri ja sen takaraivossa semmoista latinankirjoitusta, mitä eivät tavalliset ihmiset, latinan taitamattomat, osanneet lukea.
Mutta suuremman surman tuotti vihavenäläisille Riuna-ukko, joka eleliPorosaaren pohjoisrannalla, Riunankentällä.
Oli muuan kesäinen aamu. Riunan lapset olivat järven rantalietteellä leikkimässä. Huomasivat siinä outoja liikkujia järvellä, huutelivat:
— Uipiniemeltä tänne koiria! Yksi koira uipi… kaksi koiraa uipi… monta koiraa uipi tänne niemeltä!
Riuna-ukko kuuli lasten huutelun, meni katsomaan, mitä koiria siellä uipi. Näki ukko heti, etteiväthän ne mitä koiria olleet, vaan miehiä sieltä niemennokasta oli uimassa saarta kohden. Ja paikalla työnsi Riuna veneen vesille, sieppasi kirveen ja keihään mukaansa ja lähti soutamaan uimamiehiä vastaan. Siellä heti keksi, että ne olivat vihavenäläisiä, jotka rakoksi puhalletulla lampaan rapamahalla kelletellen olivat surmaretkellä saareen. Silloin ukko kävi keihäineen ja kirveineen rosvojoukon kimppuun, ajeli niitä mies mieheltä, sohikoi keihäällä uimarakot puhki ja kirveellä taas hotaisi kynsille taikka kamautti kalloon, kun uimamiehet rupesivat tarttumaan veneeseen. Muuatta vainolaista ukko viillätti käteen, niin että koko koura raskaine kultasormuksineen kopsahti veneeseen. Ja niin tuhosi venemies yksinään koko vihollisjoukon.
Niemeä ruvettiin sitten sanomaan Uimaniemeksi. Ja vihavenäläisten luita — tuuli kun ajeli raatoja rantaan — on jälkeenpäin monet kerrat löydetty niemen kivirovaikosta, Uimaluolasta.
Unarin seutujen viimeinen lappalaisasukas oli kuulu "Roju-Elli", vankka ja toimekas lapineukko, jonka lantalaisverellä sekoitettuja jälkeläisiä vieläkin elää Unarin kulmilla.
Roju-Ellin sanotaan olleen täyden tuhkalappalaisen, Pokan sukua, joutuneen ensin naimisiin Kyrön miehelle Kittilän pohjoisiin tunturimaihin, mutta sitten pian jääneen leskeksi. Upporikkaan lesken etsi erämaista taas Unarin lappalainen, Kallatsan Lassi, joka piti kotaansa nykyisellä Autionkentällä, Unarin pohjoisrannalla, Autiolammen äärellä. Lassi ei ollut aivan puhdasta tuhkalappia, sillä hän oli Saaran Jussan poika, ja Saaran Jussasta taas tiedettiin, että hän pojanpoikana polveutui entisestä Sodankylän papista ja hänen lappalaisesta piiastaan. Niin rikas ja mahtava oli Kyrön tunturien leski, että hän Unarille tullessaan toi mukanaan semmoisen porotokan, että Lassin kotakenttä, vieläpä koko Autiolampikin tulivat täyteen hänen sarvipäisestä laumastaan. Toimekkaana hääri Roju-Elli uudessa kotipaikassaan. Unarin ympäristöillä, jäkäläisillä kankailla ja tievoilla, paimenteli hän suurta karjaansa, kierrellen kiveliöstä kiveliöön, pääpaikkana pitäen Autiolammen kenttää. Talvisin ajeli Elli komeasti pitkine raitoineen ylt'ympäri laajaa Lappia ja Peräpohjaa aina Tornion, Matarengin ja Enontekiön markkinoita myöten, jopa Ruijan meren rannoilla Alattiossa asti. Ja iso tiuku oli aina ajoporon kaulassa, lisäksi vielä monet helisevät kulkuset valjaissa, olipa raitoporoillakin kulkusensa. Siitä jo kyllä etempänäkin tiedettiin, milloin Roju-Elli oli liikkeellä, sillä kauas kuului kova roju ja pauhu, helinä ja helkkäminen, kun eukko raitoineen teki matkaa. Jopa yli kaiken kajahteli Ellin huikea ääni, kun hän poroilleen taikka miehilleen äyskähteli. Eipä eukko suotta ollut rehevää nimeään saanut. "Huutaa kuin Roju-Elli", sanotaan Unarilla vieläkin.
Mutta Ellin miehestä, Autiokentän Lassista, eivät tarinat paljoa kerro. Mahtavan akkansa rinnalla joutui hän kokonaan varjoon, ja kuolikin jo ennen häntä jättäen Ellin yksinään rojuamaan. Sen vain muistelukset mainitsevat, että kerran meni ukko karhuntappoon — ja eukko oli tietysti mukana. Huonosti ukko ampui, ärsytti vain karhua, niin että se hyökkäsi kimppuun ja heitti äijän alleen. Silloin äijä päästi parun ja huusi Ellille:
— Helähytä vyölliskoukkua!
Akka helähdytti avainkimppuansa ja karhu, joka on vihainen helinälle, heitti äijän ja lähti laukkaamaan eukkoa kohden. Mutta akka asettui kirveineen kinokseen tappeluasentoon, kysäisten vain ukolta:
— Kummallako lyön, terälläkö vai pohjalla?
— Pohjalla, pohjalla! neuvoi Lassi.
Ja pohjalla Elli paukauttikin, roimautti niin rajusti, ettei sitä lyöntiä tarvinnut kerrata.
Siihen karhu eukon eteen kellistyi.
Kolme tytärtä oli Roju-Ellillä, Saara, Riitu ja Elli, mutta ei yhtään poikaa, joten siis vain tyttäret joutuivat Ellin lapinsukua jatkamaan. Suurien porotokkien perijöinä kelpasivat toimekkaan lapineukon komeat ja koreapukuiset tyttäret kyllä lannanmiehillekin. Saaran sai Sassalin Joopi, Sodankylän Sassalinjärveltä, ja muutti sitten anoppimuorinsa naapuriksi Uimaniemelle. Riitu vietiin naapurijärvelle, Kierinkiin, Ristilän Matille, ja Ellin otti Seipäjärven Niiles, joka meni ja perusti Kierinkiin Kumpulan talon. Niin siirtyi Roju-Ellin tuhkalappalainen suku suomalaiseen polveen ja mukautui lantalaisten tavalla elämään kiintonaisessa asuinpaikassa, karjaa hoitamaan ja maata möyrimään. Saara kyllä Joopeineen asusteli äitinsä tavalla, kierteli kiveliöitä porotokkain kanssa sekä kesät että talvet. Vasta vanhana asettuivat erämaiden kiertäjät Uimaniemen taloon asumaan, ja Joopista tuli "Uima-Joopi".
Lappi, Roju-Ellin kieli, oli tyttärien kielenä, mutta oppivat he sitten jo miestensäkin kielen. Ja lapinpuvussa tyttäret käyskentelivät, kuten ennen mahtava äitimuorinsakin.
Mutta sitten jo seuraavassa polvessa kieli ja tavat vaihtuivat. Roju-Ellin kieli katosi, ja lapin vaatteuksen sijalle tuli lantalaisen puku. Unohtunut on jo Kallatsan mummolta, yli 80-vuotiaalta Mänty-Elliltä, Saara-muorin tyttäreltä, äitinsä kieli, samoinkuin hänen veljeltään, Rantalan Joopi-äijältä, puhumattakaan nuoremmista, neljännen ja viidennen polven jälkeläisistä, jotka parhaillaan ovat Uimaniemessä elämässä ja nousemassa.
Ei ole lappalaisista eikä Roju-Ellistä enää muuta kuin muistelukset jäljellä, ja autiot kalakentät ja kotasijat. Mutta niistäkin jo monet ovat lantalaisten niittymaina taikka viljapeltoina.
On sentään Roju-Ellistä vielä muitakin muistoja: Vieläkin monet Uimaniemen nuoret pojat ja tyttäret komeilevat lapin tummalla tukalla ja katsella väläyttelevät esi-äitinsä mustanruskeilla silmillä.
Kittilän suurimpia kyliä, Kirkonkylän ja Kaukosen rinnalla, on AlakyläOunasjoen suuren väylän itäpuoleisella rantatasangolla.
Täällä jo etelästä tulija ensi kerran saa hiukan Lapin tuntua, sillä kylän eteläpuolisille hiekkatievoille, parhaiten korkealle Äijänpuljulle, kumottavat taivaan pohjoisilta ääriltä Lapin monilukuiset tunturit — Ylläs-, Kesanki-, Lainio-, Pyhä-, Aakenus-, Kätkä-, Levi- ja Kumputunturit — mahtavina, sinertävinä köyryinä. Eikä kesänaikana päiväkään mene enää mailleen viikkokausiin.
Täälläkin alkuisin asusti lappalainen. Mutta helppo oli tänne lannanmiehen osata: suurta Ounasta vain soutaa ja sauvoa vastavirtaan. Siksipä jo aikaisin tänne etelästä-nousija saapuikin.
Muuan karkulainen, jonka sanottiin olleen lähtöisin aina Ruotsista, Taalainmaasta asti, tuli ensiksi Lapinkorpeen ja asettui Alakylän lappalaisten seuraan, tehden talon jokirannalle. Naapureilleen miehellä oli aina tapana kerskailla:
— Mie olen mies muita mokompi! Mie olen sillan alta kiviarkusta löyvetty ja kauppiaalta kasvatettu ja pitkäkyntisyyteni takia pois hääetty, ja kaksi kertaa elämässäni liinapakkaan sattunut.
Kerrottiinkin, että mies "muita mokompi" oli pikku lapsena liinapakkaan kääräistynä heitetty maantien sillan alle kuolemaan. Poika-pahaisen oli kuitenkin löytänyt muuan kauppamies, korjannut kotiinsa ja kasvattanut apulaisekseen. Mutta pojasta oli tullutkin pitkäkyntinen, niin että isännän oli täytynyt häätää hänet maantielle. Sitten oli liinapakan mukana löydetty joutunut taas kommelluksiin, tappeluihin, ja pieksänyt toverinsa liinapakalla pois päiviltä, ja sen johdosta lähtenyt karkuun Lapin erämaihin, jossa ilmestyi miehenä muita mokompana ja teki talon Ounasjoen rannalle.
Ja kun ei miehestä tiedetty muuta kuin hänen tarinansa, ruvettiin häntä sanomaan "Liinapakka-äijäksi", ja miehen taloa Mokoksi. Ja Mokkona on Liinapakka-äijän perustama talo sitten pysynytkin.
Parhaat niittymaat Ounaan varrelta ennätti Mokon Liinapakka-äijä valita asuinpaikaltaan aina Laini-joelle asti, jossa joutui Kaukosen asukkaan kanssa rajatusten Kentänniemellä, penikulma Kaukosesta alaskäsin.
Mutta vanha pitkäkyntisyys pysyi Mokon miehessä Lapinkorvessakin.
Kaukosen ukolla oli kerran lehmä laitumella Kentänniemellä. Lähti ukko illalla saunan lämmetessä hakemaan sitä kotiin, mutta lehmää ei löytynytkään. Silloin ukko arvasi heti asian ja lähti seuraavana päivänä poikineen ja pyssyineen ahdistelemaan naapurin äijää, joka oli niityllään. Ja äijän takki oli veressä.
— Miksi on takkis veressä? Kaukonen heti ensi asiakseen kysyi.
— Pyitä ammuskelin, Mokko murahti.
— Olet lehmäni tappanut!
— Enkä!
Mutta kun Kaukonen meni ja etsi suovan, löytyi sieltä lehmänraato.
Siitä Kaukoset taas Mokon kimppuun:
— Tapamme sun nyt, sinä lehmännylkijä!
Mokko häätyi rukoilemaan sovinnontekoa. Ja sovinto tehtiinkin, mutta Mokon täytyi luovuttaa monia parhaita Ounasjoen niittyjään Kaukoselle — muuan niistä, Välinahka, on vieläkin samalla Kaukosen talolla.
Isossajaossa kyllä joku niitty, Välikaarto, palautettiin takaisinMokolle.
Sai sitten Mokko naapureikseen Hietaniemen ja Erkin talon, joiden ensimmäisten asukasten sanotaan olleen lapinrotua. Ounasjoesta pyysivät uudiseläjät lohta, ja kävivät myös kalastelemassa Molkojärvelläkin, parin penikulman päässä, Sodankylän rajoilla. Samoihin aikoihin tekivät alhaalta käsin kemiläisetkin joka kesä kalaretkiä Molkojärvelle.
Mutta Molkojärvellä jo asusti kaksi kamalaa äijää, jotka olivat sinne jostakin alamaasta koituneet: Tuimala-raukka ja Jääskön äijä. Tuimala asui lounaisrannan Pirttilahdella, Tuimalankentällä, jossa vielä nähdään huoneen sijoja sekä tavaton "väkikivi", jota äijä on väliin huvikseen heitellyt. Ja vastapäätä, itärannalla, möyri Jääskön äijä, raivasi korpea ja rakenteli kiviaitaa, minkä jätteitä nykyisinkin nähdään rantakorvessa Kenttävaaran laidassa. Äijä olikin vielä mokomampi kuin Tuimalan ukko, oli Molkojärvelle tullessaan vain kivellä istuen melonut ylös Ounas- ja Molkojoet.
Molkojärven korpikontiot vihasivat kovin kaikkia vieraita, jotka kävivät verottamassa heidän kalavettään. Varsinkin Jääskön äijä oli heille äkäinen. Niinpä hän kerran riitautui kemiläisten kanssa ja raivoissaan kangella pieksi hukuksiin koko nuottueen, neljä miestä. Miesten ruumiit ajautuivat sitten rannoille: Raappana-nimisen Raappanalahteen, Tiiron Tiirolahteen, Hannun Hannulahteen ja Lisman Lismalahteen. Veneramiskon ajoi tuuli Laivalahteen.
Sellainen meno Molkojärvellä säikähdytti Mokon ynnä hänen naapurinsa — saattaisi hurjapää helposti heidätkin samoin ruhjoa. Ja Molkojärvi oli hyvä kalavesi, jossa pitäisi saada pyydystää. Mokko lähti tovereineen Jääskön äijää puhuttelemaan. Kun miehet astuivat äijän pirttiin, niin siellä isäntä istuu pöydän takana, ja karhun leukaluut yksikseen omia aikojaan tanssivat pöydällä, saman karhun, jonka Jääskön äijän suuri sonni oli hiljattain tappanut. Se kyllä miehiä hirvitti, mutta saivat sentään sanotuksi asiansa:
— Etkö lähe meijän kylään asumaan? Siellä on hyviä talonpaikkoja ja paljon hyviä niittyjä. Saat itse valita paikan ja niittyjäkin kyllä saat. Lähe pois sinne muijen joukkoon, korttoakos täällä kiveliössä yksin möyrit. Lähe katsomaan!
Ja äijä lähti, meni veneeseen ja herrana istui, ja miehet lähtivätsoutamaan Molkojokea alas ja sitten taas sauvomaan Ounasta ylös.Päästiin Pahtakosken niskaan, Nurmikorvaan, jossa on suuriRäystäskallio rannassa, niin jo sanoivat sauvojat:
— No, ei ole enää pitkä kylään. Minkälainen paikka tämä olisi? Mutta äijä vain istuu herrana veneessä, katsahtaa rantaan päin ja murahtaa:
— Ei tämä ole hyvä paikka. Sauvokaa eteenpäin!
Tullaan Neitikosken niskaan, jossa on rannalla synkkä kuusikko, ja taas kysäistään:
— Minkäslainen paikka tämä olisi?
Äijä nousee rannalle, ja miehet jäävät veneeseen odottelemaan. Vähän ajan päästä äijä palaa metsästä, kädessä verekset karhunkorvat, istahtaa veneeseen ja ärähtää:
— Ei tämä ole ihmisten asuinsija. Sauvokaa vain ylöspäin!
Päästään siitä jo lähelle miesten asuinpaikkoja, ja sauvojat ovat jo kovin hätäyksissään. Silloin äijä komentaa:
— Soutakaapa kosteeseen! Eihän tästä ole enää kaukana teijänkään koti.
Miehet soutavat rantaan, äijä nousee maalle ja sanoo:
— Tähän mie asetun!
Ja siihen äijä asettuikin ja teki Jääskön talon, neljänneksen alapuolelle Mokkoa. Niittyjä hän sai valita Ounasjoelta, Lainiosuvannolta. Talonpaikastaan arveli äijä:
— Kyllähän tässä pari kolme polvikuntaa elää hyvästi, mutta voivat sitten ohjakkeet ja orjantappurat tukahuttaa pellot.
Niin tuli Molkojärven pelottavasta äijästä Alakylän asukas, ja Alakylän miehet saivat rauhassa käydä Molkojärvellä kalassa. Heillä olikin siellä sitten aina viimeaikoihin saakka jokaisella omat kalakenttänsä ja aittansa, samoinkuin lähellä olevalla Saarijärvelläkin.
Mutta vaikka Jääskön äijä olikin nyt oman kylän miehiä ja kävi yhdessä kalaretkillä Molkojärvellä ja heinätöissä Lamiosuvannolla, vistotti kuitenkin toisia koko ukko. Harvoin hän pistäysi kylässä, eleli vain jokitörmällään ja raivasi rantakorpeaan. Näkivätpä naapurit, jotka salaa pitivät ukkoa silmällä, kauhukseen hänen joskus suurella kivilaakalla meloskelevan poikki joen.
Ja vielä enemmän kauhtuivat kylänmiehet, kun kerran näkivät, minkälainen valta äijällä oli Hiisiinkin, joita siihen aikaan vielä majaili niilläkin selkosilla, Pahtakahiossa, joen länsirannalla. Oli Hiisi-äijä kyllästynyt ihmiskansaan, joka jokea myöten myötäänsä nousi erämaahan hänen rauhaansa häiritsemään. Hiisi päätti sulkea koko Ounasjoen ja lähti akkoineen ja poikineen kantamaan Pahtakalliosta hirmuista kivitaakkaa jokea kohden. Taakkansa rymäytti äijä virtaan poikkiteloin, ja akka-Hiisi rysäytti toisen jatkoksi. Mutta silloin juuri sattuikin Jääskön äijä rannalle. Kun poika-Hiisi aikoi paiskata väylän tukkoon, jyräytti Jääskö rannalta:
— Poika, äläs heitä sitä siihen!
Hiidenpentu pelästyi, niin että kiviröykkiö rysähti hänen selästään alapuolelle muorin kannannaista. Hiidet laukkasivat korpeensa, ja Ounasjoki jäi patoamatta.
Mutta Hiisien kantamat kiviröykkiöt ovat vieläkin kuin patona poikkiteloin Ounasjoessa, ja sanotaan niitä Äijänpadoksi, ja rannalla olevaa Jääskö-äijän uudistilaa nimitetään 1700-luvun alkupuolella asiakirjoissakin Äijänpadon taloksi.