Aappo oli lapsista vanhin ja hänen toimenaan oli kerjuulla käynti kaupungilla. Sillä he olivat köyhiä. Niin köyhiä, että täytyi asua missä sattui. Täksi kesäksi olivat saaneet asunnon muutaman talon tallissa, joka olikin varsin mukava asunto.
Ahkerasti täytyi Aapon olla liikkeellä, anelemassa.
Monta itkua hän oli itkenyt, paljon kovaa kärsinyt. Talvella oli usein tuntunut kamalle lähtö, kun ulkona ryski pakkanen tai vonkui pyryilma, joka tahtoi kontetuttaa kadulle. Hän olikin sen vuoksi toivonut, että kesä kestäisi kauan. Kesällä oli keveämpää, kun isän ansiot olivat paremmat. Vaikka nälkä, melkein alituinen nälkä, oli kesälläkin.
Mutta nyt hän, Aappo, sai uuden kodin. Muuan rouva otti hänet pojakseen, kasvattaakseen ja kouluttaakseen hänet ihan kuin oman poikansa. Ja siitä oli Aappo ylen iloinen!
Saa syödä nisua ja lihaa niin paljon kuin jaksaa. Saa aina olla kauniissa vaatteissa ja kirjat kainalossa kulkea katuja. Ei tarvitse muuta kuin lukea ja leikkiä toisten koulupoikain kanssa.
Ja miten komea uusi koti oli, kun hän sinne tuli. Lattiat liukkaat, että tahtoi langeta, huoneita niin paljon, että niihin eksyi. Muutamassa huoneessa oli kuvastin niin suuri, että oli lattiasta kattoon asti, ja siinä näki koko kuvansa, jota oikein säikähti. Kaikkialla kiilsi ja välkkyi. Uunitkin olivat kirkkaat ja valkoiset kuin sokeri, että olisi tehnyt mieli kielellä maistaa.
Hänelle oli muuan kamari. Oma kamari! Siinä oma sänky, rautainen ja kultakoristeinen. Ja niin kaunis peitekin. Kamarissa oma kirjahylly, oma pöytä. Täällä sai lukea läksynsä ja täällä nukkua.
Mutta hän itki illalla maata pantuaan!
Jo illallista syödessä oli itku kurkussa, niin että makeat palat eivät alas painuneet, ja oli kauhea nälkä, kun nousi syömästä.
Kotona hänen lähtiessään oli jauhopuuropata ollut lattialla ja piimäsinukkakannu nurkassa.
Kun hän meni lumivalkoisten lakanoitten väliin, pehmoiselle vuoteelle, kauniin peitteen alle, niin syöksähti itku. Oli niin outoa kaikki. Lakanatkin haisivat niin oudolle —valkoiselle ja koko vuode niin vieraalle.
Hänellä oli niin ikävä.
Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat lattialla ja äiti on heidät peitellyt… Aamulla telmivät toistensa kanssa ja nauravat… Hänen pitää vain itkeä.
Hyvä Jumala, kuinka hän itki!
Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja.
Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa hakee?…
Ja Aappo näki silmissään veljensä ja sisarensa, silmät kirkkaina ja iloisina äidin ympärillä, kun äiti jakoi heille korista, mitä hän, Aappo, oli kaupungilta tuonut…
Hän näki kaikki kerjäläispojat, joita aina tapasi kaupungilla. Niillä oli hauska ja hyvä olla.
Täältä hän ei koskaan pääse kerjuulle!
Mutta aamulla hän menee kotia, lähtee etteivät tiedäkään. Jos osaisi aukaista tuon ikkunan, niin hyppäisi siitä kartanolle.
… Mutta jos on portti kiinni? Pääseehän aidan yli. Olihan kartanolla päivällä pienet tikapuut. Ne nostaa aitaa vasten…
Aaposta tuntui jo hauskalle, kun ajatteli tulevansa kotikartanolle. Ja koputtaa tallin ovelle…
Tai hän ei koputakaan. Kiipeää ylisen oven kautta sisään, niin etteivät tiedäkään, ja menee hiljaa maata toisten viereen… Aamulla kun isä ja äiti heräävät, niin näkevät hänet siinä!
Hän nousi vuoteeltaan ja meni ikkunaan katsomaan. Mutta kartanolla liikkui vielä palvelijoita.
Hän menee yöllä, kun ovat kaikki nukkuneet…
Hän nukahti itsekin. Ja aamulla kun heräsi, ei hän tahtonut päästä selville, missä hän on.
Tuntui aivan kuin poliisit olisivat hänet kuljettaneet johonkin. Hän oli hampaistaan riippunut tallin räystäässä putoamassa ja poliisit olivat alla. Isä oli sanonut, että nouse Aappo tallinkatolle ja juokse karkuun, mutta hän ei päässyt, kun ei saanut käsillään mistään kiinni. Hän oli pudonnut poliisien syliin.
Vähitellen hän pääsi oikein tajuntaansa ja selvisi hänelle, missä hän oli. Tunsi olonsa paremmalle kuin tuo uni, mutta mieli oli arka aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt.
Hän pelkäsi, kun täti tuli. Mutta täti oli hyvin ystävällinen ja toi uudet vaatteet hänelle.
Aaposta ei tuntunut enää niin pahalle kuin illalla. Mutta kun hän oli pukeutunut uusiin, niin hän häpesi itseään. Kengät olivat samanlaiset kuin tytöillä, korkearuojuiset. Ja tuntuivat kengiksi liian keveiltä, kun oli aina ollut raskaat saappaat hänellä, joskus aikamiehen saapaatkin. Housut eivät oleet kuin polviin asti. Takki tuntui olevan niin lähellä ruumista. Mutta siinä oli kiiltonapit. Ja sukat olivat kauniit.
Täti vei hänet saliin kuvastimen eteen, jossa Aappo katseli kuvaansa aivan kuin vierasta poikaa. Hän ei voinut käsittää täysin, että hän oli tuollainen. Ja kun hän jäi hetkeksi aikaa yksin, niin puheli sille ja viittoi. Tuntui kummalliselle kun se ei ääntänyt, vaikka aukaisi suutaan, nyökäytti päätään, liikutti käsiään ja kulki niinkuin hänkin.
Se oli herraspoika siellä kuvastimessa ja hänestä sievä. Sievät sillä kengätkin ja lyhyet housut, sievä sen takki. Mutta itsellään hän niitä häpeili.
Mutta kun hän meni kotiaan, jonne täti oli hänen luvannut mennä käymään ja näyttämään uutta pukuaan, niin hän mieltyi itseensä ja aivan kuin pelkäsi, että kaunis puku ei pysy semmoisena, vaan muuttuu. Tuntui kuin kiiltonapit putoaisivat, niin että piti katsella niitä myötäänsä. Ja katsellessa itseään tuntui, että hän ei ole hän itse, vaan se kuva. Hän oli vähän jo olevinaan.
Se on varma, että äiti ei häntä tunne.
—Aappo! huudahti äiti iloisena, kun Aappo ilmestyi tallin ovelle.Hänellä oli ollut ikävä Aappoa.
—Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika! sanoi sitten äiti.
Mutta lapset eivät tunteneet, suu auki töllistelivät pysäytettyään leikkinsä.
—Eipään oo Aappo! intti Ville, joka Aapon jälkeen oli vanhin joukosta, vaan melkein lyhin, kun hän oli kyssäselkä. Aapon, hänen niinkuin muidenkin mielestä, olisi pitänyt olla aivan toisenlainen. Avojaloin, rikkinäiset housut, suuri takki, jossa hihat oli käärittynä, karvalakki päässä ja käsivarrella vasu, josta äiti olisi heille jokaiselle jakanut paloja. Se oli vain joku muu poika, tuo!
Kun äiti vakuutti, että Aappo se on, niin Ville purskahti itkuun ja huusi, ettei se ole Aappo! Toisetkin siihen yhtyivät, itkivät sitä, kun heillä kaikilla oli niin ikävä Aappoa.
Eivätkä he uskoneet sittenkään, kun isäkin tuli kotia ja sanoi Aapoksi tuota poikaa. Ja kun hän oli pois lähdössä, niin eivät siitä välittäneet, heistä oli vain parempi että menisi.
Kun äiti rupesi itkemään, niin pillahtivat hekin toinen toisensa jälkeen itkemään sitä, että äiti itki, ja samoilla vesillä sitä, ettei oikea Aappo tullut.
Aapoltakin pääsi itku. Hän meni tallin oven taakse seisomaan, missä itki ääneensä.
Hän olisi tahtonut ne entiset vaatteensa, jotka uudessa kodissa oli viskattu menemään. Oli niitä nyt niin sääli. Ne olivat sittenkin paremmat. Hän ei tahdo olla sellainen kuva, vaan oikea Aappo. Hän jää tänne, käy heti kerjäämässä itselleen toiset, oikeat vaatteet ja vie nämät pois!
Isä karjaisi ja käski kaikkien olla hiljaa, sekä komensi Aapon lähtemään taloonsa.
Hän lähti itkien, niinkuin usein ennen oli lähtenyt kerjuulle isän komentaessa. Hän itki paljon katkerammin. Kyyneleet lähtivät syvemmältä ja kuumempina vierivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut salpautuakaan.
Hän pysähtyi portin pieleen kivijalkaa vasten. Hän ei olisi tahtonut mennä edemmäksi. Tuntui, että siellä kartanon perällä tallissa oli kaikkein hauskin koko maailmassa. Muualla ei päiväkään paista niin kirkkaasti…
Isä työhön mennessään komensi hänet äkäisesti menemään uuteen kotiin, jota käskyä Aappo ei uskaltanut olla noudattamatta. Ja nyt hän tiesi, että hänen pitää mennä ja olla siellä eikä saa tulla kotiaan.
Ajaisivat hänet pois kotoa, jos hän sinne karkaisi. Ja se tuntui lohduttomalle…
Hänet tapasi muuan tyttö, entisiä leikkitovereitaan, joka huusi:
—Voi, Aappo!
Ja tyttö ihmetteli ja ihasteli ihastelemasta päästyäänkin Aappoa ja lähti kuljettamaan häntä ja näyttelemään muillekin.
Aapon mieliala kirkastui siitä ja hän oli hyvin olevinaan ja niinkuin jo mahtava entisten toveriensa joukossa, jotka ihmeissään katselivat häntä käsistään ja sormella koetellen. Hän tunsi taas olevansa se kuvastimen kuva.
Hän näytti kaiken vähänkin oppinsa, jota oli jo saanut niin että hän myötäänsä otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenäänsä, vaikka se kävikin hyvin hankalasti. Ja heidän joukostaan lähtiessään hän nosti lakkia ja oli muka kumartavinaan. Hyvin pystörintaisena lähti hän sitten ja katseli myötäänsä taakseen, niistäen nenäänsä.
Mutta mitä lähemmäksi hän tuli uutta kotia, sitä enemmän löi halu vastaan. Ja vanha koti kuvautui taas silmiin sitä selvempänä ja miellyttävämpänä.
Siellä näki hän muutamassa pilttuussa Kristiinan kauppapuodin. Teutorilla ja Assarilla oli luudantynkiä ja kiviä hevosina ja lehminä. Alarikki, jolla oli isän ikäloppusaappaat jalassa, takki päällä ja punavuorinen lakki nurin kääneettynä päässä, oli sotaherra ja ajoi tallilapiolla. Ville seisoi paljain säärin, ja oli ripustanut housunsa jonkun seipään nenään laivan purjeiksi, ja purjehti Amerikkaan…
Sitte pieni Rafael ja vielä pienempi Benjami, pienet raukat!… Kaikilla niillä oli niin äärettömän hauskaa siellä tallissa, johon oven täydeltä aurinko paistoi.
Hänellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään!
Siellä tallissa, kotona, olisi hänelläkin niin hauska ollut. Hän olisi hyvä heille kaikille. Vuolisi Alarikille hevosia. Villelle laivoja, Teutorille ja Assarille rakentaisi lehmiä, Rafaelia ja Benjamia kantelisi ulkona ja leikkisi heidän kanssaan… Ja hän kerjäisi niin ahkerasti, että olisi ruokaa aina… Ei välittäisi talvella pakkasistakaan…
Äiti raukkakin, joka itki!
Aapolla oli pulpahtaa heti itku, siinä kadulla. Vaivoin sai pidätetyksi.
Mutta kun hän tuli uuteen kotiinsa ja täti torui kun hän oli ollut niin kauan ja silmänsä liannut, sai hän laukaistuksi kireälle pingoittuneen mielensä. Hän itki oikein reutomalla, että tätikin pelästyi ja heltyi.
Mitä enemmän täti lohdutteli Aappoa ja pyyteli herkeämään itkemästä, sitä rajummin Aappo itki.
Hän tyyntyi vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta maata pantua oli taas kuin jotakin kurkussa ja mieli raskas…
Äitiä hänellä oli ikävä, niin niin ikävä!
Hän kuuli korvissaan aivan äidin äänen:
»Koeta lapseni, olla siivo, että sinusta kunnon mies tulisi. Muista aina vanhempiasi ja siskojasi, jos ovatkin köyhiä ja halpoja. Ja kiitä Jumalaa, joka on sinulle tämän hyvän antanut.»
Mutta tämä ei ollut Aaposta hyvä. Täällä hän ihan varmaan kuolee!
Minkä vuoksi hänen pitää täällä olla? Miksi ei saa olla kotona? Hän ei tahdo olla kenenkään muun poika kuin äidin!…
Hän käypi joka päivä kotona. Ja täällä on hän vain niin kauan, että käy koulun. Sitten hän menee kotiin, on siellä ikänsä äidin luona ja kulkee sitten heille hyvin ahkerasti kerjäämässä.
Sillä hän lohdutti itseään, Aappo raukka! Ei aavistanut, että siihen, kun koulun käy, unehtuu jo—vanha koti.
Nanna tuli sairaaksi.
Hänellä oli väliin hyvin hauska. Tuntui kaikki niin somalle. Usein sai nauraa oikein, kun varpaat ja sormet puhelivat keskenään, juoksivat ja leikkivät.
Toisinaan oli taas paha. Silloin useinkin oli paha, kun Kaisu liikkui. Se, että Kaisu liikkui, oli semmoista että pieni pyöreä musta rupesi kiertämään hyvin sukkelasti ja pani uuu uuu uuu. Ja se musta kiersi yhä kiireemmin ja suureni suurenemistaan, tuli aivan huoneen kokoiseksi, niin ettei mitään nähnyt eikä kuullut muuta kuin uuuuuuuuuuuu…
Mutta kaikkein pahimmalle tuntui, kun tuli Tuppelan kummitäti.
Hän kysyi aina, tahtooko Nanna kuolla? Hän ei tahtonut kuolla, mutta piti sanoa, että tahtoo, sillä jos olisi sanonut, ettei tahdo, niin olisi se ollut synti, eikä olisi päässyt taivaaseen, jos olisi kuollut. Mutta kun sanoi, että tahtoo, niin piti kai kuolla…
Ja Tuppelan täti kävi usein katsomassa Nannaa. Nanna oli niin kaunis. Silmät loistivat omituisella väikkeellä ja koko lapsi aivan kuin säteili.
Mahdotonta oli tädin mielestä ihmislapsen olla niin kaunis. Ja hän melkein uskoi, että Nanna, hänen ristityttärensä, muuttuu tuossa enkeliksi ja semmoisena eroaa heistä liitelemään kirkkauden asunnoihin. Kuolema ei ollut hänelle muuta kuin katoaminen tuonne siniseen kirkkauteen.
Ja hänestä oli niin riemuisaa kuulla Nannan haluavan kuolla, hän itki aina sitä iloa. Maltittomana oli hän sitä odottanut ja oli jo nähnyt monasti sielun tekevän riemulla ja autuaallisella hymyllä eroa pienestä ruumiista.
Mutta Nanna yhä viipyi täällä ja viipyessään muuttui, niin että oli kuin maan alta kaivettu. Niin kuihtunut oli, ettei hänessä ollut kuin luut ja nahka. Posket olivat painuneet kuopalle ja olivat sinikuultavat, otsa kellertävä, huulet mustat kuin karrelle palaneet, kädet pitkinä sormina ja jänteinä, ja olivat kuoleutuneen väriset.
Kun hän nukkui, olisi luullut hänet kuolleeksi, jollei pieni rinta olisi hiljaa kohoillut merkiksi, että hengen kipinä oli vielä kytemässä.
Siihen luultiin hänen nyt rauhallisesti sammuvan…
Niin luuli, tai oikeastaan oli varma siitä, äitikin. Hän odotti sitä kuin joka hetki nytkin, kun yksinään istui sairaan luona.
Vähän väliä kävi hän silmäämässä ja istahti sitten syrjään, pään pohjukkaan, ettei alituisella katselemisella häiritsisi kuolevaa sairasta.
Keväisen päivän kirkas ja lämmin paiste kuulti lasketun uutimen läpi ja pilkisti sisään pienimmästäkin raosta. Kevään henki oli talvisen unen horroksista herättänyt muutaman kärpäsen, joka lenteli huoneessa sinne tänne. Se oli vielä hidas liikkeissään eivätkä siivetkään lentäessä surisseet, mutta se liikehti lakkaamatta iloisena virkistymisestään.
Äidin silmiin vierähti kyyneliä. Ne työnnälti omituinen tunne, joka yht'äkkiä pulpahti ja aivan kuin hytkähytti mieltä. Se oli kuin toivoa ja kaipuuta…
Hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, että parempi olisi Nannan kuolla, ja uskoa, että tallella on lapsi taivaassa, mutta aina palautui toivo ja halu saada pitää hänet luonaan täällä. Ja vaikka kuinka oli koettanut totuttaa itseään siihen ajatukseen, että Nannaa ei olisi täällä, niin ammotti tyhjänä hänen jättämänsä sija.
Toivoi sittenkin hänen vielä palautuvan…
Nanna oli nukkunut pitkään, ja kun hän heräsi niin tuntui hänestä hyvälle ja miellyttävälle, niinkuin olisi jotakin hauskaa tapahtunut. Oli iloisen näköistä huoneessa, minne vain katsoi. Sängyn kohdalla seinällä oli kapea päiväpaisteinen juova, jonka valossa seinäpaperin kuviot näyttivät niin kauniilta. Tuntui kuin niillä siinä olisi ollut hyvin hauska. Ja häntä aivan kuin halutti tuohon. Hän oli olevinaan hyvin pieni ja kulki muuatta rantua pitkin. Kun se loppui, siirtyi hän toiselle, sitä myöten joutui lähelle kukanlehteä. Hän etsi tien, jota pääsi lehdelle ja istui sitten sille. Mutta sivulla vähän syrjässä, puoleksi varjossa toiseksi paisteessa, oli suuri avonainen ruusu. Sen sisällä näytti olevan hauska olla. Hän hyppäsi siihen. Sieltä näkyi vain kainaloista myöten…
Äiti tuli katsomaan ja kun näki sairaan olevan hereillä, niin painoi uutimen lähemmäksi ikkunan pieltä paisteen estämiseksi, ettei siitä kilo kävisi sairaan silmiin.
Nannan mieli kävi pahaksi, kun kukka seinällä tummeni. Hän oli kuin suutuksissaan äidille. Mutta hän huomasi samassa kärpäsen, joka lensi uutimeen ja jäi siinä sivelemään jalkojaan ja päätään sekä juoksi jonkun matkaa ja pyrähti lentoon.
Hän ilahtui siitä ja ihastuksissaan äänsi. Kun äiti katsahti häneen kysyvästi, sanoi hän hiljaisella, väsyneellä äänellä, mutta riemastus katseessa: kärpänen lensi!
Äiti nyökäytti päätään. Hänestäkin oli tuntunut kärpäsen ilmestyminen kuin ilahduttavalle. Ja kun hän taas istahti paikalleen, niin hän katseli kärpäsen liikkeitä kuin lohdutuksekseen ja huvikseen.
Nannasta tuntui, että nyt on kesä, kun oli kärpänen. Ja aurinkokin paistoi uutimen takana ihan kuin kesällä.
Silloin oli talvi, kun hän oli ulkona, ja oli soma ajatella, että nyt oli ulkona kesä. Kadut sulana ja lapsia leikkimässä kaduilla! Tuntui niin hauskalle. Ja tuli ikävä tyttöjä ja kaikkia.
Siitä oli niin kauan, hyvin hyvin kauan, tuntui ihan, että monta vuotta oli siitä, kun hän oli heitä ketään nähnyt.
Mitähän ne ovat tehneet sillä aikaa?
Hän ei osannut ajatella, mitä tytöt sillä aikaa olisivat tehneet. Mutta jos hän olisi heidän kanssaan, niin menisivät metsään… Sarkkisen kartanolla huvimajassa leikkisivät nukeilla. Ja kartanolla hyppivät nuoralla ja hyppylaudalla, juoksisivat piilosilla… Olisi niin hauska, ettei koskaan ennen ole ollut.
Milloinkahan hän parantuu? Mutta jos hänen pitääkin kuolla, kun hän on sanonut tahtovansa? Mutta hän ei tahtoisi… Kun tulisi Sarkkisen täti, niin hänelle sanoisi, että hän ei tahdo kuolla…
Sarkkisen täti on siksi hyvä, että hänkään ei tahdo…
Hän pitää lapsista, aina antaa heille mitä vain haluavat leikkeihinsä… Niin hyvää tätiä ei ole koko maailmassa…
Nanna kuuli jonkun tulevan ovesta ja kysyvän kuiskaamalla:
—Joko on loppunut?
Hän tunsi äänestä, että se oli Tuppelan täti.
Hän heittäytyi nukuksiin, mutta kuuli äidin sanovan tädille, että hän on valveilla.
Hän rupesi toivomaan, että pääsisi hourioon niinkuin ennekin. Kiihkoisella kiireellä hän koetti saada varpaita ja sormia puhelemaan keskenään. Mutta ne eivät ruvenneet, vaikka ennen rupesivat itsestään. Ei yksikään hiiskahtanutkaan eikä vähintäkään tuntunut siltä, että rupeavat.
Kun näki sen mahdottomaksi, rupesi hän toivomaan, että Kaisu liikkuisi.
Kaisu … Kaisu … Kaisu…
Nanna aivan kuin houkutteli ja kutsui. Mutta hän ei saanut silmiinsä tuota pientä mustaa. Hän jännitti itseään ja koetti aivan kuin puristaa sitä näkyviin.
Kun Tuppelan täti ilmestyi sängyn viereen, tunsi hän tuskallista kuumuutta ja yhä koetti Kaisua liikkumaan. Mutta ei näkynyt sitä mustaa, ainoastaan jotakin hämärää, suurta. Sekin haihtui pois, mutta kun hän koetti sitä nähdä, niin ilmestyi se taas.
Hän ei laskenut sitä menemään enää. Siihen keskelle ilmestyi aivan kuin joku kurkistamaan. Kun hän kiihotti ja kiihotti sitä ja aivan kuin lähemmäksi veti, niin rupesi näkymään selvemmin, ja se suureni ja liikkui.
Se huojui joka taholle ja rupesi sitten laskeutumaan. Laskeutui, laskeutui hyvin syvälle meni ja sitten rupesi nousemaan. Se yleni, yleni hyvin ylös, pysähtyi ja rupesi hyvin kiireesti laskeutumaan hänen päälleen hirveää vauhtia, niin että alkoi ahdistaa ja tuntui kuin hän lutistuisi sen alle.
Hän säikähtyi, kohosi ylös, sieppasi tuolilta sängyn vierestä maitolasin ja sillä viskasi tuota…
Se pieneni samassa ja muuttui toisenmuotoiseksi: oli semmoinen kuin hyvin pitkä mies, pitempi kuin tavallinen, ja sillä oli peukalon pituiset jalat. Se paetessaan juoksi ja huusi niin hullunkurisesti, että Nannaa nauratti.
Hän tunsi jonkun koskevan itseensä ja kuuli kuin äidin äänen. Kun hän katsoi ympärilleen, niin huomasi hän olevansa istuallaan sängyssä, äiti piti kiinni häntä ja Tuppelan täti seisoi loukossa pidellen päätään ja oli maidossa yltäyleensä. Kun äiti laski hänet makuulleen, rupesi Kaisu liikkumaan kauhean kiireesti ja huusi kovasti uuuuuuu…
Sormet ja varpaat puhelivat vilkkaasti. Niillä oli niin paljon puheltavaa ja ne pitivät semmoista elämää!… Isot varpaat rupesivat painimaan. Toinen oli Iivari ja toinen Risto. Iivari voitti ja Risto rupesi juoksemaan kaivon ympäri hyvin kiireesti ja toiset varpaat jäljessä Sormet nauroivat…
Nanna tunsi käden otsallaan. Hän katsoi ja näki Sarkkisen tädin. Nanna käski sormien olla hiljaa ja varpaitten siivolla, että kuulee, mitä täti sanoo. Mutta eivät tahtoneet asettua. Viimein sormet istuivat yhteen kohti niinkuin tytöt koulussa, ja rupesivat sipisemään. Varpaat rupesivat hevosille ja ajoivat maantielle ja sieltä metsään, josta kuului vain vähän hälinää…
Hän nukkui siihen. Ja nukkui taas pitkään. Kun hän heräsi, hän rupesi kuuntelemaan, mitä varpailla ja sormilla oli puhelemista. Hän muistikin, että varpaat olivat menneetkin metsään ja sormet istuivat koulussa. Mutta kun hän näkikin sormet paikoillaan ja tunsi varpaatkin, nauratti häntä ja tuntui, että on nähnyt unta.
Huoneessa ei hänen näkyvissään ollut ketään. Ulkoa kuului hilpeitä ääniä ja uudin oli vedetty vähän ylös, niin että näki korkeita, valkoisia pilven seinämiä, joita jäi huvitettuna katselemaan.
Ne olivat hänestä korkeita lumikinoksia. Hän kiipeili niiden rintuuksia. Pieniltä nyppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmeään lumeen. Taas kiipeili ylemmäksi ja ylemmäksi kahloen lumessa. Se oli hauskaa niinkuin talvella oli kinoksissa pehnata varsinkin lumituiskulla!
Hän koetti katsoa tuiskuiko siellä nyt. Mutta hän ei erottanut. Kun olisi äiti tullut, niin olisi kysynyt. Mutta sitten hän toivoi, että äiti ei tulisikaan, sillä äiti panisi uutimen alas. Ja hän oli hyvillään, että sai olla yksin ja katsella kauniita pilviä.
Ovi kävi ja hän vavahti. Kun kuuli kuiskailtavan, niin alkoi häntä pelottaa. Hän ummisti silmänsä. Kun tunsi, että tultiin lähelle katsomaan häntä, oli hän nukkuvinaan. Mutta kuultuaan Sarkkisen tädin äänen hän avasi heti silmänsä ja katsoi häneen hymyillen.
Tuntui hänestä niin hyvälle, ja aivan kuin halutti jotakin, mitä ei oikein tiennyt, vaan mikä oli mieluista ja ilahduttavaa. Ja täti oli hänestä nyt niin hyvä ja rakas, että olisi haluttanut tehdä jotakin tädin mieliksi. Kun ei muuta voinut, niin lupasi Sarkkisen Annan pitää lainassa hänen kelkkaansa, minkä lupasi senkin vuoksi, kun oli ikävä Annaa.
Täti selitti, ettei enää kelkkaa tarvita, on melkein täysi kesä:
Perhoset lentävät, linnut laulavat ja tytöt ovat jo leikkimajassa heidän kartanolla leikkineet.
Nanna tuli iloiseksi. Mutta hän rupesi kuin jotakin muistelemaan ja kysyi vihdoin, eikö jo kesä ole ollut.
—Ei ole ollut.
Mutta niin hänestä tuntui. Oli kuin hän olisi nähnyt jotakin kesästä tai kuullut siitä kauan sitten. Aivan kuin hän olisi nähnyt tyttöjen leikkivän Sarkkisen kartanolla ja nähnyt perhosia, kukkia ja metsiä…
—Äiti. Olihan se kärpänen? kysyi hän yht'äkkiä.
Äiti sai kauan miettiä, mitä Nanna tarkoitti, mutta muisti sitten sen kärpäsen, joka Nannaa oli ilahduttanut ja josta hän itsekin oli ilahtunut. Hän selitti, että se oli viime viikolla.
Nanna jäi muistelemaan ja vähitellen selvisi hänelle se kirkas päivä. Eikä siitä niin kauan tuntunut olevankaan. Ja hän näki taas kesän ulkona, kadut paljaina, kedot kaupungin ulkopuolella vihantina. Sarkkisen kartanolla leikkimajan ja tytöt siellä. Näki kaikki heidät erikseen. Ja äänet, joita kuului kadulta, olivat kuin kaukaista iloa ja riemua, jota olisi halunnut kuulla lähempää ja nähdä.
Hän katseli Sarkkisen tätiä kysyvästi ja täti tulikin lähelle, kumartuen kuuntelemaan. Hyvin hiljaa, aivan kuin varoen muita kuulemasta, sanoi Nanna:
—En minä tahdo kuolla.
Täti siveli Nannan poskia ja sanoi:
—Ei pieni ystäväni kuolekaan.
Nanna oli kuin irti päästetty. Hänestä oli niin äärettömän hauska. Oli aivan kuin hän jo olisi ulkona tuolla, tuon sinisen taivaan alla, ulkona kirkkaassa ilmassa, jossa toiset juoksentelivat iloisina, ja jossa oli niin hauska!…
Mitähän tytöt sanovat, kun hän parantuu?
Sormet huusivat:
—Tytöt, tytöt! Nanna tulee!
Ja tytöt Sarkkisen kartanolla juoksivat leikkimajasta ja kaikki hyppelivät hänen ympärillään iloisina ja syleilivät häntä…
Sormet taputtivat käsiään, mutta varpaat karjuivat niinkuin pojat sormille:
—Olkaa tytöt hiljaa, että Nanna saa nukkua!
Nannasta tuntui hyvälle, kun sai nukkua. Hän silmäsi äitiä ja Sarkkisen tätiä, jotka istuivat tuolilla sängyn vieressä, ja painoi sitten silmänsä umpeen, ja varpaat ja sormet lauloivat hyvin kauniisti ja hiljaa, että se kuului kuin hyvin kaukaa…
Nanna heräsi aamuyöllä, ja kun äiti tuli hänen luokseen, pyysi hän:
—Äiti, antakaa jotakin ruokaa. Ja nukke, se Rimsu-Maija!