Hotellin päitse, joka on rakennettu siihen, missä ahde alkaa olla viettävä, riennämme rinnettä alas, kunnes kaide tulee vastaan. Juostessa tuntuu siltä, kuin tahtoisi yht'äkkiä ahmia kaikki, ottaa yhdellä ainoalla silmän siemauksella koko Imatra.
Vaan vielä ei näy siihen, mihin seisahdumme, käsin kaiteessa kiinni ja sen yli eteenpäin nojaten, ei näy muuta kuin yläjuoksu koskea. Niska nielee vettä ahnaaseen kurkkuunsa, mutta vesi vilisee vielä alas sileänä, mustana pintana. Paikoitellen se vain valkenee ja pärskähtelee keskivirran kivissä virkeinä vaahtokimppuina ylös. Ne ovat kuin kipinöitä syttyvästä hiilloksesta. Mutta vasta alempana leimahtaa Imatra ilmituleen.
Jyrkät raput vievät keskikohdalta koskea alas aivan kuohujen rajaan. Rappujen päässä on lautainen lava ja sen kaiteen takana tanakka kääkkyräpetäjä, joka on kouristautunut kallioon kiinni ja ojentaa oksiaan vaahtojen ylitse. Alas laskeutuessa sitoutuu silmä siihen, ei kääntele kummallekaan kupeelleen, ei näe muuta kuin sen pienoisen petäjän ja petäjän takana tuon valkoisen vaahdon.
Mutta niin pian kuin seisomme alhaalla lavalla, ottaa Imatra omakseen. Pauhina puhaltaa kuin pyry pään päällitse, ja tietämättään tunnustelee jalka tukea alleen.
Sillä kahden puolen kuohuu kihisten koski, karkaa jalkojen juuritse huimaavana hehkuna eikä ole enää tervettä paikkaa sen pinnassa. Kallioiset rannat supistuvat toisiinsa kaitaiseksi väyläksi. Saimaan selkien suunnaton paino musertaa möyhyksi liiat vetensä niiden välissä. Ennen rauhalliset laineet, jotka lipatellen retkeilivät saaresta saareen ja iloisessa karkelossa rinnakkain hyppelivät alas ylempänä olevista koskien korvista, taistelevat tässä verivihollisina tuiminta taistelua. Ne ryntäävät kuin hätääntynyt väkijoukko palavasta teatterista yhden ainoan oven kautta ulos. Aalto ajaa aaltoa, kuohu karkaa kuohua niskaan. Toinen koettaa toistaan paeta, päästä edelle, ennättää ohitse. Hän heitäikse pitkäkseen, ojennaikse eteenpäin, ottaa huohottaen syltä pitkän hyppäyksen ja pyrkii pakoon. Mutta toinen pakkaa päälle, tunkee irvellä ikenin kintereille. Iskee keihäänsä keskelle selkää, ja rusahtaen katkeaa keskiruumis. Pääpuoli retkahtaa taapäin, hypähtää taas ulvahtaen ylös, kimpoo kiljaisten jälelleen ja suistuu vainoojansa vaahtoavaan syliin. Tämä jo voiton riemusta köyristäikse käppyrälle, koukistaa selkänsä ja asetaikse uuteen laukkaan. Mutta silloin saavuttaa hänet sekunnin kuluttua koston kauhea käsi. Seuraava laine lähetäikse päälle kuin tiikeri takaapäin, tulta sieraimistaan tuhkaisten. He takertuvat toisiinsa, kierrähtävät kerran vain ja katoavat kuperkeikassa kuulumattomiin. Sillä heidän päällensä pudotaikse paksuna paatena koko väylän levyinen vesivuori ja luhistaa taistelijat tuhannen myöhyksi toisen toista kalliorantaa vastaan. Päätkin menevät pieniksi pirstaleiksi, aivot roiskavat ylös korkeuteen kuin veri valtasuonesta ja haihtuvat huippunsa laella hienoksi usvaksi, jonka ilman henki kiidättää kohtisuorana kohoavan kallion kylkeen. Pakkanen painaa sen sitten kiveen kiinni siniseksi jääseinäksi, joka alkaa alhaalta kuohujen rajasta ja ulottuu ylös aina kanervan juureen. Ja kun taistelu alhaalla on tuiki tuima ja taivas selkeä ja tyven ja pakkanen ylhäällä pureva, niin asettuu tämä hyökyjen hienoinen henki aina kuusen kaarnaan, paneutuu pitkin petäjien pintoja ja ripustautuu koivun ritiseviin rihvoihin heliseväksi hilehistöksi.
Ja yhä vain kestää tuota vaahtoisata voimain ponnistusta, tätä tuimaa aaltoveljen temmellystä aaltoveljeä vastaan. Kuplia syntyy ja kuplia kuolee, alituisesti uudistuvat muodot ja vivahdukset vaihtelevat. Mutta ulvonta on yksi, huuto ja pauhu pakahtumaton, eikä väsähdy vetten vihainen vimma.
Me seisomme kauan samalla sijalla, kyynärpäillä kaidetta vasten nojaten. Seisomme turvallisessa tyvenessä, kuin jalopeurain häkkiristikon takana. Ne kiljuvat sieltä sisästä kiukkuaan, selkäkarvat sähköä sähisten ja silmät iskien ilkeätä tulta. Mutta me hymyilemme tyvenesti ja heitämme härnätäksemme paperipalasen leijailemaan alas. Se liitelee kuin lumihiude hiljaisella säällä ja lähenee kuohuja ja aikoo antautua. Silloin koskettaa siihen ilman henki ja hiukan kohottaa. Se ei putoa, se pelastuu, se ui ilmassa yli Imatran! Vaan yht'äkkiä ojentaa ulottimensa aallon harja, pirahuttaa pisaran paperiin, ja siinä silmänräpäyksessä painuu se kuin pintaperhonen lohen kitaan.
Kauan kesti, käsi kaidetta vasten nojaten, katsella, ennenkuin silmässä selvisi kuva kuohujen sekavasta melskeestä. Mutta kuta kauemmin niitä katselit, sitä useamman kuvan ne kiersivät esille. Ja sitä suuremmiksi ne sukeutuivat. Sillä Imatra kasvaa katsellessa, se suurenee silmiesi alla ja kohoo yhä korkeammaksi kuin vuori, kuta enemmän sitä lähenet.
Ja kuta alemmaksi astut sen alajuoksua kohti.
Kalliokuurna kapenee siellä kapenemistaan suvantoa kohti. Siinä, niissä se syöksee sisuksensa suvantoon, on kaikista kaitaisin kurkku. Ja juuri siinä on kuohu kiihkein, temmellys tulisin, veden vimma vihaisin ja ärjy kaikista äkäisin.
Luohan kuitenkin pois siitä silmäsi vielä vähäksi aikaa! Katsahda ensin ylöspäin pitkin kosken koko pituutta!—
Mistä luulet vuodattavan vetensä Imatran? Taivaastahan sen tulevan näet, putoavan alas pilvistä suoraan. Sillä yhteen sulavat siellä kaukana kosken niskan valkoiset vaahtopäät ja vaalean harmaa pilven perusta. Pilvistä putoava lumi liittää ne vielä likemmäksi toisiaan, eikä erota enää, mikä on taivasta, mikä vettä.
Ja kuljeta sitten katseesi hyrskyjen huippuja myöten ja anna silmiesi seurata veden vyörinää myötävirtaan. Kuohut sulavat siellä toisiinsa, ja huikeimmat huiput vain ylenevät yli muista, niinkuin villinä karkaavassa valkoisessa hevoslaumassa leiskahtavat menon mylläkässä hirnujen liinakot harjat ja orivarsojen tuuhea otsatukka. Näin nähden ei Imatra enää näytä vihaiselta ja vimmastuneelta. Se on kuin leikkiä löisi ja hurraisi ja huihkaisisi ja valkoliinoja liehuttaisi.
Tuolla tuonnempana niin, mutta kuta alemmaksi silmäsi solutat, sitä totisemmaksi käy taistelu. Tässä edessäsi on taas ottelu elämästä ja kuolemasta, ja voitto on vain väkevämmän. Hymy karkaa huulilta, ja kasvoille kasvaa tuijottava jäykkyys, sillä tuntuu siltä kuin kallion kieleke joka hetki allasi kahdeksi lentäisi ja sinä sen selässä syöksyisit suin päin suvannon pohjaan. Hirmumyrskynä huminoi kosken kuohu, ja jalan alla on jyhme kuin jättien pajassa. Kallio likistää kahden puolen, ja tuskissaan taittuu vesivuori terävälle harjalle niinkuin kiila, jota kiihkeästi ajetaan liian ahtaasta aukosta sisään.
* * * * *
Olet koettanut katsella kohdallesi koskeen, sen yksityiskohtia tarkastaa ja päästä sen salaisuuksien perille. Kotvan saat kuitenkin koetella, ennenkuin silmäsi yhteen kohtaan seisahtuvat, sillä veden vauhti viepi ne muassaan ja luiskahuttaa aallon harjalta alas suvantoon. Mutta kun vihdoinkin olet voittanut veden vilinän ja naulinnut silmäsi samaan sijaan katsomaan ja kun Imatran suuruus ja salaisuudet ovat kuviksi selviämäisillään, silloin käy koski kateelliseksi kauneudestaan. Se sitoo tietämättäni silmäsi siihen, mihin olet tuijottanut, pitää ne hallussaan lumottuina yhteen pisteeseen eikä tahdo enää antaa takaisin. Ja samalla alkaa se mieltäsi muuttaa, kokoilee sydänalasi salaisimmat säikeet, käärii ne kätensä ympärille ja vanuttelee ja vetää. Tuntuu siltä, kuin herpoontuisi jalkasi ja Imatra sinua hiljalleen imisi itseään kohti. Puut toisella rannalla näyttävät siirtyvän sijoiltaan, ja vastakkainen kallioseinä alkaa väistyä vasemmalle. Päätäsi huimaa, ja sinua horjahduttaa hiukan koskea kohti. Mutta sinä näet vain kuohun keskellä koskea, joka vyöryy ja velloo ja viekoittaa … ja tuossa tuokiossa aina muotonsa toiseksi muuttaa.
Yht'äkkiä ei kuulukaan enää peloittava pauhina eikä näy veden vihainen vimma. Kuuluu vain hurmaava humina ja vaahto allasi vaihtuu villavasuksi, joka lasna ollessasi veti vastustamattomalla voimalla puoleensa, sisäänsä hyppyytti ja peitti sinut päätäsi myöten pöllyäviin lepereihin.
Jos malttaisi koski kauemmin kiehtoa ja antaisi vaahdon vielä hetkisen viekoitella, niin ehkä ennen pitkää saisi sinut aalto anastetuksi ja äkkiä solahtaisit alas liukkaalta kiveltä. Mutta se ei ymmärrä aikaansa odottaa; tahtoo saada suun käsin saaliikseen. Arvaamatta aikoo se sinut altapäin ottaa, ojentaa kielen kidastaan ja yrittää nuolaisemalla temmata tasapainon jalkaisi alta. Mutta silloin korahtaa kylmä vesi kallion halkeamassa ja pisara pirahtaa siitä poskelle. Lumous on luotuna yltä, ja jalka jännittyy kallioon kiinni. Ja voimatonna saa aallon huippu vaipua tavalliseen väyläänsä takaisin. Mutta mennessään läiskähtää se kuin siiman polveke pitkän piiskan päässä ja sylkäisee kiihkeästi kuin vimmastunut kissa sihisevän syljen yli koko kosken toisesta kalliorannasta toiseen.
Edestakaisin mittaili silmämme suvannon suussa Imatran kiitävätä kulkua, milloin kiiveten pilvien rajalle sen ylimmäisien huippujen laelle, milloin laskien alas, milloin seisahtuen samaan paikkaan pitkäksi aikaa.
Mutta lopuksi heittäytyivät nekin uuvuksissaan aaltojen harjoja myöten suvannon syliin, joka pyöreään kattilaansa kätkee hyrskyvät hyökypäät ja laittaa niille leposijan hetkeksi.
Ikäänkuin läähättäen laskeutuu laineitten orhilauma siellä kyljelleen, ja voimattomina retkahtelevat nyt rantoja pitkin nuo äsken niin pystyt päät. Väsyneinä ojentelevat ne vapisevia jäseniään ja suljuvat takavirrassa tiedottomina rantakiveltä rantakivelle. Kunnes pyörre ne tempaa mukaansa ja syöksee Imatran alakuohuista alas Vuokseen, joka joukeana juovana taas vuorostaan soluttelee Saimaan sinilaineita Laatokan laajoja vesiä kohti.
Pisti päähän tehdä huvimatka marraskuussa, keskellä synkintä syksyä. Oli kyllästytty Helsingin kaduilla kävelemiseen ja lähdettiin suotta aikojaan rautatietä ajamaan. Arveltiin, että syksyiset maisemat ja niiden synnyttämät omituiset mielialat tarjoisivat hauskuutta ja vaihtelua.
Oikein nauttiaksemme ympäristöstä ja omasta olemuksestamme istuttiin toisen luokan mukavalle sohvalle, nostettiin jalat vastakkaiselle puolelle ja oltiin kuin teatteriaitiossa.
Sananparreksi on tullut maisemien rumuus meidän rautateittemme varsilla. Tuossa on esimerkiksi Malmin laaja tasanko. Hiljainen, tuhuttava vesisade harmentaa näköpiirin äärettömän yksitoikkoiseksi ja mustuttaa huoneiden seinät. Maantie näkyy olevan lialla, ja sitä pitkin ajava mies ei vaatteittensa värin puolesta eroa ympäristöstään enemmän kuin varis kyntömullasta.
Ikkuna tulee alavan suon kohdalle. Lehtipuut suopellon pientarella harrottavat paljain oksineen, sarat erottuvat toisistaan mustareunaisten ojien kautta, jotka ovat vettä puolillaan. Mennä surahdetaan kallioseinien halki, jotka näyttävät kosteilta ja värisyttävän kylmiltä ja antavat junan juostessa läpi ilkeän kaiun itsestään. Se muistuttaa vankien kahleiden kalinaa. Matalarantainen järvi, joka on jäätynyt, mutta jää veden vallassa, on hetken aikaa silmän alla. Tuskin voi erottaa epämääräistä mäkitupaa sen pisimmän pohjukan perältä. Taikka rasahtaa alla lyhyt rautatiesilta ja vilahtaa likavetinen virta. Rannalla seisoo pesijänainen, märän näköiset hameet korkealle käärittyinä ja paljaat pohkeet kylmästä punoittaen. Hän tuskin päätään nostaa, ei luo katsettakaan tänne ylös, jossa joka päivä mukavuuden maailma hänen ohitsensa selkäkenossa kiidähtää. Se ei kuulu häneen.
Mutta kaikki tämä rumuus, ikävyys ja alakuloisuus ei tunnu siltä, miltä luulisi tuntuvan, kun katsoja istuu toisen luokan vaunussa ja polttelee hyvänhajuista sikaria. Kun kukin kohta vain hetkisen aikaa kohdalla viipyy, kun tietää, ettei sinne tarvitse jäädä, vaan saa yhä eteenpäin rientää, niin näyttää ruma olevan kaunista, ikävä tekee virkistävän vaikutuksen ja alakuloisuuden sijasta ikäänkuin hartioiden ympärille kietoutuu turvallinen hyvinvoinnin vaippa.
Ja miltei ilosta hypähtelee mieli, kun veturi pitkällä puhalluksella ilmoittaa ison aseman tuloa. Punainen ratavahdin asunto, kallion kielekkeellä seisoen, keikahtaa ohitse. Viereen ilmaantuu sivuratoja. Niille siirrettyjen tavaravaunujen seinät humahduttavat pimeän eteen ja samassa taas jälelle jääden viskaavat vaunun valoa täyteen.
Toisessa paikassa odottaa toinen vastaan tuleva veturi ja juna. Siellä pistää päänsä ikkunasta venäläinen sotamies, ja kuuluu virsselin sävel. Nainen, joka näyttää kauniilta, pitää puolet kasvoistaan näkyvissä, toinen puoli on ikkunan pielen peitossa. Tuonnempana vaunussa nukkuu joku. Sitten seisahtuu juna aseman eteen, jonka sillalla kävelee edestakaisin odottavaa väkeä. Ja taampana paistaa sen seinä punaisia, sinisiä, keltaisia ja kaikenkarvaisia ilmoitustauluja iloisen kirjavana.
Me astumme ulos. Asemasilta on sateesta liukas. Silmä kulkee pitkin sen reunaa, seuraa vaunujonon kuvetta ja teroittuu kauaksi kapenevaa rataa myöten pitkän näköpiirin perille, josta jo loistaa oheneva taivaanranta ja ennustaa edempänä kirkasta poutaa ja syksypäivän raitista auringonpaistetta.
Viehättävän vaikutuksen tekee asemahuoneen katettu ruokapöytä. Silmä sipaisee sitä ja sen ruokalajeja kuin keveällä, hellivällä kädellä. Alkaa viinapöydän tuoreista tarjottavista, kiepsahtaa samovaarin laelle, laskeikse alas pitkin kahvikuppiriviä kulkemaan, viivähtää puhdaskasvoisen tarjoilijaneidin olkarusetissa, lehahtaa siitä hedelmäastiaan, joka kukkivana ja kauniina kohoaa kaikkien keskellä, ylinnä muita viinirypäleet ja punehtuvat omenat, ja päättää vihdoin vaihtelevan kulkunsa mustanruskeaan ryhmään toisella puolen pöytää, jossa hiukan juroina seisovat vieri vieressään kiinni olut- ja portteripuolikkaat.
Minä tartun yhteen, toverini anastaa toisen, ja saaliinemme istuudumme me mehevän annoksen ääreen toinen toiselle puolelle pöytää, välillämme vihertävä kukkakasvi valkoposliinisessa astiassa.
Hetkisen mentyä olemme entisillä sijoillamme, nojaamme entistä mukavammin veralla verhottuun selustimeen, kuulemme kellon soivan, konduktöörin pillin piiskahtavan ja veturin viheltää vihlaisevan. Emme tunne junan liikkeellelähtöä. Asemahuone vain alkaa hiljalleen solua jälelle päin. Ovi oveltaan siirtyy se taammaksi. Tuossa meni viimeinen nurkka, ja tuli puutarhan koivuja sijaan. Vauhti enenee. Nyt hujahti ohitse ensimmäinen sähkölennätinpylväs, nyt toinen. Jo on kohdalla yhtämittaista metsää. Vaunumme vieterit notkahtelevat vetreästi allamme ja me niiden mukana.
Mikä lämmin tunne koko ruumiissa! Kuinka herttaisesti se leviää joka jäseneen! Hohoi sinuas, hauska matkanteko ja nuoren miehen huoleton elämä! Takana humiseva Helsinki ja matkan määränä—? Kuka estäisi meitä ajamasta yhtä menoa vaikka Aasian avaroille aroille!
* * * * *
Ilma on selvennyt. Taivas kirkastuu ja kylmenee. Mutta päivän kuljettava kaari on pieni, ja vinosti valuu valo maahan. Ylimmilläänkin ollen on se ylen alhaalla. Se heittää kimpun punaisenruskeita säteitä vaunun vastakkaiselle seinälle.
Iltatunteet tulevat tunkemalla. Hiukan viluttaa. Siirryn pois ikkunasta, josta luulen vetävän. Miksi käy mieli yht'äkkiä alakuloiseksi? Annan asemien, pienten ja pahaisten, mennä menojaan. Mitäs niissä olisi näkemistä sille, joka on käynyt ne kymmenet kerrat tätä ennen…
Huomaan nukahtaneeni, hetkisen olleeni horroksissa. Puistattaa kuin horkassa.
—Pankaa puita uuniin, konduktööri!
—Ja sytyttäkää lamppu!
Hän tottelee, ja ikkunasta ei voi enää nähdä ulos. Se on muuttunut mustaksi kuvastimeksi, johon ilmaantuu toverini nuokkuva pää ja hänen sohvansa selustin ja vaunun seinä. Mutta sen läpi, tuon kuvastavan seinän läpi, pilkahtaa välistä valo metsätorpasta ja välkkää avaruuden periltä pieni, tuikkiva tähtönen.
Taas olemme ystäviä, mielialamme ja me. Sillä vaikutus on verraton. Olemme seisahtuneet asemalle, pienelle, metsäiselle. Vaunu on herennyt heilumasta, pyörien kolina lakannut. Täällä sisällä on ihan hiljaista. Viereiseltä sohvalta kuuluu nukkuvan herran hengitys. Hän liikahtaa hiukan, ja sanomalehti hänen jalkansa alla rasahtaa. Lamppu laulaa ritisevän kamiinan säestämänä. Ei ulkoakaan kuulu mitään. Ensin muutamia askeleita, sitten ei niitäkään. Luulisi nukkuneen koko maailman. Ei ole tulevia ketään eikä meneviä. Asemasillalta näkyy liikkumatta seisovan asemapäällikön pää ja hänen vieressään toinen pää, konduktöörin. Jos he jotain puhuvat, niin tehnevät sen kuiskaamalla. Kello kalahtaa ja päättyy kolmeen läppäykseen. Kuulen, kuinka se kumajaa, kuulen, kuinka kumajaminen yht'äkkiä katkeaa. Asemanvartija sulki kädellään äänivirran.
Sitten on sekunti, pari, hiipivän hiljaista äänettömyyttä. Ei risahdusta, ei Luojan luomaa liikahdusta. Me katsomme toisiamme silmiin, toverini ja minä.—»Kun sirkka vielä sirittäisi», hän sanoo puoliääneen.—Kuluu kotvanen, kuluu toinen. Iankaikkisuus tuntuu kyyristäytyvän yhteen hetkeen. Ja se on kuitenkin vain sydämen muutamain tykytysten, kahden kolmen hengenvedon ylen vähäinen väliaika.
Sillä taas piiskahtaa pilli, veturi viheltää, ja pieni, niskaan tuntuva nytkähdys tietää, että juna on jälleen liikkeessä.
Oppi siitä, että paha on pahalla kostettava ja että on rikosta rangaistaessa otettava silmä silmästä ja hammas hampaasta, oli viimeisilleen kehittynyt. Se oli aikoinaan ollut maailman totuus, se oli julistettu jumalalliseksi ja se oli saanut suuria aikaan. Se oli luonut järjestystä maailmaan, se oli tahtonut oikeuttakin turvata. Mutta kun se antoi oikeuden vain voiman avulla ja kun miekka lopulta ratkaisi riidan, niin ei sota eikä taistelu maan päällä lakannut. Ja kun voimakkaampi voitti heikompansa, niin ei heikompi koskaan saanut oikeutta, vaan sai kärsiä, kitua ja vaikeroida. Mutta ei maailma vaikeroimisista välittänyt.
Silloin nousi heikkojen ja osapuolten joukosta apostoli, joka saarnasi anteeksiantoa ja rauhaa ja joka korkeimmaksi käskyksi julisti: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Järjestyksen voimalliset vartiat ja maailman oikeuden mahtavat ylläpitäjät ristiinnaulitsivat hänet, sillä heidän nähdäkseen loukkasi hänen oppinsa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia: itsepuolustusta ja pahan rankaisemista. Ja he olivat vakuutetut siitä, että jos kosto annettaisiin Jumalalle, horjuisi perustuksissaan maailman siveellinen rakennus.
Mutta oppi lähimmäisen rakkaudesta oli hurmaava oppi kaikille heikoille ja voimattomille. Ja kuta suuremmaksi kasvoi sorrettujen suku, sitä laajemmalle levisi oppi. Apostoli toisensa perästä sitä julisti, kansa toisensa perästä sen omisti. Kaksituhatta vuotta sen jälkeen, kun se ensi kerran julistettiin, ei se vielä ollut käytännössä loppuun saatettu. Mutta neljä tuhatta vuotta kun on kulunut, omaksutaan se ja pannaan käytäntöön siinä maassa, joka ulottuu Uralista Atlantin rantaan.
Se omaksutaan ensin hiljaisuudessa ja yksityisten kesken. Mutta sitten se kerran omaksutaan julkisesti ja vahvistetaan virallisesti kaikkien sivistyskansojen yhteisessä uskontokongressissa. Sotajoukot lasketaan ikuiselle lomalle, aseista taotaan työaseita ja kasarmeista tehdään uuden uskon temppeleitä. Vanhat lakikirjat poltetaan ja kaikki tuomarit pannaan viralta, sillä ei ole kuin yksi lakipykälä eikä kuin yksi tuomari.
Ihmiskunta on riemuissaan, sillä se on vakuutettu siitä, että se totuus, jonka se nyt on tunnustanut, on ainoa ja suurin ja viimeinen totuus. Se on iloinen siitä etupäässä sen vuoksi, että se luulee sen avulla ikuisen onnen saavuttavansa, jota se aina on takaa ajanut. Eikä se sitä sure, jos ei onni heti paikalla sille tulekaan, sillä se on tottunut siihen, etteivät ihanteet heti paikalla toteudu.
Sen vuoksi se kehittää sitä oppiaan ja sovittaa sitä itseensä ja oloihinsa. Se poistaa yksityisen omaisuuden ja jakaa tasan tavarat. Se kuluttaa kasvatuksen kautta pois itsekkyyden, unohtaa koston ja voitonhimon, kitkee sydämestään vihan ja kaikki muut intohimot, jotka yllyttävät toisia vahingoittamaan. Ja se elää verrattain tyytyväisenä satoja vuosia, ehkäpä tuhansiakin. Maa, jota sitäkin rakkaudella ja hellyydellä viisaasti viljellään, antaa sille, mitä se tarvitsee. Ja kun ei ole puutetta, ei ole riitaa. Rauha on maassa ja ihmisillä hyvä tahto.
Mutta tulee aikoja, jolloin sen uskoa koetellaan. Sitä koetellaan sekä sisältä että ulkoa. Tulevat katovuodet, jotka vievät puolen sen viljasta. Kansat, jotka asuvat Uralista Atlantiin, eivät ota niiltä, jotka asuvat ulkopuolella ja jotka eivät anna ottamatta. Eikä heidän uskonsa myöskään anna niiden kuolla, joita halla vahingoitti. Se käskee jakamaan. Mutta annokset ovat pienet, ja koko ihmiskunta kärsii nälkää ja puutetta, mutta kärsii uskostaan luopumatta. On niitä, jotka ajattelevat, että parempi olisi toisten kuolla ja toisten elää kuin kaikkien kitua. Mutta niitä on vähän, ja jos ne sanoisivat, mitä ajattelevat, ei heitä kuultaisi.—Tulee myöskin vihollinen sieltä, mistä se aina on tullut—Aasian aroilta. Se vaatii maata ja se vaatii ravintoa. Se tulee kuin mustalainen turvattomaan taloon, ja sillekin annetaan, mitä se vaatii. Vero on raskas, mutta maksajat ovat monet, ja voimat ponnistuvat kaksinkertaisiksi. Tulee uusia ja yhä uusia vihollisia, ja voimat ponnistuvat kolmin-, nelin-, viisinkertaisiksi. Lopulta ei ole, mitä jakaa, jos ei osan jakajia vähennetä. Ja vihollinen vähentää niitä, sillä sen usko ei estä sitä niin tekemästä. Se tappaa, murhaa, teurastaa kuin lampaita niitä, jotka eivät uskoltaan voi kättä vastarintaan nostaa. Se tuntuu vaikealta, se on kipeää kärsiä, mutta niin vaatii kansojen usko, joka käskee rakastamaan vihollistaankin, ja se usko on pyhä.
Vaan oli siellä mies, joka oli uhrannut kaikki uskonsa eteen ja joka oli antanut kaikki, mitä hänellä oli. Hän oli antanut peltonsa sadon, oli antanut majansa asuttavaksi, oli antanut oman työnsä ja perheensä vaivannäöt. Eikä se, joka häneltä kaikki otti, antanut hänelle mitään palkkioksi, vaan maksoi hyvän pahalla, sillä sellainen olihänenuskonsa, jonkahänoli isiltään perinyt.
Oudot mietteet heräsivät miehen rinnassa. Hämärinä muinaistaruina, joista vain runoniekat joskus lauloivat, hän oli kuullut kerrottavan ajoista, jolloin ihmisten usko oli aivan toinen, kuin mikä se oli nyt. Ihmiskunta kuvattiin silloin eläneeksi onnellisena ja tyytyväisenä, sillä eiuskaltanutsille kukaan mitään pahaa tehdä. Miksei uskaltanut? Siksi ei uskaltanut—niin sanottiin—että se, joka toista löi, sai samalla mitalla takaisin; siltä, joka vei hengen joltain, vietiin hänen oma henkensä rangaistukseksi ja peloitukseksi. Nyt johtaa ihmisiä rakkaus ja rakkautta sanotaan pyhäksi, silloin johti viha ja sitäkin sanottiin pyhäksi.
Ihmiskunnan onni on siinä, että se rakastaa—oli hän kuullut iät kaiket sanottavan. Mutta oliko ihmiskunta nyt sitten onnellinen? Hän naurahti pilkallisesti ja pudisti päätänsä säälivästi. Ei ainakaan hän ollut, eikä tiennyt ketään, joka olisi. Eivät olleet onnellisia muut kuin ne, jotka sortivat häntä ja sortivat kaikkia muitakin, mutta joita vastaan usko kielsi puolustautumasta. Linnut metsässä, eläimet kedolla ja kalat vedessä, ne olivat nekin onnellisia, sillä ne ottivat, minkä voivat, eivätkä välittäneet muista kuin itsestään.
Mutta kun hän näitä mietti—oli miettinyt jo kauan selvyyteen pääsemättä—kuului surkeata huutoa hänen majansa takaa. Hänen vaimonsa karkasi sieltä tukka hajallaan sen saman miehen takaa-ajamana, joka oli anastanut hänen maansa ja tavaransa. Ja nyt se tahtoi anastaa hänen vaimonsakin, hänen lastensa äidin, tarttui sitä käsivarteen ja aikoi laahata muassaan.
Mutta silloin täytti kummallinen tunne hänen rintansa, sitä vihlaisi kuin veitsellä, maailma punertui hänen silmissään, ja lapiolla, joka oli hänen vieressään, halkaisi hän vihamiehensä pään.
Hän pakeni metsiin, sillä viholliset häntä vainosivat, eikä hänen kansansa tahtonut antaa suojaa sille, joka oli rikkonut sen käskyn, mikä oli pyhin heidän uskossaan. Mutta oli niitäkin, jotka kuultuaan hänen teostaan tekivät samoin kuin hän ja tulivat hänen luokseen. Ne kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen, piilivät päivillä ja liikkuivat öillä. Liikkuivat sortajain seassa ja levittivät kauhua heidän keskeensä mitaten samalla mitalla, millä he olivat mitanneet. Liikkuivat ystävien seassa ja saarnasivat uusia aatteita ja uutta uskoa: itsepuolustuksen, oman edun, koston, rangaistuksen ja vapautuksen uskoa, luvaten onnea ihmiskunnalle, jos se heitä seuraisi.
Toiset sitä oppia ihmetellen kuuntelivat, sillä se oli puhuttu kuin heidän sydämestään.
Mutta toiset sitä kauhistuivat eivätkä tahtoneet hänestä mitään tietää.
Mutta kolmannet koettivat todistaa, että hän oli väärässä, ja he sanoivat: »Odottakaamme vielä sitä aikaa, jolloin rakkauden voimalla vihollisemme taivutamme ja jolloin koko maailma meidän oppimme ainoaksi oikeaksi tunnustaa.»
Mutta hän virkkoi: »Maailma ei koskaan ole yhtä ainoata oppia oikeaksi tunnustava. Jokainen tunnustaa oikeaksi vain sen, joka sille on hyödyksi. Niin tekevät vihollisemme, ja niin tehkäämme me! Aseihin!»
Ja hän sai aseihin kansansa nuorimmat ja parhaimmat.
Ja he karkoittivat sortajat maastaan ja ottivat takaisin omansa.
Ja tekivät itselleen uuden uskon pahan pahalla vastustamisesta, joka usko oli uusi siksi, että se oli niin vanha, ettei sitä kukaan heistä ollut ennen käytännössä nähnyt, ja jota he sanoivat ainoaksi ja suurimmaksi totuudeksi siksi, että se oliheidätpahasta päästänyt,— eivätkä tienneet, että se kerran sekin oli vanheneva ja antava aihetta uuteen uskoon, joka oli voittava vanhan ja kerran taas vuorostaan voitettava.
Kuvauksia ystäväni kuvanveistäjän elämästä.
»Olen löytänyt Jumalani, jota niin kauan olin turhaan etsinyt! Rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö. Se oli ihana, hurmaava, mieltä huikaiseva hetki, kun usko rakkauden jumaluuteen niinkuin ilmestys korkeudesta, niinkuin salama taivaalta valaisi synkistyneen, uupuneen sieluni…» (Ja sitten seurasi hehkuva kuvaus hänen onnestaan ja seikkaperäinen selitys, kuinka hän oli sen saavuttanut ja miten muutos hänessä oli tapahtunut.)
Hän oli tunteellinen, innostunut luonne, niinkuin taiteilijat yleensä. Kun hän ryhtyi johonkin, ryhtyi hän siihen koko sielullaan. Lapsuutensa ja ensi nuoruutensa uskon oli hän verrattain kauan säilyttänyt. Mitään varsinaista uskonnollista elämää ei se ollut, mutta olihan se kuitenkin se selkäranka, joka tuki häntä. Siitä aatepiiristä oli aihe otettu hänen ensimmäiseen taiteelliseen kyhäykseensä kuvanveistäjänä. Se oli kuva tekstiin: »Sallikaat lasten tulla minun tyköni», puuhun leikattu Vapahtajan kuva, kädet eteenpäin ojennettuina, niinkuin kaikissa raamatun kuvissa. Äidilleen hän oli sen valmistanut joululahjaksi. Äiti otti sen riemuiten vastaan ja asetti kirjoituspöydälleen, jalustana samettikansiin sidottu kuvaraamattu. Hän sitä melkein palveli, toimitti rukouksensakin sitä silmällä pitäen. Poikakin kertoi usein sitä ajattelevansa miltei uskonnollisella hartaudella, ja se oli hänelle kahta rakkaampi siitäkin syystä, että se oli määrännyt hänen elämänsä suunnan. Kuvan nähtyään salli äiti poikansa estelemättä taipumustaan seurata.
Hän kävi oppinsa ensin kotona, sitten Saksassa, mutta Pariisiin tultua haihtuivat lapsuuden usko ja nuoruuden aikana saadut ihanteet, samalla kuin uudet, taiteelliset teoriat tekivät hänen taiteessaan täydellisen vallankumouksen. Muutos tapahtui äkkiä ja voimakkaasti. Se tarttui kuin kuume ajan ilmasta, ja kun hän siitä parani ja palasi ensimmäiseltä matkaltaan Ranskasta, oli hän valmis kieltäjä. Käsityksen persoonallisesta Jumalasta hän oli kokonaan repinyt mielestään. Se vähä, mikä siitä oli jälellä, oli jonkinlaista ylimalkaista maailmaa johtavaa järkeä, jonkinlaista yhteenlaskettua tulosta kaikista maailmaa hallitsevista luonnonlaeista.
Kiivautta uhkuvassa kirjeessä hän teki siitä selkoa eräälle ystävälleen.
»Mikä houkkio, mikä mieletön haaveilija, mikä narrien narri minä olen ollut! Minun tekisi mieleni häpeästä huutaa, kun ajattelen, että suurin osa tämän muka valistuneen vuosisadan ihmiskunnasta vaeltaa vielä raakalaisten kannalla. Pakanoita, kuvain kumartajia te olette, jotka rakennatte huoneita haltijoillenne ja palkkaatte pappinne niitä kaitsemaan. Kultavasikoita te itsellenne valatte ja niitä kumarratte, vaikka luulette kuuntelevanne sen käskyjä, joka korkeudessa jylisee. Koko katolinen usko kaikkine madonnankuvineen ei ole aatteellisesti rahtuakaan ylempänä alhaisimman neekerin uskoa, joka panee pyöreän kiven soikean kiven päähän ja palvelee sitä korkeampana olentona. Kaikki muu on maailmassa edistynyt, uskonto on vuosituhansien kuluessa seisonut paikoillaan.
Se, jonka pitäisi olla yliluonnollinen, henkinen ilmestys, pukeutuu yhä, niinkuin on aina pukeutunut, maallisiin muotoihin. Muunlaisena sitä emme jaksa käsittää.—Mutta onhanmeidänuskontomme katolista paljon puhdistuneempi?—Kaunis puhdistus!—Meillä on uhrimme: ehtoollisemme; meillä on taikatemppumme: kasteemme; meillä on kirkkomme kuvineen meilläkin. Papit ovat palkatuita noitia, jotka maksusta myöskentelevät autuutta summissa ja vähittäin. Se ja se kirkollinen toimitus (sairaan viimeinen lohdutuskin) maksaa sen ja sen, niinkuin noidan antamia amuletteja on erihintaisia. Jumala, joka sellaisilla menoilla sallii itseään palveltavan, ei oleminunjumalani. Muutakaan Jamalaa en tunne. Minulla ei siis ole mitään jumalaa. Ja kuitenkin minä olen varma siitä, että seison paljoa korkeammalla henkisen kehityksen kannalla kuin kaikki jumaliset. Minulla on ihanne, joka asuu niin huimaavan korkealla, on niin yliluonnollisen abstraktinen, että sille on mahdoton mitään maallisia muotoja löytää—paras todistus sen henkisyydestä. Järki—se on minusta ainoa, joka vivahtaa johonkin yliluonnolliseen. Sen kanssa seurusteleminen on kuin viileässä vuoristossa asuskelemista. Sitä ei voida personoida enemmän kuin avaruuttakaan. Kerran sille koetettiin temppeliä rakentaa, mutta se ei onnistunut. Se ei todista järjen jumaluutta vastaan, vaan sen puolesta. Mutta en tahdo sitäkään jumalaksi nimittää. Jumala, s.o. yleinen käsitys hänestä, on liian aineellisesti persoonallinen, liiaksi maallisiin muotoihin valettu kelvatakseen sille nimeään lainaamaan. Eihän ole sitä dilettanttia, joka ei luulisi voivansa jumalaa kuvata, tai ainakin äitiä ja poikaa. Se on naurettavaa, samalla kuin se on taiteelle kokonaan vierasta. Taiteen täytyy kyetä ainettaan hallitsemaan, mutta uskonnollinen taide ei sitä voi, ellei tahdo tehdä, niinkuin on tehnyt, Jumalastaan inhimillisen mielikuvituksen tuotetta. Sellaisia olemme tottuneet niin kauan silmäimme edessä pitämään, että niitä lopulta tietämättämme jumalina palvelemme. Ajatella, että minäkin! Olenhan sinulle kertonut ensimmäisestä luonnoksestani. Siitä tuli täydellinen kotijumala. Jos ei äitini muisto—onni hänelle, että kuoli, ennenkuin sai nähdä muuttuneen poikansa—minua siitä estäisi, olisin valmis nauruun pakahtumaan.»
Innolla antautui hän »uuden oppinsa» puolesta taistelemaan. Taisteli sekä sanoin että kirjoituksin, mutta etenkin taiteessaan sitä toteuttaen. Hän oli täysverinen realisti, sai aikaan paljon innostusta nuorissa, herätti suuttumusta ja kiukkua,—mutta suuntansa etevimpiä edustajia hän oli. Oli hänen teoksissaan kuitenkin jotain hakevaa ja haparoivaa. Aatteet olivat usein mainiot, näki, miten inspiratsioni oli leimahtanut, mutta samalla taas sammunut. Ei näkynyt sitä kytevää, lämmittävää tulta, jota tarvitaan, ennenkuin suuri teos jaksaa valmistua. Ei hän koskaan samaa aihetta käsitellyt. Milloin oli historiallinen taide hänen ihanteensa, milloin oli kotimainen, kansallinen taide kaikista korkeinta j.n.e.
Mutta viimeinen aste hänen silloisessa taiteellisessa kehityksessään oli se, että hän eräänä iltana palatessaan työpajaansa Pariisissa otti suuren vasaransa ja kukisti maahan salonkiin aikomansa marmorin. Ja kohta sen jälkeen hän kirjoitti eräälle ystävälleen nuo sanat: »Minä olen löytänyt Jumalani, rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö.»
* * * * *
Ei ollut häntä hänen järkensä uskonto tyydyttänyt. Minne hän sen kanssa kääntyikin—kirjoitti hän ystävälleen tuossa samassa kirjeessä—kylmän hengen se huokui hänen eteensä. Oli siinä sisältöä niin kauan kuin menestyksen päivä paistoi, mutta kun vastoinkäymisten ja pettymysten hämärä alkoi laskeutua ympärille, tuntui tyhjältä ja kolkolta. Se muistutti eniten sitä kammon tunnetta, joka syntyy lapsen mielessä, kun tulee ilta ja yö pitkää taivalta kulkiessa. Sitä pakenee ja pakenee, mutta se vain sakenee ja sakenee edestä ja takaa. Huutaa apua, vaikka tietää, ettei sitä huutoa kukaan kuule. Mutta yht'äkkiä johtuu mieleen, mitä äiti on sanonut: että on Jumala, joka näkee ja suojelee, ja rauhoitettuna silloin matkaansa jatkaa.
Ei millään mahdilla ollut hän sellaisina eksymyksen hetkinä—joita synnyttivät ihmisten itsekkyys, maailman kylmyys ja omat pettymykset niiden suhteen, joiden rakkaudesta oli luullut olevansa kaikista varmin—saanut rauhoitetuksi itseään sillä, että kun uusi aamu koittaa, s.o. kun tämä turvattomuuden tunnelma on ohi mennyt, hän taas voi rauhansa löytää. Sillä liian monta kertaa hän oli pettynyt, siihen uskoon uudelleen antautuakseen. Ja hän alkoi katsella ja tutkia, millä nuo elämänsä täyttivät, jotka olivat niin tyytyväisiä, rauhallisia ja onnellisia.
Sattui hänen silmäänsä silloin eräänä iltana, kun hän kaikkeen kyllästyneenä palasi kotiinsa bulevardikahvilasta, Uusi Testamentti, joka aina kulki hänen matkalaukussaan muun rojakan joukossa. Sen oli siihen pannut äiti, kun hän ensimmäiselle matkalleen lähti, se oli pieni kirja, joka ei paljoa tilaa ottanut. Jonkunlaista keikailemista oli se, että hän aina piti sen pöydällään, josta toverit sen huomasivat ja ihmetellen kyselivät, mitähänsillä kirjalla tekee?! Nyt avasi hän sen hajamielisesti ja alkoi sitä haukotellen selailla. Hän luki sitä sen yön, kuuli suuren Pariisin omituisine yöllisine äänineen ympärillään humisevan, ja luki lakkaamatta; seuraavana päivänä teki samaten yhä suuremmalla innolla;—kunnes hän toisen päivän iltana yhä kasvavassa innostuksessa pitkin kaupunkia harhailtuaan oli täydellisesti muuttunut. Ja ensi töikseen täytti hän käskyn: »Teidän pitää luopuman kaikesta ja seuraaman minua»—ja särki kaiken entisyytensä särkemällä taideteoksen, jota oli vuosikausia valmistanut.
Rakkaus,—se oli se uusi ilmestys, mikä hänelle Kristuksen opista oli leimahtanut vastaan. Sehän oli kaiken uskonnon sisältö, sinnehän oli ihmiskunnan kaiken uskonnollisen kehityksen kärki viitannut, siinähän nyt oli se henkinen, ihanteellinen Jumala, jota hän oli hakenut. Ei sitä kuvien teolla palvella, ei sitä taide kelvannut toteuttamaan, taide, joka hänen mielestään oli vain jäännös pakanuudesta, jonka koko sisältö oli aistillinen. Koko tulisen luontonsa voimalla hän omaksui sen. Heti paikalla, viivyttelemättä, tahtoi hän sen itsensä suhteen toteuttaa. »Enkä minä koskaan ole suurempaa helpotusta, täydellisempää vapautusta tuntenut kuin silloin, kun näin nuo epäjumalani, nuo omien käsieni tuotteet, pirstaleina edessäni lattialla.»
Rakkauden aatteen toteuttaminen tässä maailmassa, käskyn: »Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi» kirjaimelleen noudattaminen aikana, jolloin ehkä enemmän kuin koskaan ennen saarnattiin väkevämmän oikeutta heikkojen rinnalla, jolloin siitä oli tehty täydellinen teoria ja juljettu sitä tieteellisesti puolustaa—siinä oli nyt työala, jonka hän itselleen valitsi. Töillä, esimerkillä tahtoi hän sen toteuttaa.
Hän erosi ystävistään, katosi pitkäksi aikaa sen toveripiirin näkyvistä, jonka kanssa ennen oli seurustellut. Kuultiin hänen Tolstoin esimerkkiin innostuneena ruvenneen ruumiillista työtä tekemään; omaisuutensa hän jakoi köyhille; toimi paljon filantroopisella alalla; ajoi raittiusasiaa ja esiintyi maallikkosaarnaajanakin.
Menimme häntä kerran kuulemaan. Oli omituista nähdä hänet, tuo ennen niin hieno maailmanmies, joka aina oli kulkenut viimeisen muodin mukaan puettuna ja jota kaikki kotimaiset keikarit jäljittelivät, tavallisissa työläisvaatteissa noiden ihmisten kanssa, joita hän ennen oli nauranut ja pilkannut. Kaupunkilaistyöväki oli hänen mielestään ollut »sitä viimeistä plebsiä», varsinkin sen vuoksi, että sillä hänen sanainsa mukaan »ei ollut haikuakaan taiteellisesta käsityksestä … se oli sitä kaikkein poroporvarillisinta» j.n.e. Talonpojalla on toki hitunen runollista mielikuvitusta, kaupunkien väki on »sitä puhtainta, paksuinta proosaa», josta oli kerrassaan mahdotonta saada mitään taiteellista aihetta puserretuksi.
Sellaisille hän nyt puhui taiteesta, sitä tuomiten. Kerrottuaan ensin— äänellä, joka muistutti pelastusarmeijalaista.—millainen hän oli ollut ennen, mutta millaiseksi hän Jumalan avulla oli muuttunut, selitti hän heille, miten pakanallista, miten alhaista ja tuomittavaa taide on. Se on se taipumus meissä, jota me kutsumme taiteeksi, joka on turmellut alkuperäisen, kirkkaan kuvamme Jumalasta. Se on se, joka, pyrkien maallisiin muotoihin pukemaan sitä, mikä on hienointa, pyhintä ja ylevintä, hävittää meissä sen. Me olemme luodut Jumalan kuviksi, mutta me teemme Jumalanomaksikuvaksemme. Kristus ei taiteesta tiennyt, ja ensimmäiset kristityt sen hylkäsivät. Mutta ihmiset lankesivat takaisin perisyntiinsä, ja siinä he rypevät vieläkin. Joka kerta kun he Jumalaa ajattelevat, ajattelevat he häntä heidän itsensä näköisenä ja semmoiseksi kuvaavat. Mutta Jumalaa ei voi kuvata, ei minkäänmuotoisena ajatella, sillä Jumala on rakkaus, on ylevä aate. Se tuntuu meistä hämärältä, meistä, jotka aina olemme tottuneet aatteita muotoina käsittämään ja näkemään. Mutta hämmennys lakkaa, epäselvyys katoaa, niin pian kuin alamme tätä aatetta toteuttaa, niin pian kuin alamme rakkauden töitä tehdä. Silloin me Jumalamme, oikean Jumalamme, käsitämme korkeana, yliluonnollisena voimana. Sitä Jumalaamme palvellaksemme emme mitään pappia tarvitse, sillä kaikki olemme sen yhtä hyvät papit. Kukin välitämme me yhtä hyvin suhdettamme Jumalaan. Rakkaus kanssaveljiimme, rakkaus suureen kärsivään ihmiskuntaan—siinä on uskontomme!
Hän puhui tulisesti, koetti kuulijoitansa innostuttaa. Mutta seurakunta pysyi kylmänä. Nähtävästi harva käsitti hänen aatteensa hienouden.
Haimme hänet esitelmän loputtua seuraamme. Koetimme osoittaa hänelle heikkouksia hänen opissaan. Koetimme osoittaa, että hän varsinkin taidetta tuomitessaan oli väärässä. Mutta juuri siinä kohden hän sanoi vakaumuksensa olevan kaikista varmimman.
—Etkö sinä ole koskaan tuntenut halua taiteellisestikin esittää niitä uusia aatteita, joihin olet innostunut? kysyi meistä muuan.
—En koskaan. Ja juuri se, että nämä aatteeni eivät tuota ulkonaiseen muotoon pukeutumista kaipaa, vahvistaa minua siinä, että uskoni on kirkastunut ja hengistynyt, että se on niin puhdas kuin absoluuttinen aate vain voi olla. Te ette sitä nyt käsitä, mutta minä toivon, että teidänkin aikanne on vielä tuleva. Sinusta—ja hän kääntyi tuon ystävänsä puoleen, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa—sinusta varsinkin minä toivon, että olet oikealle tielle osautuva.
Hän oli varma vakaumuksessaan, oli mielestään reformaattori, oli enemmän, oli uskon uudistaja, ei vain puhdistaja, miltei sen luoja.
Olihan taide kadottanut hänessä miehen, josta sille olisi ollut kunniaa, arvelimme, mutta olihan aatteellinen työ voittanut. Hyväksyimmehän mekin hänen aatteensa pääpiirteissään, pistihän meitä, ettemme tunteneet voivamme tehdä niinkuin hän. Olisi ollut niin turvallista, kun olisi meilläkin ollut jotain pysyvää ja varmaa, johon olisimme voineet luottaa.
—Loruja … olkaa huoletta…! Kun puuskaus menee ohi, palaa hänkin vielä entisten jumalainsa eli oikeammin epäjumalainsa luo.
—Mitenkä niin?
—Hän on ennen kaikkea taiteilija, ja se on saava hänet järkiinsä jälleen.
Mies, joka noin puhui, oli oikeassa, mutta hän oli suuresti väärässäkin.
Mutta puhukoon hän taas itse siitä, mitä hänelle tapahtui. Tässä on hänen viimeinen kirjeensä, päivättynä muutamia viikkoja sitten Pariisissa ja osoitettu tuolle samalle ystävälle, jolle edellisetkin. Se on suoran, rehellisen, aina totuutta etsivän miehen tilinteko ristiriitaisen elämänsä kanssa, joka ei saanut hänelle elämän suurta kysymystä selvitetyksi. Tulkoon se todistuskappaleena tässä kokonaisuudessaan julaistuksi. Kirje on näin kuuluva.
»Sinulle, vanha ystäväni, joka olet kehitystäni seurannut ja joka, vaikka viime aikoina olemmekin olleet eri mieltä elämän suurimmista kysymyksistä, kuitenkin olet minua myötätuntoisesti kohdellut, tahdon nyt taaskin kertoa, kuinka minun on käynyt ja mille perille olen ajautunut, sitten kun viimeksi tavattiin. Tämä on itsetunnustus, vaikeampi tehdä kuin kaikki ne monet entiset, joita olen tehnyt. Oikeastaan olisi minun tekeminen tämä maailmalle, tai ainakin jollekulle 'hengenheimolaisistani'. Mutta mitäpä maailma minua nyt liikuttaa. Annan sinulle sitä paitsi täyden vallan julaista, mitä nyt olet saava minusta tietää. Tarinani on surullinen, eikä se suinkaan ole minulle kunniaksi. Mutta totuus on tunnustettava, ja tässä se on.
»Sinä tiedät, minkä aatteellisen rakennuksen minä itselleni rakensin, ja miten siinä asumaan muitakin houkuttelin. Tiedät, että kutsuin sitä ainoaksi oikeaksi, kalliolle rakennetuksi, joka ei koskaan tule horjumaan. Nyt on se kirkko, jonka huipun taivaalle kohotin, vajonnut maan tasalle, ja tässä minä nyt seison sen raunioilla henkisesti hajonneena ja repaleisena, tietämättä minne kääntyä.
»Sitten kun viimeksi tapasimme, kasvoi maineeni ja kannatukseni ihmisten seassa. Tuli muodin asiaksi saapua kuuntelemaan esitelmiäni, oli 'hienoa' olla samaa mieltä kuin minä. Harvat toteuttivat elämässään sitä, mitä suullaan oikeaksi tunnustivat. Mutta minä olin kuitenkin iloinen menestyksestäni. Kuta enemmän sain kannatusta, sitä enemmän sitä halusin. Kuta useampia sieluja voitin, sitä useampia ajoin takaa. Huomasin salaiseksi hämmästyksekseni, että hain itselleni »yleisöä», niinkuin taitelija-aikanani. Koetin kuitenkin lahjoa omaatuntoani sillä, että suuri ero oli olemassa entisyyteni ja nykyisyyteni välillä.
»Samalla kuin menestykseni kasvoi, kasvoi myöskin vastustus, varsinkin kirkolliselta taholta, jossa ei suvaita muita 'profeetoita'—tiedäthän, että minulle tuokin nimi joskus annettiin—kuin Vanhan Testamentin. Ensin oli minua pidetty harvinaisuutena, kuriositeettina. Toiset iloitsivat siitä, että semmoinen pakana ja kieltäjä oli tullut herätykseen. Eivät näet huomanneet mitään eroa minun oppini ja kirkon opin välillä. Mutta niin pian kuin se selveni, alettiin huutaa, että olen ateisti, joka ei persoonallista Jumalaa tunnusta. Koko rakkauden oppini, joka kuitenkin on tai jonka ainakin pitäisi oleman kristinopin ydin, ei nyt tullut mihinkään kuuloon. Vapaakirkollisetkaan eivät enää uskaltaneet antaa minun kokoushuoneissaan puhua. Sehän tosin vain vaikutushaluani kiihoitti. Enkä olisi siitäkään välittänyt, mitä vastustajilla oli asiallista esiin tuotavana. Se oli tuota tavallista, että ilman persoonallista Jumalaa ei mikään uskonnollinen elämä ole mahdollinen. Aatetta ei voi minkäänlaista olla olemassa, ellei ole olentoa, joka on sen ajatellut ja josta se on alkunsa saanut, sanottiin.
»Mutta luokseni alkoi tulla toinen parhaista ystävistäni toisensa perästä. Itkien valittivat he tuntevansa itsensä usein turvattomiksi ja tyhjiksi, kun eivät voineet rukouksillaan kenenkään puoleen kääntyä, vaan täytyi aina vain omaan heikkoon itseensä turvata.—'Anna meille Jumala, jonka olet meiltä ottanut', vaikeroivat he.
»Olin tukalassa asemassa, aloin itsekin epäillä, enkä tiedä, kuinka olisi käynyt, jos he olisivat pitkittäneet. Mutta he luopuivat, tekivät eron, ja sen tekivät monet muutkin.
»Annoin meneväin mennä ja lohdutin itseäni, sen minkä voin, sillä, että he eivät olleet jaksaneet totuutta kokonaisuudessaan omistaa—niinkuin minä.
»Minäkö?—mutta oliko mestari opetuslapsiansa parempi?
»En huoli nyt tarkemmin esittää sinulle syitä siihen, miksi olen täällä Pariisissa, jonne viimeksi täältä lähdettyäni en enää koskaan luullut palaavani. Ystävät, sukulaiset … tulin sanalla sanoen tänne puoleksi vastoin tahtoani, puoleksi tehdäkseni niille mieliksi, joille oli kiusallista kantaa samaa nimeä kuin minä. Olisi ehkä pitänyt jäädä kotiin aatteittensa puolesta taistelemaan;—vaikka kyllä kai sittenkin oli parasta, että katosin.
»Tapasin täällä joukon nuoria taiteilijoita, joiden maailmankatsomus oli aivan toinen kuin taiteilijoilla meidän nuoruutemme aikana. Sinä tiedät tuon uuskristillisen suunnan, josta on niin paljon puhuttu. He olivat hartaita kristityitä ja kokivat uskoaan taiteessaan toteuttaa. Niinkuin tiedät, olen minä aina ollut periaatteessa uskonnollista taidetta vastaan. Heidän maalauksensa erosi kuitenkin tavallisesta. He 'maalasivat aatteita', niinkuin heidän tunnussanansa kuului. Kokien vapautua ahtaiden muotojen vankeudesta ja aineellisen todellisuuden jäljittelemisestä pyrkivät he siihen aatteiden puhtauteen, jonne taide kyllä aina tähtää, mutta jonne se, ollen pakotettu ainetta ja muotoja noudattamaan, ei minun käsittääkseni koskaan pääse. Heidän pyrkimyksissään oli kuitenkin jotain, joka minua miellytti.
»Ja lomahetkinä—kun palasin kotiini työstä, jolla leipäni ansaitsin— rupesin miettimään minäkin, enkö, ainakin koetteeksi ja itseäni varten vain, voisi saada esille sitä aatetta, joka mieleni täytti. Eihän se kaikkein korkeimmassa ilmestysmuodossaan ole kenenkään kuvattavissa. Mutta sellaisena kuin se maailmassa ilmaantuu puhtaimpana ja suurimpana, kuinka minäsenesittäisin?
»Ensin kyti mielessäni luonnoksia vanhojen mallien mukaan, sellaisten kuin Mikael Angelon Pietán y.m.
»Mutta ne tuntuivat tekotapansa puolesta liiaksi materialistisilta, niissä oli liiaksi pidetty silmällä vartaloa, jäseniä, lihaksia. Sitä paitsi oli rakkauden aate niissä liian ahdas, tunne kohdistettuna yhteen ainoaan henkilöön: äidin rakkaus poikaan. Minun pitäisi saada esille rakkaus koko kärsivään ihmiskuntaan.
»Aate selvisi minulle eräänä yönä, kun kylmästä väristen vuoteessani makasin. Tiedät, millainen erämaa tämä Pariisi on sille, joka tänne on yksin joutunut. Ei ollut minulla ainoatakaan ystävää, joka minusta olisi välittänyt. Ikävystyneenä, välistä onnettomana, puutettakin kärsien minä täällä eleskelin. Tuntui kuin ei siitä suuresta maailmanrakkaudesta, jota olin muille saarnannut, minulle mitään riittäisi. Ehkei sitä olekaan olemassa, ehkä on kaikki ollut vain mielikuvitusta? Silloin näin unenhorroksiin vaipuessani äitini edessäni. Hän seisoi vuoteeni jalkapuolessa, suuret silmänsä minuun luotuina. En nähnyt hänestä muuta kuin nuo hellät, avonaiset, sääliväiset silmät. Olin ennenkin nähnyt hänet samanlaisena, kaukaisimmassa lapsuudessani, kun kuumeen vallassa sairasvuoteellani makasin, ja hän, väljään, vaaleaan yöviittaan puettuna, seisoi tuntikausia minua katsellen, luullen minun nukkuvan, mutta kuitenkaan hennomatta luotani lähteä. Koko hänen olentonsa keskittyi siihen yhteen ainoaan katseeseen, se oli ilmaus kaikista hänen syvimmistä tunteistaan, ja siitä virtasi minuun sanomaton rauha ja turvallisuus. Unet minua tavallisesti painavat ja rasittavat, nyt olin herätessäni onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen.
»Ja aatteeni oli selvinnyt, olin löytänyt rakkauden symboolin, olin saanut kiinni siitä puhtaimmasta muodosta rakkauden aatteen esittämiseen, jota olin etsinyt.
»Asuin silloin erään toverini atelieessa hänen itsensä poissa ollessa. Siinä oli savea telineellä, oli työaseet, ja heti aamulla ryhdyin minä työhöni käsiksi. Et voi käsittää, mikä ihana, autuaallinen tunne mieleni täytti, kun taas pitkästä ajasta tunsin sormien välissä hienon, taipuisan, tottelevaisen saven. Kaikki muu minulta unohtui, en ajatellut muuta kuin tätä työtäni, ja menneisyys oli kuin pyyhkäisty pois muistostani. Aatteen omituisuus ja se tapa, jolla koetin tehtäväni suorittaa, elähytti minua. Oli niinkuin luonnonlain välttämättömyydellä ilman omaa tahtoani ja miettimistäni olisin kulkenut päämäärääni kohti.
»Tarkoitukseni oli saada esille rakkauden sisältö yhdessä ainoassa katseessa, niinkuin olin nähnyt sen käyvän ilmi äitini minulle ilmestyneessä katseessa. Ilme hänen silmissään oli pääasia, kaikki muu: vartalo ja jäsenet, saivat esiintyä niin heikosti, niin vähän silmäänpistävästi kuin vain oli mahdollista. Ja minun onnistuikin niihin saada vain aavemainen, henkinen tunnelma, joka itseenkin vaikutti omituisen salaperäisesti.
»En ikinä ole omien kätteni luomaa sillä silmällä katsellut. Minussa kasvoi kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne sitä kohtaan. Samalla tuli se ystäväksi minulle, enkä viihtynyt missään niinkuin sen seurassa. Kun avasin kääreet, oli niinkuin olisin jotain elävää olentoa kosketellut. Kun olin sen kipsiin valanut ja sitten marmoriin hakannut, minä miltei vapisin, ja olisin tahtonut langeta polvilleni sen eteen, pyytää siltä suojelusta itselleni. Asetin sen eri nurkkaansa, verhosin sen uutimilla ja sytytin illoilla kynttilän sen edessä palamaan. Jalustaksi olin veistänyt kirjan kuvan äitini Uuden Testamentin mukaiseksi.
»Ja se palkitsi vaivani. Tyhjyyteni oli poissa, yksinäisyys ei minua kammottanut, minulla oli hyvä henki, oli suojelusenkeli huoneessani.
»Se kun oli vain itseäni varten, en sitä kenellekään näyttänyt.
»Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita luonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka söivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä teoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat vetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani edessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan.—Mainiota! Etevää! Mutta noinhan se juuri on tehtävä, iankaikkisen rakkauden jumalatar!»
»Ei minua mielestäni oltu koskaan ymmärretty niin hyvin kuin nyt. Tunsin siitä sanomatonta tyydytystä, varsinkin kun näin, että heidän mielihyvänsä ja ilonsa oli vilpitön ja todellinen.
»—Se on suurta taidetta! Se on niin tiivistettyä, niin keskitettyä … koko suuri maailman aate yhdessä ainoassa katseessa…—On niinkuin tuo silmäys tulisi tuntemattomista maailmoista, jostain taivasten takaa… —Ei, hyvä ystävä, rakkausonpersoonallinen olento, olet sen tuossa osoittanut, vaikka kuinkakin sitä vastaan väittäisit!»
»Se oli pian tullut heille yhtä rakkaaksi kuin minullekin. He tulivat sitä vähän väliä katsomaan, istuimme iltakaudet kehässä sen ympärillä, me sitä kuin palvelimme ja sen johdosta keskustelimme. Se oli heidän mielestään se kauan odotettu »uuden suunnan» suuri taideteos, ja minä olin le maître näille nuorille innostuneille miehille. Minä olin muka löytänyt sen, mitä he olivat etsineet, he puhuivat minusta kaikkialla, kirjoittivat minusta, pyysivät saada ottaa jäljennöksiä teoksestani ja julkaisivat sen hienona valopainoksena aikakauskirjassaan.
»En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten sokeuteni saattoi olla niin suuri, ja etten jo aikoja sitten ollut tehnyt kaikesta tästä sitä johtopäätöstä, joka siitä välttämättä oli tehtävä. Olihan aivan sattuma, että silmäni aukenivat.
»Eräänä päivänä tulee hieno, hansikoitu herra, ulkonäöltään juutalainen, luokseni ja ojentaa minulle nimikorttinsa, josta näen, että hän on 'pyhimystenkuvain kauppias'. Hän sanoo kuulleensa taiteilijapiireissä paljon kehuttavan rakkaudenjumalatani, eikä sen tähden voineensa vastustaa haluaan tulla sitä katsomaan. Enkö tahtoisi olla ystävällinen ja näyttää hänelle sitä?
»Annan hänen katsoa, hän luo siihen vain hätäisen silmäyksen ja kysyy, enkö tahtoisi myödä hänelle jäljennösoikeutta teokseeni.
»—Mutta eihän tämä ole mikään pyhimyksen kuva?
»—Parfaitement, monsieur! Ei olekaan, hyvä herra, mutta se on enempi! Pyhimysten kuvat, madonnat ja ristiinnaulitun kuvat ovat vetovoimansa kadottaneet. Ei kukaan niitä enää kysy. Suuri, hieno, taiteellisesti sivistynyt ja samalla uskonnollinen yleisö tahtoo uusia aiheita, uusia muotoja hartaudelleen. Minä myön tavattomasti uutta, uskonnollista taidetta. Uskonnollinen taide ei ole samaa kuin kirkollinen. Kirkko on kenties aikansa elänyt, mutta uskonto elpyy taas. Vanhat kuvat kun eivät tyydytä, tarvitaan uusia palveltavaksi…»
»—ja sitä vartenko te…?»
»—Minä olen varma siitä, että teoksenne on leviävä tuhansin kappalein … luulen voivani tarjota teille mitä parhaimmat ehdot … pienen eläkkeen …n'est-ce pas, monsieur? C'est entendu!»
»Niinkuin salaman kautta, joka pimeältä taivaalta leimahtaa ja yht'äkkiä paljastaa kuilun, johon eksyksissä kulkeva matkamies on suistumaisillaan, selveni minulle nyt kaikki…
»Pyhimysten kauppias päästi hämmästyksen huudahduksen, kun luuli minun aikovan häntä iskeä vasarallani … hypähti syrjään, tempasi knallinsa, mutta ei ehtinyt vielä ovesta, kun marmorini, jumalankuvani, jo kaatui suulleen ja meni pieniksi pirstaleiksi kiviselle lattialle.
»Ja pirstaleina olen minäkin, ainiaksi pirstaleina, enkä koskaan enää pääse kokoutumaan. Minä houkkio, minä narri, joka olin luullut puhdasta aatteellista oppia julistaneeni, suurinta totuutta toteuttaneeni, vieneeni uskontoa ennen näkemätöntä kehitystä kohden, minä, joka olin mielestäni, en vain uskon puhdistaja, vaan sen uudistaja, jopa sen luojakin, minä olin tehnyt kuperkeikan ja seisoin samoilla jalansijoillani, mistä olin lähtenyt—en ollut alhaisinta villiä parempi, joka asettaa pyöreän kiven soikean päälle … en ollut ainoastaan kuvain kumartaja, omien kätteni töiden jumaloija, vaan olin ollut vähällä tulla jumalankuvain kauppiaaksikin…
»Eikä sillä hyvä: minä suren yhä vieläkin särkynyttä Jumalaani, murehdin sitä yöt ja päivät, sillä parempaa en tiedä. Eikä sitä tiedä tämä maailmakaan, joka kulkee ja kulkee ja aina samaan paikkaan saapuu. Se on yhä se sama pakanallisiin muotoihin sidottu, alttareihinsa kiinni kytketty, mikä se aina on ollut ja kai aina tulee olemaan, kehäänsä kiertäen ja omia askeleitaan iankaikkisesti tallaten.
»Sen vuoksi en usko enää mihinkään enkä mitään toivo. Hyvää yötä siis, vanha ystäväni.»
»J.K. Sanoinko, etten enää mitään usko enkä mitään toivo? Kun tarkemmin ajattelen, eilisestä mielenliikutuksesta tyyntyneenä, sitä, mitä minulle nyt on tapahtunut, on sentään julkeata väittää, että jos minä en ole kyennyt totuutta toteuttamaan, eivät muutkaan kykene. Mistä minä tiedän, ettei kerran ole tuleva joku toinen, se oikea, joka puhuu hengessä ja totuudessa ja jonka kengännauhojakaan en ole kelvollinen päästämään.»
Eläimet elivät maan päällä täydellisessä tietämättömyydessä mistään heitä itseään korkeammasta olennosta, sillä ihminen ei ollut vielä luotu eikä kukaan aavistanut, että hänet luotaisiinkaan. Luomakunnalta puuttui herra, mutta se ei osannut häntä käivatakaan.
Susi tosin siihenkin aikaan haaskasi lammaskarjassa, hauet söivät särkiä, haukat hätyyttelivät kanoja, ja kettu vainosi vuonia, mutta haltijakseen ja herrakseen ei kukaan toistaan tunnustanut. Maailmassa vallitsi pienten, paikallisten kahakoiden ohella rajaton vapaus, eikä kukaan sen asujamista alistunut kenenkään yksityisen vallan alaiseksi.
Mutta sitten luotiin ihminen, ajettiin alas taivaasta ja asetettiin kaikkia luotuja vallitsemaan. Hän astui alas korkealle vuorelle ja teki sinne asumuksensa. Eläimet, jotka hänen ilmestyessään sattuivat olemaan saapuvilla, luulivat häntä ensin apinaksi, ja todella hän olikin ensi alussa hyvin apinan näköinen. Sentähden ei kukaan ymmärtänyt häntä sen enempää pelätä kuin pelkäsi apinaa. Metsäkauris seisoi hänet keksittyään silmät suurina ja korvat pystyssä, mutta painautui kohta taas rauhallisena nurmikkoa syömään. Kyyhkyt katselivat pää kallellaan häntä puiden oksilta, mutta eivät lentäneet tiehensä, ja apina kohteli häntä kuin vertaistaan, heitti pähkinällä otsaan ja livisti ilkkuen tiehensä.
Mutta ihminen, joka oli oppinut jumalia pelkäämään, tahtoi, että eläimet häntä pelkäisivät ja kunnioittaisivat niinkuin hän pelkäsi ja kunnioitti jumalia. Hän juoksi majaansa ja tempasi sieltä jousensa ja vasamansa, jotka oli saanut valtikakseen, tähtäsi ja ampui; ampui kerran, ampui toisen ja ampui kerran kolmannenkin. Kauris kaatui kuolleena maahan, ja veri purskahti hänen sieraimistaan, kyyhky putosi oksaltaan, ja pahasti haavoitettuna pakeni apina parkuen tiehensä. Eivätkä kauriit, linnut ja apinat sen päivän jälkeen uskaltaneet tulla lähitienoillekaan, vaan loittonivat kauas pois siltä vuorelta, minkä olivat asuinpaikakseen valinneet.
Kyyhky oli ensimmäinen, joka vei muille vuorille sanan siitä, mitä Ihmisvuorella tapahtui. Oli lintujen käräjät, hän istuutui pitkän korpikuusen latvaan ja kertoi kokoontuneille kansalaisilleen, mitä hänelle äsken oli tapahtunut. Oksalla kuherrellessaan oli häneltä hänen toverinsa tuuskahtanut kuoliaana maahan, ja kun hän ensin paettuaan palasi häntä etsimään ja silmäili alas, näki hän kaikkialla raatoja ja nyletyitä nahkoja. Ja hän arveli, että siellä varmaan raivosi rutto.
Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun kuului kumma suhaus ilmassa, kyyhky levitti siipensä, yritti lentoon, mutta putosi jalat suorina puun juureen eikä enää hievahtanut.
Rutto! rutto! huusivat nelijalkaiset, ja: rutto! rutto! rääkyivät linnut,—kun taas suhahti samalla lailla ilmassa ja lammas lyykähti polvilleen eikä enää noussut. Silloin kaikki kokoontuneet eläimet hajaantuivat kuin akanat tuuleen, mihin pikimmin kerkesivät.
Kettu kääntyi kuitenkin metsän laidasta uteliaana jälelleen katsomaan. Mutta silloin näki hän edessään olennon, joka seisoi pystyssä kuin puun kanto, mutta jonka ruumis oli valkea ja karvaton ja jonka silmissä paloi outo hehku sellainen, että hän meni kuin hervottomaksi ja luikerti maha matalana lähimpään pensaikkoon. Hän oli nähnyt ihmisen kasvoista kasvoihin, mutta ei siitä uskaltanut kenellekään kertoa. Ja siitä päivästä alkoi hän vavahdella joka kiven ja kannon kohdalla, kierti ne kauaitse, luuli joka paikassa näkevänsä ihmisen ja alkoi miettiä keinoja häntä lepyttääkseen.
Eivätkä ehtineet eläimet selvitä ensimmäisestä säikähdyksestään, kun alkoi uudistumistaan uudistua se, mikä äsken oli tapahtunut. Milloin kaatui komea hirvi, sydän nuolen lävistämänä, milloin putosi pyy oksaltaan, milloin oikaisi joutsen kaulansa ja jäi lammen pinnalle kuoliaana kellumaan. Kauhu, pelko ja vavistus valtasi koko eläinkunnan. Hänen äänensäkin joskus kuultiin, ja se tunki luihin ja ytimiin pahemmin kuin suden ulvonta tai vihastuneen kontion kiljahdus. Hänen nuolensa suhahtelivat yhtämittaa, mutta kukaan ei tiennyt, milloinka ne tulivat, mistä ja minkä tähden.
Oli niitä, jotka sanoivat, että meitä rangaistaan meidän synteimme tähden, sillä miksi me elämme riidassa ja eripuraisuudessa ja raatelemme toinen toistamme. Mutta miksi syyttömät kärsivät syyllisten tähden? kysyivät toiset. Miksi säilyy haukka, kun kaatuu kyyhkynen, miksi kuolee lammas, kun susi säästetään? Eikä ollut ketään, joka olisi voinut näihin kysymyksiin vastausta antaa. Mutta vähitellen oppivat kaikki käsittämään, että oli ilmaantunut heitä kaikkia korkeampi olento, jonka vihaa ei kukaan välttänyt, jota ei kukaan voinut paeta, vaan jota kaikkien täytyi pelätä.
Mutta kettu, joka oli kaikkia muita eläimiä viisaampi, joka oli nähnyt ihmisen ja joka yöllisillä retkillään hänen majansa ympärillä hiipien oli hänen tapansa tutkinut, mutta joka ei hänkään ollut koskaan hengestään varma, oli vihdoinkin luullut saaneensa selville, miten ihmisen viha olisi lepytettävä. Ja salaisessa kettujen, kissain, susien, karhujen ja kaikkien muiden petoeläinten yöllisessä kokouksessa hän esitti heille ehdotuksensa ja sai sen hyväksytyksi: että ihmiselle viedään lepytysuhriksi ne eläimet, joita hän eniten himoaa: lammas, lehmä ja hevonen;—jotka vangittiin ja kytkettiin keskiyön aikana ihmisen asunnon eteen.
Ihminen kun näki vapisevat elukat edessään, niin hänen sydämensä heltyi, ja kun hän jo oli mielestään tarpeeksi pelätty, niin hän tahtoi olla rakastettukin. Hän tahtoi, että eläimet rakastaisivat häntä, niinkuin hänkin rakasti jumalia. Sentähden piti hän heitä hyvänä, taputti heitä ja antoi heille syödä ja juoda. He olivat siitä hänelle kiitolliset, ihastuivat ikihyviksi, nuolivat hänen kättään ja olivat onnelliset, ettei hän heitä heti paikalla teurastanut, niinkuin he olivat pelänneet.
Ja kun hän päästi heidät irralleen, niin he ylistivät ihmistä kaikkialla, kertoivat kaikille tovereilleen, kuinka hän oli jalomielinen ja laupias, ja houkuttelivat heitä taipumaan hänen valtansa alle. Ne, jotka tottelivat, tulivat hänen luokseen ja taipuivat hänen ikeensä alle, saivat armon ihmisen edessä, ja niitä sanoi hän kaikkia »omiksi lampaikseen». Mutta toisia, jotka eivät ottaneet kääntyäkseen eivätkä ihmisen orjuuden alle alistuakseen, sanoi hän »susikseen».
Ja niitä vainoo ihminen vieläkin, niitä varten teroittaa hän nuolensa, jännittää jousensa ja ampuu silloin, kun he sitä kaikista vähimmin aavistavat. Eikä hän lakkaa, ennenkuin saa ne sukupuuttoon hävitetyksi, ja siinä ovat kesytetyt eläimet hänelle avullisina.
Usein kiukustuttaa ihmistä kesyttömien eläinten vastarinta. Mutta hän on kuitenkin tyytyväinen siitä, että hekin häntä pelkäävät, tunnustavat hänen valtansa ja tietävät, että hän on heitä korkeampi, väkevämpi ja voimallisempi.