Se oli viimeinen yö, minkä isän sängyssä hänen selkänsä takana makasin. Tunsin siinä valvoessani, kun muut jo nukkuivat sikeintä untaan, että olen elämäni käännekohdassa ja että huomenna alkaa minulle uusi ajanjakso elämässäni. Niin tietoisesti ja teoreettisesti kuin tuollaisia käännekohtia sittemmin olen ajatellut, en ajatellut niitä silloin. Tunne elämän muutoksesta oli kiinnitetty kaikenlaisiin pikkuseikkoihin.
Ensimmäinen kouluunlähtö on aivan toisenlainen kuin toinen. Lukukauden koulussa oltuaan tietää jo, mitä se on, eikä siinä siis ole mitään uutuuden viehätystä. Ensikertalaisen mieltä sitävastoin kiehtoo ajatus siitä, mitä kaikkea tuon matkan perillä mahtaneekaan olla salattuna. Ei sentään sekään niin paljon pitänyt minua valveilla kuin seuraavat asiat.
Ensiksikin en voinut mielessäni kyllin ihmetellä, ettäminä, tämä pikku ressu, olin yhdellä harppauksella kohonnut veljiäni ja sisariani niin ymmärtämättömän ylemmä, että omin päin olin lähdössä kouluun, tuonne kaukaiseen kaupunkiin, ja sinne jäämään. Nyt isän selän takana, pää pienellä lasten tyynyllä, huomenna kuka tiesi missä.
Toiseksi pitivät mieltäni vireillä ne uudet vaatteet, jotka illalla olin nähnyt pantavan tuohon tuolille sängyn päähän.
Jos en olisi pelännyt isän heräävän, olisin kömpinyt ylös koettelemaan, olivatko ne todellakin siinä. Niiden historian minä osasin ulkoa ensimmäisestä luvusta alkaen. Jo toissa kesänä olivat kerityt ne villat, joista tiettiin minulle kouluvaatteet kudottavan. Minä olin itse ollut mukana lamponavetassa, kun tämä toimitus tapahtui. Koko seuraava talvi oli niitä sitten kartattu ja mökkiläisten akoilla kehruutettu. Koko kevään ja kesän paukkuivat kangastuolit äidin ja palvelustyttöjen kamarissa. Hetki oli juhlallinen, kun sarka tuotiin tampista. Mutta korkeimmilleen kohosi jännitys, kun räätäli tuli taloon, otti mitan, otti sen äidin käskystä »kasvun varalta» ja istuutui pirtin pöydälle. Olin aamusta iltaan katsomassa, miten ensin tulivat esiin housut oikein henkselinappeineen, miten kääntökauluksinen takki lakkareineen, joiden luvun itse sain määrätä, ja miten lopuksi liivit, ensimmäiset iässäni. Siinä oli sarja unhottumattomia hetkiä, kun kaikkia näitä koeteltiin. Ja siihen tuli lisäksi kenkäin teko, alushousujen (ensimmäiset nekin!) ompelu, lakki oikein ostolipalla varustettu. Kaikki olivat joutuneet valmiiksi jo paria viikkoa ennen kouluun lähtöä, jonka jälkeen ne olivat kadonneet lukitun aitan orrelle, josta en saanut niitä edes pyhäksikään ylleni.
Mutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja huomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä! Kouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut, kuin olisin päässyt »kylään».
En unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että isälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla istuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi. Kenelle? Minulle,minullese oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten kuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään astiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun tuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia leipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja sokerileipää … jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin pistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt, jos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan tupakan.
Nyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai tapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa meiltä molemmilta, kun äiti sanoi: »Nyt se taitaa viimeisen kerran kammata». Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi pukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne olivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin housut, jotka äiti pani nappiin,—ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin pikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä kelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat, kirstuni, joka on siitä päivästä tähän päivään saakka minua matkoillani seurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta jonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät silloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan—oi, jospa olisivat vastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!
Ja niin on nyt »lyseolainen» valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari haarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa varaan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus kankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se melkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena, kylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja kattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun palokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen matkamiehen hevosen kavioiden kopse.
Liiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä eväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille vielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin alle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja voidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään, kunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.
Matti katsahtaa päin ja kysäisee:
—Nytkö sitä viedään kouluun?
—No nyt!
—Miksikä sitä koulitaan?
—Papiksi.
—Eikö ole ikävä kotoa lähteä?
—Lysti toki on.
—Elähän sano, jos vielä itket.
—Itse itket ennen.
Ruuna tuodaan tallista, musta ruuna, kaikkien kotoisten muistojen valoisa keskus. Se on pyöreä kuin makkara, kauroilla täytetty, tiukka kuin säkki. Sitä ei »pyöräytetä» aisoihin, se kammetaan niihin taitavasti kuin kangella vääntäen; nostaa ensin yhden jalkansa sisään, sitten toisen, ja astuu ainaisen tapansa mukaan aisalle, mutta suoriutuu siitä kuitenkin, niinkuin on satoja kertoja suoriutunut. Sitä huolta, millä se valjastetaan! Isä sovittaa toista rahetta renkaaseen. Matti toista; minä itse pitelen riimua, joka kuitenkin otetaan minulta ja kiinnitetään paikoilleen silojen oikeanpuoliseen suitsirenkaaseen.
Rappujen eteen ei ole ruunaa minun muistini aikaan ajettu kuin yhden ainoan kerran: silloin, kun piispa lähti pappilasta. Se, joka aikoo mukaan, tulkoon siihen, missä ruuna rattaineen seisoo kärryliiterin edustalla. Siitä se on tottunut lähtemään, ja siitä se osaa.
Mutta ei se lähde, ennenkuin on lähdettävä, tietää tarkoin, milloin sen aika on tullut. Ei katso taakseen, mutta tuntee, kuinka isä ja minä kärryihin kiipeämme, kuinka loimi kääritään jalkojen ympärille, kuinka isä täyttää piippunsa ja raapaisee tulta, vetää rukkaset käteensä ja ottaa ohjakset. Silloin se nyhtäisee, kallistaa kärryjä sen verran, että rattaat solahtavat vanhaan jälkeensä—ja niin sitä lähdetään.
Entäpä jäähyväiset? Ne heitetään melkein huolettomasti, ilman tunteellisuutta, ei siinä huudeta eikä heiluteta, veljet ja sisaret seisovat portilla, sanovat: »Nyt se menee!», mutta äiti seuraa vielä mukana, villahuivi hartioilla, silmät hiukan punaisina ja leuka vähän väristen, kurkottaa vielä viimeisen vehnäkakun palttoon taskuun ja jää kujan suuhun, missä maantie alkaa, routainen maantie, jossa ratas kolajaa ja posket siitä niin somasti tutisevat.
Sinne jää koti, sinne äiti—ihme kyllä, ilman suurempaa surua ja kaipausta. Ei ymmärrä lähtevä, miksi äidin silmät vettyivät. Ei ymmärrä vielä, mistä lähti ja minne menee.
Kohta tulevat kuitenkin äiti ja koti korvauksensa saamaan. Mutta selonteko siitä ei kuulu tähän kertomukseen.
Siinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En muista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että jos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei sitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä paljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta kummastakaan—mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin kuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa varten.
Niin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli tähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle puolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt ajattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan tulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut mitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän sijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: »Tuossa sitä pappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra viemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja kakkulasilat.» Ja ennen kaikkea: »Onpas Kustilla kaksinappirivinen palttoo ja uusi lakki.»
Samalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani ja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon huone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät muistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan riihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani kuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja tonkii;—sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää etelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli;— hautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien varressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet ruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut ja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.
Noista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään ruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle »uusi maailma». Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan ihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin toisellakaan,—huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa, jälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan ensimmäisen mielikuvani häviö.
Olin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä, leveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja maantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt harmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs toisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua pitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja ensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja turvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee selän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein, niinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin kuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se ottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman pitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan sitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta syöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä levisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka oli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille. Isäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta itsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa kohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä kohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei tarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi minulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.
Se tunne juurtui jo, vaikkei vielä päässyt versomaan. Sillä kun oli päästy sydänmaan taipaleen poikki ja alettiin lähestyä kaupunkia, olivat nähtävät sentään niin uudet, että ne sen hetkeksi tukahduttivat. Eikähän se ihme ollutkaan, kun viimeisellä taipaleella oli kuljettava niin ihmeellisen paikan yli kuin on lossipaikka. Kärryt ja ruunakin olivat vietävät yli suuren selän. Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran elämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi, oikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. Sitä sekä vedettiin että työnnettiin, lopulta hosuttiinkin, mutta yhtä liikkumattomana seisoi ruuna laiturilla. Lossimiehillä oli kuitenkin keinonsa, heittivät vaatteen pään yli, ja kun ruuna luuli häntä pois vietävän ja tallin kynnyksen yli astutettavan, olikin hänet astutettu proomuun ja sidottu lujasti tuhtoon kiinni. Hän tointui pian, pörhisti kerran korvansa ja alkoi sitten syödä. Minä en niin pian tointunut. Minusta oli tämä hevosen kärryissä purjehtiminen niin satumaista, ettei sen muiston voiman voittanutta ole matkamuistelmissani ainoatakaan toista enkä luule tulevankaan. Unohdin minä senkin, että kohtahan saan nähdä kaupungin.
En ollut koskaan ennen kaupunkia nähnyt. Kertomusten mukaan oli siitä oma laatimani kuva mielessäni.—Minkälainen on kaupunki? olin kysynyt. —Se on semmoinen, oli minulle vastattu, että on puotia puodin vieressä ja taloja talossaan kiinni, katu vain väliä.—Kuvitteluni lähtökohdaksi olin ottanut kirkonkylän kauppiaan ja hänen talonsa. Sellaisia puoteja ja taloja olin sijoittanut kahden puolen maantietä niin pitkälle kuin tietä riitti. Ja kun taas rattaille noustuamme ja ajamaan lähdettyämme vähitellen alkoi maantien varteen ilmaantua taloa talon viereen, olin minä varma siitä, että nyt sitä ollaan kaupungissa. Ja siellähän oltiinkin, siinähän se oli, kun harjun päälle oli noustu. Mutta ei se sentään mielikuvaani vastannut, kun sen näin. Kun näin katot katoissaan kiinni, piiput kuin aholla mustat kannot, oli minusta kuin eräs kaikkein aikaisimman lapsuuteni kuvittelumuistoista olisi tuossa toteutunut. Joka kerta kun ajoin kotoa pois ja tien varressa olevat talot vilahtivat jälelle päin, kuvittelin minä, että ne kokoontuivat sinne, mistä olimme lähteneet, kirkon ympärille. Kun taas palattiin samaa tietä, purkautuivat talot samassa järjestyksessä takaisin. Sentähden niitä ei sitten näkynyt kirkon ympärillä, mutta jos olisi varkain jotain toista tietä kiertänyt kirkolle, olisivat ne ehkä siellä olleet. Mutta nythän ne olivat tuossa kaiken maailman talot korkean, valkean kirkon ympärillä!
Se nyt oli tuollainen ajatus yhtä pian haihtunut kuin syntynytkin, ja kohtahan tulin huomaamaan, että talot pysyivät paikoillaan. Mutta koulumuistojeni omituisuuksiin tämä kuvittelu kuuluu ja johtuu yhä vieläkin mieleeni joka kerta, kun ajan maantietä myöten kaupunkiin.
Ajoimme tullista sisään ja melkein läpi kaupungin asuntoomme. Katu kulki korkealla, niin että huoneet olivat kuin maantienojassa. Oli silloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on yhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli pellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä ottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani uskotuksi. Sill'aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti toinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen. Kuljettiin ensin pienen keittiön kautta, tultiin pieneen saliin, jossa oli jonkunlainen lankkaus—minun tuleva asuntoni, kuulemma—ja kun siihen oli palttooni riisuttu, niin sitten vietiin pienempään kamariin. Siihen minä istahdin, töksähdin käskemättä ensimmäiselle tuolille ja olin niin täydellisesti typertynyt, etten saanut sanaa suustani, en ainoatakaan ajatusta irralleen. Olin kuin kivettynyt.
En siihen tunnelmaan, jonka vallassa olin, osaa vieläkään täysin selvää syytä löytää. Luulen, että se kuitenkin oli seuraavista aiheista kokoonpantu: isä on ulkona, ja minä olen täällä … niillä on, noilla molemmilla, silmälasit, joiden yli katsovat, ja pitkät laihat sormet … niillä ei ole huivia kaulassa eikä palmikkoa niinkuin äidillä, vaan kaulus niinkuin herroilla ja tukka käärössä pään päällä … ne puhuvat ruotsia ja kutsuvat isää »herr pastorn» … vaikka minä sanoin olevani Kusti, kutsui tuo, joka äsken oli tässä, mutta joka nyt kalistelee kuppia toisessa huoneessa, minua Gustafiksi … ja tähänkö minun pitää jäädä asumaan, yksin heidän kanssaan, kun isä lähtee pois … ja tämäkö nyt on se kaupunki, jonne olen niin halunnut?
Se pengoskelee pääskyn pesässä tuo varpunen. Olen nielaissut sen höyhenineen päivineen, se raapii ja nokkii ja tekee kipeätä. Jos ei isä enää tulekaan, kun noin viipyy … jos en enää milloinkaan täältä pääse, kun panivat ovenkin kiinni, ja nyt supattelevat toisessa huoneessa…
Jos en olisi samassa kuullut isäni tulevan toiseen huoneeseen, olisin pullahtanut kohti kurkkuani huutamaan.
Mutta sen minä olin ennättänyt päättää, että tänne minä en jää, en vaikka—tappaisivat.
Mikä se on, joka tekee nuoren koululaisen ensimmäiset koulupäivät niin ikäviksi ja hänen olonsa niin turvattomaksi? Eiköhän se liene sama tunne, joka niin raskaasti painaa asevelvollisen sotamiehen mieltä, kun sinelli ensi kerran hänen hartioilleen heitetään ja hänet riviin pistetään? Hänestä on, niinkuin hän olisi persoonallisuutensa menettänyt, muuttunut yksiköstä nollaksi, jolla ei itsellään ole mitään arvoa. Ei kukaan häntä tunne eikä tunnusta, ei tiedetä, mitä hän on ja mitä merkitsee.
Mitäs nyt tuollainen pieni koulupoikapahanen sitten merkitsisi?
Mutta on hänellä jo hänelläkin pikku persoonallisuutensa. On hän jo kotonaan tottunut jotain olemaan ja jotain merkitsemään, varsinkin jos hän on lapsista vanhin. Hän on huomannut vanhempainsa häntä tarkoittavat hommat, veljiensä ja sisariensa silmissä hän on nähnyt kasvavana, kuta enemmän kouluun lähtö läheni, ja kylän lasten karkeloissa hän oli aina johtaja. Pappilan Kusti on sanalla sanoen ollut henkilö, joka jo jossain on näkynyt.
Luokalla, monen kymmenen pojan joukossa, ei hän enää ole Kusti eikä kukaan. Hän on joku epämääräinen Strömmi tahi Bergi, häntä mainitaan sukunimeltä, johon ei ole tottunut. Minä säpsähdän minulle oudon sukunimeni kuultuani, se on kuin tynnyri, joka kerran ehkä tulee miehen toimista täyttymään, niin että sen omakseen tuntee, mutta joka nyt vielä on tyhjä ja kumiseva.
Seisomme rukoussalissa, jonne meidät on käytävistä ajettu kuin lampaat. Olemme kaikki uudispojat vielä vieraita toisillemme emmekä ole saaneet mitään rintamaa muodostetuksi noita luokalle toiseksi vuodeksi jääneitä vastaan, jotka heti ovat anastaneet päällikkyyden ylitsemme. Ne käskevät ja komentavat meitä, ja arvelematta me tottelemme. Sillä välin he eivät ole meitä näkevinäänkään. Olemme mielestämme kuin alempia olentoja. Opettajat tuolla kateederin ympärillä ovat kaikkien suuruussuhteiden ulkopuolella. Ne ovat osaksi hirviöitä, joista on jo kuullut mitä kamalimpia kertomuksia: se pieksää, tuo kuuluu lyövän korvalle, tämä tukistaa, mikä ärjyy, mikä antaa arestia; osaksi he ovat samalla kuin puolijumalia, joiden lepyttämistä, mielittelemistä, imartelemista pikku pää jo miettii, tuntien vaistomaisesti sen tarpeelliseksi. Isä, joka muutamien muiden isien kanssa seisoo tuolla ovensuussa, on taas kuin pienentynyt, kokoon kutistunut, on totinen ja vähän aran näköinen niinkuin eilenkin, kun käytiin rehtorille ilmoittautumassa. Olimme jo heittäneet hyvästimme koulun portilla, ja niin pian kuin hän oli rukouksissa ollut, sanoi hän menevänsä asuntoon valjastamaan ruunaa ja lähtevänsä.
Rukouksen aikana ja rehtorin lausuessa tervetuliaissanoja katoo hetkeksi arkuus ja pelko. Ihmetyttää, että tuo ankaran näköinen, tuimakatseinen mies voi niin lempeästi puhua. Ensi kerran kuulen minä mainituksi isänmaan, jolle meidän on kunniaa tuottaminen siten, että ahkeroimme itsemme miehiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikken sitä silloin käsitäkään, jää se kuitenkin mieleen, ja muistan minä aina vastaisuudessa, kun käsitys isänmaasta jo on selvinnyt, nuo sanat.
Rukouksen loputtua, kun palataan luokalle, on isä kadonnut. Tunnen siitä, että nyt olen jätetty tänne oman onneni nojaan, on ainaiseksi yhdistynyt muistoon siitä omituisesta hajusta, joka on luokkahuoneessa, missä on uusia, vasta petsatuita pulpetteja. Vielä monien vuosien päästä, kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo muisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain surkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän katoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla tapahtuu. »Vanhat pojat» ovat päässeet valtaansa käyttämään. Suurella melulla ja mahtavuudella ajetaan meidät »uudispojat» pulpetteihimme kuin parsiin. »Paikoilleen!» huutaa priimus. Joku nuorista ei heti tottele. Käydään käsiksi, hän saa sysäyksen selkäänsä, ja kun hän vastustelee, helähtää korvapuusti: vastustus on tukahdutettu kapalossaan. Minä ainakin istun kuin tuomittu uskaltamatta kupeelleni katsahtaa. Tavattoman äitelä tunne täyttää rinnan: tunne siitä, että on oikeudeton ylivoimaa vastaan, että milloin tahansa saattaa joutua noiden rotevien, voimakkaiden miesten rusikoitavaksi.
Opettajat alkavat toinen toisensa perästä saapua luokalle antamaan läksyjä huomiseksi. He nimittävät kirjoja, jotka ovat ostettavat, mutta joiden nimiä en kuule. Jokaisella täytyy välttämättä olla se ja se kirja. Se sanotaan kuin rangaistuksen uhalla, ja sitten menee hän, ja sisään tulee toinen, puhuen jostain vielä oudommasta kirjasta. Muuan uudispoika, jonka rohkeutta en voi käsittää, uskaltaa nousta kysymään, mikä kirja se oli. Hän saa ankaran käskyn olla vaiti ja kuunnella vasta tarkemmin.
Mutta eniten kaikesta säikähdyttää minua se, mitä tapahtuu vierustoverilleni. Hän on pieni, pyöreä palleroinen, tukka aivan valkoinen, posket punakat ja suu ja silmät asuvat naurussa. Latinanopettajan luokalta lähtiessä avaa hän pulpettinsa kannen ja pudottaa, onneton, sen suurella pauhinalla kiinni. Opettaja kääntyy takaisin ja kysyy vihaisesti, kuka siellä elämöi. Hän tulee toverini luo, katsoo häntä vähän aikaa ja sanoo sitten hänen pystyä tukkaansa kouraisten: »Tuhma pässi … pököpää … potattinaama.» Kaikki vanhat pojat rehahtavat nauramaan, ja kun opettaja, tyytyväisenä sukkeluuteensa, on mennyt, huudetaan pojalle: »Potattinaama, potattinaama!» ja tullaan häntä survimaan. Mutta minä ajattelen, että olisihan minullekin voinut tapahtua sama vahinko—ja kukaties jo huomenna tapahtuukin.
Me olemme saaneet läksymme, ja koskena kuohuen karkaa poikajoukko alas pihalle. Ei siinä ole tilaisuutta pysähtyä eikä taakseen katsoa. Vastustamattomasti täytyy vain seurata mukana. Vasta kadulle päästyä saattaa itse määrätä kulkunsa.
Mutta samassa, kun tunnen olevani vapaa, muistan minä sen, minkä hetkeksi olin unohtanut, muistan, että isähän on mennyt. Samassa herää minussa toivo, että ehkä hänet vielä asunnostani tavoitan, kun oikein riennän. Ei, hän on jo lähtenyt, tuoss' ovat jälet, jotka kääntyvät tulliportille päin. Katsahdan pihaan. Toinen tädeistä kävellä tuippailee siellä rappusten edustalla, toinen seisoo jotain toimien kukkasmaassa. Heidät nähtyäni en minä enää hetkeäkään epäile. En ymmärrä vieläkään, mistä minä saan sen päättäväisyyden, mutta ei minulla voi tällä hetkellä enempää kuin koiralla, joka on isännästään haihtunut, olla puhettakaan muusta kuin yhdestä ainoasta: lähteä isäni jälkeen. Ja siinä toivossa, että hänet lossipaikalla tavoitan, nakkaan minä kirjani portista pihaan ja ojennan suoraa katua pitkin ulos kaupungista.
Juoksen, minkä jaksan, toivoen joka tien käänteessä näkeväni tutut kärryt. Kiinnitän kulkuani joka kerta, kun tämä toivo pettää. En pane merkille mitään ympäristöstä, en kiinnitä huomiotani vastaantulijoihin enkä mihinkään muuhun kuin tarkoitukseni saavuttamiseen. On siinä tienhaaroja, mutta en hetkeäkään ole epätietoinen siitä, minne minun on meneminen.
Vasta sitten, kun olen tullut lossipaikalle, tunnen minä seudun, muistan nähneeni sen kerran ennen. Se kai tuli siitä, että herään huumauksestani nähdessäni, että olen myöhästynyt.
Minä olen näet myöhästynyt. Isä on jo ehtinyt nousta lossiin, ja tuolla ne jo puoliselässä laskevat täysissä purjeissa toista rantaa kohden, valkoinen kaurasäkki paistaen kärryjen takaa, jotka kirkkaassa ilmassa vettä vasten korkealla komottavat.
Menettelen aivan niinkuin menettelee koira tällaisessa tilaisuudessa: lähden juoksentelemaan rantoja pitkin ja tulen pienoiseen niemeen, josta näyttää olevan vähän lyhempi matka menevien luo. Ja siinä minä huutamaan, ulvomaan niin paljon kuin suinkin ääntä irti saan.
Vaan isä ei minua kuule: airo siellä nousee ja laskee, purje seisoo pullollaan ja poistuu järkähtämättä, kunnes katoaa ensin saaren suojaan vähäksi aikaa ja sitten kokonaan niemen taa.
Mutta talosta on kuultu huutoni ja nähty liikkeeni. Isäntä tulee kyselemään, kuka olen ja mitä parun. Sanon tahtovani mennä isän kanssa kotiin, vaadin häntä viemään minut yli tai antamaan venhettä.—Taidat olla, poika, niitä jokasyksyisiä karkulaisia, sanoo hän ja katselee minua vähän aikaa epäilevin silmin.
Sitten hän valjastaa hevosen, nostaa minut rattaille ja ajaa kaupunkiin.
—Työnnä ulos, sanoi hän ja tarttui peräsimeen, samalla tiukoittaen peräpurjeen nuoraa, niin että venheen kokka kampeutui pois laiturista. —Hyvä on!—Ja jos nyt tahdot olla niin erinomaisen rakastettava, että kiinnität halkaisijan nuoraa… Kiitos!—Ja nyt saat tulla tänne niin likelle minua kuin tahdot—jos vain tahdot.
—Jahka ma järjestän hapseni ensin.
Ne olivat joutuneet melkein hajalleen, hänenkin puuhatessaan purjeiden nostossa. Kun hän ei muuten saanut palmikkoa mieleisekseen, levähytti hän sen kokonaan auki päänsä heitolla ja alkoi sitten sitoa sitä päälaelleen, pieni olkihattu hampaissaan.
—Nyt on skandaali täydellinen … vaan eipähän se liene ensi kerta.
—Mutta huomenna vasta myrsky nousee, kun tulee tiedoksi, että olemme menneet kahden kesken merelle purjehtimaan ja sinne yöpyneet.
—Mutta emmekö sentään mene liian pitkälle?
—Jos sinua kaduttaa, niin voimmehan kääntyä jo tuolta salmesta takaisin niinkuin aina ennenkin.
—Ei, ei, sinun täytyy kerrankin viedä minut ulos aavalle merelle, niinkuin olet luvannut.
—Vaan jos tyyntyy paluumatkaksi, emmekä pääse illaksi kotiin?
—Niin tyyntyköön sitten!
—Et välitä enää siitä, mitä ihmiset sanovat?
—En välitä! sanoi hän, ja saatuaan hiuksensa paikoilleen painoi hän päättävästi hatun päähänsä.—Eihän meillä oikeastaan ole heidän kanssaan mitään tekemistä.
—Mutta heillä on sitä enemmän meidän … minä olen varma siitä, että kaikki kiikarit kaupungista, kylpylaitoksesta ja huviloista ovat tällä hetkellä meihin tähdätyt. Ja kun olemme ulkona salmesta ja heidän näkyvistään, lähettävät he jonkun luotettavimmistaan pitämään meitä silmällä tuolta näkötornista.
—Sinä laskettelet …. missä on kiikari?
—Kajuutassa.
He olivat poistuneet rannasta, ja purjevenhe, pieni, katettu kutteri, kiiti hyvää sivutuulta pois kylpylaitoksen rannasta. Kylpylaitos oli hiekkarantaisen niemen nenässä, ja loitompana lahden pohjassa oli petäjäisen harjun rinteellä pienoinen kaupunki, jonka ylitse näkyi suuri lippu liehumassa näkötornin huipulta.
—Ei, mutta todellakin!
—Näetkö mitä?
—On niinkuin sanoit … meitä kiikaroidaan. Se punaliinainen rouva seisoo kylpyhuoneen parvekkeella … nyt tulee siihen se hänen aina sinihameinen tyttärensä ja ottaa äidiltä kiikarin … nyt tulee siihen muitakin.
—Minä heilutan heille hattuani!
—Ei, mutta se on mainiota … ne eivät vastaa … ovat loukkaantuneita ja menevät pois … tämä on todellakin verratonta!
—Olisit kuullut, millä pisteliäällä äänellä tuo rouva virkkoi minulle äsken vastaantullessaan: »Vai niin,herrasväkimenee purjehtimaan». ja jos minä jäin häntä vielä hetkeksi puhuttelemaan, olisi hän syytänyt neuloja kielensä kärjestä silmilleni.
—Minä tapasin hänen tyttärensä, tuon sinisen, joka on sinuun niin ihastunut … hän enää tuskin tervehtii minua. Hän säälitti minua niin, että olin vähällä pyytää häntä mukaan.
—Minua eivät säälitä ollenkaan ne herrat, jotka saavat turhaan odottaa sinua tämän illan tanssiaisiin.
—Se on totta … tänäänhän on suuret tanssiaiset kylpyhuoneella … minä olin luvannut pois kaikki franseesini jo aikoja sitten. Nyt se on lopullisesti lopussa. Jos aiomme maineemme pelastaa, ei meidän auta nyt muuta kuin kaikkien rauhoittamiseksi julaista kihlauksemme aivan ensi tilassa.
—Me julkaisemme sen jo tänään ulkona meren selällä tiiroille ja kalalokeille, kutsumme tuulet todistajiksi ja laineet lemmen airuiksi.
—Sinulla on aina ne aatteesi! Tee, niinkuin tahdot. Mutta juuri sen vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, sinä komea poika!
—Istu sitten tähän … minähän tuskin erotan sinua sieltä purjeen suojasta.
—Minä panen mieluummin pitkäkseni tähän ja nojaan pääni polveesi…
Ja hetken kuluttua:
—Onko se siis aivan totta, mitä olet sanonut, että pidit minusta heti kohta, kun minut näit?
—On, niinkuin sanoin, että pidin sinustajo ennenkuinsinut näinkään.
—Se on minusta sentähden niin merkillistä, että minullakin on sama tunne.
Se oli pääsävelenä kaikissa heidän keskusteluissaan, se, kuinka he ikäänkuin olivat aavistaneet kautta koko elämänsä, että he kiertelevät toistensa ympärillä, että piiri yhä pienenee, ettei tarvitse muuta kuin että heidän tiensä kerran maailmassa käyvät ristiin, niin he heti paikalla tuntevat toinen toisensa omikseen.
—Ja kohta kun minä sinut näin,—sanoi hän, joka oli perässä, sille, joka päätään hänen polveensa nojasi—kohta maihin astuttuani ja tultuani kylpyhuoneen verannalle olin minä selvillä itsestäni … ja minä olin vakuutettu, ettei voisi olla sitä sidettä, jota en olisi ollut valmis katkaisemaan ottaakseni sinut omakseni.
—Sinä teitkin kaikenlaisia tuhmuuksia jo tuttavuutemme ensi päivästä alkaen. Aivan omin lupisi anastit sen herran paikan, joka istui vastapäätä minua yhteisessä ruokapöydässä. Kerran päästyäsi seuraani et siitä eronnut koko siksi päiväksi, etkä seuraavaksikaan. Vaikea oli haihduttaa sinua yöksikään luotaan. Laiminlöit kaikki sopivaisuuden vaatimukset, veit minut pitkille kahdenkeskisille kävelyille, vaadit minua purjehtimaan ja nousemaan maihin autioille saarille…
—Ja sinä olit kaikkeen siihen suostuvainen, et pannut vastaan puolella sanalla.
—Minä olin sokea ja tahdoton … olit minut hypnotisoinut.
Siihen tapaan leikkiään laskien he olivat sujuneet salmesta ulos ja lähteneet purjehtimaan sisäsaariston läpi ulkosaaristoa kohden. Sisäjärven luonto muuttui vähitellen meriluonnoksi, maat alenivat, puut harvenivat ja pienenivät, ja lopulta ei ollut kalliollaan kuin mänty siellä toinen täällä, pahasti käpristyneenä, huutaen ikäänkuin apua kaikilta tahoilta, koko olento kuin näännyksissä kauheista ponnistuksista ilman tuntemattomia vihollisia vastaan. Ylpeä, suoraselkäinen kuusikin oli taistelussa olemassaolonsa puolesta saanut muuttua maata matelevaksi katajaksi ja armoa anovana ja nöyrtyneenä hiipiä rinteitä ylös.
Meri ja sen yhä enemmän aukenevat ulapat oli saanut heidät vaikenemaan. He istuivat molemmat eteensä katsoen sen omituisen surumielisyyden valtaamina, jonka synnyttää rauhallinen tuuli, venheen säännöllinen nousu ja lasku laineiden mukaan ja tuo kaukainen, yhtämittainen kohina, joka syntyy aallokon murtuessa ulkokareja vastaan.
—Mitä mietit? kysyi hän, joka istui perässä.
—Mietin sitä, että olisi ainakin jonkinmoinen lohdutus käydä kääpiöksi niinkuin nuo kuuset tuossa saarella, silloin kun se tapahtuu taistelussa suuren meren kanssa. Mutta kutistua vaivaiskoivuksi vetelällä suolla kahden tunturin välissä, se olisi surkeaa. Ja kuka tietää, emmekö mekin kerran saa niin kutistua olojen pakosta ja elämän huolista.
—Eihän sitä tiedä, miten täytyy, ja onhan minunkin jo täytynyt muiden mieltä noudattaa, vakaumuksistani tinkiä ja taipua toisten mukaan … enhän ole ollut oikein vapaa, oikein riippumaton koskaan … päinvastoin … ja se onkin ehkä vain siksi, että minä tänne vieraaseen paikkakuntaan päästyäni ja poissa entisistä oloistani olen tahtonut siitä nyt niin rajattomasti nauttia, olla uhalla kenestäkään välittämättä.
—Sitä et ole ennen sanonut … enkä minäkään, vaikka laitani on sama … kenties vielä enemmän kuin sinun.
—Terve, toverini, tervetuloa yhteiseen taisteluun … me ymmärrämme toisemme päiväpäivältä yhä paremmin! Mutta ei meidän nyt ainakaan vielä ole tarvis sellaisia ajatella … ja kauan saavat ajaa meitä takaa, saavat piirittää nälällä ja vilulla, ennenkuin antaudumme.
Tuuli pullisti purjeita, kallisti purtta, ajoi sitä hyrskyen eteenpäin viimeisten ulkokarien ohitse ulos aavalle, rannattomalle ulapalle, missä täyteläinen, voimakas tuuli heitti heidät toisen jykevän aallon harjalta toiselle.
—Kuinka täällä on vapaata ja suurta! Kuinka kaikki äskeiset epäilykseni ja aavistuksen tuntuvat tyhjiltä ja lapsellisilta!… Onhan aivan joutavaa, että niitä edes ajattelee … tuntuu kuin voisi halveksia kaikkea, asettua yläpuolelle kaiken…
—Niin se aina tuntuu täällä loitolla, mutta kun taas käännymme maihin, lähenemme rantoja ja tunnemme maan tuoksun, meidän selkärankamme ikäänkuin pehmenee, tahtoo veltostua, ja me kietoudumme kuin tuhansiin pieniin rihmoihin, jotka eivät salli meidän paikalta liikahtaa.
He olivat tulleet jo niin kauas ulos merelle, että oli aika kääntyä. Ja kun hän oli ohjannut venheensä ylös tuuleen ja saanut sen käännettyään purjeet taas paikoilleen kiinnitetyksi, virkkoi hän:
—Sen saat kokea, niin pian kuin olemme purjehtineet kaupungin salmesta sisään … saat ehkä jo tänä iltana.
—Vaan mikä pakko meidän on sinne palata … ei ainakaan vielä tänään!
—Tahdotko siis todellakin jäädä yöksi tänne, kahden kesken kanssani?
—Tahdon…
—Me laskemme tuon saaren suojaan, nousemme maihin, teemme tulen, laitamme illallisen … ensimmäisen yhteisen ateriamme … ja palaamme vasta huomenna.
—Sen me teemme! Voi, voi, sen me teemme!
Hetken kuluttua he olivat saavuttaneet saaren, korkean, kallioisen saaren, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, mutta jonka pienessä satamassa oli täydellinen suoja kaikilta tuulilta. Venhe juoksi rantaan saakka, aivan kiinni sileäksi hiottuun, matalaan kallioon, he laskivat purjeensa alas, nousivat maihin ja lähtivät tarkastamaan saarta.
Se oli yksi ainoa suuri raunio, joka toisin paikoin kohosi korkeiksi jäiden ja laineiden särkemiksi kiviröykkiöiksi, toisin paikoin silisi hienoksi, tasaiseksi rannaksi. He kiipesivät kivien yli, nousivat korkeimmille paikoille näköaloja ihailemaan, juoksivat kuin leikkivät lapset rantoja pitkin ja ottivat paikan haltuunsa kuin omaisuutensa, kuin jo ammoisista ajoista heitä varten aiotun ja heitä odottamassa olleen uudismaan. Suloisen väsymyksen vallassa palasivat he takaisin valkamaan venheensä luo, kantoivat maihin eväänsä, keräsivät veden tuomia puita nuotioksi, keittivät teensä ja istuivat onnellisina ja kaiken muun muistamattomina rannalla, jota hiljainen maininki huuhteli.
Ajatus oli lähtenyt yht'aikaa liikkeelle, kulkenut ja kierrellyt samaan suuntaan ja puhkesi nyt ilmoille heistä molemmista saman innostuksen ajamana:
—Jos voisimme jäädä tänne ainiaaksi!
—Ja miksemme voisi?
—Mutta kuinka sen voisimme?
—Rakennamme tänne majan, pienen pirtin, vähäisen kesäasunnon!
Kuka oli sen ensiksi ehdottanut, sitä he eivät panneet mieleensä eivätkä tulleet siitä koskaan selville tapausta jälkeenpäin muistellessaan.
—Tähän me sen teemme, tälle puhtoiselle rannalle, tulemme tänne joka kesä kuukaudeksi tai pariksi, irtaudumme kaikesta, unohdamme kaiken…
—Ja kutsumme sen—Unholaksemme!
—Se on mainiota! Jo ensi kesäksi tulemme tänne, emme ota ketään mukaan, emme ilmaise kenellekään piilopaikkaamme … olemme kuin linnut, joilla on pesänsä erämaassa, jotka silloin tällöin nähdään ihmistenkin asunnoilla, mutta jotka sieltä samassa katoavat kenenkään tietämättä minne.
He puhelivat siitä yhä nousevalla ihastuksella, antoivat kukin vapautuneiden ajatustensa liihoitella sen ympärillä niinkuin nuo keveät kalatiirat, jotka lakkaamatta heidän ylitsensä lentelivät.
—Oletko nyt tyytyväinen, ettemme palanneet kaupunkiin ja että puoliväkisinkin toin sinut tänne mukaani?
—Olen, olen!
* * * * *
Aurinko laski, meri oli tyyntynyt, ja hiljainen kohina kuului vain hämärästä merestä aaltojen murtuessa kareja vastaan.
—Hyvää yötä sitten! Minä menen nyt kajuttaan nukkumaan.
—Entä minä?
—Sinä saat vartioida aarrettasi tässä lämpöisellä kalliolla, johon valmistan sinulle tilan.
Ja hän meni venheeseen, katosi kannen alle ja heitti sieltä tyynyn ja villaiset vaipat rannalle.
—Enkö minäkin saa tulla sinne? Enkö saa?
—Et saa, et vielä.
Hän näki hänen uudelleen katoavan kannen alle, näki hänen sytyttävän siellä tulen ja vetävän uutimet pienten, avattujen ikkunain eteen, kuuli hänen riisuutuvan, panevan levolle ja sammuttavan tulen. Ja hän luuli hänen jo nukkuvan, kun valkoinen, kaunis, kyynärpäähän paljastettu käsivarsi pisti ulos ikkunasta ja viittasi hänelle:
—Hyvää yötä, armaani!
Toinen painautui pitkälleen veden silittämään kallion lomaan, kuunnellen vielä kauan meren taukoamatonta, hiljaista kohinaa, katsellen taivaalla tuikkivia tähtiä ja etäisten majakkain tulia, ja ajatellen onneaan, jonka hänkin oli viimein voittanut, osaamatta sitä enää odottaakaan.
Und hüte deine Zunge wohl,Bald ist ein böses Wort gesagt!——————Die Stunde kommt, die Stunde kommt,Wo du an Gräbern stehst und klagst.
Luulinhan tätäkin ennen tietäväni, mitä hätä on ja mitä kuoleman kamala pelko. Olinhan ollut junassa, joka huuti hätäänsä yhteentörmäyksen pelossa, ja olin huutanut mukana;—olin varman häviön tunne rinnassani maannut laivan kannen alla, jota myrsky nakkeli kuin kaarnan kuorta kuohuvien karien keskessä;—olin kokoon kyyristyneenä joka hetki odottanut, että ukkonen iskisi minuun, niinkuin se juuri oli iskenyt edessäni olevaan honkaan ja pirstonnut sen;—enkä kuitenkaan ymmärtänyt, mitä oikea hätä on.
Nyt sen tiedän. Se on kamala, hirvittävä tunne, pahempi kuin ilkein painajainen. Vapisen vielä joka jäsenessäni siitä äsken herättyäni.
* * * * *
Istuin pöytäni ääressä ja kirjoittelin. Työ oli omasta mielestäni hyvinkin tärkeätä, ja ainakin vaati se sillä hetkellä kaiken huomioni, niin että minua hermostutti kaikki, mikä minua häiritsi.
Ulkona pihamaalla avonaisen ikkunan alla leikitteli ja telmi pikku poikani naapurin pojan kanssa. Huusin heille vähän kärsimättömästi, että olisivat hiljaa. He vaikenivat ja poistuivat huoneiden taa, josta vain silloin tällöin kuulin heidän helakat äänensä. Sieltä saakka vaikutti se minuun miellyttävästi, ja minä olin tyytyväinen siihen, että lapsi kuitenkin oli kuuluvissani. Täytinhän nyt samalla tehtäväni pitää pienokaista silmällä, minkä olin saanut toimeksi pois matkustaneelta vaimoltani. Ja minä jatkoin työtäni.
Pian olivat poikaset kuitenkin unohtaneet kieltoni ja olivat siinä taas kahta vertaa kirkuvampina. Hypähdin ylös jotenkin vihaisesti: »Menkää tiehenne siitä! Mitä pitää minun tekemän, että sinä kerrankin tottelet, poika!»
Lapset näyttivät nolatuilta, eivät osanneet paikaltaan liikahtaa, ja vasta kun minä olin poistunut ikkunasta, kuulin heidän vetäytyvän nurkan taa. En kuullut enää heidän ääntään enkä huutojaan loitompaakaan. Hyvä, että viimeinkin herkesivät! En kuitenkaan ollut niin levollinen kuin koetin olla. Työni touhussa en sitä sentään sen enempää mieleeni painanut. Hiljaisuus oli ympärilläni täydellinen, ei mikään minua enää häirinnyt.
Kuinka kauan lienenkään istunut ja kirjoittanut, kun heräsin työni huumauksesta omituiseen, epämääräiseen tunteeseen, jonka syytä en osannut selittää. Panin tupakan, heittäysin selkäkenoon, sain ajatuksen päästä kiinni ja aloin uudelleen kirjoittaa. Lauseen läpiluettuani olin kuitenkin pakotettu pyyhkimään sen, mitä olin kirjoittanut. Sitä tehdessäni yht'äkkiä säpsähdin siitä, että kuulin kosken kohisevan. Se kohisi siinä aina, tuolla notkossa, mutta sen ääneen tottuneena en sitä pannut huomioon muulloin kuin silloin, kun se sään muutosta ennustellen kohisi tavallista oudommalla äänellä. Kun se nyt kerran oli huomioni herättänyt, en saanut sitä korvistani. Muistui mieleeni tarina, joka oli olemassa tästä koskesta. Kun se tavattomammin äänteli, oli tapana sanoa: »Nyt Pyhä taas uhriaan huutaa!» Ja useimpana vuotena se oli saanut, mitä huusi, tavallisesti jonkun lapsen, joka putosi myllyn ränniin tai lipesi rantakiviltä kuohuihin.
En ollut vielä selvinnyt varmaan tietoisuuteen siitä, mitä ajattelin, sillä yhtä rintaa kuin kosken kohinaa kuuntelin, kaikui mielessäni vielä se, mitä olin kirjoittamassa.
Mutta silloin muistui mieleeni poika, ja minua oudostutti, etten ollut pitkään aikaan hänen ääntään erottanut. Menin ikkunaan, nähdäkseni oliko hän pihalla. Mutta piha oli autio, ilta-aurinko valaisi voimakkaasti huoneen keltaista seinää, ja tuuli liikutteli salaperäisesti haavan lehtiä portin pielessä. Portin pieli oli niin punainen, että näytti oikein oudolta. Ei ketään näkynyt eikä kuulunut, ei ainoata västäräkkiäkään, ei pääskystäkään. Siinä oli jotain kolkkoa, salaperäistä, ammottavaa, miltei ahdistavaa.
En nyt ymmärrä, mistä minussa syntyi tuo tunne, että hänelle oli jotain tapahtunut; kenties se oli seuraus siitä omantunnon pistoksesta, jonka tunsin muistaessani, että olin ajanut hänet pois hänen tavalliselta leikkipaikaltaan. Siitä hetkestä alkoi minussa vain kyteä pelko, että hän ehkä on jossain vaarassa.
Koetin sitä tyynnytellä oman mielikuvitukseni synnyttämänä, sanoin itselleni, että jos nyt lähden liikkeelle häntä huutelemaan, niin tapahtuu se vain hermojeni vuoksi. Samaa olin aina sanonut vaimollenikin, kun hän oli samalla tavalla levoton kuin minä nyt. Mutta yhtä vähän kuin vaimoni sitä selitystä totteli, tottelin sitä minäkään. Tunsin, että jos en nyt heti paikalla saa tietää, missä poika on, ei työstäni tule mitään. Pelko alkaa palaa, kuta enemmän siihen puhaltaa, ja tuossa tuokiossa olin minä ulkona.
Rappusilla, raittiissa ilmassa ja päiväpaisteessa, tapahtui kuitenkin hetkellinen selventyminen. Huomasin olevani avopäin ja paitahihasillani. Ja niin suuri on tottumuksen voima, että vaikka jo aloin olla vakuutettu siitä, että pojalle oli jotain tapahtunut, pukeuduin kuitenkin kävelytakkiini, hain hatun päähäni ja otin mukaani kepin lähtiessäni häntä etsimään.
Mutta mitä olisi hänelle voinut tapahtua?
Seisoin siinä vähän ymmällä. Rantaan oli häntä kielletty menemästä, ja tähän saakka hän oli kieltoa totellut. Muita vaaroja täällä ei ollut, paitsi naapurin hiukan äkäinen härkä, mutta sekin oli tietääkseni aituuksessa maantien takana. Ja olihan häntä siitäkin vaarasta varoitettu.
Mutta niin pian kuin koetin rauhoittaa itseäni sillä, ettei hän ollut voinut joutua kumpaankaan näistä vaaroista, olin minä selvillä siitä, että jompaankumpaan niistä hänen oli täytynyt joutua. Ja yhä kasvava kouristus kurkussa kiiruhdan kosken rantaan.
Tie kulki peltojen välitse ja siinä minä korkean rukiin suojassa jo juoksua tein. Mutta kun tulin avonaisemmalle paikalle, täytyi minun väkisinkin hiljentää kulkuani tavalliseen kävelyyn. Olin saanut sen päähänpiston, ettei kukaan saa aavistaa, missä asioissa kuljen. Jos hän juuri nyt kurkottaa sillalta veteen ja sieltä kepillään jotain onkii, saattaa hän pelkoni vaikutuksesta pudota, jos liiaksi kiirehdin enkä hillitse itseäni. Saattoi siinä myöskin olla jotain ujostelua ja jonkinlaista häpeän pelkoa, että minä aikamies nähtäisiin hätäilemässä kuin mieletön nainen pelon vuoksi, joka ehkä vain oli omaa mielikuvitustani. Oli miten oli, mutta tuskaani vain lisäsi se, etten osannut liikkua niin pian kuin olisi pitänyt.
Tultuani rantapuiston läpi aukinaiselle rantalakeudelle näin myllyn putouksen kuohun ja sen alapuolella kosken, joka moniksi pieniksi koskiksi haarautuen virtasi syvinä uomina koivuja ja muita lehtipuita kasvavien pikku saarien lomitse, jotka olivat kaitaisilla silloilla toisiinsa yhdistetyt. Samassa näin miehen tulevan myllyn ovesta ja juoksevan alas sen jyrkkää ajosiltaa. Tuoko hän sanaa tapaturmasta? Sentähdenkö hän juoksee, että pikku Yrjö on hukkunut? Ei hän enää juoksekaan. Kävelee verkalleen. En näe mitään erikoisempaa ilmettä hänen kasvoissaan. Mutta hän on valkoinen ja kalpea kuin aave? Nyt hän huomaa minut ja tervehtii, mutta kääntyy samassa toiselle polulle, joka vie hänen asuntoonsa.
Helpotuksen huokaus pääsee rinnastani—samassa kuitenkin kadotakseen. Entäpä ei poika olekaan mennyt myllylle asti, vaan on pudonnut sen alapuolella?
Huutaisinko mylläriä luokseni? Kysyisinkö, onko hän nähnyt Yrjöä rannassa? En saa sitä tehdyksi. En uskalla hankkia tuota varmuutta, vaikka samalla sitä kiihkeästi haluan, ja ennenkuin olen päättänyt mitä tehdä, on hän jo kadonnut porstuaansa.
Menen kosken rantaan, kuljen siltojen yli, etsin häntä pienistä saarista ja niiden rannoilta. En näe häntä missään, vaikka joka hetki luulen keksiväni hänen kätensä kuohujen keskessä ja hänen pienen avopäisen ruumiinsa koskea alas vierimässä. Vesi virtailee mustana, pyörittelee ilkeitä häränsilmiä, kerii vaahtovyyhtiä kivien suvannoissa,—en koskaan ole luontoa sillä silmällä katsellut eikä sekään minua. Koski on minusta kamala peto, tuhat jäseninen, pitkäselkäinen, mulkoileva kummitus kuohut nauravat tuskaani valkoisessa vaahtoparrassaan, rantapuut koukistelevat oudosti oksiaan, —ne tietävät kyllä, mitä on tapahtunut, mutta salaavat sen, ne ovat ottaneet hänet, mutta kätkevät hänet minulta tahallaan.
Ei hetkeksikään johdu mieleeni, että poika ehkä ei ole ollutkaan täällä. Mutta kun sillat ja saaret juostuani taas tulen sillalle, joka rannimmaisesta saaresta vie mantereelle, näen myllärin tulemassa takaisin myllylleen. Menen häntä vastaan.—»Kaunis ilma», sanoo hän.— »Oletteko nähnyt Yrjöä täällä missään?» kysyn nyt, koettaen hillitä hengästystäni.—»En ole täällä nähnyt, mutta tuonne ne äsken näkyivät juoksevan maantielle päin.»
Olen jo niin paneutunut siihen uskoon, että pojantäytyyolla vaarassa, ettei minulta nyt pääse edes helpotuksen huokaustakaan, vaan minä päätän seuraavassa silmänräpäyksessä, ettäkoskahän ei ole hukkunut, niin on hänetsiishärkä puskenut kuoliaaksi—ja minä alan täyttä karkua juosta pihaan päin takaisin. En enää ajattelekaan, että se voi näyttää hullulta. Ylös pihaan, ohi kartanon ja siitä kujatietä lehmitarhalle, jonne saavun aivan hengästyksissäni.
Piiat siellä parhaillaan savutulta virittävät ja huhuavat metsään, josta maantien takaa kuuluu kellojen kalketta ja vastailevien lehmien ammuntaa.
—Oletteko nähneet Yrjöä?
—Yrjöäkö? Jos ei vain liene ollut tuolla riihen takana muiden poikain joukossa?
—Minnekä päin ne sieltä menivät?
—Kunhan eivät vain menneet vasikoita hakaniitystä päästämään?
Sinne hän on mennyt! Ei ole enää epäilystäkään siitä!
Sieltäpäin kuuluukin härän mylvinää, se on ehkä juuri seivästänyt hänet sarviinsa ja iskee häntä nyt parhaillaan kantoon—siihen suureen tervaskantoon, jonka juureen se on syvän kuopan kaivanut.
Itku kurkussa, vaikeroiden kuin kuoleva, riennän minä läpi metsän, yli kivien ja kantojen, puhki näreikköjen ja katajapensaiden ääntä kohti. Tietä en jouda seuraamaan, ennenkuin se muutamassa käänteessään on edessäni, ja sitä myöten tulee vastaani mylvivä sonni. Olen varma näkeväni verta ja vaatteiden repaleita hänen sarvissaan, ja hämmästyä vähän, kun en sitä näekään. Härkä mörähtää minulle, viittaa ohi mennessään minua toisella sarvellaan, sen silmät leimahtavat ilkeästi ja salavihaisesti, ja minä olen taas varma siitä, että hän on lapseni tuhonnut ja jättänyt uhrinsa hengetönnä metsään. Luulen kuulevani uikutusta ja hiljaista vaikeroimista ja kiiruhdan sitä kohti. Nyt ei kuulu enää mitään. Nyt on siis henki lähtenyt. En tiedä enää, minne menen, ja olen hetken päästä auttamattomasti eksynyt. En löydä kantoa, jota etsin, en tunne tietä, en aitoja enkä ahoja.
Ja epätoivoissani minä alan huutaa hänen nimeään. Samalla syöksevät kaikki syntini niskaani, näen itseni kaikkine vikoineni ja paheineni, kaikki pienimmätkin pahatteot tulevat minua syyttelemään tässä soisessa, mättäisessä petäjikössä, niinkuin niiden sanotaan tuomiopäivänä tekevän. Mutta kaikkia muita suurimpana seisoo edessäni se kovuus, jolla äsken olin Yrjöä kohdellut. Hänen kuolemansa on jo omallatunnollani. Ellen olisi häntä niin tylysti ajanut pihamaalta leikkimästä, olisi hän siellä vielä nytkin ja kaikki olisi tapahtumatta. Ja kun minä huudan »Yrjöä!» eloon, huudan samalla kuin omaa pelastustani.
—Kuka se on, joka siellä huutaa! kuulen yht'äkkiä kimakan lapsenäänen huutavan aivan lähellä.
Toinnun vähän, saavun taas jollekin tielle, siinä on aita ja veräjä, ja sitä sulkemassa seisoo sama naapurin poika, joka oli Yrjön kanssa pihamaalla leikkinyt.
Saan häneltä soperrellen kysytyksi, missä Yrjö on.
—Kotonaan tuo lienee, koska sinne jäi, sanoo hän ja katselee minua suurilla, hiukan kummastuneilla silmillään.
—Eikö hän ole … eikö hänelle ole mitään … eikö härkä ole häntä puskenut?
—Härkäkö puskenut? Mikä härkä?
—Se teidän äkäinen härkä.
—Mitenkä se olisi puskenut, kun vasta pääsi aituuksesta ja Yrjö jäi kotiinsa.
—Minnekä jäi?
—Puutarhaan jäi sinne seinäviereen nukkumaan.
Pelkolumoukseni on rikottu, painajainen on poissa. Kun tulen kotiin ja menen puutarhaan, nukkuu Yrjö todellakin siellä, nukkuu päiväpaisteessa huoneen seinämällä ruohistossa, keppihevonen vieressään ja sukanvarret nilkkoihin valuneina. Hän nukkuu niin sikeästi, ettei herää, vaikka nostan hänet syliini ja kannan sisään vuoteelleen untansa jatkamaan.
Mutta kantaessani ja hänen vuoteensa ääressä seistessäni ei minua olisi mikään mahti maailmassa saanut uskotelluksi, ettei hän olisi ollut mitä suurimmassa hengenvaarassa. Tapasin itseni aivan itsetiedottomasti kiittämästä taivasta siitä, että hän oli kuin ihmeen kautta pelastunut.
Telmiköön hän tästä lähin ikkunani alla niin paljon kuin häntä haluttaa, hyppiköön vaikka kirjoituspöydälläni, en minä ainakaan toista kertaa tahdo antaa hänelle tilaisuutta koskeen juosta tai joutua vihaisten härkäin puskettavaksi.
Sillä tämmöistä hätää ei minussa ole miestä enää toista kertaa kestämään.
Rakas Anna!
Olen saanut kirjeesi ja kiiruhdan siihen vastaamaan. Teen sen sitä suuremmalla ilolla, kun itse olen kokenut samaa ja luulen voivani epätoivoiseen kysymykseesi: Mitä on minun tekeminen? vastata: Tee niinkuin minäkin! Eihän tapaus tosin ole minua kaikin puolin rauhoittanut, varma kun en ole, ettei mieheni uudelleen ole joutuva entisille poluilleen. On siitä myöskin mieleeni jäänyt jotain, joka tekee, että minua välistä haluttaa nauraa koko tälle maailmalle ja sen menolle. Vaan kun en parempaakaan keinoa tiedä, kerron sinulle siis neuvoksi—ja huviksi!—omat kokemukseni. Kauan siitä jo onkin, kun olemme salaisuuksia vaihtaneet. Mutta eivät ne viime aikoina todellakaan ole olleet sitä laatua, että olisi kannattanut niistä kertoa.
Tiedät, millaista avioelämämme viime vuosina on ollut. En ole aivan varma siitä, milloin mieheni tuli minulle uskottomaksi, mutta luultavasti tapahtui se noin kolme neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Kun hänen oli toimiensa vuoksi usein pakko olla matkoilla viikkokausia ja kun hän tuon tuostakin pistäysi Pietarissa ja Tukholmassa, en sitä alussa huomannut. Nimettömät ja nimelliset ystävät pitivät kuitenkin huolta, että sain siitä jonkun ajan kuluttua tietää. Milloin oli hän jonkun salaperäisen kaunottaren kanssa matkustanut Pietarista Viipuriin ensimmäisessä luokassa, milloin oli hänet nähty Hangon laivasillalla heittämässä hyvin helliä hyvästejä tukholmalaiselle tuttavalleen, joka saattoi häntä meren yli ja sitten palasi takaisin. Tein jotenkin pikaisen lopun näistä tuttavuuksista. Luulen, ettei mieheni yhtä vähän kuin nuo kaunottaretkaan aivan helposti unohda sitä ripitystä, minkä saivat toisen kerran Viipurin asemalla, toisen kerran Hangon voidrittelipinon suojassa, jonne laillinen vaimo oli kuin pilvistä pudonnut laillisia oikeuksiaan puolustamaan.
Erehdyin kuitenkin suuresti luullessani, että olin jotain saavuttanut nöyryyttäessäni miestäni hänen lemmittyjensä edessä. Yhtä vähän auttoivat nekään uhkaus-, itku- ja pyörtymiskohtaukset, joita kotona panin toimeen. Sain hänet kyllä katumaan; tunnustamaan ja parannusta lupaamaan, sillä vaikka hän on niin komea ja uljaan näköinen, on hän kuitenkin pohjaltaan heikko raukka, niinkuin yleensä kaikki miehet, jotka vaimojaan pettävät. Mutta ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin hän taas, niinkuin huonosti kasvatettu koira isäntänsä silmän välttäessä, kavalsi itselleen kielletyn palasen ja livisti sen kanssa tiehensä.
Olisin säästänyt itseltäni monta mieliharmia, jos olisin alunpitäen tiennyt, miten sellaisten suhteen on meneteltävä. Pääsin tuon kuitenkin kerran tietämään ja tulen nyt siihen, mitä oikeastaan tahdon sinulle kertoa.
Viime kesänä oli mieheni saanut minut suostumaan siihen, että muutamaksi kuukaudeksi menisimme Hankoon kylpemään. Hän vuokrasi sieltä minulle komeimman huvilan asuttavakseni ja piti kaikin puolin huolta mukavuuksistani. Siinä suhteessa, eli mitä tulee ulkonaiseen huolenpitoon minusta, ei hän koskaan ole minua laiminlyönyt. Se kuuluu muuten olevan yhteistä kaikille uskottomille miehille. Kai on se jonkinlaista hyvityksen halua, jonkinlaista pahan omantunnon rauhoittamista. Minä olin kuitenkin jo siksi kokenut, että tiesin hänen olevan uusiin suhteisiin antautumaisillaan joka kerta, kun hän alkoi osoittaa minulle tuollaista erikoisempaa hellyyttä. Enkä nytkään epäilyksissäni erehtynyt.
Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mitä oli tekeillä. Huomioni koski minuun sitä kipeämmin, kun uusi suhde ei ollut noita tavallisia— kuinka sanoisin—bufettineitisuhteita, joita vastaan voimme taistella ylenkatseen aseilla ja joita me korkealta, kirkon siunaamalta asemaltamme voimme halveksimalla kohdella. Mieheni uusi valittu oli erään upseerin rouva (sanon häntä rouva Y:ksi), jonka mies oli leirillä Tsarskojessa. Kaiken päällisiksi oli hän ei ainoastaan vanha tyttökoulutoverini, vaan myöskin lähimpään seurapiiriimme kuuluva. Yhdessä olimme puuhanneet lähtöämme Helsingistä, saapuneet tänne samassa junassa ja huvilamme olivat vieretysten. Söimme samassa pöydässä kylpyhuoneen ravintolassa, olimme samoilla huviretkillä, kuuluimme sanalla sanoen samaan »klikkiin». Mieheni oli yhtä paljon hänen suojelijansa kuin minun. Täytyihän olla kohtelias yksinäiselle, turvattomalle »leskelle».
Huomaat siis, kuinka viisaasti he olivat asemansa miettineet. Olihan niin luonnollista ja niin viatonta pitää seuraa »vaimonsa ystävälle», tanssia hänen kanssaan, mennä hänen kanssaan purjehdus- ja huviretkille silloinkin, kun vaimo ei voinut tulla mukaan, juosta yht'äkkiä merta katsomaan kuutamossa tai merta katsomaan myrskyssä—ja kadota kallioiden taakse.
Eikä minulla ollut mitään keinoja puolustautua. Ystävättäreni johti asiat niin taitavasti kuin kokenut ainakin—sillä ei tämä seikkailu suinkaan ollut hänen ensimmäisiään—että olisin joutunut naurunalaiseksi hänen edessään, jos olisin hänelle jotain osoittanut. Miestänikään en voinut samasta syystä ottaa avoinaisesti kurittaakseni. Hänen olisi ollut helppo ainakin näennäisesti syyttömyyttään puolustaa, ja minä en tahtonut sanasodassakaan jäädä tappiolle.
Kuljin pää pilvessä aamusta iltaan nähdessäni, kuinka kilpailijani loisti voitonriemusta. En tiedä, missä määrin hän oli mieheeni rakastunut, mutta epäilen, että häntä johti yhtä paljon turhamaisuus ja kiusanteon halu kuin totinen tunne. Sillä me olimme olleet koulupenkiltä alkaen kilpailijoita ja olimme vuorotellen olleet voitolla yhteisistä kavaljeereistakin, kunnes minä vihdoin lopullisesti voitin ja hän vasta myöhemmin löysi luutnanttinsa, johon sai paremman puutteessa tyytyä. Mieheni sitävastoin näytti olevan aivan tosissaan. Siitä hermostuneesta tilasta päättäen, missä hän oli yötä päivää, ja päättäen siitä onnettomasta naamasta, joka hänellä usein oli, piti rouva Y. häntä nähtävästi kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä. Omituista kyllä kiukustutti se minua sekin, sillä minusta tuntui kuin olisi nöyryytykseni siitä käynyt entistään vielä suuremmaksi.
Kun ei sellainen raju luonne kuin minä pääse puhkaisemaan vihaansa, tulee hän alakuloiseksi, senttimenttaaliksi. En viihtynyt enää seuroissa, hain yksinäisyyttä, istuin itsekseni meren rannalla ja olin kyllästynyt koko maailmaan. Mutta maailma ei näkynyt olevan kyllästynyt minuun. Säälien seurasivat minua rouvat silmillään, tarjosivat minulle yhtämittaa seuraansa, ja epähienoimmat luulivat hyvittävänsä minua sillä, että panettelivat minulle rouva Y:tä ja puhuivat hänestä minulle kaikkea pahaa, mitä tiesivät. Kaikki he minua kiusoittivat ja inhoittivat.
Mutta oli siellä kuitenkin muuan, joka saavutti mielisuosioni heti kohta hänet nähtyäni. Hän oli yksinäinen, hienon ja ystävällisen näköinen venäläinen leskirouva. Tapasin hänet tuon tuostakin tielläni yksinäisillä metsäpoluilla ja rantakallioilla. Hän tervehti minua, mutta ei koskaan pysähtynyt puhuttelemaan. Hänen katseessaan oli kuitenkin hellyyttä, joka meni suoraan sydämeeni, ja välistä näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut sanottavana minulle jotain, jota ei kuitenkaan rohjennut sanoa. Jäykkiä kun olemme aina silloin, kun meillä on vereksiä suruja haudottavanamme, en tullut antaneeksi hänelle minkäänlaista kehoitusta lähestymiseen.
Erään kerran, kun istuin yksikseni puiston yksinäisimmällä penkillä ja itkin—häpeän sitä tunnustaa—ilmaantui hän kuitenkin yht'äkkiä luokseni ja kysyi kohteliaasti, saisiko hän tehdä minulle seuraa.
—Olkaa hyvä, vastasin minä.
—Luulin teidänkin menneen tuolle suurelle huviretkelle majakkamaalle, sanoi hän.
—En siedä merenkäyntiä, sanoin minä—en puhunut totta, sillä syy poisjäämiseeni oli tietysti toinen.
Hän nähtävästi arvasi sen, sillä hetken aikaa minua omituisesti katseltuaan tarttui hän käteeni ja virkkoi äänellä, jonka hellä sointu minut kerralla voitti:
—Te ette ole onnellinen, rouva.
Purskahdin hermostuneeseen itkuun, hän samoin, me heittäysimme toinen toisemme syliin, ja ennenkuin tiesinkään, olin tunnustanut hänelle kaikki ja kertonut syyn onnettomuuteeni. Pian oli hänkin heltyneenä puhunut minulle omat kokemuksensa, jotka olivat melkein samat kuin minun.
Eivät kuitenkaan aivan samat, sillä hän oli ollut paljoa suurempi psykologi kuin minä ja tunsi ihmissydämen salaisuudet ja ihmisluonteen heikkoudet perinpohjin.
—En tosin oikein ymmärrä, sanoi hän, että voitte vielä rakastaa miestänne, niinkuin näytte tekevän. Minä teidän sijassanne, ollen noin nuori ja kaunis, hakisin huvini minäkin toisaalta. Mutta onhan se teidän asianne. Ja jos tahdotte voittaa hänet takaisin ja voitte antaa hänelle anteeksi hänen heikkoutensa, en tiedä, mikä teitä estäisi sitä tekemästä.
—Luulen jo kaikki keinot koettaneeni, sanoin minä ja kerroin hänelle lyhyesti, millä tavalla milloinkin olin koettanut oikeuksiani puolustaa.
—Ette ole kaikkia koettanut. Tai te kyllä olette kaikkia niitä keinoja koettanut, joita tällaisissa tiloissa tavallisesti koetetaan, paitsi sitä yhtä, joka auttaa.
—Mikä se sitten olisi?
Olet varmaankin, Anna hyvä, hämmästyvä yhtä paljon kuin minäkin hänen »keinonsa» kuultuasi.
—Antakaa hänelle vapaat kädet, sanokaa hänelle, että se teitä ilahduttaa ja ettette tahdo häntä siitä enää koskaan soimata.
Hyppäät varmaankin yhtä pikaisesti pystyyn kuin minäkin hyppäsin … ja huudahdat niinkuin minäkin:
—Mutta mitä ajattelette, rouva? Minäkö antaisin hänelle vapaat kädet— pettää itseäni!
Vaan tuo omituinen neuvonantaja pysyi rauhallisena ja virkkoi hymyillen:
—Mutta jos kerran annatte hänelle luvan pettää teitä, niin eihän hän silloin enää petä teitä.
—Eihän se muuta asiaa ollenkaan. Se tosiasia, että hän on toisen eikä minun, pysyy kuitenkin samana.
—Vaan ehkei se pysykään samana?…
—Ei, ei, en minä voi.
—Te tietysti teette, niinkuin tahdotte.
—Mutta mitä hyötyä siitä voisi olla?
—Voittehan koettaa, niin näette … ainakaan ei teillä voi olla mitään kadotettavana, jos se ei onnistukaan.
Totta kyllä se, ja luultavasti juuri se vaikutti, että rupesin asiata miettimään ja lopulta päätin—jo samana iltana—saatua neuvoa noudattaa.
Suhteeni mieheeni oli viime aikoina ollut n.s. sanaton. Emme virkkaneet toisillemme mitään muuta kuin mikä oli välttämättömintä. Näytti hän sen tähden jotenkin oudostuneelta, kun huviretkeltä palatessaan tapasi minut odottamassa häntä katetun teepöydän ääressä. Mutta vielä suuremmiksi repesivät hänen silmänsä, kun tiedustelin, kuinka huviretki oli onnistunut, oliko hänellä ollut hauskaa rouva Y:n kanssa ja miksei hän ollut tuonut häntä tänne teetä juomaan.
Näin salaisen ilon leimahduksen hänen silmissään. Hän luuli nähtävästi, että heidän suhteensa oli minulle tuntematon. Ja hän oli kylläksi tyhmä heti paikalla kysyäkseen:
—Jos tahdot, voinhan mennä häntä noutamaan?
—Kenties jätät sen tällä kertaa … ehkä hän on väsynyt …. mutta kyllä hän vast'edes milloin tahansa on tervetullut. Minä tiedän, että olet häneen rakastunut, enkä tahdo estää…
Hän koetti keskeyttää, tietysti vakuuttaakseen niinkuin aina muulloinkin, että olin väärässä, ettei hän koskaan ollut rakastanut ketään muutaniinkuin minua j.n.e., mutta minä en antanut hänelle suunvuoroa:
—… se on minun totinen aikomukseni … minä annan sinulle vapaat kädet …. en tahdo siitä sinua enää koskaan soimata … se päinvastoin ilahduttaa minua…
Jos hän olisi nerokkaampi mies, yhtä nerokas kuin on kaunis ja kevytmielinen, olisi hän varmaankin huomannut, missä mielentilassa olin. Mutta joko hän oli siihen määrin intohimonsa sokaisema, ettei voinut punnita keinoja sen tyydyttämiseksi, tai oli pahan omantunnon vaivoista pääseminen hänelle niin suuri helpotus, että hän arvelematta tarttui ensimmäiseen oljenkorteen—tosiasia vain on, että hän näytti aikovankiittääminua saamastaan lahjasta. Estääkseni tuota hullunkurisuutta toteutumasta minä nousin ja poistuin.
Päästyäni huoneeseeni kaduin jo tekoani, sillä ei tapahtunutkaan sitä, mitä salaisesti olin toivonut. Hän ei tullutkaan kolkuttamaan ovelleni, ei tullutkaan tavallista katumustaan tekemään eikä antamaan vakuutustaan uskollisuudestaan.
Päinvastoin oli minulla ilo kuulla, että hän niinkuin vapautunut koulupoika oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja jo seuraavana aamuna varhain mennyt purjehdusretkelle rouva Y:n kanssa.
Siinä se nyt oli koko se mainio keksintö! Nyt ei häntä tietysti enää mikään pidätä! Ehkä ovat luvan saatuaan nousseet johonkin laivaan ja laskettelevat nyt parhaillaan ulkomaille?
Menin kuitenkin varmuuden vuoksi, kiikari kainalossani, rannalle katsomaan, vieläkö karkurien laivaa ulapalta erottaisi.
(Nyt se tuntuu tuo kaikki niin naurettavalta, mutta voit sen kuvitella, ettei mieleni sillä kertaa medelle maistunut.)
Heti kohta kun olin petäjämetsän laidasta kiikarini merelle päin ojentanut, näin siellä vähän matkan päässä purjevenheen, jonka tunsin mieheni purjevenheeksi, täyttä myötätuulta kiitävän kylpylaitoksen laituria kohti. Näin siinä heidät molemmat, rouva Y:n kokassa, selin mieheeni, joka oli perässä. He eivät näkyneet vaihtavan sanaakaan keskenään. Venheen laskettua laituriin lähti rouva Y. taakseen katsomatta nousemaan maihin. Mieheni ojensi kätensä hänen jälkeensä ja näytti sanovan jotain, mutta toinen ei ollut tietävinäänkään.
Söimme sinä päivänä päivällisemme kahden kesken mieheni kanssa. Rouva Y. oli pannut tavaransa kokoon ja minulle hyvästiä heittämättä matkustanut »Döbelnissä» Tukholmaan.
Turhaan koetin arvata syytä tuohon yht'äkkiseen muutokseen. Mutta se minulle kuitenkin oli heti kohta selvillä, että olin voittanut.
Mieheni oli muutamia päiviä alakuloinen ja hajamielinen eikä tietysti antanut mitään selvitystä siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Enkä minäkään mitään kysynyt. Olin tyytyväinen nähdessäni, että hän käyttäytyi niinkuin olisi hän tahtonut lakaista umpeen jälkensä. Hän oli minulle tavallista kohteliaampi, jopa helläkin, ei jättänyt minua seuroissa yksin, veipä minut kerran purjehtimaankin. Mutta Hangossa ei hän enää näyttänyt viihtyvän, ja kun minä jonkun viikon kuluttua ehdotin, että matkustaisimme pois, suostui hän siihen mielellään.
Arvaan, että olet yhtä utelias kuin minäkin olin tietämään, mitä tuolla purjehdusretkellä oli tapahtunut.