Hän oli hiljaisen näköinen, vanhanpuoleinen mies. Vaalennut tukka oli kammattu kahden puolen sileätä, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea, vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen. Hän oli yksi noita maan hiljaisia, jotka vähän puhuvat ja paljon miettivät. He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vain sarkainen, suora nuttu ilman korttia ja kaksinappiset, mustat liivit pystykauluksineen. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä asioista, ja kauan kesti, ennenkuin sain keskustelun kääntymään vanhan herännäisyyden aikoihin.
Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotakin siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen elämässään.
»Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut»,—sanoi hän kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään—»eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivatkin suuret. Minä olen papin poika, ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa, jossa minä nyt olen lastenopettajana. Minutkin pantiin kouluun, ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista.»
»Olinkohan neljän, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että ajettiin kovasti meluten ja huutaen talojen ohi ja heitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sen lisäksi vielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet matkaeväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli hupaista nähdä meidän humaltumistamme ja kujeitamme.»
»Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljonko sitä siihen aikaan tarvitsikaan joutuakseen pois järjiltään. Minä hihkuin ja hyppelin kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle: »Hyvä, hyvä!»… »Se on oikein!»… »Onpahan katajassakin tervaa!»— sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.»
»Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä tuli heinämies vastaan, ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä piiskallani. Mies kirosi, ja minä kirosin vastaan.»
»Mutta salmen poikki ajettuamme tulimme taas maantielle. Siellä oli pienoinen talo tien vieressä, ja talon koira oli puhaltaunut maantielle eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillainen villakoiran pentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin koiran tulla ihan likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin sitä olkani takaa kaikista voimistani. Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen kaulan ympärille. Surkeasti uikahtaen, yhden ainoan kerran vain, tuikkasi se suulleen lumihankeen, ja siihen se jäi.»
»Kepertyipäs! huusin minä ja heilutin voitonriemuisena piiskaani pääni päällä.»
»Koko joululuvan kaikui tuo koiranpenikan surkea ulvahdus korvissani. Koetin sitä haihdutella, en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.»
»Mutta kun palasimme taas juhlain jäljestä kouluun, ajoi isä vainajani, joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään. Isäntä istuu kamarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.»
»Mitäs sitä Heikille kuuluu? kysyy isäni.»
»Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä, kehoittelee isäntä.»
»Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen puolestaan:»
»Kuuluuhan tälle paljonkin, se kun on nämä joulunpyhät itkenyt parhaan ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiranpennun hoitaakseen, niin se kuoli tässä joulun alusviikolla tapaturmaisesti.»
»Mitenkä se kuoli? kysyi isäni.»
»Matkustavaiset sen tappoivat. Se oli mennyt tiellä kulkevia haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen, eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan.»
»Kuoliko se? kysyin minä ehdottomasti.»
»Kuolihan se … mahtoi kuolla säikäyksestä, vai liekö lyöntiäkin kuollut … ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut.»
»No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun menevät pientä pentua lyömään, sanoi isäni.»
»Minusta tuntui, kuin olisin—murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka sanoo, että sen, minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette te myös minulle, ja syntihän on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen tuolla lailla tekee.»
»Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalletunnolleni velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista ajattelemaan.»
—Niin, niin, nuoret virka veljeni—sanoi vanha, harmaapää rovasti, kun eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin piippua poltellen rovastin kamarissa—saattaahan se olla hyväkin, että te vastustelette sitä »Päivälehteä» ja niitä muita nykyajan lehtiä, että varoitatte niistä sakastissa ja saarnastuolissa, ettette itse tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä niin seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat ja kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni vanha tapaus apulaisajoiltani, jolloin tätä samaa asetta heilutettiin yhtä suurella innolla kuin nytkin.
Se oli siihen aikaan, kun se valtava, suuri herännäisyys alkoi tunkea joka pitäjään, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa, kristillisempää elämää ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin tapoihin, joita se piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä ja purevaa, eikä se katsonut, keneen se koski. Pappejakin se kohtasi ja kenties vielä säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu ainoastaan meidän velttoa oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme ja kykenemättömyyttämme johtajantoimeemme. Meidän yksityinen elämämmekin otettiin tarkastettavaksi. Kummaksemme saimme kuulla, että tanssiminen on meille sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen ja juomineen ovat aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että kaikenlaiset huvitukset; laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa pahennusta herättämään.
Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatunpaikkoja tueksemme, me merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme, vanhat papit—piispoista rovasteihin saakka—jotka enimmin tätä uutta liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen maailman mielipide oli meidän puolellamme.
Mutta liike pääsi lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävään vauhtiin. Se tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa, ja jopa kuului kertomuksia, että se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan. Savossa ja Pohjanmaalla sanottiin olevan pappeja, jotka olivat omaksuneet herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä saarnastuolistakin ja antautuneet körttitakkien johtajiksi.
Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa sanomalehdistössäkin.
Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt. Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksiantamaton loukkaus, emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään.
»Helsingfors Morgonblad», jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, oli joka pappilassa, ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena liihotteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmenvuotias, ja tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.
Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yht'äkkiä murahti esimieheni, jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä takaa: »Hva' fan ä' de' här försla'?» Ja suuttuneena heitti hän lehden luotaan lattialle.
(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).
Jos sallitte, niin luen sen kirjoituksen, joka näin kokonaan sai ukkorovastin mielen pois ladultaan. Se on tässä vanhan Morgonbladetin vuosikerrassa 1832, sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:
»Saako pappi pelata korttia?—Se on kysymys, johon kristikunnan vanhimpina aikoina olisi vastattu; ei!—ja niin pitäisi siihen kai vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja, on poistettu n.s. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä vapautta laajennettu, ettei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan. Se, mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta. Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa ihmishenkeä kauas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen onkaan keskusteluaiheita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä, kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa. Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: »Opettakaat ja neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla»——»ja kaikki mitä te teette puheella eli työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen», olivat kuitenkin kauan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty, niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta. Kaikki eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään, että monet kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän menettelynsä kysymykseen, saako vai eikö saa pappi pelata korttia. Niitä on näet kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka varmaankaan eivät tunne raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä ja Bostonia y.m.) eivät tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa silmissä näyttäytyä kortinlyöjinä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän paremmasta tunnostaan ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen ikkunanverhojen takana huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan odottamaton sisääntulo pelihuoneeseen—joka saattaa epähuomiosta tapahtua, vaikka palvelijoita olisikin ankarasti käsketty ovia vartioimaan—saattaa heidät kovasti hämilleen sekä häpeihinsä. Salassa pelaamistaan selittävät ja kaunistelevat he siten, että he eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään, joiden päähän voisi pistää—tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin kaupungeissa asuvat, pelaavat julkisesti. He ovat kadottaneet ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta nyt on pappi aina virassaan ja täytyy hänen olla aina valmis sen toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän parhaillaan istuu pelipöydän ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun luo, joka on hengellisen lohdutuksen tarpeessa, ja jos hänen omaksi ja pelitoveriensa suureksi harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin hän on pakotettu, sitten kun peli on loppunut ja hakija saanut odottaa, lähtemään toimeensa sydän täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan ystävilleen, että hän koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista takaisin. Ja hän on varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin sinä sairas, joka saat lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!—Suuri ristiriitaisuus näkyy siinä sitäpaitsi olevan, kun aamupäivällä saarnastuolista varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä huvituksista—mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän maailman turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelillä vuotuisia tulojaan enentää!»
—Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on häväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna ankara protesti.
Minä en kiivaudessani muistanut, että me vähän ennen olimme ukko rovastin kanssa panneet »Myllymattia» ja että me aina, niin pian kuin ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sukimalla suimme »neljän kuninkaan kirjat» pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun kirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä. Eihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen, kuin miksi sitä kirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta juhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan—sen käsitti hän hyvin.
Hän oli ivallinen mies, puheissaan pureva, ja hänen parhaita aseitaan »herännäisyyden hullutuksia» vastaan oli pilkka.
Ja jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen vastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan katuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka seurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli nuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin lupasi hän »vieden käden sydämelleen» parantua ja pyytää anteeksi pahat tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin »Pappi», ja me nautimme jo edeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli saatettu naurettavaan valoon.
Kirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa, ja joka paikassa sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen kynästään lähtenyt.
Lukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty nidoksesta.
Asia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus meidän vastaukseemme.
»Ei, hyvä herra»—luen siitä pienen palasen, koska se on täällä—»ei, hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on etu, joka teiltä kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua, jotavastoin vanhan korttia pelaavan »Papin» poskilla näkyy ainoastaan kevytmielisyyden puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa antaneet. Te olette »vieneet käden sydämellenne», mutta se käsi ei ole katuvan publikaanin, vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta pataässä pistää esiin: sopiva kuvastin teille itsellenne.»
Rovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja lienee ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen hän oli.
—Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle—kiukuttelimme meRunebergin Morgonbladetista.—Se on skandaalilehti! Papiston häväisijä!Millainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?
Sama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin itsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia tuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.
Ehkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt vainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat oikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten lehtien palstoilla on ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän virheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että me tarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, mikä se on, joka milloinkin harmimme herättää ja minkä haudan puolustusta meidän ristiretkemme milloinkin tarkoittavat.
Minun kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni—puhui se vanha, miellyttävä papin rouva—ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen työn tietä. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus, joka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin iskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa kaikkialla, ja Herra antoi sen jyristä ihmisten omientuntojen yli.
Kotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.
Ne oli tällä kertaa laitettu entistään komeammiksi, sillä viimeinen kuudesta tyttärestä oli vihittävä, ja samana päivänä olivat vanhempien hopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa ylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista, ja siitä puhuttiin suurella ihastuksella.
Pappila oli noita suuria, vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti oli kuin ruhtinas paikkakunnallaan, ja suurta hän oli sukuakin. »Filosofian tohtori ja tähdistön jäsen» ei ollut nuoruutensa eikä parhaan miehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän vanhuutensa päivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja velkojensa lisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän selville oikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki hän syrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarinpitäjään. Nimellä oli kaikua esi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä tarvittiin, ja hän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut, jos ei voittanutkaan. Syrjästähän olivat tulleet entisetkin rovastit ja apulaisethan ennenkin olivat sielunhoidosta huolta pitäneet. Tohtori itse oli innokas maanviljelijä, pani pappilan pellot hyvään kuntoon, neuvoi muitakin sekä sanoilla että esimerkillä samaa tekemään ja puhui saarnastuolissakin—silloin kun ihmeen nenällä sattui siihen nousemaan —maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä ja kaikenlaisista yleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli hyväluontoinen mies, eikä milloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä eläjältä, vaan auttoikin usein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä hyvänä.
Se pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niin kauan kuin pitäjässä ei ollut »heränneitä». Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui niin nopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli valloitettu ja »hävitty»—sana oli rovastin ja tuli yleisesti käytäntöön—sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämeenkin.
Tohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja jätti rauhaan uuden uskon niin kauan kuin se jätti rauhaan hänet ja hänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijassaan vainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka äiti antaa mennä menojaan ja parantua itsestään. Mutta sydämessään hän surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat tehneet evankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä.—»Niinkuin ei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko niitä vielä toisesta hakea», kuultiin hänen sanovan.—»Mikä niitä ihmisiä vaivaa, mikseivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan, kartuttaa toimeentuloaan ja ottaa autuuden asioita luonnollisesti ja liioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja huonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa.»
Mutta asiat eivät parantuneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin hyviä vuosia, lisääntyi vain heränneiden joukko. Heihin liittyi varakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat vaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti arvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi pitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitäheoikealla elämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi »johtajaa», ja he puhuvat »tohtorille ja tähdistön jäsenelle» moittivia sanoja siitä, että hän elää maailmanmielisesti, että sallii tanssia, soittaa ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää pahennusta ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo hävyttömät.—»Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!» huusi hän mieli kuohuksissa.
Se sattui juuri vähän ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia hopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa semmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty.—»Koska he tahtovat sotaa, niin saakoot sen», sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli kutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa pitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta kaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.
Ilo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori parikunta oli vihitty—vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla—kun alkoi päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä päärakennuksessa että pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta huoneeseen, myhäillen ja ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat myhäilivät hänelle vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään, sillä hän oli taitava seuramies ja mainio isäntä.
Ilomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaspoikien, olisi ollut täydellinen, ellei joukossa olisi ollut eräät synkät kasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle meitä seurasivat. Missä vain nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet jostakin nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma poika, muutamia vuosia sitten pitäjämme iloisimpia hulivilejä ja meidän nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.
Rovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat joutuneet hyviin naimisiin, ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa. Tämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla, ja hän oli lahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä silmäterä. Mutta yht'äkkiä oli hänessä, juuri maisterintutkintoa suorittaessa, tapahtunut äkkikäänne, ja hän oli päättänyt ruveta papiksi. Mutta ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet muutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan, ja tunnusti itsensä julkisesti tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin hänen mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli nyt apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla.
Ensi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei häntä nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut voinut vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita hänen äitinsä ja sisarensa olivat hänelle lähettäneet. Hänet nähtyämme—me morsiusneidit olimme saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa—olisimme kuitenkin suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää vanhaa ihannettamme—hän oli kaikkien meidän ihanteemme—tuskin ulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli sairaalloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme. Yhtäläinen oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen kaikkia, jonka kanssa hänelle heti kohta tultuaan syntyi ikävä yhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan kaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja kuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti hän heti kohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä, missä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin.—»Voithan sitten mennä», sanoi rovasti.—»Lähettäkäämme takaisin soittokunta», pyysi morsian, »en minäkään sitä tahdo».—»Mutta minä tahdon», sanoi rovasti, ja poika meni lähtöään laittamaan. Hänen äitinsä ja sisarensa saivat hänet kuitenkin jäämään. Kauan aikaa kuului hän puhelevan äitinsä kanssa yliskamarissa, ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet. Meidän makuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla, ja koko yön kuulimme hänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin. Pelonsekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme kaikenlaisia epämääräisiä epäilyksiä, ja vaikka koetimmekin itsellemme vakuuttaa, että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi ollut joku muu, mutta kun se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän kaltaisemme.
Miten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä tuolla yksinäisyydessä?
Jälkeenpäin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen mielessään liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä vaikeimmista taisteluista.
Mitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä oikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole julistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikäontotuus? Saanko hiuskarvaakaan poiketa vakaumukseni tieltä? Onko lupa katsoa ihmisten muotoon ja noudattaa heidän mieltänsä, vaikka he olisivatkin vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni ole kahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkea tule totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä?
Mutta hän ei vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä, kertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän oli pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Saapuvien vieraiden paljous, niiden varmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja ruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti ja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä lukua pitävän. Häntä melkein välteltiin, ja jos joku vanha tuttava kääntyi hänen puoleensa, kysyi se vain, milloin hän oli tullut ja milloin aikoi lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi saanut puhua, mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa hän aina oli ollut kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä hyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt olevan häntä vastaan, olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman sulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut ylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Morsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä, sulhaspoikien kanssa, nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi, vaikenivat he kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin kummitukseen ja kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotakin hänestä. Herrain puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet hänen tultuaan. Päinvastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan äänensä korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä sukkeluuksiaan ladelleet.
Vaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle nurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista ja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli täällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä. Kaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja, puuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa alttarille? Ei, hän—ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vain oli kiusaaja, viettelijä, joka taas nosti päätään ja tahtoi saada hänet solmimaan rauhaa maailman kanssa. Hänen velvollisuutensa oli olla sodassa sen kanssa. Eikö ole halveksittavaa, että minä näin vaikenen ja vetäydyn pois silloin, kun pitäisi puhua? Eikö ole raukkamaista, etten loukkaamisen pelosta tahdo heidän ilojaan häiritä? Siinä täytyy syntyä melua ja meteliä, missä evankeliumia julistetaan, oli sanonut Lutherus. Jos apostolit olisivat olleet uneliaita ja velttoja, miten olisi Jumalan valtakunnan käynyt? Eikö Vapahtajakin puhdistanut temppeliä ruoskalla, ja eikö hän sanonut äidilleen: »Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!» Ja mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä heille kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rukoilevasti, mitä on se auttanut?
Ja juuri kuin vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta pihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli kuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: »Sinun täytyy se estää!»—ja hän kiiruhti esiin.
Katrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan keskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna sulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä viemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi läpi tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka rappusten luona seisoen heilutti päätä tanssin tahdissa, meni suoraa päätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin käsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä: —»Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa! Ettekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille! Ettekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette muitakin muassanne!»
Soitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja sulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui ensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon, ja aikoen viedä hänet pois, virkkoi ivallisesti: »Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on parasta, että pysyt poissa täältä.»
—Minä menen käskemättä! ja hän riuhtaisi itsensä irti, juoksi äitinsä luo ja lankesi hänen kaulaansa:
—Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta! Ja nähdessään sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen syliinsä:
—Älä suutu minuun! Älä suutu!… minun täytyi puhua!—Ja he kaikki kolme purskahtivat äänekkääseen itkuun.
Ei kukaan ollut ennättänyt liikahtaa paikaltaan, ennenkuin se oli tapahtunut. Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä pois, kun rovasti astui esiin:
—Mitä ilveilyä tämä on?… Hän on menettänyt järkensä… Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi … soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän lopettaa?
Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää säveltä…
—Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä morsian. Veljeni on oikeassa … minä en tahdo tanssia … isä, käske heidän lopettaa!
—Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut! huusi nuori pappi ihastuksissaan. Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta kadotuksesta!
—Minä olen itse kadotettu!—ja sydäntä vihlaisevasti kirkaisten syöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauaksi luotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.
—Hän on pelastettu! huusi hänen veljensä riemuiten. Herra on antanut palvelijansa puhua!—Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja voivottelemasta. Isä, kuule minua!… äiti, älä mene!
Hänen äänensä kuului yht'äkkiä niin vaativalta, ja hänen ryhtinsä oli niin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ettei kukaan osannut poistua. Kuului ääniä: »Se on hävytöntä … hän on hullu … tämä on julkealta hävyttömyyttä», ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää muita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: »Antaa hänen puhua!» ja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin puolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.
—Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt, alkoi hän. Älä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä iloitseva siitä, mitä nyt on tapahtunut. Älkää olko pahoillanne te muutkaan, jotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio kauan teitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä en tahdo tuomita teitä, sillä tuomio on Herran. Te elätte niinkuin ymmärrätte, teette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja omatuntonne paatunut, eikä Herra ole teitä vielä herättänyt. Mutta minä tiedän sen, ja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on Hänelle kauhistus. Te ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat sielunne verellään lunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeltä, ylönsyömiseltä ja ylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön. Ruoka ja juoma on teille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman seurat, sen leikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin kanssakäyminen enkelein kanssa ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut. Teidän janonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ettei helvetin pelko ja tulikivijärven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin maailman hekkuman ja huvituksien kaipaus. Eivät maalliset vahinkonne, ei sielunne ja ruumiinne turmio, ei ymmärryksenne tylsyminen, ei tautinne ja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä on sydämenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna teille aikaa valmistamaan itseänne Jeesuksen tulolle. Ette, heräämättömät ihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä piirittäessänne, maljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä kiitäessänne. Siinä seisotte te, haudan partaalla kulkevat vanhukset, siinä nuorukaiset ja neidot, seisotte suruttomina tulivuoren juurella ettekä ajattele, että Hän voi tulla tuomiolle silloin, kun ette sitä aavista, että maa millä hetkellä hyvänsä voi revetä jalkojenne alla, kun ukkonen ylhäältä jymähtää, ja te vaipua avattuun helvettiin, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus! Eikö ole surkeaa, että Jeesus tulee omillensa ja ei Hänen omansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt on aika nousta! sanoo pyhä Paavali. Herätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän kaikkein viimeinen! Älkää antako Hänen tulemisensa hukkaan mennä! Heittäkää pois synti, syntiset leikit, soitot, tanssit ja muut huvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että Jeesus yksinään tulisi teille kaikeksi kaikessa! Amen!—Rukoilkaamme!
Hän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili anteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkea itselleen, joka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta, sillä se oli tapahtunut Hänen käskystään ja Hänen kunniakseen.
Tuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana aloitti virren:
»Sun haltuus, rakas isäni, ma aina annan itseni.»
Väkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne katselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja keskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa puhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat kuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät, ja naiset alkoivat nyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun hän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat paljastivat päänsä vasten tahtoaankin.
Katrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein rikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen toisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan hämmennyksissämme siitä, mitä oli tapahtunut, ja niinkuin avuttomat lampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään, ja rukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.
Virsi oli tuskin aloitettu, kun koko hääväki suurella pihalla, rappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan päästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä suusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, etten ole kirkossakaan kuullut sen vertaista.
Hän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin, tuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme hänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä eteensä, ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin morsiusneitosiin kääntyneenä:
—Nyt saatte jatkaa … minä olen tehnyt tehtäväni…
Mutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäisi pitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:
—Sinä et saa mennä … sinä et saa meitä jättää…
Ja pian me olimme kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja kauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.
Häät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa aloitettuja iloja. Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä, ja toiset menivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin ja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut. Turhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja välinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kamariinsa ja käskenyt ilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä, ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja levottomana huoneesta huoneeseen.
Nuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret neidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja kuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä meille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi vanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan. Murrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme, tehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.
Rovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt pojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta kuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin yhdessä sinne—pikku poikamme kanssa—ja he erosivat toisistaan sovinnossa ja ilman katkeruutta.
Jo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkaa alettu tuumia.
Kirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi kulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty useampiakin matkustavaisten mukana. Niiden avulla oli vähitellen saatu päätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin hevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meillä taloudenhoitajana, jatkaa matkaa meidän hevosella Pyhäjärvelle.
Se oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän toi lahjoja, ja hänen eväänsä olivat laatujaan ensimmäisiä: lettuja, Karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se suurempi juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän kuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.
Oli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkuin retki saatiin lopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi »luonnollisia» esteitä, s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta, kuka pitää huolta lapsista j.n.e.—jotka kuitenkin saatiin kaikki tavalla taikka toisella voitetuiksi—oli vielä suurinna se, että täti Amandan mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä vastaan. Hänen tietääkseen ei Pyhäjärven pastori, vaikka olikin kuuluisa herännyt pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit, ei ainakaan siihen määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä kolmenkymmenen penikulman matkaa kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja ravistuttaa kärryt.
—»Ihmisviisaus on ihmisviisautta, ja jolla on ymmärrystä, hän voi ottaa sanastakin selvän.»—»Saattaahan olla niinkin, mutta ehkä minulla ei ole sitä ymmärrystä.»—»Jos ei ole, niin et sitä saa maiden ja merienkään takaa.»
Niin oli sanonut täti Amandan mies, ja samoja väitteitä tehtiin meilläkin, tehtiin vielä vähän ennen lähtöä. Hevonen oli vielä valjastamatta, ja minä vapisin pelosta, ettei matkasta ehkä mitään tulekaan.
Mutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka sitä hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan, hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan päässä maantiellä.
Olin liian vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän vaikeasti toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vain käsitin heidän puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että Pyhäjärven pastori ja hänen rouvansa, täti Augusta, olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että tädeillä oli jotakin hyvin tärkeätä puhuttavaa, jota eivät voineet puhua kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteisiin puetut.
Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet oli kuitenkin unohdettu samassa, kun vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen ajaa tietä pitkin pohjoiseen päin.
Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen. Minä sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin, ja ruuna sai levätä joka mäen alla, ja palkkioksi vaivoistaan sai se suurempien törmien päälle päästyään palasensa sekin. Ei pidetty kiirettä ja viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia niiltä ajoilta, jolloin tädit, jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipaleita nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.
Kaikkien puheiden aineena oli Pyhäjärven pastori. Kyseltiin ja kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle hän oli osannut antaa oikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut kuin naulalleen. Joka paikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja käskettiin pyytämään, ettei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui etelään päin tätä tietä ajamaan.—»Se on lapsillekin hyvin ystävällinen», sanoivat he minulle, »eikä sinulle siellä perillä tule ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?»—»Ei toki ollenkaan.»—»Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo perillä.» Eilen oli sanottu: »ylihuomenna näillä ajoin», sanottu omituisella haikean mielen hartaudella.
Viimeinen syöttöpaikka oli vain penikulman matkan päässä määräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt siivottiin, hevonen suittiin, ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle valkeat nenäliinat.
Pyhäjärven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jäljellä, ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yht'äkkiä tultiin maantieportille,— »Nyt ollaan pappilan maalla!» huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: »Tuolla on kirkko ja tuolla pappila!» Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen meidän kirkkomme rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat melkein hätäyksissään, ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.
Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni, ystävällinen rouva, joka lensi heidän syliinsä, ensin toisen ja sitten toisen, ja lopuksi teivi heitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoroin itkemään, vuoroin nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.
—Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan! virkkoi silloin joku rappusilta.
He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään, ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta hän komensi heidät huoneeseen ja sanoi:—»Kyllä me tämän nuoren miehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme.»
Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä, tuota miestä, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua. Hän saavutti heti kohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen, suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja yllä sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin ylisille heiniä heittämään, sill'aikaa kun hän itse laittoi apetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin, ja hän kysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun vain nauratti, sanoi hän:—»No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta.»
Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaakin käteen, piti niistä kauan kiinni ja sanoi sydämestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat tulleet. Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja, uskollisia ystäviä, jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat entisistä, ihanista ajoista.
Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa oloistaan ja elannoistaan, ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että »tottapa se on ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä hän meitä kuljettaa.»
Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa, enkä minä siitä paljon käsittänyt. Mutta vaikken isosti ymmärtänytkään, ei minun kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani ovensuussa, eikä minulla ollut halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.
—»Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla, ei suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla», sanoi hän muutamakseenkin. »Ne ovat raskaita suurissa törmissä, joita tie taivaan valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai valjaat särkyvät, ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi eteen, aja sillä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille tulet ja sijasi sinua siellä odottaa.» Tätien huulet hymähtelivät, ja he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja rohkeutta toivomaan ja tyytymään, ja se oli kai se, joka oli tehnyt, että he, samoinkuin niin monet muutkin »hiljaiset», olivat häneen niin ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.
Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin, kun hän ei istunut tätien kanssa, oli hän minulla leikkitoverina. Me laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alaitse, kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa, ja minäkin sain haavia, ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän minut kirkkoon, sanoi minua »pikku apulaisekseen», ja kun papinkelloja soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa näytteli hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä papin penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään. Siitä minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein kaikki körtteihin puettuja, eikä näkynyt yhtään koreata huivia naisten puolella. Saarnan aikaan istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui, puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.
Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin ja selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren pöydän takana. Juoksenneltuani jonkin aikaa kosken rannalla, menin minäkin ovensuuhun istumaan. Hän oli juuri loppurukousta pitämässä, ja kaikki istuivat pää käsien varaan painettuina.—»Rukoilkaamme niidenkin puolesta, jotka pitkäin matkain takaa ovat saapuneet meitä tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi aikanansa vaikuttaa.»
Useat itkivät, ja minullekin tuli, niinkuin olisi tullut sääli itseäni, tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.
Huomenna oli lähdön päivä, ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä, pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen, eikä kukaan osannut virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät poispäin kyyneliään kuivatakseen, virkkoi pastori taputtaen heidän vavahtelevia hartioitaan: »Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla paistaa Herran päivä, ja sinne on Hän meidät kerran johdattava. Näkemiin asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme tavoitamme.»
Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: »Pidä, lapsi, sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi.»
Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkä paluumatka. Eikä ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina kertonut, että hänestä niinä päivinä, kun pyrittiin poispäin Pyhäjärven pappilasta, tuntui siltä, kuin hän olisi joka virstalla painautunut yhä synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä, mitä oli puhuttu ja saatu kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä taloja, ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset. Ja kun oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut ainoatakaan toveria eikä ystävää, ja niin oli, kuin olisi Jumalakin hylännyt.
Täti Amandassa, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin nähdäkseni sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille niin ylen raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli huonokuntoinen vuokrahevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät itse pitkän matkaa sen jäljestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän aikaa olla toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti Kristiina kotiin ja ryhtyi äänetönnä raskaisiin tehtäviinsä.
Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt Pyhäjärven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä minulta, muistinko sitä ja sitä sanaa, ja kun minä muistin sen ja muistin lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista ystävistämme. Me muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kumpikin omalta kannaltamme niistä iloiten. Jonkinlainen ystävyys syntyi siitä välillemme, meillä oli salaisuuksia, joista eivät muut tienneet eivätkä päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä muistoistamme syntyi yhteisiä toiveita, toiveita siitä, että jos eletään, niin ensi kesänä tehdään samanlainen retki uudelleen.
Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian, eivätkä toiveetkaan toteutuneet. Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen pitäjään ja täti jäi asumaan pieneen kamariinsa kirkonkylässä, jäi tuollaiseksi yksinäiseksi »vanhaksi heränneeksi», joita vielä tapaa siellä täällä niinkuin korpeen eksyneitä lampaita ja jotka eivät uusia paimenia heidän äänestään tunne.
Vanha, herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä taivalta ja keskustellessamme herätyksen ajoista:
Koska nyt kerran on tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron sinulle, miten se minussa alkoi.
Se alkoi, omituista ajatella, valheella.
Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut. Ehkä siihen osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut »järjellistä», en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää kuoleman jälkeen, en Jumalan poikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikken siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä ei ainakaan minulle ole olemassa.
Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, etten minä ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni tällaisista asioista. Mutta vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi, vaan tutkin filosofiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun täytyi pitää vakaumukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä iällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä voinut käsittää minut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofia oli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. »Sinä filosoofi! sinä antikristus!» olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että olin »suruton» ja »maailmallismielinen», mutta toivoi sentään, että muuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin »jumalatonkin».
Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne ovat ne heränneiden lapset.
Sain tietää sen vasta kauan sen jälkeen, kun se oli tapahtunut. En ollut mennyt kesäksi kotiini kauas Pohjanmaalle, vaan jäänyt tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vain silloin tällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla muistutuksilla elämään niin, ettei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua. »Miten lienee sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä rauhaasi tulee» j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää minullekin jäähyväisensä.
Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan kauas Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitä paitsi olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto kuolevalle on sellaista »vanhaa» hentomielisyyttä. Mutta kun mietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.
Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.
—Tulithan sinä, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut mitään, katseli vain minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli jotakin sanottavaa, jota hän ei tahtonut saada esille.
—Oletteko te hyvin sairas? kysyin viimein.
—Olenhan minä, sanoi hän. Enkö tuota kuollekin tähän tautiini. Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi … ja hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.
—Älkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina … ja ehkä tekin vielä paranette.
—En minä enää … mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten käy? sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.
—Eihän sitä kukaan tiedä, vastasin minä vältellen.
—Mutta sinä et usko, että on Jumala?
En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin.
—Ne ovat sanoneet minulle, ettet sinä usko sitäkään, että on elämää kuoleman jälkeen.
—Kuka sen on sanonut?
—Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut. Minä olen kysynyt isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle.
—Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?
—Sitä, että uskotko sinä?
—Mitäs minä en uskoisi? koetin yhä vältellä.
—Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman ei voi tulla autuaaksi?
Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja uskonnollisen kantani, vakaumustani kieltämättä! Hänen silmänsä tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä. Mutta jotakinhan minun täytyisi virkkaa. Mutta voisinko sanoa totuuden? En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen, rehellisesti ja suoraan. Mutta sitä hän ei kestä. Vaikka en häneen katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.
—Totta se siis on, huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä äänellä.
Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos sen hänelle tunnustaisin.
—Uskonhan minä, kiiruhdin sanomaan, että on Jumala, joka maailmaa hallitsee.
—Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?
Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä, ja minun täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani Jumalan pojan ja iankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui, kuin olisin ollut aikeessa tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani—juuri silloin kun hänet tunnustin. En voinut seisoa kiusausta vastaan, ja minä—lankesin!
—Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki! sanoin hänelle, kun kohtaus oli mennyt ohitse.
—Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?
—Uskon.
Kun katsoin häneen, näin, että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin heikko, ettei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta hän puristi kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista uskontunnustustani, niin kuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini kuoli kohta sen jälkeen.
Teinkö oikein vai väärin?
Kauan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se ole sitä suurempi, kuta suuremmassa elämänkysymyksessä se on tehty? Ja jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?
Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita myöten hän meitä kuljettaa luokseen. Omantuntoni minua tästä alituisesti vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni nähdä, että vaikka en ollutkaan omaa vakaumustani tunnustanut, minä kuitenkin olin tunnustanut iankaikkisen totuuden. Vasta sitten selvisin ja sain rauhan. Ellei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se kenties olisi ollenkaan tapahtunut.