Mutta punakintainen tyttö ei menekään varsain luo. Tuleekin Pekan luo, taputtaa lautaselle, kaulalle, tulee ihan eteen. »Pekka, Pekka—ei saa, ei saa.» Se antaa sokeria, syöttää sitä koko kouransa täyden, varsat eivät saa mitään. Sillä on sitä vielä taskussaankin, se antaa kaikki, mitä sillä on, kääntää taskunsa nurin ja levittää sormensa näyttääkseen, ettei sillä enää ole. Varsat inuvat ja raaputtavat, se ei ole niitä näkevinään, ei kuulevinaan. Se on ruvennut harjaamaan, vetelee ensin varovasti häklällä, sitten harjalla reippaammin ja hokee hellällä äänellä: »Ei saa, ei saa.»
Yht'äkkiä se pujahtaa ulos ja kuuluu menevän sinne, mistä reet vedetään pihalle ajoon lähdettäessä. Sieltä se tuo sen punaisen loimen ja panee sen selkään. Sitten se palmikoi harjan ja hännän. Kun arvaisi antaa vettä ja ripauttaa siihen vähän jauhoja sekaan. Se arvaa! Se ottaa varsain kipan, ottaa siihen vettä suuresta ammeesta ja jauhoja varsain hinkalosta. Kun Pekka juo, kannattaa se kippaa kädellään ja koettaa viheltää, mutta ei osaa. Se väliin sipaisee kintaalla silmiään. Ennenkuin se menee, hyväilee se huulia kintaalla. Siitä jää suolan maku.
»Mitä tämä oikein tietää? Minkä tähden se syötti ja juotti minua eikä antanut varsoille mitään? Pitääkö se minua, vanhaa romua, parempana kuin varsojaan! Ehkä naiset lähtevät jonnekin ja tarvitsevat minua? Lähtisivätkö jollekin pitemmälle matkalle? Ka, kelpaanko minä vielä niille? Minkäpä tähden en kelpaisikin! Kenkään syy se ei ollut, saattoi ollakin vain jotenkuten tapaturma. Semmoista sattuu jokaiselle… Ei jomotakaan enää jalkoja. Saattaisin ehkä paneutua pitkäksenikin. Vaan jo tulevat ehkä pian valjastamaan. Ka, kun ei enää kirvelekään sisuksia.»
Loimi lämmittää harjattua karvan juurta. Sokeri ja suurusjuoma hyväilevät sisuksia.
»Älkää olko, varsat, millännekään, antaa se vielä teillekin. Syökää te vain heiniä, teillä on hyvät hampaat. Ette te oikeastaan milloinkaan tarvitseisi sokeria ja suurusjuomaa. Jokohan tuo rupee joka aamu antamaan sokeria ja suurusjuomaa?—Aina minä kaksi varsaa voittaisin, vaikka päällenikin kävisivät. Minä olen puraisussa vahva, vaikka olenkin potkaisussa heikko. Minulla on torahammas pitkä ja terävä. Se on semmoinen hammas, että sillä viiltää verille lautasen minkälaiselta äytäriltä hyvänsä. Sen tieltä täytyi Äkäruunankin kaikota tammoista. Sen tieltä täytyy väistyä kenen tahansa. Aina minä kaksi varsaa, kolmekin, tulkoot vaikka kaikki maailman orivarsat!» Pekka on uinahtanut, pää riippuu melkein lattiassa. Mutta itse hän näkee seisovansa pystyssä päin, kaula kyömynä, häntä kohona. Talli laajenee, seinät häipyvät pois, on kesä, ruohoinen rannaton aavikko, heinikkoa aina vatsan tasalle. Pekka pienen kukkulan laella, ainoana orhina satojen tammojen ja varsain keskessä, eikä ole ketään, joka uskaltaisi tulla niitä ottamaan. Muut oriit saavat pysyä loitolla Pekan laumasta. »Hankkikoot omansa, kiittäkööt onneaan, etten tule heidän omiaan ottamaan. Saatte olla siellä sinnempänä—niin kauan kuin minä annan. Ajan pois, jos päähäni pistää. Otan tammoista omani, jos heistä minkä omakseni nimitän. Minä en pelkää ketään, minä uskallan tapella vaikka kaikkien aavikon orhien kanssa!»
»Käänny!» kuului raaka ääni ja Pekkaa sysättiin lautaseen, niin että hän olisi kaatunut, jollei pilttuun pihtipieli ottanut vastaan. Samassa tempasi tallimies toisen takajalan reisiensä väliin ja alkoi repiä kenkää pois. Saatuaan yhden kengän pois, repi se toisetkin ja nakkasi ne rautaromukoppaan. Pekka seisoi kuin hervotonna, karvaa väräyttämättä.
»Aikooko se panna uuteen kenkään? Mutta vastahan ne nämä pantiin?»
Mutta ei tallimies pannutkaan uusia kenkiä. Ei siis tulekaan naisten ajoon lähtöä eikä muuhunkaan ajoon? Paneeko se seisomaan? Vai annetaanko minut toiseen taloon? Mutta eihän kukaan ole katsonut suuhun eikä sitä varten jalkoja kopeloinut.
Tallimies on mennyt ja tullut taas. Se päästää irti marhaminnan ja taluttaa ulos. Ulkona seisoo Herra rappujen edessä, toinen käsi taskussa. Punakintainen tyttö katselee rappusilta. Pekka hörhöttää sille, mutta se ei liikahda. Tallimies ottaa lapion tallin oven luota hangesta ja lähtee viemään portille päin. Silloin tyttö huutaa jotakin, tallimies pysähtyy ja Herra tulee ja ottaa marhaminnan tallimiehen kädestä. Tyttö on pyörähtänyt sisään, ryöpsähtää sieltä samassa ulos ja juoksee pihan yli portille. Sillä on kädessä punainen kukka, jonka se kiinnittää Pekan otsaan, taputtaa ja juoksee pois. Taas oli sen kintaassa suolaisen maku. Herra taluttaa Pekan portista ulos, ja tallimies astuu edeltä, lapio olalla.
»Ei milloinkaan ole Herra ohjannut eikä taluttanut minua. Se on aina ohjannut ja taluttanut niitä, jotka ovat olleet tallissa parhaita. Mitä varten se nyt minua taluttaa? Ja minne? Miksi se kääntyy tänne?»
Oli käännytty pellolle, asteltiin vanhaa tienpohjaa, joka ensin vei metsäsaarekkeeseen ja siitä pellon keskelle suurelle, punaiselle ladolle.
»Minkätähden se vie minua tänne? Minkätähden minut on loimitettu ja kukitettu? Niinkuin joka syksy ne, jotka viedään sinne silloin, kun torvet törisevät kaiken päivää. Sinne pääsevät vain parhaat. Eikö meidän tallista viedäkään muita kuin minut? Olisinko minä meidän paras? Kun varsat tulivat sieltä kukka otsassa, rupesi punakintainen antamaan niille sokeria ja suurusjuomaa.»
On tultu metsäsaarekkeen kohdalle, jonka ympäri tie jatkuu ladolle. Sieltä näkyy vielä viiritankoja viimesyksyisen hevosnäyttelyn jäljeltä. Pekka aikoo mennä tuttua suuntaa, jossa vielä tuntuu vanha heinärekien jälki, mutta Herra poikkeaa saarekkeeseen, yhä tallimiehen askeliin astuen. Pekka ajattelee:
»Samapa tuo, mennäänkö yli vai ympäri.»
Tallimies seisoo lapioonsa nojaten ja odottaa mäen rinteellä. Siinä on hiekkahauta, jyrkkä syvänne. Herra pysähtyy siihen ja heittää marhaminnan tallimiehelle.
»Pysyisin minä pitämättäkin, sill'aikaa kun hengähdät.»
Pekka seisoo pää pystyssä, katsellen suurelle ladolle, joka punoittaa alempaa pellolla.
»Ei siellä vielä muita näy, Herra jouduttaa omaansa ensimmäiseksi. Se on paras se, joka sinne ensiksi joutuu.»
Yht'äkkiä Pekka vavahti ja korskahti. Hän oli ollut tuntevinaan haaskan hajun. Tämähän on se haaskamäki, josta kyntäessä aina nenään kärähti.
»So, so … so, so…»
Herra viihdytteli, vihelteli, taputti kaulaa, veti taskustaan jotakin, —ka, valkeata leipää!—asetti sen hangelle, Pekka kumartui sitä ottamaan, kun kuuli korvansa juuressa napsahduksen, näki välähdyksen, tunsi polviensa hervahtavan, mutta ei tuntenut enää omaa kaatumistaan hiekkahaudan pohjaan.
Siellä maalla on nyt syksy…
Siellä on nyt rannan ruskea kaislikko ja uuvahtava, alakuloinen laine. Siellä on luhdalla täysinäinen lato ja ladon ovella pieles, kuusen oksilla katettu; ja ladon takana on haapa, joka on seulonut lehtensä sen seinämille ja katolle. Siellä on niityn sisässä metsäsaareke ja saaressa keltaisia koivuja ja punainen pihlaja ja niiden ympärillä nuori näreikkö, jänisten piilo; niityn takana metsän reunassa on kynnetty sarka, joka välkkyy viistossa auringossa kuin tummansininen teräs.
Saran perällä on torppa, josta ei kesällä näkynyt muuta kuin tuvan harja ja kaivon vintti. Nyt kuultaa pihakoivun harson läpi talli ja navetta, aitat ja sauna ja sen alla perunapelto ja siihen unohtunut vasu. Sauna lämpiää ja riihessä puidaan ja tuuli kantaa maantielle olen lämminneen lemun.
Siellä on toisaalla kartano ylhäällä kuusisella mäellään ja alhaalla työväen matalat huoneet.
Siellä on se kaikki…
Ja siellä on vielä vetelä maantie asemalta entiseen kotiini ja kartanon navetan kohdalla yli äyräiden kuohuva savi ja läkähtyvät ojat—suloiset minun muistaa.
Siellä on vinot puhelinpylväät ja niiden risaiset, aina toisiinsa takertuneet langat.
Siellä ajaa kaupungista palaten hihkuvat Mäntsälän miehet, laimeasilmät, kaulakkain huojuen, hevoset märkinä, savessa selkää myöten—kotoiset katsella.
Siellä on asema ja semahvoori ja saapuva juna, jonka vihellys näkyy, ennenkuin kuuluu. Aseman salissa on kitkerä ilma ja likainen sementtilattia, ja luukulla ottaa lehtiään kaulukseton kauppias, tohvelit jalassa … ja asemasillalla turisevat miehet mahorkkaa polttaen ja tappelevat koirat ja tuossa ajaa kartanon rillat ja kiiltonappi kuski—vuosikymmenen tutut.
Ne ovat siellä ja minä olen täällä. Vaan kerran viikossa on minun mentävä katsomaan, vieläkö ne ovat. Ja siellä ne ovat. Oi, miksi ne jätin!
En tiedä, mitä se on ja miksi se tulee, niinkuin tulee. En osaa selittää siihen syytä. Olisiko se sävelkosketus jostakin, joka synnyttää minussa myötäsoinnun jostakin, joka on samassa vireessä minussa kuin siellä, missä lie, näkymättömien tunnelmamaailmojen takana. Se soittaa minua väkisin, milloin tahtoo.
* * * * *
On varhaisimman kevään myöhäinen ilta. Olen viettänyt sunnuntaipäiväni rauhallisessa lepokodissa maalla, nukkuen ja lueskellen. Koko olemuksessani vallitsee sopusointu ja rauha. Kaikki on hyvin, kaikki on kunnossa. Olen astellut hiljaisen metsän läpi autiolle pysäkille ja istuutunut sen tyhjälle penkille, noustakseni viimeiseen kaupunkijunaan.
Pysäkki on peltojen keskessä. Lumet pelloilla ovat sulaneet, mutta ojissa on vielä talven tähteitä; myöskin aitovarsilla ja pohjoispuolella ratavallia on jäljellä vanhaa nietosta, kuin kuolleen talven aavetta.
Muuta ei ole enää talvesta jäljellä. Mutta ei ole vielä kevätkään. Maa on ruskea syksyn kulon jäljeltä. Sen pinnan alla on vielä routa. Ei ole enää sitäkään eloa, joka on luonnossa silloin, kun lumet sulavat ja ojissa lirisee ja sihisee iltaisin ja öinkin. Metsän ranta vainioiden takana on synkkä kuin syksyllä. Taivas on harmaa ja tylsä ja ilmeetön, niinkuin se on ruskottomana, leutona talvi-iltana. On niinkuin saattaisin ajatella olevan Haadeksessa, jossakin varjojen maassa.
Tuota taivasta vasten häämöittää lähin lennätinpylväs ja siihen kiinnitetyt eristäjäkupposet. Lankoja ei näy eivätkä ne nyt edes humise niinkuin tavallisesti. Mutta metsästä kuuluu keväthuuhkajan säännöllinen uukahdus kuin sumussa seisovan laivan puhallus. Peltopyy kirahtaa vihaisesti jossakin elottoman pellon hämäryydessä. Hyvin kaukaa kuuluu liikkeessä oleva juna, joka ei tunnu lähestyvän eikä poistuvan.
Siinä se sitten tulee—ja minkätähden juuri siinä?—vaatimus siitä, että kaiken entisen tulee muuksi muuttua … että, jos mieli, niin on aloitettava kaikki alusta … kaikki tai ei mitään, tinkimättä, mutkittelematta. Et ole koskaan toteuttanut sitä, mitä pitäisi ja mistä tiedät, että pitää … ainoastaan kaikenlaista pientä, mikä on ollut sinulle mukavaa ja helppoa, et koskaan sitä viimeistä, lopullista, sitä, että mene ja myö kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille— tunnon kiristys niin kiinteä, ettei suurin hätä, ei hengenvaara, ei kovin sairaus, ei rakkaiden omien kuolemakaan ole kyennyt saamaan sitä aikaan. Jos et sitä tee, olet iankaikkisesti hukassa. Jäät tähän kuin jo menneen talven ja vielä tulematta olevan kesän väliseen hämäryyteen, joka ei siitä enää pimene, mutta ei valkenekaan, kuulemaan huuhkajaa, joka ei koskaan vaikene, odottamaan junaasi, joka ei koskaan saavu.
Panen vastaan. Mitä se on yht'äkkiä tuo tuommoinen aiheeton vaatimus, yöllinen yllätys, karkaus rauhallisen, viattoman matkamiehen kurkkuuni Enhän minä, en ainakaan nyt, ole tehnyt kenellekään mitään. Jos on joskus mitä rikottu, niin se on sovitettu. Eihän kukaan vaadi minulta hyvitystä mistään. Teenhän kaikessa velvollisuuteni ja voitavani, minkä muutkin.
Ja sitäpaitsi—olkoon, että pitäisi enemmänkin, että pitäisi kaikki— tiedäthän sinä, että se ei ole mahdollista, että se ei tule toteutumaan … minä en voi, enkä jaksa, minä olen pysyvä alati samana, heikkona, kelmeänä, puolinaisena—olipa sitten iltataivaasi kuinka painostava tahansa, uikuttipa huuhkajasi kuinka aavemaisesti tahansa, kirahtelivatpa kulolintusi kuinka uhkaavasti tahansa. Ei se siitä enää parane—sadoitpa tai paistoit, uhkasitpa tai houkuttelit, raatelitpa tai hyväilit. Onhan se jo niin monta kertaa nähty—mitä hyödyttää enää minua tunnelmilla huumata, koettaa herpauttaa siitä, mistä olen heikoin. Enhän minä voi antaa mitään lupausta enää enkä minä voisi sitä pitää, vaikka sen antaisinkin. Soisit minulle edes sunnuntairauhan siitä, mitä olen koettanut.
Se katoaa kuin manauksesta. Juna humahtaa pysäkille. Se on täynnä iloista nuorisoa, huoletonta, laulavaa sunnuntaiyleisöä. Hetken kuluttua ollaan kaupungissa, jossa valot välkkää, äänet sorisee, autot hyrrää ja toitottaa.
Se katosi, aave… Mutta minä tiedän, että se tulee takaisin, tämä, niinkuin on tullut monta kertaa ennenkin tämänlainen—peruuttamatta, hellittämättä, yllättäen omana hetkenään, jonakin seuraavana sunnuntaina, ehkä vasta vuosien päästä, samassa tilassa tai jossakin samanlaisessa vaatimuksineen juuri silloin, kun siihen minusta näyttää olevan aihetta kaikista vähimmin ja kun olen sitä vastaan kaikista vähimmin varuillani, säpsähyttäen kuin salama johon ei koskaan totu, kouristaen kuin kuoleman pelko.
Oli tupa lähellä. Siellä jo nukuttiin. Sen räystään varassa oli sukset. Otin ne ja panin ne maahan. Lylyn puu helähti pakkasessa kuin kantelen lauta sitä seinältä laskettaessa.
Riennän asemalle ja juoksen jo liikkeellä olevaan junaan. Istun siinä kuin unessa, kuin painajaisessa, jossa ei koskaan pääse perille sinne, mihin pyrkii pois kaupungista, missä taas olen kulkenut viikkomääriä kuin eksyksissä itsestäni, häärien ja pyörien pääsemättä mihinkään— eroon ihmisistä, jotka pakottavat minuun omat tunteensa ja vetävät minua harrastuksiinsa, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä— pakoon aaveita, jotka kummittelevat ympärilläni ilman määrää ja tarkoitusta pyörien kuin piharikat porttiholvien ristituulessa, ja joiden joukkoon temmattuna minäkin ajelehdin kuin irrallani omasta itsestäni.
Ne ottavat minut vielä kiinni ja vetävät takaisin siihen epätoteen ja sekasotkuiseen, jossa ei ole ajatusta, ei järjestystä, ei yhtenäisyyttä, ei suhteita eikä mittoja.
Pois heidän kaduiltaan, jotka eivät mistään tule eivätkä mihinkään vie, heidän taivaansa alta, joka ei ala eikä lopu eikä kaareudu, vaan katkeaa joka paikasta kesken.
Pois henkeni kaupalla, pois, maksoi mitä maksoi, vankeudesta vieraalla maalla!
Pudottauduin kuin varkain ratapenkereitä kinokseen junasta, joka oli ajanut pysäkin ohitse, kauas sen laiturin sillasta. Seisoin siinä, kunnes se oli kadonnut, punaisen tulen sammumistaan sammuessa kaukaisuuteen.
* * * * *
Olen selälläni suksien päällä saarekkeessa peltojen keskellä, huurteisen koivun alla. Kuu paistaa ja paistaa, värähtämättä. Sen otsalla on pilviharso, leviten siitä yli koko taivaan verhoamatta kuitenkaan sen haaleata sineä ja kätkemättä jotakin siellä täällä sinen läpi heikosti tuikkavaa, himmenevää tähteä.
Siinä on taivas ja taivaan alla on valkoinen lumivainio ja kaukana sen ympärillä matala metsän reuna.
Ei kuulu luiskahdusta, ei näy liikahdusta, ei tunnu henkäystä ei tuulahdusta. Härmäharso koivun ympärillä on kuin valkoisesta hopealangasta ainaisesti liikkumattomaksi valettu.
Mitä ihmettä miettii kuu? Mitä ajattelevat pilvet? Mitä uneksii yksinäinen tähti?
Olenko minä sama kuin olin siellä? Onko tämä samaa maailmaa kuin se siellä? Paistaako tämä kuu sinne samalla kuin tänne?
Olen kuin olisin läpikuultavan lasikellon alla, jonka ei ole soittajaa eikä tule olemaan tuhansiin vuosiin, josta ei ole pääsyä eikä pyrkimystä ulos, jossa ei ole ketään muuta kuin minä, yksinäni minä.
Missä on maailma ja missä ovat sen ihmiset? Missä on äskeinen kaupunki ja sen elämä? Ulkopuolellako jossakin? Olihan siinä rata, jonka poikki joskus hiihdin, mutta eikö sen viimeinen juna mennyt tästä jo tuhat vuotta sitten, hiljeten hiljenemistään, kunnes se viimein pysähtyi minne lie Siperian kinoksiin, hautautuen sinne? Kettu, jonka jälki näkyy vielä tuossa suksenlatuni alla, tullen vainioilta etelästäpäin ja mennen vainioille pohjoiseen, on kai jo aikoja sitten nukkunut ikuiseen uneensa, jäätyen luolaansa metsien, järvien ja vuorien takana.
Miksi tämä on niin sanomattoman suloista ja turvallista?
Maailma tuntuu aivan kuin selvinneen kaikkein alkeellisimpaansa, palautuen alkuhahmoihinsa. Se on elänyt elettävänsä, siinä on tapahtunut kaikki, mitä siinä on voinut tapahtua ja minkä siinä on tarvinnut tapahtua. Se on jo mennyt ruttaan ja on menemässä ikuiseen jäähänsä. On tyhjyyden aatto, iankaikkisen olemattomuuden ilta ennen sen lopullista yötä.
Ajallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy joka hetki jotakin lisätä. Iankaikkinen tyhjyys ja olemattomuus on ainoa, joka on valmista ja täyttä ja totta, sillä siitä ei voi mitään ottaa eikä tarvitse mitään panna.
Sentähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on valheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä tänne toivioretkeni niin usein kuin pääsen.
Olen jo aamutyynellä nostanut verkot merestä majaniemeni nenästä. Olen soutanut jyrkän kallion ohitse hiekkarantaisen lahden pohjaan, jossa on virepuut petäjikön reunassa. Levitän pyydykseni niille kuivamaan, puhdistellen niitä ilmanhengen hivellessä hartioita ja auringon lämmittäessä selkää ja hiekan jalkaa. Oravia kurahtelee petäjikössä, lokit ja tiirat vaakkuvat puiden tasalla kiertoretkillään kalarannasta toiseen, ja viklat ja rantasipit kahlaavat kuin kotilinnut loivalla rannalla, johon meri kantaa heille ravinnon ja jättää sen kuin tarjottimelle vetäytyessään itse hetkeksi pois.
Taampana maissa on kylä ja sen kalaranta, jossa seisoo pyynnistä palanneen kalastajan venheen purje, jota ei vielä ole kääritty kokoon.
Verkot jäävät siihen oikomaan ainojaan, seisoen ruskeana harsona vihreää metsää vasten. Niiden kuivamista odotellen kylven lahdessa, jonka hiekkapohja on kova kuin kallio, ja johon sileä maininki hiljalleen keinuu sisään suoraan Itämeren ulapoilta. Lämpenevä aurinko ja yhä virkenevä lounas on jo kuivannut verkot, jotka pian taas riippuvat pöyheinä katoksessaan, kumotun hylkyruuhen alla, valmiina illalla laskettaviksi. Askartelu niiden kanssa on joka-aamuinen ilo.
Aamiaiskutsu kuuluu majasta petäjikön läpi. Sinne johtaa havunneulapohjainen polku, joka kulkee ohitse muurahaispesän ja notkelmassa olevan suosilmäkkeen ja voisi yhtä hyvin viedä johonkin sisämaan umpilammen torppaan kuin majaan, joka on manteren ja saariston viimeinen merta kohti.
Se on kallion suojassa, joka kääntää mereltä tulevan tuulen sen yli, kun taas pohjatuuli takertuu takana olevaan metsään. Se on piilossa kuin linnun pesä, yhtä näkymätön maalle kuin merelle. Mutta sinne kuuluu kaikki, mikä merellä äännähtää: lokkien itku ja nauru, laivojen huudot, niiden koneitten hyrinä, kokan kohina, ammunta ja majakan ulvonta sumussa.
Sen ovelta on vain harppaus kallion laelle, mistä ei ulospäin näy muuta kuin taivasta ja vettä ja joitakin puuttomia luotoja ja uloinna meressä mataloita paasia, joilla hylkeet ojenteleivat aamun paisteessa, pelkäämättä suurimpiakaan laivoja, mutta solahtaen aallon helmaan, niin pian kuin keksivät kalastajan ruuhen. Kaukoputki tuo ne kivenheittämän päähän tekemään siinä temppujaan kömpelöin päin ja muodottomin jaloin. Toisella karilla ruuhottaa suurlokin poika, odottaen emäänsä, kuvastuen taivasta vasten suurena ja kaula kenossa kuin viikinkilaivan keula.
Ulapalla tapahtuu aina jotakin tai odotetaan tapahtuvaksi. Aterialta, kesken askareiden, työpöydän äärestä, levoltakin tempaa ääni, outo tai tuttu, sinne ylös tähystämään, mikä on tuo laiva, kenen on tuo purjevene, kuka siellä soutaa verkoilleen tai siimoilleen, mihin hän ne laskee, saako onkija tuolla mitään—joko tuuli tyyntyy, minne se nyt kääntyy?—joko pikkupojat tulevat kotiin mereltä?—tuollahan ne juuri tulevat.—Ja jos johonkin aikaan ei kuulu mitään, niin miksei kuulu? Eikö meressä ehkä juuri nyt ajelehdi jotakin, eikö sieltä tule tänään mitään, koska tuli eilen? Tai: koska ei eilen tullut, ehkä tulee tänään.
Aurinko on pian ylimmillään, meren sini heleimmillään, kesäpäivä kukkii, kaikki lehtensä levällään. Tuuli karehtii, vuoroin mereltä, vuoroin maista, tuoksuen milloin aallon suolaa, milloin havuneulan pihkaa, tai jollakin näkymättömällä pientarella kukkivaa angervoa tai apilasta.
Pikkupoikien purjevene lähenee heikossa tuulessa. Se on vain hiukan kallellaan, tehden rauhallisen, pysyvän kulman vettä vasten. Liekö mitään niin keikailevan sopusuhtaista, niin rauhallisen eloisaa kuin purjesiiven nousu vastahankaan. Ilma painaa, vesi tukee, toinen sysää, toinen pidättää, ja syntyy vaivaton liukuminen niinkuin merilinnun lento. Sen pelkkä loitolta katseleminenkin keinuttaa mieltä, niinkuin olisin siellä mukana, ja poikien asennot, toisen kokassa, toisen perässä, ilmaisevat, että heidän onneensa ei voisi lisätä piirtoakaan.
Kaikki, mihin ryhtyy, muuttuu iloksi ja nautinnoksi. Mieli saa viihdykettä pienimmästäkin askartelusta. Verkon paikkaus, siiman selvittely, ongen pahlaimen laitteleminen, nikartelu, verkkomerkin vuoleskelu tuottaa tyydytyksen kuin minkä tärkeimmän tehtävän suorittaminen. Sillä aurinko ja lämmin uudistavat soluja, verryttävät jäseniä, sujuttelevat jänteitä hyppystensä lomitse, minun itseni tarvitsematta mitään ponnistella. Syntyy valoisa usko, selittämätön huolettomuus maailmasta ja sen menosta. Kaikki on hyvin ja oikein, ja mikä ei ehkä ole, sille ei mahda mitään. Niinkuin täällä meren hengessä kaikki on laajapiirteistä, suorasukaista, yksinkertaista, jykevätä ja pysyvätä, niin näyttää se täältäpäin katsoen olevan muuallakin. Täällä ei kestä mikään, mikä on lahoa, onttoa, haurasta ja mätää. Raskas aalto ja kova rantakallio kysyvät lujaa ruuhta ja airoa ja ehyttä tulloa. Mastopuussa ei saa olla madonsyömää. Purjeen pitää olla tiivis ja sen köyden tiukaksi punottu, jos mieli ei revetä eikä katketa. Kuivat oksat karsii meri rantapuistostaan huolellisemmin ja säälimättömämmin kuin tarhuri omastaan. Huono täällä aina häviää ja hyvä jää.
Entä ajan kauhut, kaikki se surkeus siellä tuon ulapan auteren takana?
Onkohan niitä? Eihän sieltä mitään näy eikä mitään kuulu. Päivä huikaisee näkemästä muuta, kuin mitä se itse tahtoo näyttää. Miksi pyrkisin näkemään muuta? Nuo harmaanruskeat tursotkin tuolla kuolemaa syöksyvine sieraimineen, jotka sumuisina aamuina hiipivät saalista vaanivien hirviöiden tavoin taivaan rannalla, ilmestyen yht'äkkiä ja kadoten samassa, valmiina ja kyetenkin yhden henkäyksensä iskulla tuhoamaan tuhannen miestä, ne liukuvat nyt auringossa valkeina ja keveinä ja viattomina kuin huvipurret, kääntäen aallon ympärilleen valkoiseksi päärmeeksi… Kymmenkertainen pamaus ja sitten kymmenen kertaa kymmenen peräkkäin, ja toisaalta toiset kuin kaikuna vastaten ja sitten yhteen sulaen … ehkä ne huhusivat vain huvikseen, Ahtolan iloittelevat jättiläistyttäret, ihmispäät, kalapyrstöt?
Jos olisi, niinkuin sanotaan—jos juuri nyt meni pohjaan satoja—kuinka voisi samalla päivä paistaa noin, menemättä heti pilveen; kuinka voisi lounas olla noin leuto eikä yltyä luojan myrskyksi eikä taivaan ranta heti punertua verestä ja vihasta; kuinka meri karehtia vain yhä tyynempänä ja minä saada tästä kaikesta iloni?
Minä tahdon saada sen ja saankin, ainakin tänään ja huomenna, niin kauan kuin tätä kestää—tulkoon sitten mitä tulee—eikähän se olisi tulematta, vaikka minä tässä istuisinkin murhe helmassa, kerien rintaani epätoivon kerää.
Taas lapset siellä ilakoivat uimarannassa, pärskyttävät, kirkuvat, juosten ruumiit ruskeina ylös lämpimän kallion pankolle ja paiskautuen siitä pää edellä veteen. Heidän riemunsa on meren ja auringon omaa riemua.
Miksen voi tästä kallion laelta kättäni ojentaen koskettaa jotakin, joka soisi? Miksei ilmassa ole näkymättömiä kieliä, joita myöten voisin, turvautumatta kuluneihin sanoihin, välittömästi kaukaisimmissa maanäärissä virittää toistenkin kuultavaksi sen, mikä täällä heläjää aamusta iltaan omassa mielessäni: tämän valon ja lämpimän, tämän taivaan sinen ja aallon loiskeen, äärettömyyden ja rannattomuuden, suuren riemun ja pienet ilot, unhotuksen ja uskon—kaikesta huolimatta.
Istun yhä venheessäni, vaikka olen jo lakannut onkimasta. Olen nostanut ankkurin. Vapa torkkuu veneen laitaa vasten. Minun olisi lähdettävä, mutta en saa tarmoitetuksi itseäni tarttumaan airoihin.
Olen kahden karin salmekkeessa ulkona merellä. Takanani on pieni sisäselkä ja sen perillä manner metsäisenä viivana vielä valoisaa iltataivasta vasten. Edessä on aava, rannaton meri, tyven ulappa, jossa on enää vain muutamia vedenpäällisiä kallioita ja joka illan hämärtyessä on häipynyt taivaaseen niin huomaamatta, ettei rajaa erota. Maista päin kuului heikkoa elämää kalastajakylästä, joku lehmän ammahdus, koiran haukahdus ja soutua näkymättömästä venheestä—joka kaikki jo on lakannut.
Mereltäkään ei näy mitään muuta kuin itseään merta, ei purjetta, ei laivan savua, eikä kuulu mitään. Kerran sieltä kuului kumea pamaus, hyvin kaukaa. Onhan sota, eihän siellä saa kukaan kulkea, ei muut kuin venäläiset sotalaivat, jotka eivät kulje…
Tämä on vielä sitä vanhaa tuttua tunnelmaa, joka usein on tullut ja mennyt, monena sotakesänä. Olen usein ollut sen lumoissa, illan vaihtuessa yöksi, liukunut kuin puolihorroksissa toisesta toiseen, viihtynyt siinä hetken, värissyt sisäisesti jotakin uhkaavaa ja outoa, irtautunut siitä, nostanut ankkurin ja soutanut kotiin.
Nyt en saa itseäni siitä valveutetuksi, vaikka koetan—tosin heikosti.
Tämä ei ole enää oikeata todellisuutta, vaikka se siltä näyttää ja vaikka maailmalla ympärilläni on kaikki sen tutut ulkopiirteet. On niinkuin lapsena, kun seisoin pihamaalla kesäyönä ja katselin porttia ja maantietä ja lehmisavua, joka painui järvelle. Sen alla ja takana oli jotakin muuta, käsittämätöntä ja salaperäistä, mutta se sai olla siinä, en sitä pelännyt enkä ihmetellyt. En osannut kysyä syytä siihen enkä sitä kammoksua. Nyt se kaksinaisuus jotenkin ahdistaa, ja minä tahtoisin tietää, miksi. Mutta en kuitenkaan jaksa kysyä niin voimakkaasti, että joku tulisi ja vastaisi. Itse en saa vastatuksi ja minun on niinkuin ahdistaisi ja puristaisi rintaa.
Jossakin loiskahtaa, tuolla matalalla, vedenalaisella karilla, ja vaahto välähtää, häiritsemättä kuitenkaan hiljaisuutta, ainoastaan sitä vahvistaen, niinkuin satunnainen tuulenhenkäys metsässä, joka liikauttaa vain jotakuta lehteä ja uuvahtaa siihen. On vielä enemmän olematonta kuin äsken. Tahtoisin paeta, mutta mitä ja minne? Onko tulemassa jokin turtuminen ja herpautuminen? Olenko ajautumassa pois tästä ja siirtymässä johonkin toiseen? Kesästänikö syksyyn ja sitä tietäkö syksystä talveeni?
Kuljenko pois? Mutta siinähän on kallio—ellei sekin ajaudu mukana ja samalla koko tämä seutu ja taivas ja meri?
Tätäkö tämä olikin, elämä? Mitä se oli? Sekava sarja elämyksiä, joista ei mikään erottaudu toisestaan, toistaan merkillisempänä? Sainko mitään aikaan? Oliko minusta kenellekään mitään iloa tai apua? Enkö tehtäviäni täyttäessäni koettanut täyttää ennen muuta jotakin omaa tyhjyyttäni, josta siitäkin aina pohja paistoi? Jos en tähän asti, niin mitä minä enää tämän jälkeenkään? Haluaisinko enää jatkaa, jos saisinkin, jos joku tulisi ja tahtoisi auttaa minut maihin? Ehkä pakenisin häntä, vapauttajaani, niinkuin hukuttautuja maallevetäjäänsä. Olen hajoavalla jäälautalla, jota tuuli ajaa merelle ja huiskutan vain kättä hyvästiksi… Sillä oikeastaanhan minä tahdon pois, olen tahtonut kauankin, vaikka en ole uskaltanut. Jos joku tahtoisi estää, ehkä uskaltaisin paremmin.
Minun on mentävä sinne, ellen saa ratkaistuksi nyt tässä tuokiossa elämän arvoitusta. Mutta kuinka minä voin saada vastausta, kun en osaa kysyä? Tunnen olevani tahdoton ja tarmoton kaikkeen. En saa ojennetuksi kättäni tarttuakseni airoihin, vielä vähemmän laskeakseni niitä veteen ja lähteäkseni. Minussa määrää joku muu, kietoo ja lumoo omakseen. Enkö ole aina ollutkin kannel, jota joku muu on soittanut, milloin mikin päähänpiston tai tunnelman tuuli? Olenko koskaan soinut jotakin omaa? Kutsuuko joku minua nyt siitä tilille? Kuka, missä? Tuollako, missä yhä hämärtyy, missä taivas ja meri ovat sulaneet toisiinsa eikä enää näy äskeisiä karejakaan? Onko se Iso Kiero, joka kutsuu, Napinvalaja, joka tahtoo valaa minut uudelleen? Mutta tulisiko minusta uutenakaan mitään, olisiko minussa edes alkuainettakaan mihinkään muuhun kuin mikä olin? Enkö ole jo palanen karstaa? Mutta miksei meri jo vie minua sinne pois? Eikö välitä?
Näenkö taas väärin kaiken, toisin kuin mitä se on? Niinkuin aina olen nähnyt. En ole nähnyt mitään oikein. Olen luullut ja kuvitellut ja tehnyt aina omastani toden, mutta en koskaan todesta omaani. Joka pensaassa piilee haltia, joka lehdossa sinipiika, joka laineessa muka vellamonneito. Kaiken ikäni olen haastellut heille kuin puolimielinen metsän puille, kiville ja kannoille.
Taas loiskahtaa laine samalla paikalla, missä äsken. Mistä se tuli siihen, vaikkei tuule eikä merellä käy maininkia? Tuota yksinäistä lainetta, joka tuossa murtui, ei ole voinut nostattaa mikään tulossa oleva tuuli. Se oli aavelaine. Niitähän liikkuu usein tyyninä öinä. Niitä ei näe, ennenkuin ne syntyvät, enemmän kuin hyljettä, joka nostaa päänsä veden alta ja katoo samassa. Vai oliko se tämän sotaajan laine, hyöky räjähdyksestä jossakin kaukana? Ehkä on räjähtänyt miina, uponnut panssarilaiva ja hyöky lähti kiertämään yhä laajenevana helmana ja tämä oli sen helman viimeinen humaus, kaikkien kuolleiden yhteisen hengenlähdön huokaus tällä karilla?
Eikö minua mikään päästä tästä painajaisesta? Eikö minulle selviä mikään aate, mikään tehtävä, jota pääsen heti suorittamaan? Eikö kukaan puhalla minua hereille sanomalla, mitä minun pitää? Onko mitään järkeä siinä, että istun täällä tuntikausia tuijottaen omaan tyhjyyteeni ja tylsyyteeni? Miksi olen täällä, kun maailma ja oma maani on hajoamaisillaan liitoksistaan? Miksi en tee mitään, auta ketään, en edes itseäni?
Minun täytyy päästä maihin tältä hyllyvältä pohjalta, tuntea tukevata kalliota jalkojeni alla, päästä kosketuksiin edes sen todellisuuden kanssa.
Ponnistan viimeiset voimani—tartun airoihin ja lähden. On ainakin airojen kolina ja kokan kahina minun omaani ja aikaan saamaani. Olen hereillä, olen luonut lumouksen. Mikä minua oikein vaivasi?… Tuossa on laskemani verkon merkki, tuossa toinen. Huomenna tuulee mereltä. Sitä se laine siis loiskahti—aavelaine muka…
Ei, maistahan nyt alkaakin tuulla. Kotilahden suussa tuntuvat sen oireet yhä selvemmin. Pikkulaineet jo lipattavat ja kuiskivat. Mitä ne sanoo? Aina ne ovat sanovinaan ja sopottavinaan jotakin… Mitä sinä, kallioseinä, siinä katsot? Synkeile mitä synkeilet. Aina sinä uhkaat pudota ja murskata, mutta et koskaan osaa sitä tehdä. Ei sinussa ole mitään kätkettyä henkeä. Ei sitä ole meressäkään. Olet elotonta kiveä ja meri on vettä ja ne ovat vain minun herkistyneet hermoni, jotka pitävät pilaa kanssani. Ei sinun luolassasi ole mitään peikkoa. Luuletko, että minä olen mörköpelko lapsi?… Ka, terve taas, purjepursi. Mitä varten sinä seisot noin, perä vasten tuulta, mikset käänny myötätuuleen? Sanoitko jotakin? Pelkäätkö, että yöllä nousee myrsky ja että ajaudut merelle? Kyllä sinun köytesi kestää. Ei se solmu petä, tokihan minä sen tiedän, koska itse sen solmisin. Näithän sen itse.
Ja kuitenkin, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, minä pysäytän ja menen tarkastamaan, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä on voinut tapahtua. Se on kiinni, mutta se olisi voinut jotenkuten päästä. Pääsee milloin mikin itsestään.
Ja ennenkuin olen tullut maihin, olen liukunut takaisin siihen, missä olin merellä. Lumous ei ole lauennut. Kaikki on jotakin muutakin, kuin miltä se näyttää. Tämä ranta ei ole minun rantani, en ole koskaan ennen täällä ollut, tämä venhe ei voisi kiivetä itse kalliolle, jos ei sitä vedetä. Täällä kummittelee yhä niinkuin merellä. Sieluni aukee liitoksistaan. Jalka ei usko, että se on kotikalliolla, jota se polkee, vaikka se samalla tietää väistää tutun kiven. Käsi tarttuu oven ripaan, mutta ei tunnusta sitä omaksi… Ennenkuin avaan oven, kysyn, vedinkö minä venheen maihin vai jätinkö sen siihen… En muista sitä… Ovi kai taas narahtaa, jos vedän, ja herättää lapset. Miksen saa sen saranoita koskaan voidelluksi, vaikka päätän ja päätän!… Mutta sehän ei narahdakaan. Minähän voitelin sen merelle lähtiessäni.
Ja kun minä sen muistan, muistan samalla, että vedin veneen maihin ja viskasin veden pois ja solmisin nuoran paaluun.
Astun tupaan. Vaimoni vielä valvoo ja lukee.
—Missä olet ollut näin kauan?
—Tuolla vain.
—Saitko mitään?
—Sain vähän.
Lumous on poissa. Mutta minä tiedän, että se huomenna palaa.
Se seisoo vankina rautaristikkonsa keskessä, niinkuin maahan upotetussa kukka-astiassa, loppumattoman huonerivin puristuksessa. Sen alla ei rehoita ruoho, ei rapise sora, ei hengitä avoin maa; sen toisella puolella on asfaltista valettu katukäytävä, toisella kivihiilitervassa imetetyistä pölkynpäistä laskettu katu. Maa, josta sen on imettävä elatuksensa, on tihkuvan kaasun ja vuotavan viemäri-ilman tukahduttama eikä ole päässyt tuulettumaan vuosisatoihin.
Sen juuret kiertävät kadunalaisia johtoputkia ja syleilevät lokaviemäritorvien vyötäisiä, eivätkä ole koskaan saaneet kasteluaan taivaan sateesta eivätkä kylpyään purojen tulvista: sitä juotetaan kadunlakaisijan letkusta ristikkonsa läpi niinkuin vankia kopissansa. Katupuro vilisee sen ohitse viemärin kitaan.
Ilma, jota se hengittää, on keittiölieskaa kahviloista ja kellarikerroksista. Tuuli, joka sen lehtiä silloin tällöin heilauttaa, lienee ehkä joskus, kuin jossakin kaukaisessa muinaisuudessa, ennenkuin tuli tullista sisään, kulkenut vainioiden ja ehkä vesienkin yli. Sen lehtien hermoja ei elähdytä aurinko itse, vaan sen heijastus ikkunasta toisella puolen kadun, ja öisin kaarilamppujen kuutamo.
Sen oksa ei ole koskaan ulottunut antamaan kättä toisen puun oksalle, eikä sen lehti ole koskaan lepattanut toisen puun lehteen; sen latva ei ole koskaan huojunut sylikkäin toisen latvan kanssa.
Istuessani sen alla, kahvilan edustalla, puutarhatuolilla, olen usein kysynyt itseltäni, kuinka mikään voi kasvaa ja elää siinä missä se, ja mitä iloa siitä on sille itselleen ja muille.
Ja kuitenkin se kasvaa ja elää ja lehdittyy ja kukkii, ja on maailman ihanin puu niille, joille se on heidän ainoa puunsa. Ei erämaan palmu, ei aron kaivopihlaja, ei pölyisen maantienvarren piinia ilahduta allensa istahtaneiden mieltä niinkuin Pariisin bulevardin puu niitä, joiden iloksi se on pantu kasvamaan. Ei kenellekään ole kadun lyyrikko sorvaillut siroimpia lauluja kuin sille—ellei ilotytölleen, sen haltiahengelle. Hän on ylistellyt sen siimestä, laulanut sen lehtipuvun silkinkahinaa, kuvannut sen liepeiden vivahdukset sekä päivisin että öisin lyhtyjen valossa, kuvannut sen kukinnan ja sen kukkien lemun.
Joka kevät se kukkii—silloin kun valokaupungin elämä on hilpeimmillään, sen ilma hurmaavimmillaan, sen perhosten parveilu iloisimmillaan, kun taivas on herkimmän sininen ja sää suloista kuin hunajamaito. Silloin se kukkii. Niinkuin hienottaren lemulippaasta tulvii sen tuoksu kaduille ja poikkikaduille, tunkien kahviloihin ja voittaen hetkeksi niiden absintin lemun, huljuen huoneisiin, niin hyvin alempiin sen latvan tasalla kuin kaikkein ylimpiin katon rajassa, missä ompelijatyttönen avonaisen ikkunansa ääressä istuu ja laulahtelee, säestellen kevätiloisten lasten karkelohuutoja auringonlaskun hetkenä.
Kuta himmeämmäksi ilta käy, sitä kiihkeämmin se tuoksuu. Sillä ilta on sen aika. Päivällä se on ilmeetön, pölyinen, hatara ja laiha. Mutta kun kaarilamput alkavat hehkua sen alla ja yllä, se kirkastuu, elostuu ja pöyhtyy ja levitteleikse, joka kukka loistaen, joka oksa eläen, joka lehti palaen, aina uusiintuvaksi iloksi niille, joille se on heidän ainoa puunsa, maailman ihanin—ja iloksi minullekin, puitten palvelijalle … vieden minut kotoisen pappilan lehtikujaan, paperilyhtylehtoon ilotuli-iltana sisareni häissä hyvin, hyvin kauan sitten.
Enkä hennonut erota; tulin aina uudelleen sen alle, minä samoinkuin hekin, kahvilan edustalle, he lemmittyineen, minä yksin.
Se lehdittyy ja kukkii ja tuoksuu ja on ihmisten ilona, mutta ei koskaan saa tehdyksi sukuansa jatkavata siementä. Tai jos jonkin tehneekin—en tiedä—ei se koskaan pääse maahan, jossa voisi itää. Erämaan palmukin kylvänee joskus itävän siemenen ja nähnee sukuansa jatkavan taimen, aron pihlaja samoin … bulevardin puu ei koskaan. Sen siemen karisee jo kukkana asfaltille, lakaistaan kadun ja sen käytävän uomaan, josta letkun suihku sysää sen korahtaen menemään viemärin kitaan, iankaikkiseen pimeyteen.
Sillä se on vain ilotyttö, geisha, jonka tarkoitus ei olekaan joutua äidiksi, vaan olla ilona ja aistien huumeena. Sen on oltava aina tuores ja nuori. Kun se alkaa kuivaa ja lahoa eikä enää kykene kukkimaan, tuomitaan se pois, nostetaan ylös ja sen sijaan istutetaan uusi. Olen nähnyt samojen rattaiden, jotka toivat uuden, vievän pois vanhaa, aamulla varhain, kun kaupunki vielä nukkuu. Olen nähnyt heitä, bulevardin puita, laahattavan tullista ulos, latvan tukka katua lakaisten.
Vanha mies, talon vaari, seisoo havutukin ääressä tallin takana pellolla ja pienentelee hakoja. Työ käy häneltä kokonaan koneellisesti. Kun oksa on pienennetty, kopeloi hän jalallaan esiin uuden, nostaa sitä jalkoterällään ja tarttuu siihen kumartumatta, jatkaen niin tunti tunnilta samassa tahdissa. Kasvojen ilme on hajanainen, katse harhailee ulos avaruuteen, niinkuin näkemisellä ei olisi mitään tekemistä työn kanssa.
Hän on melkein sokea. Hän erottaa edestään vain vaalean aukean, jonka tietää pelloksi, sen takaa tumman juovan, jonka tietää metsänreunaksi, ja sen yläpuolella nousee kajastava laajuus, minkä hän tietää taivaaksi. Muuta hän ei näe. Hän käyttää näkönsä tähteitä enää vain apukeinona, kun on tunto pääturvana. Hämärissä ja sakealla säällä on kepin pää toisena silmänä ja toisena jalkoterä. Kuta tylsemmäksi silmä käy, sitä enemmän teroo tunto.
Vaikka se on jo vanha asia, vaikka se vuosien kuluessa on tullut vähitellen, melkein huomaamatta, kaivertelee se mielessä alinomaa.
Onhan hyvä, että näen senkään verran, kuin näen. Vielähän tässä menettelisi, jos tällään pysyisi, ennenkuin kaikki sammuu, jos tätä menoaan menee. Ensi talvena on kyllä jo täysi pimeä. Entä sitten? Mihin minä silloin kykenen?
Ilta on yhä pimennyt. Taivas on kai mennyt etelästä pilveen, koska sieltä käy leuto tuulen henki kasvoihin. Hän ei erota enää metsän juovaa pellon ja taivaan rajasta. Ei muuta kuin harmaan verhon niinkuin usvaseinän. Tämmöistä se on kai se täysi sokeuskin.
Havukasa on pienennetty. Jalkoterä ei enää löydä uusia oksia. Hän iskee kassaran tukkiin ja kääntyy lähteäkseen. Kirkkaalla säällä hän kulkee havutukilta pihaan ottaen merkikseen tuulimyllyn siiven, joka kuvastaa tuparakennuksen katon takaa. Pilvisellä säällä on pidettävä toiset tuumat. Jalallaan tunnustellen vaari kulki ennen tekemäänsä polkua tallin ja navetan väliseen solaan. Siitä oli kaksi tietä: joko tallin seinää pitkin tallin ja tuvan solaan, siitä yli tuvan nurkkaan ja siitä seinää haparoiden edelleen, tai tallin ja navetan solalta suoraan pihamaan halki vaistoon luottaen, askelmuistin mukaan.
Hän päätti lähteä suoraan. Tuntui ikäänkuin hävettävän haparoida seinää myöten, jos kuka sattuisi näkemään. Piha oli suuri ja ihan tasainen eikä antanut millään epätasaisuudellaan ohjetta jalalle. Laskettuaan kolmekymmentä askelta hän ei kepillään tavannutkaan tuvan rappuja. Hän oli kai mennyt ohi ja voi yhtä hyvin joutua aittoihin tai kärryliiteriin. Hän oli eksynyt omalla vanhalla pihamaallaan eikä osanne ilman toisen apua oikeaan. Hänet valtasi ahdistava epätoivon tunne omaa avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan. Ei koskaan hän ole ollut sairas eikä tarvinnut toisen tukea.
Hänen siinä pyörähdellessä yksissä jalkainsa sijoissa varmistui hänessä päätös, jonka hän jo ennenkin oli tehnyt, mutta yhtä usein purkanut: minä lähden sittenkin Helsinkiin leikattavaksi, maksoi mitä maksoi, ajattelivatpa muut mitä ajattelivat, saipa niillä rahoilla vaikka minkälaisen pellon peratuksi. Onhan minulla ne rahat ja nehän ovat minun rahani. En minä sillä taloa köyhdytä, että käytän ne näköni saamiseen, ja vaikka olisivat kuinka paljon tahansa toiseen tarpeeseen säästetyt, niin ei niitä ole pakko siihen panna.
Navetan oven narahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli; askeleen pari astuttuaan hän sai kepillään tuntua tuvan rappusista ja meni tupaan.
Tupa oli tyhjä, hiillos hehkui liedessä ja lapsi hengitti kehdossaan. Täällä hän osasi liikkua yhtä hyvin, olipa päivä tai pimeä. Oli leppoisaa ja lämmintä, ja hän rauhoittui äskeisestä säikähdyksestään. Eihän kukaan ollut vielä nähnyt, että hän oli tulemassa niin näkemättömäksi, että pian tarvitsi taluttajaa … ei ollut nähnyt eikä tulekaan näkemään… Ei niiden pitäisi voida katsoa sitä kohtuuttomaksi. Vaikkei minulla itselläni olisikaan matkarahaa, niinkuin nyt kuitenkin on, niin pitäisi niiden sittenkin yllyttää minua avun hakuun vaikka omalla kustannuksellaan. Olenhan minä veljenpojalle antanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut, perannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin vaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa laskisin, tekisi se tuhansia. Jos ei minua olisi ollut, olisi sen ollut pidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos vielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta talosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi jakaen pilalle pieni maa. Sentähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai velivainaa ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu. Ei olisi pyystä ollut kahden jakaa. Enkähän minä siitä aio nytkään osaani ottaa, eipä silti, koska minulla on säästöpankissa se raha.
Hän laski sen taas, niinkuin oli usein ennen laskenut. Posti ottaa asemalle viennistä 4 m. ja takaisin 4 m., sen se ottaa, se on 8 m. Rautatiepiletti 15 m. 50 p. sinne ja sieltä takaisin, se on 31 m.; linikkamaksu 1 m. 50 p. päivältä enintään 30 päivältä, mikä tekee 45 markkaa eli yhteensä 84 markkaa, eli enintään, ennenkuin apteekkirohdot ja muut pienet on maksettu, 100 markkaa. Jos pitää ottaa toveri täältä asti viemään, niin tekee sen matka ja eväät hyvinkin 50 m. Sataan viiteenkymmeneen se nousee.
Se on julma raha, puolet rengin rahapalkasta. Jos sen otan pois pankista, jää sinne vain 50 markkaa. Ei sillä saa mitään aikaan. Ne katsovat sen kaksisataisen jo kuin omakseen, koska tietävät sen perivänsä tai muuten saavansa. Ja luvattuhan se on ollutkin siihen, pantu sitä varten talteen, ja riittää hyvin sen pienen hiekkapenkereen puhkaisemiseen. Siitä kun tulee tosi ja vesi valuu suosta pois, niin tulee kolmen lehmän lisäheinät. Ei näillä ilman sitä milloinkaan ole siihen voimia eikä varoja. Eihän se yksinäinen mies siihen semmoiseen kykene. Hyvä, jos saa pidetyksi entisetkään peltonsa kunnossa, kun talvikaudet tukkeja ajaa. Minä sen perkkiön kyllä olisin aikaa myöten ojittanut loppuun asti, niinkuin olin aloittanut, jos ei vienyt tätä näköä.
Ja siihen umpikujaan hän aina lopulta ajautui: jos lähden näköäni saamaan, jää suoperkkiötyö tekemättä—jos mieli saada suoperkkiötyöt tehdyksi, menee minulta näkö. Kummastako on talolle enemmän hyötyä tai vahinkoa ja kumpiko valittava? Menköön näkö! Mutta sokeahan ei kykene mihinkään, tuskinpa tekemään mitään edes oman ruokansa edestä. Jään loppuiäkseni heidän hoidettavakseen ja talutettavakseen ja talon rasitukseksi. Se on sille ajanpitkään suuri kulutus, vaikkei rahaista rahaa heti menisikään. Sillä ties kuinka kauan tämmöinen tervesisuksinen ukko vielä elää—vaikka eläisi yhdeksäänkymmeneen. Luulisi heidän itsensäkin käsittävän. Ja hän päätti sen taas niinpäin. —Puhun siitä heille heti, kun tulevat tupaan, ja istun huomenna postin rekeen.
Veljenpoika kuului ajavan pihaan hakokuorman, riisuvan hevosensa ja paukkavan tallissa. Ja silloin häntä taas herpaisi toisapäin.
Jos siitä ei ole apua. Jos se raha menee eikä näkö kuitenkaan tule takaisin. Parempi on silloin antaa sen mennä tätä menoaan. Eihän minusta enää näkevänäkään olisi isompiin töihin. Siihen, mihin kykenen, kykenen silmitönnäkin. Hakojen hakkuu luonnistaa silmät ummessakin. Verkkoa osaa sokeakin kutoa. Soutaa voin, kun on joku, joka istuttaa venheen kokkaan ja itse istuu perään. Väännän minä sokeanakin silppumyllyä ja pyöritän siivuukonetta, kun ääreen vievät. Onhan täällä lapsia minulle silmäksi. Saunaan kai kyllä mielellään hoitavat samalla kuin itsensäkin, ja kerta pari vuodessa kirkollekin. Lukemaan ei taitaisi enää päästä uusillakaan silmillä. Jos sairastun—mutta hoidettavahan se olisi näkeväkin sairas, ja hautaan hoidettaessa ei sokeana kuolleesta liene suurempaa vaivaa kuin silmällisenäkään…
Parasta lie, että saavat sen suonsa kuivatuksi. Joukko kasvaa eikä ne tässä pääse oikeaan elämisen vauhtiin, jos eivät alueet laajene… Ja mistä minä nyt saan senkään saattajan sinne mukaani? Ei ole yksin lähtemistä, kun on kuulema monet muutokset ja juna tulee yön aikana Helsinkiin.
Kunnan tohtori kyllä oli varma siitä, että näkö palautuu. »On ihan varma, että saatte näkönne, jollette vitkastele», sanoi. »Mutta minkä teette, se tehkää pian.»
Kun tietäisi, mitä veljenpoika oikein ajattelee. Eihän se tietystikään kehtaa panna vastaan, jos kuulee mieleni kovin tekevän.
Ja vanha vaari päätti virittää veljenpoikansa eteen paulan: olen itse olevanina linikkaan lähtöä vastaan. Jos se yhtyy, on sille raha mieluisampi. Jos taas rupeaa yllyttämään ja kivoittelemaan, niin silloin se tahtoo, että menen. Ja odottaessaan pani vaari sitä varten valmiit vastauksetkin veljenpojan suuhun. »Nyt ei muuta kuin setä taipaleelle ja heti! Lähden itse saattamaan.»—»Olipa nyt talo kuinka pieni tahansa, niin ei tässä hätää tule, kun ei ole tullut ennenkään.» —»Saadaan se suo-oja kerran vielä mitenkuten kaivetuksi.»
Veljenpoika tuli tupaan, ripusti turkkinsa naulaan ja teki tulen.
—Ka, täälläkö se istuu pimeässä.
—Näkeehän tuota pimeässäkin tämmöinen näkijä.
—Havukasanpahan vain näitte panna niin puhtaaksi, ettei jäänyt yhtä ainoata oksaa pohjaan.
—Ei ole ollut näkemisestä apua enää pitkään aikaan, ei siinä työssä eikä paljon muussakaan. Tuntotarkalta se on jo tehty, mikä on tehty. Pian tässä jään upposokeana talutettavaksenne ja hoidettavaksenne.
—Ei huoli setä hätäillä, vaikka niin kävisikin, alkoi veljenpoika lohdutella. Kyllä tässä toki talutetaan ja hoidetaan, jos niiksi tulee. Vaan vielähän tuota toki lienee aika siihen, koskapa liikuttekin omin päinne.
—Näenhän minä vähän liikkua, niin kauan kuin päivä paistaa, mutta kun vetää pilveen tai muuten hämärtyy ettei kajasta, niin ei silmän avulla näy pitkällekään pääsevän. Olin äsken eksyä pihamaalle.
—Joko on niin huonosti?
—On se, vaan minkäpäs tuolle. Tohtori viime pyhänä kyllä patisti lähtemään Helsingin linikkaan, mutta mahtaisiko olla apua. Lähteneekö silmän jää veitsellä raapien, kun ei ole sulanut voiteistakaan.
Nyt olisi veljenpoika voinut sanoa sen, jos tahtoi. Mutta mitään virkkamatta kuului hän vetävän kenkää jalastaan.
—Ja vaikkapa vähän saisikin apua, niin liikanainen olisi siihen tarpeeseen semmoinen rahameno.
—Paljonkohan tuohon menisi?
—Tohtori laski, ettei siihen menisi kuin puolitoista sataa, mutta minä sanoin, että se on julma raha sekin yhden ikälopun silmästä.
Henkeään pidätellen odotti setä, mitä veljenpoika virkkaisi.Veljenpoika virkkoi:
—Ka, kun on kengänpohjaan puhjennut reikä. Siihen on heti ruvettava paikkaa panemaan.
—Olisihan minulla kyllä se raha ja vähän enemmänkin, niinkuin tiedät, mutta säälittäähän sitä siihen panna, kun saattaisi tarvita parempaankin.
—Mihinkä parempaan? kysyi veljenpoika nyt uteliaan pikaisesti. Mutta sitten kuin jälkiään peittäen teennäisen hitaasti:—Mikäs se nyt olisi sen parempaa?
—Olisi kai se siinä alangon viemärissäkin yhtä hyvässä tallessa kuin vanhan sokean silmässä.
—Olisi kai se siinä hyvässä tallessa.
—Niin kummassako?
—Kummassakin olisi hyvässä tallessa.
Vaarin ei ollut tarvis enempää udella. Hän tiesi nyt, että se panisi sen kernaammin suohon kuin silmään. Mutta nyt riensi veljenpoika sanomaan:
—Mutta ei suinkaan pidä sitä katsoa … minä ilman vain, kun kysyitte.Saadaan se suo toki kuivatuksi jotenkuten muutenkin.
—Mitenkä muuten sinä sen saisit?
—Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.
—Kunko varttuvat—kun vanhin vasta viidennellä.
—Pitää kaikin mokomin vain lähteä linikkaan, jos kerran tohtorikin luulee sieltä avun lähtevän.
Turha sitä oli enää parsia. Vaari tunsi, että asia oli ratkaistu. Hän oli saanut tietää, mitä tarvitsi. Hetken aikaa oli kurkku kiristyksessä, estäen liikutusta pääsemästä ulos. Sitten hän sanoi, koettaen sanoa niin halveksivasti kuin voi:
—Ne tohtorit luulevat ja uskottelevat … jos niiden luulojen päälle lähtisi…
Veljenpoika myöntää, koska on vaiti. Silloin vaari, niinkuin usein ennenkin vähänäköisyydestään hilpeästi leikkiä laskien, virkkoi:
—Ja enkös minä näe noita töitäni sokeampanakin tehdä. Marjojakos minä tässä olen ennenkään poiminut. Näenhän minä noita hakojani sokeampanakin hakkailla … ja silppumyllyä kiertää … ja siivuukonetta vääntää … ja verkkoa kutoa ruokani edestä.
—Jo toki enemmänkin edestä.
—Olenhan minä tätä maailmaa jo tarpeekseni katsellut. En taida minä parata sen katselemisesta eikä se siitä, että minä sitä katselen. Ja vielähän tuo kirkkaalla ilmalla ainakin aurinko näkyy ja kuu taivaalla kuumottaa.
Se jäi siihen. Setä siirtyi verkonkudoksensa ääreen eikä lääkäriin lähdöstä puhuttu sen päivän perästä. Viemäri avattiin vaarin säästöillä, alanko kuokittiin ja kylvettiin. Oli saatu vähän viljelyslainaakin maanviljelysseuralta. Kun siinä heilimöi ensimmäinen ruis, oli vaarin silmän päällä jo ikuinen jää, niin paksu, ettei kirkkainkaan paiste enää kuumottanut sen pimeyteen.
Suvisina sunnuntaipäivinä kuletutti hän itsensä lapsilla viljelyksen ääreen ja istui siinä ojanreunalla kuunnellen tähkien kahinaa ja hengittäen heilimon lemua.
Tulihan tietoon, minkä uhrauksen ukko oli tehnyt. Veljenpoika kertoi asian niin, että setä itse oli niin tahtonut ja ettei häntä houkuttelemallakaan oltu saatu Helsingin tohtoriin. Olisihan sille toki annettu kyydit ja toimitettu apu kuinka kaukaa tahansa, mutta kun se itse oli sen toisapäin päättänyt, niin eihän häntä voitu väkisinkään viedä.
Vaari hakkasi vielä monet vuodet hakojaan, kutoi verkkoa, väänsi siivuukonetta ja silppumyllyä ja soudatteli lapsia.
Veljenpoika ei kyennyt pitämään taloa, vaan möi sen yhtiölle, siirtyen sen palvelukseen ja jääden itse vuokralaiseksi entiseen taloonsa. Vaari sai eläkkeensä.
Yhtiö kylvi puunkasvuun pellot ja suoperkkiönkin. Kun maanviljelyskonsulentti surkutteli vaaria siitä, että siihen toteen nyt menivät nekin silmärahanne, olisihan tuo alanko sinälläänkin kelvannut näreikköä kasvamaan, arveli äijä: »Vaan eikös ollut hyvä, ettei tuota tarvinnut näkevin silmin nähdä…»
Kuvaus Kuopiosta v:lta 1886.
Niitä on täällä taas pidetty joulujen välillä, pidetty aamusta aina iltaan saakka. Kunnan yhteisiä vaivaisia ja köyhiä on julkisella huutokaupalla tarjottu vähimmän vaativalle hoidettavaksi ja elätettäväksi. Kunta kokonaisuudessaan on ollut kauppiaana ja kuntalaisia erityisesti ostavana yleisönä.
Tämän kirjoittaja lähti huutokauppapaikkaan, nähdäkseen, miltä siellä näytti. Sitä lähetessään tulla reuhkasi häntä vastaan mielipuoli nainen repaleisissa vaatteissa. Hänen edellään kulki talonpoika, joka ikään oli joutunut mielipuolen isännäksi.
»Voitin isännän kaupassa!» hihkasi hullu ohimennessään.
»Lienet voittanut tahi tapannut, astuhan perässä!» virkkoi siihen isäntä.
Ja kiireessä kulussa he poistuivat, kadulla seisovain nauraa hohottaessa.
»Mikä melu täällä on?» kysyin suotta muutamalta mieheltä, astuessani huutokauppahuoneen etehiseen.
»Orjamarkkinathan täällä on», sain vastaukseksi.
»Vieläkö toimitusta kestää?»
»Hullut jo myötiin ja langettavatautisia parhaillaan kaupitaan», sain vastaukseksi.
Avasin oven ja menin siitä »kirkkoon». [Kuopion kunnanhuone oli siihen aikaan muutettu kirkoksi.] Mutta kirkko ei kirkolta näyttänyt. Oven suusta aina kuoriin saakka oli lattia ihmisiä täynnä. Mikä penkeissä istui, mikä seisoi keskikäytävällä toinen toisessaan kiinni. Tunkeusin siinä niin pitkälle kuin pääsin ja aloin tarkastella ympärillä olevia.
Heti kohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita, silmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli tiellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt tulla saapuville, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä kannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä, vaan oli hän heittäytynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään välittävän, tylsinä ja alakuloisina he vain tuijottivat eteensä. Toiset taas seisoivat kiihottunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät palavina, seuraten toimituksen menoa.
Tämä tapahtui aivan samalla tavalla kuin muunkin tavaran huutokaupassa. Teki vaikutuksen sellaisen, kuin olisi ihmiskunta tehnyt suuren vararikon, jonka pesästä myötiin kaikki joutava irtaimisto.
Lautakunnan esimies seisoo ylinnä huoneessa pöytänsä takana ja hänen vieressään istuu kaksi kirjuria. Heleällä äänellä mainitsee hän muutaman onnettoman nimen.
»Paljonko vaaditaan?»
»Sata markkaa!»
»Helpottakaa, helpottakaa! Ei kannata niin paljoa maksaa!»
»Yhdeksänkymmentä viisi!»
»Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen … toinen yhdeksänkymmentä viisi…»
»Markka pois!»
»Yhdeksänkymmentä neljä…»
»Yhdeksänkymmentä!»
»Yhdeksänkymmentä ensimmäinen…»
»Kahdeksankymmentä!»
»Kahdeksankymmentä ensimmäinen…»
»Markka pois!»
»Seitsemänkymmentä yhdeksän ensimmäinen … toinen … seitsemänkymmentä yhdeksän … eikö oo helpommasta huutavata? seitsemänkymmentä … yh … dek … sän … kolmas…»
»Kenen huuto?»
Sen ja sen.
»Onko 'se ja se' semmoinen, että voi hoitaa?» kysyy esimies.
»Hoitaa, kyllä hoitaa!» vastataan väkijoukosta.
Ja sillä on sitten todistettu, että kyllä hän hoitaa.
Taas mainitsee esimies jonkun nimen.
»Se on sekin langettavatautinen?» kysytään yhtäältä.
»Paha onkin!» vastataan toisaalta.
»Se on ennen ollut R:n kylällä … K:n talossa … hoidetaanko se samassa talossa vieläkin?»
»Ei entisestä hinnasta!»
»Pitäisi toki sadan viidenkolmatta markan riittää!»
»En huolisi kahdestakaan sadasta … lapset sitä säikkyy kuoliaaksi…»
»No, paljonko tarjotaan?»
»Sata viisikymmentä!»
Ja niin alkaa kilpailu ja noin sadasta markasta joutuu huono hoidettava entisiltä asuinsijoiltaan aivan toiselle puolen pitäjää.
Sitten tulee kaupittavaksi luettelossa lähin ja esimies kysyy, vieläkö hän elää.
»Vielä elää!»
»Onko täällä?»
»Tuoll' on ovensuussa!»
»Paljonko vaaditaan?»
»Se on vielä hyvä työmies … talvikaudet havuja hakkaa…»
»Eikä sitä keikauta kuin kahdesti tai kolmasti kuukaudessa…»
»Paljonko vaaditaan?»
»Kahdeksankymmentä!» on ensimmäinen huuto.
»Markka pois!»
»Seitsemänkymmentä yhdeksän…»
»Markka pois!»
»Seitsemänkymmentä kahdeksan…»
»Markka pois!»
Ja sillä lailla lasketaan miehen elatuksesta »markka pois,» kunnes viimeinen huuto pysähtyy »kuudellekymmenelle».
Asianomainen on noussut penkille seisomaan, kuullakseen, mitä hänestä tarjottiin.
»Alas laskevat, alas laskevat», jupisi hän huutoja kuunnellessaan. Kun ne olivat loppuneet, painautui hän taas takaisin istualleen ja huokasi:
»Kylläpä vähään … kylläpä vähään … meni vain kuuteenkymmeneen markkaan.»
Esimies panee merkin menneen kohdalle ja huutaa uuden esille.
»Paljonko vaaditaan?»
»Sata markkaa!»
»Markka pois!»
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän.»
»Markka pois!»
»Yhdeksänkymmentä kahdeksan ensimmäinen…»
»Yhdeksänkymmentä viisi!»
»Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen … toinen … huutakaa viisin markoin…»
»Kahdeksankymmentä!»
Vaan silloin hyppää penkille muuan vanha vaimo ja huutaa kimakalla äänellä:
»Ei pidä huutaa luontokappaleen hintaan!»
»Eihän tuo ole vielä lehmänkään hinnassa!»
»Kuka se on tuo akka?»
»Min' oon siihen kuuluva!»
Vaan siitä huolimatta putosivat huudot markan markaltaan.
»Kuusikymmentä viisi … ensimmäinen … toinen ja … kolmas.»
»Eipä paljoon noussut.»
»Ei siitä paljoon olekaan … toinen käsi rampa…»
»Olkaa hiljaa siellä!» huutaa esimies.
»Täällä ei kuule toisiaan, kun semmoista hälinätä pidetään.»
»Ketä siellä nyt tarjotaan?» kysyy joku vieressäni.
»Se tuntuu olevan se meidän kylän Kaisa…»
»Etkö sinä huuda?»
»Huutaa pitäisi … eipähän tuota muuten tänä aikana saane rahaa nähdäkään…»
»Anna minä huudan … se on hyvä sukankutoja.»
»Huuda sitten … minä lähden tieheni … johan noita mulla on kolme syöttilästä ennestäänkin!»
Hän pakkautui oven suuta kohti ja minä käytin tilaisuutta päästäkseni ulos yhdessä avauksessa. Takimmaisessa penkissä istui vanha puolisokea eukko ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Mies talutti eukon etehiseen ja siitä ulos kadulle.
Täällä asetettiin hänet, kun ei voinut jaloillaan pysyä, pieneen kelkkaan, jota mies ryhtyi vetää junnistamaan.
Kansa, jota seisoskeli sekä ulkona että sisässä, katseli tuota lähtöä.
»Paljonko noista eläteistäsi rikastuit?» huusi muuan miehen jälkeen.
»Vähän toista sataa sain.»
»Silläköhän se aikoo ne ruuassa ja vaatteessa pitää?»
Minulla ei ole kokemusta siitä, riittääkö todellakin tuo summa. Mutta minä epäilen sen kanssa, joka varmaankin omasta kokemuksestaan tuon epäilyksen lausui.
Olin nähnyt ja kuullut kylläkseni ja lähdin kävelemään poispäin. Kunnan huoneen seinäviertä kulkiessani tunki vielä kadullekin avatusta ikkunasta korviini:
»Markka pois!»—»Markka pois!»