Meille tuodaan tänne illalliseksi voileipiä. Huone on ihmeitä täynnä. Seinällä on poronsarvet ja pyssy ja teeren kuvia ja jahtitorvi, jota saan töryyttää. Lallu riisuu minut ja panee astialle ja nostaa minut sänkyyn selkänsä taa. Ennenkuin nukutaan, kertoo hän minulle satuja veden ukosta, jonka valtakuntaan olisi päästy nuotta-avannosta, jos olisi tahdottu, kun vain olisi käännetty takki nurin ja pantu hattu ylösalasin päähän. Siellä on suuria saleja ja pitkiä pihoja ja keltaisia hevosia ja sinisiä lehmiä kultaisissa pilttuissa ja hopeisissa kytkyvissä ja lehmät lypsävät makeata sokerimaitoa, johon kohoo siirappikermaa.
—Onko siellä susia?
—Siellä on susia, mutta ne ovat niin kesyjä kuin koirat, eikä niitä tarvitse pikkupoikainkaan pelätä, koska ne ovat mykkiä kuin kalat, eivät osaa haukkua eikä purra, ainoastaan häntäänsä heiluttaa.
Kietaisen käteni Lallun kaulaan. Sen poski ei pistä niinkuin isän. Herään yöllä. Lallu antaa minulle juomista ja juodessani minä näen kuun paistavan ikkunasta sisään.
Kun aamulla herään, on Lallu poissa ja vuoteen vieressä seisoo Liisa ja pukee minut ja vie alas.
—Nyt mennään katsomaan pikku veljeä, joka tuli viime yönä, sanooLiisa.
—Minäpä tiedän, mistä se tuli, saunan lauteiden alta, puhelen minä pihan yli mentäessä.—Mutta oliko sillä paita päällä?
—Tuon pojan! nauraa Liisa ja tempaa minut syliinsä ja kantaa sisään.
Lallua en sen jälkeen nähnyt. En saa muististani hänestä mitään kuvaa senjälkeen. Luultavasti meni hän kouluun ja me muutimme toiseen pitäjään, ennenkuin hän kesällä palasi.
Toinen kaikkein varhaisimman lapsuuteni muistoja on ensimmäinen hoitajani, Pikku-Liisa. Oli rajaton se lyhytaikainen kiintymys, joka minulla oli häntä kohtaan. Hänen piti aina olla läheisyydessäni, kuultavissa, nähtävissä ja koskettavissa. Luultavasti se on yhteistä kaikille ensiksisyntyneille, joiden on täytynyt jo varhain väistyä äidin helmoista toisten nuorempain tieltä ja hakea turvaansa hänen sijaisensa suojasta niinkuin sorsanpoikasen, joka oman emon tultua ammutuksi juoksee vettä pitkin sinne, missä kuulee toisen emon änkättävän, olipa se sitten tavi tai telkkä.
Semmoinen hoitaja on tavallisesti vanhanpuoleinen, lapseton nainen, joka toisen lasta vaaliessaan myöskin vaalii ja tyydyttää omaa tyydyttämättä jäänyttä äidin tunnettaan, mikä hänessä usein on kiinteämpi ja voimakkaampi kuin äidin omaan lapseensa. Hän antautuu kokonaan hoidettavalleen, noudattaa hänen mieltään ja oikkujaan kaikessa ja pyrkii pyrkimällä voittamaan hänen kiintymystään. Lapsi sen oivaltaa ja palkitsee. Heistä tulee salaliittoutuneita kaikkia muita, myöskin äitiä vastaan. Mitä äidiltä ei riitä antaa tai minkä hän kieltää, sen hoitaja salaa antaa ja myöntää, ja varsinkin juuri sen. Hän säästää hänelle oman maitotilkkansa ja voikipenensä, syö itse suolaa leipää ja ryyppää vettä päälle. Hän puraisee poikki saamansa sokerinokareen ja pistää toisen puolen siitä lapsen suuhun ja toisen taskuunsa—vastaisen varalle. Aina on hänellä kätköissään jotakin hyvää varattuna »raukalle». Kun äiti toruu tai kurittaa—kai syystä kylläkin —lohduttaa ja viihdyttää hoitaja selän takana, tai tempaa pahankurisen kesken kaiken pois ja vie hänet katsomaan jotakin, kissaa tai koiraa tai lampaita tai vieraan hevosta portin takana, tai vie puutarhaan ja poimii mansikan marjamaasta tai taittaa herneenpalon kielletystä penkistä.
Hän mukautuu hoidettavansa kaikkiin oikkuihin, orjuuttaa itsensä melkein mihin tahansa. Hän antaa purkaa surkean palmikkosaparonsa ja hajoittaa harmahtavan tukkansa ja kääntää turkkinsa nurin ja rupee möröksi, jota lapsi suvaitsee pelätä; tai hän antaa kaataa itsensä, hyppiä vinossa, köyryisessä selässään, potkiakin itseään, ja on itkevinään, että koskee—niinkuin ehkä saattaa tehdäkin—jotta potkijan olisi hauska nauraa. Hänen kärsivällisyytensä on loppumaton, vaikka minä loppumattomasti häiritsen hänen töitänsä, sotken hänen kuontalonsa, tai lipsautan nuoran hänen rukkinsa pyörän päältä, tai vetäisen sukkatikut neuleesta. Hänen peloittavin uhkauksensa: »Maltahan, kun sanon äidille», ei koskaan toteudu, ja hänen ankarin nuhteensa: »Voi kuitenkin tuota kuritonta poikaa», on ihaileva kehoitus jatkamaan.
Luultavasti oli minunkin kiintymykseni kokoonpantu kaikesta tämmöisestä—en muista niin tarkoin—mutta sen muistan, mikä hänen rakkautensa rajaton ilmaus erikoisesti minua liikutti. Hän oli kartannut kaiken päivää villoja, kooten lepereitä suureen vasuun. Illalla oli vasu täynnä. Minut oli riisuttu, mutta paitahihasillani minä vielä kirmailin huoneessa yli pöytien ja tuolien. Seisoin pesukaapin päällä, jonka edessä oli leperevasu.—»Saanko hypätä leperevasuun … anna, hyvä Liisa, minun hypätä … hyvä kulta Liisa!» j.n.e.—yhä hellemmin ja hellemmin.—»Eihän toki, eihän toki mitenkään leperevasuun»—mutta minä kiristin hänen sydäntään yhä tiukemmin nähdessäni, että lupaus jo oli heltiämässä.—»Hyppäähän sitten tämä kerta!»—ja minä hyppäsin, upoten päätäni myöten villoihin, ja riemusta villiintyneenä pelmuutellen niitä ympäri lattiaa. Hän tempasi minut sänkyyn ja kietoi peitteen kireästi ympärilleni, etten päässyt jäsentä liikauttamaan—mikä vaihteeksi tuntui minusta tavattoman suloiselta, ja ryhtyi sitten karttaamaan sotkosta uudelleen, istuen siinä luultavasti koko yön, koska hän aamulla herätessäni torkkui samoilla sijoillaan, kartat helmassa. Kavahdin häntä kaulaan ja suutelin ryppyistä poskea ja lupasin, etten enää milloinkaan tahdo hypätä leperevasuun.—»Saathan sinä, saathan sinä vastakin», sopersi hän, kyyneltä pyyhkien.
Meidät erotettiin. Eräänä kylmänä talviaamuna jäi Liisa seisomaan reen sijalle, seurattuaan kannoilla mukana niin kauan, kunnes yhä kiihtyvä vauhti pakotti hänet pudottautumaan tiepuoleen. Minä ajoin lämpimiin nahkaisiin käärittynä uutta kotia kohti huomio kiintyneenä tiepuolen ihmeihin ja vasta illalla maata pannessa muistaen riisujani ja tuudittajani. Nousi meteli:—»Minä tahdon Liisan luo!»—»Liisa tulee huomenna … Liisa tulee…» Mutta ei Liisa tullut huomenna eikä ylihuomenna.
Eräänä päivänä, luultavasti seuraavana kesänä, minä istun hiekkalaatikossa aitan seinämällä päiväpaisteessa. Siitä näkyy pihan yli portti ja suora kuja maantielle saakka. Siitä voi hiekkahuoneita rakentaessa aina tuon tuostakin vilkaista, tuleeko joku ja kuka tulee. Sieltä tulee, varsinkin näin lauantaisin, akkaa, ukkoa, kerjäläistä kyökin puolelle ja asiamiestä isän luo. Ne tulevat verkalleen, eivät koskaan avaa porttia, vaan kiipeävät aidan yli lautoja myöten. Nyt sieltä taas tulee joku, pikku mummu kuka lie, sukkaa kutoen, kontti selässä. Portin takana se laskee hameensa helmat alas, suorii niitä kauan ja silittelee poimuja ja koettaa sitten päästä portista sisään, mutta ei osaa sitä avata.—»Nouse sinä, mummu, aidan yli, koska et kuitenkaan osaa porttia avata!» huudan minä, ja se tottelee ja kompuroi aidan yli, jalassa lipokkaat. Silloin minä hänet tunnen. Rintaani kouristaa riemu, jonka heijastusvaikutus tuntuu siinä vielä viiden vuosikymmenen kuluttua:—»Pikku Liisa!» kirkaisen minä, kirmaisen ylös, menen kuin tainnoksiin, josta herään vasta sitten, kun rinta on iskenyt rintaan niin, että tekee kipeää. Olen käpristäytynyt hänen syliinsä, kädet kaulaan puristettuina, jalat tempoen ja potkien. Painan häntä maahan, putoan pois, karkaan uudelleen syliin, taas maahan, riuhdon häntä kädestä, reuhdon ja ulvon hänen ympärillään kuin koiran penikka, pyöritän häntä, pyörryn itse ja pyörrytän hänet, kunnes toinnumme hoipertuneina aidan viereen heinikkoon.
Minä riistän hänet siitä sisään, vien hänet saliin, panen hänet sohvalle istumaan ja vaadin, että hänelle pitää tehdä tila vieraskamariin piispan sänkyyn silkkipeitteen alle. Hänen täytyy syödä meidän pöydässä eikä kyökissä. Siitä ei tule mitään, hän ei tahdo eikä äitikään näy oikein tahtovan. Äiti ei ole oikein iloinen hänen tulostaan, en tiedä miksi. Minä suostun siihen, että hän kyhnähtää lattialle vuoteeni viereen ja lupaa maata siinä koko yön.
Aamulla löydän hänet saunan penkiltä nukkumasta. Minä herätän hänet armotta ja torun häntä siitä, ettei hän ollutkaan minua pukemassa. Hän lepyttää minut eväillään. Hänellä on ohralettuja ja palvattua lihaa ja tylppä linkkuveitsi, jolla hän viiltää voita lettujen päälle—mikä kaikki kutsuu kielelleni veden vielä viiden vuosikymmenen takaa. Hänen vaatteissaan on sama savupirtin suloinen tuoksu mikä ennenkin.
En muista hänestä sitten muuta, kuin että, kun hän eräänä iltana puhui poislähdöstään, minä sukkanauhasta sidoin hänet sänkyni jalkaan, ettei karkaisi. Mutta aamulla hän kuitenkin oli poissa, en löytänyt häntä saunasta enkä mistään. Juoksin itkien ja hänen nimeään huutaen maantielle, mistä minut väkisin retuutettiin pihaan. Kai taas pian viihdyin ja tyydyin. Luultavasti lahjottiin minut lakeripalalla tai puolukkahillolla kerman ja sokerileivän kera. Se ei kuitenkaan jäänyt hänestä viimeiseksi muistokseni. Minulle jäi hänestä ainaisena muistona elinaikainen mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteihin ja ohralettuihin ja palvattuun lihaan, ja minun rinnassani läikähtää lämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen vanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja niskassa laiha saparopalmikko.
Isälläni oli hyvä ystävä, Piekäinen Pielavedeltä, joka pari kolme kertaa vuodessa tuli meille käymään ja viipyi useita vuorokausia. Hänellä oli kerran mukanaan koira, nimeltä Otti. Meistä tuli heti sen kanssa hyvät ystävät. Me telmimme ulkona, vedimme väkikarttua, jonka se toi, kun minä nakkasin, ja jota se sitten hauskasti naristen kiskoi minulta pois. Me teimme retkiä piha-aidan taa vasikkahakaan, jossa aina oli kotiorava haukuttavana ja myyrän koloja kaivettavana. Kun kylän siat tulivat portin taa tonkimaan, annoimme me niille ihanan yhteiskyydin lehtikujaa myöten maantielle ja maantien taa. Iltaisin, kun ukot juttelivat uskonasioistaan ja hurskaat eukot istuivat hartaasti kuunnellen oven suussa kynnyksellä tai pimeässä salissa, me Otin kanssa kellimme isän kamarin lattialla. Minä ruopottelin sitä vatsaan ja se kehräsi jalallaan.
Se söi minun kädestäni, tulipa omasta alotteestaan pyytämäänkin minulta voileipääni, näppäsipä sen välistä tarjoamattanikin—mikä oli pettämätön todistus siitä, että se nyt tunnusti minut isännäkseen, sillä tullessaan se oli ollut niin tyly ja ylpeä, että sille kelpasi kakku ainoastaan Piekäisen kädestä. Yöt se makasi ulkona kärryissä, istuimen alla. Mutta kun se eräänä sateisena iltana tuli sisään eikä käpristäytynytkään isäntänsä lattiavuoteen viereen, vaan hyppäsi minun jalkopohjiini, niin heräsi minussa huima toivo saada Otti ikuiseksi omakseni.
Vaikka minä siihen asti turhaan olin kärtellyt itselleni koiranpenikkaa—koska sisareni oli saanut kissanpojan—ei pyyntöni nyt kohdannutkaan vakavampaa vastarintaa, ei vanhempieni puolelta eikä Piekäisenkään, joka sanoi heti:—»Saathan sen, rakin, kun vain jäänee». Olin varma siitä, että Otti jää, kun vain saa luvan. En silloin vielä aavistanut, mikä minulle sittemmin kyllä selvisi, mistä syystä suostumus oli ollut niin helppo antaa. Tietysti ei niistä kukaan muu kuin minä uskonut, että koira jää isännästään. Kuitenkin ne olivat olevinaan avullisia sen pysyttämisessä. Meidän oli mentävä renki Pekan kanssa metsään ja otettava Otti mukaan, ja sill'aikaa kun me olemme siellä, lähtee Piekäinen. On varminta ennen pihaan tuloa sitoa koira, ettei se pääse vereksille jäljille.
Mentiin siis siinä hyvässä uskossa metsälle, ja oikein eväiden kanssa. Otti haukkui meille oravan ja me häärimme sen kanssa puulta puulle, nakellen kurrea kivillä ja kalikoilla. Kun se oli kadonnut näkymättömiin ja saavuttamattomiin suuren kuusen latvaan, istuimme syömään voileipiä, joista Otti sai parhaan osan. Sitten kaivettiin myyrän pesiä ja syötiin puolukoita, joita oli mättäät punaisenaan. Ihmeekseni ja ihastuksekseni osasi Otti syödä puolukoita suoraan mättäästä. Se se vasta on veitikka koirakseen, haukkuu oravia, kaivaa myyriä, poimii marjoja ja—Pekka lisäsi—»mene tiedä onkii vielä ahveniakin». En välitä Pekan pistoksista, ja mikseipä se osaisi kaapata käpälällään ahventakin matalalta rannalta. Pekka ei koko aikana ole katsonut oikein suosiollisin silmin minun koiraani, ja jurnuttaa nyt pihaan mentäessä taas, että eiköhän olisi aika alkaa panna vasikkaa kytkyeen. Mutta minä olen saanut päähäni, etten panekaan kiinni Ottia, Otti jää meille mielelläänkin, sille tulisi meitä ikävä, jos se vietäisiin pois. Olisi kai se jo mennyt entisen isäntänsä jälkeen, jos mennäkseen. On se siksi viisas, että se tietää sen jo lähteneen. Se luultavasti ymmärtää puheenkin.
Mutta kun Otti yht'äkkiä loikkaa kotiaidan yli, tulee minulle hätä. Se on jo huomannut, että heidän kärrynsä on poissa. Se kiertelee pihamaalla turpa maassa, käväisee tallin ovella, joka on kiinni, sieltä yhä kiihtyvää vauhtia kyökkiin, mutta tulee heti ulos, ennenkuin minä ehdin sulkea oven. Minä kutsun ja mairittelen, mutta se ei ole näkevinään eikä kuulevinaan. Nyt se menee turpa maassa ja vähän vikisten portille päin. Silloin minä teen viekkaan tempun, olen itse etsivinäni maasta jotakin, hyökkäilen sinne tänne ja sesettelen ja vikisen. Otti syöksähtää siihen ja tulee niin lähelle, että saan kaapatuksi sen kaulasta kiinni. Saan pidetyksi sitä niin kauan, että Pekka joutuu avuksi, ja me sidomme Otin. Minä pitelen ja Pekka sitoo. Otti hyökkää kaikella voimallaan portille päin, mutta nuora pitää.
Ilo voitostani loppuu kuitenkin lyhyeen. Tosin Otti ei enää tee vastarintaa, se antaa vastustelematta taluttaa itseään tupaan ja sitoa penkin jalkaan, mutta välimme hänen puoleltaan ovat rikki. Se ei ole minusta tietääkseenkään, ei katsahda niin puolella silmällä, ei vahingossakaan heilauta minulle häntäänsä, kuinka häntä otitellen, sesetellen ja sitilellen. Se ei koske mihinkään, mitä minä sille tarjoan, Pekan kädestä se vielä maistaa jotakin, mutta ei minun. Se kyllä tietää, että vaikka Pekka olikin sitä sitomassa, oikea syyllinen kuitenkin olen minä. Se täydellisesti halveksii minua, ei rupea edes tyynylle, jonka sille tuon, vaan makaa mieluummin kovalla lattialla liikkumatonna turpa käpälien välissä ja tuijottaa oveen. Kun olen mennyt ja jättänyt sen yksin, kuulen oven takaa, kuinka se itkee.
Koetan useampana päivänä parastani. Ei mikään auta. Juoksutan sitä lopulta maantiellä. Niin kauan kuin mennään poispäin, se juoksee edellä iloisesti ja häntä kiveränä, vetää minua vimmatusti mukanaan, nuuskii ja tekeepä tehtävänsäkin, mikä minusta sen puolelta on ilmeinen suosionosoitus minua kohtaan, niinkuin semmoinen oli ollut minulta hoitajaani kohtaan pienenä ollessa ennen maata panoa. Näin on, niin kauan kuin juoksemme poispäin kirkolle päin. Mutta kun käännyn kotiin, lyykähtää kaikki ennalleen. Otti ei juokse enää edellä, vaan laahustaa perässä, alakuloisena ja vastenmielisesti, häntä lerpallaan. Taputtelen ja kiihoittelen sitä turhaan, se pistää juoksuksi ainoastaan pakosta. Se kai luuli, että minä lähdin viemään sitä sen kotiin ja että minä taas sitä narrasin.
Minua alkaa säälittää, kun isäkin sanoo, että mitähän sinä meinaisit, jos minä veisin sinut Piekäälään ja jättäisin sinne ja Piekäälän poika kytkisi sinut penkin jalkaan.—»Minäpä en olekaan—koira», aioin sanoa, mutta jäi sanomatta. Minä tunnen, etten koskaan tule voittamaan sen luottamusta ja ystävyyttä, niin kauan kuin pidän sitä vangittuna, ja niin kauan kuin se ei ole unohtanut petosta, jonka avulla sen vangitsin.
Päästän sen siis irti, menköön, jos menee, mutta ihme ja kumma, se ei menekään. Niinkuin ei meidän välillämme olisi ollut mitään väärinkäsitystä se juoksee iloisesti kanssani portin taa haukkumaan sikoja, joiden päälle sen usutan. Me ajamme ne taas niinkuin ennenkin maantielle ja maantien taa ja palaamme yhdessä takaisin. Otti juoksee edeltä kyökkiin ja syö voileipiä kädestäni toisen toisensa perästä, niin että sylki roiskaa. Sillä välin se kierähtää lattialle ja puraisee kirpun häntänsä juuresta, ja kun silloin riennän raaputtamaan sitä vatsan alta, niin se kellahtaa selälleen ja naputtaa jalallaan lattiaan.
Kaikki sanovat, että nyt on Otti kotiutunut, nyt ei sitä enää tarvitse pitää kiinni. »Sen on koira, jonka kädestä syöpi.»
—Haistapas tuota, sanoo Pekka ja heittää orrelta vanhat rukkaset Otin eteen.
—No, siinähän ne on ne Piekäisen rukkaset, joita se ei lähtiessään löytänyt! huudahtaa joku.
Otti haistelee entisen isäntänsä rukkasia, mutta ei näytä olevan niistä milläänkään. Sitten se ravistaa turkkiaan ja menee hiljaa ovelle ja pyrkii ulos. Mennään yhdessä ja Pekka seuraa perässä. Otti nuuskii vanhan tuvan nurkkaa, sirauttaa siihen ja rapsii takajaloillaan muutamia kertoja maata jäljelleen päin, kivertää häntänsä ja röyheltää selkäkarvansa. Sitten se ojentaa kaulaansa, päästää ilmoille ulvahduksen ja lähtee päättävästi, mutta rauhallisesti juoksemaan portille. Minä lähden perässä, mutta silloin se lisää vauhtiaan.—»Otti se, Otti se, Otti se!» Mutta se on jo pistänyt laukaksi, suoristanut häntänsä ja loikannut korentona aidan yli portin pielitse. Maantiellä se vielä kerran ulvahtaa mennessään minulle viimeisiksi jäähyväisiksi.
Korvissani kaikuu vielä tänäkin päivänä oma huutoni: »Otti se, Otti se, Otti se!»—kiihkeänä, surkeana, valittavana ja lopulta itkuun tukehtuvana. Takanani tuvan rappusilla ilkkuu ja ivaa minua renkipoika huutaen samaan äänilajiin, vaihdellen sitä minun mukaani: »Heitti se, heitti se, heitti se!» En välitä, huudan vain yhä hämärtyvään iltaan, maantielle ja kirkolle päin, kosteata syksyistä etelätuulta vastaan, joka kohahtelee raskaasti pihan koivuissa.
Minä tiedän, ettei se enää tule, mutta huudan kuitenkin. Renkipoika tekee yhä samoin, nyt oikein laulamalla;
»Otti se, heitti se, otti se,heittihän Otti se, heittipä se!»
Raivostun ja käyn hänen, suuren roikaleen, kimppuun ja isken olkani takaa. Satutan ranteeni hervottomaksi hänen ojennettuun, luisevaan nyrkkiinsä. Syöksen parkuen sisään ja kantelen äidille, että Pekka minua löi. Mutta äiti on nähnyt, että minähän päin vastoin löin Pekkaa —ja suruni ja epätoivoni on rajaton.
On ollut elämässä muutamia riemun hetkiä, joiden muisto vielä vuosien päästä ajaa veren vanhassa ruumiissa karkeloimaan ja mielen keveänä liekehtimään. Kotiinmatka koulusta joululuvalle ensimmäisen syyslukukauden päätyttyä on yksi niistä, kenties kaikkein voimakkain.
En luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran alkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli huomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että kortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties ystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan viihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta. Luulen, että selitys ikävään on haettava siitä, että kodin kuva oli, niin omituista kuin se onkin, melkein kokonaan mielestä kulunut uusien vaikutuksien tieltä. Saattoi esim. välistä tapahtua, etten ollenkaan muistanut, minkä näköinen äiti oli, kun rupesin häntä ajattelemaan. Veljet ja sisaret olivat kaikki yhdennäköisiä valkopäitä, joista en saanut syntymään minkäänlaista erikoiskuvaa. Tarve täyttää tuolla tavalla syntynyttä aukkoa oli luultavasti se, joka voimakkaimmin vaikutti haluun päästä omaisia näkemään.
Kuta lähemmä joulua tultiin, sitä suuremmaksi se halu kasvoi. Ensin siitä vain joidenkuiden toverien kanssa haaveiltiin, mutta vähitellen muuttui se koko luokan yhteiseksi. Enhän kerro mitään uutta, kun kerron, että ensin luettiin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja. Luokan parhaat matemaatikot olivat jo monta viikkoa ennen laskeneet, montako tuntia, minuuttia ja sekuntia on siihen, kun »päästään». Tulos kirjoitettiin taulun yläreunaan, mutta täytyi rehtorin käskystä siitä pyyhkiä, jolloin se siirtyi taulun takapuolelle, missä eli ja kehittyi päämääräänsä kohti. Joka päivä käytiin sitä siellä muuttamassa ja tarkistamassa. Tuntui siltä kuin olisi suuri voitto saavutettu joka kerta, kun sataluku muuttui, vielä suurempi, kun se kokonaan katosi. Silloin pantiin toimeen yleinen telmiminen luokalla, josta sitten seurasi ankarat nuhteet. Syy saatiin selville ja korkeimman omakätisesti tarttui rehtori jäniksenkäpälään ja pyyhki takapuolenkin taulua puhtaaksi.
—Mutta viimein tempasi yleinen hurmaus ukonkin mukaansa. Kun hän viimeisen edellisen päivän aamuna saapuu rukouksien jälkeen tavalliselle tarkastusmatkalleen ja huomaa kyynärän korkuisilla kirjaimilla taululla julistetuksi: »Nyt ei ole enää kuin 24 tuntia jäljellä!»—ei hän voi olla suutaan nauruun vetämättä ja hänen täytyy tyytyä siihen, että luokka ulvoo ilosta hänen antautumiselleen.
Viimein ei ollut tuntia, ei minuuttia eikä sekuntiakaan jäljellä, kaikki oli sulautunut suureksi nollaksi, joka jätettiin taululle ammottamaan ja joka siinä tavattiin vielä kevätlukukauden alussa. Vihurituulena karattiin alas rappuja ja pitkin katuja, ja tuskin oli turkki päälle saatu, kun jo heittäydyttiin rekeen ja ajettiin laukkaa tullista ulos—siihen aikaan ei ollut olemassa mitään poliisijärjestyksiä hurjaa ajoa kieltämässä, ja vaikka olisi ollutkin, tuskinpa niitä olisi toteltu.
Minua niinkuin kaikkia muitakin oltiin »omalla» hakemassa. Vähitellen saavuttivat toiset toisensa ja ennen ensimmäistä syöttöpaikkaa oli matkue kasvanut puolikymmentä hevosta käsittäväksi jonosi.
Oli se omituista matkantekoaan! On vieläkin mahdoton ymmärtää, miten mieliala kaksi vuorokautta, yötä ja päivää, saattaa pysyä yhtämittaisessa huumauksen tilassa, joka lisäksi vielä kohoamistaan kohoaa. Syöttöpaikoissa oli alinomainen mylläkkä niiden kahden tai kolmen tunnin kestäessä, jolloin hevoset levähtivät. Eväät levitettiin pöydälle ja yhteisesti nautittiin, syödessäkään ei aina maltettu olla painia lyömättä ja yhtenä mylläkkänä menivät nurkat, pöydän alukset ja sängyt, vaatteet menivät sekaisin, päällyskengät, hatut, kintaat, huivit, välistä turkitkin vaihtuivat. Matkalla olisi oltu ohjaksissa, jos olisi saatu, mutta rengit, joilla oli hyvin vähän luottamusta näihin herroihinsa, pitivät huolen siitä, ettei hevosia ajettu viallisiksi. »Telmikää keskenänne, mutta antakaa hevosten olla rauhassa!» Ja me telmittiin keskenämme. Ei sitä ylämäkeä, jossa ei toisiamme hankeen survittu, ei sitä taloa, jonka kohdalla ei hihkaistu, ei vastaantulijaa, jolle ei »heitä» huudettu. Hevoset ja reet olivat yhteisiä. Käytiin vuoroin kutakin koettamassa. Yhteisestä sopimuksesta heittäysi koko poikalauma samaan rekeen, eivätkä silloin auttaneet renkien vastalauseet eikä mitkään. Vanha ruunakin sai luultavasti ensi kerran eläessään laukkaa pistää. Se innostui siitä niin, että ei herennytkään, vaan laski yhtä menoaan pari virstaa ja kaasi lopulta rekensä täyden syvään lumiojaan, josta vasta pitkien potkimisten ja päristelemisten jälkeen selvittiin.
Ja sitä semmoista menoa kesti niin kauan kuin matkaakin. Matkan teko oli käynyt niin pääasiaksi, että sen määrää ei joudettu ajattelemaan, ennenkuin kirkon harja alkoi kuumottaa metsän takaa. Mutta silloin sai kaikki muu väistyä. Toverit ymmärsivät asemansa ja poistuivat reestäni. Nahkaset ja tyynyt asetettiin järjestykseen, minut peitettiin niiden sisään, ja sen tehtyään vetäytyivät he omiin rekiinsä kukin. Säälittivät he minua vähän nuo, joilla, Kajaanista ja sen takaakin ollen, vielä oli toiset puolet matkaa edessään. Olisi säälittänyt enemmänkin, elleivät tutut paikat olisi kokonaan mieltäni kiinnittäneet. Se oli tuollaista naurun ja itkun sekaista sanomattoman suloista tunnetta, joka sydänalassa ensin kuin syttyy palamaan, niin että melkein polttaa, ja sitten niin merkillisesti haalistuu, kuin olisi sen päälle metoista vuodatettu. Että siinä todellakin nyt on silta … ja kamreerin talo ja kauppapuoti … ja kirkko ja iso pappila ja sen riihet … että tuo aita ja tuo veräjä … ja tuolla koti, tuossa koti, tässä koti! Isän kamarin ikkunassa näkyy kasvoja ruudussa kiinni … nyt ne katoavat … nyt lentää porstuan ovi auki … sieltä syöksevät pihalle … toisia tupruaa kyökin ovesta ja tuvasta. Nahkaset reväistään päältäni, yksi nostaa jaloista, toinen kannattaa turkin kauluksesta, kolmas vyöstä riuhtoo … nauretaan, hihkutaan, koira haukkuu, porokello älisee ruunan pudistaessa valjaita—se on kaikki, sanalla sanoen, niin suloista epäsointua, sellaista niin kaunista kakafoniaa, että olisi turha yritys saada siinä oma äänensä kuuluville, jonka vuoksi en yritäkään enää jatkaa.
Vaikka olin nähnyt sitä rakennettavan, ajanut sen yli sekä reellä ja polkupyörällä että höyryveneellä siihen aikaan, kun sitä alettiin perustaa maahan ja mereen; vaikka olin lehdistä lukenut, että väliaikainen liikenne oli alkanut, ja asemahuoneiden seiniltä silmät suurina tutkinut pienoista aikataulua tuttuine nimineen—niin en kuitenkaan vielä oikeastaan osannut uskoa, että se rautatie todellisuudessa oli olemassa. Sillä minuun oli vuosien kuluessa syöpynyt taikauskoinen usko siihen, ettei kotipitäjäni koskaan voi tulla rautatietä saamaan.
Tuo epäusko kai oli osaksi syntynyt siitä, että tällä radalla oli ollut niin monta vastusta voitettavanaan: karjalaisten kilpailu, Kallaveden ylimeno, rantaratain ja kaikenlaisten muiden ratain kilpailu, mutta ennen kaikkea ja surkeata sanoa—kielikysymys. Olin silloin Pariisissa, kun asian lopullinen kohtalo oli säädyissä ratkaistava. Kuta kauemmaksi kotoa joutuu, sitä kokonaisemmaksi, sitä kauniimmaksi tahtoisi kansaansa ja maatansa kuvitella. Kun silloin saa lukea, että rautatieasiassa, puhtaasti aineellisessa asiassa, kaikki puolueet yht'äkkiä seisovat vastakkain, vetämässä köyttä kukin omaan puoleensa, niinkuin säädyt tekivät Iisalmen radasta ja Helsingin rantaradasta päättäessään, niin eihän ole ihme, jos odottaa joka hetki, että köysi katkeaa ja vetäjät lentävät selälleen. En silloin surrut tai ehkä paremmin suututellut niin paljon näiden ratain kohtaloa kuin sitä, että semmoinen näytelmä on meillä mahdollinen. Olisiko kohtalon kostoa voinut sanoa liian kovaksi, jos nämä molemmat radat olisivat muuttuneet joksikin »sillaksi», joka ei vienyt Suomen vesien poikki, mutta jonka alaitse Suomen vedet kuitenkin virtasivat, sillä Nevahan se Laatokkaa ja Saimaata ja Kallavettä mereen nielee … ja nielee.
Mutta eihän nyt niin kuitenkaan käynyt. Kaikki esteet voitettuaan rakentui rata, täyttyi Kallavesi. Epäuskoni joutui häpeään … enkä minä kuitenkaan tahtonut uskoa silmiäni enkä korviani. Vaikka olen sillä kulkenutkin, tuntuu minusta yhäkin siltä, kuin olisi se ollut unennäköä.
Tämä kai tulee siitä, että aina kun tätä taivalta ajattelen, astuu se eteeni semmoisena, kuin se oli, ennenkuin se raudoitettiin, ja niine muistoineen, jotka on siihen yhdistetty niiltä ajoilta, jolloin sitä vielä hevosella ajettiin.
Ne muistot ovat miltei jokavuotisia matkamuistoja lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Ensin pikkupoikana, kymmenvuotisesta kahdeksantoista vuotiseksi, kotoa Kuopioon kouluun ja koulusta kotiin. Sitten ylioppilaana, sitten minkä minäkin. Se ei ollut mikään vähäpätöinen tapaus, ei mikään »saisinko edestakaisen piletin?» tuo, kun jonakin tammikuun aamuna, jolloin ei päivä vielä kajastanutkaan, istuttiin pappilan pihalla reslaan ja lähdettiin »omalla» tai jollakin mökkiläisen hitaalla tai laiskalla »myötyrillä» kituuttamaan Kuopiota kohti. Senaikuisen kulkunopeuden kukkana, jonka määrääjänä oli se, että hevonen ei saanut hiota tai jos hikosi, että sen piti syöttöpaikassa kuivaa, vaikka olisi siihen puoli päivää mennyt, oli ehtiä Pöljälle yöksi kuusi penikulmaa päivässä ja siitä seuraavana päivänä kolmen penikulman matka puolen päivän aikaan Kuopioon. Se oli siis oikea »reissu», jonka juhlallisuutta lisäsi kuorman suuruus, sillä siihen aikaan käytiin koulua omin eväin, vietiin mukana puolivuotinen muona: leivät, lihat, voit, kaikki pitäjältä saadut, jopa joskus maitokin, niin paljon kuin sitä mahtui jäädytettynä lelliin.
Hitainen kulku oli omansa mitä voimakkaimmin painamaan kaikki tien varrella olevat talot ja maisemat mieleen; jokainen käänne, jokainen myötä ja vastamäki, silta, puro, järvi, pelto, metsä, hongikko, talo ja torppa muuttuivat aina uudistuvina muistoina sisällöksi, osaksi omasta elämästä, joihin kiintyi iloa täi surua, mielihyvää tai vastenmielistä vaikutusta aina sen mukaan, millainen oli sää, millainen keli, kuljettiinko kotiin vai kouluun päin. Syöttöpaikat, nuo senaikuiset »asemat», ja haukkuupaikat, nuo senaikuiset »pysäkit», joissa hevosia ei riisuttu, vaan ainoastaan aisain sisässä annettiin kauroja puraista —ne olivat merkkipaikkoja, tuttuja taloja, joita muistellessa vieläkin sydän lämpenee, lämpenee varsinkin muistellessa isoja, lämpimiä pirttejä, joiden liesissä kahvit keitettiin, joiden pöydille eväät asetettiin—ah, niitä mamman eväitä!—ja asukkaat olivat kuin omaisia. Semmoisia syöttöpaikkoja oli muistettavin Honkaniemi Lapinlahdella, jonka pihan läpi talvitie kulki, jonne tie maantieltä kääntyen toi yhtämittaista jylhää hongikkokangasta ja ohi talon tuulimyllyn, jonka huitovia siipiä hevoset melkein aina säikähtyivät. Siinä eleli Tahvo, pitäjän suntio, hiljainen, tyynesti tarinoiva ja hyväntahtoisesti hymyilevä kirkonmies ja hänen vaimonsa Ulla, joukeamuotoinen, arvokas emäntä.
Pajujärvellä, vain puolentoista penikulmaa Lapinlahdelta, oli muutamassa mökissä »pysäkki», jota hoiti tuttava, eräs isäni entinen palvelija, »herännyt» ihminen, niinkuin yleensä kaikki tuttavat siihen aikaan. Tai ajettiin myöskin kievariin, jonka kamari oli siitä kuuluisa, että tulipa siihen mihin aikaan tahansa, se aina oli lämmin ja hiilet aina uunissa kimmelsivät. Pajujärvi oli siitäkin merkillinen, että siitä lähdettyä matka jo oli »enemmässä kuin puolessa»: varsinkin kotiinpäin mentäessä oli tieto tästä aina omansa mieltä virkistämään. Taival Pajujärveltä Pöljälle teki kuitenkin aina ikävän ja alakuloisen vaikutuksen. En tiedä, mistä se oikein tuli, sillä seudut ovat kylläkin kauniit ja vaihtelevat ja tien varrella on taloja ja viljelyksiä. Ehkä tuli se siitä, että useimmittain oli jo pimeä tällä taipalella ja lyhyt talvipäivä mailleen mennyttä. Vai oliko se sitä, että tällä välillä siirryttiin omasta Iisalmesta, johon Lapinlahtikin kuului, Kuopion pitäjään, siis vieraaseen, outoon maailmaan. Lapsena saavat sellaiset asiat suuren, tärkeän merkityksen.
Niinkuin jo mainitsin oli Pöljä yöpaikkana Iisalmesta tultaessa ja usein Kuopiostakin, sillä kun koulusta päästiin tavallisesti puolen päivän aikaan, sopi aina yöpyä Pöljälle. Mutta mikään rauhallinen yöpaikka se ei ollut. Huoneet olivat tavallisesti koululaisia täynnä ja aisakellot soivat, ovet narisivat ja paukkuivat ja hevoset hirnuivat ulkona koko yön. Ja aamulla herätettiin jo varhain, paljoa ennen päivän nousua, juuri kun oli ehtinyt makeimpaan uneensa vaipua. Se oli esimakua kouluelämästä, joka oli loppumatonta taistelua aamu-unen kanssa. Sitä oli alkutaivalkin yöpaikasta lähdettyä. Pieni mies istuu reen perässä toisen pienen miehen vieressä, välistä piipottaa siinä kolmekin päätä yksien nahkasten alta. Reen jalas natisee, hevonen hölkkäisee nukuttavan hitaasti, ja tähtien tuike tai tuon äärettömän surullisen aamukuun valju loiste hypnotisoi niihin tuijottavaa silmää sulkeutumaan. Ripset jäätyvät toisiinsa, poskea kirvelee, jalkaa paleltaa ja kylmä kouristaa koko ruumista. Täytyy herätä, mutta taas tekee mieli nukkumaan, uni vetää kuin johonkin pyörryttävään, pohjattomaan kuiluun, kunnes päivä alkaa valjeta ja haihduttaa unen.
Mutta on niitä miellyttäviäkin muistoja. On saavuttu harjanteelle, josta näkyvät Nilsiän avokylkiset vaarat, Kinahmit vai mitä lienevät, aamuruskon kultaamina. Näkyy alavaa metsää ja järviä jalkain alla. Aisakello alkaa poukuttaa—ei kai muuten, mutta kun reki työntää—ja tie on alamäkeä useita virstoja, vasemmalla puolen viljava järvenranta suurine, komeine taloineen—Siilinpäät, Miettilät, Laitilat—ja oikealla puolen ylhäinen harju, salaperäinen vuori, hyypiövuori, joka peittää päivän. Se on reippaasti ajettu taival, se karkoittaa viimeiset unet silmistä ja toivo pikaisesta perilletulosta pitää mieliä vireillä.
Mutta vielä on ylimeno Kallaveden poikki. Uuhmäen ja Puijon välinen uoma on vihaisten viimain kulkupaikka. Aina siinä tuulee, tuossa väljien vesien leveässä salmessa, eivät kestä parhaat nahkasetkaan ja kokoon kyyristyneinä, usein ummessa päin, kyytimiehen kääntäessä selkänsä tuuleen ja pää kippurassa, siitä pyritään yli, umpeen nietostuneen tien hidastuttaessa kulkua.
Vihdoin on päästy Puijon suojaan ja noustu maihin. Ja kuinka viima lieneekin selällä ollut vihainen, täällä oli aina tyyni ja turvallinen ajaa noitten korkeiden, havuisten rantain välissä olevien lampien jäitä, joita kaitaiset kannakset kuin kynnykset toisistaan erottavat. Nämä ovat jo taas tuttuja alueita, täällä on hiihdetty ja mäkiä laskettu, näissä metsissä keväisin ja syksyisin samottu—alkaa näkyä kaupunki ja kuljettu taival kuvastuu mielessä tuonne taapäin niin pitkältä, kuin olisi se alkanut jostakin Lapista, kestänyt toista viikkoa eikä vain toista päivää.
Näin sitä siihen aikaan kuljettiin. Ja menihän se ja hauskaakin oli toisin ajoin, kun sää oli suvinen ja keli liukas. Mutta välistä taas ei ollut mitenkään päästä, niinkuin eräänäkin talvena joululuvalle mentäessä, kun Kallavesi lainehti sulana ja kaikki meidän puolen pojat purjehdimme ääriään myöten täytetyllä lautalla kylmänä, räntäisenä aamuna Kelloniemestä Toivalaan ja koluutimme yhdeksän penikulmaa kärrykyydillä talvipakkasessa routaista, iljanteista maantietä pitkin. Tai kun toisin kerroin täytyi sydän kurkussa pelätä hevosten putoamista alati ulvahtelevan jään alle. Tai kun jäällä oli vettä eikä päässyt ohi riisumatta, kun rahtimiehet valtasivat tien. Puhumattakaan kelirikon ajoista, kun yksi virsta oli sulaa, toinen jäätikköä ja täytyi toinen puoli matkasta astua reen perässä.
Mutta kaikki tämä nyt kuului asiaan, liittyi niin läheisesti elämiseen ja olemiseen, että on vaikea sitä muuttuneeksi ajatella. Ja kuitenkin on se nyt vain muisto, kääntynyt lehti sen paikkakunnan kansan jokapäiväisen elämän historiaa. Se on kokonainen maailma, joka siinä nyt on mennyt mailleen, tarkoin järjestettyine tapoineen, käytäntöineen, tahtoisinpa sanoa aatteineenkin. Sillä tuollaiset ulkonaiset mullistukset muuttavat paljon elämän sisältöäkin. Ajattelen nyt vain niitä, jotka kouluun menevät. Heille oli ennen maantie heidän elämänsä ensimmäisenä tienä ulos maailmaan, nyt on se tie rautatie. Kumpikin näistä matkustustavoista painuu lapsen mieleen aivan eri tavalla, antaa erilaisia vaikutelmia, herättää eri tunteita, kiinnittää eri tavalla herkkää mieltä kotiseutuun. Kouluun lähtö, koulussa olo, kotiin tulo olivat ennen aikaan paljon suurempia tapahtumia, paljoa tärkeämpiä asioita kuin nyt, jolloin saattaa, jos tahtoo, pistäytyä kotiin sunnuntai- ja lupapäivinäkin. Kumpiko aika, kumpiko tapa olla ja elää tässä suhteessa vaikuttaa kasvattavammin, sitä ei nyt tässä voi käydä tarkastamaan.
Mutta se täytyy tunnustaa, että omituisen, miltei aavemaisen vaikutuksen teki minuun Iisalmen radalla kulkeminen, kun sen ensi kerran tein, ja varsinkin kun sen tein Iisalmesta Kuopioon. Varhain aamulla nytkin lähdettiin liikkeelle, tammikuun pimeänä aamuna. Mutta mikä ero valmistuksissa: istuudut vain kuin ajurin rekeen, jonka kannoille ei ole kapsäkkiä sidottu eikä sen päälle kumolleen apevasua, ei ole sevillä pullottavia säkkejä, ei törrötä turkki tötterönä ympärillä, ja sinä ajat—asemalle! Ajat vanhasta kodista asemalle, joka loistaa sieltä peltojen takaa kuin mikä juhlasali ilotulineen. Siinä ei ole vähääkään paikallisväritystä, noissa uusissa huoneissa ei ole mitään vanhaa muistoa, uutta vain kaikki. Ja junavaunussa on sama yleismaailmallinen tunnelma, sama kuiva ritisevän rautauunin lämmin. Jos kuinkakin koetat kuvailla olevasi Iisalmessa, et saa mitään kotoisuuden tunnetta mieleesi nousemaan. Tuossa on tuo kauppias, joka aina ajoi edelle komealla hevosellaan, karhun nahka reen perässä, leveä, punainen vyö suurta supiturkin kaulusta kiristämässä; tuossa tuo vanha koulutoveri, jonka kanssa usein yhteen yövyttiin. Ja me istumme vaunuun ja juna lähtee liikkeelle ja me ajamme siinä, niinkuin ei koskaan olisi muulla tavalla ajettukaan, niinkuin meillä aina olisi ollut tämmöinen huone rekenä ja tuommoinen veturi hevosena.
Mutta tuolla on vanha maantie, jonka yli aina vähän väliä ajetaan. Jokainen sen käänne on tuttu, jokainen puu, jokainen aita. Siinä vilahti Koivikon hovi, siinä on Kallion talo, siinä Peltosalmen tienhaara, siinä Pakaskylä, Nerkoon järvi—eikö totta tosiaan ollut siinä Honkaniemen tuulimylly ja Tahvo seisomassa pirttinsä rappusilla. Ei ole nyt aikaa syöttää, ei edes juottaakaan. Lapinlahden asema petäjämetsän sisässä—siinä ei näy merkkiäkään tutusta maisemasta niiltä ajoilta, kun reellä ajettiin. Mutta Pöljän ohi ei ole päästy nyt enemmän kuin ennenkään, sen nimi ja sen paikka tulee säilymään uusienkin kulkuneuvojen historiassa. Vanhan kievarin isäntä seisoo pysäkin sillalla ja katselee tätä uutta menoa. Niin kauan kuin muistan, oli hän kievaria pitänyt, hevosia toimittanut, kauroja ja heiniä mitannut, eikä talvikausiin silmäänsä kokoöiseen häiritsemättömään uneen ummistanut. Tänä talvena ei kuulu olleen vieraista vastusta. Kun tähän tullessa kului kokonainen päivä, ei nyt talvinen päivä ehdi kunnollisesti aikaakaan, kun siitä jo lähdetään. Ei ole minusta uuden ajan vehkeet tuntuneet koskaan niin merkillisiltä kuin tämän vertailun valossa, asetettaessa tätä uutta taon vanhan rinnalle.
Kallaveden ylimeno on jo pieni ihme ja urotyö uudenkin tekniikan kannalta katsottuna, mutta kun vertaa sitä lumipengertä, jonka kuperalla selällä reki ennen jytysi eteenpäin kiteässä lumessa, tähän hiekka- ja kivipenkereeseen, joka muutamissa minuuteissa kantaa tämän »rautaroikan» rannalta toiselle, niin ei voi muuta kuin kysyä itseltään: onko se todellakin totta?
Tottahan se on. Ja todeksi täytynee se uskoa, koska on sen nähnyt. Mutta sittenkin: kun tahdon johtaa mieleeni oikein pysyvän kuvan kotoisista oloista, loihtia esiin elävimpiä ja kaikkein pysyvimpiä ja ehkä myöskin miellyttävimpiä muistoja jostakin oikein kotoisesta Kuopiosta ja Kuopion takaisesta, joka siitä minulle perikuvana pysyy, niin astuu aina sittenkin eteeni maantiematka jollakin mökkiläisen laiskalla myötyrillä, ja veturi on jotakin outoa, vierasta ja asiaan kuulumatonta. Mutta kai se nyt aikaa myöten sekin sulautuu seutuun ja muuttuu yhtä kotoiseksi kulkuneuvoksi kuin höyryveneet jo ovat, tungettuaan kirkkoveneet tieltään.
Olen eräänä kauneimpana kesäkuun aamupäivänä matkalla saaristomajalleni Hangonmaan etelärannikolla. Olen laskeutunut junasta Sandön pysäkillä, josta muutamain kilometrien metsä ja niittypolku vie meren rantaan. Se kulkee ensin hiekkanummea hongikon läpi, sitten niittyjä ja lehtoja ja lopulta laakeata hiekkarantaa. On lehdenpuhkeamisen ja käenkukunnan herttaisin aika. Tunne, joka täyttää rinnan, on niitä kaikkein suloisimpia. Vihdoinkin pois pääkaupungista, sen valevallankumouksesta ja valevapaudesta!
Kuinka ihmeellisen pian kaikki unohtuu ja kuluvat pois voimakkaimmatkin vaikutelmat luonnon helmassa. Muutamia satoja askeleita metsäpolkua, veturin häipyvä lähtövihellys pysäkiltä, ohi torpan ja sen peltojen—ja tuskin on enää muistoakaan jäljellä vaunun täyttäneistä tavaritseista, sortovuosiakin räikeämmästä mielivallasta, upseerimurhista, loppumattomista mielenosoituskulkueista, kiljuvista autoista, yksitoikkoisuuteen asti uusiutuvasta marseljeesista, torikokouksista, lakoista ja ryöstöistä, kirkko- ja kirkonrappumeteleistä. Omien aivojen kiihoitus, joissa pitkin talvea oli sähissyt kuin myllyn turbiinissa, on yht'äkkiä rauhoittunut kuin metsäpuron lirinäksi. On nukkunut pois kaikesta, mikä juurikaan öin ja päivin täytti ajatukset ja unet, nukkunut siitä hereillään, avosilmin, niinkuin kulissien vaihtuessa avonaisen esiripun edessä pois sodasta, meteleistä, kaikesta uhkaavasta ja odottavasta, nälästä ja kalliista ajasta. Käki kukkuu, peippo visertää, pihka tuoksuu, kanerva kukkii, hongan latva humahtaa heikossa etelätuulessa, ja veneet on saatava vesille ja verkot ja siimat kuntoon—muuta taikasauvaa ei tarvittu. Elämä kulkee yht'äkkiä entisessä uomassaan. Tuossa on ruispelto, tuossa niitty. Jo tuntuu tyvenen meren tuoksu, kuuluu sen säyseä kohina. Pikkukalat kiitelevät matalassa purossa, jonka vartta polku johtaa.
Sota ja iso viha on ollut ja mennyt. Ei se ainakaan enää jaksa tulla tänne. Ehkei sitä ole ollutkaan. Tai oli se vain satunnainen häiriö, yöllinen ohimenevä painajainen. Siitä on jo hyvin kauan. Se tapahtui joskus nuorena ollessani, kuuluu historiaan. Saattaahan olla, että jossakin yhä räjähtelee, että siellä täällä yhä vielä surmataan ja hävitetään, mutta se tapahtuu hyvin kaukana jossakin, minulle kokonaan vieraassa, minuun kuulumattomassa maailmassa. Tunnen, että torkun, mutta en tahdo heristäytyä valveille enemmän kuin mikä minulle itselleni on mieluista… Tuossa on jo kellanruskea hiekka, laakea ranta, jossa lehmikarja seisoo polviaan myöten vedessä päivää paistattaen. On niemet, saaret, karit ja merimerkit ja valkea majakka. Joku laskee verkkoja. Hangosta päin tulee jahti täysissä latvapurjeissa, vanhaa väylää, aivan niinkuin ne tulivat ennen sotavuosia. Meidän rannassamme on jo purjepursi ankkurissaan ja vastatervattu soutuvene kalliolla kumollaan.
Silloin sattuu silmääni laite, jota en ole ennen huomannut ja jota siinä ei ollut viime kesänä. Laakealla rannalla, vähän matkaa vesirajasta, on jokin ruskea möhkäle ja sen ympärillä aitaus kuin ristikko hautakiven ympärillä. Se on melkein pallon muotoinen, niinkuin kaksi vastakkain asetettua, yhteen liitettyä muuripataa. Alapuoli on sileä, yläosassa piipottaa metallisia käsniä kuin poikkisahatun sarven tynkiä, joista toiset ovat taipuneet tai taittuneet, toiset piipottavat suorina ja ehjinä. Se on kaikesta päättäen korkean veden aikana rannalle ajautunut räjähdysmiina, aidattu nähtävästi sitä varten, etteivät mullikat pääsisi sitä puskemaan ja laukaisemaan.
Siinä on siis sittenkin taas sota yhdessä kaikkein inhoittavimmassa ilmenemismuodossaan. Siinä yksi sen katalimpia, tehoisimpia ja tuhoisimpia hävitysaseita, tuhatmiehisten laivojen salasurma—minun rauhallisella rannallani, auringon lämmittäessä sitä yhtä hellästi kuin hiekkaa sen ympärillä. Läheisyydessä seisoo vasikkalauma tyytyväisenä ja mistään tietämätönnä. Hirviö itse on yhtä vähän tietoinen sisässään piilevästä tuhoavasta voimasta, se on aina vireessä ja valmiina laukeamaan pienimmästäkin sysäyksestä sen kylkeen, mutta kykenemätön sitä tekemään omasta aloitteestaan. Kosketus johonkin sen tuntosarveen voi lennättää sen pirstaleiksi ja tuhota ympärillä kaiken elämän, jättämättä veripilkkuakaan jäljelle. Se lentää ilmaan ja lennättää ilmaan ja vesi täyttää kuopan, mikä syntyi, kun se ponnistaikse ylös pilviin. Jostakin kilometrien päästä löytyy ehkä sirpale käyristynyttä teräslevyä, jonka löytäjä pistää hajamielisesti taskuunsa tietämättä, mitä se on, niinkuin minä äsken tuolla metsäpolulla. Sen uhreja ei koskaan löydetä eikä haudata. Mikä ei makaa meren pohjassa rautaisessa yhteiskirstussa ja mutaisessa yhteishaudassa, se leijailee hetken savupilvenä ilmassa ja haihtuu taivaalle.
Ei ole, näen mä, kaikki entisellään, ei ole mikään vielä. Iso viha jatkuu yhä eikä sen loppua näy. Vainolaisen verikoira—tuo pyöreä möhkäle on kuin tylppäkuono, lyhytkorvabuldoggin pää—on löytänyt tien pakopirtilleni ennen kuin minä itse. Se on jo asettunut vartioimaan sen veräjälle. Vesi voi minä päivänä tahansa nousta, tuuli voi kantaa sen merelle ja toinen sieltä takaisin ja ajaa rannalle, jossa lapset leikkivät kaarnaveneitään uitellen.
Hiivin pois. Onhan se toistaiseksi siinä vaaraton, nukkuessaan, jos voi luottaa talonpojan panemaan hauraaseen aitaan, joka estää tyhmän mullikan sitä herättämästä.
Ne olivat ainaisena pelkona ja painajaisena koko ihanan kesän. Sen kuluessa löytyi niitä useampia. Niitä oli ajautunut maihin ennen ja ajautui yhä. Syysmyrskyjen aikana ja keväällä jäiden lähtiessä niitä oli räjähdellyt vähän väliä. Meri ärjähtää, mustat karit iskevät tulta, kaukana maissa särkyvät ikkunat, kallioissa tapaamme siellä täällä merkkejä niiden puremista. Outoja kivi- ja rautasirpaleita löysimme tuon tuostakin ja niitä kertyi pieni museo venevalkaman kalliolle. Erään kivilohkareen löysin omasta rannasta, johon se ei ollut voinut tulla muuten kuin ilmojen teitä, ja rautapalan muutamasta saaresta, kuusen oksalta, johon se luultavasti oli pudonnut lumeen ja sen sulaessa jäänyt siihen. Naapurin rannassa seisoi miina lähellä uimahuonetta koko kesän. Kerran soutaessani kotiniemen vartta huomasin niitä muutaman pohjassa vain jonkin sylen syvyydessä, kaikki piikit ehjinä. Jos sattui siihen kiviriippakiveni, niin lensin minä tulivesipatsaassa yläilmoihin ja minustakin tuli hattara taivaalle. Niitä istui vähän päässä varsinkin uloimmilla kareilla. Jokainen merituulien puoleinen ranta oli tutkittava, ennenkuin sitä uskalsi lähestyä soutaen tai purjehtien. Eräällä saarella, lahdelmassa, joka antoi aurinkoisimpaan etelään, oli niitä kellunut maihin kaksi sisarusta ja asettunut vierekkäin kaikkein siloisimmalle ja suloisimmalle vedenrajakalliolle. Siinä niitä käytiin katsomassa ja vieraille näyttämässä, »Miinaa ja Maijaa», huviretkisaaressa, rantakalalahdelmassa. Niistä tuli tuttuja, ne alkoivat kuulua maisemaan, niitä naputettiin kynnen päällä, ja ne helähtivät kuin kirkonkellon malmi. Niitä valokuvattiin perheryhmiin, niiden päällä istuttiin, niiden ympärillä telmittiin ja kujeiltiin ja lähtiessä niille näytettiin pitkää nenää, elottomille, sokeille, jalattomille, siivettömille, kahlehdituille meren hirviöille, jotka kuivalla maalla eivät mahtaneet mitään, ryyhöttäen siinä avuttomina ja voimattomina, kykenemättä omin voimin purkamaan sisuaan, ennenkuin joku toinen luonnonvoima ne vapauttaisi liikkumattomuuden lumoista.
Minä en voinut koskaan ottaa niitä humoristiselta kannalta, en koskaan tottua niiden tilapäiseen vaarattomuuteen. Minussa pysyi niitä kohtaan aina sama salaisen pelon ja vihan ja inhon ja voittamattoman vastenmielisyyden tunne, minkä minussa ensi näkeminen oli herättänyt.
Onhan sota sotaa ja onhan siinä muka luvallista kaikki, sen tarkoitus kehittää sen keinoja ja sitä mukaa pyhittää ne, katalimmat ja kavalimmat myrkkykaasut, yölliset zeppeliinipommit, väijytykset ja salahyökkäykset, jopa tautien tartuttamisenkin. Ei ole enää mitään niin epäritarillista ja epäinhimillistä aselajia, jota ei katsottaisi voitavan käyttää. Mutta kaikista epäinhimillisin, epäritarillisin ja raakalaisin on minusta kuitenkin miina, joka omin päinsä käy sotaansa sokeana luonnon voimana sekä ystäviä että vihamiehiä vastaan, viattoman ja puolueettomankin pään menoksi. Se on salamurhaamista umpimähkään, luonnonvoimain vastuunalaisetonta hyväkseenkäyttämistä, järjettömän aseilla varustamista, puukottelua pimeässä tanssituvassa, kun valot on puhallettu sammuksiin. Sen toiminta ei rajoitu vain sota-aikaan. Laivamiina, tahallaan laskettu tai irtautunut voi ajelehtia valtamerillä vuosimääriä sodan jälkeenkin, käydä sotaa omaan laskuunsa, kun rauha jo aikoja sitten on solmittu sotivien kesken. Kun meret jo on julistettu vapaiksi, silloin tämä merirosvo ja salasissi vielä pitää niitä hallussaan ja on niillä suurempi herra tuin ylpeä Albion ennen sotaa, tehokkaampi salmiensulkija kuin Gibraltarin ja Maltan isäntä. Suuri valtamerilaiva saa hiipiä kuolema keulan edessä, sydän väijytystä vavahdellen jokaisen matkustajan rinnassa. Titanic-draama kalpenee niiden rinnalla, jotka ovat tulossa. Vedenalainen miina voi tuhota oman keksijänsä, valmistajansa, laskijansa, heidän vaimonsa ja lapsensakin. Sen avulla voidaan panna toimeen attentaatteja ja harjoittaa anarkistista terrorismia melkein mistä kalastajaveneestä tahansa vilkasliikkeisimmilläkin väylillä.
Millainen lie oikein sen miehen sieluntila, joka panee kaiken neronsa räjähdysmiinan keksimiseen, sen, joka pinnistää kaiken älynsä sen täydentämiseen ja parantamiseen. Luultavasti hän, samoin kuin kaikki muutkin räjähdysaineiden keksijät ja sotatekniikan kehittäjät on hieno tiedemies, mekanikko, kemikko, tuota teknikkotyyppiä, joka edustaa nykyajan terävimpiä päitä, niitä, jotka ovat luoneet nykyajan korkean konekulttuurin, sen verrattoman tekniikan ilmalaivoista vedenalaisiin saakka. Hän on saanut aatteensa jumalaisen luomisinnon haltioituneena hetkenä, hänen silmänsä ovat säihkyneet, poskensa palaneet, hänellä on kai ollut tunne niinkuin kaikilla, jotka jotakin luovat ja synnyttävät että hän on saamassa aikaan jotakin, joka koituu ihmiskunnan onneksi ja hyväksi. Ehkä hänellä niinkuin hävitysvälineiden keksijöillä yleensä on se vilpitön harhaluulo, että hänen keksintönsä on rengas sotien mahdottomiksi tekemiseen ja lopullisen maailmanrauhan saavuttamiseen. Hyräillen, iloisesti vihellellen hän menee kotiinsa, kohtaa ovella nuoren vaimonsa ja sulkee hänet onnelliseen syliinsä—samalla tietysti riemuiten siitäkin, että heidän toimeentulonsa nyt on turvattu. He astuvat käsikädessä lapsenkamariin, jossa heidän esikoisensa uinuu harsoitetulla, lumivalkoisella vuoteellaan. Pienokainen on ehkä näkevä sen tuhatvuotisen valtakunnan koiton, jota hänen isänsä on ollut valmistamassa. Kaikki ne tämmöisiä kuvittelevat, jokainen heistä tarvitsee tämän uskon jossakin muodossa tuntonsa nuhteen vaimentamiseksi.
Eikä kuitenkaan mikään sotataidollinen keksintö tai sen täydennys koskaan ole vähentänyt sodan mahdollisuuksia, vaan päinvastoin niitä juuri lisännyt, Ei ole ainakaan taannuttu siltä raakalaisasteelta, jolloin naisetkin taistelivat miesten apuna puolustaen piiritettyä linnaa kivillä ja kirkunalla. Onhan todella pian jokainen pommi, joka lentää, jokainen miina, joka räjähtää, osalta, ehkä suurimmalta, naistenkin työtä. Nehän ne nyt—pikku pariisittaresta suomalaiseen piikatyttöön saakka—sorvaa, silittää, täyttää siellä suurissa kulttuurimaissa, niinkuin surkeassa Suomessammekin. Miinassa sanotaan olevan hienot laitteet ja herkät koneet, niitä varten tarvitaan käteviä sormia. On jo historian takainen se aika, jolloin naiset ottivat osaa sotaan vain laupeudensisarina tai istuivat kotona riipimässä haavaharsoa.
Ja keksijän vaimo hymyilee ja jokeltelee lapselleen, josta ehkä sinä samana yönä zeppeliinipommi tekee raajarikon. Hän nostaa kätensä kiroten taivasta kohti. Hänen kirouksensa kuullaan. Samalla hetkellä räjähtää Reinin takana samanlainen pommi samanlaisella tuloksella. Ja kaikki vanhurskaus on täytetty… Tahtoisin vain nähdä, kuinka hieno lady tai sulosilmäinen hausmutter unissaan turhaan pesee viattoman veren tahroja käsistään ja kuinka monta gentlemannia on nyt maailmassa, joiden tarjottuun käteen minun olisi vaikea tarttua.
»Sinä taas saarnaat!»—mutta miksen saarnaisi … saarnasin näin sisässäni koko kesän yksinäisillä onkiretkilläni, sillä enhän päässyt mihinkään näkemättä miinaa jollakin rannalla. Milloin se seisoi mustana ja uhkaavana, milloin kiiltäen kilpaa auringon kanssa, kun sen valo siitä heijasteli sateen jälkeen. Saarnasin itsellenikin siltä varalta, että mistä minä tiedän, enkö minäkin voisi riehahtaa nostamaan jotakuta noista mereen tuulen ja virran vietäväksi sinne, missä tiesin ryövärilaivueiden omilla rannoillani liikkuvan.
Lopulta tietysti totun, en välitä, tunne tylsistyy, siveellinen viha uupuu omaan voimattomuuteensa. Ei kukaan kuitenkaan minua kuule eikä kauhistu minun kanssani, sillä aseistahan meidän aseeton kääpiökansammekin lopulta odottaa onneaan—joskaan ei omistaan, niin toisten, toiset toisten ja toiset toisten—ja odottaessa asestuvat veljet veljiäkin vastaan, kaartit kaarteja. Ja se nyt ei oikeastaan kuulu aivan tähän, mutta kuitenkin: kun isä Suomessa sorvaa tehtaassaan shrapnelleja Saksaa vastaan, äkseeraa hänen poikansa siellä jossakin valmistuakseen tuon isän kustantamana Venäjää vastaan … se on sotakuva Suomesta, näyte meidän moraalistamme maailmansodan aikana, meidän panoksemme kansojen ja oman vapautemme puolesta—sotavoitot ja saksanpojat samassa perheessä! Äkäyn lopulta itseeni ja annan päivän paistaa ja tuulen puhaltaa mistäpäin tahtoo, selvittelen verkkojani, suorin siimojani ja panen salamiinojani minäkin tyhmille turskille ja mitään pahaa aavistamattomille ahvenille ja paistan ja syön ja olen tyytyväinen. Sillä täytyyhän elää… Mutta onko se tarpeellista?
Illan tullen ja yön pitkän synkällä merellä voihkaa ja huokaa.Merelläkö vain?
Mutta aamu on taas tyven ja ihana.
* * * * *
On taas ihana aamu, suloisin sunnuntai, yksi tämän elinaikani kauneimman kesän monia samanlaisia. Olemme lähteneet sunnuntaipurjehdukselle. Tuuli käy lounaasta, leudosti ja tasaisesti, ei tarvitse välittää purjeista, kun on kerran kiinnittänyt ne ja peräsinkin hoitaa melkein itse itsensä. Vene nousee kotirannasta niemen vartta enkä näytä tarvitsevan kääntää päästäkseni sen yli. Mutta minä käännän kuitenkin, ties' mistä syystä. Purje pullistuu ja minä sanon, uutta venettämme kehuen, ehkä sadannen kerran:—»Katso, kuinka kauniisti se taas nousee».—»Suorassa kulmassa niinkuin ainakin», säestää poikani. Silloin räjähtää tuskin pari sataa metriä siitä, missä olin kääntynyt. Musta savupatsas on kimmonnut korkeuteen, seisoo hetken pystyssä ja luhistuu takaisin kastellen kalliot mustiksi ja heittäen mutaa, soraa ja kiviä ympäri rantaa. Me tunsimme vain heikon paineen korvakalvossa ja purje hiukan vavahti.
Jos en kääntänyt, vaan jatkoin matkaa, olisimme tulleet jotenkin sille kohdalle, missä mereltä ajautunut miina sattui kallioon, muutamia metrejä siitä, ja siinä kai olisimme menneet mekin, miehet ja veneet.
Mikä meidät varjeli? Ja miksi juuri meidät?
Hyvä ystävä!—Olen nyt ollut täällä, niin, en oikein osaa sanoa, kauanko. Päivistä ei ole jäänyt mitään erikoismuistoa kustakin erikseen, ainoastaan kokonaistuntu, niinkuin se jää toisiinsa liittyvistä helmistä yhä pidentyvässä helminauhassa, kun sitä sujuttelee sormiensa lomitse. Ja helmiä ovat todella olleet minulle nämä päivät sekä elämyksiini että työni tuloksiin nähden. Tiedän, kenen kaulalle sen nauhan tahtoisin kiitollisena ripustaa. Hänen ansiotansa se suurelta osalta on, hän on siinä tietämättään ollut taiteellisena kiihokkeena, hän, minun herttainen tyttömallini, minun mallityttöni. Minulla on jo sievoinen salkun täysi väriluonnoksia ja kynäpiirroksia hänestä, vanhuksista ja heidän talostaan ulkoa ja sisältä. Olen löytänyt aihepiirin, jota jo kauan olen hakenut, suomalaisen, kotimaisen, läkähtyneenä kaikkeen siihen siellä ulkona. Olen siitä aivan haltioissani. Ja hiukan muustakin. Täytyy saadakseni kaikesta tästä kanssasi vähän haastella.
Täällä on tavattoman viihdykästä ja miellyttävää ollakseni. Kirjoitan tätä vierashuoneessa, joka luovutettiin minulle tänne tultuani. Tämä on vanhanaikuisin, tyylikkäin huonekaluin sisustettu nurkkakamari. Istun mahonkipiirongin laskupöydän ääressä; sen kaikki laatikot, jopa salalaatikotkin ovat tyhjennetyt minun käytettäväkseni. Edessäni on kaksi kynttilää hopeisissa jaloissa. Uuni on vanhoista, kellastuneista, kuvikkaista kaakeleista. Lattia on umpimatossa. Seinillä on vaski ja puupiirroksia mahonkikehyksissä. Täällä on suloista ja lämmintä, aistikasta, yksinkertaista ja lujaa niinkuin kaikkialla muuallakin tässä talossa.
Vaikka kaikki täällä on niin vanhaa, on kuitenkin, niinkuin se olisi erikoisesti minua varten niin laitettu. Eihän sen tarvinnut olla niin eikähän se tietysti niin ollutkaan, mutta minä kuitenkin sain sen vaikutuksen, koska halusin sen niin mielelläni saada, että täällä on minua jo kauan odotettu. Tahdoin kuvitella, että tämä vierashuone ei ollut vierashuone yleensä, jokaista tulijaa varten, vaan sitä varten, jolle talon tytär avasi sen oven, saattaen hänet tänne kuin pyhäkköön pimeän salin läpi ja hänelle kahdella kynttilällä tietä valaisten. Kun täällä vieraili joku toinen, niin oli varmaankin jotakin toisin, ainakin hiukan. Niillä on muuten täällä ihmeellinen vaisto arvata, mikä on vieraalle mieleen. Pieni esimerkki: heti seuraavana päivänä oli tuossa yöpöydälläni se savukelaji, jota he olivat nähneet minun polttavan. Joka ilta on yöpöydälläni juuri saapuneet sanomalehdet.
Hänen huoneensa on ylikerrassa minun huoneeni päällä. Kuulen hänen taas liikkuvan siellä niin varovasti ja hiljaa, että tuskin sen kuulen. Hän astelee ja askartelee siellä kuin kuiskaten. Hän nähtävästi varta vasten koettaa niin. Eihän hänen tarvitse pelätä häiritsevänsä, koska hän hyvin tietää, että valvon myöhään. Se on hänen luontaista naisellista arkuuttaan ja ujouttaan ja häveliäisyyttään. Tuskin tiedän, milloin hän hiipii vuoteeseensa. Ei kuulu enää mitään, ei sieltä eikä koko talosta. Ei muuta kuin räystään tipahtelua ulkona, yhä hiljemmin ja harvemmin, pakastavan huhtikuun yön hyytäessä, mitä aurinkoinen kevätpäivä on sulatellut… Meillä on varmaan huomenaamuna hankiainen ja hyvä hiihtokeli, jota olemme odottaneet. Meillä on rendez-vous jo ennen auringon nousua—muuten ensi kerran elämässäni siihen aikaan päivästä. Hän lupasi varmasti herättävänsä minut. Kolme kolkutusta kattoon.
Mikä herttainen talo tämä koivujensa alla, järven niemessä, oman tiensä takana, vastapäätä kirkkoa toisella puolen järven! Soisin välistä, että talo olisi minun ja että voisin jäädä tänne ainiaaksi. Niin rehtiä, ystävällistä, hiljaista ja viisasta väkeä nuo valkotukkaiset vanhukset ja tuo heidän keltapalmikkotyttärensä. Heidän ja tämän talon päävaikutus on sopusointu. Kaikki täällä on samassa vireessä, saman hengen soitteessa. Kaikilla kolmella heillä on sama yleisilme ja katse, samat rauhalliset liikkeet, yhtäläinen äänensointu. Ne eivät koskaan kiirehdi eivätkä hermostu, mutta ehtivät kuitenkin. Anna sinä minun heistä innostua, hymyile vain, jos haluttaa, mutta tämä on minulle uutta ja mieluisaa, olenhan elänyt ihan toisissa oloissa. Isäntäväki ja muu väki ovat kuin yhtä perhettä. Vanhat palvelijat ovat vanhoja talossa ja nuoret kai aikoinaan tulevat siinä yhtä vanhoiksi. Hevoset ja karjakin näyttävät kuuluvan perheeseen. Niitä hoidetaan jokaista kuin persoonallisella huolella niinkuin harvinaisia vieraita, niinkuin —minua. Tallissa ja navetoissa, pahnoissa ja karsinoissa on yhtä siistiä ja hoidettua kuin täällä asuinhuoneissa, karjatytöt ovat puhtoisia kuin diakonissat. Ja saman huolenpidon ja hellyyden alaisia näyttävät olevan talon elottomatkin esineet, huonekalut, työkalut, reet ja rattaat. Ne ovat sen asukkaita nekin. Niillä on tietyt sijansa siinä ja ne ovat kuin tietoisia tarkoituksistaan. Näyttää kuin niitä hoidettaisiin ei vain niiden tuottaman hyödyn vuoksi, vaan niiden itsensäkin vuoksi, huolella ja hartaudella ja osanotolla niinkuin eläviä olentoja, että niidenkin olisi hyvä ja viihtyisä olla. Jokaisella on oma oikea sijansa, jossa se kuin levähtää käyttelyn väliajoilla. Jos se olisi jossakin toisessa sille kuulumattomassa paikassa, olisi sen ikävä ja paha olla. Tässä talossa ei mikään ajelehdi eikä vetelehdi, eikä myöskään sairasta, sillä kaikki, mikä menee rikki, korjataan heti ja pannaan kuntoon. Ei mikään narise eikä vingu, ei viirikään. Romutkin ovat järjestyksessä, niillekin, raajarikoille, on valmistettu oma turvakotinsa aittojen välisessä vajassa, johon ne on lajiteltu laatikoihin ja hyllyille. Koska ne eivät ole niitä hävittäneet, on niissä kai heille jokin rakas muisto. Tai ehkä ne on pantu siihen kuin väliaikaiseen hautaan, odottamaan ylösnousemustaan jossakin uudessa muodossa.
Tämä järjestys, tämä tasapaino, jossa on jotakin taideteoksen sopusuhtaa ja keskitystä, suo lepoa ja hermorauhaa. Sitä elävöittää lintu, joka liikkuu ja lentelee ja visertelee päiväkaudet näillä pihoilla.
Hän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta, talon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut sen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa ja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen varressaan valmiina poimittavaksi.
Ihme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen. Vaan ehkäpä heillä jo onkin tiedossaan kotivävy, ehkä hänen muotokuvaansa sitä varten maalautetaankin, yllätyslahjaksi »omalle». Ohimennen sanoen en ole sitä vielä aloittanutkaan. Olen toistaiseksi tehnyt tutkielmiani omia tarkoituksiani varten. En muuten luule, että sen, hänen tulevansa, kanssa olisi vaikea kilpaillakseni, jos sitä haluaisin. En siihen kuitenkaan pyri, sillä kotivävy sen täytyy olla. Ei häntä pitäisi koskaan irroittaa täältä ja istuttaa muihin maaperiin. Hänen on pysyttävä emäntänä ja äitinä, emäntä- ja äitisukujen jatkajana. Hän on niitä, joita ajatellaan, kun puhutaan »esiäideistä». Rotuihminen, tarkoitettu kehittämään rotuaan, sitä, jossa meidän tervein maalaisveremme virtaa, herraskartanoidemme ja pappilaimme asuttajissa, ja johon meidän kulttuurimme pohjautuu.
Olin heti selvillä siitä, missä hengessä hänet maalaan: olen koettanut saada hänet kuvatuksi tämän talon omassa hengessä, siinä, joka häntä ympäröi, jossa hän elää ja johon hän kuuluu, ja joka, vaikkei taustaa näkyisikään, pitäisi aavistaa ilmeestä. Olen piirtänyt hänet antamassa kämmeneltään sokeria irtonaiselle nimikko-orhilleen, joka seuraa häntä kuin koira; lammasten edessä, kun ne, emät ja vuonat, karsinastaan, sen aidan yli ja rakojen läpi, tunkevat päänsä saadakseen häneltä kukin palasensa; tai leipomassa, jolloin olen saanut esille hänen kauniit käsivartensa ja kämmenten ja sormien keveät ja sulavat liikkeet, kun hän käsittelee valkoista taikinaa valkoisella leivinlaudalla, puettuna valkoiseen esiliinaan ja päässä niskan taa sidottu valkoinen liina. Nämä leipoma-asennot ja liikkeet ovat hänessä niin luontevat, niin ominaiset, että niitä tutkiessa seisoo edessäni satojen vuosien sarja siihen tottuneita ja sitä harjoittaneita naisia. Se on niin aitoa, niin kaunista ja kotoista, että lämpenen katsellessani en vain häntä, vaan jopa omia luonnoksianikin hänestä. Paitsi näitä olen tehnyt useita muita tutkielmia sekä Öljyllä että liidulla ja vesivärillä. Minulla on ollut suoranainen luomiskuume, toisen aatteen hedelmöittäessä toista. Tämä talo on, niinkuin sanoin, aiheiden aarreaitta ehkä piankin katoamassa olevalta kulttuurikaudelta, vanhalta, mutta minulle tähän saakka taiteellisesti uudelta.
Lämpenen häntä ajatellessani—en ole mitään muuta ajatellut, en muussa askarrellut kuin noissa eri ilmeissä, eri tilanteissa, eri asennoissa. Sieluni, mielikuvitukseni on häntä täynnä. Kysyn tässä juuri itseltäni, olenko mieltynyt, ehkä rakastunutkin häneen enemmänkin kuin kiitolliseen malliin. En tiedä, en luule. Mutta vaikka olisinkin, ei ainakaan minun puoleltani uhkaa häntä mikään vaara. Vaikka voisinkin, en tahtoisi ojentaa kättäni häntä ottaakseni ja viedäkseni. Olisi sääli nostaa hänet maita ja autereita kiertävän taiteilijan ritisevään reteliin. Ei meikäläisen hajanainen maailma ole hänen maailmansa, ei se, mihin hänet täältä hennoisi siirtää. Kai hän sielläkin kukkana kulkisi, mutta ainoastaan hetken niinkuin kukka vesilasissa, vähitellen kuihtuen ja kalveten. Entä jos minä tulisin tänne? koettaisin juurtua hänen maaperäänsä? Eihän sekään kävisi. Mutta miksi ei? Vaikkapa nyt »taiteeni», mokomakin, siitä kärsisikin, vaikka kehitykseni pysähtyisi, vaikka veisin palettini ja siveltimeni hänen hyvin järjestettyyn romuliiteriinsä ja ottaisin sen viereisestä työkaluliiteristä kuokan ja heinähangon ja puutarhalapion—entä sitten! Eläisin hänen elämäänsä niiden lasten kanssa, hänen kaltaistensa, joita hän minulle lahjoittaisi—kai saisin siinä elämäntehtävän yhtä hyvän kuin tämä nykyinenkin, kenties paremman.
Tyylikäs hän on, taideteos omaa lajiaan, sulava, joustava, virheetön, luja ja hento samalla, viaton ja avonainen, sanalla sanoen… Hän käännyttää minut sisäisesti, siitä tietämättään. Kun vertaan häntä kaikkiin niihin naisiin, joiden kanssa siellä ulkona maailmassa—huh!
Hän kai jo aikoja sitten nukkuu. Haluaisin maalata hänet myöskin levolla ollen, vuoteessaan, uupuneena päivän puuhien jälkeen, toinen käsi peitteen päällä, toinen pään alla kaaressa. Minun Pyhä Ursulani (kai muistat sen taulun siellä Venetsian museossa). Ehkä kerran vielä sen saankin niin, ehkä en. Sitä odottaessani »ikuistan» hänet, niinkuin saan, panen häneen parhaan itsestäni, sielustani: ihailuni, ihannoimiseni. Vaikkei hän olisikaan se, miksi hänet nyt näen, menee hän nyt kuitenkin semmoisena jälkimaailmaan ja taidekirjat ehkä sanovat hänestä sitten, että luultavasti, kaiken varmaan, hänen tekijänsä oli rakastanut häntä niinkuin Lionardo Jocondaansa. Luon hänestä, en arvoituksellisesti hymyilevää ongelmaa, jonka ilmeen syytä kukaan ei ole voinut selittää, ja jonka taustana on jylhän vuoriston hämy, vaan tavallisen suomalaisen ihannetytön, jonka taustana on hänen korea kotinsa, sen huurteinen koivikko heleimmän kevään aattona. Hyvää yötä!
(Jatkoa seuraavana iltana.)
Heräsin kolmeen arkaan kolkutukseen. Ne eivät tulleet ylhäältä, vaan ovelta. En vastannut, tahdoin kuulla ne vielä kerran. Ne toistuivat hiukan kovemmin, minä vastasin ja hän sanoi sieltä: »Kahvi on valmis.»
Hän odotti minua ruokasalissa kahvipöydän ääressä, valmiiksi puettuna hiihtoretkelle, päässä puuhkalakki hienointa valkoisinta lammasnahkaa, yllään suora väljä, helmoihin saakka ulottuva viitta sinistä kotiverkaa, jalassa paulakengät. Varhainen talvinen aamuvalaistus asettaa ankaralle koetukselle kaiken, mihin se sattuu. Se ei anna minkään tunnelman lahjoa silmää, vaan pakottaa joko hyväksymään tai hylkäämään. Hän kesti koetuksen niinkuin ulkoilmaveistos, joka uhmaa valoa, tulipa se mistä ja miten tahansa. Hän kesti sen niinkuin aukeava kukka, joka sekin kestää kaiken valon ja kutsuu sitä yhä vain lisää luokseen katsomaan ja ihailemaan ja joka voi voitollisesti kilpailla hehkuvimman keskipäivänkin kanssa—niinkuin hyvin nukkunut lapsi herätessään ja noustessaan visertämään vuoteessaan, silmät suurina ja tuoreina, suu hymyssä ja ihossa terve tuoksu. Jotakin siitä kaikesta on hänessä. Sanon sen hänelle. Hän lyö sen leikiksi, mutta kuuntelee kuitenkin mielellään.
Samoin kuin on myöhään illalla, kun saattaa kotiin naista ja erotessa nukkuvan talon portilla syntyy erikoinen, salamyhkäinen yhteistunne, samoin on hyvin varhain aamullakin, kun muu talo vielä nukkuu eivätkä vanhukset vielä ole tulleet: ollaan kuin salaisessa liitossa, kahden kesken koko maailmassa; on hetki, josta on otettava pikainen vaari, sillä tuossa tuokiossa voidaan tulla ja kaikki voi muuttua. Ja siinä on erikoinen viehätys varsinkin illan jälkeen, jolloin on oltu yhdessä kahden kesken, kun muut ovat kylässä, luettu runoja, soiteltu, puheltu ja piirustettu. Siinä on sitä, että oletko miettinyt yöllä sitä, mistä eilen puhuttiin, mihin tulokseen olet ehkä tullut, mitä olet yleensä yöllä ajatellut ja tuntenut, onko se kohdistunut minuun, oletko ehkä nähnyt sen johdosta untakin? Aamutunnelman voi rikkoa pieninkin seikka. Se, mikä sen kestää, on aitoa. Ja kaikki oli täällä aitoa, hyvästä kahvista käteen ja käden liikkeeseen, joka sen tarjosi. Hän herätti emäntätunnelman, sen sanomattoman miellyttävän ja suloisen, että hän on ollut ylhäällä ennen minua, laittanut minulle kaikki valmiiksi, lämmittänyt huoneen, tuulettanut sen, keittänyt kahvin, kuorinut kerman ja kaikki on tapahtunut kuin itsestään, niinkuin kukan avatessa umppunsa, niinkuin vesilinnun ottaessa aamukylvyn.
—Mutta tuossa puvussahan ja tuossa valossahan teidät olisikin maalattava!
—Taasko siinä—ja missä vielä? Ja kuinka monessa?
—Tuhannessa kauniissa—sillä teistä kumpuaa ehtymättömästi aiheita ja kauneusarvoja. Seisokaa vielä…
—En minä osaa seistä—pannu polttaa—pian—ai—!
—Olette oikeassa, ei teidän pidäkään seistä mallina, ainoastaan olla, niinkuin olette, ja minun täytyy oppia teidät ulkoa painamalla teistä kuva ensin aivoihini ja vasta sitten kankaalle—sekä aivoihini että sydämeeni, saadakseni avukseni myöskin tunteeni teitä oikein tulkitakseni.
—Juokaahan nyt jo—kahvinne jäähtyy.
Suhteemme oli jo kehittynyt heti näin vapaaksi; ammattini suoman vapauden turvin ja varjossa voin sanoa hänelle, mitä miellyttävää tahdoin. Oli kevytmielistä puhaltaa näin vireille tulta, joka jo kyti, itsestään syttyneenä. Minun ei olisi pitänyt.
Hiihtoretkemme oli herttainen duetto tai niinkuin nelikätinen soittonumero—se olisi oikeastaan tulkittava ei sanoin, vaan sävelin: suksien helinää, sauvan somman kirinää, ohi kiitävien huurrekoivujen vilinää. Me laskimme pelloille, me sujutimme pellolta niitylle, niityltä jäälle, emme nousseet taloihin, vaan kiersimme ne, pysyen kuin ulkopuolella muiden maailmaa ja liikkuen kuin itseluomassamme omassa ilmapiirissä, poistuen ja läheten toisiamme, milloin toinen, milloin toinen, erillämme ja samalla yhteenliitettyinä, välillämme side, joka sujuu, vaan ei katkea. Hän hiihti paljon paremmin kuin minä, laski mäet kuin leikillä, nousten jyrkän rinteen kuin vuohi kallion, kun minä tottumatonna tein kaikki vaivalloisemmin ja raskaammin. Milloin tahansa hän olisi voinut minut jättää ja vilkuttaa liinaa hyvästiksi.
Hän hiihtää yhtä kauniisti ja keveästi ja luontevasti kuin hän tekee kaiken muunkin. Hiihtoliike ei ole oikeastaan kaunis muulloin kuin hiihtäjän liukuessa liikkumatonna mäkeä alas, vartalo hiukan taapäin taipuen. Mutta hän suoriutui siitä hyvin. Hänen luontainen voimansa tekee sen. Hänen ei tarvitse ponnistaa eikä potkaista. Hänen liikkeensä alkulähde näyttää olevan suksissa, ne ovat ne, jotka häntä nostavat ja vievät. Hän ei laahusta niinkuin esimerkiksi—minä. Hän ei tee sitä rumaa liikettä, joka syntyy, kun eturuumis sauvan avulla puskee liiaksi edelle ja laahaa jäljessään jalkapuolta, jolloin sukset usein livahtavat taapäin. Hänen koko vartalonsa taipuu ja oikenee luontevassa kaaressa kuin jänne, ainoastaan sen verran kuin on tarpeellista, rikkomatta luonnollista linjaa, ja miellyttävä tasapaino syntyy. Sain tämän kuvatuksi juuri ulkomuistista. Siitä tulee taulu n:o 4. Taulu n:o 5 on, kun hän seisoo sauvojensa varassa nojaten niiden päähän, kädet leuan alla.
Lopulta me tulemme kirkonkylän takana olevan kukkulan etelärinteelle ja pysähdymme hongikon reunaan aholle, jossa aurinko jo on sulattanut lunta. Se on jo noussut ja lämmittää meitäkin siihen. Koko alla oleva seutu, järvet, saaret, rantatalot, kirkonkylä ja »meidän» talo sitä vastapäätä ovat pakkasaamun autereen sinessä.
Istumme toinen toiselle kivelle. Hän ottaa väljän viittansa povelta pienoislaukun, joka on riippunut hänen kaulallaan.
—Mikä se on?
—Isän vanha evässalkku, jonka äiti lahjoitti hänelle, kun he menivät kihloihin.
Siinä oli hopeinen voileipärasia ja hopeinen pullo ja pari pientä pikaria. Hän tarjosi piiraita ja viiniä.
—Herran terttu teitänne, tämähän on suurenmoista!
—Suomen suurimman taiteilijan malja! virkkoi hän, silmissä veitikka.
—Suomen suloisimman taiteilijan mallin malja!
—Ei kahta yht'aikaa.
—Te juotte toisen ja minä toisen.
Tiainen piipittää petäjikössä ja kylästä kuuluu hevosen tiuku ja reen ritinää. Minä näen, että hänen silmissään on ilme, josta en voi erehtyä. Mutta minä en saa päästää sitä tunnetta pidemmälle viriämään. Jos sen teen, on se elämäni kevytmielisin teko. Ja kuitenkin se tapahtuu.