Me tunnemme hänet kaikki, variksen, poroporvarin lintujen yhteiskunnassa, olemme kuulleet hänen äänensä, joka raakkuu meitä vastaan joka metsiköstä, nähneet hänen pukunsa, tuon aina yhtä muodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä likaisen harmaat liivit ja housut.
Se on hän, joka hallitsee lintujen nykyistä maailmaa, joka antaa sille värityksensä ja painaa siihen leimansa. Sillä yleinen mielipide lintujen tasavallassa on variksen. Se on hän, joka luopi sen ja saattaa sen kuuluville kaikkina aikoina ja kaikilla paikoilla erämaan uudistorpasta aina merikaupungin ulkosatamaan.
Jo varhain keväällä, kun muut linnut vasta ovat matkalla, saapuu varis ja antaa äänensä kuulua yli hiljaisten hankien, tepastellessaan tyytyväisenä teitä pitkin, joiden aarteet hän on rientänyt haltuunsa ottamaan. Pitkin kesää me kuulemme hänen huutonsa kauniimpina aamuina ja ihanimpina iltoina, ja siihen hukkuu käen kukunta ja satakielen laulu ja leivonkin viserrys. Ja kun on syksy tullut ja muut linnut menneet, viipyy varislauma vielä vainioillamme ja sulostuttaa elämäämme sävelillään.
Emme voi ajatella mitään vuodenaikaa, emme henno muistella mitään elettyä tunnelmaa, johon ei olisi liittynyt jotakin muistoa hänestä. Istuimme ikkunamme ääressä, haaveillen kesäillan ihanuutta, jo lentää kahnutteli hän ohitsemme järveltä metsään—soutelimme rantoja pitkin varhaisena aamuna, jo tepasteli hän niityllä einehtimässä—käyskelimme yön hämärässä yksinäistä metsäpolkua, jo kahahti koivu, ja rääkkyvä parvi heräsi meitä torumaan häiritystä unesta. Kaikkialla näimme hänet ja kaikkialla kuulimme.
Mutta vaikka hän onkin poroporvari tavoiltaan ja taipumuksiltaan, vaikka tuleekin toimeen oloissa missä hyvänsä ja löytää kaikkialla hauskuutensa, on hän kuitenkin suuri herkkusuu ja osaa panna arvoa elämän hienouksille ja sivistyksen tarjoomille nautinnoille. Kun tarvitaan, tyytyy hän hakemaan eineensä takapihoilta, mutta osaa tilaisuuden tarjoutuessa kattaa pöytänsä myöskin tuoreilla munilla ja lämpimillä laululintujen poikasilla. Hän rämpii kyllä lietteisiä järvenrantoja ja metsästelee sammakoita mutaisilla suohaudoilla, mutta on yhtä usein tavattavana urheilemassa meren etäisimmillä kalakareilla. Pesän hän kyllä paremman puutteessa rakentaa räkäpetäjäänkin rämeen laitaan, mutta olla vain vanha tammi järven niemessä tai ikihonka harjulla, josta on kaunein näköala yli koko seudun—saat olla varma, että sieltä hänen kesähuvilansa löydät, jonka paikan hän oli anastanut jo aikoja ennen muitten lintujen tuloa.
Siellä istuu heitä laumoittain illan suussa tarinoimassa päivän tapahtumista ja pitämässä puhetta huomisista toiveista ja uusista yrityksistä. Itseensä tyytyväisinä kynivät he höyheniään, sivelevät sierainkarvojaan, puhdistelevat pukuaan ja haastelevat omista asioistaan, niinkuin ei maailmassa muita olisikaan ja niinkuin kaikki olisi vain heitä varten varattu… Heitä varten kyntää kartanon herra auki niittynsä ja kesantonurmikkonsa, heitä varten kylvää talonpoika rukiinsa, heitä ruokkiakseen lähtee kalastaja saaristossa silakan pyyntiin ja heidän tarpeitaan ajatellen virittää lintumies takamailla ansansa metsäpoluille.
—Kaa! Kaa! Siitä heille kiitos ja kunnia!—ja se on ainoa tunnustus, minkä varikset armollisesti ja alentuvasti antavat kaikille niille, jotka päivän pitkän heidän hyväkseen ahertavat ja työtä tekevät.
Mutta siinä heidän istuessaan ja levolle laittautuessaan kuuluu yht'äkkiä huuto metsästä, ja huuhkaja lentää esiin, asettuen pökkelön päähän lähimmälle aholle odottamaan jänisten ja metsähiirien liikkeelle lähtöä… Rääkkyvä huuto, kirkuva diskantti kohoo sadoista kurkuista, havumetsä räiskää kuin olisi tuleen syttynyt, ja hurjana kiukusta karkaa varislauma vihatun kimppuun, häpäisemään häntä, tuota outoa, yksinäistä ja salaperäistä ja heistä itsestään niin eroavaa—sillä eivät vihaa varikset mitään niinkuin sitä, joka on toisenlaista kuin he itse. Ne huutavat lukkoon hänen korvansa, ne näykkivät häntä takaa, tuikkaavat häntä selkään, heittävät likaa hänen silmilleen—vainottu vaihtaa paikkaa ja etsii suojaa kelohongan latvasta, mutta nyt tulee niitä sadoittain, sotajoukoittain, kaikilta ilman suunnilta, järvien saarista, pelloilta, vainioilta, metsistä, yhtä ainoata ahdistamaan—ja häpeissään pakenee metsän suuri mystikko louhuiseen vuoreensa. Mutta varikset toruvat vielä kauan, ennenkuin rauhoittuvat, kiroilevat, syljeksivät ja puhuvat pahaa tuosta, joka uskaltaa heidän aloilleen ilmaantua. Ja vielä unessaankin näkevät he edessään kummituksen suurine, kiiluvine silmineen, pyöreine päineen, pystyine korvineen ja koukkunokkineen, herahtavat horroksistaan ja parahtavat kuin pahaa painajaista.
Vaan tuskin on aamu alkanut valjeta ja varislauma valmisteleikse lähtemään liikkeelle, kun kuuluu poutahaukka huutavan ylhäällä ilmassa. Haukka, ilmojen aatelismies, yksinäinen rohkea ritari, on variksille yhtä vastenmielinen kuin huuhkaja, hämärien salojen haltia. Mutta se on vaarallinen vihamies, ei päästä selkänsä taa, kohoo yhä ylemmä, viekottelee sieltä ilman aavoille ulapoille ja iskee kuin nuoli niskaan.
Ei ole kellään nyt halua lähteä häntä ahdistelemaan, vaikka se sieltä irkuu ja ilkkuu, kirkuu ja pilkkaa. Se häntä viitsiköön, mutta tulkoonpas tänne! Mutta ei sovi varisten näyttää häntä pelkäävänsä. Tietäköön haukka, että on täällä miehiä, jos tarvitaan! Ja vanha varis parkaisee aamutuimaansa tuikean sävelen, ja muut ymmärtävät merkin ja säestävät. Silloin muutamat valitut, varisten heimon vanhimmat, tahtovat edeskäydä hyvällä esimerkillä, kohoovat korkeimpaan kuuseen, ottavat siitä vauhtia ja kiipeävät vähän matkaa ylös ilmojen rappusia, ikäänkuin haukkaa takaa ajaakseen. Haukka ei viitsi varisten kanssa riitaa rakentaa, kohoo kerran siipiään liikauttaen yhtä paljon kuin varikset viidelläkymmenellä vetäisyllä ja katoo pian variksen silmän siintämättömiin. Vaan eivät varisten valitut hetkeäkään epäile, että heitä se pakeni. Vakuutettuina siitä levittävät he siipensä, uskovat jo itsekin olevansa haukkoja, ilmojen aatelisia, ja alkavat loivissa kierroksissa vaakkua alas ystäväinsä luo, jotka ovat heitä ihastuksen ulinalla seuranneet, mutta unohtavat yht'äkkiä osansa, pyristävät pyrstöjään, räpyttävät siipiään, ovat vähällä kadottaa tasapainonsa ja pelastuvat viimein, koivet epätoivoisesti ojollaan, lähimpään aidanseipääseen.
Haukka kirkaisee taas korkeudessaan … kirkukoon! … me varikset maassa tepastelemme!… Meidän on maat, meidän on mannut, pellot, meidän metsät ja järvien rannat!
Heidän ne ovat, heidän kaikki muut, paitsi asumattomat erämaat, sillä siellä ei varis viihdy. Siellä vaakkuu korkealla ilmassa kokko, lintujen kuningas, ainoa, jota varis pelkää niin, ettei uskalla edes ääntä päästää hänet nähtyään. Eikä viihdy hän meren aukeilla ulapoillakaan,—niiden yli ei ole variksen siipi koskaan kantanut.
* * * * *
Suomi on variksen kotomaa—niinkuin kaikki muutkin maat. Mutta Suomen varis pistäytyy kuitenkin pahimman talvisydämen aikana etelässä, ulkomailla, ainakin varakkaimmat sen tekevät. Pietari on hänen Pariisinsa, Narva hänen Nizzansa. Mutta nyt ovat he sieltä jo kaikki palanneet, ja sesonki on Suomessa alkanut.
Hiihtelin tässä tuonnottain keväisiä hankia ja kuulin metsiköstä rikatusta ja raakatusta, lyhyitä ääniä ja pitkiä, oli niinkuin olisivat yhdet pitäneet puhetta ja toiset mallailleet laulaakseen. Ei kuulostanut se kuitenkaan tavalliselta illanvietolta, äänissä oli sävel surumielisyyttä, jota varisten tarinoissa harvoin tapaa. Hiivin hiljaa luo ja tulin aukean reunaan, jonka keskellä oli korkeanlainen kivi ja kiven ympärillä puissa ja maassa mustanaan variksia. Kivellä oli kuollut kiuru, leivo lumessa selällään, jalat käppyrässä.
Luulin ensin, että ne olivat varikset, jotka olivat sen tuominneet kuolemaan ja tappaneet, niinkuin tiesin heidän tapansa olevan, ja että ne nyt kävivät käräjätä vainajan irtaimistosta. Mutta pian huomasin erehdykseni, sillä yht'äkkiä lensi varisten varis korkeaan kuuseen, kaikki muut vaikenivat kunnioittavasti ja »Jaakko» piti heille näin kuuluvan puheen:
—Kaa! sanoi hän ensiksi ja kakistelihe—sillä varistenkin kurkku on aina epäkunnossa juuri silloin, kun heidän on ruvettava puhetta pitämään.—Kaa!—Siinä sinä nyt olet, lintu parka, sääli sinua on, että siihen kuolit, ennenkuin kesään pääsit. Mutta oma oli syysi. Enkö varoittanut sinua siellä Vironrannalla viimeksi tavatessamme, että älä tule tänne, ennenkuin kuulet minun kutsuvan. Kevät ei tule, ennenkuin minä laulan sen tulemaan. Mutta sinä tulit vain, et totellut, tahdoit olla kevään airut, saada äänesi kuulumaan ennen minua. Olisit ehkä sittenkin pelastunut, jos olisit malttanut mielesi, noudattanut neuvoani ja pysytellyt maaperässä. Mutta sinne sinun pääsemän piti— »yläilmoihin». Kupu tyhjänä, keveissä kesävaatteissasi siellä päivät päästään pyristelit. Kävi niinkuin ennustin: vilustuit, sairastuit ja kuolit. Ei yksi kiuru kesää tee, ei tee kaksikaan kiurua, kiuru yleensä ei tee kesää. Varis se on, joka kesän tekee, varis, joka vakoa astelee. Olisit sinäkin tyytynyt vakoa astelemaan, olisit pysynyt peltolintuna, johon olit oikeastaan luotu, ei sointusi siipi olisi ennen aikojaan katkennut. Olisit yhäkin voinut meitä viserryksilläsi virkistää, niinkuin niin usein ennenkin. Minäkin olen laulaja, mutta minä en ole koskaan pyrkinyt lentämään korkeammalle kuin siivet kantaa. Minä olen aina tyytynyt laulamaan aidan seipäästä, korkeintaan kuusen latvasta. Sentähden olen minä se laulaja, mikä olen. Jos olisit minua totellut, olisit sinäkin nyt se laulaja, mikä minäkin. Mutta nyt ei ole minulla muuta jäljellä kuin viimeisenä raskaana velvollisuutena laskea kaa!— kaa!—kaipauksen seppele sinun ennenaikaiselle haudallesi ja kiittää sinua kaikesta siitä, mitä meille olit, ja vaa!—vaa!—varsinkin siitä, mitä olisit voinut olla.
Jo vaikeni varis, lopetti puheensa, jota liikutuksen nyyhkytykset tuon tuostakin olivat keskeyttäneet, levitti siipensä ja laski, kiven yli lentäen, seppeleensä kuolleen kiurusen haudalle.
Ja muut varikset seisoivat ympärillä ja olivat liikutettuja.
Me kaikki hänen virkatoverinsa ja vanhat tuttavansa olimme kovasti ihmeissämme siitä muutoksesta, joka yhteisessä ystävässämme Yrjö Antmanissa yht'äkkiä oli tapahtunut. Meillä pikku virkamiehillä, jotka elämme jotenkin yksitoikkoista ja henkisesti köyhää elämää varsinaisilla työaloillamme, on taipumus joutua usein hyvinkin kummallisten sivuharrastusten haltuun. Kaikenlaiset ajan kuumetaudit tarttuvat meihin helposti ja pitävät meidät kovasti kourissaan. Jaegerianismi, vegetarianismi, kanootti- ja polkupyöräraivot y.m.s. valitsevat meidän joukostamme ensimmäiset ja varmimmat uhrinsa. Suuremmat ja voimakkaammat luonteet heittäytyvät valtiollisen ja kunnallisen elämän pyörteistä hakemaan vaihtelua sielulleen ja tyydytystä vaikutushalulleen. Jokaisella meillä on aina jokin oma oksa, jolle joutoaikoinamme istahdamme, ja usein me istumme puunoksalla, jolta meitä kaikista vähimmin olisi voinut odottaa tapaavansa. Hyvin ahkerasti istuttu oksa on tätä nykyä affäärimiehen oksa, ja sille oksalle oli yhteinen ystävämme Yrjö Antman istuutunut.
Mutta siinä olisi luullut hänet kaikista vähimmin tapaavansa, sillä hän niinkuin melkein kaikki muutkin viisaimmat miehet maassamme oli saanut tuon n.s. klassillis-ihanteellisen kasvatuksen ja kulkeutunut sitä uraa latinan ja kreikan pitkospuita myöten pienoiseen virkaan, joka ei mitenkään olisi voinut kehittää liikemiehen taipumuksia, jos niitä olisi ollutkin. Hänen esi-isissään ei niitä ainakaan tiedetty olleen, ja kauan ne pysyivät salassa häneltä itseltäänkin. Ollen jotakuinkin näppärä numeromies oli hänen nimeään kyllä joskus nähty kansallismielisten seurain tilintarkastajana ja keräyslistain vastaanottajana—ainoat toimet, joihin finanssineroja takavuosina tarvittiin kansallisen asian palveluksessa. Muuten hän ei juuri ottanut vaikuttavaa osaa kansallisiin harrastuksiin. Hän kyllä oli mukana, mutta passiivisesti, hänen isänmaansa ei toistaiseksi löytänyt hänessä muuta käytettävää kuin minkä se käytti häntä virkatoimessaan. Hänen aikansa ei ollut vielä tullut.
Mutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle, panee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä siihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille taipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen sitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa liikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt? Houreeksi, intoiluksi olisi sitä sanottu, jos olisi puhuttu omista pankeista, omista vakuutusyhtiöistä. Ja nyt on kaikki se toteutunut! Nyt emme enää liikealallakaan kulje toisten talutusnuorassa, nyt täytyy ottaa meidätkin lukuun rahamarkkinoilla. Ja ihmeellisintä on, että kykeneviä liikemiehiä ja eteviä asioimisyritysten johtajia tuossa tuokiossa syntyi kuin maahan polkien…
Nämä ovat hyvin tunnetuita otteita maljapuheista, joita pidettiin perustavien yhtiökokousten jälkeisissä illanvietoissa—niitä kerrottiin yksityisissä seuroissa—ja niitä kertoi Yrjö alinomaa virastomme tupakkahuoneessa.
—Näytetään niille sveeseille, että kyllä tässä mekin! Jokaisen kansallismielisen tulisi hankkia itselleen vankka aineellinen pohja. Se on hänen isänmaallinen velvollisuutensa! Meillä on jo tarpeeksi velkaa tehty ja velalla eletty! Oppikouluja ja kansanopistoja, miksei! Mutta samalla myöskin enemmän kauppakouluja, enemmän liikemiessivistystä, perehtymistä affääreihin, niin, affäärien tekoa! Metsämme, koskemme, paras kansallinen omaisuutemme, sehän on kansamme sortajain käsissä, jotka sen avulla vain omaa valtaansa kartuttavat!
Hän kipenöitsi innostusta, tuo pieni ja vähän kuivettunut mies, ja hänen silmänsä hehkuivat ja tukka seisoi suorana.
—Ja varsinkin virkamiesten ja yleensä sivistystä saaneiden, jotka edustavat maan intelligenssia, pitäisi tietää velvollisuutensa tässä suhteessa! Paitsi sitä, että he varmaankin, jos sille alalle antautuisivat, tulisivat älynsä avulla tekemään hyviä asioita ja korottamaan liikemiesuraansa, joutuisivat heidän keräämänsä kapitaalit parempaan käytäntöön, palvelemaan suuremmassa määrin ihanteellisia tarkoituksia kuin tähän saakka.
Mutta ei yhteinen ystävämme Yrjö Antman ainoastaan periaatteelliselta kannalta käsitellyt lempiainettaan, uusi innostus oli loihtinut hänestä esiin käytöllisiä taipumuksia, kenenkään aavistamattomia. Ei aikaakaan, kun hän alkoi suurella asiantuntemuksella puhua pankkien ja vakuutusyhtiöiden kuukausraporteista, vuosi ja puolivuositileistä ja kaikenlaisista bilansseista ja balansseista. Hän tiesi täsmälleen Suomen ja Pohjolan voitot ja Kalevan ja Fennian kuolevaisuustappiot. Hän seurasi noteerauksia »kotimaisessa pörssissä», tiesi, missä arvossa ovat mitkin paperit, mitä pitäisi milloinkin ostaa ja mitä myydä… Nyt ne vielä laskevat ne ja ne osakkeet, mutta ensi noteerauksessa ne varmaan nousevat…
—Olla nyt joutilasta rahaa!—se oli aina loppuhuudahdus—niin tässä tuhoja tehtäisiin!
Meillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli me tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita yhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja tonttikauppoja—m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi hänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita—tiesi tillilleen tiilien hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan taksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen mukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime vuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa mahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha täti…
—Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan … kyllä tietäisin, mihin sijoittaisin!
—Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti … mihin sijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen »drifti»tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.
Hän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi miettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen sijaan, että oli ennen sanonut:jossijoittaisi rahojaan johonkin, niin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt:kunsijoittaa j.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja niin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän todellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut liikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita eikä niitä vain mielessään kuvitellut.
Ja miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman pääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä osakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se jonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta: periaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.
Sitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme huomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen luokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja tyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan. Ne olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja perrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla sanoen oikea »kaksinkertainen italialainen». Se oli hän, joka niitä näytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin olisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli kaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollutkolmin-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut itselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin, oli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä kotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän taskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja korkopäivä.
Mutta enimmin me hämmästyimme nähdessämme tulokset hänen kirjanpäätöksestään.
—Mitä ihmettä! Sinähän olet rikas mies! Vuodessa on pääoma kasvanut oman vertansa!
—Tuhat markkaa nettoa! virkkoi hän ylpeydellä sulkien kirjansa.
Mistä hän oli saanut liikepääomansa? Ja millä tavalla oli hän sen kartuttanut?
Olimme mekin kehittyneet jo sen verran affäärialalla, että tiesimme olevan sopimatonta käydä toisen liikesalaisuuksia kyselemään, varsinkin kun hän virkkoi:—Tietysti on tämä kaikki meidän kesken! En tahtoisi, että vaimonikaan saisi tietää.
—Mutta missä olet oppinut kirjanpidon?
—Käväisin kurssin, se on välttämättömän tarpeellista, jos vähänkään tahtoo … olisi hyvä jos tekin…
Sillä miehellä on tarmoa, hän tulee varmaankin vielä menemään pitkälle… Kukas olisi uskonut, että yhteinen ystävämme Yrjö Antman, jolle kaikki pyrkivät vähän nauramaan ja jolla oli se maine, että hän on hiukan »originelli», kaikessa hiljaisuudessa ansaitsee sata prosenttia!
Tietysti ei kuitenkaan kauan pysynyt salassa, että Yrjö Antman teki affäärejä ja ansaitsi rahaa kuin roskaa. Tieto otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa niissä piireissä, joissa harrastettiin kansallismielisen affäärielämän elpymistä, ja hänen arvonsa merkittiin pian viisillä numeroilla Kansallisen Klubin totipöydissä. Hänen törröttävä tukkansa oli kuin kultainen sädekehä pään ympärillä. Niitä oli siihen aikaan monta, ja on kai nyt vielä enemmän, jotka levittävät samanlaista kullankeltaista loistoa ympärilleen, ja merkiksi siitä, että hänet oli huomattu, ja kehoitukseksi siihen, että hän »pitäisi kartuusia vireillä», valittiin hänet tilintarkastajain toiseksi varamieheksi—oliko se nyt Pohjolan vai Suomen vai jonkin muun rahaisen Sammon vuosikokouksessa.
Mutta lienee hän jo ollut rikaskin, hänen elämästään ja niistä rahoista, joita hän liikutteli, ei sitä kuitenkaan olisi huomannut. Hän eli yhtä vaatimattomasti kuin ennenkin, oli melkein kitsas, niinkuin pieneen palkkaansa nähden oli ollut pakotettukin olemaan. Olisi hän meidän mielestämme kuitenkin saanut meille köyhemmille miehille silloin tällöin tilata jonkin »punssin» tai »liköörin», olisi saanut ostaa itselleen uuden lakin ja vaimolleen uuden hatun. Mutta itsepähän parhaiten tiesi.
Ja hän tiesikin. Hänellä oli omat aatteensa siitä, miten liikoja rahoja on käytettävä.
—Jos minä kerran rikastuisin…
—Johan alat…
—Jos minusta kerran tulisi miljoonamies…
—Olethan hyvällä alulla.
Hän myhähti, mutta katseli meitä samalla epäluuloisesti, niinkuin ei olisi oikein tiennyt, teimmekö pilaa vai ajattelimmeko todellakin niin.
—Sanon, että jos olisin rikas, niin kyllä tietäisin! Mahtanee olla ihana tunne, kun saa varat, jotka on nerollaan koonnut, jättää jälkimaailmalle johonkin isänmaalliseen tai hyväätekevään tarkoitukseen. Koota se salainen ajatus mielessä, siitä kuitenkaan kenellekään hiiskumatta! Minua ei pidetä minään, minua ehkä ylenkatsotaankin, ei luulla minusta mihinkään olevan, en loista, en häikäise, en ole puhuja, en poliitikko, en kuuluisa kirjailija enkä taiteilija, olen vaan tavallinen työmies, joka hiljaisuudessa puita pinoan. Minua luullaan ehkä saituriksi, ehkä aineen orjaksi. Ja yht'äkkiä avataan testamenttini! Satojatuhansia yliopistolle, satojatuhansia Kirjallisuuden ja Kansanvalistusseuroille! Se olisi ihanaa!
Hän hypähteli, käännähteli lattialla. Ja hänelle omituisella ajatusten keikauksella jatkoi hän:
—Ajatelkaas, jos Snellman olisi ollut rikas, miljoonamies! Mitä hän olisikaan saanut aikaan! Ei muuta kuin paukuttanut vain ja komeissa vaunuissa ajanut! Se olisi mennyt vallanpitäjäin päähän, suuriinkin vaikuttanut toisin kuin köyhän rehtorin ja palkattoman dosentin sana…
—Ja konttoristin!
—Niin, sanopas muuta, konttoristin! Miksei aloittanut omaa liikettä mies, joka oli sellainen finanssinero, sen sijaan, että istuu toisen pulpetin takana! Ei istuttaisi suomalaisuuden asiassa siinä, missä yhä vielä istutaan, jos suuret miehemme ihanteellisuutensa ja aatteellisuutensa ohella olisivat olleet käytännönkin miehiä.
Ja kun hän innostui kuvaamaan tätä ihannettaan suuresta miehestä, ei siitä tahtonut loppua tulla. Ilta siihen aina kului. Mutta kaupungilla alettiin yhä yleisemmin kertoa, että Yrjö Antman oli jo niissä varoissa, että ajatteli lahjoitusten tekoa isänmaalleen.
Mutta monet ovat vastukset voitettavina, ennenkuin tullaan rikkaaksi ja suureksi mieheksi, ja monta on kärsimystä kärsittävänä. Usein oli Yrjö Antman alakuloinen, jopa epätoivoinenkin tekemistään huonoista asioista. Kuta laajemmalle hänen asiansa levisivät ja haarautuivat, sitä vaikeampi nähtävästi oli niitä hoitaa ja sitä suuremmat olivat tappiot, kun niitä sattui. Eihän se ollut meistä oikein affäärimäistä, että hän niistä kertoi, mutta olimmehan hänen ystäviään ja tovereitaan, ja miksei hän olisi meille sydäntään kevennellyt, kun se näytti häntä niin helpottavan. Oli kuin ei hänellä olisi ollut täyttä tyydytystä ilman. Varsinkin kirjanpito näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siinä oli salaisuuksia, joiden perille hän ei koskaan sanonut pääsevänsä. Ja siitä hän valittamaan—sekin yksi hänen lempiaatteitaan—ettei ollut saanut nuoruudestaan pitäen tälle alalle antautua. Mitä hyötyä oli hänellä esim. klassillisista kielistä ja sen semmoisista, joihin oli suurimman osan parasta oppiaikaansa tuhlannut? Olisipa hän saanut liikemiessivistystä, olisipa oppinut uusia kieliä—mikä etu se nyt olisi ulkomaista kirjeenvaihtoa hoitaessa!
Ulkomaista kirjeenvaihtoa? Hän teki siis asioita ulkomaillakin! Niin, hän välitti, oli asiamies, osti ja myi … hm … niin, hiukkasen, hiukkasen!—Mutta sitä emme saaneet tietää, mitä hän välitti ja mitä olisi tahtonut voida vielä paremmin välittää.
—Kun et ota konttoristia?
Hän vähän hämmästyi, kävi kuin näpeilleen aivan aiheettomasti, niinkuin useinkin tapahtui ja johon emme syytä arvanneet. Sitten purskahti hän nauramaan yhtä aiheettomasti.
—Eihän nyt toki… mitäs minä…
—Auttaisinhan minäkin mielelläni Yrjöä, virkkoi hänen vaimonsa—me olimme näet taas hänen luonaan pienellä tuutingilla—mutta hän tahtoo tehdä kaikki itse. Istuu myöhään yöhön ja laskee ja kirjoittaa. Tuskin on virastosta tullut, kun jo uppoo kirjoihinsa. Minä en saa muuta kuin joskus vain kuulla: »ne ovat hyviä affäärejä ne leveranssit… nyt nousevat laivarahdit ulkomailla, pitäisi nyt olla laivaosakkeita».
—Ethän sinä, mitäs sinä nyt … ethän kuitenkaan ymmärtäisi.
—Se on isoissa asioissa tämä Yrjö … se alkaa kai kohta olla oikea pomo, rikas.
—Onko hän todellakin rikas? kysyi rouva uteliaasti.
—No aivan varmaan! vakuutimme me. Hän on rikkaampi kuin yksikään meistä.
—Mutta miksi me, Yrjö, sitten elämme niin niukasti, jos kerran olemme rikkaita? kysyi rouva mieheltään. Olisi niin hauska vähän tuhlata, matkustaa ulkomaille…
Hän ei vastannut suoraan siihen, olivatko he todellakin rikkaita, mutta aloitti sen sijaan yhden noita lempiluennoitaan affääriperiaatteistaan, joiden esittäminen näkyi tuottavan hänelle suurempaa tyydytystä kuin niiden käytäntöönpanon tulokset. Hän muistutti siinä rotukoiraa, jota huvittaa ajo enemmän kuin saalis.
—Katsos, ystäväni, sanoi hän suojelevalla, vähän nuhtelevalla äänellä: affäärimies ei koskaan tiedä, mitenkä rikas hän on tai onko hän ollenkaan rikas. Hän luulee olevansa soliidi, mutta yht'äkkiä muuttuvat konjunktuurit, ja hän huomaa itsellään olevan passiivia enemmän kuin aktiivia. Oikea affäärimies ei rasita liikettään yli sen budgetin, minkä hän kerran on tehnyt. Tämän säännön laiminlyöminen se on, joka on ajanut kumoon niin monen kauppahuoneen. Varmallakin pohjalla seisovat liikemiehet, jotka ovat olleet kyllin heikkoja antaakseen vaimojensa ja tyttäriensä tuhlata…
—Enhän minä nyt oikeastaan tuhlata,—keskeytti rouva,—kunhan nyt vain hiukankaan…
—Niinpä niin, sama se, paljonko vai vähän … yksi ainoa puuttuva pennikin voi olla se kivi, joka keikauttaa junan radalta. Se on kuin ruostepilkku, joka laajenee, jos ei sitä heti poisteta. Miljoonaliikkeissäkin etsitään tileissä yhtä ainoaa penniä, vaikka vuosia menköön. Ei, meidän täytyy toistaiseksi elää minun palkastani. Se on meitä varten ja liikkeeni tulot—otaksuttuna tietysti, että niitä on—ovat liikettä varten. Vastaisuudessa, vastaisuudessa, kun liike lopetetaan, sittenpähän saamme nähdä…
—Miten lie koko tuon affäärientekosi! sanoi rouva vähän pilkallisesti.—Minä suuresti epäilen…
—Mitä epäilet? kysyi Yrjö säikähtynein, pyöristynein silmin.
—Eihän sinulla ole mitään kassakaappiakaan. Se pitänee toki olla kaikissa oikeissa liikkeissä.
—Oikeissako? Kassakaappiko? sopersi Yrjö yhä enemmän hämillään.
Hänellä ei todellakaan ollut kassakaappia. Emme olleet sitä ennen huomanneet eikä nähtävästi hän itsekään. Mutta eihän sen nyt sentään tarvinnut olla mikään merkki siitä, ettei hänen liikkeensä olisi ollut varmalla pohjalla ja varat varmassa tallessa. Ja me olimme yhä vakuutetut siitä, että hän oli varakas mies ja että hän istui varmasti ja vakavasti sillä oksalla, jonka hän oli istuttavakseen valinnut.
Kunnes se oksa yht'äkkiä katkesi ja toi hänet alas, että tömähti.
—Nyt se tuli konkurssi! ilmoitti hän meille eräänä aamuna.
Ja kun me kyselemään ja neuvottelemaan, eikö hänen olisi mitenkään mahdollista arrangeerata … emmekö voisi ehkä auttaa häntä pulasta.
—Ei siinä mikään auta, se on mennyttä, mikä on mennyttä!
—Onko niin suuret summat kysymyksessä?
—Suuret on summat … ja on siinä muutakin… En minä niin summasta, mutta on siinä muutakin.
Mitä se muu oli, siitä ei hän tehnyt selkoa. Mutta me aloimme aavistaa pahinta.
Olisiko se sitä, että hän veisi muitakin muassaan?
—Ei, ei! Ei tässä tule kärsimään muut kuin minä yksin. Enkä minä muusta, mutta tämä on minulle moraalinen vararikko.
—Ethän vain liene väärentänyt!
—Mitä väärentänyt?
—Joitakin nimiä…
—En minä tiedä … eihän siinä voi olla mitään pahaa, niinkuin minä olen…
—Saakeli sinuas … kuinka olet voinut? Kuinka se on voinut tapahtua?
—En tiedä itsekään … olen niin sekaisin, etten saa selkoa omista kirjoistani.
—Sinun täytyy antaa meidän tutkia niitä … ehkä skandaali on vielä vältettävissä…
—Skandaali, niin, skandaali … höpisi hän, silmät jäykkinä päässä ja tukka pystyssä ja puku epäjärjestyksessä useiden valvottujen öiden jälkeen. Lähetimme hänet ajurilla kotiinsa ja lupasimme illalla tulla hänen luokseen. Mutta varokoon hän tekemästä mitään tyhmyyksiä! Me suoraan sanoen tarkoitimme sitä, ettei hän menisi hirteen.
—Enhän toki … ka, mitäs minä toki!
—Lupaatko kunniasanallasi?
—Lupaan, lupaan, kyllä minä toki lupaan.
Se oli surullinen päivä meillä virastossa. Me olimme varmasti vakuutetut siitä, että hän oli väärentänyt vekselin tai jotakin samantapaista. Alakuloisina astelimme ystävämme Yrjön luo. Hän otti meidät vastaan verrattain tyynenä, vaikka raskas epätoivo näytti häntä painavan. Rouvansa oli hän lähettänyt jonnekin kaupungille. Kirjat olivat pöydällä, kahden kynttilän välissä, niinkuin olisivat paarilla levänneet.
Emmehän olleet erittäin syvästi kirjanpitoon perehtyneitä, mutta sen saimme kuitenkin hänen avullaan selväksi, että asema todellakin oli epätoivoinen. Hän oli harjoittanut jos jonkinlaisia affäärejä metsäliikkeestä ja voikaupasta ja maatilain myynnin välityksestä aina tupakkaan ja tulitikkuihin. Hän oli ostanut ja myynyt koskia, tuonut maahan keinotekoisia lannoitusaineita ja vienyt maasta lintuja, nahkoja, puolukoita ja karpaloita. Hän oli merkinnyt osakkeita uusiin tehdasyhtiöihin, höyrylaivayhtiöihin, koettanut onneaan kaikenlaisissa koti- ja ulkomaisissa papereissa. Olipa harjoittanut pörssipeliäkin. Se oli iskenyt reiän hänen liikepohjaansa, ja nyt hän ei voinut lunastaa sitä 10,000 markan vekseliä, joka jo oli mennyt protestiin.
—Se on siis se paperi?
—Se se on, huokasi hän ja painui kokoon.
—Missä pankissa se on?
—Tietysti Kansallispankissa. Periaatteesta minä en tee asioita muissa pankeissa.
—Kenen nimi sinulla on siinä?
—Ei siinä ole kenenkään nimeä.
—Kuinka ei? Ei kai pankki ole antanut kymmentätuhatta ainoastaan sinun nimelläsi?
—Eihän sen niitä ole tarvinnut antaa. Minä olen vain itse ottanut.
—Suo anteeksi, mutta nyt emme ymmärrä mitään.
—No, mutta onhan se päivän selvä asia … vekseli on asetettu kuudelle kuukaudelle ja se lankesi eilen. Jos ette usko, niin katsokaa itse…
Hän avasi pöytälaatikkonsa ja otti sieltä vekselin.
—Se on siis lunastettu! Mutta senhän piti olla pankin hallussa?
—Pankin hallussahan se onkin, niin kauan kuin en ole voinut viedä kirjoihin, että se on lunastettu ja siirretty … tässä laatikossa ovat kaikki lunastamattomat vekselit, ja tässä kaikki lunastetut.
—Mutta mitä peliä tämä on?
—Ei mutta!
Me ensin töllistelimme toisiamme ja sitten Yrjöä ja sitten hänen kirjojaan ja koteloitaan ja sitten taas toisiamme ja purskahdimme lopulta nauruun, jossa oli henkemme menehtyä.
Koko hänen liikehommansa oli ollut pelkkää mielikuvitusta. Hän ei ollut penniäkään voittanut eikä penniäkään kadottanut. Hän oli vain tehnyt valekauppoja, ollut ostavinaan ja myyvinään, keinotellut kuvitelluissa papereissa ja liikkunut kuvitelluilla pääomilla.
—Ei siis ole olemassa mitään konkurssiakaan^
—Konkurssi on valitettavasti olemassa, sanoi hän haikeasti huoaten. Minä voin joutua aivan epätoivoon ajatellessani, ettäjosminulla olisi ollut oikeita rahoja, ne olisivat nyt menetetyt ja vieraat ihmiset minun kauttani joutuneet häviöön. Minä itse olisin kadottanut kansalaisluottamukseni ja olisi minut ehkä saatettu lailliseen edesvastuuseen vaillinaisesta kirjanpidosta. Puoli palkkaani olisi ainakin viety ja minä olisin merkitty mies, iäksi päiväksi merkitty mies.
Hän suli kyyneliin ja nyyhkytti todellisen, vilpittömän surun vallassa, jota emme koettaneetkaan lieventää, tuntien voimattomuutemme. Kun hän siitä vähän tointui, virkkoi hän:
—Kyllä ne sveesit nyt riemuitsisivat, jos tietäisivät, saisivat vettä myllylleen. Niinpähän kävi senkin suomenmielisen liikemiehen, sanoisivat. Näettehän, millä vahingonilolla se Nyya Pressi parhaillaan puhuu Kansallispankista. (Tämä tapahtui siihen aikaan, kun Kansallispankilla oli nuo tunnetut rettelönsä). Siinä nyt nähdään, sanoisivat. Ja oikeassahan olisivatkin. Minä koetin, minä tein parastani, tein sen asian harrastuksesta oppiakseni, hankkiakseni kokemusta ja antaakseni sen perintönä pojalleni, josta oli aikomukseni kasvattaa suomalainen liikemies. Mutta ei minusta ollut siihen, ei ollut, ei ollut.
Hän huojutteli pääparkaansa käsiensä välissä.
—Älähän nyt vain joudu epätoivoon, voithan vielä alkaa alusta.Otaksukaamme, että me lunastaisimme vekselisi!
—Lunastaisitteko?
Hän hypähti pystyyn kuin ammuttuna ja hänen silmänsä säteilivät.
Mutta sitten hän taas vaipui kokoon.
—Mutta, enhän kuitenkaan voisi alkaa 10,000:n velalla.
—Me annamme sinulle akordin kymmeneksi vuodeksi ja asetamme liikkeesi administratsionin alle.
—Akordinko? Administratsioninko?
Hänen kasvonsa vetäytyivät taas hymyyn. Nuo affäärimaiset sanat häntä nähtävästi hurmasivat, vaikuttivat häneen vastustamattomalla tenhovoimalla. Hän saisi »akordin», hänet asetettaisiin »administratsionin» alle! Sehän tapahtuu usein liikemaailmassa, suurillekin kauppahuoneille, sehän osoittaa aina tavatonta luottamusta velkojien puolelta. Sattumahan se oikeastaan vain olikin, että hän oli joutunut tähän pulaan! Akordi! Administratsioni! Ja hän kertoi uudelleen ja aina uudelleen noita sointuvia sanoja, kävellen lattiata yhä suorempana, pää yhä pystymmässä, tukka korkeana kuin vanhan sotaratsun harja, joka koukistaa kaulaansa rummun äänen kuultuaan.
—Olkoon menneeksi! huudahti hän. Minä olen koettava parastani ja toivon voivani vastata herrain minulle osoittamaa luottamusta! Asemani on vaikeampi kuin koskaan ennen, mutta sen voittaminen on oleva sitä kunniakkaampi.
Minun ei tarvinne sanoa, että me lähdimme hänen luotaan hilpeällä mielellä. Yrjökin tuli mukaamme, ja ilta päättyi Kämpissä yhteisillä illallisilla, joissa puheitakin pidettiin.
Ja nyt tekee yhteinen ystävämme Yrjö Antman affäärejä kahta suuremmalla innolla. Joka päivä tekee hän meille selkoa uusista yrityksistään ei ainoastaan niiden pääpiirteissä, niinkuin ennen, vaan yksityiskohdissakin. Ja usein unhotamme mekin—minkä hän itse on aikoja sitten unhottanut—että tässä on vain kysymys kuvitelluista affääreistä. Me olemme vähitellen tulleet kuin osakkaiksi hänen liikkeessään, ja meistä on erinomaisen suuri tyydytys tietää, ettäjosolisimme ostaneet sen ja sen osakkeen tai paperin siitä ja siitä hinnasta, olisimme sen sillä ja sillä kertaa myytyämme ansainneet niin ja niin suuria summia. Tupakkatunnilla virastossamme ei puhuta muista kuin numeroista, savukiemurat, joita puhaltelemme, ovat nollia ykkösten perässä, ja me itse olemme ykkösiä. Usein ilmaisevat savunollat satoja tuhansia, välistä miljooniakin.
Yhteinen ystävämme Yrjö Antman tulee pian maksamaan velkansa, ja hän on jo saanut takaisin luottamuksen itseensä. Hän on vakuutettu sitä, että hän on suurin liikemies Suomessa, tai että hän ainakin olisi voinut siksi tulla, jos nuoruudestaan pitäen olisi saanut kehittää luontaisia taipumuksiaan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun hän ja me olemme tässä vielä vähän aikaa »harjoitelleet», ei tiedä, ehkä saatte vielä kerran kuulla puhuttavan uudesta yhtiöstä »Yrjö Antman ja kumpp.», joka harjoittaa todellista liikettä, ostaa ja myy ja välittää ja vaihtaa.
Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle. Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan, ja muu selveni minulle vähitellen matkan varrella.
Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä, sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun läpi, pyysi hän sitäpaitsi silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että hän tässä näin rehentelee … ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän ne … kyllä tässä sopu sijaa antaa—mutta kun ei kulkija pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi puoleksi meille, puoleksi itselleen:
—Eipä se tullutkaan, hyväpä, ettei tullutkaan, niin sovitaan tässä paremmin.
Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan, ja nähtävästi oli hänen suurin puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä sill'aikaa, kun Wilhelmiina toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta. Kaikki eivät mahdu rattaille. »Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä parasolli … eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos jääkin». Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on joka kadunkulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa polvet koukussa leuan tasalla.—»Kun ei vain myöhästyttäisi!»
Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin: »Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors».
Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä, varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan pukuunsa—parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa, avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänen jo rauhoittuneen, luulet, että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin, nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään— ollaan näet yöjunassa—kun hän yht'äkkiä säpsähtää—junan vihellyksestä tai pysäyksestä tai ilmankin—näyttää muistavan jotakin—tulikohan se mukaani—eihän vain rutistune!—paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai kapsäkkiin?—eihän vain pudonnut parasolli!—ja kaivelu ja selailu alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ettei hän ole aikaansa turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineisiin, haukottelee tuimasti, kyhnähtää kyljelleen ja nukkuu samassa.
Minä kun en saa nukuttua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa, joissa on »tyykikengät», hervottomina nytkähtelevät siinä koko yön ja sekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla saanut sen päästä kiinni.
Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy, jotka hän jossakin salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän viimeistelee niitä parhaillaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee huolestuneesti sen ryppyjä—se on ruskean viheriää paramattaa—ja ottaa sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä, istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihoineen, joiden väliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia myöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan kellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauas kuin lyhyet korsetin varassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellonvitjat korkean rinnan päällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä kaularöyhelö, joka suurella rintasoljella kiinnitetään leuan alle kuin lehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja soljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan kuosiin ja keveällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt kukkaskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Päivänvarjo otetaan alas hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa on ilme, kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä, napsahtaa vain ja helähtää hiukan rumpu, ehyt on, ei ole mistään revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan aikaansa. Käsilaukussa ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkärimsuinen ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa pieni, pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauan ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa—ja voittaa.
Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitsi kasvot, nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.
Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niin pian kuin juna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä, ja hän kysyy konduktööriltä, milloinka tullaan Suonenjoelle.
—Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.
—Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta seitsemän, ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle, ja me olemme kahden vaunussa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen seurannut hänen pukeutumistaan, ja sitä tehdessään on hän tietämättään esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on virstapatsas hänen elämänsä taipalella ja jokaiseen niistä liittyy muisto kuljetusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei hän ollut silloin, kun taipaleensa aloitti.
Tuo röijy se oli—oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin— ensimmäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkoittaessaan jo ensimmäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut, äitivanhan kutomat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu … säälivästi hymähti Miina joka kerta, kun ne muisti vetäessään käsiinsä trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia, ensimmäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivänvarjo ja rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli kulunut, ennenkuin ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten, kun siinä uudessa, hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta, ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli Esplanaadissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi, ettei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja sunnuntaikävelyistä Seurasaarella—sen nuoren herran kanssa, joka tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut … mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla, mutta se joi, ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin pojista.
Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita, varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin. Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle levitteleisi—entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi, nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ettei auttamatta junasta pääse, on hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin, kaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan herran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa kuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta palveluksesta.
Miina on istunut jonkin aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan, ja joskus katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat vekselissä ja rasia liikahtaa—vai näyttikö vain siltä—täytyy se ottaa alas, täytyy avata…
Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu, kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun, tukevan palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa, pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä, se on lujasti kytketty leuan alle silkkisillä kahleilla, ja vartijan kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.
Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimmäinen hattu, otettu ensi kertaa päähän matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset, vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.
Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön … vaan niistäpä hän vähät välittää eikä ole tarviskaan … on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin, ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän rantaan tullessa…
Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan tuloa Suonenjoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään—olen varma siitä, että hän sitä ajatteli.
Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.
—Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli tupakanpoltto kielletty.
—Strunt… äi se mitta … vi röka bara!
—Etkös näe, että siellä on rouvasihminen…
—Hva fan! Inte fins här några fruntimmer.
—On se … siellä istuu yks rouvasihminen … sillä on hattukin päässä.
—Ja, min sann, du har rätt.
Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on kostea kiilto… Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin kaikista … hän ei voi pidättäytyä … tuntee tarpeen palkita osoitettua luottamusta, ja hän virkkaa:
—Herrana vara para kuu o röökka—inte te siniera … inte alls… [—Herrat ovat vain hyvät ja polttavat—ei se tee mitään … ei mitään…]
—Tack så mycke'… det var förbannadt fint af fruntimret… [—Kiitos paljon … se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta…]
Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja kirkonmäelläkin … on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä muunkin.
Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni…
Rakkauteni, minne katosit—ystäväni, minne minusta eksyit?
Minä huudan sinua, sillä sinä olet minulta kadonnut enkä minä tiedä, tokko sinut enää koskaan tavannen.
Iloa lyöden me liikkeelle lähdimme, yhtä polkua kuljimme, milloin käsikkäin, milloin kaulakkain, milloin sinä edellä hypellen ja minä jäljessä astellen. Keveitä maita me kuljimme, järvien rantoja, aukeita ahoja, lehteviä rinteitä ja korkeita kankaita. Onnemme uudisasutus oli matkamme määränä, ja rauhan lammen rannalle oli majani laitettu, ja sinne tahdoin sinutkin viedä.
Ja sinä ihastelit seutuja, huudahtelit hurmautuneena näköalain avaruuksia, joita sinulle näytin, ja kuiskailit minulle lempeäsi salojen siimeksessä. Et minusta ilmoisna ikänä aikonut erota ja sanoit aina tahtovasi kulkea siellä, missä minäkin. Sillä minä olin kulkenut ennenkin tien onnen majalle, mutta sinä et ollut siellä ennen käynyt.
Tulimme silloin vuoren päähän, joka jakoi kahtia korven, ja soita ja alavia maita oli sen kahden puolen. Siinä oli tienhaarakin, josta lähti kaksi polkua ympäri vuoren.
Silloin tahdoit sinä lähteä toista polkua kulkemaan, ja minä kulkisin toista. Et tahtonut siihen syytä sanoa etkä ehkä tiennytkään. Olisi hauska vähän aikaa erossa olla ja yhtyä taas toisessa päässä vuoren. Mutta minä arvelen, että salo veti sinua puoleensa, niinkuin se usein vetää vastustamattomasti.
—Jos eksyt?
—Minä huhuan mennessäni sinulle sieltä ja sinä minulle täältä, ja jos emme kuule, riennämme kilvan onnen majalle ja siellä toisemme tavoitamme.
Hypähdellen lähdit ja suukkoja heitit, mutta alakuloisuus painoi minun askeleitani. Huhusimme ja kuulimme alussa toistemme äänen, mutta sitten kohosi vaara yhä korkeammaksi välillemme, ja minä kuulin vain oman ääneni. Astuin ja uskoin teitten yhtyessä toisessa päässä sinut tapaavani. Siinä oli rinteellä tekemäni tupanen lamperon rannalla.
Mutta et ollut siinä, kun tulin. Huhusin ensin tyynesti ja hillitysti, uskoen sinun olevan lähellä tulossa. Huhusin kovemmin ja kiihkeämmin, mutta ei vastausta kuulunut.
Lähdin sinua vastaan, mutta en sinua tavannut. Kiersin vuoren ja tulin siihen, missä erosimme. En jälkeäkään sinusta tavannut. Toivo rinnassa riensin vielä kerran majalle, jossa oli aikomuksemme yhtyä. Et ollut vieläkään tullut.
Nousin vuorelle huutamaan. Huusin itään ja länteen, halki ilmojen ja poikki niiden, houkuttelin, luikuttelin, mutta et vastannut. Täynnä oli vuorenrinne rotkoja ja murtoja ja jyrkkiä kallioita. Sytytin tulen merkiksi sen laelle ja poltin sitä kolme päivää ja yhtä monta yötä. Jos kerran tänne katsoit, täytyi sinun se nähdäksesi… Etkö liene nähnyt, etkö liene katsonutkaan…
Palasin kotiin, tulin tänne majalleni, jonne olin tahtonut sinutkin tuoda. Huudan täällä sinua uupumatta joka ilta ja aamu huoneeni ovelta ja koetan houkutella saloja sinua ilmaisemaan. Mutta totisena ja tylynä seisoo salo eikä anna minulle koskaan selkoa siitä, mitä tietää. Enkä minä tiedä, eksyitkö, vai tahallasiko erosit. Sen vain tiedän, että korpeen minulta katosit.
Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen, virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, missä kahden veden välinen koski kimmeltelee päiväpaisteessa, hän näkee majansa katon.
Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren hän on omakseen ottanut, kun ei ole ollut muitakaan ottavia. Ei ole sitten sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.
Erämaa uinuu kuin avosilmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea vielä sauvalla mitaten. Päivä helottelee lämpimästi aukeilla, mutta varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havunneula sulanut sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevätaamuja.
Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen rautainen koura heltinyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota aina aavisteli, vaikkei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla, että tuon torjua saisi … mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.
Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies, puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan on hänellä ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen lukkoja, jotka hän on käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan … kiiman aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä häitään metsän väet.
Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja, tänä talvena hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei kuninkaan metsästäjälläkään parempia, mutta ei tee tämä salon Sara selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen jättämättä.
Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin hykähdyttää eräs ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan vinkumaan?
Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus vaaran alta.
Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.
Sara viheltää, ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.
—Susi!—päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä.—Susi se on!— päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä koipien välissä.
Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäikse ja ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, missä koira kääntyi, mutta jo jälen poikki mennessään ehtii hän huomata, ettei se ollutkaan suden jälki, vaan—suksen. Hän lyö suksensa ristiin, hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken aikaa niin huumautuneena, kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt. Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen vierasta latua.
Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen majalleen päin.
Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on? Ei se ole Suomen mies etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä, niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poron nahka, joka on vastamäessä tehnyt karkean jälen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan muu kuin lappalainen.
Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille. Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut tähystelemään ja kun näkee, ettei ole kuin yksi eläjä täällä, niin laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin kalastelemaan.
Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka, tehtyään pienen kaaren metsään, on siitä yht'äkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.
Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on rakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien ja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse käsiksi. Monta repoa hän on sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen suden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä juoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.
Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.
Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo, tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.
Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti hän on vasta puolen päivän aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.
Puettuaan ylleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon, pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva, valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isommilla retkillä. Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taakse oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen. Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan kaikki voimansa, niinkuin otus olisi ollut ensi aukealla saavutettavissa.
Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten suuren järven rannalle.
Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset lumelle avannon viereen.
Saran kiukku kasvoi… Kalastanut minun vesilläni ja jättänyt siihen sisukset kuin ilkkunansa osoitteeksi … niinkuin riettalintu, joka syö linnunpyytäjän loukusta! Lieneekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen, ottaakseen pois kalaonneni…
Se antoi uutta sisältöä suuttumukselle, ja Sara potkaisihe takaisin ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle, ja noudatteli sitä, pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotakin, ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria, poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla, hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan osatakseen.
Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksenlatua noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle, eikä sitä tänä iltana enää ehtisi saavuttaa. Tietysti laittautua levolle iltayöksi ja heti aamusella lähteä liikkeelle.
Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen jostakin edestään. Koko matkan olivat Hallin jälet seuranneet lappalaisen latua, eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä ulvahti jossakin. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen surmannut, ampunut ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni… Mitä varten minä lähdinkään häntä ajamaan? Miksen anna hänen olla ja mennä menojaan? Mitä pahaa hän on minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi ihmisen toistaan tappaa…
Mutta lappalainen ei ole ihminen—koira se on! Pahansuopa, joka pilaa metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavoittanet. Olisi se sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lienee: hyvät jouset, nuolet ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä tarvitset.
Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli lyöty, ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä, lähti Sara liikkeelle, päättäen, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin perille vieköön.
Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille, toiselle puolen vaarojen, on hän hiihdellyt siellä sinne tänne pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä. Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen, toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen taitavasti hän oli tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee ja hiipivät suoraan luo, liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentävät, metsän eläjät, kun muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat—ja kateus kaivoi Saran mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus, hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili suoaukeiden poikki, milloin pistihe sakeimpaan näreikköön, josta isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan. Alavasta korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää, ja siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä päättäen se oli sitä lihapaloilla houkutellut, mutta kun ei Halli antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli—hyvä Halli, uskollinen ystävä—ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikka niillä on hyvä silmä eläimiin.
Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan—tuli kiire maankulkijalle. Siihen jätti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen … oikein nauratti Saraa hajanainen jälki … oli koettanut kuin lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin— vaan ei ole mihin sukeltaa.
Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki, että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt vauhtiaan. Lieneekö uupunut vai lieneekö arvellut turhaa säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut, milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.
Unohti Sara vähitellen, minkä tähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä ilojaan lyöden takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka … eikä tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä oli vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.
Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, etteivät korpihongat sen tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?
Turhaan tähysteli Sara kallion alta sakeasta kuusikosta, turhaan kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla—ja jo mietti hän kääntyäkseen.
Mutta ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piili vaaran alla puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vain jalkain notkahtaessa poski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen—ja hiihtänyt tyynesti edelleen.
Mietti ajaja jo kääntyäksensä sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo iltakin hämärti, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsyä missään. Latu johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten vaarain välissä.
Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana, ja rantakalliot näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran takaisin kääntyäkseen.