"Mikä vahinko!" sanoi Liisa.
"Miksi niin?"
"Koska olisin tahtonut tietää, onko totta, mitä kerrotaan."
"Ja mitä sitte kerrotaan?"
"Että hän on minuun."
"Kuinka hullua! Sinun rinnallasi on hän oikea linnunpelätin."
"Ah, herra, on aivan synti noin puhua. Neitimme on niin vaalea ja käy niin kauniisti puettuna. Kuinka voisin häntä itseeni verratakaan!"
Alexis vannoi, että Liisa oli kauniimpi kuin kaikki vaaleat naiset yhteensä, ja tätä täysin tyynnyttääkseen alkoi hän kuvailla neitiä niin naurettavassa valossa, että Liisan täytyi nauraa sydämensä pohjasta.
"Mutta", sanoi hän huoaten, "kuinka epämiellyttävä neitimme lieneekin, olen minä kuitenkin häneen verraten ainoastaan sivistymätön, tuhma tyttö."
"Oh", sanoi Alexis, "onpa sekin muka onnettomuus! No, jos haluat, tahdon opettaa sinua lukemaan."
"Niin, miksi emme koettaisi?" sanoi Liisa.
"Kaunista, kultaseni! Voimmehan heti alkaa."
He istuutuivat. Alexis otti muistikirjan ja lyijykynän ja Akulina oppi aakkoset hämmästyttävän helposti. Alexis ei voinut hänen hyvää muistiaan kylliksi ihmetellä. Seuraavana aamuna halusi Liisa oppia kirjottamaan. Aluksi ei lyijykynä tahtonut häntä totella; mutta muutamien minuuttien jälkeen teki hän jo aika kauniita kirjaimia.
"Kuinka ihmeellistä!" huudahti Alexis kerta toisensa jälkeen.
Ja kolmannella oppitunnilla osasi Liisa jo lukea. "Natalia, bojarin tytär", samalla tehden luettuun huomautuksia, jotka saivat Alexin kummiinsa.
Viikon perästä alkoivat he kirjevaihdon. Vanhan tammen ontelo sai käydä kirjelaatikosta. Nastja hoiti salavihkaa kirjeenkantajan virkaa. Alexis pani onteloon epistolansa ja nouti sieltä myös lemmittynsä karkealle, harmaalle paperille piirtämät variksenvarpaat. Pian osasi Akulina kirjottaa soreaa käsialaa ja hänen henkensä kehittyi ihmeteltävällä nopeudella.
Sillävälin oli Ivan Petrovitsch Berestoffin ja Gregor Ivanovitsch Muromskin vanha tuttavuus muuttunut hartaaksi ystävyydeksi; ja muuten seuraavissa olosuhteissa. Muromski oli usein ajatellut sitä tosiasiaa, että Ivan Petrovitschin koko omaisuus hänen kuoltuaan jäisi hänen pojalleen ja siten Alexis Ivanovitsch tulisi kuvernementin rikkaimmaksi tilanomistajaksi, ja näissä olosuhteissa ei hänellä ollut mitään syytä sitä vastaan, että hän naisi Liisan. Vanha Berestoff puolestaan, vaikkakin hän sangen hyvin tunsi naapurinsa omituisuudet — tai "englantilaiset hassutukset", kuten hän sanoi — ei sentään katsonut ylen hänen etujaankaan, kuten esim. hänen taitavuuttaan ja kykyään. Gregor Ivanovitsch oli kreivi Bronskin, tunnetun vaikutusvaltaisen miehen läheinen sukulainen. Kreivi saattoi tehdä Alexille suuria palveluksia ja Muromski — niin luuli Ivan Petrovitsch — olisi todennäköisesti iloinen, nähdessään että hänen tyttärensä oli niin hyvin turvattu. Vanhukset olivat tuumaa niin usein hautoneet yksikseen, että he vihdoin sen ilmaisivat toisilleen, syleilivät toisiaan ja lupasivat saattaa asian järjestykseen, ja niin alkoi kumpikin tarkemmin harkita sotasuunnitelmaansa.
Muromski käsitti, että vaikeinta oli hänen saada Betsynsä Alexin tuttavuuteen, sillä tuon muistettavan päivällisen jälkeen eivät he olleet nähneet toisiaan. Hänestä näytti kuin eivät he voisi toisiaan oikein sietää; ainakaan ei Alexis ollut sen koommin käynyt Prilutschinassa ja Liisa vetäytyi tiehensä kohta kun Ivan Petrovitsch heitä kunnioitti käynnillään.
Kuitenkin, ajatteli Gregor Ivanovitsch, jos Alexin voin taivuttaa tulemaan tänne päivittäin, täytyy Liisan ehdottomasti häneen rakastua. Se lankee luonnostaan; aika kyllä saa lopun selviämään.
Ivan Petrovitsch huolehti vähemmän tuumansa seurauksista. Hän kutsui poikansa luoksensa vielä samana päivänä, puhalteli paksuja savupilviä ja sanoi kotvan jälkeen:
"Ethän, Aljoscha, ole pitkiin aikoihin puhunut sotaväkeen palaamisestasi! Onko husaarin univormu jo lakannut sinua viehättämästä?"
"Ei, rakas isä!" vastasi Alexis kunnioittavasti. "Mutta näen, ettei sinulle ole mieliin, jos menen jälleen husaariksi; velvollisuuteni on totella."
"Sitäpä kelpaa kuulla", vastasi Ivan Petrovitsch. "Huomaan, että olet kuuliainen poika, se rauhottaa minua; minä puolestani en tahdo olla tielläsi… en tahdo sinua pakottaa siviilivirkoihin… mutta toistaiseksi tahtoisin mielelläni että menisit naimisiin."
"Kenen kanssa, isä?" kysyi Alexis.
"Elisaveta Gregorovna Muromskin", vastasi Ivan Petrovitsch. "Sievä morsian, vai?"
"Isä, tähän asti en ole vielä ajatellut naimista."
"Juuri siksi olenkin sitä ajatellut puolestasi."
"Kuinka tahdot; mutta en voi sietää Lisaveta Muromskia."
"Opit kyllä häntä sietämään. Ajan mukana tulee rakkauskin."
"Mutta tunnen, etten kykene tekemään häntä onnelliseksi."
"Älä huolehdi hänen onnestaan. Näinkö vähän pidät arvossa isäsi tahtoa?Onpa tämäkin kaunista!"
"Kuinka vaan pidät; mutta en tahtoisi vielä mennä naimisiin — enkä mene vielä naimisiin."
"Sinä menet naimisiin, muuten teen sinut perinnöttömäksi, ja mitä tiluksiini tulee — lempo soikoon, myyn tai hävitän ne, enkä jätä sinulle ropoakaan. Jätän sinulle kolme päivää miettimisaikaa, ja katsokin, ettet niiden kuluessa tule silmieni eteen."
Alexis tiesi, ettei, jos hänen isänsä sai jotakin päähänsä, sitä saanut sieltä pois kynsin eikä hampain. Mutta Alexis oli isäänsä, yhtä äikkäpäinen kuin tämäkin. Hän meni huoneeseen, mietti isällisen määräysvallan rajoja, Lisaveta Gregorovnaa, isänsä juhlallista uhkausta tehdä hänestä kerjäläinen ja lopuksi Akulinaa. Ensi kerran tunsi hän aivan selvästi, että oli intohimoisesti rakastunut; hänen päähänsä juolahti romantillinen ajatus, että hän nai talonpoikaistytön ja rupeaa elättämään itseään käsiensä työllä, ja kuta kauvemmin hän sellaista askelta ajatteli, sitä järkevämmältä se alkoi hänestä näyttää. Joku aika sitten olivat kohtaukset metsässä lakanneet sateisten säiden tähden. Hän kirjotti Liisalle hajanaisen kirjeen, kertoi tälle uhkaavasta onnettomuudesta ja pyysi hänen kättään. Hän vei kirjeen heti kohta heidän yhteiseen postivirastoonsa tammen ontelossa, ja meni sitte itseensä aivan tyytyväisenä levolle.
Varhain seuraavana aamuna ratsasti Alexis, joka oli lujasti päättänyt toteuttaa tuumansa, Muromskin luo tunnustaakseen tälle avomielisesti aikeensa. Hän toivoi voivansa liikuttaa hänen jalomielisyyttään ja saavansa hänet puolelleen.
"Onko Gregor Ivanovitsch kotona!" kysyi hän, pysähdyttäen hevosensaPrilutschinan päärakennuksen eteen.
"Ei, herra!" vastasi palvelija. "Gregor Ivanovitsch läksi jo varhain ajelulle."
Kuinka harmillista, ajatteli Alexis.
"Onko Lisaveta Gregorovna kotona!"
"On."
Ja Alexis hyppäsi hevosensa selästä, antoi palvelijalle ohjakset ja astui ilmottamatta sisään.
Nyt asia selviää, ajatteli hän ovea lähetessään. Tahdon selittää hänelle itselleen kaiken.
Hän astui sisään ja — oli kuin kivettynyt! Liisa — ei, Akulina, hänen tummatukka Akulinansa, ei sarafanissaan, vaan valkosessa aamupuvussaan istui ikkunan ääressä ja luki hänen kirjettään. Oli niin kiintynyt lukemiseensa, ettei kuullut hänen tuloaan.
Alexis ei voinut pidättää riemun huudahdusta.
Liisa säpsähti, kohotti katseensa, päästi kirkauksen ja aikoi rientää tiehensä. Alexis syöksi hänen luoksensa ja pidätti hänet.
"Akulina, Akulina!"
Liisa koetti vapauttaa itseään.
"Mais laissez-moi donc, monsieur — mais etes vous fon?" huusi hän moneen kertaan ja kääntyi poispäin.
"Akulina, rakas, kallis Akulina!" toisteli Alexis, hänen käsiään suudellen.
Miss Jackson, joka oli kohtausta katsomassa, ei tiennyt, mitä hänen oli ajateltava. Samassa aukeni ovi ja Gregor Ivanovitsch astui sisään.
"Ahaa!" sanoi Muromski. "No, tehän näytätte jo asian ratkaisseen!"
Lukija vapauttaa meidät tarpeettomasta tehtävästä, lopun kuvaamisesta.
Postimestari ja hänen tyttärensä.
Toukokuussa 1816 matkustin sattumalta Z:n kuvernementissa, tietä, jota ei nykyisin enää käytetä. Olin vaatimattomasti puettu, matkustin postikyydillä ja maksoin kaksi hevosta. Siitä oli seurauksena, että postimestarit [kyytitalon isäntä] kohtelivat minua vähäisellä kunnioituksella, ja usein täytyi minun ottaa väkisin, mikä mielestäni oli minulle oikeudella tuleva. Kun olin nuori ja hieman hillitön, oli tapanani purkaa kiukkuni postimestarien kelvottomuuden ja epäkohteliaisuuden johdosta, kun troikka, johon minulla oli oikeus, valjastettiin jonkun ylempiarvoisen henkilön vaunujen eteen.
Oli kuuma päivä. Kolmisen virstan päässä postiasemalta putoili muutamia vesipisaroita, mutta pian alkoi sataa kuin saavista kaataen ja minä kastuin ihoa myöten. Asemalle saavuttua oli ensi huoleni muuttaa pukua niin pian kuin mahdollista, toiseksi tahdoin teetä.
"Kuuletko, Dunja!" huusi postimestari. "Laita samovaari kuntoon ja nouda kermaa."
Näiden sanojen johdosta pistäysi väliseinän takaa esiin tyttö, joka mahtoi olla nelissätoista vuosissa, ja riensi tiehensä. Silmiini pisti hänen kauneutensa.
"Onko hän tyttäresi?" kysyin postimestarilta.
"On, tyttäreni?" vastasi hän tyytyväisellä ylpeydellä. "Hän on niin älykäs ja vikkelä, kaikessa aivan äitivainajaansa."
Postimestari meni täyttämään käskyäni uusiin hevosiin nähden, jollaikaa minä katselin kömpelöitä raamatullisia kuvia seinällä, palsamia, joka kasvoi astiassaan, vuodetta kirjavine uutimineen ja muita esineitä ympärilläni. Itse postimestarin muistan vielä niin elävästi kuin seisoisi hän edessäni — reipas, hyvänlainen noin 50-vuotinen mies, pukeutunut viheriään mekkoon, jonka rintaa koristi kaksi vaalistuneissa nauhoissaan riippuvaa ristiä.
Tuskin olin vanhan kuskini kera istuutunut, kun Dunja jo palasi samovaareineen. Pikku veikistelijä oli muutamalla silmäyksellä huomannut, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt minuun. Hänen suuret siniset silmänsä vaipuivat maahan; rupesin hänen kanssaan juttusille. Hän vastaili vähintäkään ujostelematta, kuten tyttö, joka on nähnyt maailmaa. Tarjosin hänen isälleen lasin punssia, annoin Dunjalle kupin teetä ja juttelimme kolmisin aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Hevoset olivat jo kauvan seisoneet valmiina, mutta minulla ei ollut vielä vähintäkään halua erota postimestarista ja hänen tyttärestään. Vihdoin sanoin heille jäähyväiset; isä toivotti minulle onnellista matkaa ja tytär saattoi minua vaunujeni luo.
Eteisessä pysähdyin ja pyysin saada häntä suudella jäähyväisiksi. Dunja suostui… muistelen suudelleeni sangen monta tyttöä sen jälkeen, kun tällaisen homman alotin, mutta yhdestäkään ei ole jäänyt mieleeni niin pysyvää suloista muistoa…
Kului niin useampia vuosia: asianhaarat veivät minut jälleen samaa tietä samoille seuduille. Muistin postimestarin tyttären ja iloitsin ajatellessani, että saan häntä jälleen nähdä. Mutta, ajattelin, mahdollisesti on vanha postimestari jo muuttanut pois, ja Dunja on luultavasti naimisissa.
Sellainenkin ajatus, että isä tai tytär olisi kuollut, pälkähti päähäni, ja lähestyin postiasemaa surullisissa aavistuksissa… Hevoset pysähtyivät pienen kyytitalon eteen.
Huoneeseen astuttuani tunsin heti kuvat seinillä; pöytä ja vuode olivat vielä entisillä paikoillaan; mutta ikkunalaudalla ei enää ollut mitään kukkia ja kaikki tyyni huoneessa osotti laiminlyöntiä ja rappeutumista. Postimestari nukkui lammasnahkaturkkinsa peitossa; saapumiseni herätti hänet; hän nousi jalkeille…
Hän oli postimestari kuin olikin; mutta kuinka vanhettunut! Hänen selaillessaan ja kopioidessaan kyytiä koskevia papereitani, katselin hänen harmaita hiuksiaan, syviä ryppyjä hänen kasvoissaan, joita ei enää pitkiin aikoihin ollut ajeltu, sekä hänen koukistunutta selkäänsä, enkä voinut olla kummissani kysymättä, kuinka kolme neljä vuotta olivat hänen rivakan, voimakkaan miehen voineet muuttaa heikoksi ukoksi.
"Etkö sitte tunne minua?" kysyin häneltä. "Olemmehan hyvät tutut vanhastaan."
"Kentiesi", vastasi hän nyreästi. "Tästä kulkee maantie; meillä on jo pysähtynyt paljo matkustajia."
"Voiko Dunjasi vielä hyvin?" jatkoin.
Vanhuksen kasvot synkistyivät.
"Herrapa hänet tiennee!" vastasi hän.
"Sitte hän on mennyt naimisiin?" sanoin.
Vanhus ei ollut kysymystäni kuuntelevinaan ja puuhaili edelleen paperieni keralla.
Lakkasin kyselemästä ja pyysin kupposen teetä. Uteliaisuuteni ei jättänyt minua rauhaan, ja toivoin, että tilkkanen punssia irrottaisi vanhan tuttavani kielen siteistään.
Siinä en erehtynytkään. Ukko ei hylännyt tarjottua lasia. Huomasin, että rommi sulatti hänen äreän olentonsa. Toisen lasin saatuaan tuli hän puheliaaksi; hän muisti minut tai oli ainakin muistavinaan, ja niin kuulin häneltä kertomuksen, joka tavattomasti kiihotti ja jännitti mieltäni.
"Tunsitte siis Dunjani?" alotti hän. "No, kuka häntä ei tuntenut. Ah, Dunja, Dunja! Millainen tyttö hän olikaan! Kaikki, jotka tänne tulivat, ylistivät häntä; kukaan ei sanonut moitteen sanaa. Ylhäiset rouvashenkilöt lahjottivat hänelle milloin taskuliinoja, milloin parin korvarenkaita. Matkustavat herrat samaten pysähtyivät täällä ikäänkuin tahtoen syödä päivällistä tai illallista, mutta todellisuudessa ainoastaan saadakseen katsella Dunjaani hieman kauvemmin. Ja kuinka vihastunut joku herrasmies olikaan, Dunjan läheisyydessä rauhottui hän ja puhui ystävällisesti minulle. Uskokaa pois, herra, hovilaiset ja sotaherrat tavallisesti jäivät koko puoleksi tunniksikin hänen kanssaan juttelemaan. Hän hoiti taloa, hän puhdisti kaiken, hän laittoi kaiken kuntoon, kaikkeen riitti hänellä aikaa. Ja minä vanha narri en voinut häntä kyllin ihailla, en pitää häntä kyllin suuressa arvossa. Enkö sitte rakastanut Dunjaani, enkö lastani hemmotellut? Eikö hänen elämänsä ollut sulaa onnea? Mutta ei, onnettomuuttaan ei voi välttää; mikä ihmiselle on sallittua, sitä ei voi konsanaan välttää."
Ja sitte kertoi hän seikkaperäisesti onnettomuudestaan. Kolme vuotta sitte, eräänä talvi-iltana, kun postimestari luki jotakin uutta kirjaa ja Dunja laittoi väliseinän takana uutta pukua, ajoi troikka taloon. Matkustaja, jolla oli kirkiisilakki ja sotilaspuku ja oli kääriytynyt villasaaliin, astui huoneeseen ja tahtoi hevosia. Hevoset eivät olleet kotona. Kun matkustaja sen kuuli, tahtoi hän korottaa äänensä ja kasakanpamppunsa, mutta Dunja, joka tällaisiin kohtauksiin oli tottunut, juoksi huoneeseen ja kääntyi viehkeästi vieraalta kysymään eikö hän suvainnut ottaa jotakin virkistystä.
Dunjan näyttäytyminen teki tavallisen vaikutuksen. Vieraan vihastus asettui: hän oli valmis hevosia odottamaan ja tilasi illallista. Kun hän riisui märän, pitkäkarvaisen lakkinsa, villasaalinsa ja kaapunsa, seisoi siinä solakka, nuori husaari mustine viiksineen. Hän oli pian kuin kotonaan ja jutteli rattosasti postimestarin ja hänen tyttärensä keralla.
Illallinen tuotiin pöytään; hevoset olivat sillävälin palanneet; postimestari valjastutti ne syöttämättä vaunujen eteen. Mutta palattuaan huoneeseen tapasi hän nuoren miehen melkein tajutonna penkillä makaamassa, hän oli alkanut voida pahoin, hänen päätänsä särki ja hänen oli mahdoton jatkaa matkaansa… Mitä oli tehtävä? Postimestari luovutti hänelle vuoteensa ja S:sta oli noudettava lääkäri, jollei hän seuraavana aamuna tuntisi voivansa paremmin.
Seuraavana päivänä oli husaarin laita yhä pahemmin. Hänen palvelijansa meni kaupunkiin lääkäriä noutamaan. Dunja kääri hänen päänsä liinalla, jonka hän oli kastellut etikalla ja istui käsitöineen hänen vuoteensa ääressä. Postimestarin ollessa saapuvilla voihki sairas ja puhui tuskin luotua sanaa; joi hän sentään kaksi kuppia kahvia ja tilasi voihkaen päivällistä. Dunja ei poistunut hänen luotaan. Joka hetki tahtoi hän juodakseen ja Dunja antoi hänelle lasin omaa laittamaansa limonaadia. Sairas kostutti huuliaan ja joka kerta, kun hän antoi lasin takaisin, puristi hänen heikko kätensä Dunjan kättä kiitollisuuden merkiksi.
Puolenpäivän rinnassa saapui lääkäri. Hän tunnusteli sairaan valtimoa, puhui hieman saksaa hänen kanssaan ja selitti sitte venäjäksi, että sairas tarvitsi vain lepoa ja muutamain päiväin perästä kykenisi jatkamaan matkaansa. Husaari antoi hänelle viisikolmatta ruplaa käynnistään ja pyysi häntä päivälliselle. Lääkäri jäi; he söivät molemmat hyvällä ruokahalulla, joivat pullon viiniä ja erosivat sangen tyytyväisinä toisistaan. Kului vielä päivä ja husaari voi sangen hyvin. Hän oli tavattoman iloinen, hän laski leikkiä, milloin Dunjan, milloin postimestarin kera; vihelteli kaikenlaisia lauluja, puhui matkustajain kera, kirjotteli heidän hevostilauksiaan päiväkirjaan ja osasi päästä postimestarin kera niin hyviin väleihin, että tästä oli sangen ikävää, kun hänen kolmantena aamuna täytyi erota rakastettavasta vieraastaan.
Oli sunnuntai. Dunja pukeutui mennäkseen kirkkoon. Husaarin vaunut ajettiin porrasten eteen. Hän sanoi postimestarille jäähyväiset, maksettuaan tälle ensin hyvin vierasvaraisuudesta; Dunjallekin sanoi hän jäähyväiset, mutta pyysi sitte tätä ajamaan kanssaan kirkolle, joka oli aivan toisessa päässä kylää. Dunja näytti epäröivän…
"Mitä epäröit?" kysyi hänen isänsä. "Hänen ylhäisyytensä ei ole mikään susi, ei hän sinua syö, aja vaan kirkolle."
Dunja istuutui vaunuihin husaarin rinnalle. Palvelija hyppäsi kuskipukille, ajaja vihelsi ja hevoset kiitivät tiehensä.
Vanha postimestari ei käsittänyt, kuinka hän oli Dunjan sallinut lähteä ajamaan husaarin kera; kuinka hän oli voinut olla niin sokea ja mikä hänen ymmärryksensä oli pimittänyt. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan tuntia, kun hänen sydäntään alkoi ahdistaa, ja hän tunsi sellaista levottomuutta, ettei voinut olla lähtemättä itse kirkolle.
Sinne saavuttuaan näki hän, että ihmiset parhaallaan tulivat ulos kirkosta, mutta Dunjaa ei näkynyt. Hän riensi kirkkoon; pappi astui alttarin takaa esiin; lukkari sammutti kynttilöitä; kaksi vanhaa vaimoa rukoilivat vielä eräässä pimeässä nurkassa; mutta Dunjaa ei ollut kirkossa. Isäparka kykeni tuskin kysymään, oliko hänen tyttärensä ollut messussa läsnä. Lukkari vastasi, ettei häntä ollut näkynyt. Postimestari palasi kotiin enemmän kuolleena kuin elävänä. Hänellä oli vielä yksi toivo jälellä: Dunja oli voinut saada päähänsä ajaa seuraavalle postiasemalle, jonka emäntä oli hänen kumminsa. Epätoivoisen kiihtymyksen tilassa odotti hän palaavaksi troikkaa, joka hänet oli vienyt. Kyytimies ei palannut. Vihdoin illan suussa palasi hän, mutta yksin ja päissään, ja hän toi kamalan viestin, että Dunja oli matkustanut husaarin kera edelleen.
Tätä onnettomuutta ei ukko jaksanut kantaa. Hän vaipui kohta samalle vuoteelle, jolla petturi oli levännyt päivää aikaisemmin. Ja harkittuaan kaikkia asianhaaroja tuli postimestari siihen päätöksen, että husaarin sairaus oli ollut ainoastaan teennäistä. Miesparka joutui todellisen kuumeen kouriin; hänet vietiin S:ään ja toisen postimestarin täytyi toistaiseksi astua hänen sijaansa, Lääkäri, joka oli käynyt husaarin luona, hoiti häntäkin. Tämä vakuutti postimestarille, että nuori mies oli tuiki terve, ja että hän oli jo silloin epäillyt pahoja aikeita, mutta kasakanpampun pelosta oli vaiennut. Sanoiko saksalainen totuuden vaiko ainoastaan kerskui tarkkanäköisyydellään, sitä ei postimestari tiennyt, mitään lohdutusta ei sairasparka saanut hänen sanoistaan. Tuskin oli ukko hieman toipunut, kun hän pyysi virastaan kahden kuukauden vapautta ja läksi jalkaisin tytärtään etsimään.
Papereista tiesi hän, että nuori kapteeni Minski oli matkustanut Molenskista Pietariin. Mies, joka häntä oli kyydinnyt, oli sanonut, että Dunja, vaikkakin näytti vapaaehtoisesti lähtevän mukaan, kuitenkin oli itkenyt koko matkan.
Kentiesi, ajatteli postimestari, tuon vielä kadotetun karitsani takaisin kotiin.
Näissä mietteissään saapui hän Pietariin. Ismailovin hökkeleissä sai hän majapaikan erään entisen aliupseerin, vanhan toverinsa luota ja alkoi etsiä. Pian sai hän tietää, että Minski tosiaankin oli Pietarissa ja asui "Nöyryyden" hotellissa. Postimestari päätti mennä hänen luoksensa.
Varhain seuraavana aamuna seisoi hän kapteenin etuhuoneessa ja pyysi itsensä ilmottamaan vanhana sotilaana, joka halusi hänen ylhäisyyttään puhutella. Poika, joka harjasi kenkiä, selitti, että herra nukkui vielä etteikä kukaan päässyt hänen puheilleen ennen yhtätoista. Postimestari poistui ja palasi määrättyyn aikaan takaisin. Minski tuli itse yönutussaan ja punaisessa yömyssyssään ulos hänen luoksensa.
"Mitä haluat, hyvä ystävä?" kysyi hän.
Ukon sydän jyskytti, kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä ja hän kykeni vain vapisevin äänin sanomaan:
"Teidän ylhäisyytenne!… Jumalan nimessä, osottakaa minulle se armo…"
Minski katsoi häneen terävästi, heittäysi hänen rintaansa vasten, tarttui hänen käteensä, vei hänet huoneeseensa ja sulki oven.
"Teidän ylhäisyytenne", jatkoi ukko. "Ken on langennut, on kadotettu. Mutta antakaa minulle ainakin Dunjani takaisin. Olette jo kylliksi hänen kanssaan leikitelleet. Älkää saattako häntä syyttä suotta perikatoon."
"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää tehdä tapahtumattomaksi", sanoi nuori mies kovasti hämillään. "Olen rikkonut teitä vastaan ja valmis pyytämään anteeksi; mutta älkää ajatelkokaan, että voisin Dunjan laskea luotani: hän on onnellinen, siitä vastaan kunniasanallani. Mitä tahdot sitte hänestä? Hän rakastaa minua; hän on vieraantunut entisille elintavoilleen; kukaan teistä ei voi unhottaa sitä, mikä on tapahtunut."
Sitte pisti hän jotakin vanhuksen hihaan, avasi oven ja postimestari näki, tietämättä miten, äkkiä seisovansa jälleen kadulla.
Hän seisoi kauvan liikkumatta; vihdoin huomasi hän paperimytyn hihansa poimussa. Hän veti sen esiin ja kieritti siitä irralleen useampia viidenkolmatta ruplan seteliä. Kyynelet tunkeusivat jälleen hänen silmiinsä — suuttumuksen kyyneleet. Hän repi setelit kappaleiksi, heitti ne maahan, polkasi jalallaan päälle ja läksi taipaleelle…
Kulettuaan muutamia askelia, pysähtyi hän ja mietti tarkemmin… ja palasi takaisin… Mutta setelit olivat poissa. Mutta kun eräs hyvästi puettu mies huomasi hänet, hyppäsi samainen mies ajurin rattaille, istuutui ja huusi ajurille: "Pois, pois!"
Postimestari ei häntä seurannut. Hän oli päättänyt palata kotiin. Mutta ensin halusi hän vielä kerran nähdä Dunjaparkaansa. Tässä tarkotuksessa palasi hän pari päivää myöhemmin vielä Minskin luo; mutta poika selitti hänelle karkeaan tapaan, ettei hänen herransa ottanut ketään vastaan, sysäsi hänet etuhuoneesta kadulle ja sulki oven hänen nenänsä edessä. Postimestari odotti odottamistaan ja meni sitte tiehensä.
Saman päivän illalla taivalsi hän Litejnajan ylitse kotiaan kohden, oltuaan ensin messussa "kaikkien raskautettujen" kirkossa. Äkkiä kiitivät hänen ohitsensa vaunut ja hän tunsi Minskin. Vaunut pysähtyivät kolmikerroksisen talon edessä ja husaari riensi portaita ylös. Silloin pälkähti postimestarin päähän onnellinen ajatus. Hän meni kuskin luo ja kysäsi:
"Kenen ovat nämä hevoset, rakas ystävä? Eivätkös ne ole Minskin?"
"Kyllä, Minskin", vastasi kuski. "Mutta mitä haluat?"
"No, enpä muuta kuin että herrasi käski minun viedä kirjeen hänenDunjalleen, mutta minä olen unhottanut, missä hänen Dunjansa asuu."
"Täällä se asuu, toisessa kerroksessa. Mutta tuletpa liian myöhään kirjeinesi, hyvä herra. Hän on nyt itse hänen luonansa."
"Ei se mitään", sanoi postimestari sykkivin sydämin. "Kiitän vain neuvostasi, osaan kyllä hoitaa asiani."
Ja näin sanoen nousi hän portaita taloon.
Ovi oli suljettu. Hän soitti. Useampia minuutteja kului ahdistavassa odotuksessa. Sitte romahti lukko, ovi aukeni.
"Eikös täällä asu Avdotja Simeonovna?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi nuori palvelustyttö. "Mitä tahdot hänestä?"
Vastaamatta sanaakaan astui postimestari etuhuoneeseen.
"Et saa tulla sisään, et saa tulla sisään!" huusi tyttö. "AvdotjaSimeonovnalla on vieraita."
Mutta hänestä välittämättä meni postimestari sisään. Kaksi ensimäistä huonetta olivat pimeät. Kolmannessa oli valoa. Hän läheni avonaista ovea ja jäi seisomaan. Minski istui ajatuksiinsa vaipuneena muhkeasti sisustetussa huoneessa. Dunja, puettuna kaikella muodinmukaisella soreudella, istui hänen nojatuolinsa käsinojalla kuten ratsastajatar englantilaisessa satulassaan. Hän silmäili hellästi alas Minskiin ja kierteli mustia kiharoitaan kallisarvoisin sormuksin koristelluilla sormillaan. Postimestariparka! Konsanaan ei hän ollut nähnyt tytärtään niin kauniina. Hän ei voinut olla häntä ihailematta.
"Kuka siellä on?" kysyi Dunja päätänsä kohottamatta.
Postimestari oli vaiti. Kun Dunja ei saanut vastausta, kohotti hän katseensa — ja vaipui huudahtaen lattialle.
Pelästynyt Minski riensi luo ja nosti hänet ylös, mutta huomattuaan ovessa vanhan postimestarin, päästi hän äkkiä Dunjan sylistään, hypähti päin hänen luoksensa ja sanoi hampaitaan kiristäen ja raivosta vapisevalla äänellä:
"Mitä täältä haet? Miksi seuraat minua kaikkialle kuin mikäkin ryöväri?Tahdotko minut murhata? Tiehesi täältä!"
Ja tarttuen kovin kourin ukon kurkkuun, sysäsi hän hänet alas portaista.
Vanha mies palasi majapaikkaansa. Hänen ystävänsä neuvoi häntä tekemään valituksen. Mutta hetkisen aprikoituaan, huiskautti postimestari torjuen kättään ja päätti kaikki enemmät toimenpiteet jättää sikseen. Kaksi päivää myöhemmin lähti hän Pietarista ja palasi postiasemalleen, ryhtyen jälleen virkatehtäviinsä.
"Tämä on nyt kolmas vuosi ilman Dunjaani elettävänä, ja sen koommin en ole häntä kuullut enkä nähnyt. Herra tiesi, vieläkö hän elää vai onko kuollut. Kaikkea sitä tässä maailmassa tapahtuu. Hän ei ole ensimäinen eikä viimeinenkään, jonka lurjusmainen matkustaja kietoo verkkoihinsa, ensin rakastaakseen ja sitte hyljätäkseen. Pietarissa on niin paljo tällaisia naisolentoja, jotka tänään käyvät silkissä ja sametissa ja huomenna äärimmäisessä kurjuudessa lakaisevat katuja.
"Kun tulen ajatelleeksi, että Dunja mahdollisesti tällä tavoin voi joutua perikatoon, silloin en voi välttää syntistä toivomusta, että hän makaisi haudassa…"
Tämä oli ystäväni, vanhan postimestarin kertomus — kertomus, jota useammin kuin kerran keskeyttivät kyyneleet, mitkä hän liikuttavasti pyyhki pois hihansa suulla, aivan kuin vihastunut Terentitsch Dmitrijeffin ihanassa balladissa. Nämä kyyneleet oli osaksi kiihottanut punssikin, jota hän kertoessaan oli tyhjentänyt kokonaista viisi lasia; mutta kuinka tahansa, ne liikuttivat minua syvästi. Otettuani häneltä jäähyväiset, kesti kauvan, ennenkuin voin unhottaa vanhan postimestarin, ja vielä kauvemmin muistin Dunjaa…
Äskettäin matkustaessani Z:n kaupungin lävitse, muistin jälleen vanhan ystäväni. Kuulin, että postiasema jota hän oli hoitanut, oli lakkautettu. Kysymykseeni, elikö vanha postimestari vielä, en saanut mitään tyydyttävää vastausta. Päätin käydä tutulla seudulla, vuokrasin ajopelit ja ajoin N:n kylään.
Oli syksy. Harmaat pilvet pimittivät taivaan ja kylmä tuuli lakaisi peltoja, joilta vilja jo oli korjattu, ja ajeli edellään kellastuneita lehtiä, jotka oli kulkiessaan temponut puista. Auringon lähetessä laskuaan saavuin kylään ja pysähdyin pienen majatalon eteen.
Eteisestä, jossa Dunja oli minua kerran suudellut, astui portaille paksu vaimo, joka vastasi kysymykseeni, että vanha postimestari oli kuollut vuosikausi sitten. Hänen talossaan asui nyt oluenpanija ja hän itse oli oluenpanijan vaimo. Aloin jo katua hyödytöntä matkaani ja niitä seitsentä ruplaa, jotka olin suotta tuhlannut.
"Mihin hän kuoli?" kysyin oluenpanijan vaimolta.
"Juomiseen", vastasi hän.
"Ja missä lepää hän haudattuna?"
"Aidan varressa, vaimovainajansa vieressä."
"Voisikohan joku näyttää minulle haudan?"
"Miksettei? Kuules, Vanka! Jätä vihdoinkin kissa rauhaan. Vie tämä herra kirkkomaalle ja näytä hänelle postimestarin hauta."
Nämä sanat kuultuaan riensi repaleinen, punatukkainen ja lisäksi toissilmä poikanen luokseni ja vei minut suoraa päätä kirkkomaalle.
"Oletko tuntenut vainajan?" kysyin häneltä tiellä.
"Kuinka en olisi tuntenut! Hänhän neuvoi minulle miten tehdään pajupillejä. Kuinka usein huusinkaan hänelle — herra häntä siunatkoon — hänen tullessaan kapakasta: 'Setä, setä, anna meille pähkinöitä!' Ja silloin heitteli hän meille pähkinöitä. Aina leikki hän meidän kerallamme."
"Ja muistavatko matkustajat vielä häntä?"
"Tästä kulkee nyt enää vähän matkustajia. Väliin käy asessori paikkakunnalla. Mutta hän ei pidä väliä kuolleista. Viime kesänä ajoi tänne vaunuilla ylhäinen rouva ja kysyi postimestaria ja kävi hänen haudallaan."
"Millainen rouva?" kysyin uteliaana.
"Hyvin kaunis rouva", vastasi poika. "Hän ajoi kolmivaljakolla, mukanaan kolme pientä herraa, imettäjä ja pieni musta koira, ja kun hänelle sanottiin, että postimestari oli kuollut, alkoi hän itkeä ja sanoi lapsilleen: 'istukaa täällä hiljaa, minä menen kirkkomaalle.' — No, minä tarjouduin viemään hänet sinne, mutta hän sanoi tietävänsä tien. — Ja sentään antoi hän minulle viisi kopekkaa. Kuinka se olikaan hyvä rouva!"
Saavuimme kirkkomaalle. Autio paikka, jonka aluetta ei mikään rajottanut. Yltympärinsä oli puuristejä, mutta ainoaakaan puuta ei ollut niitä varjostamassa. En ole eläessäni nähnyt niin ikävää kirkkomaata.
"Tässä on vanhan postimestarin hauta", sanoi poika, hypäten multakummulle, jolla oli vaskikuvalla koristettu puuristi.
"Ja rouva kävi tällä haudalla?" kysyin.
"Niin", vastasi Vanka. "Katselin häntä loitompaa. Hän heittäytyi maahan ja jäi kauvaksi niin makaamaan. Sitte palasi hän kylään, kävi papin luona, antoi hänelle rahaa ja ajoi taasen pois. Mutta minulle antoi hän viisi kopekkaa — niin antelias rouva!"
Minäkin annoin pojalle viisi kopekkaa enkä enää katunut, että olin tehnyt tämän pienen matkan ja menettänyt seitsemän ruplaa.
End of Project Gutenberg's Laukaus y.m. kertomuksia, by Alexander Pushkin