Tunnetut laulajamme kunnioittivat murheellista äitiä serenaadilla.
Tunnusta, Emmaseni, että tämä oli kaunis teko. Täti sanoikin, että hän ei milloinkaan unohda, kuinka leppeästi se koski hänen murheelliseen mieleensä.
Toisena päivänä tuli Väinö saattamaan häntä sairashuoneesen. Toivo ei tahtonut tehdä äitiänsä murheellisemmaksi, vaan koki voittaa kivun ja sanoi, ett'ei se ollut vaarallista, vaan pieni arvoton vamma; hän ei ollut hyvillänsä siitä, että maisteri Vakava oli sitä äidille ilmoittanut.
Täti ei saanut olla pitkää aikaa pojan luona. Kun hän palasi asuntoonsa, odotti häntä maisteri Vakava siellä, ja ennenkuin Väinö ehti sitä estää, kertoi maisteri äitiparalle, ett'ei Toivo ollut ainoasti loukannut oikeata käsivarttansa, vaan että hän oli sen taittanut; ja sanoi vielä, että tämä oli tapahtunut tappelussa.
Maisteri Vakava, yli kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, joka oli unohtanut oman nuoruutensa ajan, kuvasi Toivoa kadotetuksi pojaksi, joka oli vähällä tulla siveellisyytensä puolesta turmelluksi vallattoman ja hurjan luonteensa tähden.
Täti oli itkenyt niin, että hän olisi taitanut kiveäkin liikuttaa; mutta eipä olekaan helppoa saada kuudenkymmenen vuotiasta maisteria heltymään, joka on elänyt kolmekymmentä vuotta ilman perhettä ainoasti kirjojensa seurassa. Kun hän lähti pois, oli täti niin murheissansa, että Väinö ja Arvo, jotka, puheen aikana poistuttuansa, taasen tulivat sisälle, ihan hämmästyivät hänen ylen surullista tilaansa.
Väinö ja Arvo tekivät minkä ikänäkin taisivat poistaaksensa hänen suruansa ja lohduttaaksensa häntä. Väinö ehdoitti, että menisivät kirkkoon, mutta täti sanoi, että hän oli nähnyt sen monta kertaa ennen, ja että hän nyt halukkaimmin olisi yksin.
"Tänään on lukusiat", sanoi Väinö, "on siis jotakin juhlallista nähtävänä", ja kun hän nyt vielä hetken puhui sai hän tädin lupaamaan tulla sinne.
Oli heti jälkeen päivällisten, kun täti, Väinö ja Arvo lähtivät kirkolle, sittenkuin hän ensin oli vielä kerran käynyt Toivon luona, joka nyt oli paljoa huonompi.
Alakuloisena ja surullisena astui hän molempien nuorukaisten välillä. Vähää ennen, kuin ehtivät kirkolle, erkani Arvo heistä, sanoen menevänsä katsomaan, jos kuulusteleminen jo oli loppunut.
Väinö ja täti astuivat hiljallensa perässä, ja kun ei Arvo palannut takaisin, ehdoitti Väinö, että menisivät sisälle temppeliin.
Ovet olivat auki, mutta kirkko typityhjä. Täti ja Väinö astuivat kuoriin päin; mutta kun he ehtivät ristikäytävälle, kuului urkuparvelta ylentävä laulu, jonka sävelet pidätyllä äänellä nousivat holvattua kattoa kohden, ja sieltä vienosti laskeuivat alas ja tunkivat kuulijan sydämmeen.
Emma, ne olivat ylioppilaita, jotka tällä tavalla tahtoivat saada erään kumppaninsa äidin unohtamaan sitä surua, joka valtasi häntä.
Täti sanoi, että hän oli syvästi liikutettu, ei ainoasti tämän kauniin laulun tähden, vaan sen ystävällisyyden ja säälin tähden, joka osoittihe tässä kohtelussa.
Hän sanoi vielä, ett'ei mikään laulu ollut ennen niin hänen sieluunsa tunkenut, kuin se, jonka hän silloin kuuli.
Kun sävelet hyväilivät hänen korvaansa, unohti hän kivun sydämmessänsä, ja toivo ja luottamus tuli entisen alakuloisuuden sijaan; tämän vaikutti ylioppilaitten laulu.
No, Emma, eikö tämäkin ollut kaunis teko? Kyllä sinun täytyy tunnustaa, että ylioppilaat, puhuttakoon heistä mitä pahaa tahansa, kuitenkin ovat hyväsydämmisiä nuorukaisia.
Muista, että tämä tapahtui Toivon äidille, ja sitä kunnioitusta, jota he osoittivat hänelle, kehoittivat siis paljoa kauniimmat tunteet, kuin ne ovat, jotka johdattavat heitä, kun he ovat kohteliaita meille, nuorille tytöille.
Koko ajan, kun täti on ollut Helsingissä, ovat Arvo ja Väinö aina joutoaikoinansa seurustelleet ja kävelleet hänen kanssansa; he ovat laulaneet hänelle Kaisaniemessä ja muutamina iltoina pitäneet serenaadia hänelle.
Jos minä menneenä vuonna olin ihastunut ylioppilas-laulajiin, niin minä nyt oikein pidän heitä hyvänä, sentähden kuin he olivat niin kauniisti ja hellästi kohdelleet surullista ja murheellista äitiä.
Juuri kun täti oli lopettanut kertomuksensa, kuinka ystävällisiä Toivon kumppanit olivat olleet, ja kun minun piti rupeemaan selittämään ihastustani, sai laulu suuni sanattomaksi.
Se oli serenaadi, mutta en minä sitä itseeni ottanut; minä tiesin, että nämät verrattomat laulajat olivat monena iltana laulaneet tädille, ja kyllä he sen tänäkin iltana olisivat tehneet, jos ei minua olisi Helsingissä ollutkaan. Mutta ei tämä minusta laulun arvoa vähentänyt, päin vastoin, koroitti se sitä.
Väinön ääni kuului niin kirkkaasti, ja minä ajattelin Eeliä.
Nyt, armas Emma kultaseni, on päätetty niin, että täti jää tänne, siksi kun Toivo paranee sen verran, että äitinsä surutta saattaa jättää hänen. Tietysti minäkin jään, että tädillä on seuraa. Me jäämme siis luultavasti tänne toukokuun loppuun. Kyllä te minun mielestäni saatatte taputella Luoto enoa ja sovittaa asia niin, että tekin tulette tänne.
Aatelkaas, kuinka verrattoman hauskaa me saisimme. Kun sitten lähdemmeHelsingistä tulette te mukana Rauhalaan, jonne täti on kutsunut Väinön,Arvon ja ne kahdeksasta ylioppilaasta, jotka tahtovat seurata Toivoa.
Ajatelkaat tytöt, minkä herttaisen kesän sitten saisimme, kuinka paljon laulua ja riemua.
Näytä nyt, että olet viisas tyttö, joka tiedät, kuinka sinun pitää menetellä isäsi kanssa, että aluksi saatte tulla tänne. Onni Leino on muiden lauluseuran jäsenien kanssa esitelty tädille, ja kun me tapasimme toisemme kysyi hän sinua. Hän tuli ihan punaiseksi, lausuessaan sinun nimeäsi.
Nyt sinun pitää syleilemän Eeliä ja sanoman hänelle, ett'ei hän sinä ilmoisena ikänä ansaitse tulla Väinön morsiammeksi, jos ei hän auta sinua, niin että te tulette tänne. Väinö käy ja toivoo teidän ilmestyvän.
Kirjoittakaat pian ja antakaat minun tietää kuinka asian käy, pyytää uskollinenSelmanne.
* * * * *
Rauhalassa oli suunnaton sievistäminen, puhdistaminen ja touhu päivinä ennen mittumaaria. Sinne piti tuleman talon täysi vieraita; ei vähempää kuin kahdeksan ylioppilasta Helsingistä, paitsi talon omaa poikaa, joka jo oli terve ja jota nyt odotettiin kotiin. Sitä paitsi odotettiin herra Luotoa tyttärineen X:stä. Nyt valmistui kukin nauttimaan oikein perin hauskaa kesäpäivää, ja seudun kaikki nuoret tytöt iloitsivat jo ennakolta ylioppilaitten tulosta, sillä niitä seuraisi luonnollisesti tanssia ja laulua ylen määrin; sehän oli varmaa.
Se, jolla oli varsin hirmuisen paljon tehtävää saman päivän aamuna, kun vieraitten piti tuleman, oli Selma. Hänen piti paneman kukkasia jos johonkin astiaan, niin että vieraitten huoneet näyttäisivät sieviltä ja miellyttäviltä, ja sitten piti hänen joka viides minuutti juokseman veräjälle katsomaan, eikö jo näkyisi mitään ajoneuvoa tulevan.
Vihdoinkin kello 6 j.p.p. näkyi tomupilvi kaukana lehtokujalla.
"Nyt, nyt he tulevat", riemuitsi Selma sydämmessänsä ja tähtäsi tarkasti sijaltansa veräjällä yhä lähenevää vaunuja.
Kun ne tulivat niin lähelle, että Selma taisi eroittaa niitä henkilöitä, jotka niissä istuivat, ei hän keksinyt ainoatakaan valkeata lakkia. Siinä tulivat siis X:läiset.
No niin, olihan sekin hauskaa; mutta ei niin hauskaa, kuin jos ne olisivat olleet ylioppilaat.
Luodon vaunut ajettiin ylös pihalle. Syleilemisiä, "tervetuloja" ja muiskuja "oikeahan ja vasempahan", jonka jälkeen tytöt riensivät heille määrättyyn huoneesen. Selma saattoi heitä, ja kummallakin puolen oli "hirmuisen paljon sanottavaa" toiselle.
Emma ja Eeli olivat "sanomattoman onnellisia" kun nyt olivat päässeet Rauhalaan; koskei Helsingin matkasta tullut mitään. Isä oli luvannut viipyä Tammiharju tädin luona kokonaisen kuukauden.
Selmalla taasen oli paljon juteltavaa olostansa Helsingissä; hänen piti kertoman kaikki sanat, jotka Arvo oli sanonut hänelle y.m. Ne eivät tosin sivullisen mielestä olleet minkään arvoisia, mutta sanottuina nuorelle tytölle, joka lainasi niille omasta sydämmestänsä ottamaansa lämpeyttä, niin ne tulivat merkillisen arvollisiksi.
Sittenkuin kaikki nämät tärkeät asiat olivat puhutut, ja tytöt olivat järjestäneet ja silittäneet hiuksensa ja rypistyneet hameensa, piti mentämän alas; mutta samassa virkkoi Eeli:
"No, Selma, onko Saurio täti kirjoittanut ja kertonut tuota suurta uutista?"
"Mitä uutista?" kysyi Selma.
"No herranen aika, Anttihan on uudestaan ruvennut kihloihin."
"Onko Antti kihloissa?" huudahti Selma, lyöden kätensä yhteen, "hän, joka ei milloinkaan lohduttuisi, ei milloinkaan unohtaisi minua, ja joka kuolisi keuhkotautiin ja suuttumukseen minun vaihtelevaisuudestani."
"Selma kulta, ei surusta kuolla; sittenkuin Antti oli itkenyt kyynelvirtoja sinun huikentelevaisuutesi tähden, rupesi hän miettimään ja huomasi, ett'ei hänellä muuta tekemistä ollut, kuin…"
"… Ruveta kihloihin", keskeytti Selma nauraen.
"Älä pidä niin kiirettä", oikaisi Eeli koomillisen totisena; "ensin hän huomasi, ett'et sinä ansainnut kaipausta vaan halveksimista."
"Mitä sinä sanoit?" huudahti Selma.
"Huikentelevaisuutta halveksitaan aina", jatkoi Eeli; "kun hän siis oli halveksinut jonkun ajan, äkkäsi hän että maailma on naisia täynnänsä; rupesi niin tähtäämään ympärillensä, ja näki Kristiina Kaposen, jonka niskaa jo painaa kahdeksankolmatta vuotta. Tästä huolimatta oli hän Antin silmissä viehättävä, ja pian hän huomasi, ett'et sinä ollut hänen sydäntänsä tykkönään murtanut, vaan että se vieläkin voi lujasta rakkaudesta sykkiä. Hän siis huomasi rakastavansa Kristiinaa ja — nyt on hän kihloissa."
"Amen", huokasi Selma hartaasti. "Nyt Jumalan kiitos tuntuu, kuin raskas takka olisi nostettu hartioiltani; sillä minusta on ollut kuin jokin olisi navertanut sydäntäni aina, kun ajattelin Anttia; mutta, tyttökullat, minä kuulen vaunujen ääntä; siellä tulevat kahdeksan, ei yhdeksän ylioppilastamme."
Selma lensi alas portaita, ja riensi kyökin kautta saliin, ehtiäksensä sinne sopivalla tavalla ottamaan tulijoita vastaan.
Oikeastaan hän halusi oikein tervetulleeksi toivottaa ainoastiyhtänäistä yhdeksästä. Hänellä olisi oikein ilonhetki saada kertoa, että Antti oli kihloissa; sillä hänen ollessansa Helsingissä oli Arvolla ollut voittamaton halu tuon tuostakin pistellä häntä vaihtelevaisuudesta, ja kerran kun kävelivät eläintarhassa, oli hän sanonut jotakin naisen sydämmettömyydestä yleensä ja kuinka hän välinpitämättömästi leikkii toisen tunteitten kanssa. Tämä oli suututtanut Selman, koska hänen sydämmessänsä täytyi tunnustaa todeksi, että hän näytti vaihtelevalta.
Nyt sai hän ilon todistaa, että miehet taitavat unohtaa yhtä helposti.Antti oli jo kihloissa toisen kanssa, ja niin ei ollut kumminkaan hänenlaitansa; vaikka, rehellisesti puhuen, se ei ollut hänen vikansa. JosArvo olisi kosinut; kyllä Selma nyt olisi kihloissa ollut.
Se ilta oli todellakin juhla rouva Tammiharjun kodossa. Sairaana ollut poika oli kotona, ja melkein terveenä, vaikka hän vielä oli kelmeä ja kantoi käsivarttansa nauhassa. Ilo, jota äiti osoitti, saadessaan taasen nähdä poikansa ja kodossansa tervehtiä hänen kumppaniansa tervetulleiksi, oli niin sydämmestä lähtenyttä, että se löysi vastimen jokaisen sydämmessä.
Eeli ja Väinö tervehtivät toisiansa pikkutoralla, jolla tavalla muutamat ihmiset koettavat salata sitä iloa ja onnea, jota todellakin tuntevat. Heidän leikillisessä torassansa olikin jotakin, joka osoitti, että he tekivät sitä ainoasti saadaksensa olla yhdessä.
Emman ja Leinon kohtaus saattoi varmaankin kummallekin suurta iloa; mutta kyllä he aluksi vaikenivat ja tyytyivät punehtuen ojentamaan kättänsä. Selma ja Arvo olivat jo Helsingissä tulleet niin hyviksi tutuiksi, että tervehtivät toisiansa iloisesti ja rattoisasti, osottaen molemminpuolisesti salaamatta jällennäkemisen huvin.
"Aika, täti Tammiharjun lähdöstä Helsingistä tähän saakka on minusta ollut kovin pitkä", sanoi Arvo; "minä olen niin hartaasti halunnut tänne maalle vihertävien puitten ja lintujen laulun keskelle. Kuinka maaseutu sentään on herttainen, ja kuinka ihminen tämmöisenä kauniina kesäiltana tuntee itsensä onnelliseksi, kun hän saa olla Jumalan vapaassa luonnossa."
"Vihertävien puiden ja kukoistavien niittyjen ympäröimänä", sanoiSelma, "ihan sama jos on yksin, ilman ihmisen seuraa, tuumii herraVainio."
"Olenko minä niin sanonut?" kysyi Arvo hymyillen.
"Ette suoraan, mutta te puhuitte ainoasti haluavanne puita ja kukkia."
"Siksi, ett'en ollut kyllin rohkea saada muuta toivoa sanoiksi."
"Oh, minun mielestäni olisi teidän kyllä sopinut sanoa, että te halusitte nähdä hyvän Tammiharju tädin", tokaisi Selma.
"Sitä ei minun tarvinnut toista kertaa sanoa. Se oli siis…"
"… erehdys", keskeytti häntä Selma ja aikoi poistua; mutta Arvo pidätti häntä, sanoen, kumartuessaan alaspäin:
"Kyllä Selma tiesi, ketä minä halukkaimmin toivoin nähdä, minun sitä sanomattakin. Minä olen halunnut teitä, niinkuin halutaan jotakin, joka samalla on kiusa ja riemu."
"Kiusa", huudahti Selma ja veti kätensä pois.
Tässä heitä keskeytettiin ja Selmaa loukkasi se, että Arvo sanoi häntä kiusaksi. Suuttumus unohtui kuitenkin, kuin ylioppilaat illallisen jälkeen rupeavat laulamaan.
Nuoret, seitsemäntoista, kahdeksantoista ja yhdeksäntoista vuotiaat tytöt, älkäät kuunnelko ylioppilaslaulua, jos tahdotte pysyttää sydämmienne rauhan, vaan tukkikaat korvanne ja paetkaat, sillä vaara on suuri.
* * * * *
Kuinka pian eikö neljä viikkoa kulu, kun meitä ympäröi kaikki, joka taitaa innoittaa sielua ja miellyttää mieltä.
Laululla, tanssilla, kävelyillä, veneretkillä ja matkoilla kaikkiin ympärillä oleviin kauniisin paikkoihin kuluivat ne viikot, joita laulajamme viettivät Rauhalassa, eikä ainoatakaan päivää kulunut, joka ei olisi jättänyt jälkeensä jotakin mieluista muistoa sekä nuorukaisille, että tytöillekin, jotka Rauhalassa olivat.
Kuinka paljoa eikö oltu selitetty; kuinka pitkälle eikö oltu ehditty niissä kaksin lauluissa, joita nuorien sydämmet lauloivat ja kuinka onnellinen eikö tämä aika ollut. Katoavainen on kuitenkin kaikki maallinen riemu; sillä niinkuin sillä on alku, on sillä loppukin. Kun määrätyt neljä viikkoa olivat kuluneet, ei Luoto ukolla enään ollut aikaa kuluttaa Rauhalassa, ja ylioppilaittenkin täytyi lähteä kunkin kotiinsa; siis oli yleinen eroaminen käsillä.
Lähdön edellisinä päivinä näyttivät kolme lauluseuran jäsenistä vakavimmalta, kuin muulloin, ja tytöt — he näyttivät, kuin olisivat olleet kuumeessa.
Oli aamulla viimeisenä päivänä kuin Rauhalassa oltiin.
Herra Luoto sytytti piippunsa ja aikoi lähteä pidemmälle kävelylle, kunVäinö tuli hänen luoksensa.
"Minä pyytäisin saada puhutella enoa", sanoi Väinö ja näytti olevan vähän hämillänsä.
"No niin, sopiihan hyvin, että seuraat minua, niin saat puhua, mitä sinulla on puhumista."
Luoto ja Väinö kävelivät tietä pitkin kunnes vähän matkan päässä poikkesivat eräälle varjokkaalle metsätielle. Jälkimmäinen ei ollut virkannut sanaakaan, ja Luoto ukko näytti astuvan odottaen, että nepaan piti jotakin sanoman. Kun ei siitä kuitenkaan tullut mitään, virkkoi Luoto:
"No, Väinö poikaseni, minusta sinun puhuttavasi on varsin umpi äänetöntä laatua. Vielä en ole kuullut ainoatakaan sanaa."
"Se tulee siitä, että minun on vähän vaikea sovittaa ajatuksiani sanoille", vastasi Väinö nauraen.
"Mitä hittoa, koska herrojen ylioppilaitten on vaikea puhua. Heitä muuten mainitaan vastaisuudesta", arveli Luoto.
"Mahdollista, mutta kun he ovat rakastuneita, niin…"
"Ovat he tyhmiä", keskeytti Luoto; "senkö tunnustuksen sinä tahdoit tehdä. No, kuka on tämän lemmen onnellinen esine?" Luoto silmäillä tihrutti nuorukaista.
"Enon vanhin tytär", sanoi Väinö äkkiä.
"Mitä?" Luoto pysähtyi niinkuin naulaan ja tempasi piipun suustansa."Oletko sinä hurmautunut minun Eelistäni?"
"Niin oikein, ja nyt minä tahtoisin kihlata hänen ja…"
"… kaukaisessa tulevaisuudessa naida hänen. Ei poikaseni, minä luulen, että me vähän viivytämme tuota kihlausta."
"Niin syyskuuhun, jolloin minä olen suorittanut tutkintoni, se on luonnollista; mutta eno, silloin pitää kihlauksen tapahtuman, taikka…"
"… saat rauhoittua", keskeytti Luoto häntä, "eiköhän minullakin ole sana-valtaa tässä asiassa, ja minä sanon, ett'emme me huoli mitään kihlausta panna toimeen, ennenkuin sinä saat jonkun viran. Se on luja päätökseni."
Kuinka luja tämä päätös nyt olikin, niin oli Väinön kuitenkin onnistunut tykkönään muuttaa sitä, kun he palasivat kävelyltänsä. Luodon oli täytynyt suostua, että Väinön ja Eelin kihlaus vietettäisiin syyskuussa. Hänen täytyi, ukkoparan, suostua tähän, kun hän sai tietää, että tyttö rakasti orpanaansa.
Varsin mielissään siitä, että hän oli päässyt yks'päisestä nepaastansa, heittäyi Luoto pitkän kävelyn perästä pitkäksensä sohvalle, nauttiaksensa terveellistä edelläpäivällis-nukahdusta, pitäen ajatuksissansa erinomaisen säntikkään puheen siitä hommasta, jota naimaikäiset tyttäret saivat aikaan. Silloin täytyi isän, niinkuin hänen äsken, tuntikausia kuulella rakastuneen nuoren miehen hölpötystä, kuinka hän rakasti, kuinka häntä rakastettiin, kuinka hän aina rakastaisi, ja vihdoin täytyi hänen, niinkuin Luodonkin, kotorauhan pysyttämiseksi antaa tyttärensä kihlatuksi "extralle."
"No Jumalan kiitos, nyt ei ole enään ketään serkkua, joka tulisi Emmaa tahtomaan", ajatteli Luoto ja haukotteli. Hän pani silmänsä kiini, päästäksensä unen helmoihin; mutta samassa avattiin ovi, ja Onni Leino, X:n tyttöjen lemmikki, astui huoneesen.
"Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos häiritsen", virkkoi Leino kohteliaasti.
"Ei haittaa, olkaa hyvä ja istukaa", vastasi Luoto ja katsoa tähysti nuorukaista.
"Piru vieköön", ajatteli hän, "eikö tuokin ole ihan kosimistuumaisen näköinen."
Ja niin olikin. Onni Leino rakasti, häntä rakastettiin, hän tuli pyytämään rakastettunsa herralta isältä lupaa rakastamaan, s.o. hän pyysi Emman kättä. Hänenkin piti lopettaman syksyllä tutkintonsa ja silloin astua virkatielle. Hänellä oli varoja, eikä heidän siis erin kauvaa tarvinnut häitä odottaa.
Luoto oikein hikoili, niin häntä vaivaisi kertomus rakkaudesta, jolla ei ensinkään ollut odottamisen halua. Kun Leino lähti pois, oli hän niinkuin Väinökin saanut isän lupauksen kihlauksen viettämiseen syyskuussa.
Leino riensi heti etsimään Emmaa kertoaksensa hänelle asian onnellista menestystä ja palkinnoksi saamaan ensimmäisen muiskun.
Vielä kerran oikaisi Luoto ukko vartaloansa, onnitellen itseänsä, ett'ei hänellä enään ollut tytärtä, jota joku ylioppilas tulisi kosimaan; mutta ei hän nytkään rauhaa saanut. Hän oli tuskin saanut mukavan aseman, ennenkuin ovi avattiin jollakin omituisen ravakkaalla tavalla, ja Arvo Vainion uhkea vartalo tuli näkyviin.
"No, mitä tuhannen p——ttä tuo tahtonee", ajatteli Luoto ja katseli ehdottomalla mielihyvällä nuorukaisen kaunista, suoraa muotoa, jossa niin paljon nuoren luottamusta ja toivoa oli nähtävänä. "Hän nyt ei ainakaan näytä siltä, kuin hän aikoisi kosia."
"Terve setä", sanoi Arvo ja pudisti Luodon kättä. "Minulla on sangen omituinen asia", jatkoi hän, "minä pyytäisin sedän puhumaan puolestani rouva Sauriolle. — Minä rakastan Selmaa, ja…"
"… Ja minä luulen, että piru on lentänyt koko laulajaseuraan, sinä olet jo kolmas, joka käyt luonani kosimis-asioissa."
"No sittenhän vielä on viisi jäljellä", vastasi Arvo iloisesti, "ja jos sedällä olisi ollut viisi tytärtä taikka sisaren tytärtä, niin kuka tietää miten sitten olisi käynyt."
"Oletteko te ihan villissä, kun kositte ylioppilaina?"
"Tutenttina tentteerataan; me te'emme sen nyt tullaksemme avio-kandidaateiksi s.o. kihlatuiksi. Minä olen viidenkolmatta vuotias; oloni yliopistossa loppuu vuoden päästä, ja eihän ole vaarallista olla kihloissa pari taikka kolme vuotta."
"Ei niin, etenkin Selman kanssa, joka on osoittanut, että hän pian suuttuu sulhasiinsa."
"Jos hän tekee sen, on syy minun. Nyt pyydän minä sedän tekemään minulle sen ystävyyden työn, että setä panee muutamia hyviä sanoja puolestani rouva Sauriolle, niin että minä kuta pikemmin sitä paremmin saan viettää kihlajaisia."
No, mitä tähän oli vastattavaa. Tietysti Luoto lupasi edustaa asiaa.
Illalla tanssittiin Rauhalassa, ja seuraavana aamuna lähti kukin kotiansa. Jäähyväiset olivat iloiset; sillä jälleennäkeminenhän lupasi vielä suurempaa iloa.
* * * * *
Syyskuussa tulivat laulajat vielä kerran X:ään; mutta ei laulajaisia antamaan, vaan viettämään kolmea kihlausta ja laulamaan "naisen ylistystä."
Me arvaamme, että häät pian seuraavat kihlajaisia; mitä kuitenkin jälkeenpäin olemme kuulleet on, ett'ei Selma ole näyttänyt suuttuvan tähän sulhaseensa. Ehkä hän nyt on löytänyt "oikeansa."