Nälkä.
Oi sitä kolkkoa, kovoa, tavatonta talvikautta, julman suurta, synkeyttä! Aina vain yhä syvemmin joet hyyti, järvet jääti, paksummalta, paksummalta. maita kattavi kinokset, lumi allensa anasti metsät ympäri kyliä. Kodasta kinostuneesta vaivoin uurtavat uransa kinnastettujen käsien, lumikenkien keralla miehet, metsälläkävijät. Turha vainen tuokin koitos, aivan on lopussa linnut, kadonneet kaniinit, peurat, metsät autiot, kamalat, jonne uupuivat urohot, vilu, nälkä näännytteli. Oipa hirmuista oloa, nälän, kuumehen tuhoa, ihmisrinnan riudutusta, vaimojen valittamista, lasten tuskaa ja tuhoa! Nälkä maatakin nujersi, nälissänsä ilmanpiiri, taivas tuskainen nälästä, taivon tähdet tuijotteli kuni karhun syövät silmät, suden nälkäiset näkimet. Hiawathan wigwamihin pari vierasta tulevi, synkät, oudot, aavemaiset, käyden käskyttä sisähän äänetönnä istahtivat Minnehahan vuotehelle, häntä kolkosti pälyen silmin oudoin ja palavin. Etupuolinen esitti: "Olen Nälkä, Bukadawin!" "Mua katso!" toinen tuumi, "olen Kuume, Ahkosewin!" Mielellinen Minnehaha, heidät nähtyä värähti, saatua sanoman kolkon vaipui hiljaa vuotehelle, peittäysi pakisematta alla katseiden vapisten, alla outojen sanojen kuumeisna, paleltuvana. Hiawatha raivostuen astui metsän autiohon, sydämessä murhe musta, lujuus kasvoissa kivinen; tuskan nostama hikikin jäätyi jääksi otsallansa. Päällä turkit ja asehet, mukanansa saarnijousi, nuoliviinet täysinäiset, Minjekahwun-kintahansa meni hän metsän autiohon, lumikengillä käveli. "Mahtava Gitche Manito!" kasvot käätyt taivahalle tulkitsi hän tuskiansa, "anna einettä, isäni, anna leipää lapsillesi, ah, pelasta Minnehaha!" Kieri kautta tyhjän metsän sangen kauas äänen kaiku, sointu synkeän sydämmen, mut ei muuta vastausta kuni kaiku kurjan huudon, kaiku kaukaisten salojen: "Minnehaha, Minnehaha!" Hiawatha pitkän päivän korvessa nyt harhaeli, jonka polkuja kävellen kerran päivänä kesäisnä, ikänsä ihanimpana toi hän kultansa kotihin dacotain tasankomailta. Silloin lauloi lehdon linnut, purot naurellen kimalti, ja tuo armas Minnehaha virkahti värähtämättä: "Seuraan, mieheni, sinua!" Majassa Nokomis-muorin. sekä vaimo-vierahien, nälän, kuumehen keralla rakastettunsa makasi, Minnehaha houraeli: "Kuule!" kertoi, "kuulen kuohun, kuulen kaukaisen kohinan, kuulen kosken Minnehahan. kaukaa kutsuvan minua!" "Lapsi!" vastasi Nokomis, "ei, se vain on öinen tuuli!" "Katso, taattoni näkyvi!" sanoi hän, "ovella seisten mulle viittovi majasta yksinään Dacotan maassa! Ah!" hän virkkoi ja valitti, "Paugughn palavat silmät pimeästä muljoittavat, tunnen hänet kolkoin kourin pimeässä kiinni käyvän; Hiawatha, Hiawatha!" Ja se koito Hiawatha keskellä avaran metsän kaukaisessa vuoristossa, pimeässä kuuli äänen, kuuli kutsun Minnehahan: "Hiawatha! Hiawatha!" Hiipi metsien lumisten, tiettömien aavikoiden Hiawatha kiiruhtavi kolkoin tuntehin kotihin, aivan saaliitta samosi, Nokomisin itkut kuuli: "Wahonowin! Wahonowin! miks' en sortunut sinuna, miksi en kerallas kuollut? Wahonowin! Wahonowin!" Kohta syöksyi hän kotahan, näkipä Nokomis-muorin eestakaisin huojetellen vainaata valittelevan, Minnehaha-armahaisen kuollehena, kylmenneenä! Sydämensä sortuessa päästi hän tuiman tuskanhuudon, metsä vastahan värähti, tähdet taivahan vapisi kera tuskansa tukalan. Sitten hän puhumatonna vaipui vainaan vuotehelle, liki jalkojen jalojen; eipä nuo kevein kengin viere vastahan ovelle, saa ei konsa saattamahan. Peitti kasvonsa käsihin, istui pitkän viikkokauden aivan kun tajuttomana, äänetönnä, tietämättä oliko päivä vai pimeä. Vihdoin sitten Minnehaha alle hangen haudattihin sydämmehen synkän metsän, ritvakuusten siimeksehen, [Hemlok-kuusi (Tsuga canadensis)] päällä parhaimmat pukimet käärittihin kärppäturkein valkoisien, pehmoisien lumiliinojen sisähän. Niinpä hänet haudattihin. Jäljetysten neljä yötä tulen haudalle tekivät sielun saattotaipaleelle asuinmaille autuaille, siunattujen saaristohon. Oveltansa Hiawatha näki nuotion palavan synkän kuusikon sylissä. Unetonna uksen tiestä, Minnehahan vuotehelta vartioitsi hän valoa, ettei sais se sammuksihin, jäisi vainaja valotta. Poistuneelle hän puheli: "Jää hyvästi Minnehaha, minun Naurava Veteni, sydänaatokset arimmat kerallasi kuopattihin! Saa elä takaisin toiste kärsimähän, raatamahan, kussa kuume kuihduttava, sydänjuuret nälkä syöpi! Pian päätän tehtäväni, pian seuraan ma sinua Autuaitten saaristohon, Ponemahn alustamaille, tulevaisehen elohon!"
Valkoisen miehen jalka.
Istuvi asunnossansa joen jäisen rannikolla mies vanha suruisna, yksin; hapsensa lumena hohti, tummana tulensa tuikki, vanhus Waubewyoniinsa, valkonahkavaippahansa kääriyneenä kun tutisi, kuulematta muuta, paitsi myrskyn ryskettä salossa, näkemättä muuta, paitsi pahinta lumipyryä. Riutuissa takan tulosen, hiilten hiutuissa poroksi, mies nuori kevein kengin astui uksesta sisälle; posket nuortean punervat, silmät kuin keväiset tähdet lempeänä loistelivat, päässä palmikko parahin hajuheinistä sidottu, hymy huulilla hupaisa, luoden hohtehen majahan, kädessänsä kukkakimppu, täyttäin tuoksulla tupasen. "Ah mun armas poikaseni!" ukko huudahti ilolla, "oli onni silmilleni saadessa sinua nähdä; istu viereeni matolle! Yhdessä nyt yöpykäämme hiilokselle hiutuvalle, kerro mulle matkoistasi, seikkailuistasi sanele! Pakisen ma puolestani uljaimmat urostekoni!" Kukkarosta kummanmoisen rauhan piipun hän vetävi. koppa sen punakivestä, sulitettu ruokovarsi; täytti sen pajunpurulla sekä hiilellä sytytti, ojentain sen vierahalle, tuosta alkavi jutella: "Kun ma huo'un, hengittelen, yli maisemain puhallan, joet kaikki jäykistyvät, vedet muuttuvat kiveksi." "Kun ma huo'un, kun puhallan", nuori mies hymyten virkkoi, "hengitän ylitse maiden, käyvät niityt kukkasihin, laulellen joet sulavat!" "Kun ravistan hapsiani", ukko synkästi saneli, "maa tää peittyvi lumihin. lehdet lehvistä karisten kuolevat ja kalpenevat, sillä, kun ma hengittelen, katso, kaikki nuo katoovat! Soilta, salmilta, vesistä hanhi, haikara tulevat, kaukomaille karkkoavat, sillä taas kun henkäelen, katso, kaikki ne katoovat! Kunne käyvät askeleeni, villit metsien elukat pian piilevät koloihin, maa kovovi piikiveksi!" "Kun pudistan hapsiani", nuorukainen naurahteli, "saapi lämpimät satehet, kasvit riemuiten kohoovat, haikarat ja villihanhet saavat soille ja vesille, pääsky kiitävi kotihin, punarintakerttunenkin, sinilintunen, Owaissa laulellen lirittelevät, niityt alla askelteni kaikki nuokkuvat kukista, metsät lauluin raikahuvat, lehdet puihin puhkeavat!" Puhellessa yöhyt häipyi; alueilta kaukaisilta, Wabunin valomajoilta lailla loistavan soturin viitassansa, maalattuna astui aurinko, sanoen: "Gheezistä, minua katso, katso suurta aurinkoa!" Silloin vanhus vaikenevi, ilma lämpeni hyväksi, kodan päällä lauleskeli punakerttu, sinilintu, purot alkoivat lorista, tuoksu ruohon kasvavaisen tuulahti majan lävitse. Segwun, nuori vieras, tuopa tarkemmin valossa päivän jäisen naaman nyt näkevi: se oli Peboan, talvi! Senpä silmistä vetoset vallan virtana valuivat, ruumis kuihtuvi kaveten auringon ylentyessä, kunnekka katosi maahan, tyyten ilmahan hävisi. Näki vielä nuorukainen edessänsä lieskivellä, kuss' oli tuikkinut tulonen, keksipä kevätesikon, kevätkaunokin tapasi, Miskodeedin miellyttävän. Niinpä vihdoin Pohjolahan tuon tukalan, kolkon talven, kylmän kauhean perästä kevät saapui kukkinensa, lehtinensä, ruohoinensa, laulavine lintuinensa. Purjehtipa pohjolahan parvet suuret taivahalla, lailla nuolten liitelivät joutsenetkin, Mahnahbezeet haastellen kuni inehmo; jousenkaaren katkennehen lailla riensivät rivissä. Tuli toisia perästä: Valkohanhi, Waw-be-wawa, siivin vinkuvin vilisti yksin, kaksin kaartelivat Manhng elikkä lunnilintu, Shuh-shuh-gah, sinerväkurki, arokana, Mushkodasa. Viidakoissa piipitteli sinilintunen, Owaissa, kotain huipuilla visersi punarintakerttunenkin, mäntymetsän siimeksessä Omemeekin, kyyhkynenkin kultasellensa kuhersi. Surumieli Hiawatha äänettä, puhumatonna kuuli niiden kutsuäänet, ulos uksesta käveli, seisten katsoi taivahalle, maata, vettä silmäeli. Matkoilta Wabunin mailta, etäältä idän ovilta, aamun mailta loistavilta ihmekulkija Iagoo, suuri kerskuri palasi. Ollut seikoissa sadoissa tiesi juttuja tuhansin, uudet kummat kertomukset. Kovin kuunteli kyläjäs julkeoita juttujansa, naurain vastaten hänelle: "Ugh! todella toisen kerran on se taas Iagoo itse, häll' on ihmehet isoimmat!" — Kertoi järven nähnehensä Gitche Gumeeta isomman, veden karvahan mokoman, juomaksi sopimattoman. Katsoi toisiinsa soturit, naiset vilkkui vierellensä, sanoivat hymyillen kaikki: "Kaw! se vallan on valetta!" "Ylitse mokoman seljän" jatkoi hän, "kanootti lensi, suuri, siivekäs kanootti, avarampi männikköä, metsän puita korkeampi." Ukot, eukot tirskahdellen vilkkui toisiinsa, sanoen: "Kaw! se vallan on valetta!" "Suusta sen," Iagoo jatkoi, "tuli hälle tervehdykset, sai salama, Waywassimo, ukkonenkin, Annemeekee." Nauroi naiset ja soturit hienolle äänellensä: "Kaw! mitä satuja kerrot!" "Siinä", jatkoi hän, "vaelsi kansoa kanootin täysi, sotamiehiä satoja, valkomaali kasvoissansa, leuat peitetyt hiuksin." Nauroi naiset ja soturit, hälle pilkaten puhuivat niin kuin korpit kuusikossa, metsän vaakkuvat varikset. "Kaw! mitä valeita kerrot, elä luule uskovamme!" Hiawatha ei ivannut mutta vastasi vakaasti joukon joutavan ivahan: "Totta kertovi Iagoo, kaikk' olen näyssä nähnyt: suurisiipisen kanootin, valkokasvoisen väestön, tulon joukon partasuisen purren puisen kantamana aamunmailta loistavilta, Wabunin valomajoilta. Mahtava Gitche Manito, itse luoja, Suuri Henki heidät eellehen opasti sanomaansa saattamahan. Kunne kulkevat, edellä käypi Ahmo, piikkipaarma, herttainen hunajaseppo, kussa maata polkenevat, outo kukkanen kohoopi, miehen valkeaihoisen jalanjälki[16] kaikkialle maasta nousevi kukassa. Konsa käyvät vierahille, saavat meitä katsomahan, tervehdykset lausukaamme, ystävinä kohdelkaamme! Mahtava Gitche Manito näyssä sen saneli mulle. Myöskin näin samalla silloin salat, vastaiset asiat päästä päivien etäisten, näin mä matkat lännen maille, kansain outojen kulennan, ahdettuin, ahertavien, monta kieltä haastavien, jotka tunsi rinnoissansa sydänsykkehet samaiset, raikui kirveensä saloissa, kylät, kaupungit kohosi, vierivät ylitse vetten ukkosilmakanoottinsa. Sitten silmäini editse kuva kulki synkeämpi, näky pilvinen, hämärä: heimomme hajoitettuna, neuvoni unohtaneena, heikkona, eripuraisna näin mä jättehet vähäiset kallihista kansastani lakaistuna lännen maille, kurjina repalehina, kuten pilvet myrskyn eessä, syksyn lehdet kuihtunehet!"
Hiawathan pois meno.
Rantamalla Gitche Gumeen Suuren Selän, välkehtivän kerran aamuna kesäisnä seisoi wigwamin ovella vuotteleva Hiawatha. Tuoreutta ilma henki, maa oli eloisa, kirkas, ensi päivän loistehessa lähimetsään, länttä kohti Ahmo kulki kultaparvin mehiläiset lauleskellen päivän paisteessa suristen. Yllä loisti kirkas taivas, eessä laakea vetonen, hyppi sampi sen sylistä välkkyen valossa päivän, partahalla suuret metsät veden kalvohon kuvasti, valot, varjot veen povessa lepäsivät liikkumatta. Hiawathan otsallapa jäljet huolen häipynehet oli kuin usva veen selältä, sumut niittynotkelmista. Riemun huumaavan hymyllä, ilon hauskan huumehessa, kuin jos aavistus sanoisi oven aukeevan etehen, Hiawatha nyt odotti. Oli kouransa koholla, kädet kohti aurinkoa, valo sormien lomitse lankesi olalle, päälle, pilkutellen pään ja kaulan, kuin tukevan tammen rungon oksain, lehvien lomitse. Kaukana veden selällä, etähällä himmeänä siinti pilkku pikkarainen aamun alkavan sumussa, väliin näytti veessä uivan, väliin lentävän lähemmä. Tuoko kuikka, Shingebiskö, vaiko Shoda, pelikaani, tai Shuh-shuh-gah, sinikurki, vai Waw-be-wawa, valkohanhi kuin vesi välähtelevä kiiltokaulasta valuvi? Eipä ollut hanhi, kuikka, kurki eikä pelikaani tuo vedessä kelluvainen, läpi usman liukuvainen, vaan aluspa airollinen tuo oli, tuohinen kanootti, nousten, laskien vedessä, välkähdellen auringossa. Tuossapa tuli väkeä Wabunin valomajoilta, aamun ääriltä etäältä, tuli munkki mustaviitta, vakoilija valjunaama kera oppahan, toverin. Jalo Hiawatha tuosta kätensä koholle nosti, tervetulleeksi osoitti, mielin riemuisin odotti, kunnes vierevä venonen raapi rannan hietikkoa, kunnes päämies Mustakaapu, valjunaama, ristirinta nousi hiekkarannikolle. Riemumielin Hiawatha heille ääneensä saneli: "Kaunis on päivän kultakehrä[17] kun te kaukovierahamme käytte meitä katsomahan! Rauhoin teitä vuottoilimme, auki on ovemme teille, käykää kaikkihin koteihin; vilpittömän ystävyyden teille täällä tarjoamme! Niin ei konsa maa kukoista, ihanammin päivä paista, kun nyt, meitä katsomahan kaukomailta tultuanne: kons' ei tyynemmät vetemme, selvemmät salakareista; kanoottinne kulkeissansa kaikki selvitti karikot; ei tuoksu tupakan konsa liene ollut mieluisampi, maissimaamme kukkeampi, kun tänä päivänä pyhäisnä, herttaisena huomenena, vieraisille kun tulitte!" Vastasipa Mustakaapu, outo päällikkö puheli muukalaisen murtehella, aivan oudoilla sanoilla: "Rauha olkohon sinulle Hiawatha, kansoinesi, rukouksen runsas rauha, anteheksiannon rauha, rauha Kristuksen, Marian!" Kohtelias Hiawatha vierahat vei wigwamiinsa, saattoi heidät istumahan kärpän, piisonin nahoille. Vanha huolekas Nokomis puukupilla ruoat kantoi, toipa vettä tuokkosella, calumetin, rauhanpiipun täytti ja sytytti heille. Kylän kaikki vanhat miehet, kaikki urhot ja soturit, profeetatkin, Jossakeedit, kaikki taikojat, Wabenot, Medat myöskin, lääkemiehet tuli tervehdyssanomin: "Hyvin veljet, tultuanne kaukaa meitä katsomahan!" Piirissä he piippuinensa istuivat oven lähellä vuottain hiljaa vierahia nähdäksensä, kuullaksensa, kunnes päämies, Mustakaapu, valkonaama, wigwamista tuli tervehdyssanomin, muukalaisen murtehella puhui outoja sanoja. Ukot tuumi: "hyvin veljet, kun tulitte kaukomailta meitä täällä katsomahan!" Sitten päällikkö puheli, Mustakaapu kertoeli tulentansa tarkoituksen, kertoi Neitsyt Mariasta, pojastaan, Vapahtajasta, miten hän muinoin kaukomaalla eli ihmisten keralla, paastosi, rukoili, toimi; kuinka kirotut juutalaiset kiduttivat, pilkkasivat, ristinpuussa surmasivat; kuinka nousi haudastansa, oli oppilapsinensa, viimein nousi taivahasen. Tuohon päälliköt sanoivat: "Kuulimme sanasi kummat, kaikki taitavat tarinat; niitä hetken harkitsemme. Hyvä on, oi veljyemme, kun kävitte kaukomailta tänne meitä katsomahan!" Sitten poistui päällysmiehet kotihinsa kertomahan naisille ja nuorisolle kaikki vierahan tarinat, lähetin Elämän Herran Wabunin valomajoilta. Tukalalta ilma tuntui, kummalta kesäinen ilta, kaikki metsä untelona kodan kuuman ympärillä, veden ranta raukeana alla metsikön lipatti, kirakasti Pah-puk-keena, sirkka, pellolla siritti. Hiawathan vierahatpa kesän kuumasta väsyen makasivat wigwamissa. Illan viileys, hämärä lankesi levollisesti yli seudun ja sumujen, pitkät auringon sätehet pitkin maata, metsikköä pitkin piikein puhkoellen loukot, rotkot retkeilivät Yhä vierahat viruivat hiljaisessa wigwamissa varista väsähtäneenä. Ylitse sumuisen seudun illan viileys valahti, päivän painuvan sätehet pistelivät peitsiänsä metsän varjoisen lävitse, sorkkivat joka solukan, tuohoen tureikot, rotkot: hiljaisessa wigwamissa vielä vierahat viruivat. Nousi sitten Hiawatha, heittäen hyvästiänsä kuiskutti Nokomisille vieraita herättämättä: "Minä lähden, oi Nokomis, matkalle mitattomalle, päivänlaskunportahille, kotituuleni tuville, vaan jätänpä jälkeheni vierahat nuo wigwamiini, huostaasi hyvä Nokomis. Pidä nyt visusti vaari että on elinvapaus, ruoka, juoma puuttumaton heillä mennehen majassa." Sitten kulki hän kylähän, jossa heittäen hyvästit sotureille nyt saneli, nuorisoa neuvoskeli: "Oi on kansani, menenpä matkalle mitattomalle; kuut monet, lukuisat talvet vielä vierevät ohitse, konsa teitä katsomahan taasen saapunen takaisin. Vaan jätänpä jälkeheni viisahat nuo vierahani, kuulkaa viisahat sanansa, tarinoimansa totuudet! Itse on Elämän Herra heidät tänne toimittanut aamun ja valojen mailta." Hiawatha rannikolla seisovi; erotessansa kääntyi, kättä heilahutti, tuosta tuohisen venonsa laski valkolainehille rannalta, somerikolta, kuiski, purrelle puheli: "Lähde länttä, länttä kohti!" Vauhdilla veno vaelsi; aurinko aletessansa pilviä punasi, poltti kuten liekit aavikkoa, jälen jätti järven päälle, väylän loistavan vetehen, jota kuin jokea pitkin Hiawatha länttä kohti purjehti punaista tietä pursin purppurautuhun, häipyen hymyhyn illan. Katsoi kansa rannikolta urohon etenemistä, nähden purren purjehtivan vierren, keinuen, kohoten, kulkien kuin uusi kuuhut, kunnes näytti nousevaksi, kultausvihin upoten, kaukaisuutehen kadoten. "Hyvästi!" sanoivat kaikki, "Hiawatha, jää hyvästi, jää hyvästi ainiaaksi!" Metsät tummat tuumasivat, salot heltyen saneli: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Rannan aallot ankeasti soittivat somerikolla: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Sinikurki suolla soitti, säisti kaipauksin sävelin: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Siten läksi Hiawatha, rakastettu Hiawatha kultaruskon hohtehessa, illan purppurasumussa alueille kotituulen, luodetuulen, Keewaydinin, autuaitten saaristohon, Ponemahn alustamaille, tulevaisehen elohon.
Muistutuksia.
[Nämä Longfellowin kirjoittamat "Muistutukset" ja loppuun liitetyn intiaani-sanaston selityksineen on suomentanut veljeni K.V. Ollilainen, joka myöskin on avustanut Hiawathan runo-suomennosta tulkitsemalla suomeksi englanninkielistä alkutekstistä. Suomentaja.]
Hiawathan Laulu. — Tämä intiaani Edda — jos sitä siksi saan nimittää — perustuu Pohj. Amerikan intiaanien keskuudessa yleiseen sukutarinaan ihmeellistä syntyperää olevasta henkilöstä, joka lähetettiin heidän sekaansa perkkaamaan heidän jokensa, metsänsä ja kalastuspaikkansa ja opettamaan heille rauhan askareita. Hän tunnettiin eri heimojen kesken eri nimillä: Michobou, Chiabo, Manabozo, Tarenyawagon ja Hiawatha. Mr. Schoolcraft antaa hänestä seuraavan selonteon kirjassaan "Algic Researches", Voi I, p. 134; ja hänen teoksessaan "History, Condition and Prospects of the Indian Tribes of the United States", Part III, p. 314 (Philadelphia, Lippincott Grambo & Co., 1854) löytyy sanotun tarinan irokeesi toisinto erään Onondaga päällikön suullisesta kertomuksesta saatu.
Tähän vanhaan tarinaan minä olen kutonut muita omituisia intiaani-satuja, ottaen ne pääasiallisesti mr. Schoolcraft'in monista ja arvokkaista kirjoitelmista, jolle kirjallinen maailma on niin suuressa velassa hänen väsymättömän intonsa takia pelastaessaan unhoon joutumasta niin paljon intiaanien tarustoa.
Runon tapahtumapaikka on ojibwain keskuudessa Ylöjärven etelärannallaGrand Sablén ja Kuvakallioiden välisillä tienoilla.
[1]Tawasenthannotkelmassa, — Tämä laakso, nykyinen nimi Norman's Kill, on Albany County'sea, New Yorkin valtiossa.
[2]Tuolla Prairievuoristossa, — mr. Catkin, kirjassaan Letters and Notes on the Manners, Customs, and Condition of the North American Indians, Vol. II. p. 165, antaa mieltäkiinnittävän selostuksenCoteau des Prairies'taja Punaisen piippukiven louhimosta. Hän sanoo:
"Täällä (heidän kertomuksiensa mukaan) tapahtui punaisen piipun salaperäinen synty; piipun, joka on puhaltanut sodan ja rauhan savujaan mantereemme kaukaisempiinkin kulmiin, joka oli jokaisen sotilaan tuttu ja joka on laskenut punertuneen vartensa läpi sodan ja hävityksen peruuttamattoman valan. Ja täällä myöskin rauhaa henkivä calumet syntyi ja sulitettiin kotkan sulilla, joka on valanut hurmaavia savujaan yli maan ja tyynnyttänyt leppymättömän villin hurjuutta.
"Vanhaan aikaan kutsui Suuri Henki täällä intiaanien heimot yhteen ja punaisen piippukivi-kallion reunalla seisten lohkaisi sen seinämästä palasen ja sitä käsissään käännellen teki suunnattoman piipun, jota hän sauhutti heidän ylitsensä pohjoseen ja etelään ja itään ja länteen; ja sanoi heille että tämä kallio oli punaista, — että se oli heidän vertaan, — että heidän piti käyttää sitä rauhanpiipuikseen, — että se kuului heille kaikille ja että sotanuijaa ja nylkemisveistä ei saanut nostaa sen alueella. Viimeisellä savun vetäsyllä hänen päänsä piiloutui suureen pilveen ja koko kallion pinta, monen mailin alalta suli ja lasiutui; ja kaksi suurta uunia aukesivat alhaalla; kaksi naista (paikan hengettäret) kävivät sinne sisälle tulen lieskassa ja heidän kuullaan siellä vielä tänäänkin (Tsomeccostee ja Tsomeccostewondee), vastaavan ylimäisten pappien ja poppamiesten manauksiin, jotka neuvottelevat heidän kanssaan vieraillessaan tällä pyhällä paikalla."
[3] "Kuulehan, katala karhu, peto pelkuri peräti,"
Tämä juttu on Heckewalder'iltä. Hänen selostuksessaan "Indian Nations" (intiaaniheimot) hän kuvailee intiaani-metsästäjän puhuttelevan karhua melkein näillä sanoilla. "Minä olin läsnä", hän sanoo, "tämän omituisen sättimisen sattuessa. Kun metsästäjä oli tappanut karhun, kysyin minä miten hän luuli eläin paran ymmärtävän hänen sanojaan." "Oh, vastasi hän, karhu kyllä ymmärsi minua hyvin. Ettekö huomannut miten häpeissään hän oli minun häntä haukkuessani." — "Transactions of the American Philosophical Society", Vol. I. p. 240.
[4]Elä karju, karhu, viepi!— Heckewerlder, eräässä kirjeessä, joka on painettu Transactions of the American Philosophical Society, Voi. IV. p. 260, puhuu tästä tarusta Mohikanien ja Delawarein seassa yleisenä.
"Heidän kertomuksensa kulkee näin", hän sanoo. "Kaikista tässä maassa ennen olleista eläimistä tämä oli hirvittävin; että se oli paljon suurempi suurinta tavallista karhua ja erinomaisen pitkäruumiinen; ylt'yleensä (paitsi pientä valkoista karvatupsua seljässä) aivan paljas…
"Tämä eläin oli usein keskustelun aiheena intiaaneilla erittäinkin metsästysmatkoilla ollessa. Minä olen myöskin kuullut heidän sanovan lapsilleen: 'Hiljaa! Alaston karhu kuule sinut, tulee päällesi ja syöpi sinut'."
[5]Missä kosket Minnehahan— Fort Snelling'in seudut ovat kauniista maisemista rikkaat. St. Anthonyn putoukset ovat tuttuja matkustajille ja intiaani-kuvauksien lukijoille. Näiden putousten ja linnoitusten välillä on Pieni putous, 40 jlk. (12 m.) korkea eräässä Missisippiin laskevassa virrassa. Intiaanit nimittävät sitä Minehah-hah, s.o. "Nauravat vedet". — Mrs Eastman "Dacotah, or Legend of the Sioux", Introduction, p. u.
[6] —hiekan särkiksi hivutti, — Kuvaus Grand Sablésta eli Ylöjärven suurista hietasärkistä ja Foster ja Whitneyn Report on the Geology of the Lake Superior Land District, Part II. p. 131.
"Grand Sablén maisemat ovat tuskin vähemmän mieltäkiinnittävämmät kuin Kuvakallioiden (Pictured Rocks). Retkeilijä astuu äkisti kovettuneelta hietarannalta löysään hietikkoon ja vaikka edellisessä paikassa kalliot ovat vähemmän jyrkät, ovat ne sitä korkeammat. Hän näkee edessään pitkän rantaviivan, muistuttaen suunnatonta hietasärkkää, yli sata viisikymmentä jalkaa (45 m.) korkea ilman jälkeäkään kasvullisuudesta. Harjalle noustessa huomataan pyöreitä kumpuja tuulen puhaltamaa hietaa ja väliin puuryhmä, seisoen kuin kosteikko erämaassa."
[7]Onaway! Oi rakkahani— Tämä laulu löytyy alkuperäisenä Littells' Living Age'ssa, Vol. XXV, p. 45
[8] —vaiko joutsen joikuvainen, — Tämä omituinen taru Punajoutsenesta löytyy Schoolcraft'in Algic Researches, Vol. II, p. 9. Kolme veljestä oli metsällä veikaten kuka toisi kotiin ensiksi saaliin.
"He eivät saaneet ampua muuta otusta", niin satu kertoo, "kuin mitä heidän kunkin oli tapana tappaa. He läksivät eri suunnille. Odjibwa, nuorin, ei ollut kulkenut kauas ennenkuin hän näki karhun, eläimen, jota hänellä ei ollut lupa sopimuksen mukaan tappaa. Hän seurasi sitä läheltä ja ajoi nuolen sen lävitse joka sen kaatoi. Vaikka vasten vetoa hän alkoi sitä nylkemään, kun yhtäkkiä ilma värjäytyi punaiseksi hänen ympärillään. Hän hieroi silmiään, luullen mahdollisesti näkönsä pettävän, mutta ilman seurauksia, sillä punainen kajastus pysyi. Lopulta hän kuuli outoa ääntä kauempaa, Ensin se kuulosti ihmisääneltä, mutta vähän matkaa ääntä kohti mentyään hän saapui järven rantaan ja pian huomasi etsittävänsä. Etempänä järvellä ui mitä ihanin Punajoutsen, jonka höyhenpuku välkkyi auringossa ja joka silloin tällöin päästi samallaisen äänen minkä hän ensin oli kuullut. Hän oli pitkän jousenkantaman päässä ja vetäen jänteen aivan korvansa viereen tähtäsi tarkkaan ja ampui. Nuoli ei sattunut; ja hän ampui, ja ampui kunnes hänen viinensä tuli tyhjäksi. Joutsen yhä uiskenteli ympärinsä, ojentaen pitkää kaulaansa ja kastellen nokkaansa veteen aivan välittämättä sitä kohti ammutuista nuolista. Odjibwa juoksi kotiin, ottaen omansa ja veljensä nuolet ja ampui ne kaikki. Sitten hän seisoi ja katsoi kaunista lintu. Seisoessaan hän muisti veljensä sanoneen, että heidän isävainaansa taika-pussissa oli 3 lumottua nuolta. Heti hän läksi hänen joutsenen tappamishaluunsa tukahduttaen kaikki epäröimiset. Minä muuna aikana hyvänsä hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä isänsä taika-pussin avaamista; mutta nyt hän kiireesti sieppasi ne kolme nuolta ja juoksi takaisin, jättäen pussin muun sisällön hajalleen majaan. Joutsen oli yhä siellä. Hän ampui ensimäisen nuolen hyvin tarkasti ja osasi hyvin lähelle. Toinen sattui vielä lähemmäksi. Ottaessaan kolmannen nuolen hän tunsi käsivartensa vankemmaksi ja jännittäen jousensa voimakkaasti näki nuolensa lävistävän joutsenen kaulan vähän yläpuolelta rinnan. Sentään se ei estänyt lintu lentämästä pois, jonka se kumminkin teki alussa hitaasti, räpyttäen siivillään ja nousten vähitellen ilmaan ja sitten lentäen pois auringon laskua kohti."
[9]Aattelenpa armastani, — Tämä laulu löytyy alkuperäisenä "Oneotossa".
[10] —salat laula Mondaminin, — Intiaanit pitävät maissia suuressa arvossa. "He kunnioittavat sitä niin tärkeänä ja jumalallisena jyvänä", sanoo Schoolcraft, "että heidän sadunkertojansa keksi monia juttuja, joissa tämä aihe oli symbolisoituna Suuren Hengen erikoislahjaksi. Odjibwa — Algonquin'eilla, jotka nimittävät sitä Mon-da'-min, s.o. hengen-jyvä l. hengen marja, on sievä senlaatuinen satu, jossa täysikasvuinen maissi-kasvi esitetään taivaasta laskevaksi kauniin nuorukaisen muotoisena vastaukseksi erään nuoren miehen rukouksiin miehuuden ikään pääsemispaastonsa ajalla.
"On hyvin tunnettua, että maissin kylvö jo korjuu ainakin vielä hajallaan asuvien heimojen kesken jätetään tykkänään naisille ja lapsille ja muutamille yli-ikäisille vanhuksille. Ei ole yleisesti tiettyä kenties, että tämä työ ei ole pakollista, ja naiset omaavat sen vapaehtoisesti oikeuden mukaisena vastatyönä, heidän mielestään, toisen sukupuolen raskaaseen ja keskeytymättömään työhön yhteiseksi hyväksi toimittaessaan lihaa ja pukunahkoja metsästyksen kautta, sekä puollustaessaan kyliensä vihollisia vastaan ja pitäen tunkeilijat poissa alueiltaan. Hyvä intiaani-emäntä käsittää tämän osaksi erikoisoikeuksistaan ja pitää kunnianaan omata maissivaraston, voidakseen osoittaa vierasvaraisuuttaan, eli asianmukaisesti tuottaakseen kunniaa miehensä vieraanvaraisuudelle — vieraita kestittäessä." — Oneoto, p. 82.
[11]Siten vainiot vaotut—
"Erikoinen todistus molemmissa sukupuolissa löytyvästä uskosta, naisen askelten salaperäisestä vaikutuksesta kasvi- ja hyönteiskuntaan on vanhanaikuinen tapa, josta minulle kerrottiin, koskeva maissin kylvöä. Metsämiehen vaimon tapana oli, maissin kylvettyä, valita seuraava pimeä tai pilvinen ilta tehdäkseen salaa kierroksen, saus habillement, pellon ympäri. Sitä varten hän pujahti ulos majasta iltasella huomaamatta johonkin syrjäiseen piilopaikkaan, jossa hän riisuutui täydellisesti. Sitten ottaen matchecota'nsa [jonkunlainen väljä nahkoista tehty päällysvaate. Suom. muist.] eli tärkeimmän vaatetuskappaleensa toiseen käteensä hän veti sitä ympäri pellon. Tämän arveltiin takaavan runsaan sadon ja estäen hyönteisten ja matojen hyökkäykset viljan kimppuun. Luultiin etteivät ne voisi madella yli lumotun kehän." — Oneoto, p. 83.
[12] —niininyörillä niteli—
"Nämä nauhat", sanoo mr. Tanner, "valmistetaan jalavan kuorista kiehuttamalla ja sitten upottamalla ne kylmään veteen… Sotajoukkojen johtaja tavallisesti kantaa useita vyötäisilleen kiinnitettynä ja jos taistelun kestäessä joku hänen nuorista miehistään ottaa vangin on hänen velvollisuutensa tuoda hänet heti päällikölle sidottavaksi ja jälkimäinen on vastuunalainen hänen säilymisestään." — Narrative of captivity and adventures, p. 412.
[13] "Wagemin, sä maissin viejä, Paimosaid, sä piilorosvo!"
"Jos nuori nainen maissia kuoriessa löytää punaisen tähkän, ennustaa se urhoollista ihailijaa ja pidetään sitä sopivana lahjana annettavaksi nuorelle soturille. Mutta jos tähkä on käyrä ja suippukärkinen, olipa minkä värinen hyvänsä, koko piiri purskahtaa nauramaan huutaen: 'wa-ge-min'. Se merkitsee varasta maissipellossa. Sen oletetaan näyttävän ukolta, joka kumartuu mennessään peltoon. Praxiteleen taltan luoma luonnos ei voisi elävämmin tuoda tämän iloisen joukon mieleen heidän mieluisen mondamin'insa rosvoojan kuvaa…
"Sanan mukainen tämän sanan merkitys on pala, kappale (mass) tai käyristynyt maissin tähkä; mutta siten nimitetty tähkä on sovinnainen pikkuisen ukon tyyppi, joka on varastamassa tähkiä maissipellossa. Se on tällä tavalla kuin yksinäinen sana näissä oudoissa kielissä tulee monen mielteen hedelmälliseksi äidiksi. Ja me saatamme täten käsittää, miten sana wagein yksinään kykenee herättämään hauskuutta kuorijakehässä.
"Tämä sana on otettu pohjois-algonquin-heimojen viljalaulun pohjaksi. Se on yhdistetty paimosaid fraasin kanssa, joka on intiaanin substantiivin permutatiivi muoto, tehty verbistä 'pim-o-sa', kävellä. Sen sananmukainen merkitys on se joka kävelee eli kävelijä; mutta ne mietteet jotka se tuo esiin ovat 'se joka käy yöllä maissia varastamaan.' Se tarjoo täten eräänlaatuisen parallelismin edellä mainitulle sanalle." — Oneoto, p. 245.
[14] —kuppi-, nappulapelissä, —
Tämä kuppipeli on pääasiallinen uhkapeli pohjoisten intiaani-heimojen keskuudessa. Mr. Schoolcraft antaa siitä seikkaperäisen selostuksen Oneoto'ssa, siv. 85. "Tämä peli", hän sanoo, "on hyvin viettelevää joistakin intiaaneista. He pelaavat koristuksensa, aseensa, vaatteensa, veneensä, hevosensa, sanalla sanoen kaikki mitä he omistavat; tiedetäänpä asettavan panokseksi vaimonsa ja lapsensa, vieläpä uhraavat oman vapautensa. Sellaisista mielettömistä panoksista minä en ole nähnyt esimerkkejä, enkä minä luule pelin itsensä olevan yleisesti käytännössä. Se rajoittuu enimmäkseen visseihin henkilöihin, jotka vastaavat pelurien luokkaa intiaani-yhteiskunnassa, — miehiin, joita ei tunneta metsästäjinä eikä sotilaina, eikä perheensä toimeentulosta vakituisesti huoltapitävinä. Näiden joukossa on henkilöitä, jotka kantavat nimeä Yenadizzewug, se on vetelehtijöitä, sällejä, kerskuri, keikari. Se tuskin voidaan luokitella niihin tavallisiin huvileikkeihin, joiden kautta taitoa ja kätevyyttä saavutetaan. Minä olen yleensä huomannut päälliköiden ja vakavampien miesten, jotka kehoittavat nuorukaisia palloleikkeihin, ja varmasti ovat aina läsnä tavanmukaisissa kisoissa katselijoina, suosijoina ja kiittäjinä, puhuvan halveksuvasti tästä uhkapelistä. Silti ei voida kieltää, että jotkut päälliköt, huomattuja lännen sodissa ja metsästys-ajoissa, ovat antauneet sen viettelevän voiman alle."
Katso myöskin hänen "History, Condition, and Prospects of the IndianTribes", Part II, p. 72.
[15] — hiekkakiviniemekkeillätuli Kuvakallioille —
Lukija löytää pitkän kuvauksen Kuvakallioista Poster ja Whitney'n Report on the Geology of the Lake Superior Land District, Part II, p. 124. Siitä teen seuraavan otteen:
"Kuvakalliot voidaan määritellä ylimalkaisesti hietakivikallio-sarjoiksi pitkin Ylöjärven rantaa viiden mailin matkan nousten useimmissa kohden pystysuoraan vedestä, ilman minkäänlaista rannikkoa sen alla, ylös vaihdellen 50 aina liki 200 jalan korkeuteen. Jos ne olisivat yksinkertaisesti kallio-jono, ne tuskin olisivat korkeutensa tai pituutensa nojalla laskettavat suurten luonnon omituisuuksien joukkoon, vaikkakin sellainen kokoelma kalliokerroksia, suuren järven laineiden huuhtomina, ei olisi missään tapauksessa vailla suuremmoisuutta. Matkailijalle, joka laskee heikossa kanootissaan niiden juurella, ne olisivat aina kauhun esineenä: hyökyjen kimmahdus, kallioiden piirittämä ranta, joka ei suo mailimääriin turvapaikkaa, uhkaava taivas, kiihtyvä tuuli, kaikki nämät herättävät hänen levottomuuttaan ja kiihottaisivat häntä melomaan voimakkaasti kunnes pelättävä seinä olisi sivuutettu. Mutta Kuvakallioissa on kaksi piirrettä, jotka antavat maisemalle ihmeellisen ja melkein ainoalaatuisen luonteen. Nämät ovat, ensiksikin se outo muoto, jommoiseksi järven vaikutus on kalliot kuluttanut ja kovertanut vuosisatoja meren kaltaista hyökyään niiden juurta vastaan heitellen; ja toiseksi se yhtä omituinen tapa jolla suuret alat kallion pintaa on värjäytynyt kirkkaimman värisillä juovilla.
"Tästä jälkimäisestä piirteestä on näiden kallioiden amerikalaiselle matkustajalle tunnettu nimi johdettu, jota vastoin ranskalaisten purjehtijain antama nimitys 'Les Portails' johtuu ensimainitusta ja paljon enemmän silmäänpistävästä omituisuudesta.
"Nimitys Kuvakalliot (Pictured Rocks) on ollut käytännössä pitkän aikaa; koska se ensin annettiin me emme ole saaneet selville. Näyttää siltä kuin ensimäisiin matkustajiin vaikutti enempi tuo outo ja silmiinpistävä värien jakautuminen kallioiden pinnalla, kuin se muotojen kummastuttava moninaisuus, joihin ne olivat kulutetut…
"Meidän soutajillamme oli monta tarinaa kerrottavana Menni-bojou'n kujeista näissä luolissa, ja kyselyjemme vastaukseksi näyttivät laativan loppumattomia loruja tämän intiaani-jumalan teoista."
[16] Haavalehti, Plantago major, joka on seurannut europalaista Amerikassa kaikkialla, saaden intiaaneilta nimen: valkeaihoisen miehen jalan jälki. Suom. muist.
[17]Kaunis on päivän kultakehrä, —
Tällä tavalla, ja samanlaisilla tervehdyksillä ottivat illinois't vastaan Isä Marquett'en. Kts. hänen Voyages et Decouvertes, V osa.
kirjassa löytyvistä intiaani-sanoista selityksineen.
Adjidaumo = orava.Ahdeek = peura.Ahkosewin = kuume.Ahmeek = majava.Ahmo = mehiläinen.Algonquin = ojibway-heimon ranskalainen nimitys.Annemeekee = ukkonen.Apukwa = vihvilä (Juncus effusus).
Baimwawa = ukon jylinä (onomatopoetinen sana).Bemahgut = viiniköynnös.Bena = fasaani.Bukadawin = nälänhätä.
Cheemaun = tuohi-kanootti.Chetowaik = hyyppä.Chibiabos = soittaja; Hiawathan ystävä; valtias henkien maassa.
Dahinda = sammakko (Rana cotesbiana).Dushkwoneshe eli Kwo-ne'-she = sudenkorento.
Esa = häpeä!Ewa-yea = tuuti-tuu; tuutulaulu.
Gheezis = aurinko.Gitche-Gumee = Suuri Merivesi, Yläjärvi (Lake superior).Gitche Manito = Suuri Henki, Elämän Herra.Gushkewau = pimeys.
Hiawatha = viisas mies, opettaja; Mudjekeewis'in ja Wenonah'n poika.
Iagoo = eräs suuri kerskuri ja valehtelija, joka oli tarunomainenhenkilö.Ininewug = "kiilamiehet", määrätyt pelinappulat "Kuppi-pelissä".Ishkoodah = tuli; pyrstötähti.
Jeebi = aave, henki.Jossakeed = profeetta, tietäjä.
Kabeyun = länsituuli.Kabibonok'ka = pohjatuuli.Kagh = piikkisika.Kago = älä! et saa!Kahgahgee = korppi.Kaw = ei.Kaween = eihän toki, ei suinkaan.Kayoshk = kajava, lokki.Keego = kala.Keewaydin = luodetuuli, "kotituuli".Kenabeek = käärme.Keneu = kotka (Aquila chrysaetus).Kenozha = hauki (Esox reticulatus).Koko-koho = huuhkaja.Kuntassoo = eräs luumun sydämmillä leikittävä leikki.Kwasind = vahva mies.Kwoneshe eli Dushkwoneshi = sudenkorento.
Mahnahbezee = joutsen.Mahng = lunni.Mahngotaysee = lunni sydän, urhoollinen.Mahnomonee = villiriissi.Mama = tikka.Manito = henki.Maskenozha = hauki (Esox lucius).Meda = lääkemies, poppamies.Medamin = parantamisen taito.Meenahga = mustikka.Megissogwon = suuri Helmisulka, velho ja rikkauden manito.Meshinauwa = piipun kantaja.Minjekahwun = Hiawathan rukkaset.Minnehaha = nauravavesi; vasiputous eräässä Mississippiin laskevassajoessa Fort Snelling'in ja St Anthonyn putouksen välillä;Hiawathan vaimo.Minewawa = miellyttävä humina, kuten esim. tuulen sohina puissa.Miche-Mokwa = Suuri karhu.Mishe-Nahma = suuri sampi.Miskodeed = kevätkaunokki (Glaytonia vircinica).Mitche Manito = paha henki.Mondamin = maissi (Zea mais).Mudjekeewis = länsituuli; Hiawathan isä.Mudway-aushka = laineitten loiskutus rannalle (onomatopoetinen sana).Mushkodasa = teiri.Muskoday = niitty.
Nahma = sampi.Nahma-wusk = minttu (Mentha viridis).Nagow Wudjoo = Yläjärven hietasärkät.Nawadaha = kaunolaulaja.Neebanawbaigs = veden haltiat.Nenemoosha = kulta, armas (hyväily-nimi).Nepahwin = unen haltia.Nokomis = isoäiti; Wenonah'n äiti.Nosa = isäni.Nushka = katso, katso!
Odahmin = mansikka.Ojeeg = kalanäätä (Mustela canadensis).Okahahwis = silli.Omeme = kyyhkynen.Onagon = malja; kuppi.Onaway = herää,Opechee = puna-rastas (Merula migratoria l. Turdus migratorius).Osseo = Iltatäbden poika.Owaissa = sinilintu (Sialia sialis).Oweenee = Osseon vaimo.Ozawabeek = pyöreä vaski- eli kupari-nappula kuppi-pelissä.
Pahpukkeena = heinäsirkka.Paimosaid = varkain hiipivä; varas. (Kts. muistutuksia).Pau-gug = kuolema.Pau-Puk-Keewis = kaunis Yenadizze; Huimapää.Pauwating = Sault Sainte Marie.Peboan = talvi.Pemican = kuivattu ja survottu puhvelin tai peuran liha.Pezhekee = piisoni.Pishnekuh = telkkä.Ponemah = manala, tuonela.Pugasaing = kuppipeli (kts. muistutuksia).Pugagawaugun = sotanuija.Pukwana = rauhanpiipun savu.Puk-wudjies = metsän pienet villit miehet, menninkäiset, peukaloiset.
Sah-sah-je-wun = kosken kuohut.Sahwa = Perca americana, eräs ahvenen sukuinen kala.Sehowisha = puro.Segwun = kevät.Shoda = pelikaani.Shabomin = karviaismarja.Shah-shah = kauan sitte.Shaugodaya = pelkuri.Shaugoshee = krapu.Shawondosee = etelätuuli.Shau-shau = pääskynen.Sheshebwug = sorsat: eräät kuppipelissä käytetyt nappulat.Shingebis = kuikka.Showain nemeshin = armahda l. sääli minua!Shuhshuhgah = sinikurki (Ardea herodias).Soangetaha = "vahvasydän", rohkea; urhoollinen.Suhbekashe = hämähäkki.Suggema = sääski.
Tamarack = lehtikuusi (Larix americana).Tawasentha = Normans hill. Albany kaunti, New-Yorkin valtiossa.Totem = perhevaakuna.
Ugh = kyllä; niin; merkitsee myöntymistä eli hyväksymistä.Ugudwash = aurinkokala eli möhkäkala (Orthagoriscus).Unktahee = veden jumala.
Wabasso = jänis; pohjonen.Wabeno = taikuri; velho.Wabenowusk = kärsämö.Wabun = itätuuli.Wabun Annung = "tähti idässä", aamutähti.Wagemin = käyrä maissitähkä; viljan varas.Wahonowin = intiaanien valitushuuto.Wah-wah-taysee = tulikärpänen (usean-sukuisia hyönteisiäkuuluvia heimoon Goleoptera).Wampum = simpukan kuorihelmiä.Waubewyon = valkea nahkaviitta.Wawa = villihanhi.Wawbeek = kallio.Wawbewawa = valkea hanhi.Wawonaissa = "whip-poor-will" ("lyö Ville-raiskaa") niminen lintu.(Antrostomus cosiferus), saanut engl. nimensä laulustaan.Waymukkwana = ukonkoira, karvamato.Wendigoes = jättiläiset.Wenonah = Hiawathan äiti Nokomis'in tytär.Whip-poor-will = lyö Ville parkaa, eräs yökehrääjälaji. Nimi johtuusen laulusta.
Yenadizze = vetelehtijä ja peluri, intiaani-keikari.