Emännättömässä talossa 6.9.1900.
Sinä siunattu!
Sain juuri kirjeesi. Et voi arvata kuinka minä olen sitä odottanut.Olisin jo lähettänyt tytön asemalta kysymään, ellen olisi tietänyt ettäSinä kirjotat vasta meidän omaksi postipäiväksemme.
Ja Sinä voit hyvin! Sehän se onkin pääasia, mitään muuta ei tätä nykyä koko maailmassa olekkaan. Ja Sinä olet niin reippaalla tuulella, että voisit vaikka vuoria siirtää. Sitä minä tuskin voin itsestäni sanoa. Minun on ollut ikävä! Olen kovasti katunut että annoin Sinun lähteä sinne—tai oikeastaan toimitin Sinun lähtemään. Minä luulin olevani rauhallisempi, kun Sinä olet siellä, mutta siinä minä pahasti petyin. Miksei se olisi voinut yhtä hyvin täällä tapahtua…? Nyt vasta minä ymmärrän kuinka kiinteästi minä olen Sinuun kasvanut, etten minä voi tulla ilman Sinua missään aikaan. Kunpa se odotettu hetki pian tulisi, niin että Sinä taasen olisit kotona—Sinä jahän!
Sitte minun täytyy kertoa Sinulle jotakin, jonka mieluummin jättäisin—mutta meidän välillämmehän ei saa olla mitään salaista, ei edes ajatuksia. Kyllikki! Minua on alkanut taasen levottomuus ahdistaa, heti siitä pitäin kun Sinä läksit—niinkuin minä en voisikaan olla levollinen muualla kuin Sinun läheisyydessäsi. En, näet, ole voinut kokonaan vapautua siitä tunteesta, ettei kaikki ole vielä tullut, vaan että sitä on yhä tulossa ja että se nyt vain odottaa sopivaa hetkeä. Koeta minua ymmärtää! Sinä tiedät miten kauheasti minä kärsin niinä kahtena vuotena, jolloin elämä kielsi meiltä sen, minkä se antaa mierolaisellekin. Ja Sinä tiedät että minä olen ollut miltei ilosta hullu sen jälkeen, kun meidän rukouksemme kuultiin. Mutta nyt, kun me vain laskemme päiviä milloin tuo riemu meille täydellisenä julistetaan, nyt minut taasen valtaa ahdistus. Kaikki kyllä suoriutuu hyvin, siitä olen varma—siksi terve ja elonvoimainen Sinä olet. Mutta kostonjumala, näkymätön käsi, joka voisi juuri ilon hetkenä kirjottaa 'mene tekelinsä'! Jospa se odotettu olisikin … voi, kuinka kauhealta se tuntuu … epäluoma, sielun tai ruumiin puolesta…? Mitä minä siihen voisin? Painaa pääni vaieten alas ja tunnustaa, että kohtalo on minut yllättänyt. Sinä et voi käsittää millaisessa hädässä minä olin täällä eilen illalla yksinäni. Minä huusin ja rukoilin ettei Sinua ja häntä, teitä syyttömiä, rangaistaisi minun tähteni, vaan että se kohtaisi minua yksin—ellei se jo riitä, mitä tähän saakka olen kärsinyt. Sattui vielä niin, että tikka ilmautui ulkorakennuksen nurkkaan, aivan ikkunani alle, ja koputteli kummia koputuksiaan. Ja vähän ajan päästä alkoi harakka räkättää katolla kuin ilkkuva paholainen. Se jo melkein selkää karmi. Sinä varmaan naurat, että minä olen tällainen raukka. Mutta tässähän voisi olla joku niitä elämän salaperäisiä lankoja, joita minä olen jo muutamia nähnyt—minähän olin niin murtunutkin siihen aikaan. Nyt, kun luin kirjeesi, olen taas levollisempi, mutta kokonaan minä en voi tuota ajatusta karkottaa, ennenkun olen omin silmin nähnyt.—Anna anteeksi että minä tämmöistä kirjotan, mutta minun täytyi saada puhua tästä Sinun kanssasi. Ja minä tiedän ettei se vaikuta Sinuun mitään.
On minulla sentään ollut iloakin! Olen laittanut vähän Sinun kamariasi—teidänkamarianne. Saat sitte nähdä, mutta en malta kuitenkaan olla jo jotain kertomatta. Olen pannut lattialle… korkkimaton, sillä siinä huoneessa, missä te olette, ei saa olla vetoa. Mutta kun sain sen kiinnitetyksi, niin minun tuli melkein paha ollani. Se on tosin halpa, mutta se on kuitenkin korkkimatto, ja on paljo lapsia, joiden varpaita huurre tavottelee hataran lattian raoista. Olisi tehnyt mieleni riisua se heti sinä hetkenä. Ja kuitenkin: mikä olisihänelleliikaa? Kaksi mattoa päällekkäin minä tahtoisin naulata!
Hyviä uutisia! Peräkorven tietä jo laitetaan.—Ja sitte huonoja, perin huonoja! Tiedätkö mitä? Suoasiasta uhkaa tulla oikea räme—nyt kun kaikki vihdoinkin on selvillä ja pitäisi vaan työhön ryhtyä. Erimielisyyttä ja pikkumaisuutta, oikeaa talonpojan härkäpäisyyttä— Tapolan Antti tietysti etunenässä. Sellaisia miehiä, tekisi mieli iskeä nyrkillä kalloon! Ja minä olenkin iskenyt! Ollut kuin Mooses Sinain juurella, jylissyt ja pauhannut ja iskenyt raukkamaisuuden kultaisia vasikoita murskaksi. Sentäytyymennä läpi, vaikka maa halkeisi! Minä iskenyksinänisen mutaiseen rintaan, ellen saa muita seuraamaan. Ei heitä nyt enää monta olekkaan—huomenna on taas kokous.
Ja sitte vasta minä iskenkin, kun te olette kotona! Kunpa hänestä vaan tulisi sellainen, että me voisimme kerran yhdessä suolla iskeä. Miksen minä osaa lentää? Tähän paikkaan minä jättäisin nämä vaivaiset paperit!
Elä terveenä ja reippaana, kaikki hyvät henget Sinua ja häntä suojelkoot!
Se joka odottaa.
Kirjota pian—heti!
* * * * *
Syyskuun 8 p:nä 1900.
Sinä!
Kirjeesi oli minulle kuin sykäys Sinun vertasi! Se oliSinuajokainen sana, ja se yhä selvitti minulle erästä puolta Sinussa, jota en voi kyllin rakastaa.
Olet huolissasi, mutta Sinä huolehdit suotta.Meidänkölapsemme ruumiillisesti tai henkisesti vajapainoinen? Ei koskaan! Että vielä on jotakin tuleva, se on selvää. Ja mikä tulee, se tulee, ja sen me otamme yksin voimin tyynesti vastaan. Mutta meidänlapsemmekanssa sillä ei ole mitään tekemistä! Sinä tosin olit hiukan alakuloinen, muttaterve, sielultasi ja ruumiiltasi terve. Ja minä tunnen sellaista voimaa ja sellaista elämäniloa, että vaikka hän olisi kivi, niin hänessä täytyisi ruveta virtaamaan se sama, mikä minussa itsessäni virtaa. Ja minussa virtaa rakkaus Sinuun ja luottamus tulevaisuuteen! Ja kun minä niillä häntä joka päivä ruokin, niin minä myöskin tiedän että hän on niiden kuva. Sinun harakkasi ja tikkasi, ne Sinä käsitit väärin! Harakkahan toi Sinulle minun terveiseni ja kaipaavat ajatukseni … minkäs sille voi ettei sillä ole kauniimpaa ääntä. Ja tikka! Etkö ymmärrä että se perkasi toukkia hänen asumuksensa ympäriltä, jonka mieleen ei saa mitään salaisia toukankäytäviä tulla? Niin se on!
Mutta kuinka onnellinen minä olen että Sinä kirjotit juuri tuosta asiasta. Sillä se minulle vakuuttamalla vakuutti, että hänestä tulee sellainen, mitä me odotamme. Nyt minä ymmärrän miten äärettömästi Sinä olet mahtanutkaan näinä vuosina kärsiä. Ei Sinusta olisi pahantekijäksi, Olavi! Kylmemmällä mielellä minä voisin, vaikka olenkin nainen, rikoksen tehdä ja sen kantaa. Kuinka minä rakastankaan Sinua juuri semmoisena! Ja kuinka iloinen ja kiitollinen minä olen, että minun lapseni isä on sellainen! Herkkä, valvova omatunto … se on parasta, mitä Sinä voit hänelle antaa kaiken sen muun hyvän lisäksi, mitä hän Sinulta saa.
Että siitä tuleepoika, siitä minä olen varma, ja että siitä tulee sellainen poika, joka Sinun kanssasi suolla puuhaa, sen minä tunnen veressäni! Jos Sinä tietäisit nytkin … arvaa jos osaat!
Se kamari! Sinä ihan hämmästytit minut, niinhän Sinä varustat meille kuin kuningattarelle ja perintöprinssille. Minäkin sanoisin: revi se jälleen pois! Mutta kellä on oikeus repiärakkautta… sitähän se oli eikä mitään koreaksi maalattua mattoa!
Ja Sinä taistelet suosi puolesta. Niin sen pitää ollakkin, mitäs arvoa sillä muuten olisikaan. Joka tapauksessa voitto on varma! Iske Sinä vaan, iske minunkin puolestani jahänenpuolestaan. Mikä vahinko ettei hän voi ruveta iskemään kanssasi heti kotiin päästyämme!
Niin, sitä mekin vaan odotamme sitä kotiinpääsyä. Ehkä meidän ei tarvitsekkaan kauvan odottaa. Mutta vaikka täytyisikin, niin minä odottaisin tyynesti vaikka kuukausia. Me voimme nykyään paremmin kuin koskaan ennen. Tiedätkö, kun minä olen niin iloinen että olen ruvennut laulelemaan, aivankuin ennen tyttönä.
Mitäs Sinä siitä sanot? Jospa siitä tuleekin lukkari … ja Sinä jäät suollesi yksin!
Rakas, rakas! Suutelen Sinua suoraan sydämeen. Meidän molempain lämpimät terveiset … tiedän että kirjotat meille pian.
Se joka äidin-nimeä odottaa.
* * * * *
Synnytyslaitoksella 10 p. kello 11 a.p.
Isä!
Nyt Sinä se olet! Anna silmiesi säteillä.Poika, tietysti! Tänä aamuna kello 6. Kaikki hyvin. Terveitä molemmat,hänitse terveys. Semmoinen suuri ja vankka! Elämänhalua täynnä. Ja ääni … tarvitsetko komennusmiestä suollesi? En ole vielä paljo saanut häntä tarkastaa. Makaa tuossa vieressäni. Näen toki kapalon raosta esiintyöntyvän kätensä. Ei lihava ja veltto, vaan suuri ja jäntevä.Sinunkätesi. Suomies tuli! Sielu?Sinunsilmäsi! En saa nyt enempää. Ensi postissa lisää. Suutelen häntä katseillani puolestasi, Sinua ajatuksissani!
Onnellinen äiti.
Syksyinen iltapäiväaurinko hymyili kedoille, iski silmää ikkunanlaseille ja väräytti naurukuoppasia vastaanosuville seinille ja metsänrannoille— muuten sää oli viileä.
Olavi oli tänään omituisessa mielenvireessä. Niin kuin vietereillä, voimatta pysyä hetkeäkään paikallaan, levoton mutta hymyilevä. Asemalle hän oli lähettänyt erään hevosmiehen tärkeälle asialle ja pienen palvelustytön hän oli toimittanut niinikään asialle kaukaiseen kylään—hän tahtoi olla yksin kotona, ehdottomasti yksin.
Hän riensi kiireisesti kamariin, loi ympärilleen viivähtävän, tutkivan katseen, vilkasi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili:
»Kyllä täällä nyt alkaa olla parahiksi!»
Sitte taas tupaan. Hellalla soitti kiehuva kahvipannu hiljaista, mutta riemukasta säveltä. Takan edessä oli aimo sylys valkoisia männynpilkkeitä.
Olavi nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin selvityskahvin ja sen takaisin pannuun. Pisti sitte kätensä taskuihin ja alkoi astua edestakaisin huoneessa, hymyillen ja hiljaa vihellellen.
»Mitähän hän nyt tuumii, kun en minä olekkaan itse asemalla vastassa?No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää…»
Sitte hän taasen riensi hellan luo, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi:
»Seonhyvää—se on varma!»
Hän otti pienen pyyherievun. Pyyhki pannun tarkoin, nosti sen hellansyrjalle ja vilkasi levottomasti kelloon:
»Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä, tai ainakin Simolan kohdalla…»
Sitte hän kiiruhti astiakaapin luo. Levitti tarjottimelle valkoisen liinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi varatun tarjottimen pöydälle:
»Hyvältä näyttää!»
Ja hän vilkasi taasen levottomasti kelloon:
»Nyt ne varmaan ovat jo Vääränkorvan käänteessä…
Ajavatkohan ne siitä juosten? Kunhan eivät vaan liian kovaan! No,Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen…»
Olo alkoi tuntua yhä omituisemmalta. Niinkuin kaikki, mikä painaa, olisi sulanut pois ja jälelle jäänyt vain ohut, kepeä kuori, joka sekään ei tahtonut enää pysyä maassa. Hän käveli ristiin rastiin, vilkasi tuon tuostakin ikkunasta ulos, eikä tietänyt mitenkä olla.
»Nyt!» huudahti hän vihdoin, katsottuaan taasen kelloon. »Kymmenen minuutin päästä he ovat täällä!»
Hän riensi miltei juosten uunin luo ja teki suuren, helottavan takkavalkean.
»Räisky, niinkuin mäntyinen puu voi koskaan räiskyä! Tervehdi heitä kirkkain silmin ja lämpimin sylin!»
Hän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen. Se oli kuin siro kori kuuden solakan jalan päällä—hänen omaa tekoaan, valkeanhohtavasta taivutetusta pajusta. Vuodekin oli kunnossa. Valkoisen lakanan palteet riippuivat kuin köynnös reunoilta alas, pieni punakukkainen peite hymyili lämmintä hymyään ja ylinnä pääpuolessa loisti pehmeä, lumivalkea tyyny.
»Tuohon noin!» puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen ja tuoden sitte heidän oman sohvansa rinnalle toveriksi. »Siihen minä hänet heti kannan, ja itse istumme tässä.»
Ja nyt, kun kaikki oli kunnossa, valtasi hänet sellainen ilonsekainen levottomuus, ettei hän tietänyt oliko hän maassa vai ilmassa. Hän tähysteli ikkunasta, meni sitte portaille, josta voi nähdä pitemmälle tietä pitkin, katseli ja kuunteli. Tuli taas tupaan ja arveli jo lähteä vastaan, mutta ei uskaltanut jättää huoneita tulen tähden.
Tienkäänteestä puiden takaa sukeltausi vihdoin ruskea hevosen pää esiin. Silloin hänen rinnassaan sykähti niin omituisesti, ettei hän voinut pitkään aikaan paikalta liikahtaa. Seisoi vaan ja katseli ikkunasta lähenevää hevosta kärryineen, Kyllikkiä valkoisine villahuivineen—ja sitä, mitä hän sylissään piti.
Tulijat jo lähenivät veräjää. Olavi riensi kuin tuuli lakittomin päin portaita alas.
»Terve tuloa!» huusi hän jo kaukaa riemuiten.
»Terveisiä!» kuului Kyllikin pehmeä, värähtävä ääni säteilevän silmäparin alta.
»Anna minulle, anna minulle!» huusi Olavi ojentaen kätensä Kyllikkiä kohti.
Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun kääryn.
Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan.
»Auttakaa te, Antti, kärryiltä alas! Ja tulkaa sitte illemmalla uudelleen, en käske nyt edes sisään … tässä kiireessä», puheli Olavi hätäisesti.
Mies hymyili, Kyllikki hymyili.
Mutta Olavi ei heidän hymyään huomannut, vaan riensi kääryineen jo rakennusta kohti. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin pysähtyi ja raotti toisella kädellään päällimäistä peitettä. Häntä vastaan pilkistivät pienet punervat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta silmää.
Olavin rinnassa sykähti sellainen ilon värähdys, että hänen täytyi puristaa kääryä rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut. Hän peitti kiireesti avaamansa aukon ja riensi miltei juoksujalassa sisään.
Kyllikki katseli hänen touhuaan hiljaisesti sädehtivin silmin.
Kun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä ovipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode, josta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova tuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä—hän näki ne kaikki yhdellä silmäyksellä.
Mutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena.
»Saahan näitä avata?» kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja.
»Saa, saa!» nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan.
Olavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen pieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua tarkastellen. Nosti sitte hänet pystyyn: »Pitkä poika!» Käänsi syrjittäin: »Suora kuin sotamies!» Katseli kauvan hänen kirkkaisiin, älykkäisiin silmiinsä ja kasvoihin, joissa luuli huomaavansa hienoja, hyvää ennustavia piirteitä. »Voi sinua, sinä kullanpala!» huudahti hän ihastuneena, kohottaen pienoisen ilmaan ja suudellen häntä kevyesti otsalle.
Nuori tulokas ei ääntä päästänyt, katseli vain kuin tarkastettava tarkastajaansa.
Olavi oli asettanut hänet jälleen pitkälleen vuoteelle: »Eikö sulla ääntä olekkaan, etkö sinä nauraa osaa?»
Hän rupesi silmillään kujeilemaan. Hän alkoi huulillaan sirkutella ja sihitellä kuin pientä arkaa linnunpoikaa maanitellen—ei hän sellaista ollut koskaan nähnyt, se vaan tuli itsestään. »Naurat, naurat, jo naurat! Sillälailla, sillälailla!»
Kyllikki oli tullut hänen taakseen ja jäänyt sohvanselkämykseen nojaten heitä molempia hymyillen katselemaan.
»Entäs ne kädet … suomiehen kädet…? Puhuikohan se äiti totta?—Totta, totta! Sellaiset kourat! Oikea suomyyrä!» Hän suuteli riemuiten pieniä kätösiä.
»Mutta lapsi kulta, millaiset kynnet sinulla on…? Äiti on varmaan säästänyt sen ilon isälle…»
Hän juoksi Kyllikin ompelukorin luo ja palasi pienet sakset kädessä:»Isä leikkaa, isä leikkaa!»
Hän laskeusi polvilleen vuoteen viereen:
»Älä pelkää … hiljaa, oikein hiljaa ja sievästi! Noin! Ei isä niin kovakourainen ole, ei ei, vaikka on suuri!» Hän leikkasi ja suuteli tuon tuostakin pieniä sormia.
Poika hymyili. Kyllikki yhä sohvanselustimeen nojasi ja yhä lämpimämmin hymyili.
»Kas niin, nyt se on tehty! Sellainen poika—sellainen poika, Kyllikki!» huudahti hän kääntyen ympäri.
»Mutta hyvänen aika, Kyllikki! Sielläkö sinä seisot…? Millainen hupsu minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki! Tuhannesti tervetuloa!»
Hän sulki Kyllikin syliinsä: »Kuinka reipas ja vihanta sinä olet!Nuortunuthan sinä vaan olet! Kiitos sinulle kaikesta … äiti!»
»Kiitos itsellesi!» vastasi Kyllikki liikutettuna, valkoista vuodetta katseillaan hyväillen.
Olavi vei hänet sohvaan istumaan ja he alkoivat puhella toisilleen katseitten hiljaisella sunnuntaikielellä.
»Kaikkea!» huudahti Olavi äkkiä. »Jo minä olen pyörryksissä. Minähän olen keittänyt sinulle kahvia, ja nyt minä…»
Hän nousi ja riennätti pannun tarjottimelle.
»Oletkosinäkeittänyt kahvia—?» ihmetteli Kyllikki ilonhulveisin silmin.
»Kuka sitte, ei kukaan muu olisi saanut sitä tällä kertaa keittää.—Tule, Kyllikki!»
He istuutuivat pöydän ääreen ja joivat—sanaa sanomatta, ainoastaan toisiaan katsellen.
Lapsi äännähti, molemmat nousivat nopeasti.
»Mikä pojua vaivaa—ikäväkö tuli…?» puheli Kyllikki hellästi. Nosti pienoisen ylös ja alkoi puhua hänen kanssaan katseilla, kasvonilmeillä ja pienillä herttaisilla päänliikkeillä.
Poika rupesi hymyilemään.
Mitään sanomatta laski Kyllikki hänet Olavin syliin. Olavi loi kiitollisen katseen ja puristi pienoista rintaansa vasten. Hänestä tuntui niinkuin kaikki olisi sinä hetkenä kadonnut ja häipynyt hänen ympäriltään. Ja hän tunsi kuinka pienen ruumiin lämpö vähitellen tunkeutui kääreiden ja vaatteiden läpi aina hänen jalkoihinsa saakka—niinkuin puhdas, hiljainen hyväily. Hän tuli niin liikutetuksi, että lapsi alkoi täristä hänen sylissään—saamatta sanaa sanotuksi ojensi hän sen takaisin Kyllikille.
Kyllikki laski lapsen vuoteeseen, sovitteli tyynyä mukavammasti ja veti peitteen päälle, niin että ainoastaan pienet kasvot rusottivat valkoisella päänalusella.
»Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni elämä hoidettavaksi», sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat istuutuneet sohvaan. »Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo mahdolliseksi.»
»Ja kuitenkin se niin on», vastasi Kyllikki. »Tiedätkö, mitä minä luulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa voimakkaammat kuin kosto.»
Olavi nyökäytti päätään ja puristi hiljaa hänen kättään.?
Sitte hän alkoi taasen katsella pieniä rusottavia kasvoja valkoisella päänalusella. Ja hänen omille kasvoilleen kohosi vähitellen vakava, miltei synkkä ilme.
»Olavi!» sanoi Kyllikki hiljaa, ottaen hänen kädestään. »Sanotko minulle, mitä sinä nyt juuri ajattelet?»
Olavi ei vastannut heti.
»Ei, älä sanokkaan—kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi sitä nyt ajattelisimme. Ja … onhan hänellä ainakin vanhemmat, jotka ovat kokeneet yhtä ja toista—ehkei hänen tarvitse astua kaikkia meidän jälkiämme…»
»Sitä juuri minä ajattelin», vastasi Olavi.
Kumpikaan ei jatkanut. Vain lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden pientä valkoista vuodetta.
»Katso!» huudahti Kyllikki hetkisen päästä. »Hän on nukahtanut—kuinka suloinen hän on!»
Niinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa—kaikkialla, jokainoassa loukossa.
»Olavi?» sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja nousten seisoalleen.
Olavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi avasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta, joka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta.
Hän kääntyi ympäri ja tarttui Olavin käteen—riemuitsevat silmät kertoivat mitä hän tunsi ja ajatteli.
Olavi kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja hänen silmissään näkyi sellainen ilme, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin.
»Olenhan minä sinulle kertonut», puheli hän kuin haaveillen, kävellen Kyllikin kera tupaan, »kuinka Sisar-Maiju kerran kävi minua kotiin kutsumassa, silloin kun minä vielä olin maailmalla?»
»Olet, olet—se oli niin kaunista, etten minä sitä ikänä unohda!»
»Ja kuinka me sitte tulimme, ja kuinka me alotimme——
He olivat saapuneet peräikkunan luo.
——Katsoppas!» katkasi Olavi äkkiä lauseensa, osottaen kädellään ulos.
Alhaalla alangossa lepäsi Isosuo laajana, lähes silmänkantamattomana heidän edessään. Suonreunasta läksi kaksi kookasta viemäriä, joiden tieltä kihisevät miesparvet raivasivat metsää—toiset juoksuttivat ojaa jälessä. Ne olivat kuin kaksi mahtavaa, eteenpäin rynnistävää valtaväylää, jotka viittasivat kaukaiseen etäisyyteen. Ilta-aurinko loi punervan häiveen suolla häärivien miesten hartioille, siellä täällä välähti kirveen tai lapion terä, vesi välkkyi kuin hopea viemäreissä ja kostea mura kiilsi metallilta niiden reunoilla.
»Oo…!» huudahti Kyllikki ihastuneena. »Se on siis vihdoinkin alkanut!»
Olavi käänsi hänet ikkunasta itseensä päin, kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi hänen silmiinsä niin, kuin hän olisi siihen katseeseen sulkenut kaikki, mitä he olivat eläneet ja nähneet, huokailleet ja toivoneet.
»Nytse on vihdoinkin alkanut!» sanoi hän hiljaa, puristaen Kyllikin voimakkaasti rintaansa vasten.