Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan kukkasista puhuu.
»Tuvassako?» nauraa nuorukainen.
»Ei!»
»Aitassa?»
»Ei sielläkään!»
»Saunakamarissa sitte?»
»Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.»
Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään arvata—kylläpäs sinä olet kovasydäminen!»
Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän—ja tytön olisi täytynyt punastua.
»Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy.
»Tuskin—mitäs sitte?»
»Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä kysyisin—ei, en minä sentään kysykkään!»
»Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana.
»Minä vaan kysyisin että … onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?»
»Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään kädestäni ottaa!»
Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka kauniisti hän katsoo silmiin.
»Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo.
»Mutta pian minä siitä selvän saan—annappas kätesi tänne!»
»Mitä varten?»
»Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.»
»Sinä?»
»Minä juuri.—Etpäs uskallakkaan!»
»Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä.
Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän—syrjästäkatsoja.
»Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla—kylläpäs niiden on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!»
»Mistäs sinä sen tie… Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan latelet!»
»Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi.—Hyvä ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut…»
»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy.
»En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!»
»Sanot, kun ei ole mitään sanomista!»
»Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä sisään.
»Sano, jos osaat!»
»Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi:»Katsoppas tuota tuossa! Se tulee—ja ensi yönä.»
»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy.
»Se, jonka tuleman pitää—se, joka kädestä ottaa.»
»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!»
»Hiljaa—en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo nuorukainen, »Kyllä se nyttulee! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin, hiljaa, mutta varmasti—siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä kukaan muu… Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»
Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.
Ja hän—syrjästäkatselija—näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.
Satu on lopussa—tyttö avaa silmänsä.
Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.
»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»
Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.
»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin tulisi! Vain ikkunan taa—ja katselisi minun kukkiani—eikä naputtaisikaan!»
Hän palasi taasen sadun alkuun—porstuaan ja maitoa siivilöivään tyttöön.
Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.
Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.
Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä sinä nyt teet, Tumma tyttö?»
Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Häntunsiettä se katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»
Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.
»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut…» Tyttö kohousi hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat alas riippuen.:
»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä…»
Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää räpäyttäneet.
Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.
Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.
Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti—hitaasti ja hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan. Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen halkeavan—käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa.
Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.
Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni.
»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni—uuninnurkassa?»
Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä:
»Kädet silmillä—ja väriset…?»
Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä.
»Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.»
»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.»
»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas heti.»
Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.
Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin, asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen nojaten.
»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni? Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi—sille, joka kädestä ottaa…
»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä todeksi huomaat?»
Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki muut!»
»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun suostunut—ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa, minun Tumma tyttöni!»
Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.
»Ja ketäminäolen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt…»
Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana.
»Voi voi!» hätäili tyttö.
»Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti.
»Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus tulitikulla ikkunan läpi!»
»En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole sinäkin vaan levollinen!»
Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen.
»Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas.
Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita.
Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen natisi.
»Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja poistuvia askeleita—sitte oli kaikki hiljaa.
»Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio.
»Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.—Ehkä minä vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!»
»Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me pääse täältä poiskaan.»
»Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä vaikka hirren seinästä kiskomaan!»
Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta.Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin.
»Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni—siitä saat olla varma.»
Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen:
»Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!—Ethän ole enää levoton, ethän?»
»En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.»
»Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut … sitä samanlaista!»
He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään.
»Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron—se on alusta loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.»
»Mitä, mitä sinä puhutkaan…?»
»Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä—sen luo, joka sinua odottaa!»
»Älä, älä! Nyt sinä narraat.»
»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.—Mutta oletko sinä minun … sitä en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?»
»Olenko minä sinun, Olavi—?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa nuorukaisen kaulan ympäri.
Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön käsivarsille vienon punerruksen.
»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara palsamille.———
* * * * *
Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita aamumaljakseen—alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä.
Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia, jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön tukkijoella.
Olavin katse sattui ryhmään—pisarat jääksi riittyivät.
Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin, kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt…
»Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille huomentani sanoa.»
Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo—vaaniva katse tarkasti kiinteästi joukkoa.
Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen kastetta—vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta.
Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään.
Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy mennä?»
Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen.
Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus.
Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona märkään ruohikkoon.
»Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti nuolena nuorukaista kohti.
Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa. Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon.
»Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille: »Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!»
Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi:
»Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse…»
»Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti.
»Älä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen nimiin ivailtavaksi!»
»Ja te tiedätte mikä minä olen!»—kädet nousivat ylpeästi rinnoille ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet hänen ikkunansa takana—kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö, niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse, jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon—eikä hän ikänä nouse!»
Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta hänen jälkeensä.
»Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.»
»Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana—juuri silloin kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden lehtiä väräyttää.»
»Totta, ystäväni—elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja—katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme.»
»Löydämme oman itsemme…?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua ymmärtää!»
»Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat, marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat…» Valkean käsivarren liike häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat…?» kysyi palsami pidätetyin äänin. »Vain ne jotka—kukkivat!» kuiskasi verenpisara.
»Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet kuin yö—huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat.
»Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.»
»Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja silmäsi niin kummasti katsoo?»
»En minä tiedä… Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian onnellinen…»
»Liian onnellinen—?»
»Ei, ei, en minä tiedä… Minä toivoisin jotakin…»
»Sano se toivomus minulle!»
»Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä…»
»Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?»
»En minä voi, enkä minä tiedä. Minä … pelkään.»
»Pelkäät—? Minua?»
»Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan…»
»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.»
»Minä pelkään… Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa—voi kuinka äärettömästi minä sinua rakastan!»
»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan sydämeen.»
»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä… Vihdoin se tulee, ja terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme sulautuvamme valoon ja lämpöön.»
* * * * *
Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.
Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.
He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.
Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.
Tyttö kohotti katsettaan.
Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.
Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:
»Onko auringollakin silmät…? Onko se muinakin aamuina minua katsellut…?»
Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.
Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin—juuri niinkuin äiti katsoo, kun hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.
Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää noussut—kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.
»Mitä—?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?»
Kyynelhelmet värähtivät—ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.
»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua hänelle lohduttavia sanoja.
Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset huokailivat raskaasti kasvojen alla.
Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka itkivät ja valittivat.
Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin suortuviin.
Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät kasvot—raskaat huokaukset täyttivät huoneen.
Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.
Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa—ei nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.
»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin äänin.
»Anteeksi—?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.
»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.
»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut minulle kaikki?—Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»
»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä mitä vastaisi.
»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»
»Ja jossinätietäisit … voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille voin?»
»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua nähdä—joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»
»Ehkä minä tulen sinua katsomaan…»
»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»
Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja näytti sitte tytölle.
»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua päästää?»
»Ja kuinka minä voin mennä?—Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan päivä!»
»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio—en minä nyt sitäkään pelkäisi, en yhtään… Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa sinua vielä kerran, näin, tällälailla—etten minä sinua koskaan unohtaisi.»
»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen rintaansa kohosi hätä ja tuska—niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle olisi»—hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto—»ettet sinä tämän jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran omaksesi valitset.»
»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen.»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»
»Ei, ei, se olisi väärin. Sillointäytyy!»
»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.
»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.
»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.
He irtautuivat ja nousivat.
Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä—huulet tapasivat toisensa.
Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja ummistuivat—tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean, verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen, häviämätön merkki.
»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen sinua katsomaan—ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»
Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen katsonut—ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta ulos.
7. PlHLAJANTERTTU
»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.
»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi.
»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?»
»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä iloinen.
»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.»
»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.
»Et sinä minua kokonaan ymmärrä—eikä se ole tarpeenkaan. Mutta pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät… Katsoppas! Minusta viime kevät oli niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.»
»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä…?» sanoi tyttö hellästi.
»Kovin ikävä—näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija…»
»Minkästähden sinä sillalailla kulet?»
»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä tuijottamaan.
»Mutta missä sinä silloin olit…?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen, ja katsoi häneen tutkivasti.
»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää—en minä nyt enää kevättä muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte näytti että syksykin on kaunis.»
»Näyttikö sen joku?»
»Näyttipä niinkin—tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin näin.»
Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.
»Se näyttäjä oli—muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle—ei, ei, et sinä mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai menenkö ohitse?»
»Olisitko sinä mennyt ohitse…?»
»Kyllä minä niin ajattelin—kun minä kuitenkin olen ohimenijä… Minä en tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»
»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»
»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani… Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on ollut näin kaunis syksy.»
»Ja minulla…», kuiskasi tyttö.
»Niin—sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee ja mitä ihminen etsii.»
Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:
»Puhu vielä—siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»
»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään. Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen silloin muuttuu aivan toiseksi?»
»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»
»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman kauniiksi.»
»Juuri niin—kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä kaikki on kuin kaunista unta.»
»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?»
»Sen minä aina muistan, aina!»
»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit—kun sinä vuoroin punastuit ja vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti, etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.»
»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin—en minä olisi voinut sitä kauvan kestää.»
»Kyllä minä sen tiedän… Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä minulle elämän jälleen kauniiksi teit.»
»Enhän minä mitään…», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas. Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen kysyvästi.
Nuorukainen hymyili vastaukseksi.
Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri:
»Saanko minä olla näin?»
»Saat—juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen.
Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein…
»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen kätensä hänen olkapäälleen.
»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen.
»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»
»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.
»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.
Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.
Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen tytön ruskeita suortuvia.
Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen ihoon—kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.
»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn koko olemuksensa läpi—niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.
»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että molempien hengitys salpautui.
Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.
Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät kulkuset hevostensa ajokatuihin.
Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono. Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo tahansa.
Ilta alkoi hämärtää.
Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies, muuan sen kylän isäntiä.
»Iltaa—terveisiä kaupungista!» tervehti mies.
»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?»
»Eipä ole oikein aikaakaan … minulla vaan on teille vähän kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä niitä lähetettiin—tällaisia näin!»
Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.
Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin kiitetyksi.
Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan, vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:
»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain…?»
»Kertokaa vaan—kyllähän minä mielelläni…», sanoi nuorukainen, yhä edelleen hämillään.
»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä jonkun juoksevan takanani.—Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja pysäytän.
Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket punottavat.
'Jäikö jotain?' kysyn minä.
'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.—'Te puhuitte että se Olavi on nyt siellä teidän kylässä?'
'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'
'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'
'Oo!' sanon minä ja naurahdan.
'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.
'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'
'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.
'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.
'Niin—taikka pilkaksi kääntäisitte.'
'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'
'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'
Sitte se antoi tuon tuossa.
'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.
'Niin—ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'
'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.
'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'
'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.
Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen—voikaa hyvin!»
»Hyvästi! Kiitoksia paljon … kaikesta!»
Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen, kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan. Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi niminen nuori mies.
'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.—'Se on niin rehellisen ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'
Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta—jotakin, jota hän on kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin avata—ja hymyilee.
Nyt tyttö palaa sisään—se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja lähtee jälessä.
Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja menee sitte karjankeittiöön…
Nuorukainen avaa käärön—hiljaa, riemuisin tuntein.
Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.
»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.
Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!»
Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.
Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen kansi—kannen alta näkyy valkoista paperia.
»Vielä lähempiäkö terveisiä—?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.
Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::
»Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut, minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.»
Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään ja silmiin nousee himmeä kimallus.
Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo raskaasti alas.
Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee ulos.
Hän ei näe enää mitään, mutta häntunteekuinka suuria, viileitä lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.
Annansilmä ikkunalla kukki—pienen kamarin pienellä ikkunalla.
Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä—tämä Annansilmä jo talvella kukki.
»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö—»että ilo hänen ikkunallaan hymyilisi.»
Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia—tämä Annansilmä jo joululta alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.
»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin—ja kun ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä kukkimasta lakkaat.»
Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.
»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on—niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän, painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia terälehtiä vasten.
»Yksi ystävä tytöllä on—niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan, nyökäyttäen päätään pihallepäin.
Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.
»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan kautta portaille.
»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin, mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan aitanräystään alle pystyyn.
Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.
Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön eteen.
»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä tytön poskille.
»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen ranteisiinsa.—»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.»
»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti», nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet sillätavoin takaperin kynnyksen yli.
He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.
»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi nuorukainen tupaan tullessaan.
»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?»
»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne vieläkin teen.»
»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.»
»Siksipä—että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.»
»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?»
»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan huipulle istumaan—niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa kirkkonsa ja pappinsakin, ja…»
»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.
»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat nähdä puhunko satuja.—Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»
»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi mihinkään lähteä … ja tuskin koskaan.»
»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»
Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:
»Nyt lähdettiin!»
Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.
»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.—Katsoppas tuonne!»
Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja katsoi hymyillen pihalle.
»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.—Mitäs nyt, kun äiti naputtaa ikkunanlasiin?
'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei se kuitenkaan pysy pystyssä.'
'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me ponnistaudumme liikkeelle.
Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.
Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä kiedot kätesi niin kauniisti…»
»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin puolittain tosissaan.
»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista ilman minun apuani.
Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä ylös—tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja siitä se alkaakin jo hakkuualue.
Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.
'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä. 'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat oksilla kuin sinun silmäsi.'
'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi uskonut että metsä voi olla niin ihana.'
'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas tuota suurta tietä tuolla alangossa—se on valtatie, jota myöten kaikki tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen—eikös se ole somaa?'
'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.'
'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?—Nyt meidän pitää mennä miehiä katsomaan!'
'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana.
Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas—hui sitä vauhtia! Ja nousemme toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa.
'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä.
'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo—mutta laskekkin pulskasti, muista se!'
Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan.
'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo.
'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.
'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt maalaiselämää—pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä', selitän minä miehille.
'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!'
'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa—siksi se noin loitolla seisoo.'
'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet.
'Onhan niitä', minä vakuutan.
Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran minä.
Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se näppärä!'
Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin.
Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua!
Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut silmilläsi, niin kaikki käy täydestä.
'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.»
»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö.
»Vaan siihenpä on melkein pakko—ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'
Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu mainiosti.
Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta kuivasmännystä nuotiota.
'Nyt ne rupeevat päivälliselle—ja niin teemme mekin ja istumme heidän nuotionsa ääreen', sanon minä.'
Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.
Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale ainakin.
Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen ääreen—ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.
'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö…?' ihmettelevät miehet.
'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa.Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi.
Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi.
Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi kuin vastikään uunista otettu.
Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin. Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni pieniksi suupaloiksi.
Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun valmistuksiani.
'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja tarjoan.
Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat. Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä: 'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että…'
'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä! tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.»
Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään nauruun.
»No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän pieni hiiri…
'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä.
Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä minun kylkeni suojassa.
Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen ääressä.
'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä—kaikki odottaen katsomaan.
'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun korvaasi.
Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte minulle.
'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä hymyilet—miehet hymyilevät.
Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä—minä sentään aina pyyhkäsen hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa.
'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas jatkaa syöntiään.
'Mikäs siinä—maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena.
'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden.
Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun valkopäisen kannon nenässä—oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni, vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa.
Sitte me jo lähdemmekin.
Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon: 'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille pieni lähtösaarna—tuossahan se on meidän kirkkomme.'
'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki.
'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin on kaikkein parasta—ja Antti on apuna messuamisessa.'
'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.—'Kun se kerran on tänne sitä varten tullut, että kaikki näkisi!'
Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua:
'Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?''Olenhan minäkin suuri ja mahtava he-erraa!' vastaa Antti että metsä raikuu.
Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta. Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua.
'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'
'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla tekee.'
Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.»
»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena.
»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo kotiinpäin, puhutaan sitte kotona.
Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.
Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset sen kuin vyöksi uumillesi.
'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä kutomassa huivissa vain—se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'
Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin—ja nyt me jo olemmekin kotona ja istumme täällä sisässä.»
»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin tavattoman kaunista ja hauskaa—kun se tällälailla tehtiin se matka.»
»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.»
»Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö.
»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä kotona—täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se äskeinenkin. Annansilmä—istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein katsella!»