1. Pappilan nuorenherran kertomus
Hän vaelsi alakuloisena, kuten nuoret miehet aina,vaikka sydäntä ei suinkaan vielä maailman huolet paina,hän vaelsi tukka liehuen ja mieli jossain poissa.Hän kuuli, kuinka lasikellot soivat vaahteroissa.Hän kulki kotipihalla ja samalla maailmalla.Hän seisoi hetken epäröiden kanslian ikkunan alla.Suviyössä valitti tuuli,lasikellot, lasikellot…
Ja laiha liekki tuikutti, tuikutti ikkunasta. Hän hätkähti ja vaivoin välttyi takaisin juoksemasta. Se on isäni tietysti, mietti hän, hän valvoo poikaansa tänään. Oi, poika, poika, isälläsi on suruja nieltävänään: sinä etkö kadu viipymistäsi kylän karkeloissa — vain sielus mistaat ja sydämesi syntipaikoissa noissa.
Hän tarrasi ikkunaluukkuihin ja keljuili ylös vähän ja miltei kauhusta kirkaisi kun katsoi sisään. Tähän hän totta ei ollut valmistunut keskellä nykyistä aikaa: suviyössä olis siis kaikitenkin hitonmoista taikaa!
Hän käsitti salamannopeasti: kaamea menninkäinen oli kansliassa ja kirjoitti. Jokin uho, kalsea, jäinen kävi lasien lävitse pihalle kuin luurangon kostea hiki… Hän tunsi äkkiä Pappi Krabben. Se istui ruutua liki, se kohotti tyhjän katseensa, hän tunsi tuon saman saaliinhimon syttyvän siihen, jonka niin, oli sakaristossa maaliin ja kankaaseen joku mestari ennen siveltimellä luonut. Niin, tietysti se taaskin oli krouvissa viinoja juonut (se krouvi sijaitsi kirkolla, hänet erotti piispa siksi, kun hän möi viinaa ja joi hän viinaa henkensä pidättimiksi).
Hän sisään kävi ja rohkaisten luontonsa rykäisi ovella lujaan ja arveli sillä saattaneensa haamun umpikujaan. Vaan se oli aivan rauhallinen, ei syöksynyt ilmaan lainkaan. »Oi iltaa poikani», sanoi se vain, »miten suuren kunnian sainkaan kun vaivauduit minun luokseni näin myöhään yöllä ja tahdoit minun mieltäni riemastuttaa, niin, oi poikani, mahdoit, mahdoit hyvin nukkua vain sinun vuoteellas. Vaan äläpäs, äläpäs huoli, jos sitten hieman juteltais, ota, istu, tuossa on tuoli…»
Ja sitten hän haamulta tietää sai: se kirkossa saarnata halas.Se kylmeni harppujen huminalle ja taivaasta vaelsi alas,se hetkeksi vanhan pappilan kanslian pulpettipenkille palasja sytytti haarakynttilän ja istuen myöhään yöhönkoko palavan henkensä voimalla vaipui saarnanvalmistustyöhön.Sen sulka rapisi paperilla ja kirjainten jono mustakuin huusi jo lain ja evankeliumin sanoman julistusta…Suviyössä valitti tuuli.Lasikellot, lasikellotsoivat vaahteroissa.
Vaan sitten se haihtui kuin usma pois. Ei näkynyt enää häntä. Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä ja yllä keltainen sortuukki ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.
2. Piika Amandan kertomus
Ja meidän piika Amanda oli herännyt aamulla varhain, vaikka piikain uni, kuten tunnettua, on juuri amulla parhain. Hän oli kuullut nurkissa kolkutusta. Ja hissun kissun kulki jokin kaamea olento porstuassa ja ovia ryskien sulki, ja juoksi pihalla, puutarhassa ja anturat maahan iski kuin nuija-juntta, ja kumminkaan ei haukkunut Halli-piski.
Ja Amanda kylmässä hiessä ui ja nousi ja ovelle juoksi ja raoitti varovaisesti ja palasi ikkunan luoksi kun mitään ei nähnyt eteisessä, ja aukaisi ikkunanverhot. Vaan ulkona värisi aurinko ja kedolla leikkivät perhot ja lehmät ynisi karjatarhassa. Lahdella sumu leijas… Mikä hitto häntä unien keskeltä turhaan ylös peijas?
Vaan äkkiä kämmenin hamuilevin hän punaiset kasvonsa peitti: jokin valkoinen olento tallin edessä satulan selkään heitti pienvärisen korskuvan valakkahevosen, ja itse hyppäsi selkään.
Oli haamulla liperit leuan alla ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt…
3. Renki Epramin kertomus
Ja meidän Eprami kuului olleen tulossa kotiin. Hän mietti, miten iloisen yön hän Nikulan Alman aitassa juuri vietti. Hänen ajatuksensa ruusunpunaiset kiersivät tuttuja maita, hänen huulensa vihelsi nuotteja villejä, drillejä onnekkaita. Hän astui rennosti Ripakon kujaa kun aurinko nousi. Hän saapui järvelle kimmeltävälle ja yli sen sousi ja katseli kuinka korsissa sipisi, aalloilla lipisi tuuli. Hän telkkien vitinän, ruislinnun haikean ritinän kuuli. Hän niitulla näki vilkkuvan keltaisten kurppien nokkien, hän pajuista äkkäsi kerttujen parvet ja ilmasta lokkien. Hänen venheensä kokka törmäsi suhisten kaislaan ja santaan ja notkein ja nuorin jäsenin hyppäs hän pappilan rantaan. Poissa on kulta…
Ja aurinko heitteli pappilan laseihin punaista tulta.Ja Eprami lauloi haikeesti: Poissa on kulta…Hän mollissa lauloi ja asteli rennosti taloa kohti.Oi aikainen aamu! Se mutkikas polku läpi koivikon johti.Hän lauloi mollissa: Poissa on kulta. Ja koivikko hymys.
Vaan äkkiä paukkui ja tantere soi. Ja Eprami lymys ikikokoisen koivun rungon turviin ja kalveten näki: oli liikkeellä valkeat menninkäiset ja hautojen väki. Pikimustalla ratsulla karkasi kelmeä vainaja ohi ja ruoskalla vinkuvasiimaisella sen kupeita sohi. Verenkarvainen liekki suitsusi ympäri hevosen suusta. Ja ratsastajalla naama lie ollut pelkästä luusta, pyhä piplia toisessa kainalossa ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt…
4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus
Ja kirkonvartija Optaatus, joka soittaa kelloja aamuin ja on, kuten kaikki kirkonvartijat, tarkka tuntija haamuin, meni aamulla varhain sakaristoon ja aikoi siivota siellä: näet on niin raskasta antaa rovastin liialti tomuja niellä, se tekee kurkun karkeaksi ja saarna ei oikein luista…
Vaan semmoista suurta säikähdystä ei Optaatus toista muista: pikimusta ratsu on köytettynä lampetin lenkkiin ja kauraa se rouskii nuorilla hampaillaan. Ja nurkassa joku nauraa röhönaurua, paksua, karmivaa. Kun Optaatus sinne kääntyy, hänen hyvänsävyinen naamansa kauhusta vinoon vääntyy. Se on pappi Krabbe, se syntinen mies, jonka kuva on kaapin päällä. Mitä hittoja hänkin, vainaja, on näin päivällä vielä täällä: kuten tunnettua on vainajilla aikaa yhdestä viiteen ja sitten niitten on lähdettävä takaisin kiireesti hiiteen… Oli haamulla rillit nenänpäässä ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt…
5. Pappilan neitien kertomus
1.
Me menimme juhlapukuisina herkän-hartaalla miellä ja yhteen kartanon Mirjamin kanssa satuimme kirkkotiellä. Me hymyilimme ja tervehdimme. Ja Mittumaarian pellot oli kukkamerenä: päivänkukat ja apilaat ja kellot kuin laineet kohisi aidan takana. Väkevä koivujen haju ja kasteen tuoksu syöksyi vastaan kuin myrskytuuli raju. Ja helähti kirkon isokello, kun kellonsoittaja veti koko hartiavoimalla kellon nuoraa. Sitten pimpitti heti papinkello kimein kilinöin. Se viittasi meidän isään. Me tukkaamme hiukan sipaisimme ja marssimme rivissä sisään.
Koko kirkkorahvas kahahti ja sitten suvivirsi soi holveissa ja sen soidessa kaikkosi sydänten kirsi. Se on kaikkein virtten suloisin, ah, siinä on jaloa voimaa, sen väristessä ja helistessä totisesti soi maa… Vaan se meni poikki. Me hämmästyimme. Virtemme jäi puoliin. Jokin peljättävä kummitus oli kiivennyt saarnastuoliin. Joku vaimo kirkaisi perällä. Joku pudotti kirjansa. Joku oli jäykistynyt ja huulille oli syöksynyt manaushoku. Ja isämme, hän oli sakaristosta tullut ovelle asti ja seisoi ja tuijotti saarnastuolia perin tuikeasti. Ja lukkari yritti virttä taas. Vaan sävel soristen kuoli… Ja sitten meillä ei enää ollut muuta kuin saarnastuoli ja kummitus saarnastuolissa. Se kohotti luurankonyrkin ja pauhasi meille lain sanoja lausein kiivain ja jyrkin. Sen kaljulla oli kalotti ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.
2.
Me kuulimme, kuinka Herra teki armon Juudean maalle kun Johanneksen lahjoitti sille vanhalle Sakariaalle, me kuulimme, kuinka Herodias oli häijy ja jumalaton kun eli alla Herodeksen kuninkaallisen katon, me kuulimme, miten Salome tanssi Herodeksen nähden, me kuulimme, miten Herodes antoi Salomen tanssin tähden pyhän Johanneksen mestattavaksi aivan ilman syytä, me kirosimme Salomea, sitä kurjaa, kurjaa kyytä, me siunasimme Johannesta, hyvää Jumalanmiestä, joka edelläkävi ja Messiaalle tiedot antoi tiestä. — Vaan saarnattuaan tähän asti kummitus taukosi vähän. »Minä tahdon tähän lisätä, minä tahdon lisätä tähän että kaikki tietäis sen seurakunnassa: Olen kuin Herodes muinen, tämä käsivarsi ja nyrkki tässä, tämä nyrkki kalmanluinen on kuoleman miekkaa pidellyt ja tappanut miehen kerran, ja totisesti se mies oli myös, kuten Johannes, mies Herran. Oi ystävät, ystävät, kalvetkaa, sillä kenkään, kenkään teistä ei taida silmin synnittömin Herran edessä seistä. Te olette kaikki Herodeksia, joka ainoa miehen murhanon tehnyt omassa sielussansa tähden himon turhan. Kuka luulee itsensä viattomaksi Seebaotin nähden? Joka ainoa oman itsensä on tappanut Salomen tähden…»
3.
Ja liikutus kävi seurakunnossa, itku nousi ja laski. Ja rahvas oli kuin vastakaadettu, vastakulottu kaski, ja vastakylvetty: odottaa sai milloin nousis oras. Joku akka huusi ja mylvi melkein, joku ukko manas ja poras, joku kimeä-ääninen pojan-nappula penkillä seisten huusi: »Oi taivaan profeetta, taivaan profeetta, Messias, Messias uusi.» Ja kaksi vanhaa-emäntää hihitti mieltä vailla, ja kaunis tyttö ristikongilla tanssi Salomen lailla…
Ja kummitus vihdoin lopetti. Emme nähneet enää häntä. Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä ja leuassa pieni piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.
6. Vanhan haudankaivajan kertomus
Hän kuului juuri siirtäneen mädän hautalaudan pois kiviaidalle reunustalta vastaluodun haudan ja sitten ääneti istahtaneen. Ja hän hautarivit näki ja mietti, että siinä se nukkui pitäjän vanha väki: oli paroonia ja riiarinnaa ja rovastia ja muuta — vaan itseasiassa kuitenkin vain rapiata luuta, joka helponlaisesti murenee ja tomuks ja tuhkaks hajoo, kun kaivaessaan lapion terällä hiukkasenkin kajoo…
Niin, sielu, sanovat, ikuisesti veisaa ilossa taivaan, vaan ruumis, miksi se katoaa, miks ruumiin madot sai vaan… Ja hän sytytti niveräpiippunsa. Niin, oli se kysymys vakaa. Hän hymähti lievästi itsekseen. Vaan silloin puitten takaa tuli hitaasti ratsu ja ratsumies. Mitä kummaa ne tekivät tässä pyhää kirkkorauhaa sunnuntaina noin julkeesti häiritsemässä? Ravas ratsu Krabben haudalle. Hävis ratsumies satulasta. Ja silloin hauturi äkkäsi, hän äkkäsi silloin vasta: oli miehellä piirteet kauheat, oli silmät jäiset ja tylyt, kuten sakariston taulussa, ja jalassa pieksunhylyt.
Sinä hiukan ylpeänäsuorasta nenästäsi ja vaakunasi kahdeksasta kentästähyppäät silmilleniystäväni,ja kysyt minulta, ääni väristen,kuka oli iso-isäni.Ja minä hyvin ylpeänä:kuningas.
Hänelle olivat alamaisia kahdeksan kihlakunnan tiet, hiekkaiset, pitkät tiet, ja sateenkaariset unelmien sotajoukot. Ja hänen sukupuunsa haarat olivat täynnä tuskan hikihelmiä ja kuolema istui jokaisen lehvän päässä.
Ja sinä naurahdat minulle.
Mutta minä,minä käsken sinun itkeäja paljastaa pääsi pitkien sarkofaagien edessä,joissa esi-isäni nukkuvat.Niistä nousee huokausten höyry.Ja reunoihin olen upottanut korkokuvia:kuninkaitten saaton,synkeän, synkeän saaton,jossa esi-isäni vaeltavatselässä haavoja, jalat palaen, silmät niintotisina,kuninkaitten saaton,ylpeän, ylpeän saaton.
1. Ikaros
Olen vanki, tee mulle siivet. Mun rintaani ahdistaa nämä tylyt ja sumuiset rannat, koko autio Kreetanmaa,
ja katkerat kreetalaisetja Minoksen synkeä ies.Oi, isäni, tee mulle siivet.Olen vanki, ja vapaa mies
minä voisin olla. Pois mennäyli meren aallokon.Toden totta. Ma tiedän: suurisen takana elämä on.
Toden totta. Kaupungeissaolet kertonut asuneesja pauhun ja jylinän kuulleesjoka päivä sun huoneesees.
Ja kauppiaitten säädynsinä rikkaaks kuvailit,maamiehet rauhallisiksja viisaiks filosofit.
Ja jalojen soturiensinä kerroit elävän näin:teräs silmissä, tanassa keihäs.Ja kuolevan pystyin päin.
Sinä naiset kuvailit kauneiks:he on sisaret, morsiametja vaimot ja nuoret äidit.Vaan isäni, isäni, et
mua milloinkaan ole vienyt pois sinne. Ja yksin sain joka päivä vain tuta kaipuun ja ikävän rinnassain.
Hei, kuuntele, meri huutaaja lokit kirkuvat,hei, Neptunuksen kasvotovat vihreet ja ilkkuvat.
Hei, kangastus on noussutmeren ylle värisemään:ma sun kaupunkisi ja maasiniin hehkuvina nään…
Oi, isäni, tee mulle siivet:meren yllä vapaus on,meren yllä nään lentävän tähteinja kuun ja auringon
ylen suurta ja tuntematonta ja kaunista kohti. Ja nään: ne kaikki sittenkin tietää kuin jonkin määränpään.
2. Daidalos ja Ikaros
Me kohotamme katseemme. Ja siivet kimmeltävät on, nähkää, meille lahjoittanut suuri Kohtalo: maa, meri vaipuu allemme. Nyt meidät kauas kantaa yötaivas ja sen värisevä eetteri.
Te valmistitte käsillänne köyhän ravintonneja verhositte vartalonne kehnoin tappuroin.Oi, katsokaa te jälkeemme ja nähkää ihmetellen:on kuninkaitten rikkaudet meille annetut.
Te vapisitte pimeässä kauhukuvain eessäja itkitte ja pakenitte metsään pimeään.Me rintahaarniskoissa ja miekat hioittuinakuin sotauroot käymme yli aavain kenttien.
Te kyynärpuulla mittasitte ajatusten polvetja punnitsitte nauloin kaikki pienet sananne.On meidän mittanauhoinamme kiertotähtein radatja punnuksina ovat itse kuu ja aurinko.
Niin raivoisina kuin te joskus luojan kirositteja kirositte elämänne vuodet kuluneet,niin hartaina me kumarramme luojan eteen päämme,me, joille hän on lahjoittanut suuren huomenen.
Te ruikuttaen kerjäsitte kuolemattomuuttaja väsyitte kuin sylilapset haudan povehen.Me kerran putoamme. Vaan siivin liekehtivinja ylpein otsin katoamme niinkuin sankarit.
Laulu esi-isille
Miten kauneina nukkuvat lapses alla koivun vihreän. He nauravat maailmalle joka näyttää hymyilevän:
näes, taivaalla on pilvi ihan, ihan punainen, ja vihreä niitty sen alla ja puro keskellä sen —
ja kauneina nukkuvat lapses alla koivun vihreän ja nauravat maailmalle, joka näyttää hymyilevän.
Älä säikähdä, rakas äiti, minä juuri heräsin. Minä kuljin unessa äsken minä unessa vaelsin.
Ihan niinkuin sadussa kerroitisoisän siellä näin,ja isoäidin helmaanminä aivan hetkeks jäin.
He oli niin köyhät ja nöyrätja kovin surulliset.Et siitä koskaan, äiti,ole kertonutkaan, et.
He olivat nähneet nälkää,ja vilua, huomasin sen.Ja huomasin: kova ja raskasoli hyväily molempien.
Älä säikähdä, rakas äiti, minä juuri heräsin, minä kuljin unessa äsken, minä unessa vaelsin.
Työn laulu
Me kohotamme kätemme, ja raskain, tylyin iskuin maan pintaan vajoo kuokkamme ja multa vapisee. Me tiedämme: on edessämme aava halla-noro, vaan takanamme kellertää jo viljavainiot.
Sun isäsi, mun isäni on synkän päivän jälkeenpois vaeltaneet kaskimaalta otsin vaipunein.Ja katso, veli, kuokka jäi ja halla-noro meille,vaan katso, veli, jäi myös nämä kädet väkevät.
Sun isäsi, mun isäni on miekoin vyötettyinäyön hämäryyteen tehneet työtä käsin palavin.Ja katso, veli, miekan myös mä sidoin kupeelleni:sen teräksessä piirtyy jana ruosteenpunainen.
Sun poikasi, mun poikani, kun kerran ehtoo saapuu ja meidät viedään väsyneinä hautaan kalpeaan, käy ylpeinä ja onnellisin käsin kuokan varteen ja katso, veli, miekan myös he sitoo kupeelleen.
Suvivirsi.
Ota, Herra, korviis lastes kiitos.
Väkevänä kohoo ylitsemme keskisuves kaari, jota katsoin me, kun esikoises, iloitsemme.
Katso, jyvistä ja ytimestätiukkuu syksyyn kallistuva maailmas.
Palvelijas, heinämiehet palaapitkin kukkaspenkereistä tietä.
Kellastuvan elopellon keskeen syttyy yksinäinen rääkkälintu raskain äänin valittamaan. Kuule! Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa. Kuule, kuule, ota lastes kiitos!
Joku soutaa. Tuulen viri rientää kaislikossa solisten. Ja kuule! Äännähdellen, siivet vettä viistäin kavahtavat sorsat, lentoon nousten. Sadelintu helein huilunäänin huutaa leppäsuppaasta. Ja kuule! Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa.
Esikoises, voimattomin äänin veisaa sulle, Herra, suvivirren. Kuule, kuule! Harmain, raskain soinnuin, kirkkaana, kuin hopeainen tiuku taikka värjyin, metsän huminana suvivirsi saapuu korkeuksiis.
Katso, jyvistä ja ytimestä tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas!
Ota, Herra, korviis lastes kiitos!
Laulu isänmaasta
Tule, lähde, yö jo saapuu, minä olen jo viluinen. Kai kehrääjälintu lentää: minä kuulen laulun sen —
kai varjo, en tiedä, mistä on niitylle vierähtänyt, ja sumu, katso jo hyppii ja haamut näen nyt,
ja huuhkaja kamalin äänin on noussut huutamaan. Oi kuule, äiti, jouduin keskelle kauhujen maan.
Älä pelkää, rakas lapsi, ole aivan turvallinen. On lähellä äitis ja isäs ja parvi sisarien,
ja koti on tuossa ja piha ja hevoshaka on tuo, ja kotilammelta tuuli kaislain huminan tuo,
ja katso, tuolla on kylä,ja kylässä ihmiset —ne on sun kansaas kaikki.Miks vielä vapiset?
Ne ottavat nuijansa raskaan,ne tarttuvat keihääseensun puolestas taistellakseenmieheen viimeiseen.
On yhtä verta he kanssas. Ja rakas Isänmaa on ympärilläs. Ja kaikki he sitä rakastaa.
Kuoleman laulu
Me istuimme rannalla kahden kuin odottaen jotakinja silloin se tuli yksinään airoin äänettömin.Se souti tänne. Tunsin, miten kätesi kangistui.Se sukelsi hämystä esiin ja ohitsemme ui.
Sinä nousit ja katsoit kauan ja puhkesit nyyhkytyksiinkun kaikki jo oli ohi. Ja minusta tuntui niinkuin jotakin olisit löynnyt ja heti hävittänyt.Vaan mitä se on? Minä istun ja kummastelennyt.
Veden kalvoon lehtiä halavain ja lehmusten pudonnut on.Ne kiitää vaahdossa ohitse. Surusiko on pohjaton?Sinä venheessä suvisen päivänkö näit soutavan sumuhun?Vai omanko nuoruutesi, oman nuoruutesi sun?
Oi katso. Halavat on tummat. Ihan kaikki katoaa:sinä kuolet kerran itsekin, ja samoin kuolee maa.Vaan sittenkin, juuri siksi: sinä elät kuitenkin.Joka aamu aurinko palaa taas purjein liekehtivin.