The Project Gutenberg eBook ofLauluja ja ballaadejaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lauluja ja ballaadejaAuthor: Aino KallasRelease date: January 12, 2024 [eBook #72691]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1897Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA JA BALLAADEJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lauluja ja ballaadejaAuthor: Aino KallasRelease date: January 12, 2024 [eBook #72691]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1897Credits: Tuula Temonen
Title: Lauluja ja ballaadeja
Author: Aino Kallas
Author: Aino Kallas
Release date: January 12, 2024 [eBook #72691]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1897
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA JA BALLAADEJA ***
Kirj.
Aino Suonio [Aino Kallas]
Porvoossa, Werner Söderström 1897.
LauluniRunotyttöJuhannus-yön taikaSadesäälläTalven kukatSydänMyrtin-oksaHelminauhaTorpan tyttö kutoo kangastaNuor' AstriAmorSydämeni haltiaKevään lapsetSeitsentoistavuotiasLäpi verhojenElämä on ihanaSinikelloIlta tuntureillaLieden ääressäPikku VäinöLinnoja laatiessaSaaretLaulajapoikaKuutamollaKaunis KatriHyljättyOnnea tavottaessaAuneTaivaan tie
EDVI JA ELGIIVAHistoriallinen ballaadi-sarja
1. Laulu: Edvi kuningas näkee Elgiivan 2. Laulu: Edvi Elgiivan luona 3. Laulu: Dunstan 4. Laulu: Tuomitut 5. Laulu: Elgiivan jäähyväiset ennen maanpakoa
Metsän haltia, W. RydbergAntinous, W. RydbergTaas tavataan, W. RydbergTarina takkavalkealla, Z. TopeliusToivioretki Kevlariin, H. Heine
Iloton mull' on mieli,Elämä murhetta,Mut sävel kanteloniKajahtaa riemua.
Ma kerron ystävästä,Jot' tuskin tunnenkaan,Keväästä, jost' en tiedä,Tuleeko konsanaan.
Ihannemailma aukeeMinulle lauluissain,Miks sinne päästäisinkään,Suruja, murheitain?
Mut runohelmilöitäVain suru synnyttää,Kun koittaa onnen päivä,Kai kannel unhoon jää.
Elämä itse silloinOn täynnä laulua,Ja mailma, murheen alho,Ihannemailma.
»Ovi auki! Ken se kolkuttaa?»Soma keijunen sisähän sipsuttaa,Sinisilmät kirkkaina päilyy,Pään ympäri suortuvat häilyy.
Hän luokseni käy siro askelin,Mua hyväilee käsin pehmoisin.»Sä minut tunnethan varmaan,Runotyttösi herttaisen, armaan?
Voi, salli mun istua polvellen,Sadut kauniit korvahas kuiskailen.Ah, läksyjen antaos jäädä,Työtuumat mielestä häädä!»
En estää häntä mä koitakkaan,Käy keijunen polvelle istumaanJa kertoilee tarinoita,Surunhelliä unelmoita.
En häiri häntä, vain kuuntelen,Unohdan mailman ja huolet sen.Ja keiju kun luona on milloin,Työt, toimet ne jäävät silloin.
Hiljaa, tytöt, kuulkaa,Kerron jotakin!Taian aion tehdäYönä Juhanin.Tulkaa, etsimähänLähtään kukkia,Helmat täytyy nostaa;Maass' on kastetta!
Taitan tuomen tertun,Ruusun, apilan,Uljaan kurjenmiekan,Kielon valkean,Kainon metsätähden,Hellän vanamon,Lemmikin ja liljan. —No, nyt tarpeeks' on!
Yhdeksätä lajiaMull' on kukkia.Niistä sepel kaunisTäytyy solmita.Siin' on rakkautta,Lemmen riemua,Hiukan kateutta,Enin onnea.
Se kun valmis ompi —Niin, nyt kerron sen,sepel pitää pannaAlle pieluksen.Vielä yksi seikkaTarkoin muistakaa,Sitä solmitessaPuhua ei saa!
Unissa jos sittenNäen sulhoni,Seuraavana — —. Vaiti,Joku naurahti?Tytöt, tytöt, juostaanJoutuin pakohon!Kuunnellut on meitäVilho vallaton!
Sataa, sataa! Alla mielinKuljen katua,Pilvet synkät, taivas harmaa,Tiekin lo'assa.
Vaan ken tuolla? Näenkö oikein?Elnahan se on!Punaposki, vilkassilmä,käynti vallaton.
Hameenhelmaa varovastiKäsi kannattaa,Siro jalka tanssitahdinMukaan tepsuttaa.
Rankkasateen, raju-ilmanAivan unhotan,Ihastuksissani riennänHälle vastahan.
»Terve, Elna neiti!» lausun,Nostan lakkia.»Minne matka? Kenties saanenTeitä seurata.» —
»Vaikka niinkin! Sepä hauska!»Virkat hymyillen.Punastut ja minuun käännytKättä tarjoten.
Sataa, sataa! Niinkö luulet?Erhetystä vaan!Minust on kuin päivän paisteTulvis yli maan!
Kesäkö kukkain aika? —Vai niinkö arvelet?Erehdyt toki — löytyyMyös talven kukkaset.
Ne sydämessä mullaJo kukkii parhaillaan,Vast' ikään auenneinaNe nauttii nuoruuttaan.
Säteenä päivän niilläOn hymys hellä tuo,Ja suven sulo lämmönNe katseestasi juo.
Sydämen kukkasiaEi taita talvisää,Kun lempesi vain kestää,Ne aina vihertää.
»Kuule, sorja tyttöseni,Mulle lahjoitaSydämestäs puhtoisestaPikku sopukka!Pyhäkköin se oisi,Lemmen onnen loisi.» —
»Voi, sä poika vallaton,Turha pyyntös on!Sydäntäin en toki ryhdySinun tähtes pirstomaan. —Mut jos tahdot kokonaan,Ota vaan!»
Kas tässä lemmen pantiksiTää myrtin-oksa, tyttöni!Se laita multaan kasvamaan,Viel' on se hento taimi vaan.
Jos kuihtuu myrtti, murehdi,On aallon alla poikasi.Jos kasvaa se, voit iloita,Hän kulkee myötätuulessa.
Vaan kukkihin jos puhkeaa,Niin tiedät: sulhos palajaa!Ja kevään kauniin saapuen,Saat siitä vihkiseppelen.
Miks itket, impyeni?Vai ilostako itketJa onnen suuruudesta? —Ah, itke sitten, itke,Niin joka kyyneleestäHeleä helmi syntyy,Ihana, hohtavainen.Ne koota tarkoin tahdon,Ja helminauhan niistäHääpäivän huomeneksiSun kaulahasi kiertää.Nuo ilon ihmehelmet,Suruista suojelevat.Ja iki-onnen luovat.
On aatto-iltaJa askariltaJo äsken saapuivat äiti ja Tilta.Mut työtä tätäEn vielä jätä,En väsymyst' tunne, en ikävätä.
Niin komeoitaTeen kapioita,Saan hursteja, valkolakanoita,Ja kutoissaniMun sormessaniOn sormus, antama armahani.
Hän työss' on tuollaSajaniemen puollaMut siit ei tarvis mun surra, huolla,Joka sunnuntainaHän saapuu ainaMun viereen istuu ja suukon painaa.
Ja päästä vuoden,Jos Luoja suo sen,Hän saapuu tänne hääsanan tuoden.Mut siihen astiMun ahkerastiKutoa täytyvi joutuisasti.
Nuor' Astri astuvi nurmea,Käy tuuli vallaton lehdosta.»Ah terve, tyttöni herttainen!Suo suortuvillas mun leikkiä,Hajalleen hiuksesi viskellä,Kai sallit sen?Nyt olet soma,Kenen lietkään oma?»
Nuor' Astri kulkevi hyräillen,Kedon kukkaset nyökkivät tuoksuen.»Hyv' iltaa, neitinen suloisin!Kai saavut seppelen solmintaan,Käy siskojas kainoja poimimaan!Voi kuitenkin,Kuin sorja, soma!Kenen lietkään oma?»
Nuor' Astri kietovi kiehkuraa,Mies uljas metsästä ratsastaa.»Yks kukka suokaa — ma rukoilenOlette ruusunen itsekin,Sen poimisin kyllä, jos tohtisin,Ah neitinen!Sa armas, soma,Mun ollos oma!»
Keväällä herää Amor,Levittää kultasiivet,Olalle heittää jousenJa selkään nuolilaukun.Näin lähtee maailmalleSydänten pyydäntähän.
Voi, väisty, tyttö kulta!Pakohon pian juokse,Kun Amor saapuu luokse!
Vaan varotus on turha,Sä sokkosilmin kuljet,Et huomaakaan, kun AmorJo jousen jännittääpiJa hymyhuulin tähtää — —
Nyt sattui jo. Sä huudat,Poveesi kättäs painatJa pakoon joutuin juokset.Se myöhäistä vaan ompi,Sydämeen nuoli painui —Voi sua, kaunis kevät!Voi sua, häijy Amor!
On sydämessäni mullaPien' haltia herttainen.»Minut irti päästä jo, tyttö!»Hän pyytävi kolkuttaen.
»Voi, Amor, kylmä on talvi,Lumen helmassa lepää maa.» —»Vähät siitä! Kun hankeen hengin,Kevät kerkeä taas palajaa.» —
»En lempeä leikkiä taida,On synkeä mieleni mun.» —»Ah, unhota pois, ma onneen,Elon riemuhun kutsun sun.» —
»Voi, Amor, jo kuihtui tyttös,Katos ruususet poskiltain.» —»Elä huoli, ne kukkivat jälleen,Minut irti päästähän vain!»
Kaks lasta on kevähällä,Nuor poika ja neitonen.He yhdessä kulkevat mailmaa,Käsi kädessä astellen.
Kuin kuohuva koski on poika,Raju, hurja ja vallaton,Joka jänne uhkuvi voimaa,Ja säihkyä silmissä on.
Meren kahleet jäiset hän murtaa,Puron vilkkaan hyppiä suo,Kevätmyrskynä myllertääpi,Vapautta luontohon luo.
Vaan tyttö on hentonen, hieno,Kuin henkäys läntisen,Siro, kaino ja hellämieliKuin kukkiva kielonen.
Hän veljensä jäljissä hiipii,Puut lehtihin suutelee,Kevätruohoa maasta nostaaJa umpuja aukaisee.
On voiton varmuutta heissä,Keväthenkeä lämmintä,Sitä talven jää ei kestä,Sen pakko on väistyä.
Olet hento ruusunen keväimen,Viel' uinuva ummussaan,Säde päivän lehtiä suuteleeJa kutsuvi puhkeemaan.
Olet lintunen viel' emon suojissa,Mut mieli on lentohon,Oma siipi jo taitaisi kannattaa,Pesä ahtahaks käynyt on.
Hän ikkunalaudalla istuuMun tyttöni vallaton.Ja valkea ikkunaverhoHänet puoliks peittänyt on.Väliin sieltä vaan kurkistaapiTuo pienonen kutripää,Hän veitikkamaisesti katsooJa nauraa ja hymyää.
Voi, veitikka on hän suuriJa viistoista vuotinen.Hän mailmaa vielä katsooKuin lävitse verhojen.On ruusunväriä verhot,Ja siksipä kaikki muuMyös hänelle ruusuiseksiJa kaunihiks kuvastuu.
Vaan kuulehan tyttiseni,Jos verhot nuo poistetaanKenties ei jäljelle jääkäänKuin mustaa ja harmaata vaan?Hän nauraa ja päätään puistaa. —Kai turhaa väitellä on.Ei uskois hän sitä sentään,Tuo tyttönen vallaton!
Huoneessa ahkerastiOmpelet, neitinen,Poskilla kukkii ruusutRaittihit nuoruuden.
Valoisa mieles ompi,Lämmin ja hehkuva,Elämä armas lienee,Ihanaa maailma.
Hetkeksi heität työsi,Kadulle katsahdat, —Hautajaissaatto kulkee,Suruisna saattajat.
Valkoinen, kaunis arkku,Vihreät seppeleet,Kellojen soitto kaikuu,Tulvivat kyyneleet.
Hetkeksi hymy häipyy,Huuliltas, neitinen.Mutta jo kohta jälleenOmpelet hyräillen.
Kuinkapa voiskaan nuornaMuistella kuolemaa?Lempeä sydän sykkii,Eloa aaltoaa.
Sinikellonen kasvaaLomassa louhikon,Louhia laine huuhtoo,Virta käy vallaton.
Puhdasna, viatonnaTaistelun telmeessä,Kohoat kuvastellenTaivahan sineä.
Uneksit auringostaKallion suojassa,Kuilu kuin lähell' ompiSitä et aavista.
On hehkua täynnä taivas,Kuin tulessa tunturit.Kun tietäis, tuoko se poudan,Vai vinheät vihurit?
Myös mulla on hehkua mieliJa tunnetta tulvillaan.Kun tietäis, viekö se onneen,Vai suruhun katkeraan?
Takassa tuli palavi,Räiskyellen, riemuellen.Minä katson kaihomielin,Tuijotan tulen kisahan.Sydämessä lemmen liekki,Tuli polttava povessa.
Kyselen tulelta tuolta,Arastellen, aavistellen:»Mitä tuonetkin minulle?»Viluiselle voinetkohanLuoda lämpöä, valoa,Surujen tytönkin tehdäOnnesta osalliseksi? —Vai tuli tuhosa lienet,Kalvava, kiduttavainen,Rauhan ryöstätkin minulta?
Takassa tuli palavi,Räiskyellen, riemuellen.Sen voin kyllä sammutella,Mut en liekkiä sydämen,Polttoa oman poveni.
Pikku Väinö, hetkiseksiLakkaa leikeistäsi,Tule tänne! OtsalleniPaina lämmin käsi.
Sydän mulla sairas ompi,Päätä pakoittaapi,Mutta hellä hyväilysiHaihtumaan sen saapi.
Kirkas, avoin, lapsellinen,Viel on katse sulla,Tylyn mailman monet murheetEi voi luokses tulla.
Pikku Väinö, kulta Väinö,Istu polvellani!Paljon, paljon parantuupiSua katsoissani.
Kivestä linnaa laadinHuviksi lapsosen,Korskana kohoo torni,Taivasta tavaten.
Linna on hetken työtä,Kaatuvi piankin,Korkeat tornit, muurit,Sortuvat pirstoihin.
Suretko, lapsi, sitä? —Elähän kuitenkaan.Linna jos särkyy, voihanRakentaa uudestaan.
Toista on sitten kerranSuureksi tultua,Linnoja laitellessaHaaveista, onnesta.
Särkyvät nekin linnat,Mailmassa murtuvat,Vaan ovat ehjiks saada,Korjata vaikeat.
On ulappa aava ja myrskyinenElo ihmisten,Mut muistot, unelmat, toivehetOvat saaria sen.On niissä niin herttaista viivähtää,Kun sydän on synkkä ja polttavi pää,Niin unhottain, miten kaukanaOn onnen kaivattu valkama.
Olin nuori laulajapoikaJa kiertelin maailmaa,Ei painanut huoli, ei köyhyys,Mun rintaani rohkeaa.
Niin kulkiessani kerranTulin loistavaan linnahan,Näin puistossa linnan neidin,Tytön viehkeän, hurmaavan.
Yhä ristikkoportilla seisoin,Hänt' ääneti katsellen,Niin onnen autuas tunneMun valtasi sydämen.
»Jos kuningas korkea oisin,Ah, impeni armahin!Niin maan sekä taivaan aarteetSun helmahas heittäisin!»
»Mut valtakuntani mullaOn laajoissa lauluissain,En muuta sulle voi antaa,Kuin lempeni lahjan vain!»
Sydän sykkien soittimeen tartuinJa kieliä kosketin,Niin tenhoavasti en koskaanOle soittanut sittemmin.
Kuin helminä helkytellenSävel kumpusi rinnastain,Minä soitin, soitin ja lauloin — —Muun maailman unhottain.
Käsiin neitonen päätään painoi,Ja kyynelin kuunteli,Mua silmäsi hehkumielinJa viipymään viittasi.
Sydän sinne jäämähän käski,Toki lähdinkin kulkemaan,Hän ol' ylhäinen linnan neiti,Minä köyhä laulaja vaan.
Mut ijäksi unholle heitin,Ilokantelon entisen,Yhä soitan, kaihoa kerron,Maat, manteret kiertäen.
Rannalla yksin istun,Mieli on kaihoinen.Etäistä maata tuollaYhäti silmäilen.
Siellähän asut, armas,Kultani kallihin.Silta jos sinne veisi,Luoksesi rientäisin.
Kirkasna kuuhut loistaa,Pilvistä pilkistää,Laineilla leikkii, tanssii,Vedessä väräjää.
Valosta luotu silta,Siintävä, hohtoinen,Jospa mun viedä voisitRannalle toiveitten!
Vaan ei ne Kuuttaren sillatKannata kulkijaa,Niihin ken luottaa, astuu,Aaltohon haudan saa.
Vaimo vanha tietä astuu. —Tuvan ikkunassa,Kaunis Katri, säihkysilmä,Istuu neulomassa.
»Mitä neulot, Katri kaunis?» —»Valkopuvun laitan,Hohtoharsot; seppeleeksiMyrtin-oksan taitan.
»Eilen orhillansa ohiRitar' Arno kulki,Sisään poikkes, valat vannoi,Sylihinsä sulki.»
Syksyn tullen vaimo vanhaTaaskin tietä astuu.Katri neuloo, tumma silmäKyynelistä kastuu.
»Mitä neulot, Katri kalvas?» —»Murhepuvun laitan,Harsot mustat; seppeleeksiTuonen liljan taitan.
»Ritar' Arno valat rikkoi,Hylkäs tyttö-rukan.Talven lumi peittäköhönKuihtunehen kukan.»
Sä tieltäs kukan taitatJa sitten heität pois.Se kohta unhoittuupi,Kuin ollutkaan ei ois.
Tuo hiekka, jota poljet,Kuin sulle on arvoton!Maan halpa, musta multa —Sen huonompaako on?
Mut mielelläin, voi armas,Tomu oisin jaloissas,Tai kuihtuva kukka, jonkaPois heität kulkeissas.
Ei katkerammin konsaanSe koskea mua vois,Kuin nyt, kun lemmen poljetJa tylysti työnnät pois.
Erään kuvan johdosta.
Sun säihkyvi silmäs, poika,Puna polttavi poskillas,Eteenpäin kuin hurjana kiidät,Ja kannustat ratsuas.
Mut eelläsi Onnetar liitää,Rusopilvenä väikkyilee,Hän kukkia tiellesi kylvääJa luoksensa houkuttelee.
Varo, poika! Taaksesi katso,On Kuolema kumppalinas!Teräviikate välkkyy, ja vaitiHän vartovi vuoroas.
Tuo kiehtova, kaunis OnniPetollista vain on unelmaa,On turhia ponnistukses,Et voi sitä saavuttaa.
Mut kuulla et, poikanen, malta,On huumaus vallannut sun,Sa kaiken tahtoisit vaihtaaVain yhtehen suuteluhun.
Jo silmihis syttyy into,Kätes kutreja tavoittaa,Mut Onni kun lähinnä ompi,Sun Kuolema saavuttaa.
Se rautaisin kourin painaaSun syöntäsi sykkäilevää,Ja hyyks veren lämpimän muuttaa,Tulen rintasi jäähdyttää.
Mut Onnetar eellehen liitää,Rusopilvenä väikkyilee,Hän kukkia tiellemme kylvääJa luoksensa houkuttelee.
Erään toverin muistoksi,
Aamusella Aune, armas tyttö,Ilomielin lähti lähtehelle,Siellä kietoi kultakutreillensaSinikaunokeista kiehkuraisenSekä virkkoi hymy huulillansa:»Kuinka lienee kaikki ensi vuonna,Käynkö vielä kodin kukkasena,Vaiko veräjillä vierahilla?»
Lauloi lintu lehdon liepeheltä:»Ensi vuonna, Aune, armas tyttö,Saapuu sulle luokses sulho suuri,Suutelon hän painaa otsahasi,Kätehesi kantaa kihlat kalliit,Ja sun kodistasi myötään viepi.»
Kului vuosi, Aune, armas tyttö,Jälleen istuu lähteen partahalla,Kirkkahina nytkin loistaa silmät,Poskipäillä rusohohde leikkii.Mutta kuumeen tult' on silmän säihky,Taudin punaa posken helo hohde,Kalvenneina hymyhuulet hellät.
Aune, armas, neiti nuorimpani!Jopa saapui sulle sulhos suuri,Mahtavin lie mailman valtiaista.Tuli Tuoni, kukan hennon taittoi,Kulki kuolo, kantoi kihlat kalliit,Suudelmalla morsioksi vihki,
On autio hieta-erämaa.Ypö yksin munkki taivaltaa.Vie sairaalle lohdutusta. —Yö synkeä on ja musta.
»Jo käänny, kulkija, takaisin!Voit eksyä aavikon polkuihin.» —»Ah, Herra, johdata tiellä!Mua sairas vartovi siellä!» —
»Jalopeuran kuuletko karjuntaa,Se öistä korpea kaiuttaa!» —»Ah Herra, huomahas peitä!Ma kuljen taivahan teitä!» —
»Miks lähdit myrskyhyn alkavaan,Tuo hietavyöryn se helmassaan!» —»Tie taivaan ahdas on aina,Ah, Herra, armosi lainaa!»
Hän maahan heittäy rukoillen,» Käy myrsky vinkuen, kohisten.Hän hiekkahan haudan saapi,Mut taivas se aukeaapi.
Historiallinen ballaadi-sarja Viidessä laulussa
Edvi, Englannin kuningas, Alfred suuren pojanpoika, oli rakastunut nuoreen, kauneudestaan maan mainioon Elgiivaan, jonka hän sittemmin myös koroitti kuningattareksensa. Mutta mahtava kirkollinen puolue, apotti Dunstan etupäässä, ei suosinut tätä liittoa ja sen toimesta lähetettiin Elgiiva ensin maanpakoon ja myöhemmin surmattiin, Edvikin kuoli nuorena hallittuaan ainoastaan lyhyen ajan 956 — 959.
1. Laulu:
Sadat hopealamput hohtaa,Ja valoa tulvivaaSalin korkeat kristalliseinätTuhatkertaisna heijastaa.
Käy kahina raskaan silkin,Puhe virtana vieriää,Timantteja säihkyy ja katseetNe kilvan välkähtää.
Vaan äkkiä vait'-olo valtaaJa taukoovi kuiskeetkin.Kuningas, nuori Edvi,On astunut salihin.
Hän ylväänä tervehtääpi,Salin ympäri katseen luo,Ja parvessa kaunotartenSen hetken viipyä suo.
Vaan tuolla ken — oven suussa? -—Noin silmätkö pettää vois!Ah, onhan kuin pyhä neitsytAlas taivaast' astunut ois!
Kukan vartena norjana kohooSiro vyötärys hentoinen.Voi, välkettä kultakutrinJa suloa silmien!
»Ah, Dunstan, tuonne katso,Tuon impyen tunnetko?Hän muista eroittuupiKuin tähdistä aurinko!
»Vai etkö, — no, vähät siitä,Hän sentään, ma vannon sen,Vaikk' kerjäläinenkin oisi,On hengetär sulouden!
»Sävel tulinen, tenhosa soios,Ja kantelo helkkykään!Kun kuningatartaan EdviKäy tanssihin pyytämään»
Ja kaikkien katsellessaHän astuvi immen luo:»Sua, kaunis tuntematon,Mun tanssihin viedä suo!»
Tytön poskella puhtahallaPuna polttava hehkuaa,Ja kainona, vitkastellen,Sinisilmät hän kohottaa.
Sadat katsehet seuraa heitä,Ylt'-ympäri kuiskaillaan,Mut ääneti, lumottuinaHe toistaan katsovat vaan.
Ja soiton soidessa kuumanHänet Edvi tanssihin vie.Voi, sorja, hento Elgiiva,Kuin liukas on tuo tie!
2. Laulu:
Pois hatun heitän ja kauhtananJa purppuramanttelin.Kas noin! Nyt poissa on kuningas,Vain orjasi olenkin.Ah, raskasta olla, tyttöni,On valtias suuren maan,Ja hallitushuolia muistaa, kunSydän lemmelle sykkii vaan.
Tuo jakkara jalkaini juurehen!Pää painaos polvelle mun.Näin istua iltakaudet voinJa katsoa silmiis sun.On suuressa mailmassa vihaa vainJa juonia, valhetta.Mun mailmani sun on sydämes,Se on pieni ja valoisa.
Tuo Dunstan — vaalenet tyttöni?Sanaa tuotako kauhistut?Elgiivanko korvihin ehtineetOn joutavat juoruilut?Pyhä Dunstan korskea kyllä on,Kyyn kätkevi povessaan;Mut jälkeläistäkö AlfredinMasentaisi hän milloinkaan?
Yhä pilvi on tyttöni otsalla,Kun poistaa voisin sen!Ota harppusi, lapsi, seinältäSuo sointua sävelen!Sitä kuullessa nukkuu pelko poisJa uinuvi aavistus.Sydämessä vain lempi on valloillaanJa riemujen runsaus.
3. Laulu:
Yö saapunut on. Kellot Glastonbury'n [luostari Lontoossa]Jo kahdentoista lyönnin soittivat.On tulet sammuneet. Vain kirkossaEdessä kuvan pyhän neitsyenIkuinen lamppu luopi valoa.
Mut luota luostar'-muurin korkeanMajasta matalasta, kurjastaMyös valo välkähtelee. PolvillaanÄäressä krusifiksin rautaisenMies kumarassa ompi. VartaloaVerhoopi munkkikaapu karkea,Rukousnauhaa sormet kiertelee,Ja kasvot kalvaat tuohus valaisee.
Nuo kasvot muistaa kerran nähtyään.On niihin intohimot, kärsimykset,Salaiset pyyteet, itsekidutusLeimansa luoneet kulumattoman.Silmissä tuli palaa sisäinen,Niin tuima, sammumaton, kiihkeä,Kuin tuhaks vois se polttaa ihmisen.
Vuoskymmen sitten — kuinka toisin Dunstan!Sai silloin silkkivaippa loistavaSun uljaan vartalosi verhota.Mies paras olit tanssin pyörtehissä,Pidoissa, juomingeissa ensimäinen.Saleissa hovin korskeana kuljitSydämet sytytellen katseellas,Ja silmät kaunihit sait kyyneliinSulavin sormin sitraa soittaissas.
Ken muistais aikaa tuota? Ollut, mennytJa unohdettu on se kauvan sitte.Nyt »munkkein ruhtinas» vaan tunnetaan,Nyt olet »pyhä Dunstan». HurskautesOn kuulu kautta kaiken Brittein maan!
Jo päättyi rukous. Hän kolmastiHartaana ristinmerkin tekeviJa sitten istuu pöydän äärehen,Kädessä kirja, johon himmeästiSeinältä sattuu valo tuohuksen.
Mut tänä iltana ei luku luista,Niin levotonna ajatukset lentää,Ja katse rauhatonna harhailee.
Paavilta äsken salaviesti saapui:»Nyt, Dunstan, toimeen tulee ryhtyä!On aika Rooman valtaa lujittaa.Kuningas nuor on, lapsi melkein vielä;Min kirkon hyväks teet, on oikeaa.»
Yhäti himmeämmin tuohus hehkuu,Ja kirja huomaamatta putoaa,Mut silmiin munkin outo säihky saa.
»Niin, nyt on aika! Toimeen viipymättä!Mun suunnitelmain, kauvan valmistettuEi oikun vuoks saa tyhjiin raueta.Jo vähitellen, varovasti olinKäsiini koonnut vallan ohjakset,Ja nyt ne naisen tähden kadottaisin.Ei, kautta taivaan! Ensi työksi hetiElgiivan täytyy pois. Tuo sinisilmä,Kiharatukka noita kujeillaanKuin verkkoon vanginnut on kuninkaan.Enemmän häntä kuunnellaan kuin mua.Ei sovi se.Munvalta olkohon.Ken väisty ei, se turman oma on!»
4. Laulu:
On koossa jo neuvoskunta. —Kuningas yhä viipyy vaan.Hän missä on? Mitä tehnee?Näin salissa kuiskaillaan.Etumaisena istuu Dunstan,Tuo munkkien ruhtinas.On uhkaava katse hällä. —Yhä viipyy vain kuningas.
Olis istunto aikoja sittenJo täytynyt aloittaa.Pyhä Dunstan vihdoin ei malta,Ylös seisaalle kavahtaa.»Hyvät herrat! Se liikoihin käypi,Kautt' taivaan vannon ja maan!Lopun saakoon leikki, ma itseKäyn puheilla kuninkaan!»
Taas kuluu hetki, ja saliinPyhä Dunstan jo palajaa.Vihan pilvi on otsallansa,Se myrskyä ennustaa.»Ma kuningast' etsimään lähdin,Kenen, luulette tapasin?Pojan velton, hekkuman orjan,En valtiast' Englannin!
»Elgiivansa kanssa kaksinTaas näin hänen istuvan.Hän hallitustoimet heittää,On pauloissa lumoojan.Te semmoista sallitteko?Se häpeäks maallemme on.Elgiiva, tuo noita, jo ammoinOlis ansainnut rovion.»
Melu salissa nousee, kiihtyy.Luo Dunstanin tunkeillaan.»Roviolle Elgiiva!» — »Alas,Alas kuningas!» huudetaan.Pyhän Dunstanin huulille hetkeksHymy näyttävi hiipivän.Mut sitten äänensä jälleenYli kaikuvi hälinän:
»Hyvät herrat! Nyt kuunnelkaatte!Tää ehdotukseni on:On Edvin suostua pakkoMaan, valtansa jakohon.Hän kanssahallitsijaksiSaa veljensä Edgarin,Elgiivan ensi laivaVie rannoille Irlannin!»
Sata-ääninen hyvähuutoSalin seiniä kaiuttaa.»Alas kuningas!» — »Eläköön Dunstan!» —»Pois velho karkoittakaa!» —»Nyt kuninkaan luo ja hältäTili töistänsä vaaditaan!»Pyhä Dunstan joukkoa johtaa,Hymy voittosa katseessaan.
5. Laulu:
Edvi, mun kuninkaani,Herra ja ruhtinas!Itkeä suo mun hetkiVasten sun poveas.
Noin, nyt kyynelet pyyhin,Tyynenä hymyän,Kärsimään oppi ElgiivaKoulussa elämän.
Lempiä, uhrautua,Nöyrtyä osani on.Kaikkihan naiset saimmeSamaisen kohtalon.
Edvi, mun kuninkaani,Herra ja ruhtinas!Jäähyväisiksi ma kiedonKäteni kaulahas.
Edvi, vaikk' uhrina lemmenVarahin sorrunkin,Lemmen voimase kestääAjoista aikoihin.