Jos suomenkieltä poljetaan saleissa Suomalaisten ja vieras kieli kilkattaa vain siellä vuoksi — naisten, niin miehuuton se miesi on, ken otti oudon kantelon — ja väärin, väärin on se kansalleni tehty!
Ken lasna kuuli kuiskehet salojen siimeksessä, ken humut huomas korpipuun siell' lehtoin liepehessä, niin eikö hän sen värinän myös kuullut käyvän syämmessään: ne että kaikki lauloi — kieltä kalevaista?
Siis teitä veikot ainiaan ma moitin surkutellen, kun moni syyttäen "rakkauttaan" jäi kylmäks kantelellen: sen rikki löi — ja sanans söi — ja pirstat "piioillensa" möi — oi väärin, väärin on se kansalleni tehty!
Kulki Suomessa soturi.
Kulki Suomessa soturi,Astui aikansa ritari,Lipun nostaja — kalman kantaja,Kohlun kostaja — avun antaja,Raikas raivaaja kovan korven,Suora soittaja sotatorven,Aina pelvoton, ikinuori,Tulta syöksevä tulivuori,Heimon helmi ja suvun sormi,Pylväs kansani kalevaisen…
Kaatui sankari haavoihinsa,Suistui suulleen se suuri urho,Sortui niinkuin sortuu honkaVanhuudestansa vavahdellen,Koska ampuupi salamyrsky —Luonnon oikku, jot' emme tunne!Miksi vaikeevat harpunlyöjät,Miksei kielensä hällen helky,Koska maassa nyt makaa urho,Ajan tuulihin turtuneena?
Suomenkielen riemulaulu.
"Meill' on vielä kesken paljon puhdetöitä,Siksi älkää sammuttako kynttilöitä!"
Oksanen.
Niinkuin tuuli, joka hongistossa huokuu,Niinkuin heinä, joka heiluu, nuorna nuokuu,Niinkuin aalto, kun se loiskein rantaa kaulaa,Niinkuin leivo, kun se kevätvirttään laulaaNiin soipi, huminoipi suomenkieli,Viiskielisen kantelemme kaiku!
Niinkuin havu, joka hangen alla rippuu,Niinkuin koivu, josta kaste kiiltäin tippuu,Niinkuin kielo, kun se kesäaamuin tuoksuu,Niinkuin ulpu vilinässä virran juoksun —Niin tuoksuu tuorehelle suomenkieli,Tuhatvuotisten tunteidemme kukka!
Niinkuin helmi, joka kuoressansa päilyy,Niinkuin aarre, joka salassansa säilyy,Niinkuin kosken pauhanteissa paasikivi,Niinkuin taivahalla kiintotähtein rivi —Niin säilyy, säihkyy, kestää suomenkieli,Ja arvoltaan ei ikinänsä astu!
Niinkuin impi, joka puhtain mielin lempii,Niinkuin äiti, joka nuorintansa hempii,Niinkuin kansa, joka synnyinmaataan kiittää,Missä saunan sai ja pellon viljan niittää —Niin lemmin, rakastan sua suomenkieli,Ja yli muiden kielten jumaloitsen!
Ja niinkuin liekki, joka kanervikon kultaa,Nousee kuusiin, hulmuu, kuohuttaapi tultaan,Tai kuin rusko, joka punertaen koittaa,Aamun airueena nousee, hehkuu, voittaa —Niin nousee, leimuu, lentää suomenkieli,Syttää sydämmet ja kaikki esteet murtaa!
(Helsinki 7/3 99.)
Te piirtäkää lehdille historian!
Te piirtäkää lehdille historian:Tämä kansa, mi katveessa nukkui,Se nous kuni kontio korvestaan,Kun vuossata hyökyynsä hukkui,Se nousi ja katseli ympäri pään,Kuka rikkoo rantojen rauhaa,Kuka kunnoton ryöstäen rynnistää,Ajan laine miks pöyhkänä pauhaa?
Ja ääriltä Laatokan lahdelmainTaka Tornion tunturimaitaTuli Suomen karhut ne kaahlostainYli hankia harjakkaita,Saman korven honkia kuunnelleet,Saman lähtehen juoneet vettä,Saman tuskan ne nyt oli tunteneet,Kun ponsi ne uhkasi pettää!
Te piirtäkää lehdille historian,Siis piirtäkäätte se syvään:Tämä kansa, mi kanteetta tuomittiin,Ei uupunut uskosta yhtään!Se tuomarin jalkojen juurehen riensJa huusi sen peittelemättä:"Tuomari! Vääryys on tapahtunut,Ja me vaadimme puhdasta kättä!"
Te piirtäkää lehdille historianJa sen reunoille pankaa te risti:Hän, tuomari tulijaa tuntenut ei,Vaan okaan sen onnehen pisti —Ja hän käski sen mennä ja olla vaitJa hän toivoi sen torkkuvan silleen,Ja hän julisti käyntiin ne käppyrät laitSekä nyökkäsi ystävilleen…
Te piirtäkää lehdille historian:Tämä kansa ei kapinata nosta!Mut kansanpa kaitselmus nostavi senJa kansojen Jumala, mi kostaa!Ja eipä se enää nukkua voiJoka ruoskalla herätettiin,Sen sormissa aina sen suhina soi,Jos vaikka se vapautettiin!
— Ja ne lehdet ne kerran kertoa voi:Se kansa, min turma jo koitti,Se parvi, mi pienenä tappion sai —Ylivoimansa kuitenkin voitti;Niin, voitti! Ja voitonpa ääniä senKoko Euroopan torvet ne soitti,Ja se riemussa tuhanten rintojenElon kruunulla aateloittiin!
Iltahyräily eräässä Lönnrotin keinutuolissa.
Tämä tuoli, tumma tuoli,Hiljallensa kiikkuu,Tämän tuolin penkin päältäSuomen maine liikkuu!
Tällä tuolilla istunutSe on se Lönnrot suuri,Tämän tuolin tunnelmissOn Kalevalan juuri…
Tässä ukko souteliJa soitteli kanneltansa,Tässä tuumi, tupakoiJa kaateli kahviansa.
Tähän ukko uuvuksissaUnehenkin vaipui,Piippu putos, tuli sammui,Sauhu kattoon haipui…
Tässä on oiva olla,Hyvä hyräellä,Suomen kansan runouttaMielin mietiskellä.
Tämä tuoli tehty onpiSuomen korven puusta —Tämä laulu laulettuOn Pohjan pojan suusta.
Kiiku tuoli, liiku hiljaa,Keinu kepeästi,Muisto elää — muiston kannelSoipi heleästi!
Vielä huokuu Ilkan henki…
Vielä huokuu Ilkan henki salomailla Pohjanmaan, Vielä vierii Vesainenkin veressämme toisinaan, Vielä täältä sota soi, kiehuu, kuohuu, kullervoi!
Vielä linnaleirin painotraskahasti muistetaan,Nuijasodan verivainotvielä nekin tunnetaan,Vielä eistä vapaudentöytäis rajaryskeesen!
Viel, — jos huovit Fleming marskinhaudoistansa karkoais,Viel, jos alta ikeen karskinPohjan rahvas huokoais:Vielä, vieköön, Ilkankinnousee pää — vaikk' katkeskin!…
Mut ei enää nuijat puisetHeilu, eikä kirvehet,Vaikka miesten nyrkit luisetvielä kutkuu entiset —Muistot hurmekapinainopiks on nyt heille vain.
Niinkuin ukkonen, mi kaukaa pilvissänsä jyristää, salaa yössä salamoitsee, tantereita täristää… Niin myös poijat Pohjanmaan tulta kantaa rinnoissaan!
— Oikein veikot, sep' on oikein:näinpä kuiten taistellaan,Näinpä surunmalja haikeinmiesnä vasta maistellaan,Tavat vanhat — kuolkoot vaan,voima olkoon ennallaan! —
Vielä huokuu Ilkan henki salomailla Pohjanmaan, Vielä vierii Vesainenkin veressämme toisinaan, Vielä täällä sota soi, kiehuu, kuohuu, kullervoi!
8/2 1900.
"Eläköön Suomi!"
Tuuli se raivosi rannan puissa,Ja vuorina syöksyivät vaahtoiset laineet,Kun pauhasi ankara myrsky —Mut minä huusin, huusin vain:Eläköön! — Eläköön Suomi!
Tuuli se raivosi rannan puissa,Ja korvesta kuului vihainen ryske,Kun kaatuivat jymisten hongat —Mut minä huusin, huusin vain:Eläköön! — Eläköön Suomi!
Ulapan valkeat purjeet ne vaipuiJa pursien pirstoja rantahan vieri,Kun vaikeni hukkuvain huudot —Mut minä seisoin ja huusin vain:Eläköön! — Eläköön Suomi!
Ja oli kuin aallot ja kaatuvat hongatSen ulvovan tuulen alla ois soineetJa myrskyssä murtuen yhtyneet lauluun:Eläköön! — Eläköön Suomi!
1/10 99.
Pirulinna.
Ja perkele istuvi linnassaanJa käskyjä ympäri jakaa,Kas mitalit on ryötällä rinnassaan,Vaikk' häntä sen häilyvi takaa.
Ja pikkupirut ne kumarteleeJa ottavat "oortelit" vastaan,Ja toiset sarviaan käyristeleeJa toiset lantteja lastaa.
Ja ukset ne ulvoo, saranat ne soi,Yhä uusia sisähän saapuu,Ja toisilla paita on punainen toi,Ja toisilla munkin kaapu…
"Taas olemme verkkoja heitelleetJa ne verkot ne vertoja kestää —Ja murhatut olemme me peitelleetJa pyydämme veremme pestä!"
Näin kertoi se kaikista kamalin:Ilon ulvahdus käy läpi linnan,Ja itse pääpiru lukeviSen kourahan korvaushinnan…
Ne nuuskivat katujen nurkissa,Ne kärkkyvät konnien kieltä,Ne töytäävät tummissa turkissaanJa koppovat kulkijat tieltä…
Daavid.
Tuo Daavid muinen kivellä löi otsaan Goljatin,Vaikk' olikin mies piskuisin riveissä IsraelinJa Goljat kaatui korahtain ja pyörtyi iskustaan,Ja jättiläistä hirmuista riens Daavid tappamaan.
Ja Daavid tappoi Goljatin ja leikkas julman päänJa vainolaisen edessä sen nosti käsilläänMut vainolainen vavisten läks hurjaan'pakohon:"Se poika ei oo ihminen — se jumalista on!"
Ja nuorukaisen ympäröi nyt parvi IsraelinJa riemuellen huuteli: "oi terve uljahin!"Mut Daavidi hän lausui noin polvilleen langeten:"Hän pilkkas meidän Jumalaa, siks tapoin koiran sen!"
— Oi jospa lailla Israelin myös meidän heimo loisHelmoistaan hengen sankarin, sen lingota noin voisKun astuu vainon hirviö ja sille huuteleeJa lailla kolkon Goljatin sen Herraa herjailee!
Laulu Suuresta Lännestä.
Virran viheriällä rannallaTuolla kaukana AmerikassaMe istuimme palmujen juurellaKotimaatamme muistelemassa.
Koska päivä läntehen laskeutuiJa veripunaisna hohti,Niin mielemme kaihoten kohoutuiNoita Pohjolan seutuja kohti:
"Tämä palmu se oisi niin vihanta,Tämä virta se oisi niin vilpas,Mut ihanampi, oi syntymämaa,Oli mulle utuinen sun iltas!
Oi toisin sieltä ne metsät soi,Oi toisin tuomet ne tuoksui,Ah armaammin aallot siell' ailakoi,Ja visersi virtojen juoksu!
Ja toinenpa siell' oli totuuskin,Ja toinenpa toimien laatu,Ja suurempi kuiten sen rikkauskin,Jos lie sitä niukemmin saatu!
Nyt täällä mun käteni työskenteleeJa ruumis saa runsasta ruokaa —Mut siellä mun sieluni vaelteleeJa Suomeen mun henkeni huokaa!"
Virran viheriällä rannallaTuolla kaukana AmerikassaNäin istuimme palmujen juurellaTätä laulua laulelemassa.
Loppuruno.
Kun muut kävi patsaita paljahin päin sekä uhraili seppeleitä, minä myöskin sen kaiken kaunihin näin ja riemuten seurasin heitä. Minä kuulin sen laulujen laajan vuon lain-leijonan jalkojen alla, minä tunsin sen leimuvan lämmön — tuon, jota ryöstä ei ryskävin halla!
Mut mullapa ruusua ollunna ei, ei liljoja, laakerivöitä — mun polkuni pois sydänkorpihin vei, miss' itkin vain itseni öitä… Toki toinnuin: "enköhän minäkin vois maan murheissa korttani kantaa, jos vaikka se vainen halpakin ois — kun vain sen lemmessä antaa?"
Ja mä ryhdyin ryhmäksi solmeilemaan katajoita ja angervoita, en muuta ma tuohon tahtonutkaan kuin mielikkituoksuja noita. Sen sullen nyt lähetän, syntymämaa, tään seppeles, jonk' olen tehnyt: jos angervo kuihtui jo matkallaan — on ainakin kataja vehryt.
(Suomussalmella, Runebergin syntymäpäivänä v. 1900.)