Mun sieluni on niinkuin viulu,mi kerran pirstoiks särjettiin,mut pirstat minä yhteen liitin,taas soinnutin ne säveliin.
Ja kuta useemmin se särkyi,sit' ihanammin taas se soi,ja joka siru kertaa kaijun,min särkyessä viulu loi.
On joka siru sielun itku,jok' osa osa onneain,sain surussa sen syvän soiton,jot' ilossa ma turhaan hain.
Ja vaikkakin se särkyis taasenja sorasoinnun vaikerois,sen soitan yhä eheemmäksi,kuin nyt se vasta oikein sois!
Mikä ikävyyden ijäisyyslepää näiden kujain yllä,harvoin päivä eksyy paistamaankammiooni sädehyväilyllä.
Täällä tahtoo tunnottuus ja tyhjyystappaa elontoivon viimeisenki,täällä homehtuu ja yöhön hyytyynuori, raikas, riemuitseva henki,tahdon pois!
Nämä harmaat talot, harmaat huoneetmua kummitellen kaartaa illoin,poisssa ilo, onni, ilma vapaa,pois ma näistä kahlehista tahdon sinne,missä henki hengen, sielu sielun tapaa,siellä kannel taasen kirkkahammin sois!
Täällä virun niinkuin vankilassa,minne katson, petosta ja paulaa,mielikuvain keväät köynnöksilläkopin synkät seinät täytyy laulaa.
Tämän synkän synnyinkaupunginmaa mua polttaa, ilma painaa,minun täytyy murtaa kaikki,kaikki rakkaat siteet, muistot,kaikki turhat unelmat,täytyy polttaa elon sillat, huvipuistot,tukahuttaa halut haikeat,unohtaa ihanat lemmen yöt.
Tuskan tuli, miks sydäntä syöt,nouse, nouse, voimani nuori,puhkase kuori,minut valohon vieja aukaise tieja katkaise latvoin ja juurinsynkkä syntymäpuu!
Kun sä murrat tään vankilan muurin,niin nuorentuu,mun sieluni, sieluni vapautuu,mun sieluni janoaa pois!
Kun siteet laukeeja portit aukee,kun tunnen itseni vapaaksi taas,niin kannel puhkeaa soimaan,on henkeni nuori, se vapaa on,se palaa alkuvoimaan,se kasvaa, kohoo siivillään,minä nään, minä nään,miten nousee mun henkeni aamun koi,soi elämän ikuinen kannel, soi!
Nyt iloitkaa, nyt laulakaa,niin kaunis taas on maa,mut kauniimpi se toivo on,min kevät kasvattaa!Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa,niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!
Maan yrtit vielä unelmoi,myös neidot unelmoi,ja ihana se lempi on,mi linnun virress' soi.Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa,niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!
Kuin astuisitte aurinkoonniin tienne astukaa,kuin kuninkaita oisitteja teidän kaikki maa!Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa,niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!
Oi, kuulkaa, sävel siivet saa,se oikeen kaijun saa,sen päivä kruunaa kunniaanja sitä kuulee maa!Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa,niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!
Niinkuin kirkuvat myrskylinnutaatokset eelläni syöksähtää,niin minä myrskyssä ratsastan yöllä,taakseni harmaa kaupunki jää.
Unteni kaupunki liekeissä palaa,riemuni rauniot sauhuaa,kuolemanlinnut pääni päällämurheita minulle ennustaa.
Taivaalla leiskaa kuin lohikäärmeet,punaisin kidoin ne kiemuroi,lävitse kuumien metsien syöksyn,takana aaveiset huudot soi.
Kauvan saan minä kiitää yössäjalassa verinen kannustinennenkuin nään minä armaan aamun,riemuni uuden kaupungin.
Hei, hepo, hei, hepo, korpit karkaa,tuossa on viimeinen sillanpää,eessä on elämän ihana taival,kauvas kuoleman kaupunki jää!
Hei, hepo, pystyyn sun hirmuja vastaanpalavan kaupungin pätsistä vien,raunion viime hohteessa vielälävitse metsien nään minä tien!
Kuule, nyt huutavat kaukana korpit,vainuivat ehkä mun haaskaani jo,taivaalla on kuin helvetin hohto,hei, hepo, nouskoon jo aurinko!
Harjun alla uinuu järvi,puro kiertää läpi niittyjenohi vanhan kirkon, ali sillan,jonka luona vanha pajaseisoo savuttunein mustin seinin.Väreilyssä lomaan lumpeidenkuultaa tyynen suvitaivaansekä rantaniittyin väritsinivihreinä ja viilehinä.
Linnut lepopuillaan silmän sulkee,neidot luhdissansa paljain rinnoinhymähtävät uness' aatoksilleenihanaisen juhannuksen eellä.Koko kylä nukkuu, nukkuu vanha kirkkoniinkuin seisaallansa jättiylkä,vieress' seisoo tapuli kuin morsianvanhanaikaisessa kellohameessaan.
Raitilta ei raiju iltalaulu,harjun taakse hukkui käen ääni,jota nuori äiti äsken matkituutiessaan saunast' tullen lastaanisän silmätessä suvipeltojaan,jotka hiljaa huojuellen siintää.
Kartanossa sireenit ja ruusut,töllein eessä pihlajat ja heisipuuttuoksuu yli järven kesä-yössä,nurmen kirjokukkasista nouseeniinkuin pyhä, hieno uhri ilmaan,harjun kuuset työntää pihkan hajun,suolla pursut kilvan suitsuttavatkohottaen tuoksun korkealleyli kaukometsäin sini-uturantainkaskisauhun lailla leijailemaan.
Avaan ikkunani järvelle.Luonnon täyteläinen tuoksumalja!Nostan sinut hiljaa huulillenija ma juon sun kauttas rintaan voimaaja ma hengitän ja huokaan runsauttas,kolkon, ummehtuneen talven jälkeenpuhallan pois öiset huokaukset,pahain silmäin iskut hämärissä,pienet pyyteet pienen kaupunginkauvas karkoitan ma mielestäni.Ja ma ahmin niinkuin janoon nääntynyt,uutta nuoruutta juon keuhkoihini,joka aivon soluun, joka sielun soppeen.
Tunnen sen kuin ihmeuudistuksen,luomisriemun suuren sytytyksenja ma avaan sylini ja rintaan painankoko metsän sekä taivaan rauhan,tämän öisen, tuoreen tuoksun hetken,tämän viileen kirkkaan kesäkuvanihanaisen juhannuksen eellä.
Kulki Kiesus kerran yksin tietä pitkin,pörriäinen lensi vastaan sarvin käyrinkerjäläisen pudottama äyri suussa,silloin sieppas Kiesus piloillansa äyrin.
"Ei oo mikään mies, ken toisen oman ottaa!",huusi pörriäinen, kun se pilan keksi.Kiesus takaisin nyt antoi sille äyrin,sanoi: "kasva, äyri, sadankertaiseksi!"
Nyt taas pöyhkeänä ilkkui pörriäinen:"sepä mies, ken omansa taas ottaa taitaa!",aidanseipääseen niin lensi puhki päänsä,jäless' astui köyhä rampa maantien laitaa.
Näki äyrin, iloissaan sen konttiin poimi.Niinpä Kiesus auttoi tielle köyhän ramman.Siksi pörisee nyt vielä pörriäinen,kun se eliniäkseen sai päähän vamman.
Oli kerran vanha, tyhmä vaari,vihas kevättä ja käen kukkumista,käen toivonut ois hiiden loukkuun,luulosairahana luuli käenhälle aina kukkuvan: "käy koukkuun!"
Kävi koukummaksi tyhmä vaari,vanheni ja vanhetessa yhä paatui,vaikka ootti häntä kuolinpaari.Varis puusta puhui maikaellen,vanha, viekas varis vaakkui: "vaari!"
Kävi koukummaksi tyhmä vaari,käen syyksi selitti hän koukun varren,kompuroi ja elää kihnaeli,kulki, kahmi jyvälaarin luona,varista hän iän elätteli.
Sammakko se istui rannalla,varis yksin istui puussa,sanoi sammakolle: "nouse maalle!"ajatteli: oisit suussa!
"Enpä nouse", sanoi sammakko,"sinä kurkustas mun nielet alas!""Enkä niele", sanoi viekas varis.Sammakko huus: "teeppäs valas!"
Teki varis valan vaakkuen:"vaak, vaak, vaak, sen varis takaa!"Vastas sammakko: "no nyt sen uskon,variksell' on vala vakaa."
Sammakko nyt maalle hyppäsi,varis nieli, sanoi: "hyvä pala".Sammakko nyt huusi: "muista vala!"Varis: "vatsassa on vala!"
Ja onnen käki vain hetken kukkuu maan, metsän rintahan ihastuksen, sen huilunpehmeä ääni hukkuu jo jälkeen ihanan juhannuksen.
Se sitte liitää kuin huuhka harmaa,syyslaaksoon syöksyy kuin ukonnuoli,niin kesken kuherrusajan armaanjo moni kyyhky sen kynsiin kuoli.
Ja moni neito, mi etsi taikaasen kukkuessa ja yössä hiipi,nyt itkee mennyttä onnen aikaa,pään päällä leijuu nyt huuhkan siipi. —
Lensi pääsky kevään tullentalonpojan räystähälle,varpunen se aitan luonailkeästi ilkkui tälle:
"Mitä täällä muukalainen,tahdot tänne pesäs laittaa,sinust' ei oo ihmisillemitään muuta kuin vain haittaa?"
Pääsky vastas varpuselle:"kyllä soitat suurta suuta,sirkut täällä koko vuoden,minä laulan kolme kuuta."
Varpunen se virnueli:"asut kesävierahana,minä suistan savimökkistämän talon haltiana."
Sanoi pääsky: "lauluillanimaksan vuokran, soimaat suotta,mulle riittää rikat, sinävarastelet pitkin vuotta."
Ruisrääkkä niityll' laulaa lauluaan;kuin joku vetäis taskukelloaansen ääni soi, kun ilta hämärtyy,yöpuullaan kun jo nukkuu pieni pyy.
Ruisrääkkä mittaa illan hämärää,ruiskukka uinuu, nuokkuu tähkäpää,ruisrääkkä kehrää sala-ääniäänja nukkuu omaan ääneen käheään.
Ruisrääkkä, luonnon salaperäisyys,se on kuin kesäillan ikävyys,kun yksin kuljet rantakäytävääja mietit elämätä jäytävää.
Ruisrääkkä, ennelintu elokuun,sun soittos loihtii kummaan haaveiluunniin yksitoikkoiseen ja ikäväänkuin suru itkis alla tähkäpään.
Pois lennät, poiss' on suven ihanuus,on niinkuin syvempi ois hiljaisuus,kuin itse luonto tätä oudoksuis,ja ajan ratas hiljaa seisahtuis.
Västäräkki häntäniekkakeikkui kivell' ylimmällä,tiltaltti se alimmallalauloi äänell' leikkivällä:
"Mist' on sulla hännystakki,lainalakki, lainatakki,myy se lanttiin, vie panttiin,häntäherra, hieno rakki!"
"Pii, pii, hyi, hyi, halpa lintu,piskuinen, sä pyrit kokkaan!"vastas pöyhkä västäräkki,"isken läven tuhmaan nokkaan.
Tiltaltti se lauloi laulun,laulun kauniin, laulun rakkaan:"vaikk' on halpa, huono mekko,kiveen hakkaan, kiveen hakkaan.
Kuules talttaa, kuules tilkinpienosillein pientä majaa,sinä kiikut, sinä keikutpitkin toisen kivirajaa."
Västäräkki nolo lintuvielä ruman sanan nakki:"kunniaan käy kukkuloille,ota, ota hännystakki!"
"En ma keiku kumarellen,miss' on suurten lintuin sakki",virkkoi toinen: "kilju, keiku,sull' on lainahännystakki!"
Tervaskanto seisoi mättähällä,alla lehmisieni kehui syyttä:"minä nousen, kasvan ylitsesi,sulla, kölhö, ei oo kestävyyttä."
Niinpä sieni kehui pöyhistellen,homehattu, sateen lapsi, loinen,sanoi vanha, vahva tervaskanto:"siinä kestän, missä joku toinen."
Tuli syksy, putos homehattu,virkkoi sisuksista mädänneistäkaatuessaan vielä kehuskellen:"kyljellään on huokeampi seistä."
"Tästä huomaat", virkkoi tervaskanto,"mikä kehunnastas oli hyöty,minä seison, syvään juuret työnnän,vaikk' on runko, laaja latva lyöty!"
Ei ollut maata, oli merta vaan,se laski, nousi, riehui myrskysäässä,niin Luoja nosti käden yli aaltojen,ne keinui maininkeina tyyntyen,ja Luoja istui ison kultapatsaan päässä.
Niin katsoi Luoja alas vesihinja näki siinä oman valekuvan."Käy, nouse, vieras henki, mikä lienetkin,maa luodaan, apuriks sun tahtoisin!"Niin nousi piru, sanoi: "nousen, kun saan luvan?"
"On paljon maata meren pohjalla,en auteutta enään nähdä saata,maa luotakoon!" niin Luoja, "se on käskyni!"Nyt kolme kertaa piru sukelsi,suupieleen varasti hän salaa hiukan maata.
Ja Luoja otti liejun käsiinsä,kun sitä sormillansa nyt hän hieroi,se päivänpaistehessa kasvoi, kasvoi vaan,puut, ruohot Luoja nosti kukkimaan,mut piru tätä suurta ihmetyötä vieroi.
Hän täynnä kateutta kiukuissaannyt mietti kostoa ja noitui tälleen:"maa, jonka varastin, se myöskin kasvakoonkuin kasvoi Luojan maa ja aurinkoonmun henkeni taas nouskoon valtavoimaan jälleen."
Nyt pirun suussa alkoi kasvaa maa,suupieleen tuska tarttui tarttumistaan:"oi, Luoja, Luoja, ota takaisin sun maas!"huus piru, otti oman hahmon taasja tuli Luojan luo ja kertoi kepposistaan.
"Oi, Luoja, maata sulta varastin,sit' en voi muuttaa viljavainioksi,en maata minä luoda voi kuin sinun kätes loi,suun suurta tuskaa en ma kestää voi,pois ota tuska, maa nyt muuta vaikka kallioiksi!"
Niin otti Luoja pirun suusta maanja kallioiksi, kiviksi sen heitti;nyt piru itki: "en luo maata milloinkaan",ja väistyi varjoon hiukan harmissaanja kavalana kasvot yöhön peitti.
Ja piru kulkee yhä harmissaanja moittii Luojan neron suurta luomaa,hän kivet, kalliot loi karuun Pohjolaan,öin koittaa siirtää vuoret paikoiltaan,kun kallioillakin hän kevään kasvun huomaa.
Jossain Himalain vuoristossaistui kerran vanha jalopeura,kaikkein eläimien ensimmäinen,suuri oli hällä orjaseura.
Apina se tutki tietäjänätähdenlentoa ja uutta kuuta,käytti tähystäjätorninansakultapähkinäistä kookospuuta.
Viel' ei aasi tiennyt aisan vaivaa,kirkui vapaana ja viisahana,hepo kilpaa juoksi suden kanssa,niinkuin teiri lensi kesy kana.
Levoss' oli maa ja ilma, taivas,levoss' suuri, pyhä luomakunta,päivä paistoi aina, ruoka maistui,milloin hyvänsä sai kukin unta.
Virkkoi apina nyt kookospuusta:"uuden eläimen mun silmäin keksi,olkimajan uutta asukastasanotaan, oon kuullut, 'ihmiseksi'.
Jauhaa kivellä ja kylvää viljaa,hän on kasvoiltansa aivan sorja,salamalt' on varmaan tulen saanut,mut ei oo hän niinkuin minä orja.
Oisko serkkuni tai pikkuserkku,puuttuu loppunivel, miss' on lisä?Tuntuu kuin hän oisi toinen minätai ma oisin hälle kanta-isä.
Siin' on sentään pieni jos ja mutta,häntä vain se eroittavi meitä,minä puissa elän, hän on maassa,käymme maailmassa eri teitä!"
Silloin virkkoi vanha jalopeura:"saispa aatoksesi olla muissa,olet, hullu, nähnyt hullun unta,sulla serkkuja on maassa, puissa."
Kului aika, vanha jalopeuraunohti jo sanat neuvoniekan,silloin tuli joku tuntematonastui luokse yli kuuman hiekan.
"Tuo kai kuuluu heimoon simpanssien,mut ei hännätönnä noin käy kukaan!"mietti vanhus, virkkoi tuntematon:"ei oo asuntosi arvos mukaan!"
Teki louhikkohon kivipajan,lietsoi, valmiiks sai hän rautamajan,sanoi kumartain: "käy sisään, suuri,nyt sun mainees kestää iki-ajan!"
Isoon häkkiin vei hän jalopeuran,työnsi oven eteen piikki-aidan."Ihminen!" niin karjui jalopeura,"liian myöhään nimes tietää taidan."
Ja oli kerran oikein rikas mies,hän oman suuruutensa aina ties,mut onnea ei ollut hällä milloin,ei öisin, aamuin eikä päivin, illoin.
Hän käski luokseen tähteintutkijan:"sanoppas, mistä löydän onnelan,ja sano, miss' on riemu elämässä,ma eksyin siitä loiston hälinässä!"
Ja tähteintutkija, tuo viisas mies,mi köyhyydessään onnen arvon ties,näin lausui: "olet toimeton ja rikas,sun tyhjä elämäs lie oma vikas.
On sulla ihmetarhat, järvet, maat,josonnellisenmiehen paidan saat,oot onnellisin, niinpä taru puhuu,en usko siihen vaikka hullut huhuu.
Kun puet yllesi sen paidan, niinkai nukut onnellisiin unelmiin,siis käsky lähetä nyt kaikkialle,mies väkisin tuo korkeen kattos alle!"
Ja viestit maita kulki, kulki niinne kulki, kulki aina eksyksiin,ne tyhjän vastauksen aina saivat,niin hukkaan meni niiltä monet vaivat.
Ei onnen paitaa löytty mistäkään,mies rikas oli kuolla ikävään,kun tiedontuojat katsehella haukansai kiinni erään köyhän, kurjan raukan.
Kas, ojanreunall' istui poikanen,ja vanhan maantiepolskan sävelenhän hilpeen, hullunkurisen nyt soitti,niin että kaikkein sydämet hän voitti.
"Minä se olen Onnen Pekka,en ole rikas enkä ole saita,Onnen Pekalla on taulahattuja Onnen Pekalla on paita.
Rikkauksista en huolia kanna,kannanpa oman huolen,ensi mökissä ensi yönäsaan suojan ja leipää puolen.
En minä riisu paitaanieikä käyttäissä se kulu,pidä sinä oma hienohelmasi,mulla on oma pulu!
Naurelivat minun paitaani,nauru meni meriä, maita,kuulkaatte metsät, kuulkaatte tuulet,minulla on onnen paita!"
Niin lauloi Onnen Pekka onnestaan,sen tähtiniekka kuuli kulkeissaan:"myy paitas, riksiä sä saat niin montakuin ihmistä on eloss' onnetonta."
Mut Onnen Pekka vastas kuopaltaan:"ma nauran, laulan kunnes kuolla saan,niin näin sen onnen laita olla taitaa,ei mulla koskaan ole ollut paitaa!"
Ja palas tähtiniekka rikkaan luo,hän kumarsi ja sanoi: "anteeks suo,niin näin sen onnen laita olla taitaa,ma löysin miehen mut ei ollut paitaa."
Peskää, neidot, pirtin ukset,hyvä mies on Hiiva-Nuutti,kun vain näkyi Nuutin sukset,onni viihtyi, murhe muutti!
Punainen on Nuutin nuttu,punaisemmin poski hohtaa,tulee niinkuin vanha tuttu,joka hyvän veikon kohtaa.
Nostaa sukset kodan nurkkaan,missä kuurnan neste käy jo,mallassaunaan sitte kurkkaa,eikö emäntää nyt näy jo!
Hiipii pirtin oven rakoon,nostaa pientä töppöisjalkaa,eikä lapset juokse pakoon,kun hän vanhan laulun alkaa:
"Terve, tuttu joulukansa,miksei soiton helinällätäällä kuule nauruansa,onko oltta emännällä!
Viel' on vanha, hyvä kuosi,tupaan tuotu tynnyritkin,tulkoon hyvä viljavuosi,halla juoskoon soita pitkin!
Hyv' on mieli, hyv' on olvi,hyv' on matkamiehen olla,muuttuiko jo uusi polvikisassa ja vainiolla?
Mistä miesten otsan rypytalla mustan kattopartaan,miss' on soitto, missä hypytpojan uljaan, neidon hartaan?
Kerran vain on tappijuhlaa!Liian nuorna murheen muistaa,joka säästäin ilon tuhlaa;hei, nyt antaa käyrän luistaa!"
Hiiva-Nuutti juo ja nyökkää,silmät kiiltää kujeinensa,töppösissään pihaan hyökkää,taas hän nousee suksillensa.
Silloin pirtiss' syttyy mielet,huumehessa nuoren maltaansarkat kiertää, soitinkieletheittää nuoret riemun valtaan.
On kuin vanha sävel voisivielä kerran luoda taikaa,on kuin vanhat seinät soisikummitellen vanhaa aikaa.
Mutta niinkuin pimeet peikotkaartaa illan varjot talon,lumeen heijaa loimut heikot,tähti lentää yli salon.
Varjot tanssii ikkunalla,nuoret tanssii niinkuin työssä.Hiiva-Nuutti taivasallayksin hiihtää talvi-yössä.
Mies hämärässä kulkee kumarassa,kuu-kumma vanhan metsän takaa hohtaa,ja puiden synkät varjot taittuu tielle,ken tietää, minne miero miehen johtaa!
Niin autio ja avuton on seutu,mut autiompi oma sydänparka,on pitkä matka ihmisasunnoille,on ruumis väsynyt ja askel arka.
On julman surullinen miehen katsekuin itseen kääntynyt ja öiseen sisään,hän tietää, vaimot häntä vapisevat,ja lapset turvaantuvat äitiin, isään,
kun sauvallaan hän kolkuttavi oveenja salpaa kopeloiden pyynnön tavaa,vain mykät katseet kysyy ikkunoissa,ei kukaan kuule eikä kukaan avaa.
Ja puhu hälle, ihminen, ja sure,voit itse kerran olla kulkevainen,hän onnettomist' ehk' on onnettomintuo kurja, vaeltava juutalainen.
Ja raskaasti hän huokaa, kääntyy tielle,ja varsi painuu kokoon kankeaksi,ja yhä hirveemmin nyt silmä hehkuu,ja veri käy vain yhä raukeemmaksi.
Hän huokaa syvään niinkuin metsä huokaa,vain onnettomin ihminen niin huokaa,hän leipää vailla voisi kyllä olla,ei vailla elon lohdun sielun ruokaa.
Kuu hehkuu niinkuin pirun punasoihtukuin jostain helvetistä metsään syvään,näin paatuu, paatuu mies vain paatumistaan,oi, miksei sais hän vielä luottaa hyvään!
Hän varmaan kärsinyt on liian paljon,ja tiensä niin on ollut liian musta,oi, älkää miestä lyötyä te lyökö,hän kärsii, etsii ehkä sovitusta.
Yössä hiipii harmaa peto,rannalla loistaa kaluttu luu,autio, tyhjä on Kalman keto,niinkuin korsista kostea sirppikiiltää kelmeä, kylmä kuu.
Kumpu kumpuun niinkuin lainelaineen laitaan tuudittuu,kumpujen alla on loisto ja maine,vaino ja vaiva, suru ja sorto,lempi, riemu ja onni muu.
Pedon silmä säihkyy vihaa,joelle kääntyy punainen suuvainuen nuorta, kuollutta lihaa,irvistellen se hiipii piiloon,minne ei paista öinen kuu.
Pitkin joen kultajuopaaairot raskaasti vajouu,Tuonetar vettä hiljaa huopaa,venhossa valkeavaatteinen impiöistä kulkua oudoksuu.
Rantaan astua immen on vuoro,vastarantaan jäi elämänpuu,sieltä soi itkijäin surukuoro,viime hellät hyvästit riutuu,hiljainen hauta avaantuu.
Varjot kiertää Tuonentarhaa,rannalla loistaa kaluttu luu,pedon jäljet haudalle harhaa,musta aalto yksin huokaa,pilveen peittyy maa ja kuu.
Ken kultaruuhess' soutaaviel' aamun aavikolla,jo tähti lailla lumpeenluo silmäluomen umpeen,ken soutaa kuutamolla?
Yön tytär siellä istuuja itkee ikäväänsä,ja katse on niin tumma,ja mieli on niin kumma,hän nojaa käsiin päänsä.
Jää kyynel ripsein rakoonkuin kastehelmi kukkaan,hän soutaa ja hän huopaaja kaihoo sädejuopaa,oi, soutaako hän hukkaan!
Ja kultaruuhi liukuu,se himmeten jo hohtaapois avaruuten silloin. —Yön tytär, milloin, milloinhän Päivän pojan kohtaa?
Ei Päivän poikasellanyt kisaan aikaa riitä.Yön tytär sit' ei sano,mut mykän lemmen jano,ken tietää, tietää siitä!
Sen tietää yksin tähdet,yön kuu ja taivas tumma,sen tietää kaste puussa,sen tietää neito kuussa,se taru on niin kumma.
Oli kerran sukkela viuluniekka,hän palmusunnuntain kevätsäällä,kun alla vaelsi ruumissaatto,vain istui raastuvan katon päällä
ja käytti sompaa niin tuiman taajaanja polskan piukutti reiman urheen,niin että hautiaisvieraat nauroi,ja vainaan omaiset heitti murheen.
"Hei, elävillä on häät ja hentut,mut kuolleet kuoppiin, mut kuolleet kuoppiin,jo heitä, pappi, sun pyhänaamas,juo, laula, naura ja tartu tuoppiin!
Hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin,kas itse elämä riemun laati,siks älä tuomitse kirjas mukaan,sä poromestari, korkee raati!
Sä vaakamestari tullinsuussa,mi usein viipotat väärin vaakaa,ja kirjatoukka, mi kammiossasvain mietit: elo on aina raakaa,
ja runoniekkakin ullakollas,jo sairaan kiillon sait silmäkuoppiin,hei, mene, lemmi sun Kaarinaasija laula: "lemmi ja tartu tuoppiini"
Niin taivaan alla hän soitti, lauloi,sai saaton riemuihin kiihkeen kuumiin,nyt tanssi pappi ja korkee raati,ne tanssi torilla luona ruumiin.
Mut vanha saituri arkussansahän puri hammasta kuoltuaankinkuin oisi miettinyt: tämän soitonkuin kaiken muunkin taas maksaa saankin.
Ja kuuro rättäri huusi ilmaan:"sun nostan viuluines hirsipuuhun!"Mut viuluniekka se ryömi ränniintai katos jonnekin kujansuuhun.
Ja pappi pyhänä lauloi messun:"näin isä perkele meitä pauloi,on liha heikko ja syntiin altis,kai oma veremme meissä lauloi!"
Taas pappi kuunteli kummaa ääntä:"me maaksi muutumme madon kuoppiin!"Mut seurakunta se messun muutti:"hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin!"
Kaikki kaupungin koirat kokoontui,joka koira rakkarin vehkeet ties,ne ulvoi torilla läpi yön:"on rakkari, rakkari kiero mies!"
"Hän kuonokoppia valmistaa,hän vaanii ja väijyy läpi yön,niin nuijii ja nahkamme nylkee hän,kun ensin riisti hän kaulavyön.
Hän nahkarahansa raadilta saaja hän turkkimme jalkamattona myy,meill' ei ole rauhaa ja kenen on syy,se on kieron rakkarimestarin syy!"
Oli hilpeä kaupungin piiparija häll' oli pieni koira vaan,jolla valkea oli hännänpää,se oli hänen ainoona hupinaan.
Mut pormestarill' oli koira myössamannäköinen kuin piiparin,ne eroitti hännänpäästä vaan,mut piiparin oli viisahin.
Ja piipari soitti ja rahoillaanläks kulkurikoiria syöttämään,hän soitti niille kujissa kulkeissaanja hän syötti niitä köyhällä leivällään.
Mut rakkari mietti nyt kiukuissaanmiten piiparin koiran hän tappaa vois,mut koira sen kaukaa jo vainuta tais,pormestarin pihan läpi juoksi se pois.
Pormestarin piski kerran myllylläniin tahrasi häntänsä mustan pään,että rakkari nuiji sen vihoissaan,ei huomannut eroa ensinkään.
Hänet vartijat raadin eteen veija virkaeron sai hän näin,häntä koirat nyt ulvoen seurasivatläpi tullin virstan maalle päin:
"Hyys, rakkarimestari, hyys, hyys, hyys,miks nuijit ja nyljet, hyys, hyys, hyys,kun ensin riistät sä kaulavyön,nyt riisti ne virkas, oma on syys!
Paholaiselle rakkari nahkansa möi,paholaisen luo käy nyt rakkarin tie,hyys, hyys, hyys, rakkari, kiero mies,paholainen nyt rakkarin sielun vie!"
Mistä tulee hänouto uneksija kautta elämän?Laulun henki häness' on, ei sitä tiennyt,tunsi hengen hehkunsa, ei soittaa voinut,kauvas oli hänet synkkä kaiho vienyt,häness' oli mykkä, suuri sävel soinut.
Kylläisissä kaupungeissa,missä kylmät templinkellot soimaa soittimuistuttaen aina kuolemasta,siell' ei elon ikikannel soinut,siellä seisoi hyödyn pelihuoneet,tuomittihin rakkaus ja viha voitti,siellä mitattihin miehen työtäkautta valhekunnian ja rahan,remun soraäänet nauroi pitkin yötä,ei ne etsijälle rauhaa suoneet.
Siellä tuntemaan hän oppi pahan,siksi korkeeksi hän tunsi hyvän,koki inhon tuskan, surun syvän,näki väärentäjäin arpapelin,havahtui niin toteen raakaan,tunsi kauniin, ruman, hyvän, pahan,koko elämänsä kun hän laski vaakaan.
Missä kulki hän,arvioija vanhan elämän,luonnon sävel oli sykkimästä laannut,maahan lyöty laululehtoin puut,narrein harhasoitto oli arvon saanut,kadotusta huusi pilkkasuut.Siellä hairahtuen alkutarkoituksestaanihminen taas muuttui eläimeksi,päästi rinnastansa pedon riehumaanluoden koko luonnon suruiseksi.
Ihmissydän! Syvä olla voit kuin raikas meri,korkea kuin keskipäivän taivas,veres julma niinkuin metsäpedon veri,kova niinkuin paasi erämaassa.Annettiinhan maa sun onneksesi,taivas, tähdet, ilma, vesi,sinun tähtes taittuu kukka, kaatuu honka,aukenevi maa ja viljan kasvattaajuoksuttaen suoniis elinvoiman,vilkkaan veren vahvistaen sydämesi.Sinun tähtes huokaa luonto suuri, pyhä,kaikki tallaat, mihin jalkas sattuu,ihminen, sä onneton ja kurja yhä,huomaa, maista vaeltajan vaivas,tummimmankin ukonvaarun päällähohtaa aina sinikirkas taivas!
Minne kulkee hänkysyjä ja uneksija uuden elämän?Miksei tyytynyt hän pinta-elämään,kaihoo pyhään, suureen hiljaisuuteen?Mitä etsii hän nyt yössä yksinäänkatseen harhatessa kaukaisuuteen?Syvä ääni vastaa hänen sisimmästään:kauvan sait sä käydä mieron rantaa,siksi tunne tuskas, tyhjyys, tunne itses,itse surus taakan saat sä loppuun kantaa,pengo perivikaas, painu sokkelohon,nosta siitä katsees aurinkohon!Vuole tiedonpuusta matkasauvas,lähde erämaahan, korpeen kauvas,unhoon paina entiselämä,etsi luonnon sydänsäveltä,kysy kiviltä ja maalta, puilta,virvatulilta ja tähtiyöltä,kysy itseltäs ja kysy muilta,löydä luonnon pohjasoinnut,joit' et koskaan lentoon laulaa voinut!
Yksin kulkee häntaakseen jättäin elon hälinänouto uneksija, vaeltaja,etsii surullensa laulun lohdun,taakseen jäi jo viime ihmismaja,alkaa pitkän korpivaelluksen,tuskan tieltä etsii säveltään,astuvi kuin yli kuolon uksen,viime matkanviitta katoo silmistään,kun hän painuu pohjaan korven kohdun.
Hän kysyi ristitieltä, missä seisoi puu,puu yksinkulkijata oudoksuu,ei tiennyt tähti eikä kuullut kuu,sen vastauksen sai hän joka kerta.Hän kiveen kompastuen seisahtui,hän näki maatunehen uhripöydänja sillä hyytynyttä ihmisverta.Oi, laulupaadenko ma tästä löydänvai onko veljesmurha tehty tässä,vain kiistaa näin niin usein elämässä,taas sydämeni murheen aavistaa,te mykät kivet, mulle puhukaa!
Nyt kivet mutisivat murheitaan:
"Me alkuajoistamme näimme unta,vain rikoksista huutaa vanha maa,ei silloin vielä kurja ihmiskuntayön hiljaisuuteen luonut hirveyttä,maaemon paarmaill' lepäs luonnon lapsi,ja suuri luonto huokui hempeyttä.Ja oli päivän aika silloin, aina kesä,ja onnellinen oli ihminen,tyyssija pedon luola niinkuin linnun pesä.Mut tuli kateus kuin kylmä kyy,se rikkoi rauhan ja se päivän peitti,ja ihminen nyt otti kiven, heittija surmas veljen, joka häntä lempi,se ei oo kivi-erämaiden syy.Nyt karttaa laululinnut surman sijaa,ei liidä tänne iloisena siipi,vain hurmeen huuhka kirkui päämme päällä,ja pedon julma jalka yltä hiipi.
Mut kerran maailmoiden pyöriessämeiss' asui palavana alku-aine,ja sitte hyydyimme me ikijäähänkuin hyytyy talven tullen kevätlaine.Meiss' asui alkuliekin korkein hehku,maan lähteensuonten ehtymättömyys,yön vilvas taivas tyynnä katsoi meihinja tähtiavaruuden ijäisyys.Iloiten näimme, tuli ihminenja teki meistä majan kivisen,me kannoimme kuin itse mainen emohellästi taakkaa, jok' ei ollut taakka,me kaupunkeina kerran loistaa saimmeja riemuportteina maan ääriin saakka,me kuulimme kun vaimot povellaanlapsiaan tuuti laulain laulujaan,ja neitseet loisti luonnon hyveillään,ja miehet pohti rauhan mietteitään.
Me näimme monen kodin sortuvanja toisten niiden sijaan nousevan,ja toinen nosti minkä toinen kaas,mut raunioilla kulki peto taas,mi vainottuna oppi ihmisiltäpentujaan piiloittamaan nuolen teiltä.
Te ihmiset, te onnettomat,te älkää viekö unen rauhaa meiltä,me emme kantaa tahdo ruumisläjää,me emme ikävöineet kateen kättä,me emme kutsunehet kivittäjää!
Kas, ihminen, mi taivasta näin uhitteli,kun hehkun sai, mi oli ennen meissä,niin väärin käytti meitä, että velilöi veljeä, mi hukkui huutaissaan,siks kirous käy yli kivi-erämaan.
Oi, kuinka oomme teistä iloinneet,kun näimme teidät sovun työssä!Kun näimme vihan veripisareet,oi, kuinka oomme teitä surreet yössä!Oi, peittäis meidät sammal, unho, yö,työn, rakkauden tähden heräisimme,kun päivä paistaa taasen ihanana,me rauhan temppeleinä loistaisimmetaas uuden ihmisonnen perustana!"
Mikä tuli palaa sydänyölläpäällä syväin, tummain rahkasoiden,hehkun hengettäret, lauluun lietsokaa,käykää esiin yöstä karkeloiden!
Tuli, taivaan lahja, soita mullealkusävel, soi ja säkenöi,loista sielussani aavistuksen aatos,salamako sinut maahan löi!
Maapallon sydämessä sinä sykit,uinut uumenissa mannun yön,miksi helvetiksi julma pelkoloi sun tänne palkaks ihmistyön?
Kärsimyksen kuluttava liekki,puhtaana kuin neitsyt leikamoit,hukuttava, hurja, säälimätön, suuri,sokeana pahaa luoda voit!
Vihaisena niinkuin kuuma lohikäärmemurrat komerosi pakkokuoren,jättiseppäin luola-ahjon altakynnät tiesi läpi vaskivuoren.
Kuohuttaen merta, maiden sammiotanostat ilmaan sadat surman suusnähdäksesi tähdet, suuret sukulaises,avaruuden armas ihanuus.
Ja kun hetkeks syöksyit syvyyksistäs,kun näit tähtitarhain satumaas,lauhdut, lepyt, vaivut, sammutunten uumeniisi yöhön taas.
Jätät kipenän myös toivon tuikkeeks,tyynen tulen, joka kodin arinallapalaa lämmittäen ihmismieltä,ihmisonnen vuoksi taivaan alla.
Tuikit läpi myrskyn majakastapaljastaen salakarikoita,ohjaat yksin yöhön eksyneitä,elon meren haaksirikkoloita.
Mikä tuli palat yössä?Vastaa, uneksija kysyy sulta,suo on siellä, suo on täällä,kuka vilkuttavi aarnitulta?
Nauratteko hurjat houruttaret,pilkkaatteko, peikot, kysyjätäeksyttäen virvaliekeillänne,mikä ahdistus ja sielun hätä!
Tuli, etkö oo kuin ihmistuska,maahan menet, tulit maasta,poltatko sä poroks kaiken kauniin,polta myöskin kaikki ruma, saasta!
Avaudu aarnihautatuonen taudinkukkain vyössä,herää, tietäjä, soi taikakannel,jos sä uinut täällä kummun yössä!
Uneksija kysyy, kuka vastaa,surman äänenkö hän suosta kuuli,korven kuuset itkee itseksensä,niinkuin haudan yli hiipi tuuli.
Käynkö kalman esikartanolla,korpikiusauksen kuiskehiasaneletko mulle, surman henki,lumoot, loihdit sala-ongelmia?
Astu esiin vieras, viekas henki,kimmeltäin kuin kiero katinkulta!Tyhjyys irvistävi vasten silmää,öinen korpi näyttää kirotulta.
Eikä kuulu mitään vastausta,pois nyt uneksija pakenee,tähdet sammuu, kuura putoo puista,vakaa, kolkko korpi kohisee.
Yössä toivotonta taivallustaansyöksyy vaeltaja myrskysäähän,korven puissa soi kuin sielukellot,raskas askel vaipuu lumeen, jäähän.
Käy kuin käräjiä korven henget,niinkuin riettaat äänet kiljuu viimat,mut on vaeltajan pää jo harmaa,sammui nuoren veren kuumat kiimat.
Ja hän painui korpeen syvemmälle,ja se hetki oli niinkuin vuosi,sielun nälkävuosi kysyjälle,jot' ei kuolo eikä elo suosi.
Ja hän kysyi silloin itseltänsä,näinkö valheen unta monta vuotta,unen uhrinako olen täälläkäynyt, kärsinyt ja surrut suotta?
Ja hän kaatui maahan väsyneenä,nosti käsiänsä korkealle,päästi ilmoille nyt tuskan huudon,joka kaikui korpeen kaikkialle:
"Maa-emo puhu, ma tahdon kuolla,oi, sano, mitä mä onneton teen,vastako maan povess' alhaalla tuollalöydän ma oikean säveleen,
kun sammuessa armaan iltaruskon,mi punaa viimeiset kyynelveeni,ma saanko silloin sen suuren uskon,mi soinnuttaa sydänkanteleeni!"
Uneksija nukkuu, unissansaliikuttaa hän hiljaa sormiansakuin hän hyväilisi kieltä kanteleen,joka kaikuu hänen sielustansa.
Uneksija herää, katsoo ihmetellen,poissa nyt on tuska, poissa nyt on yö,aurinko paistaa joka salon soppeen,alkanut on maa-emon hellä luomistyö.Ilo nyt on maassa, ilmassa ja puissa,kaukaa tulvaa tuoksu, mitä tämä on,korpi, jonka jätti hän äsken niinkuin kuolleen,aukee, vaarat välkkyy loistoss' auringon!Uneksija kulkee onnen haaveiluissa,minne oksat viittaa suuren suven puoleen,mist' on taikavoiman uneksija saanut,aatos lentää yli vuorten, jotka vihertää!Maa-emon sylissä niin hyvin on hän maannut,suonissansa virtaa nyt uutta elämää,vuorille hän nousee, laaksoihin hän vaipuu,hanget sulaa, tummat vedet vierii yli mättään,kuusella on kiire ja haavalla on kaipuu,pihlaja se tarjoo niinkuin tervehtien kättään,kangasvuokot, vehot vilkkuu, hetteet soivat soissa,koivu yksin huokaa: on laululinnut poissa!Puro pieni hyppii kuin karitsa ja telmii,laulaen se laumansa noromaille vie,kosteilla partailla päivien keskelläsinivuokot viittovat: auki on tie!Levotonna maan alla liikkuu joka juuri,keltalehdet palaa, ja notkuu, repee kirsi,jäät ne takoo rantaa ja louhet takoo vastaan,kaikkialla kajahtaa jo kevään alkuvirsi,päivän armas kultakiekko paistaa täyttä terää,tuuli tiensä tuntee, vanha metsä herää,metsä on kuin kannel, se tuulen äänen kuuli,uneksija kuule, nyt soittaa kevään tuuli!
Katso kuinka uneksijan silmäst' tuli loistaa,tuli kohoo rinnasta, joka metsän laulun toistaa,luomisriemun pyhä tuli, kärsimyksen tuli,tuska oli korkeimmillaan, silloin suru suli,vaeltajan henki kohoo kohden päivää voimaan,mut ei mykkää säveltään hän viel' oo saanut soimaan,sanattomain sävelien saatto häntä kantaa,syleillä hän tahtois puita, vettä, taivaanrantaa,syleillä hän tahtois maata, kaiken hyvän tuojaa,syleillä kuin isäänsä hän tahtois kaiken luojaa,tahtois käydä häikäisten nyt kanssa päivän nuorenmatalana kuitenkin kuin polku yli vuoren.
Kevätyössä nyt uneksija kulkee,niin ihana kulkunsa on,hän onnesta silmänsä sulkeealla armahan auringon,ja aukenevi sininen polku, joka johtaahäntä autuuden aholle, missä unten kukat hohtaa,nyt uneksija kuuntelevi kanneltaan.
Kirjosiipiset perhoset siellälemmen lähteellä karkeloi,solkikoivut kaihoovat tiellä,lammen ulpukat unelmoi,siellä sinirintakerttu ja leivo, satakieliniin ihanasti soittaa, että heltyy mieron mieli,kun uneksija kuuntelevi kanneltaan.Siellä päivä ei kallistu iltaan,siell' on tuoksu, mi toivon tuo,siellä taivas rantamiltaanmaahan ikuisen ruskon luo,ja ilon kyynelistä siellä surrut silmä kastuu,ken laululehdon veräjän kautta nyt uneksijaa vastaan astuu,kun uneksija kuuntelevi kanneltaan?
Sinipiikojen hunnut huiskaa,koko metsä nyt hilpeenä soi,kaikki puut ja pensaat kuiskaa,että noussut on aamun koi,ken lähestyy nyt valkeissa vaatteissansa,mikä ikivalo sädehtii hänen sinikatseestansa,kun uneksija kuuntelevi kanneltaan?
Nyt Runotar astuu vastaan,kuinka korkea on otsa ja pää,kuin äiti hän kutsuu lastaanja hän kannelta helkyttää,se hohtaa kuin sädekimppu korkean vuoren yllä,hän palkitsevi kaiken tuskan ilon hymyilyllä,kun uneksija kuuntelevi kanneltaan.
Hänen kätensä on valkea kuin maito,hän laulajalle säveleen soi,jolle suotiin nyt taivainen taito,nyt laulunsa hän ilmoille loi,hänet Runotar nyt lehdosta jumaljuhliin johtiylös vuorta, jossa valkea, pyhä templi hohti,hän lauloi ja soitteli kanneltaan:
"Kuule kuinka laulu täyttää lehdot, laaksot,ihmisrinnan riemulla ne täyttää,kauniilta kuin ensi luomisaamun aikaan,maa ja taivas, kaikki luotu näyttää!
Ihanaa on käydä metsän siimeksessä,missä aarnihongat satapäisnäkohisevat, suuri Pan on aina siellänäkymättömänä jättiläisnä.
Siellä, miss' ei ollut mitään ihmistietä,siellä ohi korven rahkasoiden,uneksija, vaeltaja, yksin kuljittietäs taivaltain ja unelmoiden.
Luonnon suuri henki hiipi huulillasi,kuulit sielussasi soinnut kummat,korkeen, kirkkaan elon kajastuksen tieltäväistyi kalman hengen varjot tummat.
Mitä etsit kaukaa sekä kaikkialtakuluttaen nuoren elämäsi,mit' et löytänyt sä koskaan keltään muulta,löysit sisimmästä itsestäsi.
Katso, ihmiselämä on ihmeellinen,yhä uusiintuu se niinkuin kevät,ihmistoivo murtaa taudin sekä tuskan,ikuisuuden kaihot väreilevät.
Katso, voimas, minkä kuolleeksi jo luulit,silmäis nesteet, jotka loppuun astikaruun maahan luulit kuiviin itkeneesi,ne sun toivos nuorta multaa kasti.
Katso, sielus on kuin kukan pieni siemen,vaikka sitä julma jalka tallaa,itää se ja kasvaa elon ikipuustaeikä pelkää kuolon hyistä hallaa.
Soikoon elon kannel kauvan sielussasi,nouskoon henkes hehku suureen voimaan,ilon tunnet, kun luot suuren ilon muille,riemuks ihmisten luo soittos soimaan!
Kuule, suuret suvilinnut kaukaa saapuu,riemun huudoilla ne lähenevätyli merten, maiden, silloin luonto herää,silloin huutaa maa: on kevät, kevät!
Kuuletko sä luonnon suuren, pyhän soiton,luonnon luomisriemun säveljuoksun,tunnetko sä janoovilla huulillasimaisen emon huulten tuoreen tuoksun!
Turpeen sauhu kiertää niinkuin harras uhri,nousee tuoksu pienten kukkaistenki,herännyt on maa, se kantaa kaikkeuden,syleilystä syntyi metsän henki.
Uneksija, katso kaiken ihanuutta,kuinka silmissäsi kaikki loistaa,luonto paimensoiton ihmesävelilläänkaiken suuren ihmissurun poistaa.
Nuori uneksija, kuule, luonto laulaa,pyyhi silmistäsi kyyneleesi,takaisin sait maalta, minkä maalle annoit,kun sä luulit maahan vaipuneesi.
Katso, päivä paistaa jälkeen yön ja tuskan,paistaa kaukaisien vuorten takaa,läpi kurimusten kosket kohisevat,loistaa ihmemaana korpi vakaa.
Yksinkamppailussa kolkon korven yössäkoskit emoasi, pyhää maata,nouset, kasvat, kohoot sadun jättiläisnäetkä sortua sä koskaan saata!"