Näytelmä yhdessä näytöksessä
Alkulause ensimmäiseen painokseen (1871).
Meidän historiamme mustin muisto pimentää tätä nerosta säkenöivää runoelmaa, ja sen pimennon on runoniekan oma synkimmän synkkä kohtalo tehnyt vielä mustemmaksi sumullaan. Hänen voimallisen henkensä viimeinen luoma on tässä tarjona aikalaisille ja polville nousevaisille. Se ei ole hautakummun päältä tarjottu muistiais-lahja; se vielä olisi lohdutusta. Mutta rinnatusten niiden kammioin kanssa, missä Suomen pääkaupungin väsyneet henget saavat rauhassa levätä, on saman Lappvikin rannalla toisiakin kammioita, jotka, vaikka valoisammat, eivät kuitenkaan saata usein luoda valoa hautojen sivuitse eksyneiden henkien pimentyneisiin ajatussyvyyksiin.
Yhdessä näistä kamottavista kammioista, jotka ovat aiotut meiltä poistemmatuille, vaan ei vielä kuitenkaan kirkontarhan asujiksi päässeille, on kätketty meidän näkyvistämme, vaikk'ei sentään meidän säälistämme.—Stenvall, Kivi. Hänen likeisenä naapurinansa on siellä samassa paikassa, samassa mielentilassa,Daniel Hjort'innerokas luoja. Se ei ole aivan vähäinen asia niin vähäiselle maalle kuin Suomi, että se saattaa kadottaa kerrassaan kaksi niin rikaslahjaista runoilijaa.
Mutta jos onkin meidän maamme ollut niin rikas, että siltä on voinut kadota kaksi senvertaista runollista henkeä, niin se kuitenkin on toiselta puolen kovin köyhä ollaksensa tuntematta katkeraa kaipausta. Se hämärä, johon nämät molemmat runoniekat ovat hukkuneet, tekee tämän kaipauksen vielä tuntuvammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja uhkaa, että se ihmeellisesti loistava päivä, jonka Suomen kansan runohenki on viettänyt ja elänyt viimekuluneina vuosikymmeninä, nyt on yleiseenkin muuttuva hämäräksi. Mitä Suomen kansalla oli saatavaa vanhemmalta runoniekkapolveltaan, sen se on melkein viimeiseen tähteesen asti saanut. Ja koska nyt uudetkin kanteleet murtuvat nuoremman polvikunnan voimallisimmissa käsissä, niin on aika, että täälläkin valmistautaan vastaan-ottamaan tuota runouden rauta-aikaa, joka jo kaikissa muissa maissa sekä kansoissa on kohonnut jalompain aikakausien sijaan. Erittäin väkevähenkisissä kansoissa on yhtä hyvin nähty ihmeellinen voima, joka lakastuneista runovainioista taas tuottaa ilmiin uuden, rehoittavaisen viljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä niin likeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä siis uskaltaisi väittää, että Kalevalan ja Franzénin maassa ei tule nähtäväksi uutta todistusta siihen? Mutta varmemmalla kuin toivolla me emme kuitenkaan saattane sitä odottaa.
Mutta ennen kuin muisto hänestä, josta minä nämät rivit kirjoitan, ennen kuin Kiven nimi voisi pimentyä hänen maanmiehillensä selittämättömäksi, sitä ennen olisi meidän tulevainen kohtalomme pimentyvä paljon synkemmäksi hämäräksi, kuin siksi, joka nyt on alkuun päässyt. Enemmin kuin tähän asti tulee vasta myönnettäväksi, että hänen runointonsa useampaan kuin yhteen tiehen on jättänyt umpeenmenemättömiä jälkiä runovoimansa voittoretkestä. Ja semmoiseen päätökseen kumminkin epäilemättä kaikki yhdistyvät, että Kivelle, siinä runouden lajissa, johon tämäkin teos kuuluu, nimittäin näytelmärunoudessa, meidän maassa näille päivin saakka ei ole kohonnut vertaista, jos vaan arvostelija suopi täyden arvon kaiken dramallisen runouden pääperusteelle, runoilijan monipuolisille luonnonlahjoille. Minä puolestani tunnustan peittelemättä, etten näytelmäkirjallisuuden sankareissa tunne kovin monta, jotka voittaisivat Kiven siinä suhteessa. Näin päättäessäni en ole muistamatta, että varsinkin dramallisessa runoudessa sivistys on välttämättömän tarpeellinen, sivistys, joka valmistelee runoniekan luonnonlahjan luomia ja valaa ne täydelliseen, taiteelliseen muotoon. Mutta sen tiedän myös, että »i tusen former trifs det sköna»; minä tiedän, että Belvederen Apollonin ja Laokoonin kuvat ovat keskenänsä yhtä erimuotoiset, kuin Pindaron ja Sofokleen runoelmat erimuotoiset. Ja etenkin tahtoisin tässä huomauttaa tuota aivan epäilemätöntä seikkaa, että runoniekan suuri luonnonlahja, silloin kun sen on täytynyt tulla toimeen ilman sitä sivistystä, jonka kirja-oppi sekä seurallinen kanssakäynti suovat onnen syli-lapsille, yksinkin joskus on luonut nerollisia teoksia, joiden vertaa ei paljas sivistys ja oppi koskaan olisi saaneet aikaan. Yhtä hyvin kuin Kalevalan nimettömiä runoilijoita vedetään esiin tämän lauseen todisteeksi, yhtä hyvin sopii siihen Kivenkin nimi. Katsokaamme, kuinka paljon hänen runohenkensä on luonut kovimmassakin maallisessa ahdistuksessaan, niin tottapa meidän, jotka olemme kasvatuksemme avuksi saaneet käyttää kaikkia sivistyksen suomia keinoja, tulee vielä nöyremmin kuin muulloin tunnustaa, että me olemme sangen vähässä määrässä tehneet, mitä meiltä olisi ollut oikeus vaatia.
Kiven ulkonainen tila tässä maailmassa on kuitenkin säilyttänyt hänen runohengelleen ehtymättömän voiman lähteen, joka meiltä muilta enemmän tai vähemmän puuttuu. Hänen henkensä ei ollut vieraantunut pois kansasta; siitä syystä tuntui hänen runoelmissansa, samoin kuin jaloimmissa viini-lajeissa, voimallisesti kasvinpaikan tuore haju. Hämmästyttävä on nähdä millä sanain voimalla hän usein luopi elävää henkeä runoelmihinsa, ei ainoasti luonnonkuvausten, vaan myös ihmissydämen tunteitten suhteen. Tämä viehättävä dramallinen sanain-voima ilmoittaa itsensä myös tässä Margaretassa kohta ensimäisissä sanoissa, ja samallaisia tavataan tiheässä edempänäkin. Nämät voimalliset sanat ja niin myös koko se mieli-ala, joka tästä runoelmasta puhuu, on kaiku Suomen kansan syvimmästä sydämestä, sydämestä, jonka rakkaus on yhtä voimallinen kuin sen vihakin.
Muutenkin on tämä runoelman koko peri-aatos samallaista kaikua. Siitä syystä ei ole helppo päättää, mihin luokkaan näytelmäkirjallisuudessa se on asetettava. Tuossa kammottavassa teossa, joka tässä liikkuvien henkilöiden mieltä kuohuttaa, ei heillä ole mitään osallisuutta—paitsi yhdellä ainoalla—vieläpä on se teko jo tapahtunut ja tehty. Eipä voi oikeastaan olla tässä puhe sisällisestäkään teosta, s.o. muuttumisista näytelmän henkilöiden mielentilassa, vaikka kyllä tuimia tunteita tragillisella tavalla heissä on riehumassa. Kenties voivat kuitenkin todellisesti dramalliset kanssapuheet, joista tuon sydäntä-sortavaisen ulkonaisen tapahtuman vaikutus kajahtelee, olla jonkunlaisena vastapainona niille puutteille, jotka drama-taiteen tieteellinen silmä on havaitseva tässä merkillisessä runoelmassa. Totisesti dramallinen paitsi sitä on varmaan kumminkin se ihana pyrintö sovitukseen tässäkin hirveässä tilassa, joka myös muissa Kiven teoksissa kajastaa kaikkien sumujen läpi. Kuinka onnellinen olisin, jos samallainen tulevaisuuden kajastus sallisi toivoa vielä jotain Kiven voimallisen neron luomaa. Mutta synkkä sumu on meiltä kaiken toivon ijankaikkiseksi peittänyt.
Fredr. Cygnaeus.
CONON, vanha evesti.MARGARETA, | hänen tyttärensä.KARIN, |ANIAN, nuori upseeri.MATTI, Cononin palvelija.
Tapaus on Suomessa, Tampereen tienoilla, Toukokuussa 1808.
Maantie ja metsänen seutu. Perillä kivinen ja kantonen mäki ja mäen harjulla männistö.—Karin tulee oikealta.
KARIN (yksin). Margareta! Missä viivyt? Minä en voi enään vartoa turhaan, eihän kuulu miestä sanominensa kaupungista.—Oi sisareni, kuinka taidat viipyä, kuinka astella noin huoletonna sinä, koska en saa hetkeksikään rauhaa minä? Ihailetko tämän illan kauneutta? Onhan se ihana ja laulelevat pienet linnut, mikä metsän tutkaimilla, mikä lennellen kirkkaan taivaan alla. Ah! iloitsinpa minäkin ennen, kilvan laulelin ilman siivitetyn lauman kanssa, koska tyyni aurinko aleni, pallistaen valkeita hattaria kultaruskollansa. Mutta kolkot ovat päivät nyt, murehtien kallistaa päänsä Suomen kansa, että kärsii kallis synnyinmaa; ja siitähän ei löydä sydämmeni rauhaa.—Margareta!
MARGARETA (ulkopuolella). Tässä olen, sinä levoton.
KARIN. Hän tulee. Kas, enkö tahtoisi omakseni tuota sun lempeää tyynnettäs, oi likka? (Margareta tulee vasemmalta.) Oi Margareta!
MARGARETA. Miksi tuskittelet?
KARIN. Miksi kysyt? Sinunhan povesi syvemmin kuin toisen täällä pitäisi tunteman vavistuksen vaarasta, joka uhkaa meitä. Minulla ei kuitenkaan yhtään kultasta sodan kidassa. Mutta sinun Anianis, missä on hän?
MARGARETA. Lujassa linnassa Suomenlahden liepeillä, jossa tykkien ukkoset pauhaa ja rautasia rakeita lankee. Kaunis Anian, jos toki näkisin kasvoes välkkynän kerran sauvun hämärässä tulisateen paistaessa!
KARIN (tarttuen molemmilla käsillänsä Margaretan käteen). Ja minäkö torelisin? Enhän torelekkaan vaan hieman tuiskahtelen, armas Marketani, tuiskahtelen minä hälläkkä; mutta ah näissä murheissamme! Ja minäkö torelisin sinua, joka lemmit ja suosit minua kuin äiti; ja kaikkiahan täällä suosit. Mutta ainapa toki ylevämmin ja lempeämmin katsahtelee kuvas siitä päivästä asti, jona lempesi tunsit ja annoit urollesi kätesi—ahaa, eikö huomaa mun silmäni?
MARGARETA. Ah, sinä luulet, että tunsin lempeni vasta sillon. Ei niin. Se liekehti jo povessani vuosia, mutta kätkettynä kaikilta ja tarkin häneltä, joka itse liekehti, hän nuori Anian, mun tähteni toivon ja epäilyksen välillä. Sen silmäni kyllä näkemättä näki, en toki antanut hänelle toivon piirtoakaan, päättäneenä etten sitä koskaan anna. Kas kun minua pidätti kummallisten tunteitten jäykät kahleet. Mutta sodan ilmoitus tuli, loimo ihana sielussani mun voitti väkivalloin, ja minä tunnustin mun lempeni. Ah, en ymmärrä kuinka oli laitani! Mutta minä tahdoin antaa korkeimpani täällä uhriksi isäinmaalleni; sillä Suomi ja Anian he olivat minusta yhtä ja minä olin sankarin morsian. (Peittää kainolla hymyllä silmänsä.) Ah minä itsehän lempeni tunnustin!
KARIN. Mi soma, ihmeellinen hetki; se oli sitten aamu tahi päivä tahi illan hämäränaika!
MARGARETA. Eräs Pohjolan talvi-ehtoo ihanampana kesän iltaa Edenissä aina muistossani väikkyy, ja teki sen lemmen jumala, koska Anianin silmä sädehtien mulle onnensa ilmasi; ja me syleilimme kihlattuna toinentoistamme. Kerran, vielä kaksi me kohtauimme, mutta emmehän kolmatta enään; häntä kutsui pian vartijaksi kotomaan porteille uhkaava sota.
KARIN. Minä muistan jäähyväishetken. Ja sillon hän, kuinka rakkauden palava ja kuitenkin kuinka olentonsa, käytöksensä jalon sankarin! Ja lujasti syleillen hän heitti sun äitimme helmaan; mutta ah, te mahdatteko vielä kerran syleillä!
MARGARETA. Niin toivokamme.
KARIN. Mutta voi jos hän kaatuu!
MARGARETA. Jos hän kaatuis, niin itkisinpä, kaiken elämäni häntä kaipaisin, mutta kaipaukseni henkäisi kuin suvilehdossa länsituuli; sillä hän kuoli urojen kuoleman.
KARIN. Mutta elääpä hän kuitenkin ja on kerran viettävä häänsä meidän kartanossa, häänsä riemuisat, hän komeana sulhona ja sinä morsianna ihmeen kaunihina. (Paukuttaen käsiänsä.) Ah, ah, kuinka lystiä sillon, sisareni, kuinka lystiä!—Mutta ah ja voi! Koska hulluttelen toivossa näin, minä vallaton, juuri sillon, juuri sillon kärsii hän piinan kuolemaa kovemman, raukka nuorukainen!
MARGARETA. Mikä paha taas kummittelee aivossas?
KARIN. Kentiesi hän kituu nälän vaivassa!
MARGARETA. Ole ilman huolta. Elonvaraa, kuin olemme kuulleet, ei puutu vielä heiltä linnassa. Kohta aukenee myös meri, ja sillon viipymättä saattaa Ruotsin laivasto saarretuille miehille sekä miestä että ruokaa. (Conon tulee vasemmalta, Karin juoksee häntä vastaan.)
KARIN. Oi isämme, teidän muotonne lohduttaa! Olette ehkä saanut ilosia sanomia?
CONON. Enhän, mun lapseni. Täältähän ilmasta varron uusia minäkin.Mutta Mattia ei kuulu?
KARIN. Ei häntä kuulu.
MARGARETA. Katselinpa äsken tuolta käänteestä kohden kaupunkia matkan, mutta en nähnyt siellä ketään.
CONON. Esteitä on ehkä astunut hänen eteensä; mutta eihän ole hänen liikuntonsakaan juuri kärpän. Tuskin, luulen minä, panisi hän tallukkansa travaamaan, vaihka leimuisi tupansa tulessa, kuin raukka maamme nyt.
KARIN. Ah, niin on siis jo laitamme!
MARGARETA. Isämme, nyt maalaatte liian karkeasti ja meidän kurjain levottomuus kiihtyy.
CONON. Seisot toki vakaana vallan, tyttöni.
MARGARETA. vaihka vavahteleekin sydän. Mutta enemmin vielä kärsii pieni, kurja sisareni tässä.
KARIN. Ah mun isäni! tämä hurja vihollinenko voittaisi ja tulisi meidän herraksemme? Eivätkö nouse jo voimalla Suomen joukot, karkottamaan ääristämme villin miehen, ja eikö seiso aina lujana vastoin luotisateita ja rynnäkköjä tuo ympärimainittu linna, Sveapori, »Suomen lukko ja telki»?
CONON. Mun pieni kuoposeni, muista mitä sanoi kerran isäs: Sveapori seisoo, niinkauvan kuin on se kourissa uskollisen miehen.
KARIN. Mutta jos tämä uskollinen nyt äkisti muuttuisi petturiksi.
MARGARETA. Miksi aattelet niin?
KARIN. Mahdanko aavistaa pahaa? En tiedä, mutta hyvältä ei tunnu mielessäni nyt. Kuinka olleekkin niin aattelin.
CONON. Mutta erään linnan, vallankin tärkeän linnan päämiehen virkaa ei anneta muille kuin kauvan koetetulle ja kauvan kokeneelle miehelle.
KARIN. Mutta uskollisuus itse on langennut ja saattanut ihmisyyden itkemään.
CONON. Totuus, mun tyttäreni, surullinen totuus!
MARGARETA. Jos löytyisikin nyt tuon eljen miestä, niin löytyisihän aina taasen joukossa toisia miehiä, jotka asettaisit rintansa urhollisesti vastaan verratonta pimeyden työtä. Eipä Anianin sielu, tiedän minä, ei tuhannen mailman, ei tuhannen hengen edestä sietäisi tuota häväistystä; ennen menisi hän kuolemaan.
CONON. Toki, heittäkämme nämät synkeät mietteet.
KARIN. Ne heittäkämme kauvas. Mutta yhtä, isäni, kysyn vielä kuitenkin.Onko meiltä kaikki kadotettu, koska on kadotettu Sveapori?
CONON. Paljon, paljon on kadotettu, ehkei juuri kaikki. Sillon vihamiehemme selkä on vapaa, hän seisoo kiinteästi Suomen ohimilla ja vallitsee merillä.—Mutta miksi haastelemme epäillen tuosta karileiristämme kuohuvassa meressä, joka on perin kukistettamaton, perin mahdoton voittaa? Niin vahvasti, niin viisaasti hänen rakensi miehen nero. Te olette nähnyt hänen kuvansa, kreivi Ehrensvärdin kuvan, lapseni?
KARIN. Minä muistan sen. Kaunoisena kuin vieno enkeli hän katseli, hän joka rakenteli täällä hirviöitä.
MARGARETA. Ilosena, viatonna kuin lapsi hän seisoi tulipeikkonsa nojalla, katsahtaen ihmetöistänsä avaruuteen ulos.
CONON. Juuri sillä puhtahalla, taivaanheleällä katsannolla loi hän Sveaporin linnan: katsasti sen asemakaavan, kohotti muurit ja tornit, kaikki valmisti, kruunaten suuren mestarityönsä. Katso, mikä Briareus, sodan satakäsinen hiisi! Kaikkialta kaikkialle kohtaa hän. Lennä pieni peronenkin hänen ohitsensa mistä mielit, ja hänen tuhannet rautakitansa kaikki voivat vilauksessa kääntyä sua kohden, voivat leimahtaa ja sillon runtoa vaihka vaskisen miehen, mi kerran, kuni tarina kertoilee, nousi merestä, ja ulettui ylös taivahalle tuon kauhean pää.
KARIN. Ja vielä olen kuullut löytyvän salakaivantoja linnoituksen alla, joiden kautta suurimmassa hädässä voidaan kaikki viskata ylös ilmaan, hävittäen elävät ja kuolleet. Kuinka uskotte, isämme?
CONON. Uskon että niin on laita johonkin määrin, mutta ei suinkaan yleisesti kaiken varustuksen alla. Sen keskellä, eräässä paikassa on, niinkuin olen kuullut, peloittava virite. Laukaseppas tämä, sytytä sata tynnöriä, ja Susisaaristossa ei hengitä yhtä olentoa sen tempun perään. Hirveästi vaikuttaa kruuti ylös ja alas ja ympärillensä koska syttyy hän ponnahtaen tuleen. Niinpä on hänehen varoiksi nerokkaita keinoja, konsteja keksitty. Senkaltainen on kuuluisa linna: voittaa mahdoton!
KARIN. Mieliistihän uskomme.
MARGARETA. Sillä se lohduttaa meitä.
CONON. Se uskokaat ja olkaat linnastamme ilman yhtään murhetta. Toki yksi on hänellä vihollinen, min kanssa ei auta voimat eikä konstit, ja on se tuo kalvea nälkä. Mutta hänestähän ei ole vielä kuulunut hätää suljetuilta poijiltamme. Kohta heittää myös meri peittonsa, ja sillon purjehtii heille leipä.—Niin kasvaa toivomme. Linnamme on vahvin pohjassa, sen nykyinen haltija, kreivi Kronstedt, urhea ja viisas mies ja sen miehistö oivallinen. Ken uskaltaa häntä lähetä? Eivät legionat enkeleitä! Ja tuolla maamme sydämmessä käyvät jo uroomme vastarintaan kuin karhut ja ovat jo useinkin antaneet Moskovalle verisen pään; ja viimein hänen soittakoot tienoistamme kuuksi päiväksi. Niin toivomme ja huudamme: eläköön Suomenmaa ja sen rohkeat poijat, eläköön armollinen kuninkaamme! (Heilauttaa kerran hattuansa.—Matti tulee vasemmalta periltä.)
KARIN. Matti!
CONON. Siinähän mies.
MARGARETA. Mutta hän saattaa murheen sanoman.
KARIN. Sano kiireesti mitä tiedät, sano kiireesti?
CONON. Mitä kuuluu, Matti?
MATTI. (Kyhnien päätänsä.) Ei yhtään hyvää, herra.
KARIN. Minä ouneksin hirveintä!
CONON. Hän sanokoon sitten että Suomen armeija pohjassa on hävitetty ja valloitettu Sveaporin linna. Mitä? Sveaporin linna? Ei koskaan!
KARIN. Sano pian, muuton sydämmeni kätkee! Sano hyvä Matti!
MATTI. Sanon niin pian kuin ehdin. Ja kuulkaat nyt. Sen ijäkkään herran, jolle saatoin teidän kirjeenne, isäntäni, kohtasin kovassa tilassa, sillä tieto tuhosta oli hiljan tullut. Toki, viimein luettuaan kirjeen, kääntyi hän puoleeni vavisten ja lausui: sano isännälles, mies,—sillä kirjoittaa en voi tällä erällä—että syy on nyt itkeä: Sveapori on langennut.
NE TOISET. Langennut!
MATTI. Mutta kunnialla.
CONON. Haa, vai kunnialla! Mahdotonta!
MATTI. Vartokaat hieman. Eräänä myrsky-yönä rynkäsivät Venäjän laumat västinkiimme sisään. Nousi tuosta hirveä meteli, ja Suomen miehet nyt vimmoissaan tekivät verrattoman työn. Kas, vilauksessahan lensi suurin osa linnoituksesta tulen siivillä ylös ilmaan pamauksella, jolla ei vielä ole ollut määriä täällä taivaan alla. Niin räjähti hän avaruuksiin ylös yynnä kaikkein ystävien ja vihamiesten kanssa, ja jälellä on varusteesta ainoastaan muutama raunio.—Niin käski minua ystävänne teille kertomaan. (Hetki äänettömyyttä.)
CONON. Ja sinä kerroit kauhistuksen näytelmän. Olipa siinä laukausta!
KARIN. Oi Jumala, että kesti maa ja taivas!
MARGARETA. Että kesti korkeuden vahvuus ammahdusta verrattoman tulen!
CONON. Ah! tuima linna, kampatessaan kuolon kanssa, antoi mennessänsä mailmalle niin voimallisen potkauksen, jossa itse Vesuvius ei kilvastele.
MARGARETA. Voi ilmiötä pimeässä yössä tuhansien kuolemien tähden!
KARIN. Tuhansien kuolemien tähden ah ja voi!
CONON. Kuoli siis Anian.
KARIN. Margaretan kihlattu!
MARGARETA. Oo!
CONON. Pidinpä häntä omana poikanani, mutta sai hän murheellisen lopun!
MARGARETA. Hän taivaaseen astui, tulisissa vaunuissa hän kohosi, ja aukenivat pilvet. Tämä kunnia miehelle, mi kaatui maansa vartijana!— Hän on siis kuollut! Mun Aniani kuollut? Hän se kaunis?—Hyvästi!
KARIN. Myhäillen katselet ylös taivaan kumoon, mutta poskesi on lumivalkea, ja sehän ahdistaa mun sydäntäni, ahdistaa! Oi Margareta! (Painaa otsansa vasten hänen rintaansa.)
MARGARETA (silitellen hänen päätään). Älä itke, armas sisareni!
KARIN. Kuolihan sun kaunoises!
MARGARETA. Siitähän nyt sieluni autuaasti riutuu.
CONON. Katkera autuus, kurja tyttäreni.
MARGARETA. Hänen kuolemaansa katselen kuin tuo lehtinen viita idän partahalta päivän tulista laskua lännessä nyt katselee. Sinä lempeästi hymyilevä viita vaisun, valkean taivaskaton alla!—Mitä huolitte minusta ja hänestä, jonka kerran kadotin? Muistelkaatte katoa valtasen linnan, maamme laivaston kilpeä.
CONON. Oikeinhan nuhtelet sinä meitä. Ensin kaikistahan kuningas ja isäinmaa! Mutta ah! heitä kohtasi nyt kova isku tuon kalliin, kalliin kivikartanomme kaatuessa, joka, ikivuorelle rakettuna, lujaksi kuin vuori itse, komeana, aaltoin syleilemänä seisoi Suomenlahden valtijaana.—Tuliluotina nyt halkeisi vanhan sydän, elleivät itse muurit ja kiviset kastarit olisi ajoissa leimahtaneet ylös pelasteeksi kunnian ja minun poveni lievitteeksi nyt.
MARGARETA. Tämä kantakoon siis murhettanne, muistaissanne kuvaa toisesta Numantiasta.
KARIN. Mutta kiivaasti liehtoo rintanne, mun isäni. Te voitte pahoin!
CONON. Ooh ei vaaraa! Tunnenpa vaan kuuman janon ja joisin vaihka verta, Moskoviitan verta.—Taluta minua, likka, tuonne lähteelle; hämmentäähän näköäni verinen, verinen hämärä. Ah olisin nyt kymmenen vuotta nuorempi!—Osota minulle polku. (He ovat menossa vasemmalle. Matti on tämän kohtauksen kestäessä seissyt taampana murheellisella, mutta lopulta vihasella muodolla.)
MATTI. Herra, kuulkaat minua.
CONON. Mitä tahdot?
MATTI. Minä olen teitä nuorempi kolmekymmentä vuotta, minäkin voin surra ja viimein vihastua, sillä Suomi on minunkin kotoni. Katsokaat, olenpa nyt kulkeissani tiellä aatellut ja tuumiskellut tuonne tänne, ja vihdoin pyhästi päättänyt käydä tuikeaan työhön ja toimeen, olla liesussa jo ennen puolyön pimeyttä, jos te, mun isäntäni, suotte minulle lupanne ja vielä muutaman rivin mun kouraani, noin niinkuin pieneksi puhemiehekseni antaakseni jollenkin teidän tuttavalle miekkaherrallenne tuolla ylhäällä. Te ymmärrätte? Mitä sanotte?
CONON. Kuuluuhan tuo uljaalta. Poika, minä arvaan mihen mieles touvaa.
MATTI. Tappelemaan Pohjanmaalle! Siellä kuuluvat he iskeilevän yhteen joteskin.
CONON. Juuri sinne, Matti! Siellä taistellaan kuin miehet, ja kernaastihan annan sinulle lupani ja vielä pienen kirjotetun lumouskalunkin mukaas. Mene ja pue päälles tuon vainaan korpraalimme vanha takki ja hattu; tulenpa kohta itse ja annan sulle jykevän kiväärini myötäs. Mars, mies!
MATTI. Minä riennän! (Menee oikialle.)
CONON. Koreata kyllä tämänkaltainen esimerkki; ja moni sahransankari on tehnyt jo samoin kuin hän, etsinyt taistelevat joukkomme ja vapain mielin ottanut päällensä sodan taakat. Hyväähän tuo todistaa, sisällistä ydintä ja voimaa, uskollisuutta ja velvontuntoa; ja semä kansa raivaa itsellensä viimein tien.—Mutta mitä kuuli äsken, mitä näki mun sieluni? Haa! kaukana yössähän punertaen leimahti sankarten kuolema.—Lähteelle, lapseni!
KARIN. Tänne, mun isäni! (Menevät vasemmalle.)
MARGARETA (yksin). Kaunis Anian, niin pakeni sun kirkastettu henkes ylös maihin, joissa viha, vaino, sota ja kuolema ei ole. Siellähän nyt autuaana säteilet ja unohdat isiesi veritahratun maan täällä allas. Mutta ei! Ethän unohda ihanata synnyinmaatas, etkä ystävääs sen kumajavilla nummilla täällä. Ethän lemmittyäs unohda, häntä kurjaa, mi täällä honkain hyminässä kainosti murehtien käyskelee, aina muistain sinua, kantaen kuvaasi povessansa. Ja kuule mun valani, Anian! Älköön millonkaan, niin vannon, sydämmestäni himmentäkö pyhää aarrettani, sun lempeää haamuas, toisen miehen katse. Se kuule! ja tässä heitän nyt kauvas elon kehnot riemut vaiheiltani pois, tähän sammukoon nuoruuteni lyhykäinen kevät, kuin sammuu tuolla päivän tähti nyt, ja kuolleen kultaseni muisto olkoon synkeä iloni aina. (Anian astuu alas mäntymäestä perillä, lähestyy hitaasti ja alakuloisena. Margareta katselee häntä kummastuen ja haastelee erikseen.) Mitä näen minä? Erään nuorukaisen, jonka pituus ja koko olento muistuttavat ihmeellisesti häntä, häntä! Tai oletko hänen haamunsa Tuonen maasta? Se ole, minä käyn sua rohkeasti vastaan ja syleilen lemmittyni varjoa, jonka oma, sureva sieluni synnytti. (Ääneensä.) Toki ei! Sinä olet mun oikea sulhaseni lihoin ja verin, mun Anianiin! (Rientää syleilemään häntä, mutta Anian kääntää kasvonsa toisialle.)
ANIAN. Oi kuolema!
MARGARETA (ammahtaen hänestä äkkiin pois ja kiljahtaen kovin). Jumal' armahda, mitä aavistan minä!
ANIAN. Margareta, katso laupeaasti puoleeni!
MARGARETA. Onneton, sun muotos ilmasee kaikki, oi Jumala!
ANIAN. Jaa, petos on tehnyt tehtävänsä lujimmassa linnassa.
MARGARETA. Haa, mitä sanoit!
ANIAN. Petos on heittänyt Svean linnan.
MARGARETA. Ota sanas takasin, minä rukoilen, ota se takasin! Oi, älä sano petos!
ANIAN. Hahaa! jos toisin sanon, niin valehtelen.
MARGARETA. Ole ennen tavallinen valehtelija kuin vihelijäinen, pelokas valtakunnan petturi. Oi korkeuden Jumala!
ANIAN (tuskallisesti, mutta kiukun äänellä). En minä häntä myynyt!
MARGARETA. Myynyt!—Myynyt!—Ken on hänen sitten myynyt?
ANIAN. Itse herra sodanpäämies.
MARGARETA. Ja sinä, mitä teit sinä sillon?
ANIAN. Astuin ulos joukon seassa kuni käskettiin.
MARGARETA. (Vyöttää käsivartensa ympär kuusen, joka seisoo oikealla, painaen otsansa vasten sen rankaa.) Nyt tahdon kuolla, kaatua kuin tumma kuusi metsän huomaan; ja unohduksen arpa olkoon täällä kaiken, kaiken päätös ja kruunu! Ah nyt ylös-alasin on mailma käynyt, on pimeys ja kauhistus vaan. Kehnostellen peittelee Suomi kasvojansa päivän edessä ja ylkäni, mi lähti ulos puhtaana kuin joutsen auringon paisteessa, nyt väikkyy, huojuu esiin mustana kaarneena ja katsahtaa kuin se mies, joka teki täällä suurimman, suurimman synnin: murhasi oman armaan äitinsä. Niin olen uneksunut, Anian, ja uneksun lakkaamatta. (Käy vinhasti kohden Aniania, silmät ummessa.) Minä uneksun, uneksun, uneksun aina vielä! (Niin ehdittyään teaterin keskelle seisahtaa hän äkisti, avaa silmänsä ja vaipuu alas kovin kiljahtaen. Nojaa hän itseänsä oikealla kädellään maahan, mutta painaa vasempansa vasten ohaustaan.) Enhän uneksunut, lapsi raukka, kosken herännytkään langetessain, en herännyt. Ja toki tahtoisin uneksua, uneksua vaan. Siis tule, soma kuusi ja viihdytä mua nukkumaan. Tule, kultahinen kuusi ja saata mua uneksumaan kuolon unta, ja sitten hiljaisesti haudallani hymise.—(Hiljaisella äänellä.) Tule viileä kuusi! (Hetken mentyä tulevat Conon ja Karin vasemmalta.)
CONON. Mitä on tekeillä ja miksi kuulin valitushuutoja?
KARIN. Anian!
CONON. Haa!
KARIN. Ja Margareta tuossa!
CONON. Ojennellen tomussa?
KARIN. Miksi näin? Oi nouse ylös, mun kulta sisareni! (Ryhtyy häneen,Margareta nouse ylös huoaten.)
CONON. (Eriks.) Mitä aattelisin?
KARIN. Ja tuossa Anian niin kalvea kuin kuolema. Kuinka ymmärrän kaiken tämän?
CONON. (Eriks.) Samoin kysyn minä.
KARIN. Kuinka on laitas, Margareta?
MARGARETA. Enhän tiedä.
CONON. (Eriks.) Kummallista!
ANIAN. (Eriks). Tiedänpä, että nousee nyt tässä hälinä; mutta sydämmeni on karastunut käydessäni tänne halki ylenkatseen kovan ja kylmän kivistön, ja syöksenpä nyt ilman huolta ulos suustani tuiman totuuden kuin louhikärme kidastansa syöksee vihan liekkiä.
KARIN. Ah! miksi tuijotamme kohden toinentoistamme näin? Anian, sinä elät, mutta miksi katsahdat niin synkeästi? Voi!
CONON. Hän katsahtaa kuin karkuri.—Kerro mies.
MARGARETA. Isäni, nyt olkaat luja kuullessanne pahinta, koska ensimmäinen murheemme, niin korkea, nyt muuttuu ikuiseksi häpeäksi.
CONON. Hän kertokoon.
ANIAN. Mitä pitää minun kertoman?
CONON. Kenen luvalla olet tässä? Onko sota loppunut?
ANIAN. Onhan kuitenkin rauha Sveaporin linnassa.
CONON. Ehkä rauha, joka ei ole meidän?
MARGARETA. Oi Anian!
CONON. Sano!
ANIAN. Tahdotte siis kuulla pimeyden sanoman?
CONON. Sen tahdon. Kerro!
ANIAN. No kuulkaat. Sveapori on langennut, langennut ilman taisteloa, ilman vallanpakkoa päällysmiesten petoksen kautta; ja julkeasti meuhaa nyt Venäläinen huoneessansa.
CONON. Haa! ette siis lähteneetkään koreasti ylös lintuen luoksi niinkuin täällä kerrotaan?
ANIAN. Hulluja maineita kaikki. Kuin meren helmi eheänä seisoo linna ja hänen otsallansa liehuu idän viiri.
CONON. Ole ijankaikkisesti kirottu sinä, jonka huulilta kuulin tämän, sinä, joka vakaana katselit helvetinteosta vetämättä miekkaas!
ANIAN. Totta, miekkaani en vetänyt.
CONON. Sentähden ole kirottu!
KARIN. Voi sinua, Anian, kuinka taisit olla niin miehuuton, niin unohtaa isäinmaan onnen. Oi, minä en tahdo sinua nähdä enään!
CONON. Mene, ja älä koskaan enään toivo mun tytärtäni.
MARGARETA. Toki on hän vimman mies ja haastelee katkerretusta sydämmestä. Mutta miksi tuomitsisimme häntä kuulematta? Puolustakoon hän itseänsä ennenkuin ilman armoa viskaamme nimen pettäjän vasten hänen armasta päätänsä.
CONON. Tyttäreni, sun äänes tunkee syvälle mun rintaani, läpi vihan villin myrskyn, ja mun täytyy huovahtaa. Anian, minä otan tuomioni takasin, kunnes selvästi ja totuuden kielellä olet kuvannut mun eteeni kamalan asias. Sano kaikki, ja sitämyöden langetkoon tuomios.
ANIAN. Neidon ihmeellinen ääni on sulattanut sydämmeni jäisen puvun, ynseyden, kirouksen tekemä aina sitten Svea linnan murheellista päivää.—Mutta lankesi luja linna.
CONON. Surma ja kuolema! miksi lankesi hän?
MARGARETA. Minä rukoilen, lainatkaat hänelle hetkeksi kärsivällinen korva.
ANIAN. Niin hän lankesi, vaihka uskallusta ei puuttunut miehistössä, vaan ampuili uljaasti, vartoen vakaalla mielellä meren aukeemista ja lännestä Ruotsin laivastoa.
CONON. Ja jo kaiketi on meri auennut.
ANIAN. Sen kyllä uskon.
CONON. Ja lännen laivat kuni joutsenet jo olisivat purjehtineet satamaanne sisään, tuoden mitä puuttui. Oi kirous!—Mutta kuinka luonnistui tilanne?
ANIAN. Ilmestyihän vähitellen esimiestemme piiriin eräs synkkä, eriskummallinen henki, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin. Toki lujana aina seisoi alajohtokunta ja sotamies vallilla. Mutta ylhäältä yhä leveni aatoksia, perustelmia, epätoivon lauseita Ruotsin vallasta.
CONON. Niin syntyi myrkyllinen ajos, vähitellen paisui, valmistui, kunnes puhkesi hän surman päivänä.—Mutta mitä haastelivat hyvät herrat, halventaissaan Ruotsin valtaa?
ANIAN. Tämän maan, he lausuilivat, on mahdotonta varjella Suomea kauvemmin alta idän lakkaamatta paisuvan voiman. Ja vallan toivoton on tilamme tässä linnassa nyt. Sotajoukkomme ovat meistä kaukana kylmässä pohjassa, karkutiellään omasta maastansa pois.
CONON. Ei juuri niin, te hyvät herrat. Sankartemme pieni lauma teki »vasemmalle ympär» ja kirkasti kunniansa Venäläisten veressä.
MARGARETA. (Eriks.) Samaan kiirastuleen, Anian, nyt sinäkin riennä, oi riennä ja kuole kunnialla!
ANIAN. Ah, nämät muistot ovat hämmentäneet aivoni! Kuinka kertoa? Toki, niinhän mietiskeltiin, ja lisäiltihin vielä: turhaan apua lännestä me odotamme, kunnes nälkä on heittävä niin linnamme kuin sen miehet vihoitetun vihollisen mielivaltaan. Mikä järjettömyys siis, vuodattaa verta tuon viheliäisen kuninkaan, tuon hullun tyrannin tähden.
CONON. Rutto heidän päällensä! Kuningastamme häväistä? Huutaa häntä hulluksi ja hirmuvaltijaksi, häntä hieman itsepintaista, mutta hurskasta miestä? Olkoon heidän kielensä kirottu! Hän on meidän kuninkaamme, eläköön hän!
ANIAN. Suuri narri oli Kusta Adolf, mutta Venäjän istuimella istui jalo ja lempeä ruhtinas.
CONON. Hmmh!
ANIAN. Pian maineet kuljit ympär koko johtokunnan, mutta kätkössä oli yhä miehistöltä kaikki.—Tuli toki viimein tuulispäänä varma tieto: heitetty on linna!
MARGARETA. Taivaan Jumala!
KARIN. Mi kammon sanoma!
CONON. Ettei sammunehet aurinko ja tähdet!
ANIAN. Ja ulos marssimahan käskettiin Suomen vartijaväki. Sotilas tuijotteli, ja pian mi kiukusta ja vimmasta itki, mi hammasta kiristäen iski vasten jäykkää vallia kiväärinsä pirstaleiksi, koska asteli hän kiroten ulos. Nyt ainoastaan yksi sana ja yhteen lyöneet olisivat helvetti ja taivas. Mutta eihän kaikunut ääni!
CONON. Ei kaikunut!
MARGARETA. Ei kaikunut sankarin ääni! Ah!
ANIAN. Mi hetki äänetön kuin tuomiolla! Tuonne tänne risteili aatoksia kiehuvassa aivossani, mutta ulos tuliseen toimintoon ei yksikään ehtinyt. Ah ken voi kaaoksessa käsittää mikä parhain tehty mikä pahin? Mitä taisin minä, alajohtokunnan joukossa nuori, kokematon jäsen? Voinut olis syntyä hirveä hulluus, noustessani vastaan harmaapäätä päällysmiestäni; ehkä turhaan olisin laskenut petoksen mustalle taakalle vielä velimurhan painon. Ja niinpä kuni kadotuksen pahteisessa häiriössä, minä vietiin virrassa ulos kuin houriva mies. Niin läksimme linnastamme.
CONON. Miksi läksitte? Loppuiko leipä?
ANIAN. Leipää varahuoneet täys!
CONON. Puuttuiko kuulia ja kruutia?
ANIAN. Jynkät kellarit ampuvaroja täys!
CONON. Te tunnottomat peikot! Ja sinä Kronstedt, haa sinä musta perkele!
ANIAN. Hän oli onnellinen hän ja muutama herroistamme vielä. Heidän vikoissansa helähteli kultasia tynnöriä, ja sentähden astui Venäjä niin mukaisesti ja ilon pauhinalla itärannalta sisään.
CONON. Mutta te?
ANIAN. Me äänettöminä, alakuloisina ja vitkon niinkuin kilpikonnat länsipartahalta astelimme ulos kohden mannermaata. Siinä iltahetkenä, murheen veljinä erosimme mikä minnekkin, päin kaikkia ilmoja, kuin suden poijat, joilta surmattiin emä.
KARIN. Synkkä iltahetki!
MARGARETA. Oi kylmien kyynelten hetki!
CONON. Niin erositte häväistyksen päivänne hämäränhetkenä, o, o!
ANIAN. Olenpa kärsinytkin retkelläni tuosta kolkosta päivästä aina tähän hetkeen asti. Tämä päivä alat vainosi mun sieluani kuin öinen saamumtuuli, koska polkien tuhansia harhateitä, kohden kodon ilmaa samoilin ja pohjan reunaa alat etsi mun silmäni. Siellähän pakolaisen kurja kuvailus katseli lemmittynsä haamua; ja käyskeli aina pyhä haamu pohjan kaukasten metsien sinisellä harjalla; ja käyskeli hän usein pilven himmeän vaipan nojalla. Mutta murheisena siellä väikkyi hän aina, heljinä helminä välähtelit hänen kyyneleensä hattarien vuoteilta alas.
MARGARETA. (Eriks.) Ah, sinä halkaset mun sydämmeni, kärsivä, onneton ylkäni! Oi, minä kuolisin! (Karin itkee.)
ANIAN. Itkevänä häntä kuvailin. Sillä myrsky yhä ukkosena korvissani jyrisi, ja nythän kohtailin myös kotomaani laaksoissa lakkaamatta ylenkatsetta ja kirousta, ja kuohui sielussani karvaus ja kuolettava tuska. Hirmuisestihan painaa meitä kansan viha ja kammo!—niin kaahasi minua merestä kamala myrsky, niin hengitti mua vastaan kylmä katkera sumu, ja vimman uhaksi muuttui viimein rinnassani murhe.—Toki näin vihdoin tuttavat pellot, muiston pyhät vainiot, mutta näinpä sillon ikävyyden pellot ja niitut, ja pian en mitäkään nähnyt, vaan kurjan silmäni sumeaksi näin. Ah, kuinka toisin ennen, piennä poikaisena ennen tullessani koulun helteisestä ilmasta, koska kuulin kohinan lapsuuteni kuusistosta ja kodon katto kuumotti mua vastaan tuolta kantosen kunnaan kaltehelta kuin pyhäinmiesten kaupunki!—Mutta miksi samea ja synkeä sauvu nyt? Miksi pimitetään eteheni maa ja taivas? Mitä taisin minä? (Karin juoksee itkien Anianin luo.)
KARIN. Armas Anian, anna anteeksi, unohda mitä lausuin äsken minä sokea, minä vallaton liekkiö? Mitä tiedän minä mitä kärsitään ja kilvoitellaan täällä mailman reitillä, minä kurja hempilapsi? Ah, kärsinyt olet sinä hirmuisesti! Mutta siirrä kuitenkin jo pois nuo pilvet otsaltasi. Minä lohdutan sinua; me kaikki, kaikki sinua lohdutamme! (Kääntyen kohden isäänsä.) Isäni!
CONON. Anian, minä en tuomitse sinua, muistaen kuuliaisuuden tärkeyttä sodassa. Yksi pää, viisas pää ja sillä jäsenet nöyrät ja lujat tekemään mitä määrää tämä pää, siinä ikuisesti seisova sääntö. Anna siis mieles tyyntyä, nuorukainen. Sinä täytit valas ja velvos vaateen, totellen sun herraas, ja samoin tekivät sun veljes ja kumppanis. Mutta olisi parvessanne löytynyt yksi jalopeura-sankari, silmällä syöksevä toiminnon tulta, niin olisipa nousnut siinä melskettä, tiedän minä. Mutta niin ei tapahtunut, vaan toteltiin peikkoa, ja himmentyi Suomen kunnian kilpi. Toki, rauhassa, mun Anian, me olemme jo tehneet sovinnon, ja hän tekee väärin, joka sinua soimaa ja kiroo.—Anian, ota Margaretas ja elä onnellisna, jos niin taidat. (Eriks.) Mutta voi, maan mullassa nyt ennen makaisin mä itse! (Ääneensä.) Anian, tule vieraakseni tänä iltana ja nauti, jos taidat; murheisena kuitenkin kohtaat isäntäsi, tiedät sinä. Sillä nyt on hänen elämänsä kylmä ja tyhjä ja hänen ilons on kuolema, o! (Poistuu vinhasti oikealle.— Margareta on seisnyt ja seisoo vielä hetken eteenpäin ylevästi innostuneena kuin näyssä.)
ANIAN. (Eriks.) Kurja vanhus, mun sydämmeni kärsii sun murheestas.— Mutta katso: seisoohan tuossa Margareta eriskummallisna, kirkkahana, korkeana kuin olento ylhäältä. Miksi katselet noin tummaan ilmaan?
KARIN (Anianille, pyhkäisten kyyneleet poskiltansa pois). Niin, tule vieraaksemme ja heitä mielestäsi kaikki pimeät asiat. Kaikki ei kadotettu vielä!—Terve tuloa! (Lähenee sisartansa.)
ANIAN. (Eriks.) Sinä hyvä Karin!
KARIN. Lähtekämme, sisar.
MARGARETA. Mitä tahdot?
KARIN. Mitä? Uneksutko? Nyt mennään.
MARGARETA. (Kärsimättömyydellä.) Jätä minä.
KARIN. No tulkaat sitten käsi kädessä, te kaksi kultasta, kuiskaellen sovinnon ja lemmen kieltä. Minä riennän edellä ja askartelen, tyttö-leijo, emäntänänne. Tulkaat! (Poistuu kiirehtien oikealle.—Tieno on vähittäin muuttunut kuun valkasemaksi.)
MARGARETA. (Eriks.) Tämä oliko unelma?—Ah, eihän ollut tämä unelma, vaan pyhä, ihmeellinen henkinäky.
ANIAN. (Eriks.) Kuinka ihastuneena seisoo hän tuossa kuin katselis hän jumalten kokousta. Kauniina hän seisoo, ja kuitenkin pelkään häntä lähestyä, mutta kuitenkin vetää hän minua puoleensa taas, vaihka olis hän kuolemani. En kultatynnörien tähden pettäisi täällä kerjäläistä, mutta palkintona tämä taivaanolento—oi kiusaus verraton! Kuinka tekisin sillon?—Mutta nyt tahdon liketä ja herättää hänen unehen vaipunutta korvaansa, ehkä kammoonkin. (Ääneen.) Margareta!
MARGARETA. Anian, oi Anian!
ANIAN. Sinä käännät pois sun kasvos, sinä hylkäät minun!
MARGARETA. Miksi, onneton?
ANIAN. Onnettomuuteni tähden. Mutta älä heitä minua, minä vaipuisin pimeyteen! (Margareta kääntyy äkisti ympär ja syleilee häntä.)
MARGARETA. Lemminhän sinua, mun armas ystäväni. Mutta,—korkeuden Jumala!—nyt mun lemmessäni, voi mikä ahdistus ja tuska, Anian, tuska ijankaikkinen! (Kääntyy pois hänestä.)
ANIAN. Älä poistu minusta, sä ihanin! Kuin jumalilmestys sä väikyt tässä edessäni, loistaen kuutamon kelmeässä päivässä!
MARGARETA. Anian, oi Anian!
ANIAN. Miksi käännät pois sun kasvos?
MARGARETA. Miksi antavat he kamalan varjon?
ANIAN. (Eriks.) Mitä meinaa hän?
MARGARETA. Oi katala Anian!
ANIAN. Pimeä, tuskista menehtynnä.
MARGARETA. Tuskan pimeys tämän rinnalla on halpa.
ANIAN. Minkä sitten? Sano, ja poista se pimeys, sinä taivaan kiiltävä haamu tämän kuutamon kelmeessä päiväs!
MARGARETA. Ah! niin heljänä ennen kiilsi myös Anian lempivän silmäni edessä. Mutta voi tuota kehnoa sumua hänen otsallansa nyt!
ANIAN. Näkösi harhailee!
MARGARETA. Jos niin olis! Oi, lemminhän sinua; mutta äkistihän taasen kauhistuen ammahtaa sinusta sydämmeni pois. Ah! mun rakkauteni, äsken lämmin, nyt heti jälleen kylmenee, ja tämä on vaikeampi kuolon tuskaa. Sillä huomaa, huomaa mikä pimeyden pilvi, kiukkuinen varjo häväistyksen päivästä vainoo sinua lakkaamatta,—laupeuden Jumala!—vainoo, hämärtäen sieluas.
ANIAN. (Eriks). Surma ja kuolema! Siinähän muutaman rikoksesta meille mustin, poistumaton perintö; ja alas tämän päälle hän katsahtaa nyt, puhtahana jalosta korkuudesta. (Ääneensä ja tuskallisna.) Tämänkaltaisena seison tässä: mitä tahdot? Sinä tahdot että siirryn sinusta aina maitten ääriin? Minä teen sen; ylös Pohjanmaalle kamppailemaan urostemme kanssa; ja kuuleman sinun pitää kuinka taistelen, säästämättä vertani ja henkeäni! Mutta sano kaunoinen, jos sodasta viimein voittajana palajan, minä saanko sinua kokonaan kutsua omakseni taas?
MARGARETA. Mitä tekisit, sen tekisit vimmasta, saattaakses tuon pilkun kilvestäsi pois. Sinä taistelisit siellä minun tähteni, vaan et meidän maamme tähden, jonka olet kerran unohtanut. Mutta riennä sotaan ja kaadu kuin sankari maan ja taivaan otollisna uhrina. Sillon tekee meidän henkemme ikuisen sovinnon ja kohtaavat toinentoisensa viimein tuolla yllä pilvein.
ANIAN. Mutta heittää lemmittynsä, kaunihimman ihanimman, kuin taivas koskaan loi! Ah! senkaltaisena katselen häntä nyt, ja hänenkö heittäisin ijäksi? Mahdotonta taivastani!
MARGARETA. Koska hänen heität, sillon hänen voitat; mutta tiedä, jos tässä viivyt, sumuhaamuna aikailet, sillon hänen kadotat ainiaaksi.— Sun taivaas! Oi, tahtoisinhan se olla, mutta enhän enään täällä, vaan tuolla. Toki pelkäänpä nyt, ettei millonkaan ollut lempesi täällä kohonnut ylemmäksi maamme piiriä.
ANIAN. Eikö ollut hän? Sinä loukkaat uskollista lempeä, jonka siivet syleilevät ijankaikkisuutta! Margareta!
MARGARETA. (Ryhtyy häneen.) Oi Anian, anna anteeksi! Ijäisyyteen pyrkivät siis meidän molempain lemmet. Kuitenkin, nyt avara juopa on laskettu heidän välillensä niin täällä kuin siellä, elles sinä kuolemalla kuole. Siis kuole, Anian, kuin sankari, muuta sinne ikuisen kesän pyhille kunnahille, ja kuolemas, mi täällä meidän erotti, siellä taasen kerran meidän yhdistää, lyöden yli kolkon juopan eteheni kultasen sillan sun luokses.
ANIAN. Oi ääni lempeä, täysi helleyden armautta, kuin tähden kyyneleinen kiilto etäisestä sumusta! Minäkö sen äänen soinnussa en kuolisi kultani edestä ja edestä mun maani! Margareta, miksi lausuin kehnon sanan? Sen tein minä hourien, katsellessani taivastani, koska kuulin pyövelin äänen kutsuvan minua kuoleman kitaan. Mutta kas: kuolon öisestä kohdusta nousen minä sinua aina kirkkahampana katselemaan taasen. Ja kuolla kunnialla synnyinmaamme edestä, oi ankaruus!
MARGARETA. Sinä haastelet kuin sankari ja sieluni ihastuu!
ANIAN. Taisteloon ja kuolemaan! Ja enkö tiedä että nuorena urona kuolen? Mitä sanoi hän poikaiselle kerran pimeäsilmänen vaimo? »Varahinpa sinä pienoiseni kuoletkin, kylmenethän nuorukaisna kauvas jylisevään jylhistöön.» Haa, siinähän sankarin kuolema!
MARGARETA. Niin hän sanoi, synkeä, vakaa vaimo.
ANIAN. Ja niin nyt aavistaa sieluni, jännittäen kaiken olentoni sodan veriseen temmellykseen. Ennen päivän koittoa lähden, mun lemmittyni! (Vetää häntä rinnoillensa.)
MARGARETA. Ah alas kyynelten virtaan minä tahtoisin vaipua! Mutta kuule, kuule mitä näin minä näyssä juuri tässä, tällä hetkellä, tuossa isäni poistuessa.
ANIAN. Sinä olet siis näkijä?
MARGARETA. Näinpä sinun kuolemas!—Oi Aniani onhan tämä lakkaamaton murheen yö. Mustat, veren pallistamat pilvet sen taivahalla yhä ylitsemme kiirii, toinentoistaan kaahaten kuin hurjat kotkat ja korpit. Kauhistuksen henki vallitsee, luonnon rakennot syrjähtyvät ja moni halpa, kaino tyttö ennustaa tulevista päivistä. Järistys läpi sielun tunkee, sielua kuvottaa, ja se rupeaa tuskissaan tirkistelemähän ulos ruumiinsa peitteestä. Oi mitkä aijat!
ANIAN. Mutta kerro mitä näit.
MARGARETA. Ankaran näyn. Eteheni avettiin kappale aution Pohjanmaan rantaa, jossa riehui sodan liekki jynkän vuoren liepeillä ja lähellä laakeaa merta. Kiivas oli kamppaus, ja tekivät siinä ihmeitä Suomen sankarit. Toki ensimmäisnä, ylimmäisnä aina taistelit sinä, sodan tulessa hehkuen kuin kilvoitteleva enkeli. Niin taistelit, kunnes monesta haavasta kaikki veres ja voimas olit virranneet ulos; ja sun henkes raukeni. Mutta ympärilläs huudettiin kuin Juuttaan jalopeuralle: »ah että sankari kaatuu!» Ja nyt, kuoleman sinua suudelles, sinä myhäilit kuin myhäilee autuas sielu riemun ja kunnian pauhussa. Ah mikä näky! Kuin taivaan tulesta mun sydämmeni leimahteli koska katselin kunnian hetkeäs meren aavalla rannal.
ANIAN. Sun sanas, sun äänes pyhä tuliseen rautapaitaan kietovat mun ruumiin, ja tuimasti himoon että kuulisin jo tappelon jylinän; ah, heti rynkäisin sen pyrskivään kitaan, sen hurjimpaan Urian-leikkiin!
MARGARETA. Oi sä jalo sotilas! Kunnias retkelle lähde ja ota myötäs mun lempeni aarre ja rukousteni taivaanlauma.
ANIAN. Heidänpä kanssaan halkasen Suomen salot ja vuoret, kunnes vasamana ehdin sodan pauhinan ja sen tulta-tuiskivat louhikärmeet.
MARGARETA. Ja taistelet kuin sankar; ja koska kuolet…
ANIAN. (Äkisti.) Ja koska kuolen—
MARGARETA. Sillon sädehtien sielus sodan liekistä väikkyy ylös puhtahana, viatonna kuin foeniks, jälleen syntyneenä kuolemastaan.
ANIAN. Ja kiidän ylös korkeuden salihin, sen heljjässä ilmas onnellisna sinkoilen, mutta kaukana sinusta, kaukana morsiusseppelis tuoksusta!
MARGARETA. Minä sillon tämän elämäni lyhykäisen iltapäivän täällä pyhitän sinulle: lumivalkeaan itseni vaatehdin ja kukkaskedoilla seppelöittynä morsiamenasi käyn. Niin käyn minä monena kesän raukenevana ehtoona, kunnes pian toki riennän sun luokses ja ilosena helmani avaan.
ANIAN. Ja sillonhan häitämme vietettäköön, sillon taivaan tuulet, pyhiltä vuorilta tullen, jalosti ravisitelkoot morsiushuntuasi korkeassa luhdis.—Oi suo mun lempeni houria, sillä minä kiirehdin kohden kuolemaa!
MARGARETA. Ja kuolemasta elämään taasen.
ANIAN. Sinä kelmeä yöseen ruusu! sinä täytät mun poveni voimalla, pyhillä aavisteilla, ja, kuin omihin häihimme, nyt riennän sotaan ja kuolemaan. Valani on vannottu ja lähtöni lähestyy; älköön nähkö tässä nuorta sotilasta enään tulevan aamun koitto. Hetken vielä tuolla armaassa kodossani viivyn, lyhyen hetken viivyn.—Hyvästi, mun impeni!
MARGARETA. Ah eihän vielä! Vaan vielä viivy hetki lyhyt tässä ystäväsi kanssa ja yhtä lyhyt kodolles jäähyväisilläsi uhraa, ja sinua kuitenkaan ei saavuta aamun koi. Kuullelkamme kerran vielä kuinka synnyinlaaksom kevätyönä soi, eron viimeisenä yönä, kuun paistaessa kirkkahasti.
ANIAN. Kuullelkamme, ystäväni.
MARGARETA. Kuullelkamme!
ANIAN. Tyyni, ihmeellinen yö!
MARGARETA. Kaikkialla hiljaisuus; ainoastaan männistössä yölintu ääntää.
ANIAN. Ja rauhallisna pauhaa kaukahinen koski.
MARGARETA. Kaimalan koski pauhaa ja kultana kuumottaa kuu.
ANIAN. Ja tuolla hongisto helottaa alla kultasen kuun.
MARGARETA. Ja joki sinivyönä välkkyy tuolla niitun helmas.
ANIAN. Ja aavistaen kajastaavi tuolla vuoren komeroinen jyrkkä.
MARGARETA. Ja tähdet taivahalla hymyilee.
ANIAN. Kas, tuossahan jalona kuin sota-orhi loistaa seitsentähti ja pohjaan viittaa levotonna kaulansa, alas kohden sodan valkeita hän viittaa, sinne mihen retkeni on kulkeva nyt. Minä tahdon rientää. Hyvästi, mun lemmittyni!
MARGARETA. Hyvästi mun sankarsulhasein!
ANIAN. Kyyneleissä myhäilet sä taivaallinen!
MARGARETA. Valkeuden ja pimeyden häiriössä vaikyn. Oi viivy vielä,Anian!
ANIAN. Minua huutaa isäinmaa.
MARGARETA. Riennä, riennä!
ANIAN. Hyvästi sä armas! (Tahtoo mennä, mutta Margareta vetää häntä takaisin.)
MARGARETA. Viivy hetki vielä, sinä kaunoinen, jota sydämmeni tahtoo poistaa kauvas ja taasen takasin temmata.
ANIAN. Kuitenkin, mun täytyy lähteä.
MARGARETA. Kuolemaan! (Viskaa vinhasti kiharansa poskeltansa taaemmas.)Kuolemaan!
ANIAN. Oi, tuskastako viskelet sä kiharias kuutamon kiillossa?
MARGARETA. Ah, mun laupeuteni riutuu, mutta älköön käyttäkö hän valtaansa.
ANIAN. Ei; vaan miekkaani minä. Hyvästi! (Pyrkii poispäin, muttaMargareta vetää häntä puoleensa.)
MARGARETA. (Haastellen vaikertelevalla, melkein kiljuvalla mutta hiljaisella äänellä.) Anian, sinä kuolet uhrina, seppelöittynä uhrina sinä kuolet!
ANIAN. Ilman murhetta, mun tyttöni; minä kuolen kuin mies. (He tempoilevat hetken molemmat puoleensa, mutta hellästi.)
MARGARETA (aina samalla äänellä). Ylevänä uhrinahan kuolet edestä isiesi maan!
ANIAN. Sankarina verratonna! Mutta päästä minua, armas!
MARGARETA. Ei! Vaan kunnian ylkänä vaivut, kallistaen pääs kuin syksyn kukkanen! Mutta voi, siinä oli verta! Voi, tuhannen kertaa voi, ja valita korkeasti, sydämmeni kurja! Sinä vaivut kuin syksyn kukkanen!
ANIAN. Sun rinnoilles kuin lapsi, jos kauvemmin ma viivyn. Sentähden kuin villi aalto minä kiirehdin merelleni ja vaivun myrskyyn. (Lähtee vauhdilla, mutta Margareta, pitäen häntä kädestä, temmasee hänen kerran vielä takasin.)
MARGARETA. Toki temmaa sun vieläkin syliinsä toinen aalto. (Syleillen häntä.) Nyt hyvästi ainiaaksi!
ANIAN. Ei! vaan sulje mua ainiaaksi helmahas, sinä kirkas laine, kimmeltävä liehaus hopea-kuutamos.
MARGARETA. Ei! vaan tässä näit sinä naisheikkouteni viimeisen liehauksen. Nyt taas kuin voimallisin laine sun viskaan ulos kuolemattomuuden mereen, Sieltähän sä ijankaikkisuuden otsalta mun sydämmeen aina heleänä aamutähtenä säteilet.
ANIAN. Mi autuas onni!—Hyvästi siis viimein! (Anian poistuu.)
MARGARETA. Hyvästi, kunnes tervehdin sua tuolla ylähällä Tähtelässä! (Lankee polvillensa.)—Vallitsija korkuudessa, tee hänen tiensä ankaraksi kuolon-tieksi kilvoituksen vainiolla, että kunnian hänestä saapi isäimme maa ja mun orpo-lempeni uneksua rauhas!—Taivaan ruhtinas, kuule Suomen naisten rukoileva ääni: Oi, mitä etelässä vaipui meren synkeään kohtuun, se nouskoon pohjan tuntureilta ylös pilvihin, moninkerroin kirkastettuna taas!—Jaa, mun sieluni jo ihanuuden näkee, jo loistaa korkealla sankar-kunniamme; ja mailma on imehtivä urostöitämme Suomen autioilla ahoilla.