Rauhaisana virtaa suuri idän virta, vienot vuolteet hiljaa kulkevat. —
Rauhaisana istuu vanha Ganges, vienot hymyn vuolteet kasvoillansa kulkevat. —
Rauhaisana kuiskii illan tuuli, lempi sydämessä ihmiset kulkevat. —
* * * * *
Mutta iltaa seurasi yö, ja yöstä valkeni aamu. Vanha Ganges istui majansa ovella, ja valmisteli vapisevin käsin viimeisiä saviastioita. Ahdassuisia ne olivat, sitä viimeistä — suurta retkeä varten.
Hän oli jo saanut tarvittavan luvun valmiiksi ja asetteli niitä päivän paisteeseen: kuivamaan.
— Paista helteisesti, päivä, viimeisen kerran, lujaksi koveta savi, sillä sydämeni on jo niin pehmeä —, puhui hän.
Mutta mustat pilvet nousivat taivaalle, päivä pimeni, ja ukkosensade kasteli maan, ja saviastiat painuivat kokoon. Se päivä oli vanhan Ganges'in ensimmäinen suuren koetuksen päivä.
— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni on siis vielä kova —, puhui hän itseksensä ja itki.
Mutta seuraavana aamuna paistoi päivä pilvettömällä taivaalla, ja vanhaGanges laittoi saviruukkujaan.
— Paista tulisesti, päivä, ja kuivuta ne koviksi, että minun sydämeni pehmiäisi —, puhui hän asetellessaan niitä kuivamaan.
Ja päivä paistoi helteisesti niinkuin ei koskaan ennen, mutta saviastiat halkeilivat ja putoilivat rikki. Se päivä oli vanhan Ganges'in toinen suuren koetuksen päivä.
— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni siis on vielä kova —, puhui hän itseksensä ja itki.
Seuraavan päivän aamu oli viileä ja kuulakas, päivä paistoi hellästi ja lämpimästi. Vanha Ganges valmisteli saviruukkujaan ja laittoi niitä kuivamaan.
— Paista hellästi, oi päivä, ja kuivaa ruukut, että minun sydämeni pehmiäisi —, puhui hän itsekseen.
Ja päivä paistoi hellien, sopivasti kuivuivat ruukut, ei koviksi kuin kivi, vaan sitkeiksi ja kestäviksi.
— Joudu, ilta, olen valmis, sydämeni on otollinen —, puhui hän.
Tuli ilta. Palmupuiden suuret lehdet lopettivat huojuntansa, metsien laulut kuolivat, ja virran vuolteet keinuttivat lootoskukkia.
Valkoisia kiviportaita astui vanha Ganges kädessänsä saviruukkuja, ne olivat viimeiset ruukkujen koko luvusta. Huojuen nousi hän portaita ja taittoi notkean köynnöskasvin suuren palmun vyötäriltä. Hän punoi köynnöksen ruukkujen korvien läpi ja sitoi ne yhteen. Sitten kiinnitti hän ne hartioillensa ja laskeutui pitkään laulaen pyhään virtaan.
Tyhjät ruukut kannattivat häntä veden pinnalla ja vain hitaasti imivät vettä pienistä suistansa. Virran vuolteet veivät vanhusta mukanaan.
Tuli pimeys. Mustat joutsenet lähtivät kätköistänsä ja liittyivät vanhuksen seuraan, verkalleen jolui virtaa kuoleman jono.
Lootoskukka syttyi tuleen ja kuiskasi vanhukselle.
— Taita matkaasi elämän ilo! — Mutta vanhus vaikeni. Syttyi toinen kukka ja puhui:
— Taita matkaasi elämän rakkaus! — Ja vanhus vaikeni. Syttyi kolmas ja lausui:
— Taita matkaasi elämän tuska! — Mutta yhä vaikeni vanhus. Niin syttyivät sadat lootokset virran pinnalla ja tarjosivat hänelle kaikkea mitä elämällä on, ja se yö oli vanhan Ganges'in kolmas suuren koettelemuksen hetki; mutta hän vaikeni, ja hiljaa lauloi mustien joutsenten jono Intian yössä. Vaan ruukut liukenivat ja täyttyivät, ja syvemmälle painui vanhus. —
— Sydämeni ei enää ole kova —, sanoi hän kääntyen joutsenia päin.
Ja virran vauhti hiljeni, ja sen pinta avartui, sillä laaja meri avautui virran vuolteille. Punerva päivä nousi merestä ja valaisi kuolevan kasvoja. Ja vanhus kuiskasi:
— Totuutta ei elämä lahjoittanut, minä vaivun loistavimman lootoksen kultaiseen syliin, sillä elämällä ei ole totuutta! —
Ja nouseva aurinko punasi vilpoisen virran pinnalla kuolevia vesikuplia. Mutta mustat joutsenet sousivat ylös hiljaista virtaa ja lauloivat:
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen pinnalla uinuu elämän ilo! —
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen rinnalla hehkuu elämän rakkaus. —
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen kuvastimessa näkyy elämän tuska. —
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen helmassa nukkuu — — totuus! Pyhä on kuoleman virta — —