Katsoin Pasynkoviin: hänen silmänsä harhailivat kauaksi etäisyyteen, niistä sädehti sairasta kaihomielisyyttä.
— Rakastin häntä, — jatkoi hän: — rakastin hänen tyyntä, rehellistä, saavuttamatonta, lahjomatonta olentoaan. Kun hän oli lähtenyt, olin aivan menehtyä surusta… Sen jälkeen en ole ketään rakastanut…
Ja yht'äkkiä hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi hiljaa itkeä.
Hypähdin paikaltani, kumarruin hänen puoleensa ja aloin häntä lohduttaa…
— Ei se tee mitään, sanoi hän pudistaen päätään: — niin se on; tuntui hieman katkeralta ja säälitti… itseäni… Mutta ei se tee mitään. Nuo runot sen tekivät. Luehan muita, iloisempia.
Otin Lermontovin, rupesin nopeasti kääntelemään lehtiä; mutta aivan kuin uhalla löysin vaan sellaisia runoja, jotka uudestaan olisivat voineet saada Pasynkovin tunteet kuohuksiin. Vihdoin luin hänelle "Terekin lahjat" — nimisen runon.
— Onpa se koko koreata sanahelinää! — sanoi ystävä raukkani hieman arvostelevasti: — vaikka siinä on hyviäkin paikkoja. Olenpa itsekin, tiedätkö mitä, yritellyt runoilla ja aloin kerran runon: "Elämän pikari" — mutta se jäi kesken! Meidän asiamme, veliseni, on olla runouden nauttijoita, mutta ei sen tuottajia… Mutta olenpa väsynyt; olisiko vähän nukahtaa, mitä arvelet? Uni, se on sentään ihana, eikö totta! Elämämme on unta, ja sen paras osa taas unta.
— Entä runous? — huomautin.
— Runouskin on unta, vaikka paratiisimaista.
Pasynkovin silmät sulkeutuivat.
Jäin hetkeksi seisomaan hänen vuoteensa viereen. En luullut hänen nukahtavan, mutta hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi ja pitemmäksi. Hiivin varpaillani pois, menin omaan huoneeseeni ja asetuin makaamaan sohvalle. Kauan ajattelin, mitä Pasynkov oli minulle sanonut, mieleeni muistui monta asiaa, olin ihmeissäni, kunnes uni voitti ajatukseni ja minä nukuin…
Joku tuuppasi minua, katsoin ja edessäni seisoi Elisey.
— Olkaa hyvä, herran luo, — sanoi hän.
Nousin heti paikaltani.
— Mikä hänen on?
— Hourailee.
— Houraileeko? Eihän hän ole äsken houraillut?
— Ei, viime yönäkin hän houraili, mutta nyt se tuntuu kamalammalta.
Menin Pasynkovin huoneeseen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteessa painuneena aivan etukumaraan, liikutteli hieman käsiään, hymyili ja puhui yhä samalla, heikolla äänellä. Hänen silmänsä harhailivat levottomina. Lattialle asetetun yölampun surullinen valo kuumoitti liikkumattomana pilkkuna katosta; ja siinä puolihämärässä Pasynkovin kasvot näyttivät entistäänkin kalpeammilta.
Minä menin hänen luoksensa, mainitsin hänen nimensä — hän ei vastannut. Aloin tarkemmin kuunnella hänen leperrystään: hän houraili Siperiasta ja sen metsistä. Toisinaan oli hänen houreissaan jotain ajatusta.
"Millaisia metsiä! — kuiskaili hän: — aivan taivaaseen saakka. Miten paljon niissä on huurretta! Hopeaa… Lunta, kinoksittain… Kas, kuinka pieniä jälkiä… tästä on jänis juossut ja tuosta kärppä… Ei, isähän siitä on juossut, minun papereitani kuljetellut. Tuolla hän… tuolla! Täytyy mennä; kuu valaisee. Täytyy mennä papereita etsimään… Mutta! Kukkanen, ruusunhohtoinen. — Siellä on Sofia… Kas kuinka tiu'ut helisevät, ja pakkanen paukkuu… Ah, ei; tyhmät tilhit pensaissa hyppelevät, piipertävät… Kylmä on… Mutta, kas Asanov… Ah niin, tykki se onkin — vaskinen tykki viheriällä telalla. Kas, miksi se niin miellytti. Tähtikö lensi? Ei, nuoli se olikin… Ah, niin nopeasti, ja suoraan minun sydämeeni!… Kuka sen ampui? Sinäkö, Sonetshka?"
Hän nyökytti päätään ja puheli järjettömiä asioita. Minä vilkaisin Eliseyhyn, hän seisoi kädet selän takana katsellen säälivästi herraansa.
— Ah, veli, oletko sinä antautunut käytännön mieheksi?, — kysyi hän niin selvästi ja katsoi minuun niin tietoisesti, että olisin melkein vastannut, ellei hän olisi oitis jatkanut? — Mutta minä, veljeni, kuule, minusta ei tullut käytännön miestä. Olen syntynyt kulkijaksi, uneksijaksi. Unelmat, unelmat!… Sabakevitshin talonpoika — siinä unelma. Oh!…
Pasynkov houraili melkein aamuun saakka. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui, laskeutui päänalaisen varaan, uinailevaan tilaan. Minä palasin huoneeseeni. Rasittavan yön raukaisemana, nukahdin sikeästi.
Elisey herätti minut taaskin.
— Ah, herraseni, — puhui hän vapisevalla äänellä, — minusta näyttää, että herra kuolee…
Minä kiiruhdin Pasynkovin luo. Hän makasi liikkumattomana. Alkavan päivän koitteessa hän näytti kuolleelta. Hän tunsi minut.
— Hyvästi, — kuiskasi hän, — sano terveiseni hänelle, minä kuolen.
— Jaska! — huudahdin minä: — elä joutavia, sinä jäät elämään…
— En, miksi! Kuolen… Katso, etkö muista… (Hän osoitti rintaansa)…
— Mikä tuo on? — alkoi hän uudestaan: — katso: meri… kultainen ääretön ulappa, ja tuolla saaret päivän sinessä häämöittävät, tuolla marmorihohteisia temppeleitä, palmuja, auteretta…
Hän vaikeni… oikasihe…
Puolen tunnin kuluttua hän kuoli. Elisey hervahti polvilleen hänen jalkojensa luo ja itki. Minä suljin hänen silmänsä.
Hänen kaulallaan riippui pieni silkkikämmen mustassa nauhassa. Minä otin sen itselleni.
Kolmantena päivänä hänet haudattiin… Jalo sydän kätkettiin ainaiseksi maan poveen! Minä itse heitin ensimäisen kourallisen multaa hänen arkulleen.
Oli kulunut vielä puoli vuotta. Matkustin asioilleni Moskovaan. Asetuin erääseen hyvään matkustaja-asuntoon. Kerran kävellessäni käytävässä vilkaisin mustaan tauluun, ja olin huudahtaa hämmästyksestä, kun matkustajien nimien joukossa oli Sofia Nikolajevna Asanova. Viime aikoina olin kuullut jos mitäkin epäedullista hänen miehestään. Kerrottiin, että hän oli viinaan-menevä, kortinpelaaja, riitelijä ja yleensä huonontapainen. Mutta hänen puolisostaan ei kuulunut muuta kuin hyvää… Sekavin tuntein palasin huoneeseeni. Oli kuin jo ammoin asettunut kiihko olisi uudestaan syttynyt sydämessäni ja saanut sen levottomasti sykähtelemään. Päätin mennä Sofia Nikolajevnaa tapaamaan. "Kuinka pitkä aika onkaan kulunut siitä, kun viimeksi tavattiin", ajattelin: "tiettävästi hän jo on unhoittanut kaiken, mikä silloin oli välillämme."
Lähetin hänen luokseen Eliseyn, jonka olin Pasynkovin kuoltua ottanut palvelijakseni. Annoin hänelle käyntikorttini ja käskin kysymään, oliko Sofia Nikolajevna kotona ja voisiko saada häntä tavata. Elisey palasi pian ilmoittaen, että Sofia Nikolajevna on kotona ja ottaa vastaan.
Läksin hänen luoksensa. Tullessani hän seisoi keskellä huonetta hyvästellen jonkun pitkän, kookkaan herran kanssa. "Kuten tahdotte, — puheli herra puuromaisella, räikeällä äänellä: — hän ei ole vahingoton ihminen, sillä hän on hyödytön ihminen, ja jokainen hyödytön ihminen on järjestyneelle yhteiskunnalle vahingollinen, vahingollinen, vahingollinen!"
Tämän sanottuaan pitkä herra poistui. Sofia Nikolajevna kävi minua tervehtimään.
— Kuinka pitkä aika jo onkaan viime tapaamisestamme! — sanoi hän.— Istukaa, olkaa hyvä.
Me istuuduimme. Katsoin häneen… Nähdä kauan erossa oltua armaat, ehkä rakkaat kasvot, tuntea tai olla tuntematta ne, ikäänkuin entisten, vielä unhoitukselta säästyneiden piirteiden takaa — astuisi esiin toinen, vaikka samallainen, mutta vieras olento; hetkeksi, melkein kuin vasten tahtoaan havaita ajan leimaamia jälkiä — sehän on varsin surullista. "Varmaan minäkin olen muuttunut", ajattelee silloin jokainen itsekseen…
Muuten Sofia Nikolajevna ei ollut juuri vanhentunut; kun näin hänet viimein oli hän 16:lla, mutta siitä oli nyt kulunut yhdeksän vuotta. Hänen kasvonpiirteensä olivat käyneet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin niistä kuvastui tunteiden vilpittömyyttä ja lujuutta. Mutta entisen rauhan asemasta puhui niistä salainen tuska ja levottomuus. Hänen katseensa oli syventynyt ja tummunut. Hän oli tullut äiti-vainajansa näköiseksi…
Sofia Nikolajevna alkoi keskustelun.
— Olemme molemmat muuttuneet, — sanoi hän. — Missä olette koko tämän ajan olleet?
— Olen kulkenut siellä täällä — vastasin minä. — Mutta tekö olette eläneet yhä siellä maalla?
— Enimmäkseen maalla. Nytkään en ole täällä kuin läpimatkalla.
— Kuinka vanhempanne jaksavat?
— Äitini on kuollut, mutta isäni on yhä vielä Pietarissa, veli on palveluksessa; Varja asuu heidän luonaan.
— Entä puolisonne?
— Miehenikö? — alkoi hän kiihtyneellä äänellä: — hän on nyt Etelä-Venäjällä, markkinoilla. Kuten tiedätte on hän aina rakastanut hevosia; hän on perustanut hevostarhan… sitä varten hän nytkin ostelee hevosia.
Samassa astui huoneeseen kahdeksanvuotias tyttönen, jolla oli kiinalainen tukankuosi ja terävät, vilkkaat kasvot suurine tummanharmaine silmineen.
— Kas tässä, esittelen teille tyttäreni, — sanoi Sofia Nikolajevna koskettaen tyttösen pyöreätä leukaa sormellaan: — ei mitenkään tahtonut jäädä kotiin — vaan pyyteli päästä mukaani.
Tyttönen lähetteli minuun nopeita silmäyksiä ja rypisti hieman kulmakarvojaan.
— Hän on aika reipas, — jatkoi Sofia Nikolajevna: — ei mitään pelkää. Hyvin hän menestyy koulussa. Minun täytyy häntä aivan kehua.
—Comment se nomme monsieur?— kysyi tyttö puoliääneen, kumartuen äidin puoleen.
Sofia Nikolajevna mainitsi minun nimeni. Tyttö taas vilkasi minuun.
— Mikä teidän nimenne on? — kysyin häneltä.
— Nimeni on Lydia, — vastasi tyttö katsoen minua rohkeasti silmiin.
— Teitä varmaankin hemmotellaan, — huomautin minä.
— Kuka minua hemmoittelee?
— Kukako? luulen, että kaikki alkaen teidän vanhemmistanne. (Tyttö katsoi vaieten äitiinsä). Kuvailen, että Konstantin Aleksandrovitsh, — jatkoin minä…
— Niin, niin — puuttui puheeseen Sofia Nikolajevna, sillä välin kun tyttö yhä herkeämättä katsoi äitiinsä, — mieheni, tietysti… kovin rakastaa lapsia…
Omituinen ilme välähti Lydian älykkäissä kasvoissa. Hänen huulensa värähtivät ylpeästi; hän painoi silmänsä alas.
— Sanokaa, — kiirehti Sofia Nikolajevna: — oletteko täällä asioillanne.
— Asioilla, niinpä kyllä… Niinkö tekin?
— Asioilla minäkin… Mieheni poissa ollessa, sen arvaatte, ei ole hauska niillä kulkea.
—Quoi, mon Eapost?
—Non — rien… Je te disoi opris.
Sofia Nikolajevna hymähti ja kohautti olkapäätään.
Me vaikenimme molemmat, mutta Lydia laski merkitsevästi kädet ristiin rinnalle.
— Sanokaa, olkaa niin hyvä, — alkoi taas Sofia Nikolajevna: — eikö teillä ollut ystäviä… mikä hänen nimensä olikaan? hänellä oli niin hyvät kasvot… hän aina luki runoja; hän oli innostuksen mies…
— Tarkoitatteko Pasynkovia?
— Niin juuri Pasynkovia, missä hän nyt on?
— Hän on kuollut?
— Kuollut? — toisti Sofia Nikolajevna: — sepä surullista!…
— Olenko nähnyt hänet — kysyi tyttö hätäisesti.
— Et ole, Lydia. Kuinka surullista! — toisti Sofia Nikolajevna.
— Te surkuttelette häntä… — aloin minä: — mitä, jos tuntisitte hänet niin kuin minä?… Mutta sallikaa minun kysyä: Miksi rupesitte puhumaan juuri hänestä?
— Niin, en tosiaankaan tiedä… — (Sofia Nikolajevna loi silmänsä alas.) — Lydia, — lisäsi hän: — mene hoitajasi luo.
— Kutsutko minua sitten, kun saan tulla? — kysyi tyttö.
— Kutsun.
Tyttö meni. Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.
— Olkaa niin hyvä, ja kertokaa minulle kaikki, mitä tiedättePasynkovista.
Minä aloin kertoa. Kuvasin lyhyin lausein ystäväni elämää, koetin, mikäli mahdollista, luoda kuvan hänen sielustaan, kerroin viimeisen kohtauksemme, hänen kuolemansa.
— Kas, sellainen ihminen hän oli, — huudahdin minä päästyäni loppuun: — hän poistui luotamme huomaamattomana, melkein unhotettuna! Mutta sehän ei ole vielä mikään onnettomuus. Mitä merkitsee ihmisten huomio ja kiitos? Minua vaan surettaa ja loukkaa se, että niin rakastavan ja hellän ihmisen täytyy kuolla kokematta keskinäisen rakkauden onnea, saamatta herättää vastakaikua yhdenkään hänen rakkauttaan ansaitsevan naisen sydämessä!… Olkoon niin, että moni mies jää siitä onnesta osattomaksi: he eivät ansaitsekaan sitä; mutta Pasynkov!… Ja toisaalta, enkö ole tavannut aikanamme tuhansia, joita ei missään suhteessa voi verrata häneen, mutta jotka ovat saaneet kokea lemmen onnea? Eikö tule väkisinkin ajatelleeksi, että eräät puutteet ihmisessä? — itsetyytyväisyys esimerkiksi, tahi kevytmielisyys — ovat välttämättömiä naisen rakkauden herättäjiä? Vai pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, mikäli sitä on tässä matoisessa maailmassa, kuin jotain sen olemukselle outoa ja peloittavaa?
Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun herkeämättä katsellen minua ankarilla, tutkivilla silmillään, liikuttamatta huuliaan. Hänen silmäripsensä vaan toisinaan räpyttivät.
— Miksi luulette, ettei ystäväänne kukaan nainen rakastanut?
— Siksi, että tiedän sen, tiedän varmaan. Sofia Nikolajevna näytti aikovan jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa.
— Te erehdytte, — puhui hän vihdoin: — minä tunnen naisen, joka suuresti rakasti teidän ystäväänne, hän rakastaa ja muistaa häntä vieläkin… ja tieto hänen kuolemastaan on syvästi koskeva häneen.
— Kuka hän on? — sallikaa minun saada tietää se.
— Minun sisareni, Varja.
— Varvara Nikolajevna! — huudahdin minä hämmästyneenä.
— Niin.
— Kuinka? Varvara Nikolajevna? — toistin minä: — hänkö?…
— Puhun loppuun teidän ajatuksenne, — jatkoi Sofia Nikolajevna: — tuo kalsea, välinpitämätön, laimea neitonenko rakasti teidän ystäväänne: sentähden hän ei ole mennyt naimisiin, eikä mene. Tähän päivään asti minä yksin olen tiennyt tämän. Varja olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut salaisuutensa. Meidän perheessämme on opittu vaikenemaan ja kärsimään.
Katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaan, tahtomattani tutkistellen hänen viime sanojensa katkeraa merkitystä.
— Te olette lyöneet minut hämmästyksellä, — sain viimein sanotuksi. — Mutta tiedättekö, Sofia Nikolajevna, jospa en pelkäisi herättää teissä epämieluisia muistoja, voisin minäkin hämmästyttää teitä…
— En ymmärrä teitä, — vastasi hän verkkaan hiukan hämillään.
— Te ette tietenkään ymmärrä minua, — sanoin minä äkkiä nousten paikaltani: — ja siksi sallikaa minun suullisen selityksen asemesta lähettää teille muuan esine.
— No, mikä se olisi? — kysyi hän.
— Malttakaa, Sofia Nikolajevna, asia ei koske minua.
Minä kumarsin ja menin huoneeseeni, otin kämmenen, jonka olin anastanut Pasynkovilta, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle seuraavan kirjelapun mukana.
"Tämä kämmen oli ystävälläni alati povella vielä hänen kuollessaankin. Siinä on muuan teidän kirjoittamanne lippu, jonka sisällys on varsin mitätön. Voitte lukea sen. Hän kantoi sitä sentähden että rakasti teitä. Tämän rakkautensa hän tunnusti minulle vasta päivää ennen kuolemaansa. Nyt kun hän on kuollut, saatan teille ilmaista, että hänen sydämensä oli teidän!"
Elisey palasi takaisin tuoden mukanaan kämmenen.
— Mitä? — kysyin: — eikö hän käskenyt mitään sanomaan?
— Ei mitään.
Minä vaikenin.
— Lukiko hän minun kirjelappuni?
— Tottapa lienee lukenut. Palvelijahan sen vei perille.
"Saavuttamaton", ajattelin minä, muistaen Pasynkovin viimeiset sanat.— Noh, mene, — sanoin Eliseylle.
Elisey hymyili omituisesti eikä mennyt.
— Teidän luoksenne… — alkoi hän: — tuli muuan neitonen.
— Mikä neitonen. Elisey vaikeni.
— Eikö herra vainaja mitään kertonut teille?
— Ei… Mitä sitten?
— Hän, kun oli Novgorodissa, — jatkoi Elisey kosketellen ovenpieltä?: — oli tuttava erään neitosen kanssa. Ka, nyt sama neitonen tahtoisi nähdä teidät. Kohtasin hänet taannoin kadulla. Sanoin hänelle: "tule; jos herra käskee, lasken sinut puheille."
— Pyydä, pyydä hänen tulemaan tietysti. Mutta… kuka hän on?
— Yksinkertainen:… porvaritar… venäläinen.
— Rakastiko Jakov Pasynkov vainaja häntä?
— Rakastipa… kylläkin. Ja, hän kun sai tietää herran kuolemasta, aivan tupertui. Neitonen ei ole pois tieltä, hyvä hän on.
— Pyydä hänet sisään.
Elisey meni ja palasi heti. Hänen jälessään tuli neitonen kirjavassa setsipuvussa ja päässä tumma liina, joka puoleksi peitti hänen kasvonsa. Nähtyään minut hän arkiintui ja kääntyi takaisin.
— Mitä sinä? — sanoi hänelle Elisey: — astu esiin, älä pelkää.
Minä menin hänen luoksensa ja tarjosin hänelle käteni.
— Mikä nimenne on? — kysyin.
— Masha, — vastasi hän hiljaa katsoen minuun kainosti.
Hän näytti noin 22:n tai 23:n vuotiaalta. Hänellä oli pyöreät ja yksinkertaiset, mutta miellyttävät kasvot, hieno poskien hipiä ja tumman siniset silmät, sekä pienet, punaiset kädet. Hän oli siististi puettu.
— Tunsitteko Jakov Ivanitshin? — jatkoin minä.
— Kyllä, tunsin, virkkoi hän nyhtäen liinansa nurkkaa, ja kyyneleet alkoivat kieriä hänen silmistään.
Minä pyysin hänen istumaan. Hän istui rohkaistuneena ja ujostelematta tuolin reunalle. Elisey meni ulos.
— Tutustuitteko häneen Novgorodissa.
— Kyllä, Novgorodissa, — vastasi hän ja pani molemmat kätensä liinan alle. — Vasta toissapäivänä kuulin Elisey Timofejitshiltä, että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään Jakov Ivanitsh lupasi kirjoittaa. Kaksi kirjettä hän sitten kirjoittikin, enempää ei enään kirjoittanut. Olisin lähtenyt häntä Siperiasta noutamaan, mutta hän ei sallinut.
— Onko teillä Novgorodissa sukulaisia?
— On.
— Oletteko asuneet heidän luonaan.
— Olen asunut äitini luona ja sisareni, joka on naimisissa. Mutta äitini minuun kyllästyi ja sisarestanikin alkoi tuntua ahtaalta, lapsia kun heillä on paljon. Ja minä muutin pois. Minä aina toivoin Jakov Ivanitshia, olin iloinen kuin sain hänet edes nähdä, ja hän oli aina minulle hyvä — kysykää vaikka Elisey Timofejetshiltä.
Masha vaikeni.
— Minulla on häneltä kirjeitäkin, — jatkoi hän. — Katsokaahan.
Hän otti taskustaan muutamia kirjeitä ja tarjosi minulle. — Lukekaa, sanoi hän.
Avasin yhden kirjeistä ja tunsin heti Pasynkovin käsialan.
"Rakas Masha! (kirjoitti hän paksulla, selvällä käsialalla) sinä nojasit eilen pääsi minun päätäni vastaan, ja kun minä kysyin miksi niin teet? vastasit: tahdon kuunnella, mitä te ajattelette. Nyt sanon sinulle, mitä ajattelin: minä ajattelin, kuinka hauska olisi opettaa Mashaa lukemaan ja kirjoittamaan! Niin hän saisi tästäkin kirjeestä selvän…"
Masha vilkaisi kirjeeseen.
— Tämän hän kirjoitti minulle vielä Novgorodissa — jatkoi hän — kun hän aikoi ruveta minua opettamaan. Katsokaahan muita. Siellä on yksi Siperiasta. Kas tässä. Lukekaa!
Minä luin kirjeet. Ne olivat herttaisia, jopa helliäkin. Eräässä, ensi kirjeessä Siperiasta, Pasynkov sanoi Mashaa parhaaksi ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle matkarahat Siperiaan, lopettaen kirjeen seuraaviin sanoihin: "Suutelen sinun armaita käsiäsi; sellaisia käsiä ei ole täkäläisillä neitosilla; ei ole täällä sinun laistasi päätä, eikä sydäntä… Lue minun lahjoittamiani kirjasia ja muista minua; en minäkään unohda sinua. Sinä yksin, yksin sinä olet minua rakastanut: niin tahdon minäkin yksin sinun olla"…
— Näen, että hän on ollut teihin hyvin kiintynyt, — sanoin minä, antaessani takaisin hänelle kirjeet.
— Hän rakasti minua suuresti, — vastasi Masha kätkien kirjeet huolellisesti taskuunsa, ja kyyneleet kierivät hänen poskilleen. — Toivoin alati häntä. Olisipa Luoja antanut hänelle elonpäiviä, ei hän olisi minua jättänyt. Olkoon taivaan valtakunta hänelle avoinna!…
Hän kuivasi kyyneleet liinansa nurkkaan.
— Missä te nyt asutte? — kysyin.
— Nyt asun täällä, Moskovassa, tulin rouvan matkassa, mutta olen ilman paikkaa. Jakov Ivanitshin tädin luona olen käynyt, mutta hän on itse aivan köyhä. Jakov Pasynkov puhui minulle usein teistä, — lisäsi hän nousten paikaltaan: — hän rakasti teitä kovin ja aina muisti teitä. Kun toissa päivänä tapasin Elisey Timofejitshin juttelin heti: etteköhän te tahtoisi auttaa minua työn puutteessani…
— Varsin mielelläni, Maria… sallikaa minun kysyä, mikä on isän nimenne?
— Petrova, — vastasi Masha ja loi silmänsä alas.
— Teen hyväksenne kaikki, minkä voin, Maria Petrova, — jatkoin minä: — ikävä vaan, että olen täällä käymätiellä, enkä siis tunne sopivia paikkoja.
Masha huokasi.
— Tarvitsisin jotain tointa… leikata en osaa, mutta ommella melkein mitä tahansa… niin, ja lapsia osaan hoitaa.
"Antaisinko hänelle rahaa", ajattelin: "mutta kuinka."
— Kuulkaa, Maria Petrova, — aloin minä hieman hämilläni: — suokaa anteeksi, mutta Pasynkovin puheesta tiedätte, että minä olin hänen ystävänsä… Sallittehan ensi aluksi minun antaa… teille pienen summan?…
Masha katsoi minuun.
— Mitä? — kysyi hän.
— Ettekö tarvitse rahoja! — sanoin.
Masha punastui ja katsoi maahan.
— Mitä teen rahoilla? — Kuiskasi hän: — hankkikaa mieluummin minulle paikka.
— Koetan kyllä parastani saadakseni teille sellaisen, mutta en vielä tiedä mitään varmasti. Tunnen aivan olevani velvollinen siihen, tosiaan… Enhän ole enää vieras teille. Ottakaa tämä minulta, kuin muistona ystävältämme…
Minä käännyin ottamaan lompakostani muutamia seteleitä antaakseni ne hänelle.
Masha seisoi liikkumatta pää vielä syvempään painuneena…
— Ottakaa, — kehoitin.
Hän nosti varovasti silmänsä minua kohti, katsoi surullisesti kasvoihini, otti varovasti kätensä esiin huivin alta ja ojensi sen minulle.
Panin setelit hänen kylmille sormilleen. Vaieten hän taas kätki kätensä huivin alle ja loi silmänsä alas.
— Jos te vastedeskin jotain tarvitsette, — jatkoin, — niin olkaa hyvä ja kääntykää minun puoleeni. Annan teille tiedon osoitteestani…
— Nöyrin kiitos, — puhui hän ja, vaiettuaan vähän, lisäsi:
— Onko hän puhunut teille milloinkaan minusta?
— Tapasin hänet hänen kuolemansa edellisenä päivänä, Maria Petrovna.En oikein muista, luullakseni hän puhui.
Masha siveli käsillään hiuksiaan, hieman tuki leukaansa, jäi kuin miettimään jotain ja sanoi "Hyvästi," ja meni ulos huoneesta.
Istuin pöydän ääreen ja katkerat ajatukset tunkivat mieleeni:Tämä Masha, hänen suhteensa Pasynkoviin, hänen kirjeensä, SofiaNikolajevnan salattu rakkaus Pasynkovia kohtaan… "Raukka! raukka!"Kuiskasin itsekseni raskaasti huokaisten. Mieleeni muistui kokoPasynkovin elämä, hänen lapsuutensa, nuoruutensa, neiti Friederike…"Kas niin", ajattelin minä: "paljon kohtalo sinulle antoi, paljollase sinua ilahutti!"
Seuraavana päivänä menin jälleen Sofia Nikolajevnan luo. Minun täytyi odottaa eteisessä, ja tullessani Lydia jo istui äitinsä vierellä. Ymmärsin, että Sofia Nikolajevna ei halunnut muistaa eilistä keskustelua.
Me aloimme keskustella — todellakaan en muista mistä, kaupungin kauhuistako, vai oikeista asioista… Lydia usein pisti sanansa joukkoon ja katseli minua ovelasti. Huvittava tärkeys kuvastui yhtäkkiä hänen liikkumattomista, pikku kasvoistaan… Älykäs tyttö varmaankin huomasi tarkoituksen, miksi äiti oli ottanut hänet viereensä istumaan.
Nousin hyvästelläkseni. Sofia Nikolajevna saattoi minut ovelle.
— En vastannut teille mitään eilen, — sanoi hän pysähtyen kynnyksellä: — ja mitä olisin voinut vastata? Meidän elämämme ei riipu meistä. Mutta jokaisella meillä on ankkuri, josta emme pääse irti milloinkaan, vaikka tahtoisimmekin: velvollisuuden tunne.
Minä nyökäytin ääneti päätäni myöntymisen merkiksi ja sanoin hyvästi.
Koko illan olin yksin kotona. Ajattelin yhä rakasta, unhottumatonta Pasynkoviani — tätä viimeistä romantikkoa, ja tunteet, milloin surulliset, milloin vienot rinnassani suloisen tuskallisesti risteilivät ja saivat väräjämään sydämen melkein rauenneet kielet… Rauha tomullesi, sinä haaveiden mies, sinä hyvä ihanteiden ihminen. Ja antakoon Jumala kaikkien todellisuuden miesten, joiden maailma jäi sinulle vieraaksi ja jotka ehkä nyt ylimielisesti hymyilevät sinun haahmollesi, antakoon Jumala heille edes pienen hituisen niistä nautinnoista, joista sinun yksinäinen, hiljainen elämäsi, kohtaloa ja ihmisiä uhmaten, rikastui!
Uni.
Minä elin siihen aikaan äitini kanssa pienessä merenranta-kaupungissa. Olin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta äitini ei ollut kolmeakymmentäviittäkään; hän oli mennyt sangen nuorena naimisiin. Kun isäni kuoli, olin seitsemän vuoden ikäinen, mutta muistan hänet vielä varsin hyvin. Äitini oli pienenlainen, vaalea nainen. Hänellä oli ihanat, mutta aina surulliset kasvot, hiljainen, väsynyt ääni ja arat liikkeet. Nuorena häntä oli yleisesti pidetty kauniina, ja viimeisiin asti pysyi hän miellyttävänä ja herttaisena. En ole milloinkaan nähnyt syvempiä, hellempiä ja surullisempia silmiä, hienompia ja pehmeämpiä hiuksia; en ole milloinkaan nähnyt kauniimpia käsiä. Minä jumaloin häntä, ja hän rakasti minua… Mutta meidän elämämme ei ollut iloista; salainen, parantumaton suru näköjään alinomaa jäyti hänen olemuksensa sisintä ydintä. Tähän suruun ei ollut syynä isäni poismeno, niin syvästi, kuin hän häntä kaipasikin, niin kiihkeästi kuin hän oli häntä rakastanut, niin pyhänä kun hän hänen muistoaan säilytti…
Ei! sen lisäksi oli vielä jotakin salaista, jota minä en ymmärtänyt, mutta jonka tunsin, tunsin hämärästi ja valtavasti milloin vaan katselin noihin hiljaisiin, liikkumattomiin silmiin, noita ihania, niinikään liikkumattomia, pehmeästi puristuneita ja ijäksi väsähtäneitä huulia.
Sanoin äsken, että äitini rakasti minua, mutta oli hetkiä, jolloin hän työnsi minut luotaan, kun minun läsnäoloni kävi hänelle raskaaksi ja sietämättömäksi. Hän tunsi silloin ikäänkuin ehdotonta vastenmielisyyttä minua kohtaan — mutta kauhistui sitten, vuodatti kyyneleitä, puristi minua sydäntään vasten. Minä arvelin hänen heikon terveytensä ja onnettomuutensa syyksi näihin pahantuulen purkauksiin… Nämä vastenmielisyyden oireet saattoivat aiheutua jossain määrin oudoista, minulle itselleni käsittämättömistä pahojen ja rikollisten tunteiden kuohusta, jotka ajoittain minussa saivat vallan… Mutta toiselta puolen nämä tunteiden ilmaukset eivät sattuneet samaan aikaan äitini vastenmielisyyden puuskien kanssa. — Äitini käytti aina mustaa pukua ikäänkuin surussa. Me elimme jotenkin hyvinvoipaa elämää — vaikka tosin olimme tuttavuuksia vailla.
Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille… pikemminkin vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi… ja ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä… Mutta tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla heikonlainen terveys — perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä; äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin, kävelin yksin — ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin — on vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan, viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa siellä edessäpäin olla — ja yhä odotan ja jäykistyn… tai nukahdan. Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen, niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut mitään sellaista — ja siksi vaan edelleenkin unelmoin — ja odotin.
Äsken mainitsin siitä, että toisinaan nukahdin epäselviin ajatuksiin ja haaveisiin. Yleensä nukuin paljon — ja unilla oli melkoinen osa elämässäni; näin unia melkein joka yö. Minä en unohtanut niitä, vaan uskoin niissä piilevän jonkun merkityksen, pidin niitä enteinä, joiden salaista sisältöä koetin itselleni selvittää. Muutamat unet uudistuivat ajoittain, ja se tuntui aina minusta ihmeelliseltä ja oudolta. Eritotenkin eräs uni askaroitsi ajatuksiani. Olin kulkevinani vanhanaikuisen kaupungin kapeaa, huonosti kivitettyä katua, jonka kahden puolen kohosi monikerroksisia kivirakennuksia terävine kattoineen. Olin etsivinäni isääni, joka vielä muka oli elossa, piiloutui meiltä ja asui nimenomaan jossain täällä olevassa kivimuurissa. Astun sisään matalasta, tummasta portista, menen pitkän pihan yli hirsi- ja lautakasojen välitse ja tulen viimein pieneen huoneeseen, jossa on kaksi pyöreätä ikkunaa. Huoneen keskellä seisoo isäni pitkässä aamuviitassa, piippu hampaissa. Hän ei ole ensinkään minun oikean isäni näköinen: hän on pitkä, laiha, mustatukkainen, nenä käyrä, silmät tylyt ja läpitunkevat; hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän ei pidä siitä, että olen häntä etsinyt, minä en myöskään iloitse tapaamisestamme, vaan seison neuvottomana. Hän kääntyy hieman poispäin, alkaa jotain mutista ja kävellä edestakaisin lyhyin askelin… Sitten hän väistyy yhä kauvemmaksi, lakkaa mutisemasta ja katselemasta olkansa yli; huone laajenee ja haihtuu usvaan… Minua alkaa hirvittää ajatellessani, että taas kadotan isäni ja kiiruhdan hänen jälkeensä, — mutta hän on kadonnut näkyvistäni, kuulen vaan hänen äreän, karhumaisen mörinänsä… Sydämeni jähmettyy — herään voimatta jälleen nukkua pitkään aikaan… Koko seuraavan päivän on tämä uni mielessäni, enkä, tietenkään, voi ajatella muuta.
Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui. Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden ääressä.
Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen, johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa — oli epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän loi minuun mustat, pistävät silmänsä… Minä huokasin…
Tämä oli sama isä, jonka olin nähnyt unessa ja jota olin etsinyt.
Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, — samannäköisyys oli siksi silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni oli ilmestynyt minulle.
"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin… Ei… Nyt on päiväsydän, aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu, vaan elävä ihminen.
Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta ja sanomalehden — ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa arvoituksellisesta olennosta.
Asetin eteeni sanomalehden ja aloin sen takaa tähystellä muukalaista. — Hän istui melkein liikkumatta vain joskus nostaen painunutta päätään. Hän näköjään odotti jotakin. Minä katsoin, katsoin… Toisinaan minusta näytti, että tuo kaikki äskeinen arvelu oli vain omaa keksintöäni, että varsinaista yhdennäköisyyttä ei ollut ensinkään, vaan että olin tahtomattani tavoitellut mielikuvituksen petollista harhanäkyä… mutta samassa "tuo" muuttaa asentoaan tuolilla, kohottaa kättään — ja taaskin on huokaus nousemaisillaan rinnastain, taaskin näen edessäni "yöllisen" isäni! Lopulta hän huomasi minun herkeämättömän huomioni ja ensiksi arvelevan mutta sitten suuttuneen näköisenä vilkasi minuun päin, aikoi nousta, mutta pudotti keppinsä tuolin selkämykseltä. Silmänräpäyksessä nousin ja tarjosin sen hänelle. Sydämeni sykähteli rajusti.
Hän hymyili huolettomasti, kiitti minua, asetti kasvonsa aivan minun silmieni eteen kohottaen kulmakarvojaan kuin perin säikähtyneenä.
— Te olette sangen kohtelias, nuori mies, — sanoi hän kuivalla, kimeällä äänellä. — Meidän aikanamme se on harvinaista. Sallikaa onnitella teitä: te olette saanut hyvän kasvatuksen.
En muista mitä hänelle vastasin; mutta meidän välillämme sukeutui keskustelu. Sain tietää, että hän oli maamiehiäni ja että hän hiljattain oli palannut Amerikasta, missä oli elänyt monta vuotta ja minne hän taas pian aikoo lähteä. Hän sanoi olevansa parooni… mutta hänen nimeään en oikein kuullut. Hän lopetti aivan niinkuin "yöllinen" isänikin jokaisen kertomansa asian epäselvällä mörinällä. Hän tahtoi tietää minun sukunimeni… Kuultuaan sen, hän taaskin näytti hämmästyvän; sitten hän kysyi minulta kauanko olen asunut tässä kaupungissa ja kenenkä kanssa. Vastasin hänelle asuvani äitini kanssa.
— Entä teidän isänne? —
— Minun isäni on jo kauan ollut kuolleena. Hän tiedusti äitini nimeä ja naurahti sitten oudosti — mutta sitten hän kokonaan muuttui sanoen, että hänellä on sellainen amerikkalainen tapa ja että hän yleensä on varsin omituinen ihminen. Sitten hän uteli, missä meidän asuntomme oli. Minä sanoin sen hänelle.
Sain takaisin vähitellen tasapainoni, jonka olin menettänyt keskustelumme aikana; meidän lähestymisemme tuntui minusta varsin kummalliselta. Minua ei miellyttänyt hymyily jolla parooni minua puhutteli; samoin tuntui minusta vastenmieliseltä hänen silmiensä ilme, kun hän loi minuun tutkivan katseensa… Niissä oli jotain villiä, mutta samalla suojelevaa… Jotakin painostavaa… Näitä silmiä en ollut unessa nähnyt. Eriskummalliset olivat myöskin paroonin kasvot! Ne olivat kalpeat, väsyneet, mutta samalla epämiellyttävän nuorekkaat kasvot. Minun "yöllisellä" isälläni ei myöskään ollut sellaista syvää otsan yli vinoon käypää arpea, kuin minun uudella tuttavallani, ja jota en ollut huomannut, ennenkuin hän oli tullut aivan lähelleni.
En ehtinyt ilmoittaa paroonille katua ja talomme numeroa, kun roteva neekeri, joka oli puettu silmiin asti ulottuvaan viittaan lähestyi häntä takaa päin ja laski kätensä kevyesti hänen olalleen. Parooni kääntyi häneen päin ja virkkoi: ahaa vihdoinkin! ja nyökäten minulle päätään lähti yhdessä neekerin kanssa kahvilaan. Minä jäin paikalleni, halusin näet odottaa paroonin paluuta kahvilan ovesta, en varsin sentähden, että saisin hänen kanssaan uudestaan puhella — (sillä en tosiaankaan tiennyt, mistä saattaisin enään hänen kanssaan keskustella) — vaan tullakseni uudestaan vakuutetuksi ensi vaikutelmastani: — Mutta kului puoli tuntia, kului tunti… Paroonia ei näkynyt eikä kuulunut. — Menin kahvilaan, kulin kaikkien huoneiden läpi, mutta en nähnyt missään paroonia enkä neekeriä. He olivat siis molemmat poistuneet taka-ovesta.
Minun päätäni hieman särki ja vilvoitellakseni läksin kävelemään meren rantaan kaupungin takaiseen, suureen puistoon päin, joka oli noin kahdensadan vuoden vanha. Käveltyäni pari tuntia jättiläistammien ja plataanien varjossa, palasin kotia.
Palvelijamme riensi hätääntyneenä ja huolestuneena vastaani, kun tulin eteiseen. Hänen kasvojensa ilmeestä päätin heti tapahtuneen jotain ikävää minun poissa ollessani. Ja oikein arvasin, sillä sain kuulla, että tunti sitten äitini makuusuojasta oli yht'äkkiä kuulunut hirvittävää kirkunaa; sisään rientävä palvelija tapasi hänet lattialla pyörtyneenä ja hän tointui vasta muutaman hetken kuluttua. Tultuaan tajuihinsa täytyi äitini ruveta vuoteeseen, ja hän oli edelleenkin säikähtyneen ja oudon näköinen. Hän ei puhunut sanaakaan, ei vastannut kysymyksiin, yhä vaan katseli ympärilleen ja vavahteli. Palvelija lähetti puutarhurin lääkäriä noutamaan. Lääkäri tuli ja määräsi rauhoittavaa lääkettä, mutta hänellekään äitini ei mitään puhunut. Puutarhuri vakuutti, että vähän sen jälkeen, kun äitini huoneesta oli kuulunut huutoa, oli tuntematon mies kiireimmän kautta juossut puutarhan kukkaislavojen yli katuportille päin. (Me asuimme yksikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat suurenlaiseen puutarhaan päin). Puutarhuri ei ollut ehtinyt eroittaa miehen kasvoja, saattoi ainoastaan kertoa, että hän oli laihanlainen, matalassa olkihatussa ja pitkäliepeisessä takissa. "Paroonin puku!" välähti heti mieleeni. Puutarhuri ei voinut saavuttaa häntä, etenkin kun hänet kutsuttiin heti sisään ja lähetettiin lääkäriä noutamaan. Menin heti äitini luokse. Hän makasi vuoteellaan kalman kalpeana. Nähtyään minut hän heikosti hymyili ja ojensi minulle kätensä. Istuin hänen vuoteensa viereen ja aloin kysellä äskeistä tapahtumaa; ensiksi hän ei tahtonut mitään kertoa, mutta vihdoin hän kuitenkin tunnusti nähneensä jotain sellaista, josta oli kovin säikähtynyt. "Kävikö joku täällä huoneessa?" — "Ei", vastasi hän hätäisesti: "Eikö todellakaan kukaan käynyt, mutta minusta aivan näytti siltä… minusta tuntui siltä"… Hän vaikeni ja kaihtoi kädellä silmiänsä. Minua halutti kertoa hänelle puutarhurilta kuulemani asian ja samalla kohtaukseni paroonin kanssa. Mutta en tiedä miksi sanat takertuivat kurkkuuni. Päätin kuitenkin huomauttaa äidilleni, että haamut eivät tavallisesti ilmesty päivällä… "Jätä minut, — kuiskasi hän: — ole niin hyvä; älä kiusaa minua, joskus saat sen tietää"… Hän vaikeni taaskin. Hänen kätensä olivat kylmät ja valtimo oli nopea ja epätasainen. Annoin hänelle lääkettä ja väistyin kauemmaksi antaakseni hänen olla rauhassa. Koko päivänä hän ei noussut, vaan liikkumatta makasi silloin tällöin vaan syvään huokaisten ja arasti raottaen silmiään. Kaikki olimme neuvottomina.
Yötä vasten äitiä alkoi hieman viluttaa ja hän lähetti minut pois. Minä en kuitenkaan mennyt huoneeseeni, vaan asetuin pitkäkseni viereisen huoneen leposohvalle. Joka neljännestunnin kuluttua nousin, ja menin varpaillani ovelle kuuntelemaan… Kaikkialla vallitsi hiljaisuus… mutta äitini tuskin ummisti silmänsä sinä yönä. Kun aikasin aamulla menin hänen luoksensa, näyttivät hänen kasvonsa ajettuneilta, silmistä sädehti luonnoton loiste. Päivän kuluessa hän tunsi helpoittavan, mutta illaksi kuume taas nousi. Siihen saakka hän oli itsepintaisesti vaiennut, mutta nyt hän äkkiä alkoi puhua kiihtyneesti ja katkonaisesti. Hän ei houraillut, hänen sanoissaan oli ajatusta, mutta ei minkäänlaista yhtenäisyyttä. Vähän ennen puolta yötä hän äkkiä suonenvedontapaisesti nousi istumaan vuoteessa (minä istuin hänen vieressään), ja samalla kiihtyneellä äänellä hän silloin tällöin juoden kulauksen vettä lasista, heikosti käsiään liikutellen ja kertaakaan minuun katsomatta, alkoi kertoa… Tuon tuostakin hän pysähtyi, ponnisti voimiaan ja jatkoi uudelleen. Tämä oli kaikki niin eriskummallista, aivan kuin hän olisi tehnyt tätä kaikkea unessa, aivan kuin hän itse olisi ollut kaukana ja joku toinen olisi puhunut hänen suullaan tahi pakoittanut hänet puhumaan.
— Kuule, mitä sinulle kerron, — alkoi äitini: — ethän enää ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä ystävätär… Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis, kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs — — — upseeri. Hän kulki lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen, eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, — mutta tuo mies yhä katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti klubiin, upseerien kutsuihin — jotka kuuluivat samaan rykmenttiin kuin tuo mainittu upseeri - pelaamaan korttia… Ystävättäreni jäi ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin, hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle… Mutta yht'äkkiä hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa — aivan kuin koiran raappimista — ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin näyttäytyi ja taas piiloutui… Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen! Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista, raskasta… Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema, kuin murha… Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä… kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän taaskaan — pitkään aikaan — ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi… sitten taas kaikki meni sekaisin.
Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli viipynyt klubilla… Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta… Sitten hänen vaimonsa sairastui… Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen, hän tarkasti tuota paikkaa seinässä… Pehmeän kangastapetin alta hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen: siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta, kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi luvan — he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä! Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit kantajineen… Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies, jonka päässä oli ammottava haava, — ja ajattele, tämä oli sama hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu korttipelissä.
Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi kertaa… ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa, eihän hän itsekään mitään tiennyt.
Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni — eikä tullut enää koskaan valoisaksi… Muita lapsia heillä ei ollut ennen eikä jälkeen… mutta tämä poika…
Äiti vapisi ja peitti kasvonsa…
— Sano nyt, — jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: — oliko tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen? Macbeth tappoi Bankon — ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen edessään synkkänä kangasti… mutta minä…
Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.
Minkä tärisyttävän vaikutuksen äidin kertomus minuun teki — sen saattaa jokainen ymmärtää. Hänen ensimmäisestä sanastaan ymmärsin hänen puhuvan itsestään, eikä mistään tuttavasta, hänen salaperäisyytensä vaan vakuutti minun arveluni oikeaksi. Silminnähtävää oli, että mies, jota olin unessa etsinyt ja jonka olin nähnyt valveilla, oli isäni! Hän ei ollut tapettu eikä murhattu, kuten äitini otaksui, vaan ainoastaan haavoittunut. Isäni oli tullut hänen luoksensa ja juossut pois säikähtyneenä hänen huudostaan. Kaikki selveni minulle yht'äkkiä ja vaistomaisen vastenmielisyyden tunne minua kohtaan, joka toisinaan heräsi äidissäni sekä hänen alinomainen surunsa ja meidän yksinäinen elämämme… Muistan kuinka päätäni pyörrytti — ja minä tartuin siihen molemmin käsin, aivan kuin haluten pitää sitä paikallaan. Minulle selvisi se ajatus, että minun välttämättä hinnalla millä hyvänsä, täytyi uudestaan löytää tämä mies. Miksi? Missä tarkoituksessa? — Siitä minä en ehtinyt tehdä itselleni tiliä, mutta etsiä… etsiä häntä — se oli minulle tullut elämän tai kuoleman kysymykseksi. Seuraavana aamuna äiti vihdoin rauhoittui… kuume katosi… hän vaipui uneen. Jätettyäni hänet isäntäväkemme ja palvelijain huostaan läksin etsiskelylle.
Ensi työkseni läksin kahvilaan, jossa olin paroonin tavannut; mutta kahvilassa ei kukaan tuntenut eikä edes ollut huomannut häntä. Hän oli ollut siellä tilapäinen vieras. Neekerin isäntäväki oli tosin huomannut, sillä hän oli siksi eriskummallisen näköinen. Mutta kuka hän oli, ja missä hänen olinpaikkansa oli — siitä ei kellään ollut vähintäkään tietoa. Jätettyäni kaikkien sattumusten varalle osoitteeni kahvilaan, läksin kuljeskelemaan kaupungin katuja ja rantakujia laivasillan ympäristöjä, bulevardeja, katselin tarkoin kaikkia julkisia laitoksia, mutta en missään löytänyt edes paroonin näköistä miestä enkä hänen toveriansa… En ollut kuullut paroonin sukunimeä, enkä siitä syystä saattanut kääntyä poliisin puoleen; kuitenkin annoin tiedon parille kolmelle järjestyksen valvojalle (tiedonantoni herätti heissä suurta kummastusta, eivätkä he oikein minua uskoneet) että olisin palkitseva auliisti heidän toimensa, jos heille onnistuisi päästä noiden kahden henkilön jäljille. Parhaani mukaan koetin heille kuvata noiden muukalaisten ulkomuotoa. Etsittyäni sillä tavalla koko aamupäivän palasin kotiin uupuneena. Äitini nousi vuoteesta, mutta hänen tavalliseen suruunsa liittyi jotain uutta, jotain mietiskelevää neuvottomuutta, joka aivan viilsi sydäntäni. Illan istuin hänen luonansa. Emme puhuneet sanottavasti mitään: hän pelasi pasianssia ja minä katselin vaieten kortteihin. Hän ei sanallakaan maininnut taannoisesta kertomuksestaan, eikä siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Olimme ikäänkuin salaisesti sopineet olla koskettelematta näitä arkaluontoisia ja ihmeellisiä tapauksia… Hän oli kuin närkästynyt itselleen siitä, minkä hän oli tahtomattaan puhunut; mutta ehkei hän oikein muistanutkaan kaikkea, mitä oli sanonut kuumehoureissa — ja toivoi minun häntä säästävän… Niin kyllä, minä säästin hänet siitä, ja hän tunsi sen. Hän oli eilisestä asti välttänyt minun katsettani. Koko yönä en saanut unta silmiini. Ulkona nousi äkkiä hirvittävä myrsky. Tuuli ulvoi ja reutoi vimmatusti, ikkunanruudut helähtelivät, jopa paikoin särkyivätkin, ilmassa kaikui epätoivon ulvahduksia ja valituksia aivan kuin ylhäällä ilmassa olisi jotain särkynyt ja raivoisasti parkuen lentänyt järkkyviä taloja vastaan. Päivän laskiessa tyyntyivät ajatukseni suloiseen uneen… Yht'äkkiä valtasi minut ihmeellinen tunne, oli aivankuin joku olisi astunut huoneeseeni ja kutsunut minua, maininnut nimeni, ei kovalla, vaan päättävällä äänellä. Nostin pääni, mutta en nähnyt ketään, mitä kummaa! En ensinkään säikähtynyt — päinvastoin ilostuin; minussa heräsi äkkiä vakuutus siitä, että nyt aivan varmasti saavutan päämääräni. Kiiruhdin pukeutumaan ja niin olin taaskin pian ulkona.
Myrsky tyyntyi… mutta vielä tuntuivat luonnossa sen viimeiset vavistukset. Oli aikainen aamu — kaduilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, mutta monin paikoin oli maahan ajautunut savupiipun palasia, tiilikiviä, luhistuneiden aitojen kappaleita, taittuneita puiden oksia… "Mitähän onkaan merellä tapahtunut viime yönä?" — tuli väkisinkin ajatelleeksi noita myrskyn tuhotöitä katsellessa. Olin jo vähällä mennä satamaan, mutta jalkani veivät ikäänkuin jostain selittämättömästä voimasta minut toiselle suunnalle. Ei ollut kulunut kymmentä minuuttiakaan kun olin kaupunginosassa, jossa en milloinkaan ennen ollut käynyt. Astelin kiirehtimättä, mutta pysähtymättä askel askeleelta eteenpäin kummallinen tunto sydämmessä; odotin jotakin tavatonta, mahdotonta ja samalla olin vakuutettu, että tämä tavaton on tuleva.
Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa, minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen yhtä nopeasti kuin neekerikin… Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin ymmälle… mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni, — tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja sydäntäni melkein kouristi — aamu oli näet viileä — ja heti taas vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni… ja kas tuossa se oli: kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset… mutta se ei ollut niin tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin ja kovemmin… Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin, unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. — Asuuko täällä parooni? — kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen… Sama; kaikin puolin sama paikka… kas tuossa laudat ja hirret, jotka unessa näin.
— Ei, vastasi minulle palvelijatar: — parooni ei asu täällä.
— Miksi ei? Se ei ole mahdollista!
— Nyt hän ei ole täällä. Hän matkusti eilen.
— Mihin?
— Amerikkaan.
— Amerikkaanko? — toistin väkinäisesti. — Niin, hän palaa kaiketi?
Palvelija katsoi minuun epäluuloisena.
— Sitä emme tiedä. Ehkä hän ei milloinkaan palaa.
— Kauanko hän asui täällä?
— Ei kauan, noin viikon. Nyt hän on aivan poissa.
— Mutta mikä on tämän paroonin sukunimi?
Palvelija katsoi minuun merkitsevästi.
— Ettekö tiedä hänen sukunimeään? Me kutsuimme häntä yksinkertaisesti parooniksi. Hoi, Pietari! — huusi hän nähdessään, että minä tulin yhä tunkeilevammaksi. — Joudu tänne: mikä muukalainen tuo on, joka tuossa kaikkea kyselee.
Sisähuoneesta ilmestyi kookas, kömpelö työmies.
— Mitä tahdotte? Mikä on asiana? — kysyi hän käheällä äänellä — ja jurona kuunneltuaan minua toisti palvelijan jo äsken lausumat sanat.
— Mutta kuka täällä asuu? — kysyin minä.
— Meidän isäntämme.
— Mutta kuka hän on?
— Puuseppä. Tämän kadun varrella asuu vaan puuseppiä.
— Saako häntä tavata?
— Ei nyt, hän nukkuu.
— Eikö saa mennä sisälle?
— Ei saa. Menkää.
— No mutta eikö teidän isäntäänne saa tavata myöhemmin?
— Miksei? voipi. Aina voipi… Mutta menkää nyt jo.
— Entä tuo neekeri? — kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.
— Mikä neekeri? — kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin voitte tulla ja puhua isännän kanssa.
Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti, tällä kertaa narahtamatta.
Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta — mutta samalla, kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, — ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa…
Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?… Kertoisinko kaikki äidille — vai pitäisinkö ikuisesti salassa muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.
Kuljin allapäin, ajatuksia, melkeinpä vaistoja vailla kokonaan omaan itseeni vaipuneena. Tasainen, kumea ja vihainen kohina herätti minut lumouksestani. Nostin pääni, siellä kohisi ja loiski meri kaartaen rantojaan noin viidenkymmenen askeleen päässä minusta. Minä huomasin kulkevani rantahietikkoa myöten. Yöllisen myrskyn nostattamana meri aaltoili vielä valkopäinä, aivan kuin taivaanrantaan saakka valkoiset oinaat olisivat toisiaan takaa ajaneet, ja jyrkät jättiläisaaltojen harjat vuorotellen vyöryivät eteenpäin ja särkyivät mereen kalliorantoja syleillessään. Menin lähemmäksi vyöryäviä aaltoja — ja kuljin aivan sitä kaartuvaa viivaa myöten, jonka ne olivat rantaa huuhdellessaan muodostaneet uurteiseen hietaan, missä oli täynnä merenruohojen kuivuneita korsia, näkinkengän kuoria ja kiemurtelevia jälkiä. Suipposiipiset lokit vihaisesti kirkuen lensivät kuin tuulen kannattamina esiin ilman pohjattomasta syvyydestä, liitelivät lumivalkoisina hohtaen harmaalla, pilvisellä taivaalla, putosivat jyrkästi mereen, ja pyyhkäisten aallolta aallolle lensivät jälleen pois ja katosivat hopeanhohtoisina kipinöinä etäisten aaltojen tyrskyävään leikkiin. Muutamat niistä lepattelivat itsepintaisesti suuren kiven yläpuolella, joka yksinäisenä kohosi yksitoikkoisesta rantapenkereestä. Sakea merenruohikko rehoitti epätasaisina pensastoina kiven toisella puolen; mutta siellä, missä sen korret sekaisina kohosivat keltaisesta lätäkköliejusta, oli jotain mustaa, jotain pitkulaista, pyöreätä… Aloin katsella… Joku tumma esine makasi liikkumattomana kiven vieressä. Tämä esine tuli yhä näkyvämmäksi, yhä selvemmäksi kuta lähemmäksi sitä tulin…
Kiven luokse oli enää kolmekymmentä askelta…
Mutta sehän on ihmisruumiin näköinen möhkäle! Se on ruumis; varmaankin se on mereltä ajautunut hukkuneen ihmisen ruumis! Menin vielä lähemmäksi.
Sehän oli paroonin, isäni ruumis! Jäin seisomaan kun kivettyneenä. Silloin vasta ymmärsin, että minua olivat aamusta alkaen johtaneet tuntemattomat voimat — että olin niiden vaikutuksen alainen — ja muutaman hetken sielussani ei ollut muuta kuin kumean meren kohinaa — ja mykkää pelkoa tuntemattoman, valtavan kohtalon edessä.
Hän makasi seljällään hieman toisen kyljen varassa, vasen käsi pään alla, toinen oli jäänyt vierähtäneen ruumiin alle. Märkä lieju oli peittänyt hänen jalkansa, joissa oli pitkävartiset merimiessaappaat, lyhyt, sininen takki oli kostean merisuolan tahraama ja napittamattomana; punainen liina oli hänellä kaulassa. Tummat kasvot, jotka katselivat taivasta kohti, ikäänkuin hymyilivät; kohonneen ylähuulen alta näkyivät valkoiset, pienet hampaat; puoleksi sulkeutuneiden silmien terät tuskin eroittautuivat tummuneista valkuaisista; vaahtokuplien peittämät saviset hiukset olivat valloillaan maassa ja jättivät paljaaksi sileän otsan, josta näkyi sinertävä arpi; kapea nenä kohosi terävänä, valkoisena viivana litistyneiden poskien välistä. Viime yön myrsky oli tehnyt tehtävänsä… hän ei saavuttanut Amerikkaa! Siinä makasi mies, joka oli solvaissut äitiäni, turmellut hänen elämänsä — minun isäni — niin! — minun isäni — siinähän ei ollut mitään epäilystä — makasi voimattomana, liassa, jalkojeni juuressa. Minä tunsin tyydytetyn koston surkeuden, inhon, kauhistuksen ja ennenkaikkea… ajatellessani sitä, mitä olin nähnyt — ja ajatellessani sitä mitä oli tapahtunut. Se pahuus, se rikoksellisuus, — josta jo olen puhunut, ne käsittämättömät tunteet heräsivät jälleen minussa… ahdistivat minua. Ahaa! ajattelin; miksi minä olen sellainen… sentähden, että veri niin vaatii! Minä seisoin ruumiin vieressä, katselin ja odotin… eivätkö nuo kuolleet silmäterät liikahda, eivätkö nuo mykistyneet huulet värähdä? — Eivät! Kaikki on liikkumatonta, kuollutta; tuo ruohikkokin, johon myrsky oli hänet heittänyt, oli kuin jähmettynyt, lokitkin olivat lentäneet pois — ei ainoatakaan sirpaletta missään, ei laudan pätkää, eikä ainoatakaan särkynyttä esinettä. Tyhjyys kaikkialla… hän yksin — minä — ja etäällä kohiseva meri. Katsoin taakseni, sama tyhjyys sielläkin, elottomien kukkuloiden jono taivaan rannalla… siinä kaikki! Tukalalta tuntui jättää tämä onneton yksinäisyyteen, rannikon liejuille kalojen ja lintujen ruuaksi; sisäinen ääni sanoi minulle, että olin velvollinen kutsumaan ihmisiä, ellei auttamaan — mitäpä se enää hyödyttäisi! — niin edes senvuoksi, jotta hänet saisi viedyksi ihmisasuntoon… Mutta sanomaton pelko yht'äkkiä yllätti minut. Minusta näytti, että tämä kuollut ihminen tietää minun tänne tuloni, että hän itse on toimeenpannut tämän viimeisen kohtauksen — olin vielä kuulevinani tuon tutun, kumean murinan… Minä juoksin syrjään, vilkasin vielä kerran… Jotain hohtavaa pisti silmääni: se pysäytti minut. Se oli kultasormus ruumiin kädessä… Tunsin äitini kihlasormuksen. Muistan vielä, kuinka pakoitin itseni lähestymään ruumista, kumartumaan… muistan kylmien sormien tahmean kosketuksen, muistan kuinka olin tukahtua, kuinka siristin silmiäni, purin hammasta riuhtoessani irti itsepintaista sormusta…
Vihdoinkin se irtautui ja minä juoksen, juoksen pois henkeni edestä, — ja joku kiitää jälessäni, ajaa minua takaa ja tavoittelee minua.
Kaikki, mitä olin kokenut ja tuntenut, kuvastui varmaankin kasvoiltani, kun palasin kotiin. Kun tulin äidin huoneeseen, niin hän oikasihe äkkiä suoraksi ja katsoi minuun niin pyytävästi ja kysyvästi, että minä, koetettuani turhaan kertoa hänelle kaikki, lopetin sillä, että vaieten ojensin hänelle sormuksen. Hän kalpeni, hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät kuin äskeisellä kuolleella, — hän huudahti heikosti, tempasi sormuksen, horjahti pudoten rintaani vastaan, hänen jäsenensä jäykistyivät, pää putosi taakse päin ja hän tuijotti minuun silmät suurina, neuvottomina. Minä syleilin hänen vartaloaan molemmin käsin ja seisoin paikoillani hätäilemättä ja liikkumatta, kerroin hänelle hiljaisella äänellä mitään salaamatta: uneni, kohtauksen ja kaikki, kaikki… Hän kuunteli minua loppuun saakka sanaakaan sanomatta, rinta vaan kohoili mielenliikutuksesta yhä valtavammin — hänen silmiinsä tuli eloa ja hän katsoi maahan. Sitten hän pani sormuksen sormeensa ja haki vaippansa ja hatun. Kysyin, mihin hän aikoo mennä. Hän loi minuun hämmästyvän katseen ja halusi vastata, mutta ääni petti. Hän vavahti, hieroi käsiään, kuin lämmitelläkseen ja vihdoin sanoi: "menkäämme heti sinne".
— Mihin, äiti?
— Sinne, missä hän makaa… Minä tahdon nähdä hänet… minä tahdon saada tietää… minä saan tietää.
Koetin estää häntä menemästä; mutta hän oli vähällä saada hermokohtauksen. Ymmärsin turhaksi vastustaa häntä — ja me läksimme.
Kävelen jälleen meren rannikkoa, mutt'en yksin. Äitini on käsipuolessani. Vesi on laskenut, meri on väistynyt kauemmaksi; — se tyyntyy tyyntymistään — mutta sen heikkenevä kohina on yhtä uhkaava ja pahaenteinen. Kas, tuolla on edessämme yksinäinen kivi — kas tuolla ruohikko. — Minä katselin tarkoin voidakseni eroittaa tuon maassa makaavan olennon — mutt'en näe mitään. Käymme lähemmäksi; tahtomattani kiiruhdan askeleitani. Mutta missä sitten on tuo musta, liikkumaton. Ruohikon korret vaan mustina huojuvat jo kuivuneella hiedalla. Lähenemme kiveä… ruumista ei ole missään — ainoastaan siinä paikassa, missä se oli maannut, oli vielä jälki, saattoi nähdä, missä kädet ja jalatkin olivat olleet… Yltympärillä oli hiekka tallattua, — ja saattoi selvästi eroittaa jalan jälet; ne kulkevat hietikon yli — häviävät sitten kivikkoon ja soraan. Katselemme toisiamme, äiti ja minä, säikähtyen toistemme kasvojen ilmeitä. Jokohan hän oli itse noussut ja mennyt pois.
— Näitköhän sinä tosiaan hänet kuolleena, — kuiskasi äitini.
Saatoin ainoastaan nyökyttää päätäni. Ei ollut kulunut kolmea tuntiakaan siitä, kun olin tavannut paroonin ruumiin. Joku oli sen huomannut ja vienyt pois. — Oli saatava selville, kuka sen oli tehnyt?
Mutta ensin oli pidettävä huolta äidistä.
Käydessään kohtalon osoittamalle paikalle, hän oli tuntenut vilun väreitä, mutta hillitsi itsensä. Ruumiin katoaminen oli järkyttänyt hänen mielensä kuin lopullinen onnettomuus. Hänet tapasi kouristus. Minä pelkäsin hänen järkeänsä. Vaivoin sain hänet lähtemään kotiin. Taaskin panin hänet vuoteeseen, taaskin kutsuin lääkärin; mutta heti kun äitini oli jonkunverran tointunut, hän kohta vaati minua viipymättä menemään etsimään "tuota miestä". Tottelin. Mutta kaikista mahdollisista keinoista huolimatta en saanut mitään selville. Kävin muutaman kerran poliisilaitoksessa, kävin kaikissa läheisissä kylissä, ilmoitin sanomalehdissä, hankin kaikkialta tietoja — mutta turhaan. Ja silloin sain tiedon, että erääseen merenrantakylään oli tuotu hukkuneen ruumis — riensin heti sinne, mutta hänet oli jo haudattu, ja kaikista merkeistä päättäen hän ei ollut paroonin näköinen. Sain tietää missä laivassa hän oli lähtenyt Amerikkaan. Ensiksi kaikki olivat vakuutetut, että tämä laiva oli hukkunut myrskyssä. Mutta muutamien kuukausien kuluttua kertoi huhu, että sama laiva oli nähty ankkurissa New-Yorkin satamassa. Tietämättä mihin ryhtyä aloin etsiä näkemääni neekeriä, lupasin hänelle sanomalehti-ilmoituksella melkoisen rahasumman, jos hän tulisi luokseni. Muuan kookas neekeri viitassa todellakin ilmestyi meille minun poissa ollessani… mutta puhuteltuaan palvelijaa hän yht'äkkiä poistui enää palaamatta.
Siten hävisivät isäni… minun isäni… jäljet; niin katosi hän teille tietymättömille mykkään pimeyteen. — Äidin kanssa emme enää milloinkaan hänestä puhuneet, kerran vaan muistaakseni, hän ihmetteli miksen minä milloinkaan enään maininnut omituisesta unestani; ja samassa lisäsi: "tiettävästi hän aivan"… eikä puhunut ajatusta loppuun. Äitini oli kauan sairaana, mutta hänen toipumisensakaan jälkeen meidän suhteemme ei parantunut. Häntä aina painosti minun seurassani kuolemaansa saakka. Todellakin painosti, eikä se kurjuus koskaan hävinnyt. Aika parantaa kaikki haavat; murheellisimpienkin perhetapahtumain muistot vähitellen kadottavat kärkensä ja vaikutuksensa; mutta jos painostuksen tunne on herännyt kahden läheisen ihmisen välille, niin sitä ei voi millään poistaa! — En enää milloinkaan nähnyt samaa unta, joka oli jättänyt niin syvän arven sieluuni; en enää "etsi" isääni; mutta joskus olen unessani kuullut ja kuulen joskus vieläkin kaukaisia ääniä, vaikenemattomia, alakuloisia valituksia. Ne kajahtelevat jostain korkean seinän takaa, jonka läpi on mahdoton päästä, ne saavat sydämeni väreilemään — ja minä itken sulkien silmäni — enkä voi ymmärtää mitä tämä on: elävä ihminenkö valittaa — vai aaltoileeko minussa meren herkeämätön villihyöky? Ja kuulkaa, taaskin se muuttuu petomaiseksi murinaksi — minä herään tuskan ja kauhun tunne sydämessä.