Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan. (Matth. V: 38, 39).
* * * * *
Asia tapahtui herrain vallan aikaan. Olihan niitä herroja jos jonkinlaisia. Olihan niitä sellaisia, jotka muistivat kuolemaansa ja Jumalaansa ja pitivät väliä ihmisistä; olihan niitä koiriakin, vaikka maatkoot hekin nyt rauhassa. Mutta pahimmat päälliköt olivat ne, kuin orjista otettiin. Tietäähän sen, kun loasta linnaan pääsivät! Ne ne vasta elämän katkeraksi tekivät.
Niinpä erääseen herraskartanoon saatiin kerran sellainen vouti. Talonpoikain täytyi olla päivätöissä kartanossa. Maata oli kyllin kyllä ja hyvää maata olikin, sekä vettä että niittyä ja metsää. Kaikkia lajia olisi kaikille riittänyt, niin hovin herralle kuin talonpojillekin; mutta herra oli asettanut voudiksensa yhden alustalaisistansa toisesta perintötalosta.
Vouti keinotteli itselleen kaiken vallan ja rupesi kiristämään talonpoikia. Hän oli perheellinen mies, ja kaksi tytärtäkin oli hänellä jo naimisissa ja rahaakin oli hän jo koonnut aikalailla; kyllä hänen olisi kelvannut elää ilman mitään pahennusta, mutta kun oli niin kade, niin sai paha hänet valtaansa. Asia alkoi siitä, että hän pakotti miehiä yli määrän päivätöihin. Hän oli perustanut tiilitehtaan ja siinä oli hän työllä tappaa sekä miehet että vaimot, tiiliä hyvin saadaksensa. Miehet kävivät Moskovassakin isännälle valittamassa, mutta eipä siitä mitään lähtenyt. Tyhjin toimin lähetti isäntä heidät takaisin ja jätti voudin virkaansa. Vouti sai tietää miesten käyneen valittamassa ja rupesi heille siitä kostamaan. Talonpoikain tila kävi aina vaan tukalammaksi. Heidänkin keskuuteensa ilmestyi viekasta väkeä; ne rupesivat voudille panettelemaan veljiään ja parjaamaan kyläläisiään. Ja niin kaikki meni nurin narin ja vouti kävi vaan entistä ilkeämmäksi.
Tila paheni pahenemistaan ja viimein päästiin niin pitkälle, että kansa rupesi pelkäämään voutia kuin villiä petoa. Kun hän osui ajamaan kylän läpi, riensivät kaikki häntä pakoon kuin sutta, ja kukin kätkeytyi minne suinkin vaan pääsi, välttääksensä joutumasta hänen näkyviinsä. Vouti kyllä näki sen ja julmistui siitä entistä enemmän. Sekä ruoskalla että työllä kiusasi hän kansaa ja paljon tuskaa sai kyläkunta häneltä kärsiä.
Tapahtuihan sitä semmoistakin väliin, että sellaisia julmureita toimitettiin tieltä pois; siitäkin rupesivat miehet puhelemaan. Kun osuivat yhteen jossakin syrjäisemmässä paikassa, sanoi rohkeampi muita: kauanko me kärsimme tuota julmaa miestä? Vaikkapa sen kanssa yhdessä hukkuisikin, — ei liene synti tappaa sellaista.
Kokoontuivatpa kerran miehet metsään pääsijäisen edellä: vouti oli lähettänyt raivaamaan hovin metsää. He kokoontuivat yhteen päivällisen aikaan ja alkoivat puhella:
— Kuinkas me nyt voimme elää? sanoivat he. Hävittäähän se meidät juurta jaksain. Onhan se uuvuttanut meidät työllä aivan näännyksiin; ei yöllä eikä päivällä ole rauhaa, ei meille eikä vaimoillemme. Ja jos pieninkään asia ei ole hänen mieltänsä myöten, niin käy hän kohta kiinni kuin takiainen ja ruoskii. Simokin kuoli hänen ruoskimisestaan; Anteron kiusasi kuoliaaksi kopissaan. Mitä me hänestä enää odotamme? Kun se nyt illalla ajaa tänne ja alkaa taas torata, kiskaistaan se hevosen seljästä alas, hotaistaan kerran kirveellä päähän, niin sillä siitä pääsee. Kuopataan se sitten johonkin kuin koira ja peitetään koko asia. Siitä vaan meidän täytyy vankasti sopia, että kaikki olemme yksistä puolin, emmekä ilmaise toisiamme.
Niin puhui Vasili Minajeff. Hän oli enemmän muita vihoissaan voudille. Tämä piiskasi häntä joka viikko ja oli ottanut häneltä vaimonsakin pois palvelijaksi kyökkiinsä.
Niin miehet arvelivat, kun illan suussa vouti saapuikin. Hän tuli ratsain ja kohta nosti toran siitä, etteivät he kaataneet puita hänen mielensä mukaan.
Kaadettujen puitten joukosta hän löysi lehmuksen.
— Enhän minä käskenyt teitä lehmuksia kaatamaan, huusi hän. Kuka sen kaasi? Sanokaa heti, muutoin ruoskin kaikki!
Hän rupesi tutkimaan, kenen rivissä lehmus oli. Nähtiin, että se oli Martin rivissä. Vouti hakkasi Martin kasvot veriin, vetelipä piiskallaan muutaman kerran Vasiliakin siitä, että hänen kasansa oli niin pieni, ja ratsasti kotiin.
Iltasilla miehet taas yhtyivät ja alkoivat puhella. Vasili lausui:
— Voi veikkoset! varpusia te olette, ettekä miehiä; "ollaan yksistä puolin", mutta kun tointa tarvitaan, niin silloin kaikki katon alle piiloon. Niinpä kerran varpusetkin varustautuivat haukkaa vastaan: "ei paeta, ei paeta, mennään miehissä, mennään miehissä!" Mutta kun haukka lenti kohti, niin kaikki pensaisiin piiloon. Haukka veikin, minkä mieli ja lenti sen kanssa tiehensä. Varpuset pyrähtivät pensaistaan: tiu tiu tiu tiu! — Yksi on joukosta pois. "Kuka on joukosta pois? Jussi. Vai niin! Mitäpä siitä? Eipä se parempaa ansainnutkaan". Niin olette tekin, yksistä puolin! Hyvinpä te olettekin yksistä puolin. Kun hän iski Marttiin, oisitte käyneet kaikki käsiksi ja tehneet leikistä lopun. Sen sijaan kyllä hoetaan: yksistä puolin, yksistä puolin, kaikki vaan miehissä vastaan, mutta kun lähätti, niin kaikki pensaisiin lehahti.
Niin ruvettiin puhumaan useammin ja useammin ja viimein miehet todellakin varustautuivat ottamaan voutia hengiltä pois. Piinaviikolla vouti ilmoitti miehille, että heidän pääsijäisenä piti varustautua kyntämään hovin kaurapeltoa. Tämä tuntui miehistä sangen katkeralta ja he kokoontuivat edellisellä viikolla Vasilin luo takapihalle neuvottelemaan:
— Kun hän on näin Jumalan unhoittanut, sanoivat he, ja todellakin tahtoo sellaista syntiä saada aikaan, niin täytyy se todellakin tappaa, vaikkapa itsekin siinä hukkuisimme.
Saapuipa heidän luoksensa myöskin Pietari Mihejeff. Tuo Pietari oli hiljainen mies, eikä yhtynyt muitten miesten tuumiin. Hän tuli heidän kokoukseensa ja, kuultuaan heidän aikeensa, lausui:
— Kovin suurta syntiä oijotte te nyt, veljeni, tehdä. Ankara asia on saattaa sielunsa kadotukseen. Kyllä aina on helppo ottaa toisen henki, mutta kuinkas oman sielun silloin käypi? Jos hän tekee pahoin, niin kyllä hän sen edestänsä löytää. Meidän tulee, veljeni, kärsiä.
Vasili suuttui tästä puheesta.
— Sinä nyt sait päähäsi ja jauhat aina samaa: synti on tappaa ihmistä! Kyllähän se nyt on meillekin tiettyä, että miestappo on suuri synti. Mutta, synti vaan on tappaa hyvää ihmistä, mutta sellaisen koiran käskee Jumalakin hengiltä ottaa. Pitäähän raivoisa koirakin tappaa, kun ihmisten etu vaatii. Jollemme häntä tapa, teemme suuremman synnin. Kuinka monta ihmistä hän onkaan turmellut? Jos me tästä joudumme kärsimään, niin kärsimme muitten edestä. Ihmiset ovat meille siitä kiitollisia. Mutta jos me rupeamme tässä kyynelöimään, niin saattaa hän meidät kaikki häviöön. Turhia sinä, Pietari, tässä toimitat. Mitäs luulet? Onko se pienempi synti, että Vapahtajan juhlapäivänä kaikki menemme työhön? Ethän sinä itsekään mene.
Tähän vastasi Pietari:
— Miksipä en menisi? Kun lähetetään kyntämään, niin menen. Enhän itselleni tee työtä. Kyllä Jumala tietää, kenen syy on, kunhan me vaan emme Häntä unhota. En minä tässä, veliseni, omiani latele. Jos meidän olisi käsketty pahaa pahalla poistamaan, niin se olisi lausuttu Jumalan laissa; mutta toisin se meitä opettaa. Kun sinä rupeet pahaa pahoin häätämään, niin paha siirtyy sinuun. Eipä ole mikään vaikea asia tappaa ihminen! mutta veri tarttuu sieluun. Tappaessasi ihmisen, saastutat sielusi sen verellä. Sinä luulet, että, tappaessasi huonon ihmisen, sinä poistit pahuuden; mutta tiedä, että sinä silloin annoit sijaa sinussasi paljon suuremmalle pahuudelle. Ole nöyrä onnettomuudessa, niin onnettomuuskin nöyrtyy.
Niin eivät miehet saaneet sopineeksi. Heidän ajatuksensa kävivät kahtaalle: toiset olivat taipuvaiset Vasilin tuumaan, toiset taasen hyväksyivät Pietarin neuvon, ettei pitäisi puuttua pahaan, mutta kärsiä.
Ensimmäisen juhlapäivän viettivät miehet rauhassa, mutta illalla saapui kylänvanhin hovista miehineen ja toi sanan että vouti oli antanut käskyn miehille, jonka mukaan kaikkien piti huomenna saapua kaurapellon kyntöön. Vanhin kävi koko kylän talosta taloon, ilmoittaen kaikille kyntökäskyn, ja määräsi kullekin, mihin oli mentävä, kenen joen toiselle puolelle ja kenen taasen maantien varrelle. Miehet itkeä nytystivät, mutta eivät tohtineet panna vastaan; aamulla lähtivät auroineen ja alkoivat kyntää. Huomenkellot kutsuivat kansaa Jumalan palvelukseen, kaikkialla vietettiin juhlaa, — mutta sen kylän miehet kyntivät.
Vouti Mihaila Semionovitsch nousi myöhään ja lähti tarkastelemaan talouttaan. Hänen kotiväkensä oli siivonnut ja pukenut itsensä: hänen vaimonsa ja tyttärensä, joka ollen leski oli tullut heille viettämään juhlapäiviä; renki oli valjastanut hevosen, he olivat ajaneet kirkkoon ja palanneet sieltä; piika oli tuonut teekeittiön pöydälle ja vouti cli istunut pöytään juomaan teetä. Juotuaan teetä, sytytti hän piippunsa ja kutsui kylänvanhimman luoksensa.
— Kuinkas kävi? kysyi hän, toimititko miehet kyntöön?
— Toimitin, Mihaila Semionovitsch.
— Ovatko kaikki pellolla?
— Kaikki ovat, itse asetin heidät paikoilleen.
— Mitäs siitä, jos asetitkin, mutta kyntävätkö ne? Ota sinä hevonen ja mene katsomaan niitä ja sano, että minä itse tulen iltapäivällä katsomaan ja silloin pitää olla kynnettynä tynnyrin ala kahta auraa päälle ja vieläpä hyvin kynnetty. Jos vaan tapaan vilppiä, niin en välitä yhtään, jos onkin juhla.
— Kyllä toimitan, vastasi kylänvanhin nöyrästi.
Kylänvanhin oli lähtemäisillään, mutta vouti palautti hänet. Hän tahtoi hänelle jotakin vielä sanoa, mutta ei vaan saa sitä sanotuksi, kun ei oikein käsitä, kuinka sen ilmoittaisi. Vähän aikaa nolona vaijettuaan, sanoi hän viimein;
— Sen ohessa voisit vielä kuunnella, mitä ne roistot minusta puhuvat. Pane mieleesi, mitä ne sanovat, kuka minua haukkuu, ja kerro sitten minulle kaikki. Kyllä minä ne roistot tunnen; eivät ne viitsisi tehdä työtä, mieluummin vaan hautoisivat kylkiään ja laiskottelisivat. Syödä kuin elukat ja joutelehtia, sitä ne kyllä rakastavat, mutta sitä eivät ajattele, että, kun kyntö myöhästyy, niin kylvökin jää. Sinä siis kuuntele tarkoin heidän puheensa ja kerro minulle, mitä kukin sanoo. Minä tahdon sen tietää. Mene nyt ja varo vaan, että kerrot kaikki, etkä salaa mitään.
Mies kääntyi, lähti ulos, istui hevosen selkään ja ajoi pellolle.
Voudin vaimo osui kuulemaan miehen puheen, tuli hänen luoksensa ja alkoi häntä pyytää. Hän oli hiljainen ja hyväsydämminen nainen; missä hän suinkin saattoi hillitsi hän mieltänsä ja piti talonpoikain puolta.
Nytkin hän lähestyi miestänsä jo rupesi pyytämään:
— Mikkoseni, ystäväni, sanoi hän, päivän merkityksen vuoksi, Vapahtajan juhlan takia älä sinä tee syntiä, vaan päästä Jumalan nimeen miehet työstä.
Vouti ei ottanut korviinsa vaimonsa puhetta, nauroi vaan häntä ja sanoi:
— Tuntuuko siltä, ettei piiska ole pitkään aikaan selkääsi sivellyt, kun niin rohkeaksi rupeat, ettäs sekaannut vieraisiin asioihin?
— Mikkoseni, hyvä ystäväni, minä näin sinusta niin pahaa unta; tottele sinä minua ja päästä miehet pois.
— Kyllä kai se niin on, kuin minä sanoin, vastasi vouti pilkallisesti; varmaankin olet syönyt itsesi niin lihavaksi, ettet luule piiskankaan enää tuntuvan. Varo!
Vouti suuttui, tokaisi vaimoaan tulisella piipunpesällä hampaisiin, ajoi hänet pois luotaan, käskien tuoda ruokaa.
Sitten Mihaila Semionovitsch söi piirasta, kaalia ja sianlihaa, paistettua porsasta, maitovelliä, joi kirsikkaviiniä ja lopuksi haukkasi makeata piirakaista; sitten hän kutsui piian, asetti sen soittelemaan lauluja, itse otti kitaran ja näppähytteli sitä.
Niin istui Mihaila Semionovitsch hyvällä mielellä, röyhkäisi aina väliin, näppäili kieliä ja naureskeli piian kanssa. Kylänvanhin tuli huoneesen, kumarsi ja rupesi kertomaan, mitä hän oli pellolla nähnyt.
— Noh, kyntävätkö ne? pääsevätkö ne päähän?
— Jo ovat yli puolen kyntäneet.
— Eivätkö ne vaan tee vilppiä?
— En luule, hyvin ne kyntävät, sillä kovasti näkyvät pelkäävän.
— Onkos maa hyvin muokattu?
— Kyllä se on pehmeä, murenee kuin valmu.
Vouti oli hetken aikaa vaiti.
— Entäs mitä ne minusta puhuvat, haukkuvatko?
Kylänvanhimman ei tehnyt mieli siihen vastata, mutta vouti käski kertomaan kaikki sanasta sanaan.
— Sano vaan kaikki; eiväthän ne ole sinun sanojasi, vaan heidän. Jos puhut totta, niin minä sinut palkitsen, mutta jos salaat, niin syytä itseäsi — ruoskaa saat. Hei, Kaisa, annas hänelle lasi viinaa rohkaistukseksi.
Piika toi lasin, ojentaen sen kylänvanhimmalle. Tämä joi voudin terveydeksi, pyyhki suunsa ja alkoi kertoa. "Sama se", arveli hän, "eihän se minun vikani ole, ettei häntä kiitetä; sanon vaan totuuden, kun hän käskee." Ja hän rohkaisi mielensä ja lausui:
— Ne nurisevat, Mihaila Semionovitsch, kovin nurisevat.
— Mutta mitä ne sanovat? Kerroppas nyt.
— Sitä ne vaan sanovat, ettei hän usko Jumalaan.
Vouti naurahti.
— Kuka sitä sanoi? kysyi hän.
— Kaikki ne sitä hokivat. Sanovat hänen liittäytyneen paholaiseen.
Vouti vaan nauroi.
— Se on kaikki hyvä, sanoi hän, mutta kerro sinä juurta jaksain, mitä kukin sanoi. Mitä Vasili sanoi?
Kylänvanhin ei olisi ruvennut mielellään ilmaisemaan kumppaneitaan, mutta Vasiliin oli hänellä jo kauan vanhaa vihaa.
— Vasili haukkui kaikista pahimmin, sanoi hän.
— Mutta sano sinä, mitä hän sanoi.
— Se on niin kauheata sanoa. Hän sanoo: "Se mies ei pääse hautaan ilman väkivaltaista kuolemaa."
— Sepä vasta aika poikaa on, vastasi vouti. Miksi hän siis ei ota minua hengiltä? Ei taida kädet ulottua? Hyvä vaan, Vasili, kyllä minä vielä sinun tilille vaadin. Mitäs se Timo koira sitten sanoo?
— Kaikki ne vaan pahaa puhuvat.
— No, mitä ne sitten sanovat?
— Ikävähän tuota on ruveta kertomaan.
— Mitä sinä ikävästä, kerro rohkeasti vaan.
— Sanovathan vaan: jospa siltä maha repiäisi ja sappi vuotaisi.
Vouti ihastui sanomattomasti, oikein rähähti nauramaan.
— Katsotaanpa vaan, kenenkä - sappi tässä ensin vuotaa. Kukas sen sanoi? Timoko?
— Eipä sitä kukaan hyvää puhunut, kaikki vaan haukkuvat ja uhkaavat.
— Entäs Pekka Mihejeff? mitä hän sanoo? Kai sekin nahjus haukkuu.
— Ei, Mihaila Semionovitsch, Pietari ei hauku.
— Mitäs se sitten tekee?
— Hän on ainoa kaikista miehistä, joka ei sano mitään. Ja kovin hän on kummallinen mies. Minä kummastelin häntä tavattomasti, Mihaila Semionovitsch.
— Kuinka niin?
— Kaikki miehet kummastelivat hänen käytöstään.
— Mitäs se sitten teki?
— No se nyt on niin ihmeellistä. Kun minä ajoin hänen luoksensa, oli hän kyntämässä kokosarkaa yläpäässä. Kun minä lähestyin häntä, kuulin jonkun laulavan niin hienosti, niin kauniisti, ja auran aisain välistä välkkyi jotakin.
— Entäs sitten?
— Niin se välkkyi kuin valkea. Kun ajoin lähelle, niin huomasin, että hän oli kiinnittänyt auraansa viiden kopeekan vahakynttilän; se paloi vaan, eikä sitä tuulikaan sammuttanut. Itse hän käveli uudessa paidassaan auran jälessä, kynti ja lauloi pyhiä virsiä. Hän kääntelee ja pudistelee auraansa, eikä kynttilä vaan sammu. Minunkin aikana hän pudisti auraansa, käänsi sen kieltä, järjesti sen, eikä kynttilä vaan sammu, palaa vaan palamistaan.
— Mitä hän sitten sanoi? kysyi vouti.
— Ei se sanonut mitään, mutta nähtyään minut antoi minun suuta ja rupesi taas laulamaan. [Kun venäläiset pääsiäisenä tapaavat toisensa, suutelevat he toisiansa, sanoen: Kristus on noussut kuolleista. Suoment. muistutus.]
— Mitä sinä puhuit hänelle?
— En minä puhunut mitään, mutta siihen tulivat toiset miehet ja rupesivat nauramaan häntä: nyt ei Mihejeff ikinään ehdi rukouksillaan poistaa sitä syntiä, että hän pääsijäisenä kynti.
— Mitä hän siihen sanoi?
— Hän vastasi vaan: maassa rauha, ihmisille hyvä tahto. — Sitten hän taas tarttui auraansa, pani hevosen liikkeelle ja alkoi laulaa vienolla äänellä; ja kynttilä se paloi sammumatta.
Vouti lakkasi nauramasta, pani pois kitaransa, laski päänsä rinnalleen ja alkoi ajatella.
Niin hän istui jonkun aikaa, sitten ajoi piikansa pois ja käski kylänvanhimman mennä tiehensä; itse hän meni uutimen taa ja heittäytyi vuoteelle; siellä hän ensin huokaili, mutta sitten rupesi voihkamaan aivan kuin kitisevä viljakuorma. Hänen vaimonsa tuli hänen luoksensa ja rupesi häneltä kyselemään, hän ei vastannut hänen kysymyksiinsä, sanoihan vaan:
— Nyt hän voitti minut. Nyt se kerran sattui minuunkin.
Vaimo rupesi häntä lohduttelemaan:
— Aja sinä nyt pellolle ja päästä heidät vapaaksi. Ehkäpä sitten haihtuu. Oletpa tehnyt paljon suurempaakin maailmassa, etkä ole peljännyt; mitäs tuosta nyt noin säikähdät?
— Minä olen hukassa, valitti mies, hän on voittanut minut.
Vaimo tiuskasi hänelle:
— Mitä siinä nyt jauhat sitä samaa: "hän on: voittanut minut, hän on voittanut minut." Aja sinä pellolle ja päästä miehet vapaaksi, niin on kaikki taas hyvin. Lähde nyt heti, minä käsken satuloida hevosen.
Hevonen tuotiin, ja vaimo sai miehensä lähtemään pellolle päästämään talonpoikia työstä.
Vouti istui hevosen selkään ja ajoi pellolle. Hänen tultua kylän rajalle, aukaisi eräs vaimo hänelle portit, ja hän ajoi kylään. Heti kun kyläläiset näkivät voutinsa, riensivät he kaikki häntä karkuun, toiset taloon, toiset talon taakse, toiset taasen tarhoihinsa.
Vouti ajoi koko kylän lävitse ja lähestyi kylän vastaista porttia. Portti oli kiinni, eikä hän itse voinut sitä hevosen seljästä aukaista. Hän huusi huutamistaan aukaisijaa, mutta ei kukaan tullut. Viimein hän kiipesi hevosensa seljästä, aukaisi portin ja alkoi sen sisäpuolella taas nousta hevosen selkään. Hän oli asettanut jalkansa jalustimeen, nousi pystyyn, ja aikoi heittäytyä satulaan, kun samalla hevonen peljästyi sikaa ja syöksyi pisteaitaa kohden; mutta miehen pää olikin täynnä, eikä hän osannutkaan satulaan, vaan kaatui mahalleeen pisteaidan piikkiin. Aidassa olikin vaan yksi piikki, joka oli muita korkeampi ja teräväkärki. Ja hänen vatsansa osuikin juuri tähän piikkiin. Siinä hän puhkaisi vatsansa ja kaatui maahan.
Miehet tulivat kynnöstä; mutta kun saapuivat portille, hevoset hirnuivat, eivätkä tahdo kulkea läpi. Miehet rupesivat tarkastamaan ja huomasivat maassa voudin, kädet levällään ja silmät seljällään; sisälmykset olivat vuotaneet maahan ja veri oli muodostunut lammikoksi — maakaan ei ollut huolinut sitä sisäänsä imeä.
Miehet peljästyivät ja veivät hevosensa takaperin paikan ohi; Pietari Mihejeff vaan astui hevosensa seljästä ja lähestyi voutia; kun huomasi hänen jo kuolleeksi, sulki hän hänen silmänsä, hankki rattaat, kiskoi poikansa avulla ruumiin arkkuun ja vei sen kartanoon.
Kun kartanon herra sai tietää, kuinka asian laita oli, päästi hän, pahaa korjatakseen, talonpojat vapaiksi, tehden heidät vaan veronalaisiksi.
Ja silloin miehet ymmärsivät, että Jumalan voima ei ole pahassa, vaan hyvässä.
Köyhä talonpoika läksi pellolleen kyntämään. Hän ei ollut syönyt aamiaista ja otti sentähden palasen leipää kanssansa. Käännettyään auran vaolle pisti hän leipäpalansa piiloon pensaan alle ja levitti viittansa päälle.
Väsyipä viimein hevonen ja talonpojalle tuli nälkä. Hän riisui hevosen, päästi sen syömään ja meni itsekin viittansa luo päivälliselle. Hän nosti viittaa, vaan leipäpala oli poissa! Hän etsii, etsii, kääntelee viittaa ja pudistelee, mutta ei mitään leipäpalaa näy.
Talonpoika ihmettelee.
"No, sepä oli kummallista", ajatteli hän. "Enhän minä ole nähnyt tästä kenenkään kulkevan ohi ja joku on kuitenkin ottanut minun leipäni!"
Leivänottaja oli pikku piru, joka oli sen varastanut talonpojan ollessa työssään. Ja sitten hän oli istuutunut pensaan taa kuuntelemaan, miten talonpoika oli kiukustuva, kiroava ja mainitseva perkeleen nimeä.
Talonpoika ei ollut hyvillään.
"Mutta joutamia!" ajatteli hän, "enhän minä siitä vielä nälkään kuole. Ken leivän otti, hän ehkä tarvitsi sitä paremmin; no, voikoon hän siitä hyvin, syököön onnekseen!"
Talonpoika astui kaivolle, joi vettä ja lepäsi vähän aikaa. Sitte hän valjasti taas hevosensa auran eteen ja alkoi kyntää.
Pikku piru raivostui, ett'ei saanut houkutelluksi talonpoikaa syntiin. Hän läksi pääpirulta kysymään neuvoa ja kertoi hänelle ottaneensa leipäpalan talonpojalta, mutta hän ei ollut siitä pahastunut, vaan päinvastoin sanonut: "syököön onnekseen!"
Pääpiru, niin, hän suuttui.
"Jos talonpoika", sanoi hän, "pääsi eheänä tästä paulasta, niin on se sinun oma vikasi, ett'et tehnyt velvollisuuttasi. Sinä et ole osannut käsitellä asiaa oikealla tavalla. Jos annetaan talonpoikain", sanoi pääpiru, "ja vielä heidän naisväkensäkin tällä tavalla itseämme uhoitella, niin tulee pian ihan mahdottomaksi tulla enää toimeen. Tästä pitää tulla kerrassaan loppu. Mene takaisin sen talonpojan luo ja ansaitse leipäsi, ennenkuin voit vaatia sitä syödäksesi. Ell'et kolmeen vuoteen saa talonpoikaa lannistumaan, niin pistän minä sinut vihkiveteen!"
Pikku piru vallan kauhistui.
Hän riensi täyttä vauhtia jälleen maan päälle ja mietiskeli kauankin, miten voisi korjata laiminlyöntinsä. Ja kyllikseen mietiskeltyään pikku piru viimeinkin keksi keinon.
Hän muuttui kelpo rengin haahmoon ja meni palvelukseen talonpojalle. Tietäen edeltäkäsin, että oli tuleva kuiva kesä, alkoi hän houkutella isäntäänsä kylvämään suomaahan. Talonpoika teki rengin neuvon mukaan ja kylvi suomaahan.
Muilta talonpojilta laiho kaikki paloi kuumuudesta, mutta köyhän talonpojan laiho kasvoi pitkäksi ja tiheäksi. Hänellä oli kylliksi syömistä tulevaan elonaikaan asti ja vielä sittenkin oli hänellä paljo leipää jäljellä.
Toisena kesänä houkutteli renki talonpojan kylvämään viljansa korkeimmille paikoille, ja sateinenpa se kesä olikin.
Muilta paneutui vilja lakoon ja mätäni eikä ruvennut kypsymään, mutta tämä köyhä talonpoika korjasi yläisiltä pelloiltaan taaskin oiva kasan viljaa. Ja hän sai niin paljon, ett'ei hän enää tiennyt mitä tehdä kaikella viljallansa.
Silloin renki opetti talonpojan polttamaan siitä viinaa, joi itse ja houkutteli muutkin juomaan.
Ja sitte pikku piru läksi pääpirun luo ja kerskasi nyt ansainneensa leipänsä, mutta pääpiru tahtoi omin silmin nähdä asian.
Tultuaan talonpojan luo, näki hän hänet kutsuneen luoksensa seudun etevimmät talonpojat ja tarjoavan heille kaikille viinaa. Emäntä itse kaatoi heille, mutta astuessaan pöydän ohi sattui hän sysäämään pöydän nurkkaa ja kaatamaan yhden lasin.
Talonpoika pahastui ja ryhtyi riitelemään vaimollensa.
"Onko koskaan nähty", sanoi hän, "tuollaista perhanan löntystä? Luuletko sitä pesuvedeksi, kun sitä noin huolimattomasti kaatelet lattialle".
Pikku piru sysäsi kyynyspäällään pääpirua.
"Kuuleppas vain", sanoi hän. "Saammepahan nähdä, jättäisikö hän nyt nostamatta melua leipapalasta."
Riideltyään kyllikseen vaimollensa, kaateli talonpoika itse laseihin ja kaikki pöydän ympärillä istujat joivat. Tulipa siihen köyhä talonpoika kutsumatta, tervehti ja kävi istumaan. Nähdessään muiden juovan viinaa olisi hänkin mielellään juonut pisaraisen lämpimiksensä. Mutta hän, köyhä talonpoika, sai vain istua ja nieleksi sylkeänsä koko ajan. Isäntä ei tahtonut tarjota hänelle ryyppyä, hän vain käveli muristen:
"Onko minulla sitä muka niin liiaksi, että voisin juottaa kelle hyvänsä mieronkiertäjälle?"
Se oli pääpirulle mieleen. Ja pikku piru ylvästellen sanoi:
"Ei siinä vielä kaikki ole. Odotahan, kyllä vielä tulee parempaa."
Juotuaan viinaa kotvasen alkoivat vieraat ja isäntä imarrella ja kiitellä toinen toistansa ja lausua toisilleen kohteliaisuuksia, ja heidän sanansa olivat imelät kuin hunaja.
Pääpiru vain kuuntelemistaan kuunteli ja kiitteli pikku pirua.
"Jos sinun juomasi", sanoi hän, "on tehnyt heidät teeskentelijöiksi, jotka pettävät toinen toistaan, niin ovat he meidän vallassamme".
"Odotahan, kyllä vielä tulee parempaa!" sanoi pikku piru kuin ennenkin. "Kunhan he saavat vielä pienenkään lasin lisäksi. Nyt he ovat kuin ketut, jotka lirkuttelevat häntiänsä toisilleen ja koettavat toinen toistansa pettää, mutta vähän ajan kuluttua saat nähdä että he ovat kuin raatelevaiset sudet."
Talonpojat joivat vielä lasin ja ryhtyivät heti kirkumaan ja kiroilemaan. Hunajaisten kohteliaisuuksien sijaan rupesivat he haukkumaan ja nimittelemään toisiansa, tulivat raivoisiksi ja ryhtyivät tappelemaan. Isäntä, joka antautui rymäkkää asettamaan, sai hyvän osansa iskuista.
Pääpiru, hän vain katseli ja iloitsi.
"Niinhän tämä käy kuin rasvattu!" sanoi hän.
Ja pikku piru taaskin vastasi:
"Maltahan, vielä tulee parempaa. Saakoot vielä lasin lisäksi. Nyt he ovat kuin raatelevaiset sudet, mutta juotuaan vielä lasin ovat he ilmeiset siat".
Talonpojat joivat kukin vielä ryypyn ja tulivat heti kuin huumauksiin. He röhkivät ja kiljuivat ja lörpöttelivät, tietämättä itsekkään mitä sanoivat, eikä kukaan kuunnellut toisensa puhetta. Sitte hoipertelivat he pois kukin tahollensa, muutamat yksin, toiset kaksin tai kolmin yhdessä, jo kaikki he viimein kaatua kupertuivat keskelle kylän katua.
Talonpoika, joka aikoi saattaa vieraitansa, kellahti likarapakkoon ja ryvetti itsensä pahanpäiväiseksi, ja siihen hän sitte jäi makaamaan kuin röhkivä sika.
Tämä oli pääpirusta vielä enemmän mieleen.
"Toden totta", sanoi hän, "oletkin keksinyt oivallisen juoman! Sinä olet tosiaankin kunnialla ansainnut leipäsi. Mutta neuvoppas nyt, miten sinä tuon juomasi laitoit. Voisinpa vaikka vannoa, että siihen ensin seoitit ketun verta, joka teki talonpojat petollisiksi kuin ketut, ja sitten sudenverta, joka teki heidät raatelevaisiksi susiksi, ja viimein sianverta, josta he tulivat sijoiksi".
"En", sanoi pikku piru, "en minä ollenkaan sillä tavalla menetellyt. Minä vain toimitin, että hän sai yllin kyllä viljaa. Kaikki tuo eläinveri oli hänessä ennestään, mutta se ei voinut vaikuttaa niin kauan kuin viljaa riitti paraiksi vain välttämättömimpiin tarpeihin. Ja silloin hän myöskin saattoi kaipauksetta menettää viimeisenkin leipäpalansa. Mutta kun hän alkoi saada enemmän viljaa kuin tarvitsi, ryhtyi hän miettimään, mitenkä voisi käyttää sitä hyödykseen. Ja silloin minä opetin häntä polttamaan sitä viinaksi. Ja kun hän ryhtyi omaksi huvikseen muuttamaan Jumalan lahjaa viinaksi, silloin heti myöskin ketun, suden ja sian veret pääsivät hänessä näkyviin, ja nyt hänen ei tarvitse muuta kuin juoda viinaa, niin hän heti tulee muiden elukkain kaltaiseksi."
Pääpiru kiitteli ja ylisteli pikku pirua, antoi hänelle leipää niin paljon kuin tahtoi, ja ylensi hänet korkeampaan virkaan.