Nuorisoseuratalon pihamaa ja pihalle johtava tie oli päätetty hiekoittaa. Lähin hiekan saantipaikka on Hiikolan vainiossa. Johtokunta velvoitti Laurin ottamaan selkoa, saapiko, ja millä ehdoilla, Hiikolan vainiosta ottaa hiekkaa.
Hiikolassa oli jo pari vuotta ollut isäntänä Alaniemen Miska ja emäntänä Katajiston Maiju. Eikä Lauri ollut vielä kertaakaan tullut heillä käyneeksi. Oli hän kyllä montakin kertaa ajatellut, että pitäisi sielläkin käydä, mutta käymättä se oli tähän saakka jäänyt.
Nyt hänen tuli mentäväksi.
Miska oli vielä työmaalla, kun Lauri tuli. Kylvi apilaa samana päivänä kylvettyyn, huolellisesti muokattuun ohrapeltoon samalla vainiolla josta hiekkaakin otetaan.
Siinä aitaan nojaillessaan Lauri ajoi asiansa. Miska lupasi hiekkaa puolella tavallisesta hinnasta kuorman.
— Kun ei tässä jouda, eikä pystykään, muulla tavalla sitä seuraa eteenpäin auttamaan, niin täytyy edes tällä tavalla, sanoi, taitteli tyhjän siemensäkin kylvyvakkaan ja otti vakan kainaloonsa.
— Mennään nyt tupaan.
Lauri koetti estellä.
— No eihän sulla nyt mihinkään niin ole kiirettä. Mennään nyt sinnekin katsomaan. Kun et ole vielä kertaakaan meillä käynyt ja ennen oltiin niin hyvät ystävät, nuhteli Miska.
— Eipä ole koskaan tullut käytyä, myönsi Lauri. Ei tahdo joutaa, kun on se eukkokin vielä etsittävänä.
— Noo — — Jätä nyt se eukon etsiskely toiseen iltaan. Mennään nyt vain!
Lauri myöntyi, ja lähdettiin tupaa kohti, Miska kylvyvakkaa kantaen ja Lauri pyöräänsä taluttaen.
Rauhallisella mutta lämpimällä tavallaan kertoili Miska kylvöistään. Toista kertaa kasvavaan kauralohkoon oli hän nyt kylvänyt hernettä kauran joukkoon.
— Sinulla on vuoroviljelys järjestettynä?
— Ei se vielä niin järjestettynä ole. Eikä taida hetkeen tullakaan. Jos sen väkirynnäköllä panee yht'äkkiä käyntiin, niin se tulee niin kalliiksi ettei siihen piisaisi piikivetkään. Vähän sinnepäin olen koettanut kokastella, että jos tuon joskus tulevaisuudessa saisi toimeenkin, selitteli Miska.
— Oletko sinä vihantarehua kylvänyt?
— No — olenhan minä vähän sitäkin kylvänyt. Ja kylvän vieläkin kesantopeltoon, kun tästä ehditään siihen saakka. Nyt pitää ensimäiseksi kylvää loput turnipsia ja istuttaa perunat. Oletko sinä vehnää kylvänyt?
Sitä ei Lauri ollut tehnyt. Miska oli kylvänyt sitäkin vähän kokeeksi.
Juhannusrukiin siemeniä Laurikin oli jo hankkinut.
Ei Miskalla juuri mikään ollut paremmin kuin Laurillakaan. Kartano hänellä oli huonompikin. Mutta sittenkin oli Laurille selvää, että Miska on talonpoika paremmin kuin hän. Heti ulkonaiselta olemukseltaan hän on sitä. Tanakat hiukan eteenpäin kumartuneet hartiat, pitkähkö suortuvina hatun alta riippuva tukka ja ajamaton parran sänki, rauhaisa verkkaisuus ja raskaus liikkeissä, kaikki ne ilmaisivat rehellistä, raskasta raadantaa ja jo huoliakin kokenutta nuorta talonpoikaa. Silmäin ilmekin osoitti lakastumisen oireita.
Tämä viimeinen havainto pani Laurin mielen hiukan apeaksi. Tällainen lakastuminenko se on, ja senkö pitää olla todellisen talonpojan osa — —? Hänen, jonka elämää niin ihannoidaan ja jonka työtä sanotaan niin siunausrikkaaksi?
Huolia ja lakastumisen oireita osoittavat piirteet olivat kuitenkin vielä heikompia ja tuntuivat yhä heikontuvan mitä likemmäksi kotia tultiin. Pohjavärinä silmissä ja koko olemuksessa oli sittenkin kukistumaton varmuus ja työtarmo, sekä leppeä siunausrikas rauhaisuus ja lämpö — juuri se jota Lauri omassa elämässään kipeimmin kaipasi.
Kylvyvakka Miskan kainalossa oli hänen elämänsä vertauskuva. Oman elämänsä vertauskuvaksi Lauri, hiukan säpsähtäen, huomasi — polkupyörän.
— Mennään nyt katsomaan meidän varsaa, sanoi Miska kun tultiin pihaan, ja kylvyvakan kaivon kannelle laskettuaan suuntasi askeleensa tallia kohti. Lauri asetti pyöränsä kaivon seinää vasten ja meni Miskan perässä talliin. Siellä oli karsinassa jonkun päivän vanha kirkassilmäinen varsa. Hännäntynkäänsä heiluttaen se hankaili päätään emänsä kylkeen. Hellyyteen vivahtavalla mielihyvällä Miska silitteli varsan päätä ja kertoi missä oli tamman astuttanut ja selvitti sen ominaisuuksia. Toinen hevonen, myöskin tamma, seisoi pilttuussa. Sen aikoi hän astuttaa tänä kevännä. Hevoset olivat puhtaiksi harjatuita, kohtuullisessa työlihassa ja lauhkean luontoisia. Miska silitteli ja taputteli niitä. Kävi sitten varistamassa niille heiniä ylisiltä.
— Mennään navettaankin katsomaan, koska siellä näytään vielä oltavan, sanoi Miska kun tallista pihalle tulivat.
— Mennään vain, myönsi Lauri.
Navetassa Maiju juuri lopetteli lypsyä.
— Iltaa! Jopa sinutkin viimeinkin vihdoin näkee meillä! huudahti hän vastaukseksi Laurin tervehdykseen. — Kumma kun nyt tulit lähteneeksi?
Lauri selitti miten oli tullut lähteneeksi.
Navetta ei ollut kaikkein uudenaikaisimpia. Kapea, puusta tehty rehupöytä pitkin seinäviertä ja sen etusyrjässä vesiruuhi. Parsien pohja savesta, olkipahna päällä. Toisella sivuseinällä oli vasikka- ja lammaskarsinat, kanakoppi ja perimmäisessä nurkassa kaksi karsinaa, joissa toisessa oli syöttiläspässi ja toisessa sianporsas. Kaiken navetan sisustustyön oli Miska itse tehnyt.
Lehmiä oli viisi, kaikki hyvinvoipia ja puhtaita.
Maiju emäntä oli lopettanut lypsyn, päästänyt sonnustetun hameensa suoraksi ja tuli esittelemään kunkin lehmän lypsykykyä ja muita ominaisuuksia, siveli kädellään lehmäin selkiä ja taputteli hyväillen kaulalle. Lehmät näyttivät pitävän emännästään ja emäntä lehmistään.
Lauri muisti oman navettansa, joka oli parempi kuin tämä — sementti-permanto ja sementti-pöydät — mutta jossa hoitajain ja lehmäin välinen suhde oli vain ruokkijan ja seinään kytkettyjen ruokittavain suhde, ja jossa hän ei ollut koskaan huomannut lehmäin katselevan hoitajiaan eikä hoitajan lehmiään sellaisella mielihyvällä kuin täällä.
Lapsentyttö tuli sanomaan että Mikku on herännyt. Maiju emäntä otti lypsinastiat ja kiiruhti pois. Mennessään vielä varoitti Lauria, että pitää vain tulla tupaan. Laurin huomio kiintyi tyhjässä parressa olevaan seinää vasten nojalleen asetettuun matalareunaiseen ruuheen, jossa oli pieni rautapiikeillä varustettu puomi.
— Mikäs se tuo laitos on? kysyi ja meni luo.
— Se on turpeen repijä, selitti Miska. Koetappas pyörittää!
Lauri tarttui puomissa olevaan kampiin. — Kuinka päin tätä pyöritetään? Näinkö?
— Toisinpäin, että turvekappale painuu pohjaa vasten ja tulee revityksi.
Lauri ymmärsi ja alkoi vääntää. Miska nosteli turvekappaleita puomin päälle. Hieno rauske vain kuului, kun puomin hampaat raatelivat turvekappaleen toisensa perästä hienoksi.
— Kuka tämän on tehnyt? kysyi Lauri.
— Itse minä olen puutyön, ja tuo meidän kylän seppä raudoitti.
— Tämä on näppärä vehe. Minä olen vain puimakoneella hienontanut, mutta ensi vuodeksi minäkin laitan tällaisen, puhui Lauri vääntäessään.
— Ei, mutta mennään nyt tupaan! huudahti Miska. Et suinkaan sinä ole tänne tullut turvepehkua hienontamaan.
Lauri lakkasi pyörittämästä. Pois mennessään vielä katsahti turpeenrepijäkonetta.
— Ensi vuodeksi laitan minäkin tuollaisen.
Pihalla makasi äes. Äsken sen nähdessään Lauri luuli sitä Hankmoksi.Nyt hän tuli sitä lähemmin katsoneeksi ja huomasi, ettei se olekaanHankmo, eikä Vassi eikä Mullistajakaan.
— Mitäs äkeitä tämä on? hän kysyi.
— En tiedä miksi tuon ristisi, naurahti Miska.
— Kuka tämän on tehnyt? uteli Lauri äkeen teriä pyörittäen.
— Minä tulin Tiililän huutokaupassa saaneeksi vanhan rullaäkeen, jolla ei enää ollut mitään virkaa. Sen raameihin me viime kevännä sitten yhteisesti sepän kanssa suunnittelimme ja teimme tällaiset terät.
— Taitaa olla hyväkin.
— No ei se paljoa huonompi ole kuin Hankmokaan. Ja niin paljoa huokeampi. Ei se maksa minulle paljon muuta kuin viisikymmentä markkaa.
Lauri joutui yhä enemmän ihailemaan Miskan omintakeista yritteliäisyyttä ja kätevyyttä ja hänen oikeaa talonpoikaisuuttaan.
Kesken kaikkea, siinä ympärilleen katsellessaan, kysäsi hän Miskalta:
— Pidätkö sinä talonasumisesta?
— Mikäs siinä on muu kuin pitäminen, sanoi Miska. Ja kyllähän se nyt jo meneekin, kun on päässyt alkuun. Mutta kyllä se aluksi tuntui kamalalta. Kun aina vain piti ostaa ja ostaa milloin yhtä milloin toista. Ajattelutti jo että sitä velkaa ei saa ikinä maksuun. Mutta nyt minä jo uskon, että kyllä sen vielä maksetuksikin saa, enkä enää kovin vähillä tästä luovu. — Kuinkas sinä? Pidätkö sinä talonasumisesta?
— Kyllähän minä — —
— Sinä saitkin talon niin helpolla, että hätäkös sinun onkaan. Alkaa olla kuin herrastalo se sun talosi.
— Eihän minulle velkaa suuriakaan tullut, vaikka se siinä kartanon kunnostamisessa vähän lisääntyikin, mutta — en minä tiedä — ei siinä minun talonasumisessani tahdo olla oikein sitä sellaista lämpöä, tai miksi sen sanoisi.
— Hm, pani Miska siihen. Mennään nyt tupaan!
Tuvassa Maiju koetti rauhoitella ensimäisellä vuodellaan olevaa poikaa.
— Ota sinä nyt tämä nuorimies syliisi, sanoi hän Miskalle. Miska otti ja alkoi pojan kanssa leperrellä.
— Olisi sinullakin tällainen, niin kyllä talonasumisessasi olisi lämpöä, sanoi hän Laurille ja alkoi hypittää poikaa polvellaan.
— Taitaispa olla, naurahti Lauri.
Maiju hääri teenkeittopuuhissa ja nauroi herttaista naurua.
— Pomppis, pomppis. Niin se on, vakuutti Miska yhä hypittäen poikaa. Vaikka taitaa se sanomalehtiin kirjoittaminen käydä vain paremmin, kun ei tällaista ole häiritsemässä.
Samassa näkyi hän muistavan jotain ja asetti pojan istumaan polvelleen.
— Mutta kuuleppas, Lauri! Tuosta sinun pitää kirjoittaa lehteen, kun ne aina vain kehtaavat ryypätä, vaikka meillä oikeastaan pitäisi nyt olla kieltolaki. Tämä laki ei kyllä voi pakottaa ketään olemaan ryyppäämättä, mutta minun mielestäni oikean kansallistunnon pitäisi siihen pakottaa. Kun Suomen kansa kerran on julkisesti itselleen kieltolain laatinut. Ja kun mikään ei voi pakottaa meitä ryyppäämään.
— Se on tuota asiaa hoipannut niin etten minäkään ole saanut moneen yöhön nukkua, sanoi Maiju naurua tehden.
— Ei se ole mikään naurun asia, sanoi Miska. Että nuo herran rutilaat juopottelevat, sitä minä en ymmärrä ihmetelläkään. Mutta kun rehelliset suomalaiset talonpojatkin! Ja pohjalaisetkin talonpojat sitä tekevät — — Ja vielä salapolttoakin harjoittavat — — Se on jo jotain niin kamalaa, että sitä ei enää voi ymmärtääkään. Minä olen todellakin tätä asiaa ajatellut niin, että olen joskus öitäkin sen takia valvonut. Ja jos minussa olisi vähänkin kynämiehen vikaa, niin minä olisin jo aikoja sitten siitä kirjoittanut. Mutta minulta ei lähde mitään sellaista. Mutta sinulta lähtee. Ota nyt ja kirjoita tästäkin oikein tulinen rippi!
Lauri lupasi koettaa.
— Minä olin jo viime sunnuntaina lähdössä sinne sinulle tästä asiasta puhumaan, mutta Niilo veikkosi tuli tähän ja niin se jäi lähtemättä. Eikä siinä mitään vahinkoa tullut, kun se nyt näin hyvin sattui että sinä tulit tänne. Nyt siitä asiasta jotain tulee, kun sinä sen otat haltuusi, puheli Miska hyvillään.
— Vai oli Niilo täällä viime sunnuntaina! kysyi Lauri saadakseen puheenaihetta vaihdetuksi.
— Oli. Tuli sanomaan kuinka monta säkkiä tilaa niitä luujauhoja, joita tässä on aikomus yhteisostolla hankkia. Samalla minä kosin häntä jäseneksi siihen uuteen osuuskauppaan, jonka nyt pitäisi syödä nämä meidän elämän ja kuoleman välillä häilyvät kyläkaupat.
— Saitkos Niilon jäseneksi?
— Sain. Totta kai sinä myöskin olet siihen ruvennut?
— Olen minä.
— Ei Reijolan isäntä ole siellä sinun luonasi ollut?
— Ei. Pitäisikö sen tulla?
— Pitäisi. On ollut sellaista mielipidettä että sinut pitää saada sen kaupan hallituksen puheenjohtajaksi. Ja Reijolaisen oli puhe tulla sinua edeltäkäsin puhuttelemaan.
— Ei. Älä nyt — —! Enhän minä ole mikään kauppa-asiain tuntija!
— Et, mutta siihen aijotaankin nyt saada johtoon sellaisiakin miehiä, jotka osaavat ottaa asian muultakin eikä vain halpain tavarainhintojen ja voittoprosenttien kannalta, ja jotka osaavat asiaa muillekin selvittää. Ja sinä olet yksi sellainen. Sinä olet siellä nuorisoseurassa niin tottunut sellaiseen.
— Niin, mutta — —
— Älä huoli yhtään vetää siihen muttia. Kyllähän se nyt on nähty että sinä siihen kelpaat. — Vai ei se Reijolainen ole vielä teillä ollutkaan. Sen oli puhe kehoittaa sinua kirjoittamaan tästä asiasta lehteenkin. Sanoi kuulleensa sinun kerran puhuvan osuustoiminnasta jossain iltamassa ja sanoi että se oli parhain puhe mitä hän on koskaan siitä asiasta kuullut.
Keskustelun katkaisi Maiju käskemällä kamariin.
— Mennään nyt maistamaan meidän emännän laittamaa teetä, kehoittiMiska ja Mikku sylissä meni kamariin.
— Tämä on kotimaista, nauroi Maiju teetä laseihin kaataessaan. Kun siitä kotimaisuuden harrastuksesta nykyään niin paljon puhutaan, niin täytyy sitä koettaa toteuttaakin. Menkää nyt juomaan! Anna sinä se perintöruhtinas minulle, niin saat paremmin juotua.
Miska antoi.
— Uuppilis, sanoi Maiju ja nosti Mikun niin korkealle kuin ulettui, laski hänet sieltä kasvojaan vasten, nauroi ja jokelsi.
— Onko tämä puolukanlehdistä vai mistä? kysyi Lauri teetä maistettuaan.
— Puolukanlehdistä se on.
— Tämä on hyvää.
— Hyväksi me ainakin olemme sen huomanneet.
— Ei tämä ole huonompaa kuin ostoteestäkään laitettu.
— Ja ensi vuonna me saamme vehnäsetkin jo oman pellon viljasta.Silloinkos, muija, meidän kelpaa, rehenteli Miska.
— Kun ei vain halla söisi sinun vehnääsi, nauroi Maiju.
— Eikä syö. Silloin me kasvatamme perintöruhtinaalle kaksi leukaa.
Miska nauroi ja pudisteli päätään Maijun sylissä olevalle pojalle.
— Tä tä tä, sanoi poika ja kurotti käsiään Miskaa kohti.
— Isälle se tulee. Kuka sitä äidin sylissä kehtaisikaan istua miesten aikana.
Miska meni ottamaan poikaa syliinsä. Siitä kehittyi näiden kolmen välille kohtaus, jonka aikana Lauri tunsi olevansa tässä huoneessa liikaa ja unohdettu.
Hämilläoloaan peittääkseen alkoi hän katsella pöydällä olevia kirjoja. Siinä oli "Pienviljelijän käsikirja", joka näkyi olevan Miskan oma, sekä pari muuta kunnankirjastosta lainattua kirjaa.
— Oletko sinä hiljattain Rantakorvessa käynyt? kysyi Maiju Laurilta, kun hymyillen ja punoittavin poskin toi lisää teetä.
— En aivan hiljattain.
— Niiden tyttö kuuluu olevan sairaana.
— Niinpä se Niilo sanoi, kun tässä toissa päivänä käväsi siellä meillä.
— Jos kuolisi niinkuin se ensimäinenkin — —
Maijun ääni hiukan värähti.
— Anna nyt se taas minulle ja mene juomaan sinäkin, sanoi sittenMiskalle ja otti pojan syliinsä.
Miska teki niinkuin Maiju käski.
— Siitä Niilosta tuli oikein kunnon mies, vaikka sillä nuorempana oli niin paljon niitä kaikellaisia haljun vehkeitä. Eikö se ryypiskellytkin? sanoi Miska teetä sekoitellessaan.
— Eiköhän se ryypiskellyt, myönsi Lauri.
— Ja nyt niin kova raittiusmies, ettei juo enää kahviakaan, eikä polta tupakkaa, innostui Miska sanomaan. Eikä se itaruuden takia sellainen ole, mutta sanoo että kun ilmankin tulee aivan yhtä hyvästi toimeen. Maansa se poika panee kuntoon. Pane nyt vain sokeria ja ota tuosta noita Holppa-mummon korppuja!
— Älä nyt paljasta teetä juo, varoitti Maijukin.
— Meneehän tämä nyt näinkin, sanoi Lauri ja jatkoi: — Se aikainen naimisiin meno Niilon pelasti. Sen kautta hän joutui pois sen Hakaperän Jussin koulusta. Niilo tunnustaa sen itsekin.
— Kuinkas — muistin tuossa kun tuli Jussista puhe — pitääkö senJussin käräjiin? kysyi Miska.
— Eiköhän sen pidä.
— Sen Rantusen piian kanssa?
— Niin. Sanovat että haaste on jo annettu.
— Hm hm, pani Miska. Ruma juttu. Mitähän Saviston Lissu nyt sanoo?
— Mitäs Lissu sitten sanoo. Väittää vain että ihmiset valhettelevat.
— Jos minä olisin Lissun sijassa, niin — — Kaukaa minä jo viskaisin kihlat Hakaperän pihaan ja käskisin Jussin sieltä ne poimia, kiivaili Maiju.
— Niinhän sitä tekisi moni muukin, mutta — — Lissulla on myös entisyytensä.
— Ja se taitaa olla vähän kirjava, hymähti Miska.
— Se on kirjava. Ja sanovat vielä, ne joita asia enempi huvittaa, että Lissun on paha nyt enää mennä eroa tekemään.
— Hm hm, pani Miska taas. Vai siihen sitä tultiin. Kyllä se Jussi olikin aika hummeri jo siihen aikaan kun minäkin joukossa kuljin.
— Olikos Lissu sitten parempi? kysähti Maiju.
— Tämäntapaista loppuahan siitä oikeastaan on saanut odottaakin, sanoi Lauri.
— Niin — Se on sillä tavalla että ihminen se on itse, joka joko kaivaa haudan tai luo kukkaisen kummun elämälleen, sanoi Miska.
— Niin — — Mutta jos ei ole ryhtiä niin paljon että saisi kumpaakaan tehtyä? arvaili Lauri.
— Silloinkin saa syyttää itseään. Minä nyt kuitenkin uskon, että jokainen ihminen jommankumman itselleen saa. Toiset vain valmistavat niitä perinpohjaisemmin kuin toiset ja sen vuoksi viipyvät kauemmin ennenkuin saavat valmiiksi.
Kun Lauri alkoi tehdä poislähtöä, muistutti Miska vielä siitä lehteen kirjoittamisesta ja Maijun kannattamana varoitti ettei saa panna vastaan kun osuuskaupan hallituksen esimieheksi valitaan.
Lauri tunsi ylpeyden sekaista tyydytystä. Osuuskaupan hallituksen esimies — — Ympäristönsä ajatuksien ja tunnelmien maailmalle tulkitsija — —. Ihminen alkaa herättää huomiota ja saavuttaa luottamusta. —
Niinilän kohdalla tullessaan Lauri näki Annin. Anni oli vielä puutarhassa, kai istutushommissa, koska oli kumartuneena penkin ylitse selin maantielle. Hänen teki mieli huutaa Annille. Ei kuitenkaan huutanut. Katsoi vain. Anni ei nähnyt häntä ollenkaan. —
Kun Lauri ajoi pihaan, kuului piikain huoneesta naurun kikatusta ja viheltelyä ja ikkunassa vilahti pari nauravaa päätä. Se masensi Laurin mielialan. Elämä tuntui yht'äkkiä niin surullisen yksinäiseltä, että oikeastaan teki mieli palata takaisin kylille.
Ajatus kiiti Miskan luo. Kun Miska joskus tulee näin kotiin, on siellä kaksi, jotka häntä odottavat ja hymyillen vastaanottavat.
Häntä ei odota kukaan. Isä ja äiti nukkuvat huoneissaan. Piiat ja renki virnistelevät hänelle — vanhallepojalle.
— Miskalla on koti, minulla on vain talo.
Pitkän aikaa istui Lauri pukeissaan vuoteellaan, keväisen yön salamyhkäisesti huumaavassa hämyssä.
Istui ja eteensä tuijotti.
Hän oli uskonut jo ijäksi kahlinneensa sen nuoruutensa kaihon ja kaipuun. Mutta nyt se heräsikin kuin pitkästä unesta, entistä voimakkaampana.
Ei pitkään aikaan hän ollut yksinäisyyttään tuntenut niin kipeästi kuin nyt. Eikä pitkään aikaan elämä ollut näyttänyt niin tyhjältä kuin se näytti nyt.
Hän ei saanut pois mielestään sitä mitä oli Hakolassa nähnyt ja kuullut. Eikä Annia, joka puutarhassa oli penkin yli kumartuneena.
Hän alkoi jälleen haaveilla Annista ja itsestään niinkuin silloin — —
Jonain iltana läksi hän polkupyörällä ajelemaan sitä varten vain että jos taas näkisi Annin. Ja näkikin. Anni oli nytkin puutarhassa. Aivan maantien vierellä puhdisteli sireenipensaita. Nyt Annikin näki hänet. He tervehtivät toisiaan, ja Anni kysyi että minnekä pitää.
Jonkun matkaa ajettuaan Lauri yht'äkkiä hyppäsi satulasta maahan, kynsäsi päätään ja näytteli ihmistä joka on unohtanut jotain mikä välttämättä olisi pitänyt tulla mukaan. Hän käänsi pyöränsä kotiin päin, hyppäsi satulaan ja alkoi kiivaasti ajaa. Annia ei ollut enää puutarhassa.
Samana iltana kirjoitti hän Annille pitkän kirjeen jossa tunnusti kaikki. Mutta kun hän sen luki, pani hän sen pöytälaatikkoon ja kirjoitti uuden:
Alaiskylä 30/5.
Anni hyvä!
Saanko tulla luoksesi ensi tiistai-iltana?
Lauri L—ta.
Kolmen päivän perästä tuli Annin vastaus.
Hyvä ystävä! Olet tervetullut.
Anni.
Tiistaina Lauri läksi Niinilään. Hän tiesi, että Annilla on hallussaan sama kamari kuin tyttönä ollessaankin. Siellä oli ikkuna auki. Tuuli oli vetänyt kartiinin ulos ja liehutteli sitä tervetuliaisiksi. Ja oli Lauri huomaavinaan liikettäkin kamarissa.
Anni oli ikkunan luona vartonut häntä ja nyt läksi vastaanottamaan — —?
Lauri pakotti itsensä näyttämään tyyneltä
Anni tuli rappusille vastaan. Hymyili ja hiukan punastui.
Hyvää iltaa sanoessaan Lauri tunsi äänensä uhkaavan pettää. Kätellessään he katsoivat toisiaan silmiin. Kumpaisenkin käsi vavahti ja kumpainenkin oli heti selvillä kaikesta.
Anni avasi oven kamariinsa. Lauri astui sisään kuin jonnekin maailmalta suljettuun pyhäkköön ja joutui hurmaavan lumouksen haltuun.
Kaikki muuttui niin kuin unen näössä. Hän oli jälleen 19 vuotias ja Anni 17 vuotias. Hän oli viime sunnuntaina ollut täällä, ja nyt hän tuli uudestaan. Sillä välillä on hän nähnyt pahaa unta.
Hän kyllä kuuli, että kamarissa keskustellaankin ilmoista, töistä, kokouksista, iltamista ja muista yhtä tärkeistä, ja tunsi että se toinen, joka keskustelee, puhuu hänen suullaan, mutta itse hän ei ottanut keskusteluun osaa. Hän oli kokonaan kaiken tämän yläpuolella, jossain missä oli niin äärettömän suloista, sisällökästä ja lämmintä, ja missä vienot sävelet väreilivät ja missä oli Anni — —
Anni toi hänen eteensä pöydälle valokuva-albumin ja valokuvia puolillaan olevan piirongin laatikon ja käski katsella kuvia sillä välin kun hän käy vähän tuvassa.
Vaikka Laurin olikin tässä hyvä, suloinen ja turvallinen olla, tuli hänen kuitenkin Annia ikävä heti kun Anni sulki oven ja katosi porstuaan.
Hän istui keinutuoliin ja siinä hiljalleen tuuditteli itseään ja autuaallisesti kukkuroillaan olevaa mielialaansa.
Vähän ajan kuluttua Anni tuli takaisin ja toi suurella tarjottimella teekannun, kaksi kuppia, sokeriastian ja kokonaisen röykkiön itse leipomiaan vehnäsiä.
— Otetaanpas tässä nyt hiukan suuhun sopivaakin, sanoi ja hymyili kaataessaan teetä. Siitä onkin jo pitkänlainen aika kun olen saanut sinulle mitään tarjota.
He joivat teetä, puhelivat ja naureskelivat. Nyt oli Laurikin jo mukana.
Juotuaan alkoi Lauri vihdoin katsella valokuviakin.
— Taitaa niissä olla sellaisiakin joita et tunne, sanoi Anni ja siirtyi Laurin taakse seisomaan. Sieltä hän toisella kädellä pöytään nojaten esitteli sellaiset, joita ei Lauri tuntenut.
Lauri tunsi hänen hengityksensä lämmittävän päätään ja tunsi hänen kätensä kosketuksen olallaan. Ja joutui suloisesti väreilevään sulautumistilaan.
Hänen ainoana ajatuksenaan oli siepata Anni sieltä syliinsä ja sanoa hänelle kaikki — —
Kun kuvat oli katseltu ja Anni siirtyi istumaan, eikä enää hengittänyt hänen päähänsä, eikä koskenut hänen olkaansa, tuntui Laurista kuin olisi hän joutunut kylmään pohjatuuleen.
— Hän ymmärsi, että nyt olisi aika sanoa se mitä varten hän oli tullutkin. Mutta kun hän muisteli miten oli päättänyt ilman mitään lirkutuksia, suoraan vain Annilta kysyä, että uskaltaisiko hän liittää kohtalonsa hänen kohtaloonsa, tuntui sellainen kysymys nyt sopimattomuudelta.
Mutta hän ei ymmärtänyt kuinka sen muutenkaan saisi sanotuksi.Puheluun alkoi tulla piinallisia aukkoja.
Lauri katsoi kelloonsa. Nousi ja sanoi:
— Eiköhän pidä lähteä kotiin. Pääset sinäkin nukkumaan.
Hän koetti hymyillä.
— Kylläpä tuota on nukunnan aikaakin, sanoi Anni ja alas katsoen siveli pöytää kädellään.
Laurin sydäntä kouristi. Näinkö se nyt käykin — — Etten saakaan sitä sanotuksi.
— Niin no — Hyvästi nyt vain — ja — hyvää vointia —
Reippautta tavoitellen ojensi Lauri kätensä Annille.
— Hyvästi ja kiitos käynnistä. Annin ääni tuntui takaltelevan.
Lauri ei voinutkaan hellittää hänen kättään.
— Anni! kuiskasi hän ja rukoilevan tavalla katsoi Annia silmiin.
Anni painoi katseensa alas.
— Anni, kuiskasi Lauri uudelleen. Minä rakastan sinua.
Anni katsoi yhä alas eikä vastannut mitään. Lauri päästi hänen kätensä ja horjahti ovelle päin.
— Lauri! parahti Anni, kietoi kätensä Laurin kaulaan, painoi päänsä hänen olkaansa vastaan ja purskahti hillittömään itkuun.
* * * * *
Sinä iltana Anni kertoi tarinansa Laurille.
Lauri oli hänen ensimäisensä ja myöskin hänen ainoansa. Siitä hänen ensimäisestä iltamamatkastaan alkaen oli Lauri hänen suloisimpain ajatustensa aihe ja unelmainsa sankari. Laurille hän pellolla, niityllä ja navetassa lauloi, hänelle kehrätessään ja kutoessaan hyräili. Lauria ajatellen hän lauantai-iltaisin pihaa lakaisi, häntä varten kamariaan järjesteli, pölyt pyyhki ja kukkia vaali. Lauria hän ajatteli, kun iltaisin nukkumaan meni, Lauria hän ajatteli kun aamuisin heräsi. Lauria hän kaihosi kun oli yksin, Lauria hän kaipasi kun oli muitten seurassa.
— Ja vaikka et sinä koskaan sitä suoraan minulle ilmaissutkaan, niin minä kuitenkin aavistin että sinä pidät minusta. Ja se teki minut niin onnelliseksi. Minä otin kaikista käsiini sattuvista runokirjoista värsyjä sinulle ja itselleni. Minä kyselin arvalta: pidätkö sinä minusta? Jos vastaus tuli myöntävä, olin sydämestäni iloinen. Se oli silloin elämäni kaunein aika.
Haaveileva ilme silmissään katseli Anni eteensä pöytään.
— Muistatko vielä sen illan, kun oltiin Iimäen harjoituksissa, kun oli ne soittoharjoituksetkin ja kun niitä neliapilaita etsittiin?
Lauri muisti ja ihmetteli kun Annikin vielä sen muistaa.
— Minä en unhota sitä iltaa koskaan, sanoi Anni. Se oli yksi kaikkein kauneimpia hetkiä elämässäni. Mutta juuri sen illan jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, kuin olisit sinä muuttunut jollain tapaa kylmemmäksi minua kohtaan ja kuin olisit ruvennut välttämään minua. Et enää etsinyt minun seuraani niinkuin siihen saakka, ja katseeseesi ilmaantui jonkillaista arkuutta. Sinä suorastaan pyrit välttämään minun katsettani. Se teki minut surulliseksi.
— Tuli sitten se Vaarala opettajaksi tänne kouluun. Oli nuori ja hieno herrasmies. Kävi usein tervehtämässä, naapureja kun oltiin. Teki kaikellaisia pieniä palveluksia ja kohteliaisuuksia. Osteli pääsylippuja iltamiin, käytti ravintolassa, lähetti postikortteja kesämatkoiltaan ja kaikin tavoin osoitti kohteliaisuutta. Enkä minä tahtonut kieltäytyä hänen seurastaan. Eihän siinä mitään pahaa ollut, ja hän oli hauska seuranpitäjä. Sinua kuitenkin aina kaipasin, vaikka sinä olit aina yhtä kylmä minua kohtaan. Muistatko vielä sitä iltaa, kun olit siinä Hakavainion veräjällä kun me hänen kanssaan menimme pyörillä siitä ohi?
— Muistan — — hyvin.
— Silloinkin minun oli niin vaikea mennä siitä ohi ja jättää sinut siihen.
— Sitten hän kosi minua — — Se oli silloin sen kesäjuhlapäivän iltana, kun se Reijolan isännän veli oli täällä puhumassa. Enkä minä vieläkään ymmärrä, mikä minut silloin niin pimitti että minä annoin hänelle myöntävän vastauksen — —
— Kai siihen oli yhtenä syynä sekin, että se tapahtui niin odottamatta. Minä en koskaan ymmärtänyt ajatellakaan että hän sellaista tulisi tekemään — —
Ja sitten siihen saattoi vaikuttaa sekin, kun toiset tytöt minua joskus kiusoittelivat että luuletko opettajan rouvaksi pääseväsi. Minä tahdoin heille näyttää että pääsen siksikin — — Isää ja äitiä ilahutti se, kun heidän tyttärensä kelpaa herrasväen joukkoon. Ja suureksi asiaksi minä itsekin sen arvostelin. En salannut ylpeyttäni sen johdosta, ja isän ja äidin kanssa pidin itseäni onnellisena kun pääsen pois tästä talonpojan alakuloisesta elämästä.
— Yhtenä, vaikuttavimpana syynä myöntymykseeni lie kuitenkin ollut sillä ijällä ihmisessä vallitseva kaiho ja lemmen kaipuu. Minä luulen, ettei ole ainoatakaan 18 ja 20 vaiheilla olevaa tyttöä, joka ei uneksisi kosijoista, kihloista, sulhasista, häistä ja muusta sellaisesta. Se kosija, joka silloin ensimäiseksi ehtii kosimaan, tai muuten tunteensa ilmituomaan, se jokseenkin varmasti saa tytön valtaansa. Varsinkin jos tyttö on siinä suhteessa turvaton ja muuten kaihomielellä, niinkuin minä olin silloin kun sinä näytit minut hyljänneen. Me naiset olemme sellaisia, että meillä täytyy aina olla joku jota me saamme edes ajatella, muuten me tunnemme itsemme orvoiksi ja turvattomiksi.
— Kylläpä se on miestenkin samoin, sanoi Lauri.
— Taitaapa niin olla. Se ihminen ja ihmiselämä se on niin käsittämätöntä. Olen joskus haaveillut että kun ihminen, tai ehkä paremmin, ihmissielu lähetetään maailmaan, niin se halaistaan kahtia ja kumpikin puolisko pannaan eri ruumiiseen. Niin että ihmiset henkisesti katsoen ovat täällä elämässä vain ihmispuolikkaita. He kuitenkin pyrkivät eheyteen ja kokonaisuuteen ja etsivät ja kaipaavat sitä toista saman sielun puolikasta. Ja tästä sitten johtuu se nuoressa ja yksinäisessä ihmisessä asuva kaiho ja kaipaus. Jos nämä sielun puolikkaat löytävät toisensa, niin he tulevat onnellisiksi, jos he eivät löydä, niin jäävät onnea vaille, ja jos erehtyvät etsinnässään, niin tulevat onnettomiksi niinkuin minäkin. Oletko sinä koskaan mitään sellaista ajatellut?
Kyllä Laurikin oli usein sentapaista ajatellut.
— Siellä kesäjuhlilla silloin se Reijolan isännän veljen puhe antoi uutta yllykettä tälle kaipuulleni. Kaiken aikaa minä haaveilin kuinka me, sinä ja minä, saamme sellaisen ihannekodin josta hän puhui. Ja minä uskoin että sinä ajattelet samaa ja odotin että sinä vielä tulet samana iltana sen minulle kuiskaamaankin — — Sinä et kuitenkaan tullut. Mutta hän tuli, ja niin se asia päättyi.
Lauri puristi Annin kättä ja vapisevin mielin ajatteli sitä käsittämätöntä, joka leikkii ihmiskohtaloilla.
Anni jatkoi:
— Olinhan minä onnellinenkin. Miksei — morsian — — Täytyy tunnustaa että kihlausajan hurmiossa minä unhotin sinut.
— Sitten minut kuulutettiin. Sinäkin olit silloin kirkossa.Muistatko?
Lauri nyökkäsi.
— Ja kun pappi mainitsi minun nimeni, niin minä huomasin että sinä vavahdit. Ja se sattui minuun. Minä aloin aivan kuin raskaasta unesta herätä. Ja ihmetellen kysyin itseltäni että: miksen minä olekaan sinun morsiamesi? Satuit katsomaan minuun päin, ja minä luin sinun silmistäsi saman kysymyksen. Silloin alkoi minulle selvitä että olin erehtynyt. Ja minä aloin ymmärtää mitä sinä oikeastaan minulle olit. Minulle selvisi, että sinun kanssasi on minulla kaikki, mutta ilman sinua ei mitään.
— Aivan tahtomattani aloin etääntyä hänestä. En kuitenkaan ehtinyt vielä oikein selviytyä enkä saada tahtoani täyteen tarmoonsa, niin että olisin jaksanut purkaa kaikki ja särkeä omaisteni ilon ja onneni ihailun, kun häät jo tulivat ja minut vihittiin hänen kanssaan. Vihkimisen aikana seisoin kuin puupölkky hänen vieressään. Vastasin kun pappi teki kysymyksiään, mutta kaiken aikaa ajattelin vain sinua ja toivoin että sattuisi jotain, joka keskeyttäisi tämän valhettelun ja kavaltamisen. Mitään sellaista tietysti ei sattunut. Minun itsenihän se olisi pitänyt keskeyttää — — Sen jälkeen minä yhä enemmän etäännyin hänestä. Hän muuttui minulle suorastaan vastenmieliseksi ja lopulta minä jo melkein inhosin häntä. Eihän siihen mitään järjellistä syytä ollut. Tuskin hän sen kummempi oli kuin muutkaan miehet. Mutta minä en voinut muuta.
— Hyvä jumala minkälaista se elämä oli! Minä en osaa sanoakaan sitä niin kurjaksi kuin se oli. Ja jos joku olisi ennen minulle sanonut, että elämässä voi olla niin paljon onnettomuutta ja surua kuin oli minulla silloin, niin minä en olisi uskonut. Enkä olisi ikinä uskonut että ihminen jaksaa niin paljon itkeä kuin minä silloin itkin — — Elämä tuntui kaikin puolin niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Hoitaa sellaista olematonta taloutta, laittaa ruokaa, lakaista, pestä. Ei mitään sellaista oikeaa sielukasta työtä. Ja sitten — — Anni punastui, värisi ja painoi katseensa alas.
— Koetin minä saada unhotusta työstäkin. Raadoin puutarhassa, hoidin lehmää, pidin huoneet kunnossa ja puhtaina ja otin osaa seuraelämäänkin. Kaikki vain sitä varten että löytäisin unhotusta. Mutta unhotusta en löytänyt. Enkä lohtua. Ja mistäpä sitä löytääkään ihminen, joka omassa povessaan kantaa syytöstä, että on itse turmellut elämänsä onnen. Sellainen ihminen ei pääse onnettomuuttaan pakoon, sillä onnettomuus asuu hänen omassa olemuksessaan.
— Ajattelin minä jo takaisin kotiin paluutakin. Mutta ennenkuin ehdin sen toteuttaa tapahtui se — — Olin silloinkin puutarhassa. Kuulin laukauksen ja kiiruhdin sisälle. Hän makasi verissään kyökin lattialla pyssy vieressään. Henki oli jo mennyt — — Siitä tuli uusi minulle kärsimyksien aihe. Vaikka se tutkinnossa selitettiinkin tapaturmaksi ja epäilemättä sellainen olikin, niin siitä huolimatta minua alkoi piinata ajatus, että minä jollain tapaa olen tähän syypää. Joko oli hän niin tuskaantunut minun kylmyyteeni ja ynseämielisyyteeni, että tahallaan tällä tavalla lopetti elämänsä, tai oli minun itkuni ja tuskani vaikuttanut sen että kohtalo — Jumala — johti näin tapahtumaan. Minä näin aina hänen verisen ruumiinsa ja aloin syyttää itseäni osallisuudesta mieheni murhaan — —
— Entistä rajummin aloin ikävöidä sinua. Minä sydämessäni huusin sinua luokseni tuomaan minulle lohtua ja tukea — —. Sinä et tullut. Ohi vain ajoit aina — — Ja kun minä ehdin hieman tyyntyä, niin minä ymmärsin ettet sinä tulekaan, eikä minulla ole oikeutta pyytääkään sinua tulemaan. Itse olen itseni tähän tilaan syössyt, itse minun täytyy myöskin yrittää siitä pelastua. Ja mitäpä sinä välittäisitkään minusta — leskestä — sinä, jota kaikki tytöt salaa ihailevat.
Lauri teki liikkeen sanoakseen jotain torjuvaa, mutta Anni jatkoi:
— Vähitellen saavutin mielenrauhaa. Siihen minua auttoi nöyrä kohtalooni alistuminen ja omaisteni osanotto suruuni, jonka kipeimmin viiltävästä kärjestä heillä ei vieläkään ole aavistustakaan, sekä se että täällä kotona sain jälleen kaikin voimin tehdä oikeaa rehellistä työtä.
Anni vaikeni, eikä Laurikaan voinut sanoa mitään. Vihdoin Anni taas sanoi:
— Avioliitto ilman rakkautta on rikollisuutta. Minä olen tämän rikoksen tehnyt, ja olen myöskin saanut kärsiä hirveän rangaistuksen — — Mutta kai minä olen tämän kaiken tarvinnut. Paljon se vain on minua kasvattanut ja puhdistanut — — Ja nyt olen minä löytänyt lohdun — —
Hän painoi päänsä Laurin olkaa vasten. Lauri kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja toisella hyväillen silitteli hänen tukkaansa.
— Kun minä olen kuullut miesten juttelevan ja tavallisesti kiittelevän sinun puuhiasi, niin omassa talossasi kuin yleisissäkin asioissa, niin olen minä aina salaisuudessa ajatellut, että kun saisin olla sinun rinnallasi, ottaa osaa sinun toimiisi ja auttaa sinua, alkoi Anni taas hetkisen äänettömyyden jälkeen. Sillä vaikka minulle onkin tämä kotoinen työ tuottanut tyydytystä, olen minä kuitenkin aina kaivannut jotain yleismerkityksellisempääkin ja jotain oikein omaa työtä. Olen tähyillyt jotain sellaista sopivaa toimialaa. Olen ajatellut toisinaan mennä jonnekin ja valmistaa itsestäni käsityö- tai kotitalousneuvojan, puutarhanhoidonneuvojan, sairaanhoitajattaren tai jonkun muun sellaisen. Mutta ei siitä ole mitään tullut, muuta kuin mitä täällä kotona olen itsekseni näitä ja muitakin asioita jonkun verran harrastellut. Oikeastaan en ole voinut itseäni tältä seudulta irti reväistä. Ja nytkö ei minun tarvitsekaan — —! Saanhan minä olla sinulla työtoverina ja apulaisena!
— Saat! Ja juuri sitä sinun pitääkin olla! huudahti Lauri. Toveria, työtoveria ja elämän toveria, juuri sellaista olen koko elämäni kaihonnut. Tiedätkös Anni! Nyt minulle ja meille molemmille vasta alkaakin oikea työkausi. Tähän saakka olen minä etsinyt työstä vain unhotusta ja sisältöä yksinäiseen elämääni. Tehnyt siis työtä pelkästään itsekkäissä tarkoituksissa. Mutta tästä alkaen en tarvitse etsiä unhotusta, sillä sitä en kaipaa enää, ja tyydytystä löydän etsimättä. Nyt alkaa elämä tuntua elämältä ja työ saada sisältöä, kun vihdoinkin saavutin sinut.
— Kunhan et vain unhottaisi töitäsi minun tähteni.
— Ei. Älä pelkää. Minä en ole enää poikanen, jonka rakkaus tuperruttaa. Minä olen mies, ja miehelle rakkaus antaa intoa sydämeen, voimaa tahtoon ja tarmoa jäntereisiin. Kun mies rakastuu ja saa vastarakkautta, niin hän jaksaa tehdä melkein vaikka mitä. Niinpä minäkin. Minulla on monta suunnitelmaa, joista en kuitenkaan ole tähän saakka uskaltanut mitään puhua, kun olen epäillyt etten kuitenkaan jaksa niitä ajaa toteutumaan. Mutta nyt minä uskallan niistä ruveta puhumaan, ja nyt minä jaksan ne ajaa toteutumaankin, kun sinä olet minulla tukena.
— Isä sanoi, että sinut aijotaan valita sen uuden koko kuntaa käsittävän osuuskaupan hallituksen esimieheksi.
— Niinhän ne kuuluvat aikovan. Ja minä suostun rupeamaankin. Olen kyllä epäröinyt, mutta nyt en enää epäröitse. Ja kun osuuskauppa nyt ensin saadaan jaloilleen, niin sitten aletaan hommata saha-, mylly- ja sähköosuuskuntaa, ennenkuin tulee joku veden tuoma keinottelija ja ostaa Kärppäkosken ja niin saa koko kunnan valo- ja voimalähteen haltuunsa. Olen monta kertaa seisonut Kärppäkosken partaalla ja ajatellut tätä asiaa ja aina tullut siihen tulokseen, että siitä kehittyisi yritys jolla varmasti on tulevaisuutta. Kunhan vain saadaan ukkojen päät sinnepäin kääntymään. Ja miksei saada, kun niin kauan yritetään että kääntyvät.
— Vieläkö sinä siitä Tuulinevan kuivaamisesta uskallat puhua?
— Onko isäsi puhunut jotain viime kokouksesta?
— On. Sanoi Nummismäen isännän haukkuneen sinut oikein rumasti.Kaikista vanhoista perintöasioistakin.
— Koettihan se, mutta mitähän tästä — — En minä sitäkään asiaa lepäämään päästä. Nummismäen lankomiehen kiusaksikin minä ajan sitä niin kauan että se toteutuu ja lankokin saadaan pakotetuksi kerran eläissään ojurin palkkoja maksamaan. — Vaikka — en minä nyt oikeastaan senkään vuoksi sitä asiaa hengissä pidä. Mutta siellä makaa niin suuri alue parhainta pellonainesta hyödyttömänä, että on synti muutaman härkäpään tähden antaa sen sellaisena olla. Sinne saisi kaikille näiden kolmen sitä omistavan kylän mökkiläisille pienen talon kullekin, kun se vain tulisi kuivaksi. Paju-Matti kerran puhuikin, että pitäisi saada sellainen osuuskunta, joka ottaisi haltuunsa koko nevan ja kuivaisi sen ja sitten kohtuhinnoilla antaisi sieltä palstoja sellaisia haluaville. Eikä se ole mikään hullu ajatus. Kunpa tuon vain voisi toteuttaa.
— Onhan sinulla aikeita, hymähti Anni.
— Onhan niitä. Ja sitten on minulla yksi unelmakin.
— Mikä?
— Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mikä on syynä talonpoikaiselämän harmauteen ja ummehtuneeseen ahtauteen ja pikkumaisuuteen ja henkiseen ja taloudelliseen köyhyyteen ja siihen että nuoriso pyrkii pois kodeistaan?
— Mikä sinun mielestäsi?
— Valistuksen puute ja tietojen puute.
— Niinkö?
— Niiden puute on kaikkeen pahaan syynä. Niiden puutteessa ei osata elämässä katsella muualle kuin kukkaroon. Ja kukkaro, vaikka se olisi kuinkakin suuri, on kuitenkin ahdas ihmiselämälle. Ja vaikka se olisi kuinkakin pullea kolikoista, niin se on sittenkin liian vähän ihmiselämän hinnaksi. Ja kuitenkin se kaikkein useimmilla on niin avuttoman pieni ja sekin monta kertaa aivan tyhjä. Niin että sinne katsominen ei suuressakaan määrässä mieltä ilahuta. Ja kun ei nähdä muutakaan mikä ilahuttaisi mieltä, niin onko kumma että unettaa. Mutta jos olisi enempi tietoja, niin osattaisiin oikealla tavalla käyttää hallussa olevia tuotantolähteitä eikä kukkaro pääsisi niin usein tyhjäksi. Ja jos olisi valistusta, niin nähtäisiin elämässä muutakin hyvää ja arvokasta, eikä vain se että kukkarossa on rahaa ja että tyttäret saavat miehen. Ja elämä olisi niin paljoa sisällökkäämpää ja viihdykkäämpää. Uskotko sen?
— Kyllä. Minä olen monta kertaa ajatellut, että esim. ruoka olisi talonpoikaisväellä paljoa parempi ja ruumiin vaatimuksia vastaavampi, jos emännillä olisi edes hiukankin tietoa mitä aineita ihmisruumis tarvitsee ja mitä ja miten eri ruoka-ainekset näitä aineita sisältävät. Ja jos olisi enempi ruoanlaittotaitoa — niin kuin sitä silloin olisi — niin he osaisivat nykyisistä tavallisista ruoka-aineksista laittaa paljoa parempaa ja huokeampaa ruokaa kuin mitä nyt tietojen ja taidon puutteessa osaavat. Ja monta kertaa pienestä haavasta tai nyrjähdyksestä kehittyy pitkäaikainen sairaus, jopa elinkautinen vamma, vieläpä kuolemakin, aivan sentähden vain ettei sitä osattu oikealla tavalla hoitaa.
— Niin. Valistuksen puutteessa saamme turmella itsemme huonolla ruualla ja parhaassa tapauksessa kuoliakin keskenaikaisesti. Mutta meidän kodissamme ei tule tällaista tapahtumaan. Siitä sinä pidät huolen.
— Jos voin — —. Mutta jos rupeaisinkin juoksemaan pitkin kyliä kahvin ja juorujen perässä ja vain ohimennen hotaisemalla hoitaisin kotitaloutta.
— Silloin minä piilottaisin sinulta rahakukkaron.
— Silloin minä rupeaisin hameeni helmassa ja esiliinassani kantelemaan jyviä kylälle. Mitäs silloin sanoisit?
— Piilottaisin sinulta aitan avaimenkin, niinkuin Salumäen isäntä.
Molemmat purskahtivat hilpeään nauruun, ja Lauri koppasi Annin syliinsä.
— Kun minä olen kuullut puhuttavan onnettomista kodeista ja isännistä jotka ovat ilkeitä emännilleen, on minussa aina herännyt vapisuttava halu tehdä joku tyttö onnelliseksi ja näyttää maailmalle, että talonpojan koti voi olla oikea paratiisi, vaikka ei se niin järin rikas olekaan. Olisin tahtonut perustaa sellaisen ihanteellisen talonpoikaiskodin, jossa on kirjoja, aatteita ja harrastuksia jokaisella isännästä ja emännästä paimenpoikaan saakka ja jossa isäntä johtaa pelloilla ja niityillä ja metsissä ja emäntä navetassa ja kotitaloudessa eikä kukaan ole tyrannina, jossa laulu raikuu ja nauru helisee ja riemuisa työn- ja elämänhalu sädehtii jokaisen silmistä, ja josta riittää lämpöä ja valoa ympäristöllekin, ja jossa palvelijat viihtyvät vuosikymmeniä. Ja niin edespäin. Mutta kun en ole saanut itse sellaista perustaneeksi, olen kehottanut naapureitani, joitten pojat ja tyttäret hankkivat mikä Amerikkaan, mikä seminaariin, mikä tehtaantyömieheksi ja mikä minnekin, jokainen vain jonnekin mutta kukaan ei hanki kotiin jäämistä, olen kehottanut heitä muodostamaan kotinsa tällaiseksi, antamaan nuorille rahaa, niin että he voivat silloin tällöin ostaa itselleen jonkun kirjan, antamaan heille vapauden ottaa osaa valistuspyrintöihin ja kotona kehittää taipumuksiaan, ja sallimaan heidän silloin tällöin käydä hiukkasen maailmaakin näkemässä. Mutta sellaisetkin isät, joille tämä ei olisi ollenkaan mahdotonta, tupakoida toprottavat vain, sitten sylkeä roiskauttavat niin että saa silmiään suojella ja sanovat ettei se sellainen sovi muille kuin herroille. "Ei talonpoika tarvitse mitään mullistuksia. Työtä, silakkaa ja leipää vain", sanoi Pahkatalon isäntäkin kerran, kun Jussi pyysi rahaa että saisi ostaa Rösiön "Mullistusta" kirjan — — Nyt sekin isä saa yksin syödä leipänsä ja silakkansa ja pitää kukkaronsa suun kiinni. Ja Jussi kaivaa Amerikassa hiiliä — —
— Se on huilu ajatus ettei se ja se muka sovi talonpojalle. Miksei talonpojalle sovi vaikka mikä, mikä muillekin ihmisille. Se on sitten toinen asia jos hän tahtoo niitä käyttää.
— Eikä se ole vain hullu ajatus. Se on rikoksellinen ajatus. Se on sellaista itsensä häpäisemistä, että siitä pitäisi tuomita miehelle kuusi vuorokautta vettä ja leipää, eikä se olisi paljonkaan. Siinä jo on enempi totuutta, kun sanotaan ettei ole varoja sellaiseen. Niitä todellakaan ei nykyaikana ainakaan kovin monella ole. Mutta sitä minä en usko ennenkuin olen kokenut, ettei taloa voi saada siihen kuntoon, että kannattaa muodostaa kotinsa sellaiseksi että siinä voi ihminen viihtyä. Jos se on mahdotonta, niin silloin on joku toinen saanut liikaa ja silloin täytyy ruveta muihin keinoihin — —
Lauri unhottui tuijottamaan eteensä.
— Mitä sinä mietit? kysyi Anni ja pyyhkäsi hiussuortuvan pois hänen otsaltaan.
— En juuri mitään. Mutta minä olen siellä kotona niin tottunut näin iltasin yksin miettimään. Minulla kun ei ole siellä ketään, jonka kanssa voisin jutella — — Hän puristeli Annia olkapäistä — — Alkaa se olla somaa, kun me saamme näin kahdenkesken istuskella ja jutella ja suunnitella ja innostua ja toinen toistamme innostaa! Tähän saakka minun on pitänyt yksin kaikkea hoitaa ja huolehtia ja yksin kaikkeen innostua. Tästä alkaen meitä on kaksi!
— Uskotko että me tulemme onnellisiksi?
— Uskon! Aivan varmasti me tulemme onnellisiksi! Me saamme sellaisen ihannekodin, jossa on rahaa ja ruokaa riittävästi ja rakkautta ja rauhaa yltäkylläisesti! Vai epäiletkö sinä?
— En. Jos olisin hiukankin epäillyt, niin en olisi sallinut sinun tänne tulevankaan. Mutta minulle heti kirjeesi saatuani selvisi, että nyt se vihdoinkin koittaa onnen aika minullekin. Se oli aamuauringon ensimäinen säde, joka sanoo että päivä on tulossa. Ja nyt on päivä tullut.
— Sinä olet kaihonnutminua— —
— Olen — Yksin sinua minä olen rakastanut.
— Ja minä sinua — — Anni!
— Lauri! — —
— Tiedätkö mitä minä nyt ajattelen?
— Mistä minä sen tietäisin.
— Koetappas arvata.
— Ehkä — ehkä sinä ajattelet sitä sähköosuuskuntaasi.
— E-heei sinne päinkään. Minä ajattelen että kun ihminen jättää jotain tuhlaamatta, niin se jää hänelle säästöön.
— No — —? — —!
— Minulta on jäänyt nuoruus tuhlaamatta, se on ollut säästössä tähän saakka, ja nyt minä olen saanut sen ulos.
Anninkin silmät loistivat.
— Minulla ei ole koskaan ollut oikeaa rentoa nuoruuden iloa eikä nuoruutta. Lapsuus vain ja sitten se, joka nyt on päättynyt ja jota en tiedä miksi sitä sanoisi. Monta kertaa olen pitänyt itseäni vanhana ukkorahjuna, jonka oikea paikka olisi kirkkomaan mullassa.
— Ja nytkö sinulla on nuoruus?
— Nyt vasta minä oikeastaan olenkin yhdeksännellätoista. Reipas, riuska ja elämänhaluinen ja niin vallaton että voisin vaikka päälläni seistä. Körö körö kirkkoon, papin muorin penkkiin, lukkarin lautaan, parhaaseen paikkaan — —
— Mutta entäs minä? sai Anni sanotuksi.
— Sinä?
— Niin — — minun nuoruudeniloni?
— Ethän sinäkään ole sitä missään tuhlannut? Ja vaikka olisitkin, niin olet kyynelilläsi sen kaksinkertaisena takaisin ostanut. Olethan sinäkin iloinen!
— Olen — —
— Ja onnellinen?
— Niin — onnellinen — —
— Niinkuin seitsemännellätoista!
— Niin — — Niinkuin seitsemännellätoista — —
* * * * *
Leppälintu jo kaivonvintin nenässä luritteli suloista säveltään yön hiljaisuuteen, kun Lauri vihdoin tuli kotiin.
— Laula veikkonen, laula laula! Pian tässä alkavat muutkin laulaa, puheli Lauri leppälinnulle.
Ja leppälintu lauloi keskeyttämättä. Pääskysetkin sirauttelivat pesissään tuvan valkeaksi maalatun räystään alla.
— Jahas — tekin olette jo siellä, puheli Lauri pääskysille. —Mutta meitähän onkin tässä koko joukko jakaikki onnellisia!
Hän heilautteli käsiään vauhtia saadakseen ja tasakäpälässä hyppäsi maasta kuistin lattialle.